Issuu on Google+

65. Valkjärvi-juhla 1.7.2012 Juupajoella Juupajoen Karjala-Seura oli järjestänyt hienon juhlan. Seura toimii pirteästi. Nämäkin juhlat se järjesti todella huolellisesti, vaivojaan säästämättä, täyden kympin arvoisesti. Juhlavieraita oli noin 300. Juhlajumalanpalveluksessa Juupajoen kirkossa saarnasi rovasti Ilmari Mustonen, liturgina kirkkoherra Kari Mattila ja uruissa Kanttori Vesa Tulivirta. Ehtoollisen vieton jälkeen seppeleiden lähetyspuheen piti rovasti Mustonen. Seppeleet laskettiin kunniakäynnillä sankarihaudoilla ja Karjalaan jääneiden vainajien muistomerkillä. Päiväjuhlassa oli monipuolinen ohjelma, jossa musiikilla oli keskeinen rooli. Karjal-Seuran puheenjohtaja Anne Pärssinen kertoi näiden juhlien olevan jo seitsemännet Juupajoella pidetyt. Hän nimitti juhlia aikamatkaksi, jolla jälkipolvet oppivat ymmärtämään, mitä edelliset sukupolvet ovat hyväksemme tehneet. Juhlateemana oli sotalapset. Pirkanmaan Sotalapset ry:n puheenjohtaja Alli Mikkolainen puhui aiheesta oman kokemuksensa perusteella. Juhlaan oli tullut myös valkjärveläisten sotalasten jälkipolvia Ruotsista. Siksi puhujat ja juontaja Satu Kaakkomäki käyttivät myös ruotsin kieltä. Juhlapuheessaan kauppatieteiden maisteri Lotta Kopra tarkasteli arvoja ja arvojohtamista. Musiikkiohjelma oli vaihtelevaa ja täysipainoista. Severin sekstetti esitti luovasti karjalaisen musiikin sävellyskilpailun kaksi voittajakappaletta Äiti Karjala ja Lennä sydän. Ohjelmaa oli runsaasti, mutta se ei yhtään pitkästyttänyt. Maltettiin kuunnella hipihiljaa, vaikka haastelemiselle eivät väliajat tahtoneet taaskaan riittää. Ensi vuonna 2013 juhlapaikkana on Kuhmoinen. Vakiintuneeseen aikaan sunnuntaina viikko jälkeen juhannuksen.


Taasha myรถ tavataa.


Anne Pärssisen tervehdyspuhe Valkjärvijuhlassa Juupajoen Karjala-seuran puheenjohtaja Anne Pärssinen lausui tervehdyssanat: Hyvä Juhlaväki! Mina damer och herrar! Toivotan teidät lämpimästi tervetulleeksi tähän perinteiseen pitäjäjuhlaan. Oikee käspäivät sanottiikii. Valkjärvijuhlaan on nyt kokoonnuttu 65. kerran. Ehkä joukossamme ei ole ketään, joka voisi kertoa millaista oli ensimmäisissä juhlissa. Millaiset olivat silloin ulkoiset puitteet tai miten juhliin saavuttiin. ”Tiedetäänhän, että valkjärvöiset tekkiit rekkii ja kärrilöi.” Joka tapauksessa juhlapaikoilla vietettiin useampia päiviä. Uskon, että silloin oli mukana enemmän keski-ikäistä ja nuorta väkeä, koska juhlien suuri merkitys on ollut naapuri- ja sukulaisperheiden tapaaminen. Paljon on ollut tarvetta myös yhdessä keskustella, kuinka elämä uudessa ympäristössä järjestyy. Juupajoella ensimmäiset juhlat pidettiin 1950-luvulla. Silloin pääjuhla oli sään armoilla Suomelan kentällä. Nyt toimimme juhlan isäntinä seitsemättä kertaa. Nykyisin pitäjäjuhlamme on aikamatka, jolla me jälkipolvet voimme ymmärtää, mitä edelliset sukupolvet ovat hyväksemme tehneet ja mitkä arvot ovat voineet luoda maamme hyvinvoinnin. Onneksi suora hyppäys menneeseen ei ole mahdollista, vaan saamme matkata turvallisesti läsnä olevien eri-ikäisten sukulaisten ja ystävien kanssa laulujen ja tarinoiden myötä. Viime vuosikymmeninä olemme jo voineet herätellä muistoihin entisiä kotisijoja konkreettisesti kulkemalla vanhoilla pihateillä,


vaikka ne suurelta osalta ovat peittyneet hoitamattomina. Ni är hjärtligt välkomna hit till den här traditionella sockenfesten. Nuförtiden är vår sockenfest en tidsresa, under vilken vi yngre kan förstå, vad de tidigare generationerna har gjort för oss, och vilka värden är de, som har skapat välståndet i Finland. Kaikki eivät ole halunneetkaan nähdä rappiolle joutuneita viljelyja puutarhamaita tai teollisuuden, kaupan ja muun yhteisöllisen elämän raunioita. Onneksi niitä on kuitenkin tallennettu kuvina kotiseutumatkailijoiden toimesta niin, että voimme jotenkin hahmottaa millaista elämä on ollut kauniissa Karjalassa. Nykyinen uusi rakentaminen ja elintason nousu alueella jatkaa maiseman muuttamista niin, että vanhaa peittyy ja entisiä kotitanhuoita ei voi edes tunnistaa tai lähestyä. Laihialaisemäntä kysyi taloonsa pakkomajoitetulta suistamolaisemännältä: ”Minkäs tähren te lähritte sieltä? Miksettä pysynehet kotonanne?” Tämä vastasi: ”A vot, katso sie, lähteväthän pieskysetkin pois Suomesta, vaikka saisivat jiähä.” Pääskyset palaavat kuitenkin entisille asunsijoille, mutta evakoille se ei ole mahdollista. Kun olin mm. Valkjärven kirkonmäellä noin kuukausi sitten, aloin ymmärtää kuinka tärkeää on yrittää ylläpitää edes seurakuntien kirkko- ja hautausmaita.Toivon, että voisimme vierailla edes niillä paikoilla vastedeskin, mikä ei ole mahdollista ilman aktiivista yhteydenottoa paikallisiin viranomaisiin ja ehkä ei myöskään ilman taloudellista tukea. Svalorna återvänder ändå till sina forna boplatser, men det är inte möjligt för evakuerade. När jag var i Valkjärvi och Landstunga för en månad sedan, började jag förstå, hur viktigt det är att försöka upprätthålla åtminstone församlingarnas kyrkogårdar, gravar och minnesträd-


gårdar. Hoppas, att vi har frihet att besöka sådana ställen också i framtiden. Detta är inte möjligt utan aktiv kontakt med lokala myndigheter och kanske inte heller utan ekonomiskt stöd. Tänä kesäpäivänä aloitamme aikamatkamme Juupajoelta, jonka maisemiin asutuskomitea katsoi valkjärveläisten kotiutuvan. Iloisella, avoimella karjalaisella luonteella perheet lähtivät rakentamaan elämäänsä täällä ja yhteistä eloa varten hankittiin ”pikku Karjala”, seuratalo Heimola. 40 vuotta sitten isovanhempamme kunnostivat sen ympäristöineen viihtyisäksi. Talo on palvellut sekä pitäjäjuhlien väkeä yöpymispaikkana että nykyään monia loma-, hää- tai vuosijuhlien viettäjiä. Seuramme toiminta pyörii paljon Heimolan ympärillä, mutta muutakin toimintaa on. Olemme järjestäneet useita piirakkakursseja erityisesti lapsille ja myös vanhuksille. Käsityöperinteen säilyttämiseksi olemme pitäneet neulakinnaskursseja. Tarinailloissa keräämme ja tallennamme muuta perimätietoa. Jäsenemme toimivat myös aktiivisesti Tampereen piirissä ja sen toimikunnissa. Olimme mm. mukana toteuttamassa uuden karjalaisen musiikin sävellyskilpailua. Ryhmä aktiivisia seuramme jäseniä tuotti Valkjärven Uosukkalan kylän kirjan. Nyt haluan kiittää kaikkia niitä, jotka ovat olleet mukana järjestämässä tätä juhlapäivää, kiitos seuramme talkoolaisille, ohjelman suorittajille, Juupajoen seurakunnalle ja kunnalle kaikille yhdessä ja jokaiselle erikseen. Aikamatkamme alkaa. Vår tidsresa börjar. ”Tehhään niin, että vanhemmat tassii ja nuoret tellää, sit saahaan kuoramamme mäenkii pääll.” Ajetaan kiesseissä Valkjärvelle, sen kumpuilevaan maastoon, viljaville pelloille, sinisten järvien rannalle, Vuoksen varrelle. Kukin käy mielessään omassa kylässä, yhdessä niistä noin 50


kylästä. Kylissä, joista oli lähdettävä kohti tuntematonta päämäärää. Kuka lähti kylästä Airikkala, Aliskala, Hampaala, Harmaala, Huuhti, Ilmola, Jutikkala, Kahkaala, Kamajauhola, Karkeala, Kekkosenmäki, Keskikylä, Koivula, Kosteala, Kulosuu, Kuuppola, Kyllästilä, Laavola, Lankila, Lemmettylä, Liikola , Mannisenniemi, Marjaniemi, Metsäautio, Naumala, Nirkkola, Noisniemi, Nouseala, Nurmijärvi, Oravaniemi, Pasuri, Pentsilä, Peräkorpi, Petäjärvi, Piikkilä, Päivilä, Päiväkivi, Pöppölä, Rampala, Rossila, Saaenkylä , Saavola, Sakastila, Salo-Kostiala, Sarkola, Siparila, Suontaka, Tarpila, Teppola, Torikka, Turulila, Uosukkala, Utula, Vaalimo, Valkeamatka, Valkjärven kirkonkylä, Veikkola, Vilppula, Vunukkala, Wirkkilä, Ylpuoli Toivon, että viihdytte tänään täällä Juupajoella ja saatte sylin täydeltä muistoja ja hyvää mieltä kotiin vietäväksi. Sydämellisesti Tervetuloa! Jag hoppas att ni alla trivs också här i Juupajoki och att ni får famnen full av minnen.


Kauppatieteen maisteri Lotta Kopran juhlapuhe Valkjärveläisen suvun miniä filosofian maisteri Lotta Kopra pohti juhlapuheessaan arvojohtamista: Karjalaisuuteen liittyviä arvoja voisivat olla: Kunniallisuus, rohkeus ja vastuuntunto Arvoisat juhlavieraat, On kunnia olla mukana tänään täällä Valkjärvijuhlassa. Olen itse kolmannen polven karjalainen. Molemmat isoisäni ovat Karjalasta, tänään täällä juhlassa mukana oleva Aulis Rasimus on kotoisin Karjalasta Ilmeen pitäjästä, jossa olen itsekin muutaman kerran käynyt. Edustan täällä tänään Juupajoen KarjalaSeuraa yhdessä perheeni kanssa. Mieheni on Ville Kopra, ja oma appi-ukkoni Keijo Kopra. Keijon juuret ovat Valkjärvellä, josta hänen perheensä muutti Juupajoelle vuonna -45. On kunnia saada pitää teille puhe teemasta arvojohtaminen. Aion lyhyesti kuvata, mitä ovat arvot, ja mitä voisivat olla erityisesti karjalaisuuteen liittyvät arvot.Nostan kysymyksiä siitä, mitä arvojohtaminen tarkoittaa käytännössä ja miten jokainen meistä voisi omalta osaltaan edistää meille merkittäviä arvoja arjessa. Toivottavasti tämä herättää teissä ajatuksia ja voimme jatkaa keskustelua juhlaväen kesken päivän mittaan. Mitä ovat arvot? Arvot syntyvät suhteissa. Suhteessa ihmisiin ja asioihin. Arvojohtaminen tarkoittaa eettisten arvojen välittämistä toisille oman johtamistoiminnan kautta. Ihminen oppii arvot ja ihanteet ympäröivästä kulttuurista. Kasvatus on keskeinen arvojen välittäjä uusille sukupolville. Nuoren elämässä esikuvat ovat välttämättömiä kasvun ja itsenäistymisen tiellä. Kasvatus perustuu aina arvoihin. Siinä siirretään arvoja ja ihanteita vanhemmalta nuoremmalle.


Keskustelu on keskeinen keino määrittää sitä, mikä on arvostamisen arvoista. Kasvun ja kasvatuksen kannalta keskustelu ja väittelykin, ovat tavattoman tärkeitä. Keskustelussa lapsi tai nuori voi määrittää sitä, mikä hänen kokemuspohjansa mukaan on tavoiteltavaa. Asioista saa myös olla eri mieltä. Filosofi Kari Turunen jakaa arvot varsinaisiin arvoihin ja muihin arvoihin, jotka ovat näistä johdettuja. Yleisesti tunnustetut varsinaiset arvot ovat Totuus, Kauneus ja Hyvyys. Olen pohtinut, mitkä voisivat olla erityisesti karjalaisuuteen liittyviä arvoja. Pohdin tätä asiaa kirjallisuuden avulla sekä omaan kokemukseeni perustuen ja päädyin siihen, että sellaisia voisivat olla: Kunniallisuus, Rohkeus ja Vastuunkanto. On varmasti muitakin, mutta nämä mielestäni kuvaavat hyvin karjalaisuutta. Ja kuvaavat mielestäni hyvin myös tätä juhlaväkeä – meitä joilla on karjalaisia sukujuuria. No miten on, edistämmekö sitten näitä arvoja arjessamme? Voimme kysyä itseltämme: Olenko rohkea ja valmis muutokseen vaikeiden ratkaisujen hetkellä? Seisonko mielipiteideni takana silloinkin, kun joudun hankalaan tilanteeseen ja puolustuskannalle? Jaksanko säilyttää kanssaihmisten kunnioituksen silloinkin, kun olen eri mieltä? Uskallanko olla heikomman puolella silloin kun muut kääntävät selkänsä? Kannanko vastuuta elinpiiristäni jatkuvasti, ei vain silloin kun minulle sattuu sopimaan? Heijastaako arjen ajankäyttöni näitä arvoja? Entä mitkä arvot ohjaavat toimintaani työelämän johtamistilanteissa?


Johtamisen teoria ja ”ismit” muuttuvat nopeassa tahdissa, mutta toisaalta perusasiat ovat muuttuneet vain vähän tuhansien vuosien aikana. Johtaja tekee edelleen työtä ihmisten kanssa, fyysisesti tai virtuaalisesti, samalla tavalla kuin faarao, kiinalainen sotapäällikkö, antiikin valtiomies tai kylänvanhin. Onnistuminen on aina edellyttänyt kykyä tulkita yhteiskunnan ja oman yhteisön arvoja ja muuttaa se käytännön toimiksi – yhdessä erilaisten ihmisten kanssa. Arvojen toteuttaminen arjessa rakentaa sekä itselle että läheisille elämän merkityksellisyyttä. Siis, myös itse saan paljon kun toteutan näitä arvoja. Erityisesti lapsiin panostamalla voimme vaikuttaa tulevaan yhteiskuntaan. Aikuisten yhteinen huolenpito ja välittäminen ohjaa lapsia rakentamaan positiivista elämänasennetta ja ottamaan huomioon kanssaihmiset. Arvojen toteuttamisessa vahvan itsetuntemuksen merkitys on suuri. Kylä kasvattaa – kuuluukin vanha sanonta. Vanhukset ovat antaneet oman elämäntyönsä meidän nuorempien hyväksi. Nyt on meidän aikamme huomioida heidät - kuuntelemalla ja auttamalla. Pyrin itse omalla toiminnallani edistämään kunniallisuutta, rohkeutta ja vastuunkantoa. Olen kasvuyrittäjä Helsingistä. Otan yrittäjänä riskejä, joka vaatii rohkeutta. Luon työllisyyttä ja työpaikkoja Suomeen ja kannan vastuuta tästä työyhteisöstä. Pyrin johtajana luomaan ilmapiirin, jossa toista kunnioitetaan, rohkeutta arvostetaan ja ahkeruudesta palkitaan. Vielä tärkeämpää kuin tämä, on minulle kuitenkin roolini äitinä ja kasvattajana. Pyrin edistämään näitä arvoja omalla esimerkilläni, sekä keskusteluissa, jotka saavat lapsen itsensä oivaltamaan asioita. Toivotan perheeni ja Juupajoen Koprien puolesta juhlavieraille mukavaa päivää ja kiinnostavia arvokeskusteluja.


Rovasti Ilmari Mustosen saarna Juupajoen kirkossa Valkjärveläisten kirkkopyhänä 1.7.-12 Luuk. 13: 1 – 5 Kirkkovieraat, erityisesti te valkjärveläiset ja muut karjalaiset. Heimorakkaudella täytyy olla melkoinen merkitys ja voiman lähde, sillä kohta on kulunut 70 vuotta siitä, kun meidät karjalaiset häädettiin syntymäsijoiltamme, ja silti me yhä kokoonnumme muistelemaan Karjalaamme. Roomalaiskirjeen 11. luvussa lienee vastaus siihen, missä on syy siihen, ettemme ole unohtaneet juuriamme. Siellä sanotaan: ”Juuri kannattaa sinua.” Sodan jälkeenhän meidät melkein yritettiin pakottaa unohtamaan juuremme. Minäkin yritin useita kertoja saada viisumia päästäkseni syntymäseudulleni Sortavalan lähelle, mutta sitä ei myönnetty eikä syytä ilmoitettu. Kenties naapuri luuli, että olisimme siepanneet Karjalan takaisin. Vielä vuonna 1976 Karjalan muisteleminen oli rikollista. Saarnasin nim. valtakunnallisessa radiojumalanpalveluksessa, ja mainitsin saarnassani, että olin käynyt kaakkoisella rajallamme muutaman kymmenen kilometrin päässä syntymäkodistani ja mielessäni oli kaikunut laulu: ”Käki kukkuu siellä jo kevät on. Vie sinne mun kaihoni pohjaton.” Varmaan joku teistä on kuullut, että kaipuuni rajan taa juurilleni oli ulkopoliittisesti vaarallista. Minulle se ilmoitettiin Yleisradiosta ja sain porttikiellon radioon. Psalmissa 137 sanotaan: ”Jos minä unhotan sinut, Jerusalem, niin unhota sinä minun oikea käteni. Tarttukoon kieleni suuni lakeen, ellen sinua muista.” Mielestäni me karjalaiset voimme sanoa samaa Karjalasta. Rakkaat kirkkovieraat. Varmaan monien karjalaisten mieleen on vuosien varrella tullut kysymys: Miksi erityisesti Karjalan heimo


on saanut historian aikana kokea useita kertoja kipeimmin sodan kirot: kotien, kirkkojen, hautausmaiden ja kaiken meille arvokkaiden asioiden tuhot. Miksi juuri meidän oli lähdettävä evakkoon toistamiseen ja menetettävä kaikki ajallinen turva. Nämä kysymyksethän lähestyvät kuulemaamme tämän päivän evankeliumitekstiä. Siinähän kerrottiin kahdesta järkyttävästä tapahtumasta: Pilatuksen toimeenpanemasta syyttömien ihmisten verenvuodatuksesta ja onnettomuudesta, kun muuan torni Siiloassa kaatui. Tutkijat ovat pyrkineet selvittämään näitä ajanlaskumme taitteessa sattuneita tapahtumia, mutta tiedot niistä ovat niukat. Pilatushan oli tunnettu julmuudestaan historioitsija Joosefuksen mukaan. Hän näytti olevan Stalinin sukulaissielu. Jostain syystä hän oli surmauttanut galilealaisia pyhiinvaeltajia. Tämä järkytti ja ärsytti tavattomasti juutalaisia. Kuitenkin juutalaiset olivat miehittäjän armoilla. Tilanne oli jotenkin samanlainen kuin meidän tilanteemme sodan jälkeen ja kauan sen jälkeenkin suuren naapurin vieressä. Oli uskallettua julkisesti arvostella miehityksen edustajaa. Suomettuminen oli jo silloin tuttua. Tämän tapahtuman kertominen evankeliumissa kuuluu samaan sarjaan kuin kysymys verojen maksamisesta keisarille. Jeesuksen vastustajat yrittivät nim. saada Jeesuksen arvostelemaan Pilatuksen menettelyä. Jos nim. Jeesus olisi tuominnut julkisesti Pilatuksen, olisi tämä kyllä hoitanut Jeesuksen päiviltä, niin kuin Jeesuksen vastustajat olivat laskelmoineet. – Mutta Jeesus tunsi ihmiset. Hän ei tuominnut Pilatusta eikä käynyt syyttelemään Siiloan työmaan johtoa tornin kaatumisesta. Hän käytti näitä tapahtumia apuna puhuakseen paljon tärkeämmästä asiasta. Onhan veritekoja ja onnettomuuksia ollut kautta historian ja nytkin niistä kerrotaan lähes päivittäin. Tekstimme pääasia on vastata kysymykseen: ”Olivatko nuo surmansa saaneet galilealaiset syntisemmät kuin muut galilealaiset, koska he saivat tämän kärsiä?”


Jeesuksen vastaus kysymykseen oli selvä: Pilatuksen toimesta tai Siiloan onnettomuudessa surmansa saaneet eivät olleet sen suurempia syntisiä kuin muutkaan. Mutta Jeesus jatkaa tavalla, joka sulkee pois selittelyt: ”Ellette tee parannusta, niin samoin te kaikki hukutte.” Pilatuksen murhat ja Siiloan onnettomuus olivat Jumalan sallimia. Ja heti tämän vastauksensa jälkeen Jeesus kuin samaan hengenvetoon kertoo hedelmättömästä viikunapuusta, joka määrätään poishakattavaksi, koska se ei kanna hedelmää vaan turhaan laihduttaa maata. Tämä kuuluu aivan samaan tekstikokonaisuuteen, mutta evankeliumimme on taitamattomasti katkaistu kesken. Jumala oli odottanut noilta Siiloan työmiehiltä parannuksen tekoa, mutta turhaan. Hän oli odottanut, että galilealaiset pyhiinvaeltajat tekisivät parannuksen, eivätkä vain vierailisi Jerusalemin temppelissä muodon ja tavan vuoksi, mutta Jumala odotti heidänkin kohdallaan turhaan. Kirves jo odotti puun alla ja sitten Jumala antoi Pilatuksen ja työmaaonnettomuuden Siiloassa palvella omia tarkoituksiaan. Ja Jeesuksen tulkinta tapahtumista oli kuulijoille selvääkin selvempi: ”Ellette tee parannusta, niin samoin te kaikki hukutte.” Rakkaat kuulijat. Jos me uskallamme ottaa tämän päivän tekstin juuri sellaisena kuin se on kirjoitettu ja säilytetty meille, se panee meidät aika pienelle paikalle. Kuunnelkaapa tarkasti meitä julistajia, niin taatusti huomaatte, että jätämme evankeliumistamme kovin vähälle tai unohdamme kokonaan sen, mitä Jeesus korosti: ”Ellette tee parannusta, niin samoin te kaikki hukutte.” Ei Jeesus suinkaan kieltänyt sitä, etteivätkö Pilatuksen surmaamat ja Siiloassa surmansa saaneet hukkuneet. He olivat menettäneet etsikkoaikansa. Nyt oli kysymys kuulijoista muuten hekin hukkuisivat. Emme me karjalaiset olleet sen syntisempiä kuin muutkaan suomalaiset, vaikka saimme kokea kovia, mutta meille niin kuin kaikille muillekin kuuluu sama parannuksen kehotus, muuten


meille viimeisellä veräjällä käy vielä huonommin kuin sodan jälkeen. Rakkaat ystävät. On tärkeätä, ettemme unohda juuriamme. Mutta karjalaisuusko on se juuri ja voima, joka meitä on kannatellut ja kannattelee vastakin? - Ei totisesti! Totuushan on se, että useimmat meistä ovat aina hädän hetkellä tienneet oikean suunnan ja perustan, joka kestää, vaikka kaikki ajallinen riistettäisiinkin. Karjalaisuus on asia, jota en ole koskaan hävennyt, vaikka minua on siitä syystä ryssäksikin nimitetty. Mutta karjalaisuus ei ole perusta, jolle elämä voisi rakentua. Jumalan sana on se perusta, johon juurtuneina meillä ei ole hätää tässä ajassa eikä sitten kun täältä lähdemme. Käydessäni vanhainkodissa yritin lohduttaa erästä sairasta vanhusta. Aikansa minua kuunneltuaan hän sanoi: ”Kuuleha sie pappi. Niä sairauvet ja säryt on Jumala miule antamii. Assiiha on niät sillä viisii, ett kuivi silmi ja jäyki polvi ei männä taivaasee.” Tuon karjalaisvanhuksen sanat palautuvat usein mieleeni. Ei voinut olla sattumaa, että meidät karjalaiset siroteltiin pitkin Suomea. Joku muu arvioikoon, olemmeko olleet suolaa vai sokeria. Raamatun mukaan hiuskarvakaan ei lähde päästämme Jumalan tietämättä saati sitten että puoli miljoonaa karjalaista sattumalta joutuisi lähtemään uusille asuinsijoille. Meidän karjalaisten, jos keiden kohdalla pitää paikkansa se, mitä muuan suutari oli kirjoittanut verstaansa seinään.: TÄÄLLÄ EI SAA PYSYVÄÄ PAIKKAA KENKÄÄN! Mutta jos juuremme ovat kiinni Jumalan sanassa, meillä on luvassa pysyvä koti taivaassa. Aamen


Seppelepartion lähetyspuhe Seppelepartion lähetys sankarihaudalle ja Karjalaan jääneiden muistomerkille Juupajoella 1.7.12 Valkjärvikirkkopyhässä Rakkaat karjalaiset Valkjärveltä ja kaikki paikalla olevat. Meitä karjalaisia, jotka muistamme henkilökohtaisesti Karjalan kunnaat siellä asuneena, on enää vain kourallinen jäljellä. Monet meistä ovat käyneet syntymäkotiemme ja tuhottujen kirkkojemme raunioilla. Minäkin etsin hautausmaan Sortavalassa, johon mummoni ja pappani on haudattu. Saanen kertoa, mitä nousi mieleeni: Kävin taannoin Karjalassa, vierailin Venäjän maalla. Kiersin, kuljin Kannaksella, Sortavalassa samosin. Missä meidän muistomerkit, taaton, mummon marmoriset? Missä suuret sankarhaudat, graniittiset patsaat, paadet? Turhaan hain hautausmaalta murusia muistolaatan, papan paaden pirstaleita, leposijaa sammaleista. Tovereilta tiedustelin, maatuskata maanittelin. Havaintonsa vihdoin haastoi, kertoi kaiken kauhuissansa, hoki hiljaa huokaellen hospodi pamiluitansa:


”Hajotettiin hautakivet, sepeleiksi särjettihin. Rikottihin rautaristit, ryssän ruukkiin rahdattihin.” Rukoukseen painoi päänsä hurskas mummo, harmaatukka. Kuulin vielä kuiskauksen: ”Taatto suuri taivahissa, Vapahtaja Kristos voskres, Älä kosta kauhutöitä, häväistystä hautuumaalla, typerysten tyhmyyksiä.” Enpä ollut itkemättä, katsomatta kyyneleittä: raiskattuina rakkaat haudat, pyhät lehdot poljettuina. Kalmistossa kaatopaikka. Hiljaa poistuin hautausmaalta, roskatunkion tyköä, ihmetellen ihmismieltä, ateismin aattehia, komentoa kommunismin. Rakkaat läsnäolijat. Jumala on antanut meille kuitenkin mahdollisuuden uusiin koteihin, kirkkoihin ja sankarihautoihin. Olemme saaneet pystyttää Karjalaan jääneille uudet muistomerkit. Emme ole unohtaneet juuriamme emmekä koskaan unohda kaunista Karjalaamme. Nytkin saamme kunnioittaa niiden muistoa, jotka taistelivat rakkaan maamme itsenäisyyden puolesta ja muistamme myös niitä, joiden leposija jäi rajan taakse. Uskon, että meitä on vielä paljon, jotka voimme yhtyä runoilijan ajatukseen: Me voimme kerjätä leipämme, pois antaa kalleimpamme: kodin, konnun, veren, hengenkin, Mutt’ emme vapauttamme.


Lähtekää viemään kunniaseppeleet sankarihaudalle ja Karjalaan jääneiden muistomerkille. Ilmari Mustonen


Valkjärvijuhla 2012 Juupajoella

Messussa Juupajoen kirkossa saarnasi rovasti Ilmari Mustonen, liturgina kirkkoherra Kari Mattila. (Kuva: Pekka Vanhanen)

Kunniakäynti sankarihaudalle ja Karjalaan jääneiden vainajien muistomerkille. (Kuva: Hannu Kaakkomäki)


Airi Lankinen sai tutustua huippusiistiin historiikkiin Valkjärven kouluoloista 1900-luvun alkuun. Meeri Karhun löytö on vuodelta 1924. Sen on kirjoittanut Alma West, nousealainen äidinkielen ja historian opettaja, joka myöhemmin käytti nimeä Elli Viismäki. Vasemmalla Seppo ja Irma Lankinen. Sepon ja Airin yhteinen esi-isä on 1700-luvun alussa syntynyt Yrjö Lankinen, Jöran Langin. (Kuva: Marjatta Pöllänen)


Tervehdyssanoja esittämässä puheenjohtaja Anne Pärssinen, Juupajoen Karjala-Seura. (Kuva: Hannu Kaakkomäki)


Sotalapsen asialla, puheenjohtaja Alli Mikkolainen, Pirkanmaan sotalapset ry. (Kuva: Hannu Kaakkom채ki)


Clara Ingvarsson lauloi. Sotalapsena Ruotsiin lähetetyn Matti Äikään lapsenlapsi. (Kuva: Hannu Kaakkomäki)


Tanhuryhmä Talviaiset katrillien vauhdissa. Säestämässä Lauri Sahra. (Kuva: Hannu Kaakkomäki)

Korkeakosken koulun juhlasali täyttyi lähes kolmestasadasta vieraasta. (Kuva: Hannu Kaakkomäki)


Lotta Kopra kehotti miettimään arvojen ja oman arjen suhdetta. (Kuva: Marjatta Pöllänen)

Severin sekstetti lauloi Tampereen piirin sävellyskilpailusta Kimmo Ojalan Lennä sydän. (Kuva: Hannu Kaakkomäki)


Juhlan juonsi Satu Kaakkom채ki


Jouko Sihvo kertoi vuoden 1957 juhlien vaikutuksesta kirkkoherran vaaleihin. (Kuva: Hannu Kaakkom채ki)


Talkoilla leivottuja piirakoita ja pullia. (Kuva: Hannu Kaakkom채ki)

Hannu Iivonen luovutti pit채j채seuran puheenjohtajan nuijan Maija-Liisa Pessiselle. (Kuva: Pekka Vanhanen)


Marjatta Pölläsen teksti Karjala-lehdessä 12.07.2012 Sotalapset valkjärveläisten juhlateemana Juupajoella Valkjärveläisten kesäjuhlassa heinäkuun alussa Juupajoella oli paitsi erinomaista musiikkia ja taasha myö tavattii -tunnelmia, myös sotalapsiteema, josta syystä huolella rakennettua ohjelmaa tulkattiin myös ruotsiksi. Juhlapuhuja Lotta Kopra usutti miettimään arvoja ja sitä, millaiseen toimintaan ne johtavat. – Kaikki. Näin tyhjentävästi vastaa hollolalainen, Orivedellä mökkeilevä ja Valkjärvi-juhlille saapunut Matti Kymäläinen siitä, mikä kesäjuhlassa on parasta: jumalanpalvelukseen osallistuminen, ruokailu, päiväjuhla vai tuttujen tapaaminen väliajoilla.1950-luvulta osallistuin varmaan kymmenen vuoden ajan, sitten lähdin maailmalle ja tänne tulo harveni, kunnes nyt olen taas noin vuosikymmenen käynyt näissä joka kesä, Kymäläinen kertoo. – Aina aika loppuu kesken, hän sanoo. Tällä kertaa Juupajoen kirkossa saarnasi rovasti Ilmari Mustonen, liturgina oli Juupajoen kirkkoherra Kari Mattila ja uruissa kanttori Vesa Tulivirta. Sankarihaudalla ja Karjalaan jääneiden vainajien muistomerkillä käytiin ennen yläkoululla pidettyä ruokailua ja päiväjuhlaa, jonka laulut säesti Viipurista kotoisin oleva Elena Perälä. Juupajoen Karjala-Seuran puheenjohtaja Anne Pärssinen kertoi tervetulopuheessaan, että nyt ollaan koolla jo 65. kertaa joista seitsemättä Juupajoella. – Nykyisin pitäjäjuhlamme on aikamatka, jolla me jälkipolvet voimme ymmärtää, mitä edelliset sukupolvet ovat hyväksemme tehneet ja mitkä arvot ovat voineet luoda maamme hyvinvoinnin. Onneksi suora hyppäys menneeseen ei ole mahdollista, vaan saamme matkata turvallisesti läsnä olevien eri-ikäisten sukulaisten ja ystävien kanssa laulujen ja tarinoiden myötä, Pärssinen kertoi.


Vertaistuki auttaa Satu Kaakkomäki juonsi juhlan ja kertoi, että kevättalvesta asti on kokoonnuttu järjestämään. Yksi erikoisimmista tehtävistä oli käynti kansallisarkistossa sotalasten perässä. Kaikki valkjärveläislapset eivät lähteneet kotikunnastaan, vaan moni mm. Turusta. Pirkanmaan sotalapset ry:n puheenjohtaja Alli Mikkolainen Tampereelta kertoi ikuisesta kiertolaisuudestaan Suomen ja Ruotsin kodin välillä, näytti, millainen oli lapsen kaulaan ripustettu lappu ja kertoi 1998 perustetun yhdistyksensä kokoontuvan noin kerran kuukaudessa ja järjestävän mm. keskusteluryhmiä, luentoja ja retkiä Lasten tarinat on saatu kirjaksikin. Mikkolaisen mies on tehnyt vaimonsa vaiheista ja valokuvista filmin. Vertaistuen myötä Alli pääsi lentokonekauhustaan, jonka Tampereenkin taivaan yllä harjoittelevat Hornetit aiheuttivat sodan pienenä kokeneelle vielä vuosikymmenien jälkeen. Allin kaksi äitiä ehtivät tavata toisensa ja nyt mm. Facebookin avulla jälkikasvukin tuntee toisensa. Matti Äikkään tyttärentytär Klara Ingvarsson musisoi, samoin järjestäjät, jotka aikanaan Jämsässä olivat laulaen kutsuneet tänne toivottivat nyt laulamalla tervetulleeksi. Tanhuryhmä Talviaiset esitti katrilleja ja Severin sekstetti mm. Juice Leskistä sekä Tampereen piirin laulukilpailun voittajia. Riikka Koskinen soitti pianoa ja Karoliina Heinänen viulua. Juhlapuhuja Lotta Kopra on Keijo Kopran pojan Villen vaimo, itsekin karjalainen ja yritysjohtaja, joka puhui mm. arvojohtamisesta. Varsinaisina arvoina länsimaissa yleisesti pidetään totuutta, kauneutta ja hyvyyttä. Karjalaisia arvoja miettiessään Kopra on päätynyt sellaisiin sanoihin kuin kunniallisuus, rohkeus ja vastuunkanto.


– Edistämmekö näitä arvoja arjessamme, hän kysyi ja jaksanko säilyttää kanssaihmisen kunnioituksen silloinkin, kun olen eri mieltä ja heijastaako ajankäyttöni näitä arvoja? Johtamisen perusasiat ovat muuttuneet vain vähän vuosituhansien aikana. Onnistuminen on aina edellyttänyt kykyä tulkita ympäristön arvoja ja kääntää ne toiminnaksi. Vaikka yrittäjänä ottaakin riskejä, luo työpaikkoja ja kantaa vastuuta, vielä tärkeämpi on rooli äitinä ja kasvattajana, Kopra tunnusti ja toivoi kiinnostavia arvokeskusteluja. Muistolaattoja aktiiveille Tampereen piirin puheenjohtaja Tuomo Nenonen ja Juupajoen Karjala-Seuran puheenjohtaja Anne Pärssinen jakoivat Karjalamuistolaatan seuraaville aktiiveille: Olavi Loponen, Heino Iivonen, Reino Virkki, Urho Iivonen ja Helena Äikäs, joista Heino ja Urho Iivonen sekä Helena Äikäs pääsivät itse ne noutamaan. Nenonen kehaisi Juupajoen aktiivisuutta mainitsemalla mm. juupajokelaisen Taru Iivosen johtavan piirin musiikkitoimikuntaa ja Anne Pärssisen puolestaan naistoimikuntaa. Kirkkoherra Kari Mattila kertoi suuresta aktiivisuudesta Valkjärven seurakuntatyössä: alle 8 000 asukkaan kunnassa oli yli 1 400 pyhäkoululaista ja monia herätysliikeperinteitä. Kunnanjohtaja Hannu Koski käytti yhden viimeisistä virallisista puheenvuoroistaan ennen eläkkeelle lähtöä. Hän kertoi, kuinka oppi arvostamaan vanhempia sodan käyneitä miehiä ja arvioi yrittäjistä jopa puolet olleen karjalaistaustaisia. Varsinkin Kopran sahan ansiosta Juupajoki on yhä noin sijalla kymmenen maan teollistuneimpien kuntien listalla. – Tämä on pieni mutta vahva peruskunta, jollaisia nykyään toivotaan, hän mainitsi. Jouko Sihvo puolestaan muisteli vuotta 1957, jolloin pääsi ensimmäiseen seurakuntapaikkaansa kuinka ollakaan juuri Juupajoelle. Yleisöltä kysellessään hän sai selville, että noin joka viides on tai on ollut juupajokinen ja peräti 23 läsnä olleista oli


mukana myös Valkjärvi-juhlissa 1957. Sihvo toivoi intoa jatkaa juhlienpitoperinnettä. Seuraavat pidetään Kuhmoisissa ensi kesänä, Valkjärvi-seuran puheenjohtaja Hannu Iivonen kertoi. Marjatta Pöllänen


valkjarvijuhla_2012_Juupajoella