Itsenäisyys ja Venäjä-kompleksi

Itsenäisyyspäivä ja Venäjäkompleksi Matti Nykänen

Tänä vuonna osuivat lähekkäin kuudes joulukuuta -juhlallisuudet sekä Venäjän parlamenttivaalit. Se oli minulle mieluinen sattuma, sillä Suomen itsenäisyys ja Venäjä liittyvät yhteen kuin vakka ja kansi.

Ensiksi itsenäisyydestä. Tänäkin vuonna yritin parhaani mukaan selata tv-opasta 6.12.osalta. Jospa vihdoinkin itsenäisyyspäivän teemaan kuuluisi muutakin kuin sotaa ja sotaa. Sitä kuinka urheasti Suomen sotilas surmasi, sitä kuinka tyhmästi neuvostosotilaita johdettiin ja kuinka lopulta tuli selkään oikein urakalla. No tänä vuonna oli tilanne hieman muuttunut, sillä perinteisen Tuntemattoman lisäksi tulee myös Mollbergin Tuntematon Sotilas sekä Lotista kertova Lupaus-elokuva. Siinä Suomen nuorisolle juhlapäivän kunniaksi ammuskelua ja kiroilua kerrakseen.

Linnan Tuntematon sotilas on klassikko, erinomainen teos, Laineen elokuva on myöskin hyvä. Muistan hyvin, kun näin Tuntemattoman ensimmäisen kerran. Se oli ala-asteen viimeisillä luokilla. Koulun vanhimmat olivat kokoontuneet katsomaan elokuvaa isoon auditorioon. Elokuva oli jännittävä, surullinen ja verta vuosi paljon. Elokuvassa oli myös paljon huumoria, mutta sille ei saanut nauraa. Jos nauroi, joutui opettajan puhutteluun keskustelemaan sodan julmuuksista ja vuosien 1939-45 merkityksestä Suomelle. Niin. Neuvostoliitto oli juuri romahtanut, Zhirinovski esitti oman tulkintansa Suomen kartasta, Venäjä velloi vallattomassa tilassa ja Suomella oli kiire Eurooppaan.

Toinen mukava muisto Tuntemattomasta liittyy armeija-aikoihin. Suoritin varusmiespalvelukseni Kontiorannalla, PohjoisKarjalan prikaatissa, itsenäisyyspäivänä olin kuitenkin viettämässä ansaittua lomaani. Muut olivat kasarmilla katsoneet elokuvan päivän kunniaksi, itsekin varmasti silmäilin sitä kotona ties miten monennen kerran. Itsenäisyysinnon ja sotajuttujen humussa tulin sitten kysyneeksi tupakavereilta, että minäköhän vuonna Suomi itsenäistyi? Yksi kymmenestä tiesi vastauksen, muut tarjosivat vuosia 1937-1944 väliltä.

lut ennenkin vaikka mitä. 1920-luvulla itsenäisyyspäivää ei juuri juhlittu: päivä ei ollut vapaapäivä, 6. joulukuuta oli synkkä ja harmaa, yleensä maassa oli loskaa, eikä juhlien järjestämiselle ollut sen kummempaa kaavaa tai perinnettä. Tärkeämpiä olivat kesäiset (ja iloiset) juhlat, kuten vapaussodan paraatipäivä (16.5.), ylioppilaiden Floran päivä, vappu sekä tietenkin juhannus. Kymmenvuotisjuhlallisuuksien myötä itsenäisyyspäivän asemaa ryhtyi pönkittämään Itsenäisyyden liitto, joka pyrki yhdistämään revenneet poliittiset rivit yhden ja yhtenäisen 6.12. ympärille. Liitto kirjoitti valmiita ohjelmalehtisiä kouluihin, kampanjoi Suomen lippujen puolesta sekä järjesti pääkaupunkiin juhlallisuuksia. Vasta 1930-luvulla alkoi juhlinta yleistyä, todelliseksi kaikkien suomalaisten juhlaksi itsenäisyyspäivä tuli sotien jälkeen.

Kunnia Suomen itsenäisyydestä on siis annettu veteraaneille, nyt kunniaa yritetään jälleen kerran antaa myös itsenäisyyden ensimmäiselle tunnustajalle, NeuvostoVenäjän johtajalle Leninille. Patsashankkeen puolesta toimitettiin viikko sitten aloite, jonka on allekirjoittanut Suomen intelligentsia. Oikeisto taas vastasi hankkeeseen vertaamalla Hitlerin roolia Suomen itsenäisyyden puolustajana Leniniin, ja näin kysymällä miksei saman tien hankita Hitlerin patsasta Helsinkiin (www.uusisuomi.fi)!! Äärimmäisyydestä toiseen, kuten suomalaisessa kahvipöytäkeskustelussa on tapana siirtyä. Kun Suomi ei kuitenkaan joutunut tilille jatkosodan natsiyhteistyöstä, vaan sai oman oikeudenkäyntinsä, on meidän syytä olla hieman rähmällään itään päin. Nyt toisesta maailmansodasta tuli itsenäisen Suomelle urhea puolustustaistelu, historiankirjoitus on ollut meille tässä suhteessa hyvin lempeä. Leniniä on kiittäminen siitä, että hän puolsi Suomen itsenäisyyttä kaaottisessa tilanteessa, jossa Neuvosto-Venäjällä ei ollut kansainvälisesti tunnustettua asemaa. Tilanteessa, jossa Saksa olisi joka tapauksessa nostanut Suomen pois punaisesta suosta, jos itsenäisyyttä ei olisi myönnetty. Patsasta tuskin tarvitaan. Itsenäisyydestä oli keskusteltu jo maaliskuusta 1809 lähtien, pitkin 1800-lukua ruhtinaskunnan asukkaat loivat pohjaa itsenäiselle, modernille kansallisvaltiolle. Tässä on Venäjä-kompleksin yksi ongelma: jos ei ole Leniniä kiittäminen, niin meidän tulisi kiittää Venäjää ja tsaarivaltaa, että Suomesta tuli autonominen ruhtinaskunta: ensin Porvoossa suomalaiset kohotettiin au rang des nations, satakunta vuotta myöhemmin au rang des nations indépendantes! Mutta sotakokemuksien ja kylmän sodan traumojen vuoksi Venäjästä on tullut Goljat.

Ajattelemme usein, että suomalaiset ovat maailman ainoita Venäjä-asiantuntijoita, ja että Suomi on Venäjän ainoa tirkistysaukko länteen. Aina emme muista, että Venäjällä on muitakin rajanaapureita. Näitä ovat mm. Norja, Viro, Latvia, Liettua, Puola, ValkoVenäjä, Ukraina, Georgia, Azerbaidzhan, Kazakstan, Kiina, Mongolia ja PohjoisKorea. Japani on vesiteitse erittäin lähellä, eikä Alaskaankaan ole pitkä matka Venäjän itärannikolta. Ja mitä asiantuntijoita me muka olemme, jos emme osaa venäjää. Lukiolaisista (2006) venäjän valitsi 5,6 % oppilaista, suurin osa heistä opiskeli venäjää B3-kielenä. Saksaa opiskeli 35,4 %, Ranskaa 19,7 % ja espanjaa 10,3 % oppilaista! Yläasteella venäjän asema on tätäkin heikompi!

Joka tapauksessa parlamenttivaalit olivat ja menivät, ja Putinin Jedinaja Rossija näytti voimansa. Pääministeri Vanhanen onnitteli

ensimmäisten joukossa Putinia vaalivoitosta, lännen tukema oppositio kutsui vaaleja suurimmaksi farssiksi koko modernin Venäjän historiassa. On tietysti aika huvittavaa, että paikoittain äänestämässä kävi lähes 100 % äänioikeutetuista, ja että Tsetseniassa Yhtenäisen Venäjän kannatus oli 98 %. Presidentti Halonen ilmaisi huolensa Venäjän demokratian tilasta ja maiden suhteiden kehityksestä. Millä tavalla Suomen ja Venäjän suhteet kehittyvät, sitä Halonen ei tosin halunnut kertoa. Vaalit olivat menestys Putinille, ei taida olla liioittelua sanoa, että venäläiset pitävät Putinista. Entä millainen oli venäläisten ensikokemus länsimaisesta liberaalidemokratiasta? Se tuo heille mieleen 1990-luvun talouslaman, kurjuuden, köyhyyden, yritysten yksityistämiset ja keinottelut, jonka tuloksena Venäjän talousmaailmaa (ja politiikkaa) hallitsee bisnesmiesten oligarkia. Tästä näkökulmasta kadunmies on erittäin tyytyväinen Putinin eikä länsimaisen demokratian voittoon.

Venäjä ja Suomen itsenäisyys. Kolikon kaksi puolta, jotka ovat ainaisessa jännitteessä. Onnistuisiko EU-Suomessa vuonna 2007 itsenäisyyden tarkastelu hieman laajemmin kuin sotavuosien ympäriltä, vai tarvitsemmeko idän uhkaa varten vielä Nato-jäsenyyden? On tietysti mukavaa, että ikäpolvellamme on yhteinen kasvatus: sodat itsenäisyyden ja suomalaisuuden perustana. Sen sijaan että kertaisimme kuinka montaa ryssää yksi suomalainen sotilas Talvisodassa vastasi, nostakaamme malja itsenäiselle Suomelle, tasavaltamme demokratian vahvoille perustuksille, kansainvälisille suhteille ja naapurillemme Venäjälle! Iloista itsenäisyyspäivää kaikille!

Sevillan parturi

Johannes Niemeläinen

Osakunnan vierailu Kansallisoopperaan tuli ja meni, mutta mitä jäikään käteen. Runsas osanotto ilahdutti ainakin allekirjoittanutta kulttuurisihteerin roolissa, varsinkin kun edelliseen tapahtumaan Tennispalatsille ei ilmaantunut ketään. Tosin oopperavierailun ollessa näinkin edullinen kuin se oli, ei runsas osakuntalainen oopperayleisö tullut yllätyksenä.

Oopperaan mentiin väliviikolla 23.10, ja ooppera oli Sevillan parturi. Tämä Gioacchino Rossinin ooppera on yksi tunnetuimmista koomisista oopperoista, ja lisäksi se on tunnettu kuuluisasta jatko-osastaan, Mozartin Figaron häistä. Oopperan alkaessa olivat osakuntalaiset miehittäneet ylälehterit valmiina hienoon elämykseen. Oopperan ensimmäinen näytös oli nauruhermoja kutkuttava, eikä kenelläkään ollut varmasti tylsää. Erityisesti päähenkilöä Figaroa esittänyt Ville Rusanen oli roolissaan loistava. Toinen näytös sai tarinan kauniiseen päätökseen, kun Figaro ja hänen lemmittynsä Rosina saivat lopulta toisensa. Ooppera oli kaiken kaikkiaan hieno, joskaan ei tajuntaa räjäyttävä kokemus. Kiitos tapahtumasta kaikille läsnä olleille ja ennen kaikkea osakunnalle, jonka kulttuuribudjetti mahdollisti opiskelijaystävällisin kulttuurielämyksen