Avaussanat 63. Valkjärvi-juhlassa Mitshurinskojen ammattikoululla 3.7.2010 Pitäjäseuran hallituksen jäsen Kari Korpela Rakkaat pitkän evakkomatkan tehneet ja täällä olevat! Arvoisa juhlapuhujamme valtioneuvos Riitta Uosukainen! Nykyiset asukkaat, venäläiset ystävämme! Hyvät valkjärvöiset! Minulla on kunnia tämän juhlan pääjärjestäjän Valkjärven pitäjäseuran puolesta avata odotettu vuosijuhlamme täällä Mitshurinskojen ammattikoululla. Haluan pitäjäseuran ja eri valkjärveläisten perinneseurojen ja erityisesti tämän juhlan järjestäjien puolesta toivottaa Teidät sydämellisesti tervetulleiksi tähän juhlaan – vuoden 2010 tapaamiseemme. Samalla haluan kiittää kaikkia mukana olleita ja täällä olevia juhlan järjestelyistä. Haluan kiittää jo ennakolta kaksipäiväisen vierailumme ja tämän juhlan järjestämisestä venäläisiä ystäviämme Mitshurinskojessa. Tuntuu, että olemme tervetulleita tänne. Toivomme erityisesti, että tänä vuonna uudelleen pystytetty toisessa maailmansodassa kaatuneiden suomalaisten muistomerkki hautausmaalla, vuonna 1957 palaneen kirkon edustalla saa olla hyvässä kunnossa. Uskon, että muistomerkki syventää kansojemme välistä ystävyyttä ja lujittaa yhteistyötämme. Eilen, tänään ja vielä huomenna monet meistä ovat jo käyneet entisillä kotipaikoillaan. Toivon, että emme ole häiriöksi. Muistot mennestä ajoista ovat meille rakkaita. Kiitän Valkjärven Pitäjäseuran, kaikkien entisten valkjärveläisten ja kaikkien meidän täällä olevien puolesta Teitä paikallisia asukkaita ystävällisyydestä, järjestelyistä juhlan onnistumiseksi ja toivotan onnea, terveyttä ja kaikkea hyvää kaikille Valkjärvi/Mitshurinskojen asukkaille.
Pitäjäseuran hallituksen puheenjohtaja Hannu Iivosen päätöspuhe Valkjärvi-juhlassa 3.7.2010 Kunnioitetut juhlavieraat. Arvoisa valtioneuvos Riitta Uosukainen ja herra everstiluutnantti. Kunnioitettu Mitshurinskojen aluejohtaja, rouva Ljudmila Ivanova Lagai, teille erityinen kiitos kutsusta juhlanviettoon tänne kotimaisemiimme sekä avustanne juhlajärjestelyissä. Kiitoksemme myös Mitshurinskojen alueen ortodoksisen seurakunnan pastorille osallistumisesta juhlajärjestelyihin. Hyvä juhlayleisö! Osallistumismäärämme vastaa noin kuutta prosenttia Valkjärvelle vuonna 1939 henkikirjoitetusta väestöstä (7772). Kotiseutumatkamme onnistumisesta parhaimmat kiitokset kaikille. Suurin vastuu matkan ja juhlan järjestämisestä on ollut Valmismatka Puolakalla ja osaavalla henkilöstöllä. Huomisesta kirkkojuhlasta ja taloudesta ovat kantaneet vastuuta Versowood Group ja Siparila Oy eli Koprien ja Sojakoiden suvut. Kiitokset talkoolaisille, erityisesti Esko Turkille, Esko Immoselle ja kirkonmäelle pysähtyneelle linjaautoretkikunnalle, jotka olivat Jouko Sihvolle ja minulle ratkaisevan korvaamattomaksi avuksi. Mielenkiinnon lisääjinä valkjärveläisyyden ja karjalaisuuden tuntemiseen ovat olleet myös Uosukaiset, Sihvot ja Sipposet. Innostava vaikutus on ollut Valkjärvi-kerhoilla, eri kylien kykäkerhoilla, koulupiiritoimikunnilla ja sukuseuroilla. Välineinä ovat olleet lukuisat julkaisut sekä osallistuminen, mitä me kaikki nytkin harjoitamme. Valkjärven pitäjäseuran puheenjohtajana esitänkin seuran hallituksen puolesta kiitokset kaikille läsnä oleville aikaisemmasta osallistumisesta sekä toiminnasta tämän juhlan onnistumiseksi. Samalla esitän Jämsän Karjalaseuran ja valkjärveläisten kutsun ensi vuoden juhlille Jämsään 3. heinäkuuta. Hyvä juhlayleisö. Kirjat kertovat, kartat näyttävät. Niistä nuori polvi saa opastusta sukunsa kotikyliin ja kotipaikoille. Nyt kotikyliin tehtyjen matkojen jälkeen on turha neuvoa tietä, mutta kertaan muutamia asioita. Karjalankangas alkaa hahmottua karttoihin 1500-luvulla, kun Laatokka saa muotonsa. 1600-luvun kartoista löytyvät nimet Kyyrölä, Mola (Muolaa) ja Weikkola. 1740-luvulla ovat kartassa paikallaan suuret järvet – Punnus, Valkjärvi (L. Walki) ja Raakolanjärvi. Alueen kylännimiä ovat Tarpila, Lemmettylä, Kapel, Vaalimo ja Koivula
Pietarin tiedeakatemian 1745 julkaisemassa kartassa. Tuoreempia ja opastavampia ovat 1900-luvun kartat, joista on runsaasti tietoa useassa kylä- ja koulupiirikirjassa. On syytä huomata, että miltei kaikki Kirkonkylän kylät, siis maarekisterikylät, joita on 45, ovat monena kappaleena eri puolilla pitäjää hyvinkin kapeina suikaleina. Yhdistävämpiä ovat koulupiirinimet ja kyläkuntien kutsumanimet, kuten Lahdenpohja, Korpioja, Pasuri, Suontaka, Järvenpää ja Vuoksenranta, jota ei pidä sekoittaa Äyräpään pohjoispuolella olevaan Vuoksenrannan pitäjään. Selitän tässä vielä muutamia kohteita. Meille nykyisin tuttu Vilppula löytyy Valkjärveltäkin, V:llä tai F:llä kirjoitettuna, Karkealan koulun takaa tai Koivulasta Lipolaan kulkevan tien tuntumasta. Yhden viimeisimmistä kyläkirjoista tehnyt Uosukkalan koulupiiri käsittää monta kylää, ainakin Vaalimon, Laavolan, Valtionmaan, Mannilan, Oravaniemen, Uosukkalan, Pöppölän, Turulilan, Piikkilän ja Puustinlahden. Aluetta sivuavat erillispalstoina Veikkola, Kostiala, Nouseala sekä kolme kartassa nimeämätöntä kyläpalstaa, joista yhden oletan olevan Kama-Jauholaa. Vuoksen ranta-alue jatkuu Puustinlahdesta kaistana Saavolaa, Marjaniemeä, kaksi kaistaa Jutikkalaa, Sarkolaa ja Vaikkolaa. Tuntumassa ovat palstat Lankilaa, Kuuppolaa, Ilmolaa, Nousealaa, Kostialaa ja Valkeamatkaa, jolloin ollaankin Punnusjärven Lahdenpohjassa. Kun taas Muolaan ja Valkjärven raja kohtaa Vuoksen Suurpäänniemen tuntumassa Punnuksen kylän jäädessä Muolaan puolelle. Hyvä juhlaväki, tässä luetellessani Kylännimiä, joidenkin korva saattoi välittää mielikuvan kotomaasta samaan tapaan kuin Aleksis Kivi kuvaa Eeron elämää Vuohenkalman torpassa: ”Kotomaamme koko kuva oli ainiaaksi painunut hänen sydämensä syyteen.” Tässä, hyvä juhlaväki, on haasteemme. Toivotankin teidän mieliinne kotomaamme koko kuvia.
Emeritusprofessori Jouko Sihvon saarna messussa Valkjärven kirkon raunioilla 4.7.2010 klo 9 (Suomen aikaa) Tekstit: 1.Moos.12:1-4, Tim.1:12-17, Luuk.5:1-11. Virret: 571, 462, 600, 170, 168:1-4, 178, 332, 584. Rakkaat ystävät, hyvä juhlakansa. Olemme pyhällä paikalla, olemme pyhiinvaellusmatkalla. Pyhäksi tämän paikan tekee meille kaksi asiaa. Ensiksi se, että esivanhempamme ovat pyhä pyhän jälkeen tulleet tässä seisseeseen kirkkoon etsimään voimaa elämäänsä. Näin tapahtui vielä jatkosodan aikana, kun elokuvateatterista tehtiin jälleen kirkko ja risti rakennettiin entiselle paikalleen kirkon torniin. Toiseksi tämän paikan tekevät pyhäksi esivanhempiemme ja sukulaistemme haudat. Tässä kirkon ympärillä lepää niitä, joiden perimää me jälkipolvet kannamme ja jotka täällä odottavat ylösnousemuksen aamua. Tänään on kirkkovuodessa apostolien päivä. Oppaanamme on kaksi apostolia, Simon Pietari ja Saul Paavali. Kalastaja Simonista tuli Jeesuksen seuraajana apostoli Pietari, ensimmäinen Rooman piispa. Oppineesta juutalaisesta kristittyjen vainoajasta tuli Kristuksen kohtaamisen jälkeen apostoli Paavali. Heidän elämänsä ei ollut helppo, mutta ristinsä kantajina heistä tuli pelastuksen tuojia koko ihmiskunnalle. Puhun kolmenlaisesta rististä. Ensiksi raskaasta rististä, toiseksi Golgatan eli sovituksen ja armon rististä (Ef. 2:16) ja kolmanneksi toivon ja voiton rististä. (1) Jeesus sanoi: ”Joka ei kanna ristiään ja kulje minun jäljessäni, ei voi olla minun opetuslapseni” (Luuk. 14:27). Oman ristinsä, oman kuormansa kantamisesta löytyy paljon esimerkkejä. Kun me, nyt vanhat ihmiset, lähdimme täältä viimeisen kerran 66 vuotta sitten sotaa pakoon nyytteinemme ja karjoinemme, kun jouduimme jättämään kotimme ja kontumme, ei se ollut helppo osa, ei se risti ollut kepeä. Mutta vielä raskaampi oli niiden osa, jotka marssivat meitä vastaan rintamalle. Monet heistä menettivät henkensä, toiset terveytensä kaiken pyhän ja kalliin puolesta, josta me nyt olemme osalliset siellä typistetyssä, mutta vapaassa isänmaassamme. Tuossa lepää 121 kaatunutta. Heidän viimeinen leposijansa jäi tänne, mutta meille jälkipolville heidän uhrinsa takasi kodin, uskonnon ja jäljelle jääneen vapaan isänmaan.
Kunnioittaaksemme heidän uhriaan ja muistoaan olemme nostaneet uuden ristin heidän lepopaikalleen. Tämän messun jälkeen siirrymme sen äärelle. Pietaristakin tuli ristin kantaja. Perimätiedon mukaan vuonna 64 seurakuntalaisten vaatimuksesta apostoli lähti pakoon kristittyjen vainoa keisari Neron Roomasta. Mutta kun hän oli menossa pois kaupungista, Sienkiewics kuvaa tapahtumaa romaanissaan Quo vadis näin: ”Joku ihminen tulee meitä kohti auringon kirkkaudessa. . . Äkkiä hän heittäytyi polvilleen, ojensi molemmat käsivartensa ja huusi: Kristus, Kristus. . . Sitten oli kauan hiljaista. . . Vihdoin pääsi vanhukselta nyyhkytyksensekainen huuto: Quo vadis, Domine? (Minne menet, Herra?) . . . Koska sinä hylkäät kansani, menen minä Roomaan toistamiseen ristiinnaulittavaksi. Apostoli oli pitkään maassa. . . Vihdoin hän kuitenkin nousi. . . ja kääntyi sanaa lausumatta kohti seitsemän kukkulan kaupunkia.” Siellä hänet ristiinnaulittiin, kuten hänen Herransakin oli ristiinnaulittu Jerusalemissa yli kolmekymmentä vuotta aikaisemmin. Omasta pyynnöstään Pietari naulattiin ristille pää alaspäin. Tämä ristin ottamisesta ja Jeesuksen seuraamisesta. (2) Sitten rististä sovituksen ja armon merkkinä. Lempivirressäni 301 pyydetään kauniilla tavalla: ”Kirkasta, oi Kristus, meille ristinuhri Golgatan, josta meille langenneille loistaa sydän Jumalan. Uskon silmä kiinnitä aina kohti ristiä.” Kärsivä Kristus on Jumalan armon ruumiillistuma. Kukaan ei täytä mittaa, kaikki tarvitsemme armoa, jopa Jeesuksen seuraaja Pietarikin. Kun Jeesus oli vangittu ja tuotu ylipappien taloon, Pietari seurasi Mestariaan sinne saakka. Oli pimeä ja kylmä yö. Pihalle sytytettiin nuotio. Sen ympärille kokoontui talon palvelusväkeä lämmittelemään. Pietarikin oli paikalla ja palvelijat alkoivat nimitellä häntä Jeesuksen seuraajaksi, mutta Pietari kielsi ja lopulta hän alkoi sadatella ja vannoi: ”Minä en tunne sitä miestä.” ”Siinä samassa hänen vielä puhuessaan kukko lauloi. Herra kääntyi ja katsoi Pietariin ja Pietari muisti, mitä Herra oli hänelle sanonut: ’Ennen kuin kukko tänään laulaa, sinä kolmesti kiellät minut.’ Hän meni ulos ja itki katkerasti.” Katsoessaan Pietariin Jeesus armahti hänet. Kärsivä Kristus on pahimpienkin syntien anteeksiannon ruumiillistuma. Apostoli Paavali oli ennen Jeesuksen kohtaamista omien sanojensa mukaan Jeesuksen vihollinen, ”herjaaja, vainooja ja väkivallantekijä. Hän armahti minut, koska epäuskoni tähden en tiennyt, mitä tein. Meidän Herramme armo on ollut yltäkylläinen, samoin se usko ja rakkaus, jonka Kristus Jeesus saa
aikaan.” Tie Golgatan ristille ja anteeksiantoon on auki edelleen, mitkä meidän itse kunkin syntimme sitten ovatkaan. Saamme tänään ottaa vastaan pyhän ehtoollisen, jossa pääsemme osallisiksi Jeesuksen ansaitsemasta armosta. Se on anteeksiannon sinetti. (3) Risti on toivon ja voiton merkki. Monilla meistä on risti koruna, mutta ajattelen, että harvalla se on vain koru. Kantaessani ristikorua tunnustaudun kristityksi, Kristuksen seuraajaksi. Jos olen saanut sen lahjaksi, ainakin sen antaja on halunnut toivottaa saajalle ristin siunausta.Rististä on tullut voiton ja toivon merkki. Vaikka Jeesus kuoli ristillä, kuolema ei saanut pitää häntä. Kolmantena päivänä Jumala herätti hänet kuolleista uuteen ajasta ja paikasta riippumattomaan elämään. Ylösnousseesta Kristuksesta tuli meidän, hänen seuraajiensa voiman ja toivon lähde. Paavalihan kirjoittaa galatalaislle: ” En ikinä tahdo kerskailla mistään muusta kuin Herramme Jeesuksen Kristuksen rististä.” Meillä kaikilla Pohjoismailla on ristilippu. Se kertoo, että kansojemme ikiaikainen turva on uskossamme Kristukseen. Rististä on tullut ensi kerran voiton merkki Roomassa jo vuonna 312. Keisari Konstantinos oli valloittamassa Roomaa. Ensimmäisen kirkkohistorioitsijan Eusebioksen mukaan Konstantinos näki pilvessä punaisen ristin ja kuuli äänen: Hoc signo vinces. Tässä merkissä voitat, ja hän voitti. Kristittyjen vainot loppuivat Rooman valtakunnassa siihen. Rististä tuli voiton ja toivon merkki. Ei kristittyjen vainoaminen kuitenkaan kokonaan loppunut. Tässäkin maassa Neuvostoliiton aikana ristin kantajat, Jeesuksen seuraajat, saivat kokea vainoa 70 vuoden ajan. Nyt tilanne on toinen. Risti on täälläkin voiton ja toivon merkki. Yksi osoitus siitä on suunnitelma, että tälle paikalle rakennettaisiin pieni ortodoksinen kirkko, jossa me luterilaisetkin saisimme matkallamme hiljentyä. Tänään pyhiinvaelluksemme päättyy tuonne muistoristin äärelle. Nousemme tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme.
Muisteluita iltajuhlassa Valkjärvellä 3.7.2010 Jouko Sihvo Hyvät ystävät. Liskien muisteluissa mainittiin heidän käyneen kiertokoulua. Se toi mieleeni omat kiertokoulumuistoni. Opintie alkoi varhain. Lienen ollut neljävuotias, kun Kololassa, mummon sisaren eli Amal-tädin kodissa pidettiin kiertokoulua opettajana Selma Ängeslevä. Äiti vei minut sinne oikein eväät mukana. Olin jotenkin ihmeissäni, kun koolla oli niin paljon lapsia, muut minua huomattavasti suurempia. Tuli ruokatunti. Kaikki ottivat eväänsä esille ja niin minäkin. Ihmettelemistä ja katsomista oli niin paljon toisten syömisessä, etten itse huomannut syödä omia eväitäni lainkaan. Amal-täti oli valppaana ja huomasi, että poika vain katselee eikä muista itse syödä. Hän vei minut pois eväineni siitä suuresta tuvasta keittiöön. Siellä hänen avustuksellaan söin evääni. Kotiin menin suorinta tietä ja kapusin aidan yli enkä kulkenut kujasia pitkin, joita reunustivat puuaita toisella ja kiviaita toisella puolella. Tällaiset ovat muistikuvat ensimmäisestä varsinaisesta kiertokoulusta. Äiti on kertonut, että olin saanut siitä koulusta myös todistuksen. Se kuului näin: ”Jouko Sihvo on ottanut innokkaasti osaa jänisjahtiin ja muihinkin leikkeihin.” Ilmeisesti seuraavana vuonna eli 1936 kiertokoulua pidettiin meiltä noin kilometrin päässä olevassa Jyrkilässä, joka oli yksi Sarkolan yhdeksästä Sihvon talosta. Siellä koin olevani jotenkin samaa joukkoa muiden kanssa. Minullekin annettiin liitu ja noin A-nelosen kokoinen musta rihvelitaulu, johon harjoiteltiin kirjaimien ja numeroiden kirjoittamista. Kai minä silloin opin jotakin ja innostuin, mutta varsinainen kirjoittaminen alkoi kiinnostaa minua kesällä 1938. Löysin jostakin puisesta arkusta isän tai äidin vanhoja kaunokirjoitusvihkoja. Kaikkia ei ollut kirjoitettu täyteen. Oli sellaisia sivuja, joissa rivin
alussa oli mallikirjoitusta ja rivi sen perässä oli tyhjänä. Minä innostuin jäljentämään niitä mallitekstejä. Itse en tuntenut yhtään kirjainta, mutta kun olin sanoja siihen tyhjälle riville huolellisesti piirtänyt, menin äidiltä kysymään: ”Äit, mitä mie kirjotin?” Tästä harjoittelusta oli se hyöty, että syksyllä aloittaessani alakoulun ensimmäisen luokan Korpiojan uudessa kansakoulussa, minä osasin aika hyvin kirjoittaa, vaikka en osannut yhtään lukea. Silloin sain elämäni ainoan kerran kaunokirjoituksesta kympin. Vielä joulunakaan en osannut kunnolla lukea, sillä muistan äidin auttaneen minua jonkin joulujuhlassa esitettävän roolin opettelemisessa ulkoa. Tällainen on siis pitkän opintieni alkutaival. Tätä minun ei ollut lainkaan tarkoitus muistella, vaan sitä, kun Valkjärvelle tuli sähkövalo. Siitä on sekä henkilökohtaisia muistoja että Valkjärvi-kirjasta lukemiani muisteloita. Ensimmäiseksi sähkövalot saatiin Kirkonkylään vuonna 1928 samana vuonna valmistuneen varuskunnan voimalasta. Imatran sähkö saatiin Sarkolaan syksyllä 1937. Valot sytytettiin ensi kerran jouluaattona, mutta pahaksi onneksi seuraavana yönä paloi Äyräpäässä oleva muuntaja ja valot sammuivat. Kylien sähköistämisellä oli ainakin kolme hidastetta, sen kalleus, ennakkoluulot ja sähkölinjojen vastustaminen. Sähkön saaminen taloon hinnoiteltiin lamppujen eli valopisteiden lukumäärän mukaan. Meillä säästötoimet ilmenivät siten, että navetan ja sikalan väliseen seinään tehtiin aukko ja siihen sijoitettiin yksi lamppu. Samalla lampulla valaistiin näin sekä lehmien että sikojen tilat. Hienoa minusta oli se, että pihalle pystytettyyn sähköpylvääseen asennettiin heti pihalamppu. Enää ei tarvinnut mennä ulkorakennuksessa olleeseen käymälään pimeässä. Valon sai sekä pihalle että sisälle rakennukseen. Toinenkin hieno juttu seurasi sähkön saamisesta. Meille hankittiin radio, joka sijoitettiin tuvan nurkkaan rakennetulle hyllylle. Siitä sai seurata Markus-sedän lastentunnit ja monta muutakin ohjelmaa. Sanottiin, että ohjelma tulee Lahdesta. Ihmettelin, millainen paikka se
oikein on, jossa vietetään lastentunteja ja jumalanpalveluksiakin. Jotta jokin kylä voitiin sähköistää, tarvittiin ainakin useimpien kyläläisten valmius ottaa taloonsa sähkövalo. Sähköistämistä ajavien täytyi pitää kylissä monia valistustilaisuuksia, joissa selvitettiin sähkövalon ihanuutta ja rohkaistiin talon väkeä liittymään sähköosuuskunnan jäseneksi. Ennakkoluulot koko sähköistämispuuhaa kohtaan saattoivat olla kuitenkin vahvat. Valkjärvi-kirjassa kerrotaan eräästä tällaisesta tapauksesta. Talossa oli kotivävy Juhana, mutta isännyyttä piti tiukasti käsissään talon leskiemäntä. Juhana oli valmis liittymään sähkön ottajiin, mutta anoppi laukaisi: ”Kaikenlaisii vehkeitä! Ne ei oo muuta ko vihollise konstiloi maalimalopu iel. Tul tulloo lankaa myötä ja polttaa viel talon. Niihä siin käyvvöö. Se tiijjäkkii mei Juhana, jot sitä värkkii ei meil tuuva nii kauva ko miu silmäi räpsäät. Uhvattaa annan jokahisel, kuka niitä tulloo meil laittelemmaa.” Sähkölinjojen rakentaminen vaati maanomistajien luvan. Pellolle pystytetyistä pylväistä ei meillä keskusteltu, mutta vinottain metsäpalstan poikki suunnitellusta voimalinjasta keskusteltiin. Se vaati parin kymmenen metrin levyisen alueen hakkaamista paljaaksi ja pitämistä pysyvästi paljaana. Vaatimus hyväksyttiin meillä, mutta Punnuksen kylän puolella Rämön talon omistajat panivat tiukasti vastaan. Koko linjan veto oli kaatua rämöläisten vastustukseen. Lopulta saatiin aikaan jonkinlainen kompromissi. Linjaan piti kuitenkin tehdä mutka, jota kutsuttiin Rämön mutkaksi. Kun joskus sähkön saannissa ilmeni katkos, kylän ukot tokaisivat, että taas se sähkö on jäänyt sinne Rämön mutkaan.
Valtioneuvos Riitta Uosukaisen puhe Valkjärven pitäjäjuhlassa 3.7.2010 Puhetta ihmiselle “Ei orjuutta hengen mailla, aatos liitää linnun lailla, ja löytää pesäpuun./ Kaikki mainen on harhaa ja unta, vain hengen on valtakunta. Sitä juhlii kansa Kannaksen, sitä helkkää Karjalan kieli, sitä hehkuu peloton mieli, elää Karjala, Karjala ikuinen.” (Einari Vuorela 1949) Ensimmäinen konkreettinen ventovieraitten kesken tapahtunut kosketus valkjärveläisyyteen osuu 1970-luvun ensi vuosiin, minähän olen Valkjärven miniöitä. Olimme, mieheni ja minä, Ateenan lentoasemalla. Muita suomalaisia oli meitä hieman vanhempi sairaanhoitajatar, joka lähestyi meitä ja matkalaukkujamme ja luki nimilapun. “Päivää, ootteks työ Valkjärve Uosukaisii. Mie oon Muolaa Himasii, ja myö taijetaa olla sukkuu.” No, keskustelu mieheni kanssa tuottikin kohtuullisen nopsasti tuloksen: etäisiä sukulaisia ollaan ja tutuiksi tultiin. Miten monet kymmenet kerrat sen jälkeen olemme sukuselvityksiä Kannaksen pitäjäläisten kanssa tehneetkään! Maailma ja sukututkimus ovat kehittyneet uskomattomasti. Internet auttaa jos jollakin tavalla läheisyyden ja tuttuuden hankkeissa, vaikka olenkin elävältä kohtaamisen kannattaja periaatteessa ja käytännössä. Valkjärvi, Uusikirkko, Vuoksela, Uosukkalan koulupiiri ja niihin liittyvät selvitykset yhtäältä ja Jääsken Vainikat, vieläpä Henttoset toisaalta, puhumattakaan äitini laajalti tutkitusta pohjalaisesta suvusta, Hällströmeistä. Sukulaisia siunaantuu, ja 1990-luvusta lähtien kaikki sukuhaarat ovat aktivoituneet. On
sanottava, että äitini tuotiin vauvana Kannakselle hänen jäätyään äidistään orvoksi. Hänellä oli hyvinkin karjalainen identiteetti, mutta joskus kyllä pohjalainen nyrkinisku pöytään tömähti tummalta ja tuliselta äidiltä. Karjalais-pohjalainen kombinaatio oli erinomainen! Kun nyt matkanteon helpotuttua äitiäkin houkuteltiin vaikkapa Viipuriin, äiti sanoi: “Mie oon sielt tult kaks kertaa nii noppeest, et minnuu ei saa sinne millää!” Eikä saatu, äiti on jo siirtynyt tuonilmaisiiin. Hällströmiläisyys on korostunut vasta 1990-luvulla, vaikka evakossa oltiin Lempäälässä juuri äidin pohjalaisjuuristen sukulaisten luona. Ei sitä heti sodan jälkeen sukuselvityksiä tehty; hyvä kun hengissä selvittiin uusiin oloihin. Nyt minulla on sukulaisia Länsi-Suomessa viljalti. Milloin missäkin ilmoittaudutaan: “Määkii oon niitä Hällströmejä. Mitäs haaraa sää oot?” ja minä osaan vastata: “Katariinan haaraa.” Tämän verran sukuselvitystä on pakko ottaa esille omasta puolestaan, niin myös maantiedon oppia. Kun on joutunut kaksivuotissyntymäpäivänään evakkoon Jääsken Ensosta ja asettunut Imatralle, näkee vanhan Enson tehtaanpiiput olohuoneensa ikkunasta, se vaikuttaa. Nyt tehtaat röyhyävät International Paperille, ja kaupungin nimi on Svetogorsk. Matkaa lienee linnuntietä kymmenkunta kilometriä, mutta välissä on maailmojen raja. On vieläkin. Muurissa olkoon aukkoja, joista käsin vierailla ja hoitaa työ- ja kulttuurisuhteita, mutta niiden aukkojen pitää olla hyvin vartioidut, kaiken varalta.’ Valkjärven historia Uudenkaupungin rauhan (1721) ja Haminan rauhan (1743) jälkeen ei ollut ruusuilla tanssimista. Armoton venäläinen sortovalta soitti ruoskaansa lahjoitustalonpoikien selässä. Vielä keisarin vuoden 1836 manifesti riisti talonpojilta oikeuden isiltä perittyihin maihin. Lampuodit saivat perintökirjat vasta vuonna 1902. Vuonna 1889 väkiluku oli 6160. Viipurin läänin kalenteri vuodelta 1893 kertoo, ettei maanviljelys ollut vieläkään päässyt vauhtiin historiallisista syistä. “Väestö elättää itsensä pääosin käsiteollisuudella. Se onkin sangen edistynyt, etenkin miesten. ‘Walkjärven kärryt ja reet’ ovat saavuttaneet keveytensä ja sievän tekonsa vuoksi yleisen mai-
neen. Rahvas, varsinkin miesväki, on ko’okasta, luonteeltaan rivakas ja toimelias. Näölleen keskulaista, enempi kauneuteen vivahtavaa.Vanhanaikainen pu ku on vielä käytännössä. Vaimoilla punahelmaiset hameet, nuorilla naisilla kirjava vaatetus. Sivistysolot takapajulla.” Kouluneuvos Kirsti Mäkinen on tutkinut naapurihuumoria teoksessaan Lollot ja kollot. Naapuripitäjien asukkaita nimiteltiin kölleillä, jotka olivat usein aika suorasukaisia. Valkjärveläisiä naapuripitäjäläiset haukkuivat kellovarkaiksi, lehmänkengittäjiksi, piulaisiksi, reentekijöiksi, rukkasvarkaiksi. Näistä nimityksistä on tietoja jo 1890-luvulta ja niitä on tunnettu vielä 1960-luvulla. “Mis on kaks valkjärvistä, siin on kolme vorroo.” “Valkjärveläine varastaa vaik omat rukkasee.” (Kivennapa) “Sakkolainen sai jäniksen Pyhäjärven pyyvöksistä, keitti kerran, söi kahdesti, siintkii viel valkjärvöinen varast.” (Muolaa) “- Oha siul aikaa kyl ja Muolaast toist tulloo. - Ei oo, valkjärveiset varastiit.” (Antrea) “Valkjärveiset olliit vorrii. Kivennapalaiset olivat isonvihan aikana pudottaneet kirkonkellon Suulajärveen. Eivät löytäneet. Valkjärven kirkossa kuulivat oman kellonsa äänen.” (Kivennapa) Valkjärven reentekijät: “Vahvoi ko Valkjärve kiessit. Ne kestivät hyvin humalaisen ja mustalaisenkin ajella.” (Heinjoki) Köllit lientyvät tietenkin koulutuksen ja tapakasvatuksen myötä. Tuli muuta ajateltavaa kuin naapurien muka leikillinen parjaaminen. 1920- ja 1930-luvulla kouluolot tuntuvat jo vauhdittuneen. Valokuvista päätellen väki todella oli “kauneuteen vivah-
tavaa“. Järjestötyö oli vilkasta, suojeluskunta-, lotta- ja pikkulottatyö ja marttatoiminta kukoistivat. Urheiluseuran nimi oli komeasti Valkjärven Vauhti. Erityisen tärkeää oli maanpuolustustyö Kannaksen puolustautumiseen oltiin aina varautuneita. Myös voimistelu ja urheilu ynnä musiikki olivat suosittuja. Harrastettiin niin kentällä kuin kuorossa. Vuonna 1939 Valkjärvellä oli 7760 asukasta. Poliittinen jakauma oli porvarillinen: maalaisliitto 67,9 %, kokoomus 19,9 %, SDP 3,3 % IKL 7,7 %. Vertailuksi todettakoon, että teollisuuden vaikutus tuntui heti väkiluvussa: Jääskessä oli asukkaita tuolloin 20 800. Stalinin peukalo venytti rajaa niin, että Ensokin meni. Siitä lähdettiin ja tässä ollaan, hajallaan kuin juutalaiset diasporassa, valkjärveläiset ensin LounaisSuomessa, sitten Keski- ja Pohjois-Suomessa. Toimin Karjalan Liiton varapuheenjohtajana Johannes Virolaisen aikaan seitsemisen vuotta ministeriksi tulooni asti; silloin minusta tuli jäävi. Käytin kaiken vapaa-aikani evakkojen lohduttamiseen ja kannustamiseen, kuljin ja kuuntelin ja puhuin. Hyvin monet tuolloin tapaamistani ovat jo poissa, ja heitä on ikävä, mutta onpahan hyvä omatunto, etteivät he jääneet tyystin huomiotta. Tuo aika oli perheeltä poissa, mutta mieheni oli ymmärtäväinen, koska on Karjalan poikia Vuoksen varrelta. Valkjärveläisten tilaisuuksissakin kävin ja totesin vahvan oppilauseeni pitävän paikkansa: karjalaiset miehet ovat maan parhaita seuramiehiä, sillä he pitävät hauskaa myös muille kuin itselleen. Valkjärveläiset suvut tulivat tutuiksi silloin ja sittemmin: Koprat, Sihvot, Sipposet, Liskit, Uosukaiset. Suhde yhteen Uosukaiseen on tietysti erikoisasemassa, mutta kaikkien muidenkin mainitsemieni sukujen edustajien kanssa on tehty työtä ja pidetty hauskaa. Paavo Liski oli rakastettu, laaja-alainen ja luova. Eniten olen surrut Hannes Sihvoa, joka on ikätoverini vuodelta 1942. Olimme myös opiskelutoverit ja fenno-ugristiset, etenkin karjalaiset, teemat vetivät meitä puoleensa. Hannes Sihvon tuotanto on suurenmoinen velanmaksu Karjalalle, siltähän meistä karjalaisuustyö aina tuntui. Ja jos joku tahtoo liikuttua, katsokoon Ajankuvia Valkjärveltä -teoksen s. 314, siellä kuvas-
sa on äitinsä sylissä sankarihautausmaan valkoisten ristien viidakossa Hannes-vauva. Hän ei isäänsä ehtinyt nähdä. Mainitsemani suvut ovat palvelleet isänmaata niin maanviljelijöinä kuin taitavina kärryjen ja vaunujen tekijöinä, mutta eritoten sotilaina, pappeina, taiteilijoina. Arvioimatta enemmälti totean, että korkeimmalle on konkreettisesti päässyt astronautti Timothy Kopra. Kunniamerkit ja muut vallan symbolit kilisevät komeasti, kun nämä joukot ovat liikkeellä virka-asuissa. Tunnustukset ovat tulleet aiheesta, ja ne ovat koituneet kaikkien valkjärveläisten ja karjalaisten kunniaksi. Pitkäaikainen ihailuni kohde on ollut kansleri Kauko Sipponen. Hänen tapansa ajatella on solmiutunut yhteen omani kanssa, kun on kyseessä ns. Karjalan-kysymys. Karjala on minulle onni eikä vain ongelma. Olen puhunut Karjalan-teemasta julkisesti Venäjän liittoneuvostoa myöten. Sen jäsenet suhtautuivat minuun ihailevasti ja kuuntelivat sujuvasti, erinomaista venäjännöstä seuraten. Asia kyllä kulki kuin vesi hanhen selästä. Silloin oli kyseessä presidentti Boris Jeltsinin aika. Hän oli myöntänyt vääryyden vääryydeksi. Kiitin häntä siitä ja toivotin pikaista paranemista. Valitettavasti hän kuoli, ja kehitys otti taas uuden suunnan. Kansleri Kauko Sipposen kanta on mielestäni realistinen, kun hän lausuu: “Venäjällä ei ole Karjalan kysymystä. Ilman Venäjää ei keskustelu Karjalan palautuksesta johda mihinkään. Palautustoiveita heikentävät Koiviston ja Uuraan öljysataman rakentaminen sekä Nord Stream kaasuputken upottaminen Suomenlahteen Viipurin länsipuolella. Lähes puolet Venäjän viennistä ulkomaille tulee kulkemaan Viipurin lähistöltä.” Syvimpiä tunteitamme emme me karjalaiset kuitenkaan kiellä, ja meillä on niihin oikeus. Niitä on loukattu, eikä vääryys muuksi muutu. Asia on Korkeammassa kädessä, kuten sanotaan. Olin syvästi onnellinen, kun presidentti Martti Ahtisaari hyvässä Nobel-puheessaan kertoi karjalaisten tilanteesta ja tunnoista. Aja-
telkaa, media tiedusteli minulta tuon puheen jälkeen, oliko se sopivaa. Totisesti oli! Hyvät kuulijat. Haluan vielä palata Hannes Sihvon tapaan tehdä tutkimusta. Kyllä tekstejä on näillä näkymin tullut kuin suden kuraa, viisaita, ankaria, karjalaisuutta ymmärtämättömiäkin tekstejä. Mitkään kirjat tai tutkimukset eivät kuitenkaan korvaa tärkeintä: rakkautta Karjalaan ja omaan pitäjään. Hannes Sihvon töissä säteilee aina lämpö ja rakkaus. Minua on puhutellut uudissana “kaappikarjalainen”, ja puhun tästä kaikkialla. Miten valtavan paljon Suomessa on tuntemattomia tai puoli- tai neljänneskarjalaisia. Monille heistä on tullut aivan uutena tieto karjalaisista juuristaan. Takana on liian monissa perheissä ollut edellisen polven vaikeneminen, vieläpä häpeä. Ei ole helppoa ollut. Tiedämme kyllä, että Mikko Ilonen on karjalaista juurta, Koop Arponen samaten. Onhan avoimesti juuristaan ylpeitä perheitäkin ollut. Mutta kaappikarjalaisia soisin bongattavan ihan arkitasolla.’ Kutsun kaapista juurihoitoon, yhteisöllisyyteen, juuri sellaisena kuin olet. Karjalaisuus riittää ihmiselossa sellaisenaan, ei sitä tarvitse määritellä. Ei karjalaisuus ole yhtämittaista kliseistä hilpeyttä. Ei sirmakka aina soi. On myös hiljaisia ja ujoja karjalaisia ja tunsinpa yhden juronkin, mutta hän muutti Ruotsiin. Karjalaisuus on tunteiden näyttämistä ja tunteisiin uskomista kielellisesti ja mielellisesti. Se on meidän erikoislahjamme; siitä ei pidä luopua. Nykyään avoimesti puhutaan köyhyydestä ja sen poistamisesta. Kuitenkaan ei huomata, että tunteiden köyhtyminen on yhtä vakava ongelma, joka aiheuttaa masennusta ja syrjäytymistä. Vain viihteessä on lupa tuntea. Ja viihteessäkin on vain näyteltävä tunteiden vapautta, mieluiten nolattava ja lopuksi todettava “vitsi, vitsi”. Ihmisiä puristetaan vakavikkomankeliin, jotta he olisivat uskottavia. Kyynisyys leviää niin, että jääpuikot helisevät helteessäkin. Vain kyynikot voivat käydä älykkäästä.
Muuan etevä mutta kylmäsilmäinen miestoimittaja totesi, että , mie - sie -kansalle sallitaan sellaista mitä ei muille. Meille on delegoitu ilo, empatia, eläytyminen; syöminen, juominen, tanssi, laulu ja uskonto harmoniassa keskenään ja sekamelskassakin silloin tällöin. Saman todistavat semiotiikka ja oma elämäni. Valkjärveläiset! Emme saa luopua parhaasta itsessämme. “Iloss ellää pittää vaik päivää vähemmä”, sanotaan - mutta ilon on oltava aitoa. Karjalaisuus on aina kuin tanssimista nuoralla. Tutkiessani aineistoa Karjalan Liiton -juhlapuhettani varten lumouduin kuvasta teoksessa Se minkä jaksat kantaa. Siinä Antti Jeskanen Raudusta kertoo (Joroisista): “Nyt kun vihdoin olimme saaneet oman kotipaikan, rupesin harjoittelemaan langalla kävelyä, jonka olin aloittanut jatkosodan aikana Karjalassa.” Tällä nuoralla me evakon identiteetin omaksuneet evakkopojat ja evakkotytöt, evakkovaarit ja evakkomuorit yhä teemme parhaamme isänmaan ja ihmiskunnan hyväksi. Riitta Uosukainen valtioneuvos
Hannele ja Jouni Blomin sekä Heidi ja Rauno Lindholmin tunnelmia Valkjärven matkalta Ensikertalaisten tunnelmia Valkjärven-matkalta Alkuvuodesta näin paikallislehdessä ilmoituksen Valkjärvi-juhlista, jotka pidettäisiin Karjalankannaksen Valkjärvellä, äitini synnyinmailla. Tätimme Rauha on kertonut meille paljon juttuja ja tarinoita Valkjärven Nousealan kylästä ja olimme jo vuosia puhuneet, että pitäisi joskus käydä siellä, mutta aina se jotenkin vain jäi toteuttamatta. Tällä kertaa vahvistui tunne, että nyt sinne on mentävä. Mukana on vielä ihmisiä, jotka ovat siellä syntyneet ja muistavat paikkoja ja tarinoita. Sain houkuteltua mukaani myös aviomieheni Jounin ja siskoni Heidin miehensä Raunon kanssa. Niin sitten eräänä kesäisenä perjantaiaamuna lähdimme Lahden Rautatieasemalta bussilla kohti Karjalan kunnaita. Matka meni joutuisasti, pysähdyimme Viipurissa pikaisesti ja saavuimme majapaikkaamme Hotelli Radugaan illansuussa. Iltaruoan jälkeen odottelimme vielä jonkin aikaa muita matkalaisia ja tapasimmekin Meerin, Airin ja Leilan, joiden kanssa olin puhunut vain puhelimessa ja sovimme seuraavan aamun aikatauluista. Aamulla lähdimme hieman jännittynein odotuksin kohti Nousealan kylää. Löytäisimmekö äitimme Sylvi Lemmetyn kotitalon paikan? Bussi vei meitä jonkin matkaa, mutta hiekkatietä kohti kylää lähdimme kulkemaan jalan. Tie oli tosi surkeassa kunnossa, hyvä kun sitä paikka paikoin pääsi edes jalan kulkemaan, mutta kyllä sinne nykyasukkaat hienoilla maastureillakin menivät. Ilma oli mitä hienoin, mutta silti matka kylälle tuntui aika pitkältä. Vanhempien matkalaisten mukavat kertomukset matkan varrella auttoivat meitä kuitenkin jaksamaan eteenpäin. Vihdoin alkoi tulla monille tuttuja paikan merkkejä. ”Tuos ol se kauppa ja tuos Tiihosen talo ja Äikään paikka”, kuului matkalaisten suusta. ”Vieläkö Lemmetyn Tahvon kotipaikalle on pitkä matka”, kyselimme. ”Älkää hättäilkö, kyl se koht tulloo, het meiän paikan peräst”, sanoi Nousiaisen Kauko. Ja vihdoinkin ”tuol se talo ol metsän laias, mie lähen teil näyttämää”. Ja niin me neljä lahtelaista lähdimme Kaukon opastamina kävelemään vyötäröön asti ulottuvan heinä- ja kukkakedon poikki kohti metsän laitaa. Kun lähdin menemään väärään suuntaan, Kauko varoitti: ”Älä mää sinne, se on miun maatain.” Lopulta
löysimme metsän reunaan työnnetyt peruskivien rauniot. Istuimme puun rungolle ja ajattelimme, että nyt on kuin ympyrä olisi sulkeutunut, olimme vihdoin löytäneet juuremme Karjalasta. Tunteikas hetki.
Tunteikas hetki äidin, Sylvi Lemmetyn, kodin raunioilla Nousealassa. Heini Lindholm, Hannele ja Jouni Blom ja Rauno Lindholm ovat löytäneet juurensa Karjalassa. Pikku hiljaa lähdimme eteenpäin ja jatkoimme matkaa Lammasrantaan, jossa äitimmekin oli pienenä käynyt uimassa. Maisema siellä oli muuttunut täydellisesti. Metsään oli rakennettu upea mökkikylä kirkkoineen, kanavineen ja kalaaltaineen. Mutta Lammasranta oli yhtä kaunis kuin olimme kuvista saaneet katsella. Rohkeimmat kävivät uimassa ihanassa hiekkapohjaisessa rannassa, Karhun Meerikin, joka oli ensimmäisen kerran uinut siellä 4-vuotiaana. Lammasrannasta jatkoimme vielä metsäpolkua pitkin Saarijärvelle, jossa joimme kahvit karjalanpiirakoiden kera. Paluumatka kulki samoja polkuja pitkin, mutta onneksi saimme koulun risteyksestä kyydin venäläisiltä pojilta keskustaan.
Auton pohja osui monta kertaa maahan, kun tulimme sitä kuoppaista tietä takaisin. Illalla oli Ammattikoululla Valkjärvi-juhla. Harmi, että niin moni ei mahtunut sisään. Kahvit ja pullat olivat kuulemma makoisat. Me emme jääneet niitä jonottamaan vaan kävelimme hotellille. Seuraavana aamuna suuntasimme bussilla kirkonmäelle juhlajumalanpalvelukseen ja sen jälkeen laskettiin muistoseppele äskettäin pystytetylle Sankariristille. Paluumatka sujui myös reippaasti. Pääsimme tulliin ennen muita busseja emmekä juurikaan joutuneet odottelemaan. Lahdessa olimme jo ennen kuutta illalla. Seuraavana päivänä Rauha-tätimme keitti meille tervetuliaiskahvit. Hän oli jännittänyt matkaamme varmaan enemmän kuin me. Katselimme valokuvia ja kun Rauha kuuli videolta juhlajumalanpalveluksesta taltioidun kirkonkellojen soiton, nousivat kyyneleet silmiin meiltä kaikilta. Matka oli todella vastannut odotuksia ja Nousealan maisemat olivat yhtä kauniit kuin olimme mielessämme kuvitelleetkin – iloiset karjalaiset taloineen vaan puuttuivat. Hannele ja Jouni Blom Heidi ja Rauno Lindholm
Muistoja Valkjärveltä 1930-luvulta Opinto-ohjaaja Pekka Liski Valkjärvi-juhlassa 3.7.2010 Tämän kertomuksen muistelijat, sisarukset Eini Sipponen, Keijo Liski, Helena Hämäläinen, Erkki Liski, Toini Puhakka ja Armas Liski, ovat syntyneet 1920-1929, sisaruksista vanhin Oiva kaatui 1940 Suomussalmella. Liskin perhe asui Valkjärven Nirkkolassa noin 7 km päässä kirkonkylältä. Muistelmakooste perustuu pääosin Riitta ja Pekka Vanhasen 24.4.2010 Kausalassa tekemään Eini Sipposen, Helena Hämäläisen ja Erkki ja Armas Liskin haastatteluun. Nirkkolan kylästä on todettu vanhan sanonnan mukaan: Nirkkola, Nouseala ja Valkeamatka, ne eivät paljon viisautta jatka! Näin kerrotaan papin todenneen rippikoulussa.Vielä vanhemman sanonnan mukaan: Noisniemi, Nouseala, Valkimatka ja Nirkkola, kaik pienet lasit tarvitsema. Maa siunaa tekijänsä Kotimme oli maalaistalo, missä asuivat perheemme lisäksi isovanhemmat sekä isän sisko ja veli vaimoineen. Työvoimaa oli siis omasta takaa ja lapset otettiin mukaan maataloustöihin pienestä pitäen. Työnjako oli perinteinen, naisille kuuluivat navettatyöt ja miehille ns. hevostyöt. Vuonna 1930 saatiin Lamminpäähän vehnämylly, mikä uudisti maanviljelystä ja myllymatka hevosella saattoi olla kilpamatka. 30-luvun lama ei kotona näkynyt, mutta muistissa on, että hätäaputöinä tehtiin Liesmäen leikkausta Mutaojan laaksoon ja pakkohuutokauppojakin oli. Lasten ja nuorten kesiin kuuluivat juurespellot, heinänteot ja lehmien paimentaminen aamuin illoin, mutta myös uintiretket Mielesjärvelle, maatalouskerho viljelyineen ja kaverit naapurustossa.
Nuoreen on vitsa väännettävä Koulunkäynti alkoi kiertokoulusta, jota käytiin syksyin keväin muutama viikko eri taloissa. Varsinainen supistettu kansakoulu kesti neljä vuotta, ja 1930-luvun lopulla alkoi iltapäivisin pidetty kaksivuotinen jatkokoulu, missä opetettiin mm. yhteiskuntaoppia ja isänmaallisia lauluja. Opettajista Karstinen oli ns. vanhanajan opettaja ja Viinanen uudempaa polvea. Tiedättehän mitä se merkitsi? Valkjärvellä toimi 14 kansakoulua, mutta lähin oppikoulu oli Pölläkkälässä. Koulutus oli aliarvostettua, ainoastaan maamieskoulu, kotiteollisuuskoulu, emäntäkoulu ja karjakkokoulu olivat vanhempien mieleen. Nuorille merkittävä oli myös rippikoulu: kirkkoherra Heinikainen, kanttori Kruus, ja katekismuksen kristinoppi ulkoalukuna. Nuorten toiminnan tukemiseksi Nirkkolaan perustettiin VPK, jonka opintokerholaiset toimittivat omaa lehteä. Lehti oli käsinkirjoitettu ja se kiersi talosta toiseen. Lehden nimi oli Kerhokaikuja, kustantaja oli kirjapaino Kulakka. Vuonna 1935-36 rakennettiin talkoilla VPK:n talo ja myöhemmin urheilukenttä. Matkas on monta mutkaa Kirkonkylässä käytiin harvoin, olihan omassa kylässä osuuskauppa. Mari-tätin mukana käveltiin joskus kirkkoon toiveissa saada Kopperoisen jäätelöä. Kirkolle meno ei muuten oikein houkuttanut, kun Stenbergin mäessä saattoivat isommat pojat antaa selkään, kuten kävi kerran matkalla Koirasen kirjakauppaan. Rautatie Viipurista Valkjärvelle valmistui 1930. Opettaja Karstinen vei keväisin vanhimpia oppilaita sen aikaiselle luokkaretkelle junalla Viipuriin. Tutustuttiin linnaan, meijeriin, teurastamoon, tivoliin, kirkkoihin ja Monrepohon. Viipurilainen Karstinen totesi usein oppilaille ”te olette niin maalaisia”, mutta Viipurin matkalle lähtiessä Karstinen oli todennut, kun oppilailla oli parhaat päällä, että ”tehän olette aivan kaupunkilaisia”. Eräässä talossa pojat oli piiskattu ennen matkaa, varoitukseksi, jotta muistaisivat, etteivät mene junan alle.
Etteepäin on elävän miel Vuonna 1928 Valkjärvelle muutti PPP2 eli polkupyöräpataljoona, myöhemmin siis jääkäripataljoona 2. Polkupyörä saattoi olla alokkaalle uusi haaste, jota puupyörilläkin tiedetään harjoitellun. Varuskunnan myötä saatiin keskustaan ja muutamiin kyliin kuten Nirkkolaan sähkö. Puhelin oli harvinaisuus, mitä ei Liskilläkään ollut. Jälkeenpäin tätä voi ihmetellä, koska talon isäntä Matti Liski oli monessa mukana. Matti Liski oli valittu 24vuotiaana Valkjärven kunnanvaltuustoon. 1930-luvulla hän toimi joitain vuosia valtuuston ja hallituksen puheenjohtajana. Lisäksi hän hoiti holhouslautakunnan, taksoituslautakunnan, köyhäinhoitolautakunnan, kunnalliskodin johtokunnan ja Nirkkolan kansakoulun johtokunnan puheenjohtajuuksia. Kunnan asiat veivät isä-Matin kaksi kolme kertaa viikossa kirkolle, taksoituksen aikaan muutamaksi viikoksi. Ei siis ihme, että Mari-täti oli kerran sanonut Matin taas lähtiessä kirkolle ”nouskaa lapset katsomaan isäänne, että tunnette sitten kun tulee takaisin”. Matin huoneessa oli kunnan kaappi, missä asiakirjoja säilytettiin. Kirjeenvaihto tapahtui kotoa ja kirjekuorten kääntäminen sujui tytöiltä rutiinilla. Kunnan asioista ei kotona puhuttu, eikä Matti Liski ollut muutenkaan puhelias, vaan pysyi asialinjoilla. Jälkipolven mieleen ovat jääneet köyhäinhoidon asiat, joita toimitettiin kotoa käsin. Kokousten jälkeen jaettiin mm. avustusrahoja ja lääkärilappuja. Joskus hakijat saattoivat yöpyä Liskillä. Nyt on markkinat ja huomen toripäivät Käsityötaito siirtyi sukupolvelta toiselle. Äijä ja isä osasivat rekien ja kärryjen teon. Tupa ja paja olivat tuolloin käytössä. Erityisesti maalauksen ja lakkauksen aikana piti tuvassa olla pölytöntä ja lasten poissa. Naiset tekivät ajokaluihin toppauksia ja peittoja eli huusmantteleita. Ajokaluja myytiin Viipurin ja Käkisalmen markkinoilla. Kotona odotettiin tuliaisia, erityisesti Viipurin rinkilöitä. Kerran miehet toivat hartialiinat, mutta Jaakkolaismiehet toivatkin naisilleen rintarossit, ja siitäkös syntyikin puhetta.
Mummo saattoi opettaa tytöille kankaanlaiton kangaspuihin. Pellavankäsittely opittiin kylvöstä kankaaksi ja villakin muuntui langaksi ja saraksi. Käsityöperinne säilyi suvussa vahvana. Ei kenellekkää anneta suurempaa ristii, mitä jaksaa kantaa Vuosi 1939 toi kylään linnoitusmiehiä. Ylimääräiset kertausharjoitukset alkoivat. Jotkut kyläläiset lähtivät jo lokakuussa kaiken varalta Mikkeliin, mutta osa palasi takaisin. Varoituksen sanoja tulevasta saatiin luotettavilta tahoilta, mutta Matti Liski totesi, ettei voi ottaa niihin kantaa, on ajateltava koko pitäjää. Torstaina 30. marraskuuta sota syttyi ja kotona olleet lähtivät matkaan kahdella hevosella. Vanhemmat tytöt jäivät kotiin odottamaan karjanajoa. Tuli sotilaita ja yö oli pelottava. Seuraavana aamuna klo 4 rajalle johtavalle Lipolan tielle tehtiin tilaa sotilailta ja kylän nuoret naiset lähtivät yön selkään kohti Sarkolaa lehmien kanssa. Tästä matkasta, paluusta ja uudesta lähdöstä olisi paljon kerrottava, mutta siitä joskus myöhemmin.
Valkjärvi-juhlasta 2010 Valkjärvellä
Pitäjäseuran hallituksen jäsen Kari Korpela avasi Valkjärvi-juhlan
Kunnanjohtajan Ludmila Ivanova Lagai tervehti juhlavieraita
Mitshurinskojen naiskuoro s채est채jineen
Raimo Inkil채inen johdatteli leppoisasti juhlan kulkua
Mitshurinskojelaisneitonen esitti yksinlaulua Mitshurinskojelaiset harmonikkataiteilijat
Pekka Liski kertoi Liskin sisarusten muistoja 1930-luvulta
Jouko Sihvo muisteli mm. sähkön tuloa Valkjärvelle
... patisti kaappikarjalaisia juurihoitoon
Juhlapuhuja Riitta Uosukainen ...
Pitäjäseuran puheenjohtaja Hannu Iivonen lausui päätössanat
Juhlaväkeä oli salin täydeltä ja enemmänkin
Hannu Iivonen, Kauko Sipponen, Topi ja Riitta Uosukainen
Juhlamessun liturgi Juhana Sihvo
Juhlamessussa saarnasi emerituspro- Kirkkokansaa juhlamessussa fessori Jouko Sihvo
Kanttorin ja urkurin teht채v채t hoiti juhlamessussa lauluryhm채
Muistoristi sankarihautausmaalla
Emerituskansleri Kauko Sipponen puhui muistoristill채 Seppeleenlasku muistoristille, Liisa Vesterinen ja Esko Turkki airueina Anni ja Iida Vesterinen, taustalla Kauko Sipponen
Ilta-aurinko Punnusj채rven laskettelukeskuksessa, taustalla ValkeamatkaLankilaa
Vuoden 2010 Valkjärvi-juhlaan matkustettiin Mitshurinskojeen yhdeksällä bussilla ynnä yksityisautoilla. Selostus juhlamatkasta Karjala-lehdessä 15.7.2010 ”Lämminhenkinen juhlamatka Valkjärvelle” Valkjärveläiset viettivät heinäkuun ensimmäisessä viikonvaihteessa kolmatta kertaa pitäjäjuhliaan Valkjärvellä nykyisessä Mitshurinskojessa. Juhlamatkalle osallistui noin 430 henkeä, minkä lisäksi oli omatoimimatkaajia. Todella runsaslukuisesti mukana oli ensikertalaisia ja nuoria. Lauantaipäiväksi suunnattiin kotikylille linja-autoilla ja kävellen. Illalla pidettiin juhla ammattikoululla ja sunnuntaiaamuna kokoonnuttiin kirkonmäelle juhlamessuun. Messun jälkeen oli kunniakäynti Valkjärven Pitäjäseuran sankarihautausmaalle pystyttämällä muistoristillä. Mitshurinskojesta lähialueineen on kehittymässä merkittävä matkailualue hiihtokeskuksineen. Uusia hirsihuvila-alueita kohoaa joka vuosi lisäten majoituskapasiteettia. Juhlamatkalaiset majoittuivat tällä kertaa kuuteen kohteeseen Valkjärvellä. Aurinkoiset ilmat ja vehreä luonto tarjosivat Karjalan ja Valkjärven juhlamatkalaisille parhaimmillaan. Iltajuhla oli yleisömenestys Valkjärvi –juhla kokosi väkeä paikallisen ammattikoulun juhlasalin aivan täyteen. Yleisöpaljous yllätti järjestäjät. Kun vieraita oli saapunut myös naapuripitäjästä useampi linja-autollinen, osa juhlamatkalaisista ei mahtunut saliin. Juhlan avasi pitäjäseuran hallituksen jäsen Kari Korpela. Hän kiitti erityisesti paikallisia asukkaita ystävällisyydestä ja järjestelyistä juhlan onnistumiseksi. Puhe tulkattiin venäjäksi.
Mitshurinskojelaisten tervetulotoivotuksen ja tervehdyksen juhlaan toi kunnanjohtaja Ludmila Ivanovna Lagaj. Juhlassa kuultiin mitshurinskojelaisten esittämää kaunista musiikkia - kuoroja yksinlaulua sekä kahden nuoren harmonikkataiteilijan esityksiä. Nirkkolalaisten Liskin sisarusten muistoja 1930 –luvun Valkjärveltä kuvaili opinto-ohjaaja Pekka Liski. Toivottavasti Liskin kuuden sisaruksen mielenkiintoiset muistelut tulevat enemmänkin tallennetuiksi. Omakohtaisia muistojaan samalta ajalta, muun muassa kokemuksistaan nelivuotiaana kiertokoulussa ja sähkön tulosta ja sen aiheuttamista ennakkoluuloista kertoi hauskasti emeritusprofessori Jouko Sihvo. Mielenkiintoisen juhlapuheen piti valtioneuvos Riitta Uosukainen. Riitta Uosukainen: Kaappikarjalaiset juurihoitoon Valtioneuvos Riitta Uosukainen kertoi olevansa Valkjärven miniöitä, joka on joutunut kaksivuotissyntymäpäivänään evakkoon Jääsken Ensosta. Vanhan Enson tehtaanpiiput näkyvät Imatran kodin ikkunasta, mutta kaupungin nimi on Svetogorsk ja välissä on maailmojen raja. Uosukainen totesi, että muurissa olkoon aukkoja, joista käsin vierailla ja hoitaa työ- ja kulttuurisuhteita, mutta niiden aukkojen pitää olla hyvin vartioidut, kaiken varalta. Uosukainen toimi Karjalan Liiton varapuheenjohtajana Johannes Virolaisen aikaan seitsemisen vuotta. Hän kertoi käyttäneensä vapaa-aikansa evakkojen lohduttamiseen ja kannustamiseen. Tuolloin tuli todennetuksi oppilause: karjalaiset miehet ovat maan parhaita seuramiehiä, sillä he pitävät hauskaa myös muille kuin itselleen. Monet karjalaiset suvut ovat tulleet tutuiksi: Koprat, Sihvot, Sipposet, Liskit, Uosukaiset. Nämä suvut ovat palvelleet isänmaata niin maanviljelijöinä kuin taitavina kärryjen ja vaunujen tekijöinä,
mutta eritoten sotilaina, pappeina, taiteilijoina. Korkeimmalle on konkreettisesti päässyt astronautti Timothy Kopra. Karjalan-kysymyksestä hän totesi ajattelevansa samoin kuin kansleri Kauko Sipponen. Venäjällä ei ole Karjalan kysymystä. Ilman Venäjää ei keskustelu Karjalan palautuksesta johda mihinkään. Varsinkin kun lähes puolet Venäjän viennistä ulkomaille tulee kulkemaan Viipurin lähistöltä. Uosukaista on puhutellut uudissana “kaappikarjalainen”. Monille on tullut aivan uutena tieto karjalaisista juuristaan. Takana on liian monissa perheissä ollut edellisen polven vaikeneminen, vieläpä häpeä. Kaappikarjalaisia hän soisi bongattavan ihan arkitasolla. Uosukainen kutsuu kaapista juurihoitoon, yhteisöllisyyteen, juuri sellaisena kuin on. Karjalaisuus riittää ihmiselossa sellaisenaan, ei sitä tarvitse määritellä. Ei karjalaisuus ole yhtämittaista kliseistä hilpeyttä. Ei sirmakka aina soi. On myös hiljaisia ja ujoja karjalaisia ja tunsipa hän yhden juronkin, mutta tämä muutti Ruotsiin. Karjalaisuus on tunteiden näyttämistä ja tunteisiin uskomista kielellisesti ja mielellisesti. Se on karjalaisten erikoislahja; siitä ei pidä luopua. Päätössanoissaan pitäjäseuran puheenjohtaja Hannu Iivonen kertoi, että juhlamatkan osallistujamäärä on noin 6 % v. 1939 Valkjärvelle henkikirjoitetusta väestöstä. Puheenjohtaja kiitti erityisesti tahoja, jotka ovat olleet mukana pystyttämässä muistoristiä sankarihautausmaalle sekä Puolakan Valmismatkoja, joka on vastannut juhlamatkan käytännön järjestelyistä. Samalla saatiin kutsu 3.7.2011 pidettäville Valkjärvi -juhlille Jämsään. Iltajuhlan juonsi kauppatieteiden tohtori Raimo Inkiläinen johdatellen leppoisasti karjalaiseen tapaan juhlan kulkua. Hän lausui myös kaksi koskettavaa runoa.
Messu kirkonmäellä Jumalanpalveluksen liturgina toimi Juhana Sihvo ja saarnan piti Jouko Sihvo. Professori Jouko Sihvo johdatteli kirkonmäelle kokoontunutta juhlakansaa näin: olemme pyhällä paikalla, olemme pyhiinvaellusmatkalla. Esivanhempamme ovat pyhä pyhän jälkeen tulleet tässä seisseeseen kirkkoon etsimään voimaa elämäänsä. Kirkon ympärillä ovat myös esivanhempiemme ja sukulaisten haudat. Apostolien päivän saarnassaan Sihvo puhui Pietarista ja Paavalista sekä kolmenlaisesta rististä: raskaasta rististä, sovituksen ja armon rististä sekä toivon ja voiton rististä. Sihvo totesi, että raskaan ristin ovat kantaneet myös evakkoon lähteneet ja erityisesti rintamalla taistelleet. Tänään pyhässä ehtoollisessa pääsemme osallisiksi armosta ja sovituksesta. Tässä maassa risti on jälleen voiton ja toivon merkki, josta on osoituksena suunnitelma rakentaa tälle paikalle pieni ortodoksinen kirkko, missä me luterilaisetkin saisimme matkoillamme hiljentyä. Kunniakäynti uudella muistoristillä Valkjärven sankarihautausmaalle pystytettiin kesäkuussa noin neljä metriä korkea puinen muistoristi Versowood Group Oy:n ja Siparila Oy:n tuella. Vastaavanlainen risti on sankarihautausmaalla ollut jo jatkosodan aikaan. Muistoristille laskivat seppeleen Liisa Vesterinen ja Esko Turkki, airueina olivat Anni ja Iida Vesterinen. Sankarihaudoilla pitämässään puheessaan kansleri Kauko Sipponen totesi, että vuonna 1991 itäisen naapurin kanssa allekirjoitetussa sopimuksessa on luvattu suojella ja kunnioittaa sankarihautoja. Sopimus koskee myös kulttuuria, kieltä ja historiaa, mutta tätä ei ole vielä kyetty riittävästi käyttämään hyväksi. Siviilihautausmaiden suojelusta sopiminen on vasta vireillä. Sipponen vertaili puheessaan Suomen ja Baltian maiden lähihistoriaa ja totesi lo-
puksi Sillanpään marssilaulun säkein: ”Mitä lieneekin aarteita Suomessa, toki kallehin on vapaus. ” Viiden vuoden päästä uudelleen juhlimaan Valkjärven pitäjäseura on päättänyt järjestää juhlan viiden vuoden välein Valkjärvellä. Lukuisat matkalaiset totesivat, että viimeistään viiden vuoden päästä tavataan taas Valkjärvellä. teksti Riitta ja Pekka Vanhanen