Netflix, e-kirjat ja RDM: Omistammeko enää viihdettämme?

Teksti: Maisa Mattila

Sakari Pirkkalainen käsitteli Poleemin edellisessä numerossa (4/2020) ansiokkaasti 2010-luvun kulttuuriteollisuutta sosiologi Theodor Adornon näkökulmasta kirjoitettujen elokuva-arvostelujen kautta. Tämän artikkelin kirjoittaja suosittelee vahvasti kyseiseen tekstiin tutustumista, sillä molemmat sivuavat samaa aihepiiriä ja ikään kuin täydentävät toisiaan.

Netflix, Storytel, Kindle, HBO, Amazon Prime, Disney+. Suoratoistopalvelut ovat olleet kulttuurikentällä merkittäviä jo vuosikausia, mutta kun koronapandemia tyhjensi vuoden 2020 alussa elokuvateatterit, sulki kirjastot ja ajoi ihmiset kotiensa suojiin, niiden suosio kasvoi entisestään. Niitä mainostetaan herkeämättä sosiaalisessa mediassa, ja vaikuttajapersoonat hehkuttavat palveluiden helppokäyttöisyyttä, joustavuutta ja viihdevalikoimien laajuutta. Lähes jokainen suoratoisto- ja tilauspalveluiden käyttäjä toki tiedostaa niiden negatiiviset puolet sitoutuessaan maksamaan - jos tahtoo käyttää useampaa palvelua, voi yhteenlaskettu kuukausimaksu nousta pilviin, ja joskus valikoima saattaa muuttua varoittamatta, kuten kävi Disneyn vetäessä omaisuutensa pois Netflixistä ennen Disney+ -palvelun lanseeraamista. Useimpien näkökulmasta hyödyt kuitenkin voittavat lopulta haitat - onhan yksinkertaisempaa, jos pystyy muutamalla kympillä kuussa valitsemaan satojen sarjojen ja elokuvien joukosta haluamansa, ja katsomaan sen tarvittaessa vaikka puhelimen näytöltä sen sijaan, että hankkisi vaivalla DVD-paketin ja joutuisi sähläämään TV:n ja DVD-soittimen kanssa.

Samoin on sähkö- ja äänikirjojen kohdalla. Ne eivät ole ainakaan vielä kokonaan korvaamassa fyysisiä painotuotteita, mutta niiden käyttö yleistyy jatkuvasti nimenomaan helppouden takia. Sähköinen kopio maksaa vähemmän, äänikirjat ovat saavutettavia myös ihmisille jotka eivät voi, halua tai ehdi lukea, ja paperiton kirja on ekologisempi. Viihdettä voi löytää yli valtiollisten rajojen, kun kirjakauppojen valikoima ei rajoita yksilön mahdollisuuksia etsiä mieltymystensä mukaista kirjallisuutta. E-kirjojen yleistyminen on tehnyt myös kirjallisuuden julkaisemisesta ja levittämisestä helpompaa, etenkin ilman perinteisen kustantamon apua. Kuka tahansa voi asettaa teoksensa myyntiin haluamaansa hintaan esimerkiksi Elisa Kirja -palvelussa.

Hyllytilaa säästyy, kuluttajan saataville tulee laajempi katsaus luoviin teoksiin, eikä viihdettä hankkiakseen tarvitse poistua kotoaan. Nämä edut kuitenkin saavutetaan vain luopumalla perustavanlaatuisesta asiasta, joka on aiempina vuosikymmeninä liittynyt erottamattomasti kulttuurituotteiden hankkimiseen ja kuluttamiseen: omistajuudesta. Malmön yliopiston tutkija Nikita Mazurov kuvailee ongelman ydintä pitämänsä seminaarin kuvauksessa seuraavasti: “The great lie of so-called Video on Demand services, is their ability to successfully market the myth that they provide content, whilst in actuality what they supply is precisely the lack thereof.” Samaa ajatusta voidaan soveltaa myös e-kirjoihin. Kun maksamme digitaalisessa muodossa olevasta teoksesta, emme todellisuudessa saa sitä omaksi, vaan hankimme lisenssin, jonka pysyvyydestä ei ole takeita.

Mitä ongelmallista suoratoistopalveluissa sitten on, jos ne tarjoavat viihdettä tasa-arvoisesti kaikille sopivan laitteen omistajille, ja vieläpä kohtuuhintaan?

Kun kuluttaja ostaa itselleen fyysisen kirjan, se kuuluu hänelle heti rahan vaihdettua omistajaa. Sen jälkeen hänellä on oikeus tehdä kirjalle lähes mitä tahansa, lukuun ottamatta laittomien kopioiden valmistamista: hän voi lukea sitä milloin ja missä tahansa, polttaa sen, lainata sen ystävälleen, repiä siitä sivuja taideteosta varten tai vaikkapa myydä sen eteenpäin antikvariaatissa. Digitaalisten kopioiden kohdalla monipuolinen käyttö ei onnistu, ja vaikka harva niinkään haikailee mahdollisuutta polttaa kirjallisuutta, ääni- ja e-kirjoilta puuttuu myös monia muita fyysisten kirjojen yleisiä käyttötapoja.

Käyttöoikeuksien hallinta eli Digital Rights Management (lyhennettynä DRM) säätelee e-kirjojen käyttöä, enimmäkseen estämällä kopioiden luomisen. Sen seurauksena useimmat e-kirjapalvelut vaativat toimiakseen tilin, johon on sidottu rajattu määrä laitteita, ja jonka käyttöä rajaavat palvelun käyttöehdot. Rahalla hankitun kirjakokoelman voi helposti menettää unohtamalla salasanan, menettämällä tilin hallinnan tai rikkomalla palvelun sääntöjä, esimerkiksi luomalla itselleen laittoman varmuuskopion teoksesta. Käytännössä e-kirjat ovat siis askel poispäin tavallisten ostosten “no strings attached” -tyyppisestä ostotapahtumasta: kun olet hankkinut lisenssin, sinua ja sitä, miten kirjaa käytät, voidaan helposti valvoa.

E-kirjoihin liittyy myös kysymys sensuurin mahdollisuudesta. Julkaisijan on helppo muokata tiedostomuotoista kirjaa, ja uudet painokset saatetaan tarjota ja painovirheet korjata kirjan hankkineille ilmaiseksi. Ongelmaksi kuitenkin nousee se, että erilaisilla sähköisillä alustoilla julkaistut kirjat voidaan vetää pois jakelusta milloin tahansa. Dystooppisimmassa skenaariossa niiden sisältöä voidaan jopa poistaa tai muokata jälkikäteen. Sisällön katoaminen onkin yksi tilaus- ja suoratoistopalveluiden negatiivisista puolista verrattuna perinteisiin fyysisiin kopioihin: DVD voi mennä rikki, mutta yleensä kukaan ei käy hakemassa sitä sinulta pois juuri ennen leffailtaa. Ratkaisuja “omistajuuden kriisiin” on vähänlaisesti. Toistaiseksi on helppoa hankkia fyysinen kopio, jos haluaa olla varma siitä, että sen saa myös pitää, ja kirjastotkin ovat raottaneet oviaan koronatilanteesta huolimatta. Tilanne kehittyy kuitenkin alati huolestuttavampaan suun- taan: korona-aikana Disney on julkaissut uudet elokuvansa lisämaksullisina sisältöinä suoratoistopalvelussaan, eikä kaikista e-kirjoista ole edes olemassa fyysistä vastinetta. Kopiointivapaiden piraattiversioiden kulutus ja levitys on yleinen ilmiö etenkin nuorten keskuudessa, mutta kaikille se ei ole mahdollista puutteellisten teknisten taitojen vuoksi, puhumattakaaniitä, että toiminta on laitonta. Tuntuu, että olemme tulleet jälleen eräänlaisen kehän alkuun: television alkuaikoina valikoima oli hyvin rajallinen, ja mahdollisuus tallentaa haluamiaan radio- ja TV-lähetyksiä C-kaseteille, VHS-kaseteille ja lopulta digibokseille kehittyi hitaasti.

Ohjelmien nauhoittaminen televisiosta ja siten laadukkaiden sekä laillisten omien kopioiden valmistaminen on toki mahdollista edelleen, mutta kun ruoho on vihreämpää suoratoistopalveluiden puolella, kanavien rajallinen valikoima vaikuttaa varsin tylsältä.

Pahimmalta ei tunnu niinkään “omistajuuden kriisin” olemassaolo ja suuryritysten harjoittama hyväksikäyttö, johon olemme suurelta osin jo tottuneet myös muilla elämänaloilla, vaan se, että nykyajan ihmisten mahdollisuus hallita omaa omaisuuttaan on vedetty pois niin salakavalasti. Mainonnassa korostuvat valinnanvapaus, joustavuus ja mahdollisuus sitoutua halutessaan vain lyhyeksi aikaa, mutta niitä tavoitellessaan kuluttaja joutuu tiedostaen tai tiedostamattaan luopumaan vapauksistaan muokata, jakaa ja luoda omaa ostamansa tuotteen pohjalta.

Tämänkään kirjoittaja ei ole marxisti

Lähteet: Jesper Larsson: ‘Research seminar at DVMT May 11: Nikita Mazurov: Against the Stream: Netflix as Violent Adversary’. Malmön yliopiston teknologian ja yhteiskunnan tiedekunnan blogi, 9.5.2017.