Road Trippin’ in the USA

Antti Saarelainen

Yksi suuria unelmiani jo pitkän aikaa on ollut autoilla Amerikassa – toisin sanoen tehdä niin sanottu ”road trip”. Kun virginialaisen vaihtoyliopistoni ovet sulkeutuivat viikoksi amerikkalaisen kiitospäivän kunniaksi, ja kun sain kaveriksenikin vielä toisen suomalaisen vaihto-oppilaan, oli aika toteuttaa unelma. Ensin täytyi vain hommata lentoliput länsirannikolle (koska näkemättä Kaliforniaa ei road trippiä voi tietenkään tehdä) ja varata vuokra-auto määränpäästä (joka oli Las Vegas). Kun nämä pakolliset järjestelyt oli suoritettu, oli aika heittää opiskelut mäkeen viikoksi ja hypätä tien päälle.

Ja eikun matkaan

Lentokoneen saapuessa Las Vegasin McCarranin lentokentälle, oli jo pimeä. Las Vegasin kuuluisa pääkatu ”The Strip” loisti kuitenkin neonvaloissaan kuin kiiltomato jo hyvän aikaa ennen koneen laskeutumista.

Matkatavarat saatuamme porhalsimme ripeästi hakemaan vuokra-autoamme. Käsittämättömän sujuvasti istuimmekin jo noin vartin päästä punaisessa Chevrolet Impalassa, joka oli varustettu amerikkalaiseen tapaan isolla 3,6 litran bensamoottorilla. Iso tilavuus ei kuitenkaan tarkoittanut muskelimaisia jättitehoja (autoihmisille vain tiedoksi). Pääasia nyt kuitenkin oli, että pääsimme matkaan. Otimme suunnan kohti lounasta ja Kaliforniaa. Vaikka kello oli jo yksitoista illalla, päätimme etsiä (halvan) motellin jostain Las Vegasin ulkopuolelta. Kolmen tunnin siellä-täällä-autoilun jälkeen vapaa motelli jopa löytyikin. Seuraavana aamuna Kaliforniaa kohden matkatessa pysähdyimme Death Valleyssa eli suomeksi kuolemanlaaksossa. Kyseessähän on paikka, joka on kohtalaisen kuiva ja lisäksi korkeudeltaan meren pinnan alapuolella. Kuivaa ja hiekkaistahan siellä oli, joo. Aavikkomaiseen tapaan aurinko porotti, mutta lämpöä ei ollut onneksi kuin sellaiset hellelukemat. Marraskuu oli ilmeisesti tehnyt tehtävänsä, mikä oli suomalaiselle ruholle oikeastaan kovin miellyttävää.

Kalifornia ja Los Angeles

Lyhyen kuolemanlaakso-pysähdyksen jälkeen porhalsimme innolla kohden enkelten kaupunkia, eli Los Angelesia. Illan pimeydessä saavuimmekin tuon maagisen

”elokuvakaupungin” esikaupunkialueelle. Heti alussa Los Angeles löi meidät ällikällä koollaan, asutusta tuntui näet olevan joka puolella.

Ongelmana Los Angelissa oli kuitenkin majoittuminen. Muutama hotelli kyllä löytyi, mutta ne olivat sietämättömän kalliita. Asiaa mutkisti vielä alkeellinen, autonvuokraamosta saatu karttamme, joka näytti käytännössä vain moottoritiet ja nekin 1:1000 000 suhteessa (kunnon äijähän ei karttaa tarvitse, per**le!). Tuntien esikaupunki-harhailun jälkeen ihme tapahtui ja motelli löytyi. Täysin tuurilla! Road trip fiilis oli huipussaan.

Myöhäisen herätyksen jälkeen oli jälleen aika siirtyä tien päälle. Tarkoituksena oli tutkia Los Angelesia ja tietenkin nähdä Hollywood (joka siis on kaupunginosa). Näin siis teoriassa. Tutkiminen käynnistyi kyllä hyvin Malibun rantabulevardilta, mutta sitten seurasi ongelmia. Los Angeles on nimittäin suuri kaupunki, jossa on paljon autoja, eikä ruuhkissa suunnistaminen ole aina helppoa. Suurin ongelma oli kuitenkin loppujen lopuksi parkkipaikan löytyminen. Iltapäivällä sellaista ei vain Hollywoodissa Muutaman tunnin ympäriämpäri-ajelun jälkeen oli tullut aika luovuttaa. Päätös palata moottoritielle oli jopa helpottava, sillä allekirjoittanut alkoi parin tunnin tukkoisen kaupunkikruisailun tuloksena jo hieman rakoilla henkisesti. Valitettavasti moottoritiellä oli juuri sopivasti alkanut perinteinen losangelesilainen iltapäiväruuhka, joka oli, no, sanoinkuvaamaton. Sen koettuani lupaan etten ikikuunapäivänä valita enää Helsingin ruuhkista!

Kaikesta huolimatta jatkoimme matkaa, enemmän tai vähemmän nopeasti, San Diegon reunamille asti. Los Angeles ja San Diego ovat käytännössä yhteen kasvaneita kaupunkeja ja kaupungit yhdistävän tien varrella on lähes jatkuvaa asutusta. Löysimme joka tapauksessa yöpaikan tällä kertaa helposti ja valmistauduimme seuraavaan päivään nukkumalla hyvin.

Ay, Caramba!

Sumuisen aamun sarastaessa pakkauduimme jälleen jo ihanan roskaiseen Chevyymme ja jatkoimme matkaa. Tarkoituksena oli ajaa

aina Meksikon rajalle asti ja jopa vierailla tuossa ihmeellisessä latinomaassa.

San Diego (USA) ja Tijuana (Meksiko) muodostavat käytännössä kaksoiskaupungin. Kyseessä ei ole kuitenkaan mikään Tornio-Haaparanta -suhde, vaan elintasoero on huima. Samaten rajatarkastus on hieman eri luokkaa kuin Suomen ja Ruotsin välillä.

Astuessamme portista Meksikon puolelle, olo oli kuin Tallinnassa vuonna 1994 – erinäistä kauppamiestä ja palveluntarjoajaa tuntui tunkevan joka tuutista. Esimerkkinä mainittakoon, että kaksi metriä Meksikon kamaralla käveltyämme ensimmäinen ”señoritaksia” (eli tyttöjä) kauppaava henkilö oli edessämme. Tunnelma meillä ”gringoilla” oli suoraan sanottuna varsin surrealistinen.

Tästä kaikesta huolimatta lyhyt visiitti Meksikoon oli hyvä kokemus. Matkapäivänämme paikallisilla oli jonkinlainen koululaisten paraati, mikä loi hienosti lattaritunnelmaa basaarimaisuuden keskelle. Hauskat lierihatut sekä kaktusmadolla varustettu tequilapullo irtosivat myöskin Tijuanasta mukaan varsin kohtuuhintaan.

Arizona kutsuu

Meksikon jälkeen oli aika pyyhkiä Kalifornian pölyt autonrenkaista ja suunnata itään kohden aavikkoista Arizonan osavaltiota. Kontrasti ruuhkaiseen Etelä-Kaliforniaan olikin melkoinen – aavikkoja halkovat tiet olivat enimmäkseen hiljaisia ja luotisuoria. Olo oli ajellessa mukavan rauhaisa. Vietimmekin muutaman päivän ajellen tässä eteläisessä maassa.

Ensikuulemalta aavikkoinen Arizona saattaa kuulostaa tylsältä. Sitä se ei kuitenkaan ollut. Kyseinen osavaltio omaa näet paljon mielenkiintoista koettavaa. Ylänköaavikkoja reunustavat upeat vuoret, joiden rinteillä kasvaa havumetsiä. Lisäksi muutama maailman hienoimmista nähtävyyksistä sijaitsee Arizonassa.

Ensimmäiseksi näistä nähtävyyksistä näimme Barringerin kraatterin. Kyseinen keskellä ylänköä sijaitseva meteorikraatteri syntyi noin 50 000 vuotta sitten, kun metallinen möhkäle avaruudesta törmäsi maapalloon. Aavikkoilmastossa törmäyksestä syntynyt kuoppa on säilynyt esimerkillisen hyvin. Siksi sen voikin bongata melkein jokaisesta kraatteridokumentista mitä on koskaan tehty.

Toinen, ja jos mahdollista vieläkin upeampi, nähtävyys on tietenkin Grand Canyon. Kyseinen kanjoni on muodostunut, kun Colorado-joki on vuosimiljoonien kuluessa uurtanut uomansa kallioon. Näköala kanjonin reunalta on todellakin uskomaton. Syvyyttä ja leveyttä kanjonilla on kilometrejä. Suosittelenkin näkymää kaikille, jotka haluavat tuntea itsensä pieneksi.

Takaisin Las Vegasiin

Reilun viiden päivän ja noin kolmentuhannen kilometrin kilometrin jälkeen saavuimme takaisin lähtöpisteeseemme Las Vegasiin keskelle Nevadan aavikkoa. Ennen auton palauttamista ehdimme vielä nähdä Hoover Damin, eli suuren Coloradojokeen rakennetun padon sekä tekojärvi Lake Meadin, joka on syntynyt patoamisen tuloksena.

Raskas automatka oli mukava päättää ”maailman viihdepääkaupunkiin”, eli Las Vegasiin. Vuorossa oli virkistävä viikonloppu hotellien, casinojen, yökerhojen sekä neonvalojen keskellä. Tästä osuudesta matkaa en kuitenkaan kerro enempää, sillä niin kuin sanotaan ”what happens in Vegas, stays in Vegas”.

Road Trip kokonaisuutena

Yhdysvallat on autojen maa, siitä ei pääse mihinkään. Tiet ovat leveitä, bensa halpaa (noin 0,6 euroa/litra) ja matkan varrelta löytyy bensa-asemia, motelleja sekä ruokapaikkoja tiheään. Autoilijan palvelut ovat siis kunnossa. Tämä ei kuitenkaan ole täysin positiivista. Minusta ainakin tuli matkan aikana todella stereotyyppinen amerikkalainen – söin autossa drive-inburgereita, pidin jatkuvasti limonadimukia mukitelineessä sekä kuuntelin ZZ Toppia radiosta. Ihme etten saanut diabetestä tai muuta elämäntapasairautta.

Edellisestä kommentista huolimatta road trip oli kaiken vaivan ja rahan (kokonaiskustannus reilut 1000 dollaria) arvoinen. Pakko se on myöntää: Autoilu on ainoa oikea tapa kokea Yhdysvallat – ainakin niin pitkään ennen kuin maailman öljyvarat loppuvat.