“Historian jännät naiset” -teos ravistelee miehistä historiakulttuuria

Teksti: Leonard Wilhelmus

Naiset ovat 2000-luvulla alkaneet saada yhä enemmän tilaa toimijoina. Katvealueita on kuitenkin edelleen monia. Toimittaja Maria Petterssonia oli pitkään vaivannut se, että historian jännittävät kertomukset käsittelivät suurmiehiä, mutta naiset loistivat poissaolollaan. Eivätkö naiset olleet tosiaankaan tehneet mitään kiinnostavaa?

Pettersson alkoi selvittää asiaa ja tehdä päivityksiä löydöistään sosiaaliseen mediaan. Unohdettuja naisia oli monenlaisia: rosvoja, sankareita, tieteentekijöitä ja taiteilijoita. Päivitykset olivat todella suosittuja, ja yleisön pyynnöstä syntyi kirja ”Historian jännät naiset”, joka ilmestyi viime syksynä. Kirjan ensimmäinen painos myytiin välittömästi loppuun, ja se on siitä lähtien komeillut kirjakauppojen näkyvimmillä hyllyillä.

Mihin kirjan suosio sitten perustuu? Teema tavoittaa taitavasti ajan hengen, mutta se myös selkeästi osuu historiakulttuurin sokeaan pisteeseen. Sosiaalihistoria on toki jo ajat sitten ravistellut akatemian käsitystä siitä, mikä historiassa on tärkeää, ja historian tutkimuksesta ja opetuksesta on tullut moninaisempaa. Poliittisen historian kurssit eivät ole enää suurmieshistoriaa, vaikka Kekkonen onkin pysynyt polholaisten maskottina. Historiakulttuuri on kuitenkin edelleen varsin miehistä. Kun katselee kirjakauppojen historiateoksia ja vaikkapa Ilta-Sanomien historiateemanumeroita, toistuvat samat aiheet: talvisota, jatkosota, Mannerheim, Kekkonen ja niin edelleen. Kohdeyleisö ei jää epäselväksi. Kyse on ennen kaikkea miehille suunnatusta ja miesten toimijuutta käsittelevästä historiasta. Historian jännät naiset -kirja on tästä syystä raikas tuulahdus suomalaiseen historiakulttuuriin. Lähes tuntemattomana pysyneet suurnaiset pääsevät parrasvaloihin.

Petterssonin teos ei ole toki ensimmäinen, joka nostaa vahvoja naisia jalustalle. Feminismin hengessä on viime vuosina julkaistu muitakin samankaltaisia teoksia, kuten ”Iltasatuja kapinnallisille tytöille” ja ”Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille)”. Teoksia on markkinoitu etenkin siitä näkökulmasta, että ne tarjoavat roolimalleja tytöille.

Roolimallit ovat tarpeellisia, ja niitä löytyy myös Petterssonin kirjasta. Kuitenkin henkilöiden tunkeminen roolimalliin muottiin latistaa heitä. Esimerkiksi Iltasatuja kapinnallisille tytöille -teoksessa yksi henkilökuva on tehty Margaret Thatcherista. Thatcher oli toki vahva nainen ja uranuurtaja, mutta onko hänestä tosiaan nykynuorison roolimalliksi? Ongelmallista ei ole se, että Thatcherin politiikka jakaa niin vahvasti mielipiteitä, vaan se, että hänen naiskuvansa oli jopa 1980-luvun mittapuulla ummehtunut. Hän näki naiset heikkoina, lähtökohtaisesti politiikkaan sopimattomina ja halveksui feminiinisyyteen liitettyjä piirteitä.

Petterssonin teoksen markkinoinnissa ja sävyssä roolimalli saa vähäisemmän merkityksen. Sankarillisten aktivistien ja tieteen uranuurtajien lisäksi kirjassa on esimerkiksi osio rikollisista naisista, joiden tekoja ei kaunistella. Vuonna 1943 syntynyt kolumbialainen ”kokaiinikummitäti” Griselda Blanco murhasi ja ryösti. Hän ei ollut sympaattinen eikä missään nimessä roolimalli mutta ehdottomasti jännittävä henkilö.

Kirjassa rikotaan ansiokkaasti kuvaa naisten viattomasta kotiin ja hoivaan sidotusta roolista, mutta liikaa glorifioimatta päähenkilöitä. Kyse ei ole siitä, että naiset olisivat sankareita, vaan siitä että he ovat toimijoita sekä hyvässä että pahassa.

Teoksen vahvuus on myös naiskuvan moninaisuus. Merkittävä osa henkilöistä on ei-valkoisia. Lisäksi teoksessa tunnustetaan, että henkilöiden naiseudesta ei voida olla varmoja: osa on voinut olla trans- tai muunsukupuolisia. Siitä tarvitaan vielä lisää historiantutkimusta.

Virkistävää Petterssonin teoksessa on myös se, mikä määritellään kiinnostavaksi toimijuudeksi. Taiteilijoita ja urheilijoita käsittelevässä osiossa on esimerkiksi henkilökuva vuonna 1881 syntyneestä Luisa Casatista, joka oli ”huikentelevainen futuristi, tyyli-ikoni ja taidemesenaatti”. Casati järjesti futuristisia illanviettoja ja pröystäileviä juhlia, pukeutui näyttäviin asuihin, piti eksoottisia lemmikeitä ja esiintyi lukuisissa taideteoksissa. Hän oli aikansa seuratuimpia ja säväyttävimpiä julkkiksia, eräänlainen 1900-luvun alun Lady Gaga.

Taiteilijoita käsittelevässä osiossa esitellään myös vuonna 1906 syntynyt ”eroottinen tanssijasensaatio, suunnattoman suosittu vaudevilletähti, laulaja, liittoutuneiden agentti, rasismia vastustanut aktivisti” Josephine Baker. Kuulemme suurista taiteilijoista ja sodassa urotöitä tehneistä historiallisista henkilöiistä enemmän kuin seurapiirijulkkiksista tai eroottisista tanssijoista, koska heidät arvotetaan tärkeämmiksi. Maria Pettersson osoittaa kirjassaan, että arvojärjestystä ei tarvitse hyväksyä.