Page 1

66. Valkjärvi –juhlaa vietettiin Kuhmoisissa sunnuntaina 30.6.2013. Juhliin osallistui yli 300 henkilöä, mikä oli järjestäjille iloinen yllätys ja osoitti jälleen, että karjalaisuus elää keskuudessamme. Messu Kuhmoisten kirkossa musiikkeineen oli erittäin vaikuttava. Ruokailu, pääjuhla ja Pitäjäseuran vuosikokous sekä kyläkerhojen kokoukset pidettiin koulukeskuksessa. Ohessa on kotiseutuneuvos Unnaslahden avauspuhe ja kesäkuhmoislaisen kansleri Sipposen juhlapuhe sekä valokuvia tilaisuuksista . Juhlassa tiedotettiin myös Valkjärven uusista täydentyvistä kotisivuista, mitkä löytyvät osoitteesta www.valkjarvi.info Kuhmoisissa ei ole Karjalaseuraa, mutta Pitäjäseuran hallituksen varapj. Hannu Iivonen ja hallituksen jäsen Varpu Lankinen olivat löytäneet taitavat paikalliset toimijat kesäjuhlien järjestäjiksi. Valkjärven Pitäjäseuran hallitus kiittää kuhmoislaisia onnistuneesta juhlapäivästä!


Seppo Unnaslahti: Avauspuhe Valkjärvi –juhlassa Kuhmoisissa 30.6.2013

Arvoisat juhlavieraat! Kesäinen Kuhmoisten pitäjä ja sen kirkonkylä on tänään kohteena runsaslukuiselle. läheltä ja kaukaa matkustaneelle juhlakansalle päämääränä Valkjärvi –juhla. Kuhmoislaisten puolesta toivotan teidät kaikki sydämellisesti tervetulleiksi. Jo viime vuonna sain pyynnön tämän puheenvuoron käyttäjäksi, joka aluksi aiheutti hämmennystä siitä syystä, että hämäläispoika pääsee esiintymään karjalaisten arvokkaassa kotiseutujuhlassa. Pitkin vuotta olen aihepiiriä mietiskellyt ja jokainen mietintäkerta tai luettu teksti tai arkistolähteitten avaama arkipäivä ovat lähentäneet hämäläisiä ja karjalaisia. Viimeiset 70 vuotta ovat olleet yhteistä historiaa työssä ja toiminnassa henkilökohtaisesti ihmisten välisenä kanssakäymisenä tai laajemmin kunnissa, seurakunnissa, järjestöissä, yritystoiminnassa ja harrastuksissa. Karjalan heimo, joka joutui kotiseutunsa jättämään, on kuluneiden vuosikymmenten aikana ehtinyt sulautua uusiin seutuihin, hankkia kotinsa, elinkeinonsa ja kumppaniansa eri puolilta maata ja elää erottamattomana osana suomalaisia niin maalla kuin asutuskeskuksissa. Ja kaikkien osaksi on tullut sopeutua tähän valtavaan rakennemuutokseen, johon Suomessa jouduttiin heti jälleenrakennusvuosien jälkeen. Se Kuhmoinen, johon valkjärveläiset asettuivat 1940-luvulla on aivan eri maailmasta, mitä nyt elämme, näemme ja koemme. Väestön muuttoliike ja elinkeinorakenteen suuret murrokset ovat koetelleet kovalla kädellä kaikkia. Kuhmoinen on 6 000 asukkaan kunnasta pienentynyt vähän alle 2 500 asukkaan kunnaksi. Jos sodan jälkeen oli muutamia kesähuviloita, on nykyisin kunnan alueella noin 3 000 vapaaajanasuntoa. Muutoksen syyt ja seuraukset ovat monenlaiset ja moniselitteiset. Sekin näkökulma on myönnettävä, että emmehän toki halua elää pysähtyneisyyden ajassa ja ahtaasti rajoitetussa yhteiskunnassa. Sittenkin on parempi sopeutua, vaikka se henkilötasolla ja perhekohtaisesti vaatiikin kipeitä ratkaisuja.


Eräs selkeimpiä ja maisemassakin näkyviä muutoksen kohteita ovat olleet sivukylät ja niiden maatalous. Talvisodan jälkeen perustettiin Kuhmoisiin yhdeksän maatilaa ja jatkosodan jälkeen 39 tilaa. Kun näihin lukuihin lisätään asuntotontit rakennuksineen, oli väestön lisäys hyvin merkittävä. Sen ansiosta kyläkaupat ja kansakoulut saivat jatkoaikaa ainakin 10 vuotta. Kuhmoisissa oli sodan jälkeen 800 viljelmää, nyt lienee todellinen itsenäisesti viljeltyjen tilojen luku 50 paikkeilla, niistäkin vain osa päätoimisia. Kunnan maa-ala ja runsaat vesistöt ovat pysyneet koko ajan ennallaan. Pellot ovat vähentyneet tuntuvasti ja metsä on täyttänyt tarhat ja niityt. Laajan metsäpitäjän kokema rakennemuutos on valtava pokasahan ja kirveen aikakaudesta monitoimikoneisiin. Mutta eihän metsätaloudessakaan kehityksen ratasta voinut pysäyttää ja kuka enää tosissaan kaipaisi hevosten kanssa raatamista, vaikka se omana aikakautenaan toi ansiotulot ja mahdollisti omavaraisviljelyn ohella jälleenrakennuksen ja nousevan sukupolven kouluttamisen. Omissa puheenvuoroissaan kunnan ja seurakunnan edustajat kertovat tämän päivän oloista ja elämästä Kuhmoisissa. Siksi siirrynkin puheeni toisessa osassa kotiseutuaiheeseen jälleen hämäläisestä ja karjalaisesta näkökulmasta. Meillä on useita kotiseutuja. Niistä yksi voi olla rakkain ja ylitse muiden. Syntymäkunta, vakituinen asuinkunta tai kesämökkipaikkakunta ovat kukin omalla tavallaan tärkeitä. Asuinkunnat ehtivät ihmiselämän aikana vaihtua monta kertaa, kun on liikuttava työn perässä. Joku tuntee vaihdoksen väkivaltaisena riuhtaisuna juurilta, joku toinen ottaa saman asian sopeutumiskysymyksenä ja uutena mahdollisuutena. Teille valkjärveläisille kotiseutu on historiassa ja muistoissa ja kesäretkien kohteena. Siksi on arvokasta, että kylistä on koottu henkilötietoja, valokuvia ja kertomuksia kyläkirjoihin, että uusillekin sukupolville avautuu näkymä aikoihin ja paikkoihin, joka kerran oli. Samaa koemme täällä Hämeessä. Kylien elinvoimaisin aika ja kukoistus on historiassa ja muistoissa. Se on taakse jääneessä elämässä vuosikymmenten ja satojen vuosien takana isovanhempien ja heitä edeltäneitten sukupolvien elämäntarinoissa, joista heidän kokemansa työ ja tuska on jalostunut jälkipolvien puheissa ja ajatuksissa voittoisaksi elämäntaisteluksi, jota ihaillaan ja kunnioitetaan.


Ja nyt se ratkaiseva ero karjalaisten ja hämäläisten välillä: Kun te valkjärveläiset vierailette omilla, vanhempienne ja esivanhempienne asuinseuduilla, olette omalla maalla, jota vieraat isännöivät. Sieltä saattaa löytyä rakennusten nurkkakiviä taikkei niitäkään. Muhevat maat ovat viljelemättä, metsät hoitamatta ja kylien kujilta puuttuu laulu ja soitto. Karjalaisuus on pakotettu evakkotaipaleelle. Kun täällä Hämeessä – ja nyt ajattelen ensisijaisesti syntymäkylääni, Harmoisten kylää pitäjän etelärajalla – haluamme nähdä esivanhempiemme asuinsijoja ja maisemia, ne ovat kävelymatkan päässä, koska tahansa tavoitettavissa ilman passia ja viisumia ja turistibussin aikataulua. Täällä voimme itse viljellä maata ja korjata satoa samasta pellosta, josta esi-isämme 500 vuotta sitten. Me voimme kävellä rajamerkille, johon kivet ladottiin 1700-luvulla, voimme asettaa kalanpyydykset samaan lahdenpoukamaan, johon Heikki Heikinpoikakin ne asetti. Me saamme kasvattaa haapaa tai honkaa 100 tai 200 vuotta eikä niitä kaadeta ilman lupaamme. Ja sunnuntaisin voimme istahtaa kotikirkkomme penkkiin, jonne esivanhempamme kokoontuivat sanankuuloon jo 1700-luvulla. Se on pysynyt ja säilynyt paikoillaan sukupolvesta toiseen, koska sijaitsee sisä-Suomessa. Jos kyläkirjahankkeitten kannalta katsoo, kaikilla on sama päämäärä: entisten aikojen tarinat talteen, sukujen, talojen, torppien, käsityöläisten ja värikkäiden merkkihenkilöiden elämä ja toiminta tiedoksi jälkipolvillekin. Karjalassa aikajänne päättyy vuoteen 1939. Täällä muualla se jatkuu tuon kohtalokkaan vuoden yli ja eteenpäin yhdessä karjalaisten kanssa. Monissa yhteyksissä on pohdittu ja on avoimesti myönnetty, että siirtoväen saapuminen hämäläisiin kyliin toi iloa ja eloa, joitakin uusia tapoja, rohkeaa yritystoimintaa ja välittömyyttä ihmisten kesken. Hämäläisten ja karjalaisten nuorten väliset avioliitot heti 40-luvulta alkaen lähensivät kahta eri heimoa ja niiden perinnäistapoja. Oli käynnistynyt karjalaisten sulautuminen uudessa asuinympäristössä uusien ihmisten kanssa, joilla oli hyvin paljon yhteistä: sama kieli, sama yhteiskuntajärjestys, samat harrastusjärjestöt, yhteinen kulttuuri, siis kaiken kaikkiaan sama isänmaa, jonka itsenäisyys säilyi yhteisin ponnistuksin, jälleenrakennus onnistui, ja kansa pysyi yhtenäisenä, kun sillä oli työtä ja annettiin elämänuskoa. Helposti jää huomaamatta se voimanlisä, sekä aatteellinen että taloudellinen, joka piristi hämäläisiä kyliä ja pitäjiä 1940-luvulta lähtien muistaen myös henkilölukuna


saatu väestönlisäys. Monet vilkkaat karjalaiset asettuivat nopeasti uusiin asemiin ja vastuunkantajiksi uusilla asuinpaikkakunnillaan. Erityismaininnan ansaitsee valkjärveläisten ja kuhmoislaisten suhteissa se, että Valkjärven osuuskassa sulautui Kuhmoisten osuuskassaan valkjärveläisen johtajan ohjauksessa. Monet valkjärveläiset pyydettiin ja valittiin kunnan , seurakunnan ja monien järjestöjen vastuullisiin toimiin. Tässä yhteydessä muistuu erityisesti mieleeni Antti Kekkosen 80-vuotishaastattelu, jossa hän totesi, että yhteisten asioiden hoito on kansalaisvelvollisuus. Ja lopuksi aivan henkilökohtainen kokemus valkjärveläisistä: Kun yksinäisenä ja arkana 7-vuotiaana pikkupoikana aloitin opintietä Harmoisten kansakoulussa 1956, tutustuin ja sain parhaimman ystävän toisesta pikkupojasta, jonka kanssa opettelimme lukemista, laskemista ja kirjoittamista. Hän oli jo vuosikymmen sitten edesmennyt Joutsan kunnanjohtaja Kyösti Uosukainen. Jokaisella meistä on omat muistomme ja kokemuksemme arjesta ja harvinaisista juhlapäivistä. Elämä ja toiminta tässä päivässä ja lähimmäisen huomioon ottaminen on tärkeintä, mutta tausta ja juuret on hyvä tuntea ja muistaa, merkata ne Suomen historian aikajanalle ja tästäkin päivästä eteenpäin luottavaisesti purjehtia tulevaisuuteen niihin töihin ja asemiin, mihin meitä kutakin elämässä johdatetaan. Kuhmoislaisten puolesta toivotan teille kaikille virkistävää ja antoisaa juhlapäivää!


Kauko Sipponen: Juhlapuhe Valkjärvi –juhla Kuhmoinen 30.6.2013 Kaikkialla maassamme tunnetaan meneillään olevan kuntauudistuksen paine. Puhutaan kuntaliitoksista, kuntayhtymistä, sosiaali- ja terveydenhuollon isäntäkunnista. Miten kuntalaiset kokevat kotikuntansa? Tavallisen arjen totunnaisuudessa kotikunta ei useinkaan nouse ihmisten ajatuksissa etusijalle, vaan se jää tavanomaiseksi osaksi arjen rutiineja. Kotikunta tulee kutienkin paljon näkyvämmäksi esimerkiksi kuntaliitoksen tullessa ajankohtaiseksi, koska muutoksen seurauksista ei ole varmuutta ja aletaan käydä keskustelua oman kunnan tulevaisuudesta. Näin on käynyt täällä Kuhmoisissakin, missä halutaan pysyä vankasti omilla juurillaan. Kaikille kuntalaisille kotikunta ei toki jäsennä samalla tavoin elämää. Paljon riippuu siitä, miten he osallistuvat kotikuntansa elämään ja arkeen. Kuhmoisten kesäasukkaista elämä ja toiminta täällä metsäpitäjäkunnassa on selvästi monipuolistunut ja piristynyt. Karjalaisten ei tarvitse aprikoida kotikuntansa tulevaa kohtaloa, se on heidän osaltaan ratkaistu väkivaltaisesti pian seitsemänkymmentä vuotta sitten. Menetys aiheutti haikeutta ja kaipuuta entiseen kotikuntaan. Luultavasti haluamme muistaa elämän kotikunnassa parhain päin; Karjalan mailla kultakäköset kukkuu. Valkjärveläiset kokevat entisen kotikuntansa edelleen osaksi identiteettiään, persoonallisuuttaan. Kotikunnan menneisyyttä on haluttu tallentaa kertomuksin ja kuvauksin, jotka kirjoitetaan kunnan historiaan, vaakunoilla ja viireillä. Jos avaamme sopivan sivun Karjala-lehteä huomaamme, miten paljon kunta-, kylä-, ammatti- ym. historioita on julkaistu Karjalan kannaksesta ja myös Valkjärvestä, pitäjästä kohtaloiden kannaksella. Kirjasta Järvenpään koulupiiristä löydän kuvauksen Könnilästä Lemmettylästä, isäni kotitalosta. Valkjärveläisillä on käsittääkseni varsin rajoitetut mahdollisuudet vaikuttaa oloihin Valkjärvellä, kuten esimerkiksi kirkkoalueen säilyttämiseen. Tietysti voisi toivoa, että Kannaksella tienviittoihin otettaisiin myös suomalaiset paikannimet latinalaisin kirjaimin sekä että Viipurissa sijoitettaisiin myös suomalaiset katukilvet. Omassa maassamme toivoisin, että tiedotusvälineissä mainittaisiin luovutetun alueen paikkakunnista myös niiden suomalainen nimi. Ja vaivauduttaisiin hieman tarkemmin perehtymään luovutetun alueen historiaan. Helsingin Sanomissakin huomasin kymmenkunta päivää sitten suuren valokuvan, johon kuului teksti:” Viipurissa on hyvin säilynyt länsimainen rakennuskulttuuri. Kuvassa rautatieasema.” Asema ei kuitenkaan ole venäläisten kesällä 1941 räjäyttämä Eliel Saarisen


suuntauksen mukaan rakennettu rautatieasema, vaan neuvostoarkkitehtuurin luomus, joita näkyi kaikkialla Ville Haapasalon matkafilmissä Venäjän länsireunalta itäreunalle. Kesäkuun alussa Lapin yliopistossa väitteli Kannaksen evakko Anneli Ilonen, 82 vuotta, karjalaisuuden säilymisestä eri sukupolvissa. Sanankäytöstä hän kertoo erään mummon koirankasvatuksesta. Maahan -käskyn sijasta tämä sanoi:” Käyhä sie siihe maaha leppäämää”. Ilonen todistaa myös, että Karjala meni mutta identiteetti säilyi. Tämä toteamus houkuttelee kertomaan eräästä vaiheesta karjalaisten historiassa, mistä on julkisuudessa puhuttu hyvin vähän. Maaliskuussa 1940 koko luovutetun alueen väestö varsin vähäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta siirtyi supistuneeseen Suomeen hakeakseen uutta tulevaisuutta vapaassa maassa. Osa oli jo siirtynyt rintaman alta, ja loput siirtyivät omaaloitteisesti. Pääosa luovutetusta alueesta oli tyhjentynyt jo ennen Moskovan rauhaa 13.3.1940. Seuraavana päivänä J.K. Paasikivi kertoi suomalaisten ehdottaneen rauhanneuvotteluissa luovutetun alueen väestölle optio-oikeutta. Asukkaat saisivat vuoden sisällä päättää, haluaisivatko he säilyttää Suomen kansalaisuuden ja siirtyä Suomeen vai jäisivätkö he Neuvostoliittoon. Tämäntyyppinen optio oli Tarton rauhansopimuksessa myönnetty Petsamossa asuneille Venäjän kansalaisille. Toivomus optio-oikeudesta uudistettiin viikkoa myöhemmin, mutta ulkoministeri Molotov ei edelleenkään pitänyt sitä tarpeellisena, kertoo tästä asiasta väitöskirjassaan kirjoittanut Silvo Hietanen. Karjalaisten yksituumainen äänestäminen jaloillaan näyttää olleen täydellinen yllätys maamme ylimmälle johdolle ja rauhanneuvottelijoille. Heidän hakemansa ratkaisu ei ollut sidoksissa suomalaiseen yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Jo presidentti Kyösti Kalliota huolestutti epävarmuus siirtoväen tulevaisuudesta. Epätietoisuus rasitti pitkään siirtoväkeä. Epäiltiin, että Neuvostoliitossa kiinnostuttaisiin siirtoväen palauttamisesta, koska se oli kiinnostunut luovutetulta alueelta siirretyn omaisuuden palauttamisesta. Jatkosodan päätyttyä Suomeen laivatut inkeriläiset jouduttiinkin palauttamaan. Tuskinpa nykyoloissa enää kukaan epäilee, etteikö karjalaisuus olisi osa vahvaa suomalaisuutta, etteikö siirtoväki ja heidän jälkeläisensä samaistu voimakkaasti koko Suomen kansaan.


Kun oli saatu varmuus siitä, että siirtoväki saa pelotta jäädä asumaan supistuneeseen Suomeen, oli aika sen sijoittamiseen. Vuoden 1940 siirtoväen pikaasutuslain mukaan kivennapalaiset oli osoitettu Kuhmoisiin ja valkjärveläiset KeskiSuomen pohjoisiin osiin kuten Virroille, Keuruulle ja Karstulaan. Lain toimeenpano raukesi kuitenkin varsin pian, sillä luovutetut alueet vallattiin takaisin syksyllä 1941. Evakuointiin jouduttiin uudelleen 12.6.1944 lähtien, ja valkjärveläiset osoitettiin aikaisempaa etelämmäksi. Vuoden 1945 maanhankintalain mukaisessa suunnitelmassa Kuhmoisiin sijoitettiin asukkaat Karkealasta, Kyllästilästä ja Puikkolasta. Kuhmoisten väkiluku oli suurin vuonna 1924, lähes 7 200. Vuonna 1940 se oli 5 800 ja vuonna 1950 siirtoväen tultua kirjatuksi uusiin sijoituskuntiinsa 6 400. Vuonna 1946 valkjärveläisiä asui Kuhmoisissa 713 henkeä ja vuonna 1950 yli neljäsataa. Tämän jälkeen suomalaista maaseutua heikensi raju muuttoliike. Kuluvan vuoden alussa Kuhmoisissa oli vakinaisia asukkaita 2 438 sekä 82 erilaista järjestöä. Kuhmoinen onkin vapaa-ajan kunta. Kesämökkejä on enemmän kuin vakituisia asukkaita, ja kesäaikaan kirkonkylän raitilla samoin kuin kaupoissa käy aikamoinen vilske. Suomen kesä on täynnä festivaaleja, matkailua, kansannäyttämöitä, luksuslomailua, mutta myös arkista aherrusta. Festivaalilista on kuulemma jo niin pullollaan, että montakaan uutta ei enää mahdu mukaan. Suomen kesään sopivat myös siirtokarjalaisten pitäjänjuhlat, sukuseurojen kokoukset ja vuotuisena kohokohtana Karjalan Liiton kesäjuhlat. Ihmisillä voi myös uudella kotiseudullaan olla myönteisiä kokemuksia, hyvät perhesuhteet, hauskoja naapureita sekä vaikuttavaa tunnelmaa. Muuttajallekin voi kasvaa vahva paikallisidentiteetti, vaikkapa mökin tai kakkosasunnon ansiosta. Luovutetussa Karjalassa syntyneiden ja kasvaneiden mieli ankkuroituu sinne, missä lapsuudessa ja nuoruudessa on tapahtunut paljon merkittävää ja muistettavaa. Nuorempi väkikin voi kokea ja tuntea yhteyttä kadotettuun Kannakseen. Lapseni ja lapsenlapseni ovat kertoneet, että miten matka Valkjärvelle auttoi heitä ymmärtämään vanhemman polven siteitä kadotettuun kotiseutuun ja kaipuuta Karjalaan. Elämämme on kansainvälistä, valtakunnallista, maakunnallista, mutta myös meille merkittävällä tavalla paikallista, Niinpä myös valkjärveläiset kokoontukoot edelleen tuttuja tapaamaan, menneitä muistelemaan, kasvuun kurkottamaan.


VALKJÄRVEN PITÄJÄSEURA RY 50 VUOTTA – tuokiokuvia Valkjärvi –juhlassa 28.6.2009 Keuruulla

Valkjärven Pitäjäseuran synty ja hallinto Valkjärven pitäjäseuran perustamiskirjan mukaan seura on perustettu Keuruulla 27.6.1959. Seuran sääntöjen mukaan yhdistyksen tarkoitus oli olla entisen Valkjärven kunnan alueella asuneiden keskinäisenä yhdyssiteenä, koota ja tallettaa Valkjärven historiaan liittyviä kulttuuriarvoja ja muuten vaalia kotiseudun muistoja ja perinteitä.


Perustamisasiakirjan ovat allekirjoittaneet Matti Uosukainen Toijalasta, Vilho Alamäki Haapamäeltä ja Mauno Lius Keuruulta.

Yhdistyksen ensimmäiseen hallitukseen nimettiin Keuruun Kansallispirtissä pidetyssä kokouksessa seuraavat henkilöt: Toimittaja Vilho Alamäki, Haapamäki Tilallinen Antti Airevuo, Koskenpää Maanviljelijä Pentti Damskägg, Jämsä Maanviljelijä Oiva Hännikäinen, Kuhmoinen Maanviljelijä Into Karhu, Iitti herastuomari Mikko Karjalainen, Jämsä parturi Mikko Kasari, Somero metsätyönjohtaja Tauno Kortesalo, Jämsänkoski tilallisen poika Reino Kymäläinen, Vilppula kansankoulunopettaja Maunu Marila, Mäntsälä rouva Ester Mäkitalo, Helsinki maanviljelijä Viktor Nirkkonen, Korpilahti talollinen Tuomas Rautiainen, Keuruu maanviljelijä Hannes Ryyppö, Juupajoki tilallinen Sylvester Ryyppö, Kuorevesi maanviljelijä Aimo Seistola, Mänttä liikemies Matti Uosukainen, Akaa toiminnanjohtaja Veikko Äikäs, Tampere


Pitkäaikaisia hallituksen jäseniä olivat ainakin Oiva Hännikäinen, Into Karhu, Mikko Karjalainen ja Sylvester Ryyppö. Valkjärven Pitäjäseuran puheenjohtajina ovat toimineet: pitäjäneuvos Matti Uosukainen 1959 – 1986 eversti Pertti Seppänen 1986-1991 agrologi Hannu Iivonen 1991Pitäjäseuran alaisuudessa on toiminut myös kerhoja: Pääkaupunkiseutu, Keuruu, Hämeenlinna, Lahti, Kymenlaakso, Jämsä, joista Pääkaupunkiseudun Valkjärveläiset on rekisteröitynyt yhdistys ja Lahdessa toimii edelleen aktiivinen kerho.

Pitäjäseuran (miesvaltainen) hallitus 1969 Alkujaan hallitus on ollut miesvaltainen, mutta viidessäkymmenessä vuodessa naisten määrä on seitsenkertaistunut ja v. 2008 ( myös 2009) hallitus on seuraava: Hannu Iivonen, Jämsä, puheenjohtaja Jouko Sihvo, Tampere, varapuheenjohtaja Riitta Vanhanen, Keuruu, sihteeri Veijo Laihanen, Vilppula, rahastonhoitaja Kaisu Huitu, Orivesi Heino Iivonen, Korkeakoski Annikki Kallio, Halli


Asko Karjalainen, Kausala Kari Korpela, Helsinki Matti Kymäläinen, Hollola Irma Lankinen, Jämsä Varpu Lankinen, Haavisto Jukka Martikainen, Keuruu Jussi Nirkkonen, Jyväskylä Marja-Liisa Pessinen, Helsinki Satu Salmela, Vääksy Jorma Sojakka, Virrat Esko Turkki, Jämsä Viime vuosina hallituksen kokouksiin on kutsuttu myös kunniajäsenet, joita nykyisin ovat Elvi Kutvonen, Onni Holttinen ja Kauko Sipponen sekä Valkjärvi-Säätiön, Lahden Valkjärvikerhon, Nousealan ja Nurmijärven kyläkerhojen sekä Kopran, Sipposen ja Uosukaisen sukuseurojen edustajat. Pitäjäseurassa on jäseniä noin 300, jäsenmaksu on ollut vuosia vain kaksi euroa. Hallitus on kokoontunut 2-3 kertaa vuodessa ja seuran talous on vakaa. Valkjärvi –juhlat Ensimmäiset Valkjärvi-juhlat pidettiin Jämsässä 1948 ja seuraavana vuonna oli Keuruun vuoro.


Valosäätiö, nykyinen Valkjärvi-Säätiö, vastasi 12 kertaa juhlien toteuttamisesta. Tämän jälkeen Valkjärven Pitäjäseura on yhdessä paikallisten toimijoiden kanssa huolehtinut juhlan järjestämisestä. Keuruulla juhlat on pidetty säännöllisesti 10 vuoden välein.

Vuonna 1959 Keuruulla juhlan kulku oli seuraava: lauantaina avajaiset urheilukentällä, urheilukilpailut, juhlakokous, jossa perustettiin pitäjäseura, iltahartaus, iltajuhla kansallispirtillä, sunnuntaina juhlajumalanpalvelus; saarna Valkjärven viimeinen rovasti Arvo Liesmaa, käynti sankarihaudoilla; puhe pastori Jouko Sihvo (nykyisen hallituksen varapuheenjohtaja) ja päiväjuhla, missä juhlapuhujana oli kansanedustaja Veikko Vennamo. Väkeä näissä juhlissa oli yli 2000. Keuruun Karjalaseuran rahastonhoitaja Meeri Karhu on kertonut, että juhlan tuotto oli ylen runsas ja rahojen yösäilytys hänen katutason yksiössään suorastaan jännitti.


Valkjärvijuhlan yleisöä Keuruulla 1959

Juhlapuhuja Veikko Vennamo Keuruulla 1959

Juhlia on pyritty järjestämään vuorotellen pääasiallisesti ns. sijoituspitäjissä: Jämsässä, Orivedellä, Korpilahdella, Virroilla, Juupajoella, Vilppulassa, Kuhmoisissa,


Perheniemessä jne. Vuoteen 2002 saakka juhlat olivat kaksipäiväiset ja lauantai-iltaisin tanssittiin ja haastettiin. Mainittakoon, että vuonna 1962 Orivedellä juhlaan osallistui myös tasavallan presidentti.

.

Vuosina 2000 ja 2005 juhlat pidettiin Valkjärvellä nykyisessä Mitsurinskojessa ja osallistujia oli 700-800 henkeä. Näiden juhlien järjestäminen on ollut paitsi matkanjärjestäjälle myös Pitäjäseuralle melkoinen koetus, mutta Valkjärvellä vastaanotto on ollut hyvä ja juhlamatkat ovat olleet mieleenpainuvia.


Juhlaväkeä kirkonmäellä v. 2000

Valkjärveläistä kulttuuria Mitä siirrämme seuraaville polville, mistä Valkjärvi muistetaan! Pitäjäviiri, lippu ja vaakuna -- Vuonna 1961 valmistunut pitäjäviiri esittää Valkjärven neljättä vapaussodassa tuhoutunutta kirkkoa .


-- Lippu on vuodelta 1967, siinä on pitäjäviirin väreissä sama kirkon kuva ja teksti Valkjärvi ja vasemmassa yläkulmassa Karjalan vaakuna


-- Valtter Pekin v. 1986 suunnittelema Valkjärven vaakuna: lähtökohtina Valkjärven lähihistoria, luonto ja elinkeinot. Musta väri kuvaa lahjoitusmaatalonpoikien raskasta orjuutta, hopeahirsi kirkasvetisiä järviä, reen jalakset maataloutta ja ajokalujen tekoa sekä punainen sodan aikaa ja poltettuja kyliä

.


Kansallispuku -- Vuonna 1977 Pitäjäseuran vuosikokouksessa Perheniemessä nimettiin toimikunta Helena Moilanen Iitistä, Aino Suikki Jämsästä ja Mirjam Mäkinen Juupajoelta toteuttamaan naisten kansallispukua. Kesä- ja talvipuku esiteltiin yleisölle Korpilahden juhlilla 1978. Tämä Valkjärven äyrämöispuku on todellinen näyttö esiäitien käsityötaidoista.

Aino Suikki ja Helena Hämäläinen esittelivät juuri valmistuneita Valkjärven kansallispukuja v 1978 Korpilahden juhlilla


Kirjat ja muut tallenteet Pitäjäkirjamme ”Valkjärvi – Pitäjä kohtaloitten kannaksella” sai alkunsa Valkjärven Nuorisoseuran vuosikokouksessa Perheniemessä 1946. Päävastuun kirjasta kantoivat kenraalimajuri Jussi Sihvo, kirjailija Unto Seppänen ja maanviljelijä Ville Sihvo.. Historiatoimikunnan työtä tuettiin mm. Jämsän ja Keuruun Valkjärvi –juhlien tuotolla ja kirja ilmestyi v. 1953. Vuonna 1985 julkaistiin Pitäjäseuran toimesta ”Valkjärvi II Pitäjä kohtaloitten Kannaksella. Kylä kylältä, talo talolta” . Kirjassa on esitelty pitäjän kylät, asukkaat ja talot sijainteineen vuonna 1939. Tämä kirja oli Pitäjäseuralle taloudellisesti haastava. Mainittakoon tässä yhteydessä, että Valkjärvi-Säätiön toimesta Hannes Sihvon toimittamana ilmestyi v.1992 teos ”Ajan kuvia Valkjärveltä”. Kyläkirjatoimikunnat ovat ahkeroineet kylä-/koulupiirikirjoja Nousealasta, Nurmijärveltä, Järvenpäästä, Nirkkolasta ja Valkeamatkasta. Uusin tulokas Uosukkalan koulupiirin kirja ilmestynee loppukesästä 2009. Lisäksi on muutama dvd, mm valkeamatkalaisten julkaisema Kuvallinen matka Valkjärvelle ja Valkeamatka-Lankilan kylään ja yksityisiä julkaisuja. Valkjärveläinen sananparsi toteaa, että ”sukkuuse se on suopetäjäkkii” ja ken juuristaan kiinnostuu, kannattaa tähän materiaaliin tutustua.

”Sukkuuse se on suopetäjäkkii…”


Pitäjäseuran toimesta on parin viime vuoden aikana kerätty tietoa Mitsurinskojen suomenaikaisista rakennuksista. Jäljellä lienee enää reilu parikymmentä rakennusta, joiden kuvia ja tietoja tullaan myöhemmin julkaisemaan Valkjärven nettisivuilla . Nettiaika ja yhteistyö Pitäjäseuran, Säätiön, sukuseurojen ja kyläkerhojen kesken olisi haaste ja mahdollisuus tallentaa vielä esim. murretta, kertomuksia ja erilaisia karttoja jälkipolville. Ajokaluja Valkjärveläiset tunnettiin Kannaksella erilaisten kärrien ja rekien taitavina valmistajina. Vilho Koirasen ja Matti Uosukaisen suunnittelema ajokalufilmi kertoo syksyllä 1964 Jämsässä Auvilan kartanon tuvassa tallennetun ajokalujen teon ” Näi tekkiit valkjärvöiset ajopelilöi”. Mestareina filmissä olivat mm. Herman Äikäs, Ludvig Mäkeläinen, Aarne Koiranen, Robert Damskägg, Antti Liski ja Matti Ryyppö.

Elokuvan ”Näin tekkiit valkjärvöiset ajopelilöi” videotallenne


Valkjärvi- juhlien yhteydessä v. 1969 luovutettiin Keurusselän seuralle ajokaluja, joita säilytetään Keuruun Kotiseutumuseossa.

Ajokaluja luovutetaan Keurusselän Seuralle 1969, ohjaksissa Leo Lius, pitäjäseuran pj Matti Uosukainen keskellä vaaleassa puvussa Pitäjäseuran omistamia ajokaluja on ollut Jämsän Karjalatalon yhteydessä Valkjärvimuseossa. Kun Karjalatalo myytiin, siirrettiin kalustoa pitäjäseuran pj. Hannu Iivosen navetanvintille ja sieltä edelleen vuonna 2003 Irma ja Seppo Lankisen entisen navetan ylisille, mihin Lankiset perustivat ajokalumuseon. Tähän museoon voi kesäisin sovitusti tutustua. Oletko käynyt? (katso tarkemmin Ajokalumuseo-sivuilta)

Saahka Ajokalumuseossa Jämsässä


Yhteydet Valkjärvelle eli Mitsurinskojeen. Karjalaisten yhteydenpito entiselle kotiseudulle muuttui oleellisesti 1990-luvulla, kun matkoista tuli suunniteltuja ja luvallisia kesämatkoja. Jo 1950-luvulta ”vanhat miehet” olivat käyneet kotipaikoilla. Näihin matkoihin oli liittynyt jännitystä ja Rautuunkin oli joskus päädytty. Kotiseutumatkaajille Valkjärven kirkonmäki on tärkeä kohde. Vuonna 1993 Keijo Liski ja Viljo Laihanen allekirjoittivat paikallisjohtaja Sergei Gusevin kanssa sopimuksen Valkjärven kirkon alueen rauhoittamisesta. Seuraavana vuonna Valkjärvi-Säätiön toimesta kirkonmäelle pystytettiin kirkon muistomerkki ja kellotapuli, mihin saatiin tarvikkeita silloiselta Vierumäen Sahalta. Tästä alkaen on Valkjärven kirkon kello kutsunut matkaajia kirkonmäelle. Pitäjäseura vastasi kellotapulijuhlan järjestämisestä matkoineen ja paikalla olikin runsas yleisö. Vuonna 1999 kirkkomaata aidattiin avustuksen turvin. Sankarihautausmaan suojeleminen - valtioiden väliseen sopimukseen perustuen - on Pitäjäseuralle edelleen tärkeä haaste.

Valkjärven sankarihauta-alueen suojeleminen on pitäjäseuralle haaste. Kuvassa muistohetki Valkjärvi-juhlilla 2005. Muistomerkin on suunnitellut ja tehnyt mitsurinskojelainen Viktor Degtrajev.


Pitäjäseura on suunnitellut, että Valkjärvi -juhlat pidetään viiden vuoden välein Valkjärvellä. Toivommekin, että yhteistyössä paikallisten toimijoiden kanssa voimme toteuttaa seuraavat juhlat Valkjärvellä v 2010.

Riitta Vanhanen Valkjärven Pitäjäseuran sihteeri Tekninen avustaja Pekka Vanhanen


Valkjarvenjuhlat2013  

http://www.valkjarvi.info/media/PDF/juhlat/Valkjarvenjuhlat2013.pdf

Advertisement
Read more
Read more
Similar to
Popular now
Just for you