Yleist채 Valkj채rven historiasta Jouko Sihvo 18.4.2003
Yleistä Valkjärven historiasta
Karjalan kannas on historiallisesti hankalassa saumakohdassa. Idästä ja etelästä aluetta tavoittelivat keskiajalla Novgorodin vallanpitäjät, ortodoksinen kirkko ja bysanttilainen kulttuuri. Lännessä vastaavien pyrkimysten taustalla olivat Ruotsin valtakunta, katolinen kirkko ja Roomasta ohjautuva kulttuuri. Nämä intressipiirit jakoivat Kannaksen kahtia vuosisadoiksi. Käkisalmen lääni kuului Venäjälle, Vuoksen etelä- ja länsipuoli Valkjärven alue osana sitä kuului tuon ajan Ruotsin valtakuntaan. 1500-luvun lopulla ja 1600-luvun alussa Ruotsi sai haltuunsa koko Kannaksen, Inkerinmaan ja osan Baltiaa. Tämä vaihe kesti vajaat sata vuotta. Se päättyi, kun Venäjän keisari Pietari Suuri valloitti nämä alueet sodassa, joka tunnetaan nimellä isoviha.
Luonto ja asukkaat Valkjärven kuntaa, luontoa ja asukkaita kuvataan Viipurin läänin kalenterissa vuodelta 1893. (Viipurin läänin kalenteri 1893. Toimittanut Otto Imm. Helander. Viipurissa G.A. Ekholmin kustannuksella 1893, ss. 320-322.) "Walkjärwen pitäjä. Pinta-ala on 527,1 neliökilometriä. Wäkiluku teki v. 1880 5,648 henkeä, joista 5,622.lla oli suomi ja 18:lla ruotsi äidinkielenä. 8 henkeä kuului kreikkalaisvenä-läiseen uskontoon. V. 1889 nousi väkiluku 6,160:een henkeen.
Paikkakunta on yleensä tasaista ja luontonsa puolesta enempi yksitoikkoista. Yksinäisiä kukkuloita tosin löytyy siellä ja täällä, joilta näköala on sangen viehättävä, vaikka nämä kukkulat eivät ole sanottavasti korkeita. Semmoisia ovat Hiidenmäki, johon liittyy samanlainen kansantaru kuin yhdennimisen Joutsenossakin, ja eräs harjanne Riihirannan kylässä. Vesistä mainittakoon Wuoksi, Punnus- Walk- ja Raakolanjärvet sekä Saijajoki. Seudun merkillisyytenä pidetään "Pähkinämäen hovia" suihkukaivoineen, tekojärvineen ja turbiinimyllyineen. Maanlaatu on hiekkaperäinen ja pellot sorapohjaisia sekä maanviljelys huonolla kannalla, johon suurena vaikuttimena on ollut, että talonpoikainen väestö vasta viime ajoilla on päässyt vapaaksi lahjoitusmaajärjestelmästä. Tässä syy, miksi maan-viljelys ei vielä nytkään ole kohonnut varsinaiseksi elinkeinoksi, vaan elättää väestö itseään pääasiallisesti käsiteollisuudella. Se onkin sangen edistynyt, etenkin miesten. N.k."Walkjärven kärryt ja reet" ovat saavuttaneetkin keveytensä ja sievän tekonsa vuoksi yleisen maineen. Rahvas, varsinkin miesväki, kookasta, luonteeltaan rivakas ja toimelias. Näölleen keskulaista, enempi kauneuteen vivahtavaa. Vanhanaikainen puku on vielä käytännössä. Vaimoilla punahelmaiset hameet, nuorilla naisilla kirjava vaatetus. Vuoteen 1710 oli Walkjärvi Muolaan kappeliseurakuntana, jolloin siitä muodostettiin omatakeinen pitäjä. Nykyinen kirkko, joka vihittiin
1840, on rakennettu puusta Walkjärven pohjoisrannalle noin 7 peninkulman päähän Wiipurista." Yllä olevien yli sata vuotta vanhojen katsausten jälkeen Valkjärven pitäjä on alueellisesti pienentynyt. Vuonna 1912 Suomen senaatti teki päätöksen Vuokselan seurakunnan perustamisesta. Vuoksen pohjoispuoleiset Valkjärven kylät Uusikylä ja Päiväkivi liitettiin perustettuun Vuokselan seurakuntaan, joka päätöksen mukaan aloitti toimintansa 1.5.1913. Seurakunnan perustamisen jälkeen aloitettiin myös kunnallinen toiminta. Sen viralliseksi ajankohdaksi Viipurin läänin kuvernööri määräsi 1.2.1914.
Huutonetistä löytynyt vanhan höyrylaivan kuva, joka näyttäisi olevan laivan rakenteesta päätellen aivan 1900-luvun alkupuolelta. Kuva on otettu Walkjärven Oravaniemessä
Lahjoitusmaakausi
Lahjoitusmaatalopoikien muistomerkki. Kannaksen joutuminen Venäjän valtaan merkitsi sen asukkaille elinolojen huononemista. Suppean kuvauksen siitä, mitä isonvihan jälkeen valkjärveläisille tapahtui, piirtää paikallislehti Keski-Vuoksi. (Keski-Vuoksi 8.9.1934.) "Uudenkaupungin rauhanteossa v.1721 ja Turun rauhanteossa v.1743 Kaakkois-Suomi lohkaistiin muusta Suomesta ja liitettiin Venäjään. Alkoi venäläisvallan aikakausi ollen täynnä sortoa ja väkivaltaa. Tänä aikana alkoi lahjoitusmaajärjestelmä, talonpojat joutuivat venäläisten herrain mielivallan alaiseksi. V. 1728 oli Viipurin linnan venäläisellä komentajalla Grigori Tschruisevilla (Tschernisevillä) Valkjärvellä 162 taloa, yhteensä 77 ¾ manttaalia. Kenraalimajuri Ivan Schuvalov sai v. 1726 24 taloa,
yhteensä10 ¾ manttaalia. Näin joutui koko pitäjä venäläisten lahjoitusmaaksi. Myöhemmin Tschruisev myi lahjoitusmaansa kauppaneuvos Blandoville. Tämän venäläisen isännöidessä Veikkolan lahjoitusmaatalonpojat joutuivat häikäilemättömän sorron alaisiksi. Venäjän keisari antoi v. 1826 surullisen kuuluisan manifestin, jolla lähes kaikki lahjoitusmaat julistettiin rälssin luontoisiksi, tällöin talonpojilta riistettiin omistusoikeus isiltä perittyihin maihin; he joutuivat herrojen häätö- ja mielivallan alaisiksi. Talonpojat eivät tähän tyytyneet, vaan pitivät sitä ilmeisenä loukkauksena eivätkä suostuneet uusien sopimuskirjojen tekoon. Tämän johdosta Blandovin oikeuksien valvoja Söderhjelm koetti kasakkain avulla talonpoikia masentaa. Talonpojat eivät taipuneet. Tällöin kasakat alkoivat viedä talonpoikien viljoja ja häätää heitä taloistaan. Lampuotitilalliset ryhtyivät aseelliseen vastarintaan Puikkolan ja Tarpilan pelloilla. Turhaan talonpojat lähettivät anomuskirjeitä keisarille, apua ei tullut. Veikkolan lahjoitusmaan osti parooni Freedericksz. Uosukkalan lahjoitusmaa joutui lopulta kenraalimajuri Theodor Baumille. Lahjoitusmaajärjestelmä vaikutti Valkjärven ja koko Itä-Suomen väestön henkiseen ja taloudelliseen tilaan hyvin tuhoisasti. Lampuotien asema oli aivan toivoton. Lopultakin oli hallitusvallan pakko puuttua asiaan. Veikkolan lahjoitusmaan valtio osti Freedericksziltä v. 1875 ja Uosukkalan lahjoitusmaan Baumilta 1887. Kun Veikkolan lampuodit 25.2.1875 pidetyssä kokouksessaan saivat yllä mainitun asian tietoonsa, niin kokous
lopetettiin hurraa-huudoilla ja hattujen heilutuksella. Nopeasti toimeenpantavaksi luvattu maiden jako viivästyi neljännesvuosisadan. Tänä aikana saivat talonpojat edelleen raataa 'ropottia'. . . Iso- ja osajako päättyi v. 1892. Perintökirjat jaettiin v. 1902. . . Veikkolan hovista muodostetun kantatilan sai viljeltäväkseen hovin silloinen tilanhoitaja agronoomi Rudolf Aschan. Rudolf Aschan´in perillisiltä v. 1928 Valkjärven kunta osti kantatilan perustaen sinne kunnalliskodin." Veikkolan hovi oli suuri. Sen alustalaisiksi joutui suuri osa pitäjän talonpojista. Itsenäiset tilalliset muuttuivat omien maittensa vuokraviljelijöiksi eli lampuodeiksi, kun heidän maansa katsottiin lahjoitusmaaherrojen omaisuudeksi. He joutuivat maksamaan veroa valtiolle, kirkolle ja lahjoitusmaaisännälle ja tekemään hänelle päivätöitä eli ropottia ja hoitamaan kuljetuksia Pietariin. Vaikka valtio osti lahjoitusmaat hoviherroilta, talonpoikien asema ei neljännesvuosisataan paljonkaan muuttunut. Nyt he joutuivat tekemään ropottia valtiolle hoviherran sijasta. Ropotinteko päättyi lopullisesti vasta sitten, kun tilojen alkuperäiset omistajat saivat perintökirjat käteensä vuonna 1902.
Kirkot ja hautausmaa Valkjärven alue kuului ensin osana Pyhäristin eli Muolaan emäseurakuntaan. Vuonna 1648 alueesta muodostettiin Muolaaseen kuuluva kappeliseurakunta. Edellä lainatussa Viipurin läänin kalenterin tekstissä todetaan Valkjärven itsenäistyneen vuonna 1710. Lopullisena itsenäistymisen ajankohtana pidetään kuitenkin vuotta 1737. Valkjärvellä on ollut viisi puista kirkkoa. Mikään niistä ei ehtinyt olla seurakunnan kokoontumispaikkana edes 80 vuotta. Kolmannen kirkon poltti salama 1812. Neljäs kirkko vihittiin vasta vuonna 1840 ja sen poltti punaisten tykkituli 1918. Viides ja viimeinen kirkko säästyi talvisodassa. Talvisodan jälkeen venäläiset olivat käyttäneet sitä elokuvateatterina. Sieltä oli poistettu urut, alttari ja alttaritaulu, kattokruunut ja saarnatuoli. Kirkon tornista oli revitty pois risti. Jatkosodan aikana kirkko kunnostettiin ja toimi entiseen tapaan jumalanpalveluspaikkana. Lähdettäessä kesäkuussa 1944 kirkko jäi seisomaan ylväänä paikoilleen.
Vuonna 1922 valmistunut Valkjärven viides kirkko. Kirkon ympärillä oli laaja hautausmaa. Sinne oli kätketty valkjärveläiset vainajat vuosisatojen ajan. Kirkkomaan pääportista tultaessa etuoikealla oli vapaussodassa kaatuneille vuonna 1922 pystytetty sankaripatsas harmaasta graniitista, johon oli veistetty polvistunut sotilas. Sen olivat venäläiset vieneet pois jo talvisodan jälkeen. Jatkosodan aikana sen paikalle pystytettiin suuri valkoinen risti. Vapaussodan sankarihaudan viereen haudattiin viimeisten sotien sankarivainajat. Heidän haudoilleen pystytettiin valkoiset puuristit, joiden pitkät rivistöt kertoivat, kuinka kalliit lunnaat oli jouduttu maksamaan. Vuosina 1942-1944, jolloin Valkjärvi oli suomalaisten hallussa, väkeä palasi kotipaikoilleen noin kaksi kolmasosaa ja seurakunnan elämä pääsi jonkinlaiseen alkuun. Kirkko kunnostettiin jumalanpalveluskäyttöön, palveluksia pidettiin
säännöllisesti ja kirkolliset toimitukset hoidettiin. Muunlaisten hengellisten tilaisuuksien järjestäminen jäi vähäiseksi tilojenkin puutteen takia, sillä suomalaiset polttivat talvisodassa perääntyessään melko järjestelmällisesti kaikki rakennukset eikä sodan aikana ehditty rakentaa paljon uusia. Kun valkjärveläiset pääsivät 1990-luvulla käymään kotipaikoillaan, kirkosta he löysivät vain rauniot, joiden keskellä kasvoi jo paksuja puita. Se oli palanut joskus 1950- ja 60-luvun vaihteen tienoilla. Ympäröivältä hautausmaalta oli viety hautakivet. Venäläiset olivat haudanneet omia vainajiaan samaan hautausmaahan ja rakentaneet omat muisto-merkkinsä. Vaikka Valkjärvi ei enää ollut sen alkuperäisten asukkaiden hallussa, rakkaus raunioihinkin pani heidät toimimaan. Ensiksi sankarihaudan kohdalle venäläinen Victor Dektjarevu muurasi luonnon kivistä muistomerkin valkoisine risteineen ja siihen Suomen vaakunan. Myöhemmin Valkjärven Pitäjäseura kiinnitti siihen muistolaatan, josta käy selville, että kyseessä on sodissa kaatuneiden sankarihauta.
Sankarihautaus Valkjärvellä v. 1942. Joku paikkakunnan nykyisistä asukkaista oli löytänyt kirkonkellon Valkjärvestä. Kun asia tuli pitäjäläisten tietoon, kello haluttiin saada uudelleen käyttöön. Pitäjäläisten toimesta kirkon pääoven portaiden viereen rakennettiin uusi kellonjalka ja kello asennettiin siihen soittokuntoisena. Samalla raunioilta raivattiin pois puut ja kivijalan sisäpuoli kellaritiloineen täytettiin soralla. Näin "rakennetussa kirkossa", jonka seinät olivat leveällä ja katto korkealla, valkjärveläiset pitivät ehtoollisjumalanpalveluksen kesäkuussa 1994. Samassa yhteydessä kirkon kello vihittiin käyttöön ja se kutsui kansaa kirkkoon, vaikkei kirkkorakennusta enää ollutkaan. Venäläiset käyttävät kirkonkelloa haudatessaan vainajiaan Valkjärven kirkkomaahan.
Seurakuntaelämä
Valkjärveläiset olivat perinteisesti kirkollista väkeä. Kirkko jumalanpalveluksineen ja pyhine toimituksineen kuului seurakuntalaisten elämään itsestään selvänä osana. Heidän kristillisyyttään kuvaa kansankirkollisuus. Kirkosta vieraantumista ei juuri esiintynyt ennen talvisotaa. Sotien kovat kohtalot vain vahvistivat ihmisten kirkollista sitoutuneisuutta. Seurakuntalaisten kirkollista aktiivisuutta olivat eräissä kylissä tukemassa herätysliikkeet, joista evankelisuus ja uuslestadiolaisuus olivat saaneet eniten kannatusta. Punnusrannalla oli runsaasti evankelisen herätysliikkeen piirissä toimivia. Vuonna 1928 sinne perustettiin evankelinen Punnusrannan Nuorisoliitto. Evankelisten tilaisuuksissa esiintyi sekä maallikkosaarnaajia että pappeja. Lestadiolaisuuden tukialueita olivat Valkeamatkan ja Nousealan kylät. Paikkakunnan tunnetuin lestadiolainen maallikkosaarnaaja oli Antti Pulkkinen. Valkjärveläisillä oli ollut onni saada hyviä ja monin tavoin ansioituneita pappeja seurakuntaan. Seurakuntalaiset rakastivat ja kunnioittivat pappejaan, olivat ahkeria kirkossa kävijöitä ja veisuu oli voimakasta. Kun talvisota alkoi, kirkkoherra Vihtori Heinikainen oli ehtinyt jo muuttaa pois. Uusi oli valittu, mutta hänen oli määrä ottaa virka vastaan vuonna 1940. Tämä viimeinen kirkkoherra oli Arvo Liesmaa, joka jakoi seura-kuntalaistensa kanssa evakkotaipaleen
kohtalot vuosina 1940-47. Yhteyden pito seurakuntalaisiin oli hankalaa. Talvisodan jälkeen heidät oli hajotettu ensin moniin Hämeen eteläisiin seurakuntiin ja sitten määrätty siirtymään EteläPohjanmaalle ja Keski-Suomeen. Kirkkoherra ja kirkkoherranvirasto ehtivät olla Ypäjällä, Jokioisissa ja Ähtärissä ennen muuttoa takaisin Valkjärvelle helmikuussa 1942. Kesällä 1942 seurakuntalaisista oli palannut kotipaikoilleen noin puolet, mutta paluumuutto jatkui. Kesällä 1944 väkeä oli paikalla jo vajaa kaksi kolmannesta, kun tuli lopullinen lähtö. Toisessa evakkovaiheessa kirkkoherranvirasto ja kirkkoherra olivat ensin Jämsässä, sitten Orivedellä ja lopuksi Urjalassa, jonne Liesmaa valittiin kirkkoherran virkaan. Evakkoseurakunnan pappina hän vieraili pitäjäläisten sijoitusseurakunnissa, piti rippikouluja ja hoiti kirkkoherranvirastoa. Vaikka evakkoseurakunnat lakkautettiin vuonna 1949, valkjärveläiset kutsuivat entisiä pappejaan vuotuisiin kesäjuhliinsa saarnaajiksi ja puhujiksi sijoitusseurakuntiinsa niin kauan kuin nämä jaksoivat tulla. Se kertoo seurakuntalaisten kiintymyksestä entisiin sielunhoitajiinsa.
Kunta
JP 2:n pääportti, taustalla voimalaitos. Pitäjän sijainti keskellä Kannasta ja aika lähellä Neuvostoliiton rajaa sai aikaan Valkjärven tulevaisuuden kannalta kaksi merkityksellistä kehitystapahtumaa, jotka kytkeytyivät onnellisesti yhteen. Ne olivat Polkupyöräpataljoona 2:n (PPP2, myöhemmin JP2) sijoittaminen Valkjärvelle, mistä tehtiin päätös syksyllä 1926, ja rautatien rakentaminen Viipurista Valkjärvelle. Kun kasarmeja alettiin rakentaa maaliskuussa1927 Kirkonkylän itälaitaan Valkjärven rannalle, samaan aikaan eduskunnassa tehtiin myönteinen päätös rautatien rakentamisesta Valkjärvelle. Ilmeisesti maanpuolustukselliset, liikenteelliset ja kunnan kannalta muutkin tarkoituksenmukaiset tekijät vaikuttivat myönteisten päätösten syntymiseen. Pataljoonan sijoittuminen Valkjärvelle merkitsi taloudellisen toiminnan huomattavaa nousua. Liikenneyhteyksien paraneminen elvytti omalta osaltaan elinkeinoelämää. Sekä pataljoona että
rautatie toivat kuntaan mukanaan paitsi asevelvollisia ja matkustajia myös uutta pysyvää väkeä useita satoja. Pian se kotiutui paikkakunnalle ja osallistui aktiivisesti kunnan, seurakunnan ja järjestöjen toimintaan. Varuskunnan yli 200:aan nouseva henkilökunta perheenjäsenineen vilkastutti paikkakunnan maanpuolustusharrastusta, urheilutoimintaa sekä henkistä ja kulttuurielämää. Vuonna 1939 kunnan väkiluku oli vähän alle 8000. Enemmistö eli 65 prosenttia sai toimeentulonsa maataloudesta. Tiloja oli noin 1200, jotka olivat kooltaan enimmäkseen pienehköjä. Tämä johtui siitä, että sukupolven vaihdoksen yhteydessä veljekset usein jakoivat perintötilan keskenään. Näin Valkjärvellä oli vähän kokonaan tilatonta väestöä. Työväkeä ja erilaisia ammatteja harjoittavia oli 23 prosenttia, virkamiehiä 10 prosenttia ja liikkeenharjoittajia 2 prosenttia. Kunnan talous oli vakaalla terveellä kannalla. Kunta oli rakentanut kunnantalon, kunnalliskodin ja lääkärintalon. Pitäjä oli jaettu 15 kansakoulupiiriin. Uusia kansakouluja rakennettiin, entisiä kunnostettiin ja laajennettiin väestön lisääntyessä.
Valkjärven asema. Sodan aikana Valkjärven kunnalliselämä pääsi jonkinlaiseen alkuun. Asioita hoiti kunnallishoitokunta. Se sai kansakouluja toimimaan väliaikaisissa tiloissa eri puolilla pitäjää. Aivan uuttakin se sai aikaan, kun entinen Pölläkkälässä toiminut Keski-Vuoksen yhteiskoulu aloitti työnsä syksyllä 1943 Valkjärvellä suojeluskunnan talossa Vuoksen keskikoulu -nimisenä.
Elinkeinoelämä
Osa Mutajoen laaksoa. Taustalla Valkeamatkan kylä. Maatalous oli valkjärveläisten pääelinkeino. Se oli kuitenkin lahjoitusmaaolojen takia varsin huonolla tolalla. Maataloutta hoviherra verotti ankarasti sekä rahallisesti että päivätöillä. Sitä harjoitettiin, kun oli pakko. Maatalousyrittämistä ei koettu mielekkääksi. Tämän seurauksena lampuodit suuntasivat voimansa ja kykynsä muuhun yrittämiseen, erityisesti ajokalujen tekemiseen ja kaupankäyntiin. Menestyminen niissä tehtävissä merkitsi maanviljelyksen jäämistä muiden kiireiden jalkoihin. Kotiteollisuudesta ja kaupankäynnistä ei tarvinnut tehdä tiliä hoviherralle. Ajokaluteollisuus saavuttikin Valkjärvellä sellaiset mittasuhteet ja laatutason, että siellä valmistetut erilaiset reet ja kärryt olivat kysyttyjä tuotteita Pietarissa saakka ja Suomen puolella Viipurin läänissä ja laajemminkin. Venäjän rajan sulkeuduttua vapaussodan jälkeen ajokalujen markkinat supistuivat olennaisesti.
Menekkivaikeuksien takia monet ajokalumestarit jäivät työttömiksi. Oli löydettävä uutta kannattavaa tekemistä. Vilkkaat valkjärveläiset miehet menestyivät kauppahommissa. Ajokalujen markkinointi oli vain yksi kaupankäynnin alue. Läheisessä suuressa Pietarin kaupungissa kaikenlaiset tavarat tekivät kauppansa. "Pietarii vaik viet ruisolkii, ni nekkii käyvät kaupaks," kuuli Valkjärvellä kerrottavan. Tärkeimpiä vientiartikkeleita maataloustuotteiden ohella olivat paperiteollisuuden tarvitsemat erilaiset tekstiilit eli rätit, joita Valkjärven miehet kappamatkoillaan keräsivät laajoilta alueilta Keski- ja Pohjois-Savosta, Pohjois-Karjalasta jopa Kainuusta saakka. Pietarista tuotiin monenlaisia tavaroita, sillä ei paluumatkaakaan kannattanut ajaa tyhjällä reellä tai kärryllä. Sieltä ostettuja Suomesta vaikeasti saatavia tavaroita ja syötävääkin oli kauppamiehillä reessään Kyyrölästä ostettujen saviastioiden lisäksi. Niitä tuotiin kotiin, mutta myös paikallisille kauppiaille ja lisäksi myytäväksi tai vaihdettavaksi rättimiesten rekeen, kun he syksyllä lähtivät taas rätinajoon.
Jooseppi Sipponen valkjärveläisissä kieseissään v. 1934. Eräät Valkjärven miehet keskittivät liiketoimintansa ennen Venäjän rajan sulkeutumista erityisesti elävän karjan ostoon ja myyntiin. Karjaa eli tarkemmin sanottuna vasikoita ja mullikoita ostettiin samoilta alueilta, mistä kerättiin myös rättejä. Eläimet ajettiin Kannaksen läpi Pohjois-Inkeriin, missä pietarilaiset ostajat olivat vastassa. Siellä he ostivat ne, teurastivat ja veivät lihat Pietariin. Kun raja sulkeutui, karjakauppa sai uudet muodot. Kauppamiehet teurastivat itse ostamansa eläimet ja veivät lihat Viipuriin. Lahjoitusmaakauden päätyttyä Valkjärven elinkeinoelämä kehittyi ja monipuolistui nopeasti. Maanviljelyksessä uusien menetelmien, koneiden ja apulannoitteiden käyttö yleistyi. Viljelysten salaojittaminen eteni. Viljelyskasvien lajivalikoima laajeni. Sokerijuurikkaan viljelyn yleistyminen tapahtui 1930-luvun loppuvuosina. Puutarhanhoito kukoisti. Näin maaviljelyksen tuotanto kasvoi huomattavasti. Sen rinnalla myös karjanhoito edistyi, maidon ja lihan tuotantomäärät suurenivat. Maatalojen
vaurastuminen näkyi myös rakennuskannan uudistumisena. Ennen kylämaisemaa hallinnut harmaa perussävy muuttui värikkääksi. Asuinrakennukset komeilivat vaaleiksi maalattuina hyvin hoidetun puutarhan ympäröimänä, ulkorakennukset puolestaan punaisina. Kun vapaaehtoiset linnoittajat saapuivat kesällä 1939, eräät heistä sanoivat yllättyneensä. He kuvittelivat Karjalan kannaksen kylät samanlaisiksi harmaiksi kuin Itä-Karjalan runonlaulajien asuinsijat. Todellisuus oli kuitenkin aivan toisenlainen. Pitäjän teollistuminen alkoi aluksi pienten vesivoimalla käyvien myllyjen perustamisella. Aika pian samaan yhteyteen asianomainen yrittäjä rakensi sirkkelin tai myöhemmin myös raamisahan. Näiden koneiden voimanlähteenä alettiin käyttää myös höyry- ja polttomoottoreita ja sähköä, kun se tuli mahdolliseksi. Ensimmäiset sahat aloittivat toimintansa 1906 ja 1907. Muutamassa vuodessa sahojen lukumäärä nousi toiselle kymmenelle. Puutavaran jalostus nosti metsävarojen arvoa ja tarjosi uutta työtä. Sahatavaran markkinointi ei enää1930-luvulla rajoittunut vain kotimaahan, vaan tuotteita alettiin myydä myös ulkomaille. Sahatuotteita alettiin jalostaa edelleen, kun sahan yhteyteen rakennettiin höyläämö ja puusepäntehdas. Myllytoiminta laajeni 1930-luvulla. Ensimmäinen vehnämylly aloitti toimintansa vuonna 1930. Muutakin pienteollisuutta syntyi pitäjän eri puolille. Kyliin perustettiin kauppoja jo 1800-luvun loppupuolella. Niitä sanottiin pitkään maakaupoiksi. Ennen talvisotaa pitäjässä toimi 15
yksityistä kauppaliikettä ja kolmatta kymmentä muuta liikeyritystä. Säästöpankit ja Osuuskassat hoitivat pitäjän raha-asioita. Vähitellen pitäjän keskustan liikeyritykset laajenivat. Eräät osuustoiminnalliset yritykset ja kaupat rakensivat käyttöönsä oikeita liiketaloja. Valkjärven aseman osuuskaupan liiketalo on edelleen paikoillaan. (Tosin kesällä 2002 uudet isännät muurasivat ensimmäisen kerroksen suuret näyteikkunat osittain umpeen. Liekö ilkivalta ja rikollisuus siihen syynä.) Myös Osuuskassan talo on pystyssä. Kunnan elinkeinoelämään ja kuntalaisten elämisen laatuun vaikutti paljon sähkön saaminen. Ennakkoluulojakin tuli esiin. Eräässä talossa pidettiin "sähköneuvottelu". Talon kotivävy suhtautui asiaan myönteisesti, mutta neuvonpidon päätteeksi vanha anoppi laukaisi: "Kaikenlaisii vehkeitä! Ne ei oo muuta ko vihollise konstiloi maalima lopu iel. Tul tulloo lankaa myöte ja polttaa viel talon. Niihä siin käyvöö. Se tiijäkkii mei Juhana, jot sitä värkkii ei meil tuuva nii kauva ko miu silmäi räpsäät. Uhvattaa annan jokahisel, kuka niitä tulloo meil laittelemmaa." Kirkonkylään ja muutamiin muihin sitä lähellä oleviin kyliin saatiin sähkö syksyllä 1928. Tällöin virta saatiin paikallisista voimalaitoksista. Kun Imatran Voiman siirtolinja rakennettiin Valkjärvelle, Punnusrannalle saatiin sähkö joulun alla 1937, ja radiokin hankittiin saman tien moniin taloihin. Sen jälkeen pitäjän sähköistäminen eteni, kun kapasiteettia riitti. Erilaisten koneiden voimanlähteiksi tulivat sähkömoottorit.
Vaikka venäläiset isännöivät paikkakunnalla talvisodan jälkeen vain puolitoista vuotta, he tuhosivat sähkönsiirtolinjat ja muuntajat, kaatoivat pylväät ja kokosivat kuparijohdot parempaan käyttöön. Tällaisesta tilanteesta huolimatta sodan aikana sähköt saatiin entisille sähköistetyille ja eräille uusillekin alueille. Väliaikaisiin rakennuksiin saatiin valot ja voimavirtaa käytettiin erilaisten
koneiden,
kuten sirkkelisahojen, myllyjen, puimakoneiden, katkaisusirkkelien ja pärehöylien pyörittämiseen. Jälleenrakennustyö oli täydessä käynnissä. Kun suurhyökkäys 9.6.1944 alkoi, siihen loppui jälleenrakennustyö.
Järjestötoiminta Valkjärven Maamiesseuran monipuolinen ja tehokas toiminta on yksi selitys maatalouden nopeaan kehittymiseen. Seuralla oli päätoiminen neuvoja. Hän järjesti kursseja, lannoitteiden käytön koetoimintaa, neuvonta-, luento- ja esitelmätilaisuuksia eri kylissä. Niiden välityksellä uudet viljelymenetelmät ja -kasvit, maanparannus ja koneellistaminen yleistyivät. Hänen opastuksellaan maanviljelijät perustivat kylissä erilaisia osuuskuntia ja tarkastusyhdistyksiä, joilla saatiin aikaan taloudellista säästöä ja hyötyä. Pitäjän maatalouden suurkatselmus toteutui sen maatalousnäyttelyssä vuonna 1934. Paikallislehti Keski-Vuoksen mukaan siinä oli 830 näyttelynumeroa, yleisömäärä n. 6000 henkeä oli suurempi kuin osattiin odottaa, ja näyttely antoi hyvän kuvan
maatalouden, erityisesti viljan, juurikasvien ja puutarhaviljelyksen, korkeasta tasosta paikkakunnalla. Valkjärven Marttayhdistys harjoitti naisten keskuudessa kotitalouden, käsitöiden ja kasvitarhaviljelyn valistus-, kurssi- ja neuvontatoimintaa. Martat esittelivät Valkjärven maatalousnäyttelyssä omia aikaansaannoksiaan. Lasten ja nuorten parissa työtä tekivät Valkjärven Nuorisoseura ja eri kylien omat nuorisoseurat, Mannerheimin Lastensuojeluliitto ja siitä erilleen kasvanut maatalouskerhotoiminta ja urheilun alalla Valkjärven Vauhti. Nuorisoseuroissa painopiste oli kulttuuriharrastuksissa, kuten näytelmäkerhoissa ja laulukuoroissa. Urheilua harrastettiin muun toiminnan ohella nuorisoseuroissa ja suojeluskunnassa. Vauhdin toiminta oli niin merkityksellistä, että sen piiristä nousi pari aikansa huippu-urheilijaakin. Suojeluskunta ja lotat olivat keskeinen osa valkjärveläistä järjestöja maanpuolustustoimintaa. Kumpikin toimi myös nuorison parissa. Suojeluskuntaan kuului poikaosastoja ja lottajärjestössä pikkulotat toimivat tyttöjen keskuudessa. Toiminnassa mukana olleiden poikien määrä oli 1930-luvun puolivälissä noin parisataa. Poikaosaston leirille esimerkiksi kesällä 1934 osallistui 152 poikaa. Leirin ohjelma koostui suunnistuksesta, pesäpallo-, uinti- ja yleisurheiluharjoituksista. Tavoitteena oli kasvattaa pojissa reipasta, epäitsekästä isänmaallista mieltä. Pikkulottien määrä oli samaa suuruusluokka kuin suojeluskunnan poikien. Heillekin järjestettiin
kesäleirejä ja osallistujia oli runsaasti. Tyttöjä kasvatettiin samassa hengessä kuin poikiakin. Lotat ja suojeluskuntalaiset toimivat läheisessä yhteydessä nuorisoseuralaisten kanssa, joiden Valistustaloa hekin saivat käyttää kunnes he saivat oman talon vuonna 1936. Valkjärvellä maanpuolustushenki vaikutti voimakkaana. Sen taustalla olivat rajan läheisyys ja murheelliset kokemukset vapaussodan aiheuttamista sekä aineellisista että ihmismenetyksistä. Paikkakunnalla toimiva varuskunta tuki jo pelkällä olemassa olollaan ja tietysti maanpuolustuksen asiantuntemuksellaan suojeluskunnan toimintaa. Vuonna 1928 aloitettu poikatyö takasi nuorten miesten kiinnostuksen suojeluskuntaan myöhempinä vuosina. Keskeisiä toimintamuotoja olivat kesä- ja talviurheilun eri lajit, ampuma-harjoitukset sekä kilpailu- ja harjoitusleiritoiminta. Maanpuolustusta koskeva valistustyö oli runsasta. Yhteistyötä oli JP 2:n kanssa. Valistustilaisuuksia järjestettiin eri kylissä. Niissä esiintyivät ahkerimmin suojeluskunnan paikallispäällikkö ja kenttäpappi. Lotta-Svärdin Valkjärven paikallisosasto aloitti toimintansa virallisesti vapaussodan jälkeen kuten suojeluskuntakin, jonka sisarjärjestö se tavallaan oli. Lotilla oli läheinen yhteys suojeluskuntalaisiin. Lotat koulutettiin hoitamaan muun muassa muonitus-, lääkintä-, kanslia- ja viestintätehtäviä. Valmennus tapahtui eri pituisilla kursseilla. Lotat avustivat suojeluskuntalaisia
näiden tilaisuuksissa, harjoituksissa ja manöövereillä. Kun kesällä 1939 vapaaehtoiset linnoittajat rakensivat Valkjärvellä hyökkäysvaunuesteitä, Pohjois-Hämeen ja paikalliset Lotat huolehtivat heidän muonittamisestaan. Lottien muonitusosasto seurasi suojeluskuntakomppaniaa koko talvisodan ajan muonitustehtävissä.
Valkjärvi vapaussodan näyttämönä Valkjärvi on ollut rajalla monessa mielessä, ja rajalla on rajan kirot. Pitäjä on ollut ties kuinka monta kertaa sotatantereena. Esimerkiksi Sarkolan paikannimissä on siitä lukuisia viitteitä. Taponnotkon ja mäen nimet viittaavat entisaikojen vainovuosiin. Silloin asukkaita tapettiin. Jäljelle jäivät kolkot nimet muistuttamaan ankarista ajoista. Kun Taponmäeltä lähdetään koilliseen päin, peltoaukean takaa alkaa kangasmaan tyyppinen hitaasti kohoava laaja mäntymetsäalue. Sen pohjoispuoleista lähiosaa kutsuttiin Surmapetäjiköksi ja kauempaa Kalmoinkorveksi. Parin kilometrin kävelymatkan varrella oikealla mäntymetsää reunustaa Veriojansuo. Tuon matkan jälkeen vastaan tulee Viipurin-Valkjärven rautatie, jonka venäläiset ovat purkaneet ja käyttävät sen pohjaa maantienä. Sen ylittämisen jälkeen noustaan Metelimäelle. Kuten näistä metsäalueenkin paikannimistä voi päätellä, paikkakunnan
asukkaat ovat ilmeisesti joutuneet olemaan paljon sodan kirojen ja kauhujen kohteena. Vapaussodan taistelut punaisten ja valkoisten välillä käytiin pitäjän keski- ja eteläosissa. Monissa punaisten haltuun yllättäen joutuneissa kylissä naiset, lapset ja vanhukset olivat jääneet koteihinsa, mutta nuorehko miesväki oli paennut valkoisten puolelle. Kun varsinaiset taistelut puhkesivat, siviilit pyrkivät niiden tieltä pakoon Vuoksen suuntaan. Eniten aineellista tuhoa vapaussota aiheutti Valkjärven kirkonkylässä, jota punaiset pommittivat tykistöllään järven eteläpuolelta. Monien yksityisten talojen ohella he onnistuivat polttamaan myös kirkon. Sotiminen kesti runsaan parin kuukauden ajan helmikuun loppupuolelta huhtikuun lopulle. Vuoksen takana turvassa olleet pakolaiset saivat luvan palata kotikyliinsä heti taistelujen siirryttyä pitäjän rajojen ulkopuolelle. Vapaussodassa käydyissä taisteluissa valkoisten puolella kaatui 27 valkjärveläistä, ja kolme miestä punaiset murhasivat. Viitisentoista heistä kaatui oman pitäjän alueella. Valkjärveläisiä miehiä haavoittui 56. Valkjärveläisiä oli punaisten puolella vähän. Heistä kaatui taisteluissa viisi, ammuttiin kenttäoikeuden tuomiolla kahdeksan ja kuoli vankileirillä kuusi.