Peruste 4/2014: Yritysvastuu

yhteiskunnallinen aikakauslehti

#4/2014

Yritysvastuu

DEBATTI: TEIVO TEIVAINEN VS. RISTO E.J. PENTTILÄ

LIIKAKALASTUS

VAPAAKAUPPASOPIMUKSET

ANTÔNIO CRUZ

“Yritysvastuu ei ole pelkkä strategisen johtamisen teema, vaan se koskettaa kansalaisten vapautta ja tasa-arvoisuutta ja on siten poliittinen kysymys.” jukka mäkinen & arno kourula

Peruste on voittoa tavoittele­ maton neljä kertaa vuodessa ilmestyvä yhteiskunnallinen aikakauslehti.

Julkaisun voi tilata maksutta osoitteesta www.vasemmistofoorumi.fi.

Päätoimittaja: Kuutti Koski Toimituskunta: Elina Aaltio,

Teppo Eskelinen, Jouko Kajano­ ja, Antti Kurko, Patrizio Lainà, Sakari Laurila, Olivia Maury, Jukka Peltokoski, Johanna Perkiö, Martina Reuter, Riikka Taavetti & Elina Vainikainen Graafinen suunnittelu ja taitto: Anna Kalso Kannen kuva: Laura Lilja (yksityiskohta teoksesta ”Friikki karttapallo”)

Julkaisija: Vasemmistofoorumi Osoite: Peruste / Vasemmisto­ foorumi, Lintulahdenkatu 10, 00500 Helsinki Paino: Miktor/Vammalan Kirjapaino Oy ISSN 1798-985X Peruste on Kulttuuri-, mielipide- ja tiedelehtien liitto Kultti ry:n jäsen.

Ulkoasiainministeriö ja Osuuskunta Tradeka-yhtymä ovat tukeneet tämän julkaisun tuottamista.

2014

002 pääkirjoitus

Kuutti Koski Vapaakauppafarssi ja yritysvalta

YRITYSVASTUU

006

Teivo Teivainen / Risto E.J. Penttilä Yritysvastuu – kumouksellinen doktriini vai epämääräinen käsite?

018

Matti Ylönen Veropakokeskustelu – ei mitään uutta auringon alla?

024

Kukka Ranta Troolarimme Länsi-Afrikassa

034

Martin Khor Uudet vapaakauppasopimukset uhkaavat valtioiden roolia kehitysmaissa

040

Ville Luukkanen Kehitysrahoitus on kuollut, eläköön kehitysrahoitus

044

Eva Nilsson Suomalaisfirmojen vastuu globaalissa etelässä

050 haastattelu

Kukka-Maria Ahokas Yhteistyössä on tulevaisuus – haastattelussa Antônio Cruz

debatti

kolumni

PERUSTELUJA

055

Juha-Pekka Lauronen Säätiöiden vaikuttavuus syynissä

HAASTATTELU

062

Kuutti Koski Hyvinvointia työtä vähentämällä – haastattelussa Anna Coote

KIRJAT

066 069

Peter Mair: Ruling the Void. The Hollowing of Western Democracy. (Ruurik Holm) Naomi Klein: This Changes Everything. Capitalism vs. the Climate. (Kristiina Koivunen)

TAITEILIJA

072

Taiteilijan esittely: Laura Lilja

002 PÄÄKIRJOITUS

Peruste #4 2014

vapaakauppafarssi ja yritysvalta uroopan unioni ja Yhdysvallat ovat neuvotelleet jo jonkin tovin niin kutsutusta vapaakauppasopimuksesta. Sopimuksen varsinainen nimi on Transatlanttinen kauppa- ja investointikumppanuus ja siitä käytetään usein englannista johdettua lyhennettä TTIP. Kriitikoiden mukaan sopimuksessa ei itse asiassa olekaan kysymys vapaakaupasta. Esimerkiksi Maailmanpankin entisen pääekonomistin Joseph Stiglitzin mukaan sopimuksessa on kyse suunnitelmallisesta kauppajärjestelystä, jossa yritysten intressit on asetettu etusijalle.

Hän on kutsunut sopimusneuvotteluja ”vapaakauppafarssiksi”.

Suomessa samansuuntaista kritiikkiä on esittänyt esimerkiksi Helsingin yliopiston kansainvälisen oikeuden professori Martti Koskenniemi. Erityisesti ulkomaisille sijoittajille kaavailtu investointisuoja on ollut Koskenniemen

YRITYSVALTA EI PUOLESTAAN TUNTUISI OLEVAN KOVIN MUODIKAS KÄSITE. YRITYSVASTUU ON KUITENKIN TIIVIISTI SIDOKSISSA YRITYSTEN POLIITTISEEN VALTAAN.

kritiikin kohteena. Investointisuoja tarkoittaisi, että yritykset voisivat vaatia korvauksia kansainvälisessä välimiestuomioistuimessa, jos kohdemaa muuttaa lainsäädäntöään sijoittajan kannalta epäedulliseksi.

South Centre -järjestön johtaja Martin Khor kirjoittaa tässä lehdessä, kuinka TTIP uhkaa julkisen sektorin asemaa niin kutsutuissa kehitysmaissa. Khorin mukaan sopimuksesta kaavaillaan mallia kahdenkeskisille sopimuksille, joita EU ja Yhdysvallat tekevät myös kehitysmaiden kanssa. Khor liittää sopimuksen osaksi pitkää kansainvälisen politiikan perinnettä, jossa kehittyneet maat ovat pyrkineet rajoittamaan valtioiden talouspoliittista roolia saadakseen lisää jalansijaa omille yrityksilleen kehitysmaissa. TTIP-sopimuksessa vaikuttaisi siis olevan kyse yritysten vallasta niin globaalissa pohjoisessa kuin etelässä.

Yritysvastuusta (tai yritysten yhteiskuntavastuusta tai vastuullisesta yritystoiminnasta) on tullut politiikan, yritysmaailman ja kansalaisjärjestöjen peruskäsitteistöä.

Yritysvalta ei puolestaan tuntuisi olevan kovin muodikas käsite. Yritysvastuu on kuitenkin tiiviisti sidoksissa yritysten poliittiseen valtaan. Kauppatieteteiden tutkija Jukka Mäkinen on tulkinnut yritysvastuupuheen yleistymisen johtuvan siitä, että yrityksistä on tullut viime vuosikymmenten taloudellisen libe-

003

ralisaation seurauksena entistä voimakkaampia poliittisia toimijoita.

Taloustieteilijä Milton Friedman piti yritysvastuuta kumouksellisena ja vaarallisena ajatuksena, koska ottaessaan vastuulleen julkiselle vallalle kuuluvia tehtäviä, yrityksistä tulee nimenomaan poliittisia toimijoita (ks. numeron debatti). Tämä tuo muassaan uudenlaisia vaatimuksia. Friedmanin kanta oli, ettei yritysten tulisi lähteä tällaiseen mukaan.

Yritykset ovat kuitenkin aina olleet jossain määrin poliittisia toimijoita. Teollistumisen alkuaikojen ”patruunatalouksissa” yritykset saattoivat vastata monista sellaisista palveluista ja toiminnoista, jotka sittemmin hyvinvointivaltion rakentamisen myötä on mielletty yleisesti valtiolle kuuluviksi (esimerkkinä vaikkapa G. A. Serlachius Osakeyhtiön toiminta 1800-luvun lopun Mäntässä).

Tänä päivänä yritysten vastuu ja valta ovat korostuneet etenkin kehitysmaissa, joihin suurin osa tämän lehden artikkeleista keskittyy. Köyhissä maissa valtion turvaverkot ovat usein heikot ja ulkomaiset suuryritykset siinä asemassa, että ne kykenevät neuvottelemaan erivapauksia esimerkiksi työlainsäädännöstä tai verotuksesta (ks. esim. Eva Nilssonin artikkeli).

Yritysten investoinnit myös suuntautuvat yhä enemmän globaaliin etelään.

TÄNÄ PÄIVÄNÄ YRITYSTEN VASTUU JA VALTA OVAT KOROSTUNEET ETENKIN KEHITYSMAISSA, JOIHIN SUURIN OSA TÄMÄN LEHDEN ARTIKKELEISTA KESKITTYY.

Jos tarkastellaan ”ulkopuolista” rahoitusta vaikkapa Afrikkaan, on ilmiselvää, että julkisen kehitysavun merkitys on pienentynyt ja yksityisten rahavirtojen kasvanut. ”Jos kestävä kehitys olisi yökerho, julkinen kehitysapu olisi sen narikkamaksu”, kehityspoliittinen sekatyömies Ville Luukkanen kuvaa mittasuhteita kolumnissaan. Luukkasen mukaan kehityksen suunnan ratkaiseekin se, ”miten yksityisen pääoman rooli ja vuorosanat kirjoitetaan uuteen näytelmään”.

TTIP-neuvottelut voi nähdä yhtenä paikkana, jossa tällaisia vuorosanoja kirjoitetaan. Sopimuksessa kun tullaan todennäköisesti määrittelemään uudelleen, minkälaisessa asemassa erilaisten yksityisten ja julkisten toimijoiden tulisi olla.

Kuutti Koski Päätoimittaja

004

Peruste #4 2014

005

Debatti

Laura Lilja Philosophiae Absurdus Principia Oeconomica Vol. II kierrätysmateriaali, teräs, valotekniikka / 3-osainen veistosinstallaatio (500 x 380 x 25 cm + 500 x 280 x 25 cm + 110 x 40 x 40 cm) / 2012-14

006 DEBATTI

yritysvastuu

Peruste #4 2014

YRITYSVASTUU – KUMOUKSELLINEN DOKTRIINI VAI EPÄMÄÄRÄINEN KÄSITE? Yritysvastuusta on tullut yksi niin poliitikkojen kuin yritys- ja järjestötoimijoidenkin peruskäsitteistä.

Yritysvastuu tai yritysten yhteiskuntavastuu määritellään useimmiten toiminnaksi, jossa yritys ottaa toimintansa yhteiskunnallisia vaikutuksia vapaaehtoisesti huomioon.

Mutta kenelle yritykset ovat vastuussa ja mistä asioista niiden tulisi olla vastuussa? Ja edistääkö yritysvastuu positiivisia asioita yhteiskunnassa? Onko yritysvastuusta ylipäänsä mielekästä puhua? Peruste kutsui Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professorin Teivo Teivaisen ja Keskuskauppakamarin toimitusjohtajan Risto E.J. Penttilän debatoimaan aiheesta.

Teivainen esittää Milton Friedmaniin viitaten, että yritysvastuu on kumouksellinen doktriini, jonka johdonmukainen soveltaminen johtaisi yritysten demokratisointiin ja sosialismiin. Penttilän mielestä koko käsite on toivottoman epämääräinen.

Lue heidän perustelunsa debatista.

007

Debatti

teivo teivainen

yritysvastuu – kumouksellinen doktriini

arikymmentä vuotta sitten olin Risto E.J. Penttilän kanssa Café Kafka –nimisessä televisio-ohjelmassa. Vaihdoimme pari ajatusta korporatismista, jonka ikäviä piirteitä Risto korosti. Hän viittasi ainakin ammattiyhdistysten kaltaisiin etujärjestöihin ja mutkan kautta myös byrokraattiseen sääntelyyn.

Näiden vastakohdaksi Riston käsitelaukusta löytyy käsittääkseni vieläkin termi vapaa talous. Taustalla lienee myös väite, että kapitalismin puolustajat olisivat yleisesti vapauden asialla.

Kysyin Ristolta Café Kafkassa, eikö hänen korporatismiin liittämiensä vapautta tukahduttavien piirteiden yksi merkittävimmistä ilmenemismuodoista ole kapitalistinen korporaatio. Tämä on yhä oleellinen kysymys, kun puhutaan yritysvallasta ja yritysvastuusta.

Kapitalististen suuryritysten poliittista merkitystä ei ole syytä typistää vain valtion suuntaan vaikuttamiseksi. Vaikka tämä voikin kuulostaa itsestään selvältä, on olennaista ottaa huomioon, miten monilla tavoilla yritysvalta vaikuttaa työntekijöihin ja ympäröivään yhteiskuntaan. Yritykset ja niiden yh-

teenliittymät voi nähdä sekä valtiota lobbaavina etujärjestöinä että hiukan valtion kaltaisina poliittisina toimijoina.

Viime aikoina julkiseen keskusteluun on tullut yhä enemmän tietoa suuryritysten harjoittamasta siirtohinnoittelusta. Merkittävä osa maailmankaupasta pyörii periaatteella, jossa firmojen strategisen suunnittelun konttoreissa päätetään, millä hinnalla yrityksen yksi osa ostaa tuotteita toiselta. Tällainen hintasuunnittelu kuulostaa äkkiseltään enemmän neuvostopolitbyroon meiningiltä kuin taloustieteen perusoppikirjojen kuvaamalta markkinatilanteelta.

Olen toistuvasti ihmetellyt, miten oikeistolaiset liberaalien vapausihanteiden kannattajiksi itsensä määrittelevät älykkäät ihmiset onnistuvat esiintymään häkellyttävän sokeina kapitalististen valtakeskusten harjoittamalle byrokraattiselle suunnittelulle. Olen toki lukenut teoreettisesti perusteltuja oikeistolaisia puolusteluja sille, miksi yrityksen on järkevää tukahduttaa markkinoiden toiminta sisäisissä transaktioissaan.

Björn Wahlroosillakin on asiasta tu-

Teivo Teivainen on maailmanpolitiikan professori Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa, Rio de Janeiron valtionyliopiston vieraileva professori ja Yritysvastuun umpikuja -kirjan kirjoittaja.

Kun yritykset sanovat tavoittelevansa yleishyödyllisiä asioita, ne ottavat itselleen julkiselle vallalle kuuluvia tehtäviä. Näin ne myöntävät toimintansa poliittisen luonteen ja altistavat itsensä demokraattisille vaatimuksille.

008

Peruste #4 2014

009

Debatti

Laura Lilja Friikki (karttapallo) pronssi, rauta, peilipalat, pulpetti, tuoli, pinspot-valaisin /Â veistosinstallaatio (115 x 60 x 80 cm) / 2008

010

Peruste #4 2014

SIINÄ, ETTÄ ELINKEINOELÄMÄN EDUSTAJAT PUOLUSTAVAT SUURYRITYSTEN NYKYISENKALTAISIA SIIRTOHINNOITTELUKÄYTÄNTÖJÄ, ON PALJOLTI KYSE SUUNNITELMATALOUDEN PUOLUSTAMISESTA. SEN VERHOAMINEN LIBERAALIEN VAPAUSOIKEUKSIEN PUOLUSTAMISEKSI ON JUKSAAMISTA.

tustumisen arvoisia huomioita, kun hän tuo esiin kapitalistisen yritysvallan diktatuuria muistuttavan luonteen. Julkisissa keskusteluissa ja kamppailuissa käsitteiden arkimäärittelystä rahavallan puolustajat onnistuvat kuitenkin kerta toisensa jälkeen asemoimaan itsensä sekä vapaan markkinatalouden että koko vapausaatteen esitaistelijoiksi.

Tästä pääsenkin väitteeseen, josta oletan Riston olevan eri mieltä. Siinä, että elinkeinoelämän edustajat puolustavat suuryritysten nykyisenkaltaisia siirtohinnoittelukäytäntöjä, on paljolti kyse suunnitelmatalouden puolustamisesta.

Sen verhoaminen liberaalien vapausoikeuksien puolustamiseksi on juksaamista. Kyse on pikemminkin omistamiseen perustuvien etuoikeuksien puolustamisesta.

Siksi vapauden lippua heiluttavaa oikeistoa onkin erilaisten liber-määreiden sijaan mielestäni järkevää kutsua omistusoikeistoksi. Sanon tämän myös siksi, koska muistelen Riston suomalaisittain epätavallisesti käyttävän itsestään mieluusti määrettä uusliberaali.

Tällä yritysvallan luonteen raapaisulla olen pyrkinyt avaamaan keskusteluamme myös yritysten vastuuseen.

Yksi yritysvastuupuheen voimistumista selittävistä tekijöistä on se, että vuosituhannen vaihteessa yritysvallan poliittinen luonne alkoi tulla aiempaa ilmeisemmäksi. Yrityskriittisen kansalaisaktivismin uusi aalto uhkasi nakertaa yritysvallan legitimiteettiä.

Konsulttien viesti oli usein yksinkertainen: ”Jos et halua mielenosoittajien tulevan rikkomaan yrityksesi ikkunoita, tilaa meiltä yritysvastuustrategia”.

Yritysvastuupuheella kapitalistit pyrkivät lisäämään toimintansa yleistä hyväksyttävyyttä. Samalla he huomaamattaan vähintäänkin puoliksi myöntävät toimintansa poliittisen luonteen.

Tämän vuoksi Milton Friedman kutsui yritysvastuuta kumoukselliseksi doktriiniksi. Friedmanin pelkona tuntui olevan, että kun yritykset sanovat tavoittelevansa yleishyödyllisiä asioita, ne ottavat itselleen julkiselle vallalle kuuluvia tehtäviä. Näin ne altistavat itsensä demokraattisille vaatimuksille.

Mielestäni Friedman osui naulan kantaan: yritysvastuudoktriinin johdonmukainen soveltaminen johtaisi yritysten demokratisointiin eli siirtymään kohti sosialismia. Mitähän Risto mahtaa ajatella Friedmanin yritysvastuumietteistä?

011

Debatti

risto e.j. penttilä

entä yhteiskunnan yritysvastuu?

ritysten yhteiskuntavastuusta puhutaan paljon. Entä mikä on yhteiskunnan vastuu yrityksistä? Kuulisin mielelläni Teivo Teivaisen kannan tästä asiasta. Ensin kuitenkin vastaus siihen, mitä mieltä olen Milton Friedmanin ajatuksista yritysten yhteiskuntavastuusta.

Olen tietenkin Friedmanin kanssa samoilla linjoilla: Yrityksen omistajat palkkaavat yrityksen johdon hoitamaan omaisuuttaan. Jos yritysjohto päättää jakaa firman kassasta rahaa yleishyödyllisiin tarkoituksiin ilman yhtiön omistajien lupaa, yritysjohto syyllistyy hyväntekoon muiden rahoilla. Tällainen ei ole sopivaa: kaverin rahaa ei saa käyttää ilman hänen lupaansa, oli tarkoitus kuinka hyvä tahansa.

Kumouksellisuudella Teivo viittaa kuitenkin Friedmanin ajatukseen, että jos yritykset ryhtyvät edistämään yhteiskunnallisia asioita, niistä tulee poliittisia toimijoita. Ne altistavat itsensä vaatimukselle siitä, että kaikkea niiden toimintaa pitää ohjata ”demokraattisesti”.

Tämä logiikka saa Friedmanin kehottamaan yrityksiä pidättäytymään yhteiskuntavastuullisesta toiminnasta kokonaan. Sama logiikka saa Teivon

vaatimaan, että yritysten päätöksenteko pitäisi ”demokratisoida”.

Mielestäni molemmat ovat harhateillä. Kuvitellaan, että minulla on paljon rahaa. Päätän rakentaa rahoillani lastensairaalan. Lastensairaalan rakentaminen on yhteiskunnallista vallankäyttöä: joku saa lastensairaalan ja joku jää ilman. Pitäisikö minun siis jättää lastensairaala rakentamatta (kuten Friedman ehdottaa) tai alistaa päätöksentekoni ”demokraattiselle prosessille” (kuten Teivo ehdottaa)?

Mielestäni molemmat vaihtoehdot ovat huonoja. Teivon ehdotus on huono siksi, että se loukkaa omistusoikeutta.

Jos yritys toimii lakien mukaan, ei sen päätöksentekoa voi ohjata poliittisesti.

Tai tietenkin voi, mutta silloin puhutaan Putinin johtamasta Venäjästä tai kommunistisen puolueen Kiinasta.

Suomeen tuollainen järjestelmä ei sovi.

Friedmanin ehdotus taas on huono siksi, että se eristää yritykset muusta yhteiskunnasta.

Kirjassaan Kapitalismi ja vapaus (vuodelta 1962) Friedman hyväksyy, että poikkeustapauksissa yrityksen etu voi olla toimia ”yhteiskuntavastuullisesti”.

Jos tehdaspaikkakunnalla ei ole koulua, kannattaa yrityksen rakentaa koulu, jot-

Risto E.J. Penttilä on Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja ja entinen kansanedustaja (Nuorsuomalaiset). Hän on koulutukseltaan filosofian tohtori.

Yritysten yhteiskuntavastuu ei ole enää mikään poikkeustapaus. Viisas omistaja ottaa ympäröivästä yhteiskunnasta ja yrityksen sisältä tulevat paineet huomioon ja toimii eettisen koodiston mukaisesti. Mutta pitäisikö meidän puhua myös yhteiskunnan yritysvastuusta?

012

Peruste #4 2014

NYKYMAAILMASSA PAINE HYVIEN ASIOIDEN EDISTÄMISEEN EI TULE AINOASTAAN POLIITIKOILTA JA KANSALAISAKTIVISTEILTA. SE TULEE YRITYSTEN ASIAKKAILTA JA NIIDEN TYÖNTEKIJÖILTÄ. VIISAS OMISTAJA OTTAA NÄMÄ PAINEET HUOMIOON JA HYVÄKSYY SEN, ETTÄ YRITYS KOHTUULLISESSA MÄÄRIN EDISTÄÄ NIIN SANOTTUJA HYVIÄ ASIOITA.

ta sen on helpompi rekrytoida perheellisiä työntekijöitä. Jos yritys toimii koulutus- tai terveydenhuollon alalla, voivat omistajat asettaa sille muita(kin) kuin taloudellisia tavoitteita. Jos kyseessä on omistajan johtama perheyritys, ei ole vaaraa siitä, että yritysjohto käyttäisi muiden rahaa hyväntekeväisyyteen.

Väitän, ettei yhteiskuntavastuullinen toiminta ole enää poikkeustapaus. Nykymaailmassa paine hyvien asioiden edistämiseen ei tule ainoastaan poliitikoilta ja kansalaisaktivisteilta. Se tulee yritysten asiakkailta ja niiden työntekijöiltä. Viisas omistaja ottaa nämä paineet huomioon ja hyväksyy sen, että yritys kohtuullisessa määrin edistää niin sanottuja hyviä asioita.

Tätä ei välttämättä tarvitse kutsua yhteiskuntavastuulliseksi toiminnaksi. Sitä voisi kutsua myös yleisen eettisen koodiston mukaiseksi toiminnaksi (minkä Friedman itse asiassa kirjassaan hyväksyy) tai yrityksen brändin vahvistamiseksi.

Tärkeää on, että yhteiskuntavastuu on vapaaehtoista eikä pakkopullaa. Siinä ei ole mitään järkeä, että velvoitamme jokaista jäätelökioskin pitäjää toimimaan yhteiskuntavastuullisesti. Riittää,

että jäätelö maistuu, palvelu pelaa ja lakeja ei rikota.

Sitten kolikon kääntöpuoleen. Mitä mieltä olet, Teivo, eikö meidän pitäisi puhua myös yhteiskunnan yritysvastuullisuudesta? Eikö poliitikkojen tulisi kantaa vastuuta siitä, että yritysten on hyvä toimia Suomessa? Tällainen yritysvastuullisuus olisi yhteiskunnalta hyvä sijoitus: se toisi enemmän työpaikkoja, verotuloja ja varallisuutta.

Yritysvastuullisuudella en tarkoita yritystukia, vähennyksiä tai start-up -ohjelmia. Tarkoitan vastuuta siitä, että perusasiat ovat kunnossa: verotus on kohtuullista ja ennustettavaa, hallinto ja infra toimivat sutjakkaasti ja koulutus palvelee myös työelämän tarpeita. Sekin riittäisi, että poliitikot vannoisivat Hippokrateen valan: lupaan olla pahentamatta tilannetta yritysten kannalta.

Ja mitä tulee siirtohinnoitteluun, olet Teivo väärässä, kun vertaat sitä suunnitelmatalouteen. Hinnoittelun perusteena käytetään markkinahintoja. Jos markkinahintoja ei käytetä, viranomaiset voivat vaatia oikaisun hinnoitteluun.

Viime kädessä tuomioistuin päättää, onko markkinahintoja noudatettu.

013

Debatti

teivo teivainen

demokratiaa ei pidä tukahduttaa len kuullut toistuvasti vaatimuksia siitä, että yrityksille pitäisi antaa nykyistä parempi suoja sitä vastaan, että parlamentit muuttavat lakeja vähemmän yritysystävällisiksi. Riston ehdottama yritysten yhteiskuntavastuu ja muunnelma Hippokrateen valasta lienee esimerkki tällaisista vaatimuksista.

Parlamentaarisen demokratian pelisääntöihin kuitenkin kuuluu, että kansanedustajat voivat perustuslain kaltaisten rajoitusten puitteissa säätää lakeja aika vapaasti. Lakien vaikutukset tietenkin jakautuvat usein niin, että toimintaympäristö muuttuu joillekin edullisemmaksi ja toisille taas vähemmän edulliseksi.

On häkellyttävää huomata, miten pontevasti merkittävä osa oikeistoa haluaa tältä osin tukahduttaa parlamentaarista demokratiaa. Esimerkiksi Euroopan unionin ja Yhdysvaltojen välisissä TTIPkauppaneuvotteluissa on noussut voimakkaasti esiin se, että yritysten pitäisi voida viedä valtioita nykyistä helpommin oikeuteen, jos valtiot säätävät lakeja, jotka vaikeuttavat yritysten ansaintamahdollisuuksia.

Ehkäpä Risto osaa selittää, miksi nimenomaan yrityksille pitäisi antaa laajat valtuudet hakea korvauksia, jos uudet lait eivät miellytä. Kuulostaa siltä, että yritysmaailman edustajat haluavat poistaa yrittäjäriskiä uudentyyppisen sääntelykoneiston avulla. Puheet vapaasta kaupasta ovat tässä yhteydessä ainakin osittain harhaanjohtavia.

Risto väitti minun olevan väärässä, kun vertasin suuryritysten sisäisessä kaupankäynnissä harjoitettavaa siirtohinnoittelua suunnitelmatalouteen. Riston ensimmäinen peruste oli, että ”hinnoittelun perusteena käytetään markkinahintoja”.

Valitettavasti näin ei kuitenkaan läheskään aina ole. Eri tutkimuksissa ja selvityksissä on löydetty valtavasti esimerkkejä siitä, kuinka vaikkapa appelsiinimehupurkkien tai kuulakärkikynien yksikköhinnat ovat saattaneet olla sadoissa dollareissa, kun yritykset pyrkivät kotiuttamaan voitot siellä, missä se on niille edullisinta.

Epäsuorasti Risto myöntääkin tämän, koska hänen toinen perusteensa on, että ”jos markkinahintoja ei käytetä, viranomaiset voivat vaatia oikaisun hinnoitteluun”. Käytännössä näin ei kuitenkaan ole, koska nykyiset kirjanpitosäännöt, tilastot ja valvonta eivät mahdollista markkinahinnoista poikkeavien hintojen laajaa selvittämistä.

Myös tämä ilmentää yritysten roolia poliittisina instituutioina.

Länsimaisen demokratian mukaan poliittisia instituutioita ei tule eristää demokraattisilta arvoilta. Mahdollisuudet yritysten demokratisointiin Risto kumoaa sillä, että se loukkaisi omistusoikeutta. Risto tuo näin hienosti ja rehellisesti esiin omistusoikeiston aatteellisen ytimen.

Miten oikeisto sitten perustelee kapitalistisen omistusoikeuden pyhyyttä?

014

Peruste #4 2014

TOKI ON MYÖNNETTÄVÄ, ETTEI VASEMMISTONKAAN SUUNNALTA OLE VIIME AIKOINA KUULUNUT HIRVEÄSTI DEMOKRAATTISIA VAIHTOEHTOJA TUOTANNON JA VAIHDANNAN ORGANISOINNILLE. NIIDEN KEHITTÄMINEN ONKIN YKSI VASEMMISTOLAISEN YRITYSVASTUUKESKUSTELUN TÄRKEIMMISTÄ TEHTÄVISTÄ.

Riston perusteluna on, että sen loukkaamisessa olisi kyse ”Putinin johtamasta Venäjästä tai kommunistisen puolueen Kiinasta”.

Oletan, että Ristokin on kuullut puhuttavan osuuskunnista tai muista kapitalistisesta omistusoikeudesta poikkeavista demokraattisen talouden malleista, joita Venäjältä tai Kiinasta ei juurikaan löydy. Tältä osin Riston retorinen siirto onkin hiukan kömpelö.

Toki on myönnettävä, ettei vasemmistonkaan suunnalta ole viime aikoina kuulunut hirveästi demokraattisia vaihtoehtoja tuotannon ja vaihdannan organisoinnille. Niiden kehittäminen onkin yksi vasemmistolaisen yritysvastuukeskustelun tärkeimmistä tehtävistä.

risto e.j. penttilä

yritystoimintaa ei pidä tukahduttaa eivo on huolissaan siitä, että yritykset tukahduttavat demokratian.

Minä olen huolissani siitä, että demokratia tukahduttaa yritystoiminnan.

Ennen kuin Teivo huutaa, että ”Risto vastustaa demokratiaa”, totean, että tästä ei ole kysymys. Kyse on siitä, että länsimainen poliittinen järjestelmä on hyvä laatimaan uusia sääntöjä, mutta huono purkamaan niitä.

Hyvä esimerkki purkamisen vaikeu-

desta on Valtioneuvoston ohjelma, jonka tarkoituksena oli vähentää yritysten hallinnollista taakkaa neljänneksellä.

Ohjelma lopetettiin vuonna 2012 ilman tuloksia.

Teivo haluaa tietää, miksi Yhdysvaltain ja Euroopan välisissä TTIP-kauppaneuvotteluissa halutaan suojata yrityksiä sellaisilta poliittisilta päätöksiltä, jotka olisivat niiden etujen vastaisia.

Mielestäni tämä asia ei oikein mahdu

015

Debatti

”yritysten yhteiskuntavastuu” -otsikon alle, mutta vastaan silti. Yritykset eivät halua erioikeuksia. Ne haluavat nopean, tehokkaan ja neutraalin riidanratkaisumenettelyn.

Palataan sitten perinteisempään keskusteluun yritysten yhteiskuntavastuusta. Eli kysymykseen siitä, riittääkö, että yritykset noudattavat lakia vai voidaanko niiltä edellyttää jotain ekstraa, joka menee pidemmälle kuin lainsäädäntö.

Aloitetaan lainsäädännöstä. On hyvä muistaa, että yrityksillä ei ole vaihtoehtoa: niiden on noudatettava lakia.

Poliittisilla päättäjillä sen sijaan on vaihtoehto: he voivat tehdä lakeja, jotka vaikeuttavat yritystoimintaa tai edistävät sitä.

Luulisi, että tässä taloudellisessa tilanteessa poliittiset päättäjät tekisivät kaikkensa helpottaakseen yrittämistä.

Tästä ei juuri ole merkkejä. Sen sijaan puhutaan kovasti yritysten yhteiskuntavastuusta.

Voidaanko yrityksiltä sitten edellyttää ”yhteiskuntavastuullista toimintaa”?

Jaan kysymyksen useampaan osaan.

Ensiksi: voidaanko yritysten omistajilta ja johdolta vaatia eettistä toimintaa? Ehdottomasti! Samalla tavoin eettistä toimintaa voidaan ja tulee vaatia myös yhtiön työntekijöiltä. Kukaan ei halua tehdä bisnestä yrityksen kanssa, joka toimii epäeettisesti. Onko tämä yritysten yhteiskuntavastuuta vai sen omistajien ja henkilöstön normaalia toimintaa? Mielestäni se on jälkimmäistä.

Voivatko yrityksen omistajat lahjoittaa rahaa hyväntekeväisyyteen? Tietenkin voivat. Onko tämä yrityksen yhteiskuntavastuuta vai omistajien yhteiskuntavastuuta? Mielestäni se on jäl-

LUULISI, ETTÄ TÄSSÄ TALOUDELLISESSA TILANTEESSA POLIITTISET PÄÄTTÄJÄT TEKISIVÄT KAIKKENSA HELPOTTAAKSEEN YRITTÄMISTÄ. TÄSTÄ EI JUURI OLE MERKKEJÄ.

SEN SIJAAN PUHUTAAN KOVASTI YRITYSTEN YHTEISKUNTAVASTUUSTA.

kimmäistä.

Voidaanko yritykseltä (instituutiona) vaatia yhteiskuntavastuuta? Voidaan toki, mutta käsite on mielestäni toivottoman epämääräinen.

Joku tarkoittaa yhteiskuntavastuulla sitä, että yritys täyttää raportteja siitä, miten se ehkäisee ilmastonmuutosta, edistää kestävää kehitystä, suojelee ihmisoikeuksia ja varjelee lajien moninaisuutta. Toiselle yhteiskuntavastuu tarkoittaa sitä, että yritys ei saa irtisanoa työntekijöitään. Kolmannelle se tarkoittaa sitä, että yritys ottaa huomioon omistajien, henkilöstön ja asiakkaiden lisäksi myös erilaiset ”stakeholder” -ryhmät.

Pidän enemmän käsitteestä ”yrityskansalainen”. Se viestii siitä, että yrityksen tulee ottaa huomioon yhteiskunta tai yhteiskunnat, joissa se toimii. Kansalaisuuden nojalla ei kuitenkaan voida vaatia ihan mitä tahansa.

016

Peruste #4 2014

Laura Lilja Missä oot? Mitä teet? mehiläisvahatuohukset, tekstiviestit / installaatio (n. 30 x 500 x 500 cm) / 2008

Debatti

017

018

Yritysvastuu

Peruste #4 2014

VEROPAKOKESKUSTELU – EI MITÄÄN UUTTA AURINGON ALLA? Veroparatiiseista ja yritysten tilitietojen avaamisesta puhutaan usein uusina teemoina. Yritysten tulovirtoja yritettiin kuitenkin avata YK:n kautta jo 1970-luvulla. matti ylönen

019

Veropakokeskustelu – ei mitään uutta auringon alla?

Y

ritysten veronmaksu ja verojen välttely ovat nousseet viime vuosina otsikoihin eri puolilla maailmaa. Suomessa keskustelu on vellonut sosiaali- ja terveysministeri Laura Rädyn holding-yhtiöstä Mehiläisen verosuunnitteluun ja voittoihin, joita Stora Enson sellukauppa on kerryttänyt minimiveroilla konsernin hollantilaiseen rahoitusyhtiöön (Talouselämä 2012).

Kansainvälisesti on puhuttu esimerkiksi olutjätti SABMillerin, hakukoneyhtiö Googlen ja muiden IT-yhtiöiden verosuunnittelusta. Keskusteluja on käyty ja tutkivaa työtä tehty talouslehdistössä ja politiikan foorumeilla Yhdysvaltain senaattia myöten. Viime vuosina on tehty myös aiempaa enemmän tutkimuksia veroparatiisien käytön aiheuttamista veromenetyksistä. Esimerkiksi Massachusettsin yliopiston tutkijoiden James K. Boycen ja Léonce Ndikumanan mukaan Saharan eteläpuolisen Afrikan maat ovat menettäneet pääomapakona ulkomaille enemmän kuin mitä maihin on tullut ulkomaisia suoria sijoituksia ja kehitysapua yhteensä (Ndikumana & Boyce 2012).

Myös keskustelu verojen välttelyn ja veronkierron kitkemisen ratkaisumalleista on kiihtynyt. Kansainväliset talousjärjestöt, EU ja jopa yksittäiset valtiot kehittävät kilpaa omia ratkaisujaan.

Taustalla on isoja arvokysymyksiä: Miten jakaa kansainvälisen liiketoiminnan voitot? Mihin vedetään yrityssalaisuuden ja julkisen tiedon väliset rajat?

Monet mahdollisista ratkaisuista hyö-

TAUSTALLA ON ISOJA ARVOKYSYMYKSIÄ: MITEN JAKAA KANSAINVÄLISEN LIIKETOIMINNAN VOITOT? MIHIN VEDETÄÄN YRITYSSALAISUUDEN JA JULKISEN TIEDON VÄLISET RAJAT? MONET MAHDOLLISISTA RATKAISUISTA HYÖDYTTÄVÄT ENEMMÄN GLOBAALIN POHJOISEN KUIN ETELÄN VALTIOITA.

dyttävät enemmän globaalin pohjoisen kuin etelän valtioita.

Nyt käynnissä olevat keskustelut esitetään usein kansainvälisen talouden viime vuosien muutoksina. Finanssikriisi loi painetta puuttua verovajeeseen, ja kansainvälisen talouden kasvu synnytti jo sitä ennen lisää ymmärrystä veroparatiisien ja verojen välttelyn luomista ongelmista.

Monista nyt kiistelyn kohteena olevista ideoista puhuttiin jo 1970-luvulla. Historiaan sukeltaminen voi auttaa huomaamaan myös oleellisia asioita eri aloitteiden nykytilanteesta ja niiden läpimenon mahdollisuuksista.

1990-luvun loppu synnytti nykyisen verokeskustelun

Nykyisen kriittisen verokeskustelun yksi alkupiste voidaan paikantaa 1990-luvun puoliväliin. Rikkaiden teollisuusmaiden yhteistyöjärjestö OECD käynnisti tuolloin G7-maaryhmän aloit-

020

Peruste #4 2014

Laura Lilja Friikki (presidenttien viralliset valokuvat) nahka, niitit / installaatio (11 osaa, kukin 57 x 45 x 1 cm) / 2007

teesta tutkimushankkeen ”haitallisista verokäytännöistä”. Tuloksia saatiin vuonna 1998 raportissa Harmful Tax Competition: An Emerging Global Issue (OECD 1998), suomeksi jotakuinkin ”Haitallinen verokilpailu – nouseva globaali kysymys”.

Veroparatiiseihin keskittynyt raportti listasi koko joukon toimia, joilla näiden salaisuusvaltioiden ruokkimaa haitallista verokilpailua saataisiin hillittyä.

Suosituksia ei kuitenkaan viety käytäntöön, kun Karibian pienet saarivaltiot järjestäytyivät vastarintaan aloitteiden kaatamiseksi.

Henki oli kuitenkin päästetty jo pullosta, ja 2000-luvulla veropaon ongelmiin heräiltiin hiljalleen sekä kansallisesti että kansainvälisissä talousjärjestöissä.

EU yritti paljastaa yksityishenkilöiden veroparatiisitalletuksia vuonna 2005 voimaan tulleella säästödirektiivillä. Pari vuotta aiemmin perustettu Tax Justice Network -tutkijajärjestö löi nopeasti itsensä läpi talousjärjestöjen ja hallitusten kriitikkona ja kirittäjänä.

Kehityspolitiikassa oli kuitenkin hiljaisempaa. Norja aktivoitui nopeasti laittomien rahavirtojen vastaisessa työssä, mutta kehityspolitiikan isot nimet, Maailmanpankki ja Kansainvälinen valuuttarahasto, pysyivät hiljaa.

2010-luvulla tilanne on muuttunut.

Nyt Maailmanpankki ja IMF ainakin tunnustavat ongelman, vaikka kovin merkittäviä aloitteita niiltä ei ollakaan nähty. OECD on käynnistänyt useita ohjelmia ja uusia foorumeja, joilla pyritään

021

Veropakokeskustelu – ei mitään uutta auringon alla?

lisäämään yritys- ja sijoitustoiminnan avoimuutta ja estämään veroparatiisien käyttöä.

OECD:n aktivoituminen ja osittainen avautuminen kehitysmaiden suuntaan on ollut askel eteenpäin. Kehitysmaat ovat kuitenkin aliedustettuina päätöksentekoryhmissä, sillä päätöksiä OECD:ssä tekevät rikkaat maat. Sama pätee Maailmanpankkiin ja IMF:ään.

Kehitysmailla on myös vaikeuksia saada neuvoteltua verotietojen vaihdon takaavia sopimuksia esimerkiksi Sveitsin kanssa. Lisäksi yhtiöverotuksen kansainvälisen tulonjaon säännöt suosivat enemmän rikkaita maita. Verosopimukset kirjoitetaan pääosin OECD:n mallisopimusten pohjalta. Ne antavat merkittävämmät verotusoikeudet maille, joissa kehitysmaista lähtevien tuotteiden jalostus tapahtuu.

Kehitysmaat ovat paremmin edustettuina YK:n alaisessa verokomiteassa, mutta rikkaat maat eivät ole halunneet antaa sille valtaa ja resursseja. Verokomitea on tuottanut ohjeita ja neuvoja kehitysmaille, mutta sillä ei ole omia resursseja kunnolliseen tausta- tai tutkimustyöhön.

YK:n verokomitean suurin saavutus on ollut OECD:n verosopimuksia täydentävä YK:n verosopimus, joka kohdistaa kehitysmaille OECD:n sopimusta suuremman osan kansainvälisen liiketoiminnan voitoista. OECD:n verosopimusmalli on kuitenkin huomattavasti yleisemmin käytössä. veropakokeskustelun juuret

Veroparatiisikeskustelun ajatellaan usein olevan edellä kuvatun mukaisesti melko tuore, 1990- ja 2000-luvuilla

käynnistynyt ilmiö. Kyse on osittain näköharhasta, osin historiallisen muistin lyhyydestä.

Yhdysvaltain senaatin komitea julkaisi vuonna 1971 paljon huomiota herättäneen raportin yhdysvaltalaisten yritysten toiminnasta Chilessä. Raportti paljasti merkittäviä väärinkäytöksiä. Vuotta myöhemmin Chilen edustaja vaati YK:ta perustamaan korkean tason ryhmän tutkimaan ylikansallisten yritysten roolia maailmantaloudessa. Ryhmän loppuraportti julkaistiin vuonna 1974.

Tuloksia saatiin tämän jälkeen nopeasti. YK:n alaisuuteen päätettiin perustaa ylikansallisten yritysten tutkimuskeskus UNCTC (United Nations Center for Transnational Corporations) ja sen alle useita teemaryhmiä. Näiden tehtävänä oli pohtia uusia tapoja alati kasvavien ylikansallisten yritysten toiminnan säätelemiseksi. (Sagafi-Nejad ym.

2008.)

Jo 1970-luvulla oltiin huomattu, kuinka ylikansalliset yritykset siirtävät tulojaan tuotannollista toimintaa isännöivistä maista matalan verotuksen valtioihin. Yksi UNCTC:n alaisista ryhmistä keskittyikin yritysten tilinpäätössääntöjen uudistamiseen.

Lyhenteellä GEISAR (Group of Experts on International Standards of Accounting and Reporting) tunnettu ryhmä julkaisi ensimmäisen raporttinsa vuonna 1977. Se ehdotti pitkälle meneviä uudistuksia yhtiöiden tilitietojen julkisuuteen. Ryhmä ehdotti yhtiöiden maksamien verojen ja muiden keskeisten taloustietojen avaamista merkittävästi.

GEISARin vuoden 1980 raportti toisti ja kehitti vaatimuksia eteenpäin. Vuoden 1984 raportissa ne oltiin kuitenkin

022

Peruste #4 2014

TÄTÄ KIRJOITTAESSA ON VIELÄ VAIKEA NÄHDÄ, MITEN PITKÄLLE UUDET ALOITTEET, KANSALAISYHTEISKUNNAN PAINOSTUS JA MEDIAN PALJASTUKSET KANTAVAT. YKSI ASIA ON KUITENKIN VARMAA: YRITYSTEN VEROSUUNNITTELU ON NOUSSUT MERKITTÄVÄKSI KANSAINVÄLISEN POLITIIKAN KYSYMYKSEKSI, EIKÄ ULOS LÄHTENYTTÄ HENKEÄ HELPOSTI SAADA TAKAISIN PULLOON.

vesitetty. Ryhmältä oli viety toimivaltuudet, ja sen tehtäväksi jäi vain kommentoida muiden järjestöjen tekemiä ehdotuksia. GEISARin taru päättyi pian, ja koko YK:n ylikansallisten yritysten tutkimuskeskus lopetettiin vuonna 1993 (Ylönen 2014).

YK:n työ voitiin ajaa alas, koska sille luotiin vuonna 1973 kilpailija, kansainvälinen kirjanpitosääntöjen komitea eli IASC (International Accounting Standards Committee). IASC oli käytännössä täysin isojen tilintarkastusyritysten kontrollissa ja sillä oli takanaan suurvaltojen tuki.

Kun kansainvälisten tilinpäätössääntöjen kehittäminen saatiin näin yhtiöiden oman itsesäätelyelimen hallintaan, voitiin YK:ssa esitetyt vaatimukset tilitietojen avaamisesta haudata kaikessa hiljaisuudessa. Ilmiö tunnetaan maailmanpolitiikan kirjallisuudessa ”foorumin vaihtona”. Kun yksi järjestö ei tuota suurvaltojen mielestä tyydyttäviä tuloksia, aletaan samaa työtä tehdä toisen järjestön alla.

Kun kehitysmaissa käynnistyi vuon-

na 1982 niiden poliittista valtaa lamauttanut velkakriisi ja makrotalouspolitiikan tuulet kääntyivät suosimaan kansainvälisen kaupan sääntelyn purkamista, unohtuivat YK:n piirissä esitetyt vaatimukset yhtiövallan demokratisoimisesta nopeasti. Epämuodollisena komiteana aloittanut IASC päivitettiin myöhemmin pysyväksi järjestöksi, jolle avattiin sihteeristö Lontooseen. Nykyään nimellä IASB tunnettu tilintarkastusalan etujärjestö on vastuussa muun muassa isojen yritysten tilinpäätöksissä EU:n alueella käytetyistä standardeista.

IASB:n kehittämät säännöt on laadittu etenkin sijoittajia ajatellen. Yritysten veronmaksusta tai muista yhteiskunnallisista kysymyksistä kiinnostuneille niiden arvo on rajallinen. yhtiöiden verotietojen avaaminen palaa agendalle

1990-luvulla veroparatiisit palasivat siis kansainvälisen politiikan asialistalle.

Aloitteiden nousu keskusteluun on perustunut osin ”foorumeiden vaihtoon”: kun edistys yhdessä järjestössä on py-

023

Veropakokeskustelu – ei mitään uutta auringon alla?

sähtynyt, ovat aktivistit ja poliitikot lähteneet ajamaan aloitteita toisen järjestön kautta. Avoimuuden kannattajat hyödyntävät toisin sanoen samaa strategiaa, jota Yhdysvallat ja muut suurvallat hyödynsivät 1970-luvulla, kun YK:lta vietiin valta ylikansallisten yritysten sääntelyssä.

Vaikka tilintarkastusyhtiöiden omistama IASB on noussut tilinpäätössääntöjen ylimmäksi laatijaksi, se ei missään nimessä käytä valtaa yksin. IASB:n lisäksi yhtiöiden taloustietojen julkisuutta ja tilinpäätössääntöjä on käsitelty viime vuosina muun muassa Maailmanpankissa, Kansainvälisessä valuuttarahastossa IMF:ssä, rikkaiden maiden yhteistyöjärjestö OECD:ssä sekä EU:ssa.

Entinen itsesääntelyn yksinvaltias IASB on ollut helisemässä, kun maailmanjärjestö toisensa jälkeen on tullut sen tontille. Yhtiöiden verotietojen avaamisen puolesta kampanjoivat kansalaisjärjestöt ovat hyötyneet, kun maailmanjärjestöt ovat kiistelleet vallasta keskenään. Kun yritysten tilien avaaminen IASB:n kautta ei onnistunut, siirtyi painopiste muihin järjestöihin.

Viime aikoina huomio on kiinnittynyt OECD:n toimiin. Se julkaisi syyskuussa 2014 ensimmäisen raportointipohjan

yhtiöiden maakohtaiselle vero- ja talousraportoinnille. Tämän pohjan avulla raportoitavat luvut on tarkoitettu vain veroviranomaisille, mutta kyse on joka tapauksessa merkittävästä askeleesta eteenpäin.

Samaan aikaan järjestöt ovat kampanjoineet YK:n verokomitean aseman nostamiseksi. Se on tällä hetkellä samanlainen keskustelukerho kuin mitä tilinpäätösyhtiöiden oma IASC (eli nykyinen IASB) oli alkujaan. YK:n vahvistaminen hyödyttäisi etenkin kehitysmaita, koska siellä niillä on parempi edustus kuin muissa aiheen kannalta merkittävissä järjestöissä.

Tätä kirjoittaessa on vielä vaikea nähdä, miten pitkälle uudet aloitteet, kansalaisyhteiskunnan painostus ja median paljastukset kantavat. Yksi asia on kuitenkin varmaa: yritysten verosuunnittelu on noussut merkittäväksi kansainvälisen politiikan kysymykseksi, eikä ulos lähtenyttä henkeä helposti saada takaisin pulloon.

Kirjoittaja tutkii yritysten verosuunnittelun politiikkaa Aalto-yliopiston tutkimushankkeessa ja Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan oppiaineen tohtorikoulutettavana.

lähteet: ✕✕

Ndikumana, Leonce ja James K. Boyce (2012) Capital Flight from Sub-Saharan African Countries: Updated Estimates, 1970 – 2010. PERI Research report. Massachusettsin yliopisto, Amherst.

✕✕

OECD (1998) Harmful tax competition: an emerging global issue. OECD:n julkaisuja, Pariisi.

✕✕

Sagafi-Nejad, Tagi, John H. Dunning, & Howard V. Perlmutter (2008) The UN and Transnational Corporations: From Code of Conduct to Global Compact. Bloomington, Indiana.

✕✕

Talouselämä (2012) ”Verosuunnittelu pyörittää Stora Enson sellusampoa” Talouselämä 8.6.2012.

✕✕

Ylönen, Matti (2014) ”Early Precedents of the Country-by-country reporting. Implications for the analysis of corporate power”. Toistaiseksi julkaisematon käsikirjoitus.

024

yritysvastuu

Peruste #4 2014

TROOLARIMME LÄNSI-AFRIKASSA1 Eurooppalaisten ja kiinalaisten alusten tehotroolaus on romahduttanut kalakantoja Länsi-Afrikassa.

Tämä on ongelma erityisesti paikallisille kalastajille, joista monet ovatkin päätyneet Eurooppaan paperittomiksi siirtolaisiksi. EU:n tulisi näyttää mallia liikakalastuksen lopettamiseksi. kukka ranta

1 Tekstin havainnot ja haastattelut perustuvat välillä 2010–2012 tehtyihin aineistonkeruumatkoihin Barcelonassa, Las Palmasissa ja Dakarissa. Aineistoa on kerätty alunperin Kalavale-kirjaa ja kehitysmaatutkimuksen pro gradu -tutkielmaa varten Helsingin yliopistolla.

025

Troolarimme Länsi-Afrikassa

enegalin Soumbediounen ranta on peittynyt puisista, ränsistyneistä kalastajaveneistä. Aiemmin ne olivat kaikki merellä, mutta viimeisen kymmenen vuoden aikana saaliit ja paikallisten tulot ovat romahtaneet.

Syynä on kansainvälinen liikakalastus sekä laiton, ilmoittamaton ja sääntelemätön (LIS) kalastus. Näitä tapahtuu eniten juuri siellä, missä valtioilla ei ole varaa rannikkovalvontaan ja missä korruptio rehottaa (Lövin 2012, 139.)2 Espanjan kaduilla elantoaan repivät paperittomat siirtolaiset Länsi-Afrikasta kertovat, että suurimmat troolarit ovat espanjalaisia ja kiinalaisia. Siirtolaiset tietävät mistä puhuvat, sillä monet heistä ovat entisiä kalastajia Senegalista. Kansainvälisen ryöstökalastuksen vuoksi nämä merten asiantuntijat ovat päätyneet kadulle oikeudettomaan asemaan. kun omat vedet tyhjenevät

Länsi-Afrikassa pyytää runsaasti ulkomaisia kalastusaluksia. Suuri enemmistö on maailman suurimmilta kalamarkkinoilta Euroopan unionista ja Kiinasta.

Vieraille vesille lähdetään, koska omat kalavedet ovat tyhjentyneet.

EU ostaa eteläisiltä niin sanotuilta kumppanimailta kalastusoikeuden taloudellista tai teknistä tukea vastaan.

Sopimuksista neuvottelee Euroopan komissio. Kaupankäyntiä on kutsuttu ”cash – for access” -sopimuksiksi, joilla EU on ulkoistanut liikakalastusongelmansa Afrikan merille (Kaczynski & Fluharty 2002, 82).

Kahden- ja monenväliset kalastussopimukset tulivat käytännöksi 1970-luvulla (Euroopan parlamentti 2014a).

Valtioille kuuluu 200 meripeninkulman etäisyydellä rantaviivastaan ulottuva yksinomainen talousvyöhyke (EZZ), jonka luonnonvaroja jokaisella maalla on oikeus hyödyntää.

Kaikki talousvyöhykealueiden ulkopuolella olevat merialueet ovat yhteistä merialuetta. Yksinomaiset talousvyöhykkeet kattavat 35 prosenttia merien kokonaispinta-alasta, mutta niiden piirissä on kuitenkin 90 prosenttia maailman kalavaroista (Euroopan parlamentti 2014a). eurooppalaiset ja kiinalaiset alukset länsi-afrikassa

Länsi-Afrikassa toimii EU:n lisäksi myös paljon muita valtioita, jotka ovat solmineet kahdenvälisiä kalastussopimuksia, kuten Kiina. Lisäksi alueella pyytää runsaasti sekä eurooppalaisia että muiden maiden yksityisiä kalastusaluksia. Ympäristöjärjestö Oceanan mukaan yksityiset sopimukset ovat yksi suurimmista syistä liika- ja salakalastukseen.3 Tällä hetkellä Kiinalla on kalastus-

2 Suurin osa EU:n kahdenvälisistä kalastuskumppanimaista sijoittuu erittäin korkeisiin lukemiin korruptiota mittaavan Transparency International (TI) järjestön listassa.

3 Perustuu meriensuojelujärjestö Oceanan ekonomistin Anne Schroeerin haastatteluun Madridissa 2010.

026

Peruste #4 2014

YK:N MERIOIKEUSSOPIMUKSEN MUKAAN VALTIOT OVAT VELVOITETTUJA SEURAAMAAN JA KONTROLLOIMAAN LIPPU­ REKISTERISSÄÄN TOIMIVIA KALASTUSALUKSIA. MONET OVAT KUITENKIN REKISTERÖINEET LAIVANSA TOISEN MAAN LIPPUREKISTERIIN KIERTÄÄKSEEN KOTIMAANSA TYÖ- JA YMPÄRISTÖ­ LAINSÄÄDÄNTÖÄ. JUURI NÄMÄ ALUKSET SYYLLISTYVÄT USEIN LAITTOMUUKSIIN.

oikeudet arviolta seitsemääntoista Afrikan maahan, joista iso osa sijaitsee Länsi-Afrikassa (Euroopan parlamentti 2012, 38). EU:lla on parhaillaan kolmetoista kahdenvälistä sopimusta, joista kahdeksan on Afrikan alueella. Tiedot EU:n kalastussopimuksista löytyvät komission sivuilta (Euroopan komissio 2014a). Kiinan tai kiinalaisten yhtiöiden kalastussopimuksista ei ole saatavilla julkista tietoa.

Noin 70 prosenttia kiinalaisaluksista on yksityisiä. Kolmasosa on valtio-omisteisen Chinese National Fisheries -yhtiön tai sen tytäryhtiöiden alaisia aluksia. Vuosina 2000–2010 Kiinalla oli noin 1800 alusta kaukaisilla merialueilla (Blomeyer et al 2012, 37).4 Euroopan unionilla on unionin ulkopuolisilla merialueilla noin 700 alusta, joista noin 400 pyytää Länsi-Afrikassa.

Suurin osa Länsi-Afrikassa pyydetyistä kaloista on pohjakaloja, kuten mustekalaa, katkarapuja ja kampelaa, tai sitten tonnikalaa. mukavuuslippulaivat

Las Palmas on vilkas teollinen satama suosittujen lomasaarten ytimessä. Samalla se on keskeinen huoltopaikka Länsi-Afrikan merillä pyytäville kansainvälisille troolialuksille. Laitureilla häärää espanjalaisia, kiinalaisia, venäläisiä ja aasialaisia merimiehiä. Alukset ovat kuitenkin ihan muiden maiden rekisterissä kuin mitä miehistöstä voisi päätellä. Laivojen perässä liehuu Belizen, Costa Rican ja Komorien lippuja.

YK:n merioikeussopimuksen mukaan valtiot ovat velvoitettuja seuraamaan ja kontrolloimaan lippurekisterissään toimivia kalastusaluksia. Monet ovat kuitenkin rekisteröineet laivansa toisen maan lippurekisteriin kiertääkseen kotimaansa työ- ja ympäristölainsäädäntöä. Juuri nämä alukset syyllistyvät usein laittomuuksiin.

Mukavuuslippulaivat (Flags of Convenience) eivät noudata merenkulkijoiden työehtosopimuksia. Saaliit lastataan satamissa, joissa ei välttämättä kirjata tietoja ylös. Las Palmasia pidetään yhtenä maailman suurimmista laittoman kalakaupan satamista.

Mukavuuslippualuksilla työskentelee usein siirtolaistaustaisia matalapalkkaisia työläisiä, jotka ovat lähtöisin köyhistä maista. Mitä vähemmän pitkien matkojen laivat joutuvat työntekijöilleen

4 Japanin ja Etelä-Korean aluevesiä lukuun ottamatta aluksia on noin 900. Tärkeimmät kalan ja kalatuotteiden tuontimaat tuontiarvon mukaan ovat Norja (183,9 milj. euroa), Ruotsi (61,6 milj. euroa), Tanska (38,9 milj. euroa) ja Thaimaa (20,8 milj. euroa). Thaimaasta tuotiin pääasiassa tonnikalavalmisteita ja -säilykkeitä.

027

Troolarimme Länsi-Afrikassa

TOSIASIASSA VALVOMINEN ON VAIKEAA, SILLÄ PAPERIT VOI TOISELLA PUOLELLA MAAPALLOA HELPOSTI VÄÄRENTÄÄ. MAAILMAN SUURIMMAN KALATUOTTEIDEN VIEJÄN KIINAN JALOSTUSTEHTAISSA TAPAHTUU PALJON ”KALANPESUA”, JOLLOIN LAITON JA LAILLINEN KALASAALIS SEKOITTUVAT.

maksamaan, sitä suurempia voittoja yhtiöt tekevät (ILO 2013, 6.)

Myös orjuus ja ihmiskauppa ovat osa kalateollisuutta (ILO 2013). Esimerkiksi Thaimaassa kalastusteollisuus on syyllistynyt orjatyövoiman käyttöön ja raakaan väkivaltaan (Guardian 10.6.2014).

Thaimaa on neljänneksi tärkein kalatuotteiden maahantuoja Suomeen (RKTL 2014).5 Länsi-Afrikassa pyytävien alusten rikoksia ovat pitkään tuoneet julkisuuteen ympäristöjärjestöt Environmental Justice Foundation (EJF 2010)6 ja Greenpeace. Työntekijöiden palkat ovat usein olemattomia tai puuttuvat pakon edessä kokonaan, turvallisuudesta ei huolehdita, sanitaatio ja ravinto ovat puutteellisia, työtunnit loppumattomia ja kuumuus usein uuvuttavaa. Kaukana merellä työnantajat saattavat uhkailla, pahoinpidellä tai jopa surmata alaisiaan (EJF 2010).

Interpolin ympäristörikosohjelma perusti helmikuussa 2013 SCALE-projektin koordinoimaan monikansallista

rikoslain toimeenpanoa, ja se on aloittanut laittomasti pyydetyn kalan seurannan ensimmäisessä kohteessaan LänsiAfrikassa (ILO 2013, 6; Interpol 2014).

Euroopan unioni asetti tammikuussa 2010 laittomasti pyydetyn kalan valvontajärjestelmän. Jokaisessa EU-maassa valvontaviranomaiset tarkastavat EU:n ulkopuolelta tuotavan kalan alkuperämerkintöjä. Suomessa valvonnasta vastaa yksi työntekijä Uudenmaan ELYkeskuksessa.

Tosiasiassa valvominen on vaikeaa, sillä paperit voi toisella puolella maapalloa helposti väärentää. Maailman suurimman kalatuotteiden viejän Kiinan jalostustehtaissa tapahtuu paljon ”kalanpesua”, jolloin laiton ja laillinen kalasaalis sekoittuvat.

Euroopan unioni ylläpitää mustaa listaa aluksista ja maista, joiden lippurekisterissä toimivien alusten epäillään syyllistyneen laittomaan kalastukseen.

Pannaan joutuvat eivät saa tuontilupaa EU:n kalamarkkina-alueelle.

EU antoi historiansa ensimmäisen va-

5 Japanin ja Etelä-Korean aluevesiä lukuun ottamatta aluksia on noin 900. Tärkeimmät kalan ja kalatuotteiden tuontimaat tuontiarvon mukaan ovat Norja (183,9 milj. euroa), Ruotsi (61,6 milj. euroa), Tanska (38,9 milj. euroa) ja Thaimaa (20,8 milj. euroa). Thaimaasta tuotiin pääasiassa tonnikalavalmisteita ja -säilykkeitä.

028

Peruste #4 2014

Laura Lilja Aamen 46 valurautaomenaa, serigrafia/ruoste froteelle, pesuvati, vesi, raamattu / veistosinstallaatio / 2005

roituksen marraskuussa 2012 kahdeksalle maalle, Belizelle, Kamputsealle, Fijille, Guinealle, Sri Lankalle, Togolle, Vanuatulle ja Panamalle (Euroopan komissio 2012).

Komission varoitukset näyttävät tehostaneen laittoman kalan valvontaa.

Lokakuussa 2014 komissio näytti vihreää korttia Belizelle, Fijille, Panamalle, Togolle ja Vanuatulle, ainoastaan Sri Lanka asetettiin tuontikieltoon EU:n markkinoille (Euroopan komissio 2014b).

Environmental Justice Foundation arvioi, että puolet varoituksista saaneista aluksista olisi mukavuuslippualuksia, joista merkittävä osa on alun perin eurooppalaisomistuksessa (EJF 2012). Monet näistä aluksista pyytävät juuri Länsi-Afrikassa. kalakantojen romahdus

Senegalilaisten kalastajien mukaan kalakannat alkoivat hiljalleen heiketä vuo-

029

Troolarimme Länsi-Afrikassa

situhannen vaihteessa. Samaan aikaan Senegaliin valittiin uusi presidentti Abdoulaye Wade, joka ryhtyi kauppaamaan kalastussopimuksia sitä mukaa kun niistä maksettiin. Iso osa rahoista meni presidentin lähipiirin liiveihin.

Vuonna 2003 WWF julkaisi tiedotteen, jonka mukaan puolet Länsi-Afrikan kalakannoista oli kadonnut (YK 2009, 10).

Kalastajat saivat yhä pienempiä saaliita, kun ulkomaiset tehotroolarit kyntivät heidän rannoillaan. Samaan aikaan Euroopan unioni uusi Euroopan ulkopuolisia kalastussopimuksiaan osana kalastuspolitiikkansa uudistusta. Valtaosa sopimuksista oli Länsi-Afrikassa, suurimmat Senegalissa ja Mauritaniassa.

Kalastus työllistää koko Länsi-Afrikassa arviolta noin 5,6 miljoonaa ihmistä (YK 2009, 10), ja se on vuosisatojen ajan suvuissa periytynyt arvostettu ammattitaito. Senegalissa kalastus työllistää noin 600 000 ihmistä (Clover 2004, 46; Guardian 2.4.2012)6 - Greenpeacen mukaan kaikki väliportaat mukaan lukien jopa miljoona ihmistä.

Vertailun vuoksi kalastussektori työllistää Euroopan unionin alueella noin 139 000 ihmistä täysipäiväisesti, mistä Espanja, Italia, Kreikka, Portugali ja Ranska muodostavat 82 prosenttia (Euroopan parlamentti 2014b). Senegalin aluevesillä pyysi vuosien 2002–2006 välillä 64 miljoonan euron arvoisen sopimuksen nimissä yhteensä 125 EU:n kalastusalusta kyseisistä maista. Niistä suurin osa tuli EU:n kalastustukia eniten nielevästä Espanjasta (Oceana 2011).

Greenpeacen mukaan yksi eurooppalainen troolari pyytää keskimäärin saman

MARKKINOILLE KELPAAMATON JA TARPEETON SIVUSAALIS ON PAHIMMILLAAN 80 PROSENTTIA KOKO SAALIISTA. VALTAVA MÄÄRÄ KILPIKONNIA, DELFIINEJÄ, HAITA, LINTUJA JA KALOJA HEITETÄÄN KUOLLEENA TAKAISIN MEREEN. VAIN PARHAIMMAT ARVOKALAT PÄÄTYVÄT LÄHINNÄ EU:N TAI KIINAN KALAMARKKINOILLE.

minkä 7000 Länsi-Afrikan rannikon pienkalastajaa vuodessa (Greenpeace 2005).

Environmental Justice Foundationin mukaan 90 prosenttia Länsi-Afrikassa pyytävistä aluksista on pohjatroolareita, jotka vetävät raskasta verkkoa pitkin merenpohjaa rikkoen kaiken tielleen tulevan sekä vetäen mukaansa kaiken eteen sattuvan (EJF 2012, 4). Markkinoille kelpaamaton ja tarpeeton sivusaalis on pahimmillaan 80 prosenttia koko saaliista. Valtava määrä kilpikonnia, delfiinejä, haita, lintuja ja kaloja heitetään kuolleena takaisin mereen. Vain parhaimmat arvokalat päätyvät lähinnä EU:n tai Kiinan kalamarkkinoille.

Merialueella pyytävät troolarit rikkovat jatkuvasti kalastajien verkkoja, jolloin paikalliset pienkalastajat menet-

6 Tieto perustuu myös Senegalissa Senegalin ammattikalastajia edustavan Gaipes-järjestön pääsihteerin Dougoutigui Coulibalyn haastatteluun Dakarissa 2012.

030

Peruste #4 2014

KULUTTAJILLA EI JUURI OLE TIETOA KALAN TODELLISESTA ALKUPERÄSTÄ, SILLÄ EUROOPAN UNIONIN ELINTARVIKELAIN MUKAAN KALAN ALKUPERÄ MERKITÄÄN TUOTANTOMAAN MUKAAN, EIKÄ PYYNTIALUETTA USEIMMITEN EDES MAINITA.

tävät työpäiviä ja tuloja. Kalakantojen heikentyessä länsiafrikkalaisten kalastajien työmatkat ovat pidentyneet kymmenillä tai jopa sadoilla kilometreillä. Kalastajien täytyy sijoittaa entistä enemmän rahaa polttoaineeseen ja jäähän kalan säilömistä varten.

Meri antaa entistä vähemmän ja yhä pienempää kalaa, mikä vaikuttaa suoraan kalastajien tuloihin ja kalasta saatuun hintaan. Vielä 1990-luvulla kalastajaperheet söivät 3–4 kertaa päivässä, mutta kalakantojen heikennyttyä enää kerran tai korkeintaan kaksi kertaa päivässä.

Lopulta vuosi 2005 oli monille kalastajille totaalinen romahdus. Tuloja ei enää tullut. Vuonna 2006 myöskään EU:n kalastussopimusta Senegalissa ei enää jatkettu, koska Senegalin kalavarat olivat romahtaneet.

Samaan aikaan Kanarian saarilla kiihtyi siirtolaisuuskriisi, kun kymmenet tuhannet ihmiset rantautuivat käyttämättömiksi jääneillä kalastajaveneillä saarille. Vuonna 2005 rantautujia oli noin 5000. Seuraavana vuonna luku oli lähes kuusinkertaistunut heti pahimman kalakadon ilmettyä, lisäksi arviolta kuusi tuhatta ihmistä hukkui matkalla.

Valtaosa siirtolaisista saapui juuri EU:n suurimmista kalastuskumppanimaista Senegalista ja Mauritaniasta. EU vastasi lisäämällä tuntuvasti merivalvontaa, muttei valvoakseen laitonta kalastusta vaan köyhyyttä pakenevia ihmisiä. kalan kulutuksen epäkohdat

Kuluttajilla ei juuri ole tietoa kalan todellisesta alkuperästä, sillä Euroopan unionin elintarvikelain mukaan kalan alkuperä merkitään tuotantomaan mukaan, eikä pyyntialuetta useimmiten edes mainita.

YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO:n mukaan Kiina on ylimitoittanut kotimaisen saaliinsa ja alimitoittanut ilmoittamansa muualta pyytämänsä kalan. Suurin osa kiinalaisista troolialuksista pyytää Länsi-Afrikan aluevesillä (Blomeyer et al 2012, 25). Arviolta 2,5 miljoonaa tonnia kiinalaisten Afrikasta pyytämästä kalasta jää ilmoittamatta viranomaisille, jolloin kala on laitonta (Blomeyer et al 2012, 12). Useimmiten kala päätyy kansainvälisille markkinoille, erityisesti Eurooppaan.

British Columbian yliopiston kahdenkymmenen tutkijan muodostaman selvitysryhmän tuoreen raportin mukaan 75 prosenttia Kiinan ulkomaisesta saaliista tulee Afrikasta. Saaliista lähes kolme miljoonaa tonnia pyydetään Länsi-Afrikasta (Pauly et al, 2013.)

Pelkästään Länsi-Afrikan arvioidaan menettävän vuosittain noin 1,3 miljardin dollarin arvosta kalaa laittoman kalastuksen vuoksi (Africa Progress Report 2014, 88). Lisäksi LIS-kalastus tarkoittaa miljoonien työpaikkojen menetystä sekä vaarantaa miljoonien ihmisten ruokaturvan.

031

Troolarimme Länsi-Afrikassa

LIIKAKALASTUKSEN SEURAUKSENA SYNTYNYT MASSIIVINEN SIIRTOLAISTYÖVOIMA TOIMI PUOLESTAAN VUOSIKAUDET HALPATYÖVOIMANA ESPANJAN RAKENNUSTYÖMAILLA JA MAATALOUDESSA, KUNNES TALOUSKRIISI VEI TUHANSILTA TYÖPAIKAT. MONET SIIRTOLAISET MENETTIVÄT TYÖNSÄ JA PÄÄTYIVÄT KADULLE.

Kalan kulutus kasvaa jatkuvasti maailman suurimpien kalamarkkinoiden alueilla. Samaan aikaan kulutus heikkenee köyhimpien maiden väestön keskuudessa, vaikka eteläisissä nopean väestönkasvun maissa kalan merkitys eläinproteiinin lähteenä on hyvin keskeinen. jälkikolonialismi kalakaupassa

Kolonialismin päättymisestä huolimatta entiset siirtomaat toimivat edelleen halpojen raaka-aineiden ja työvoiman lähteinä. Euroopalla on ollut taloudellis-poliittinen ylivalta suhteessa köyhiin etelän maihin kauppasopimuksia solmittaessa. Monet köyhät valtiot ovat olleet täysin riippuvaisia kalastussopimuksista saamistaan miljoonista euroista, joista on loppujen lopuksi kulkeutunut vähän, jos laisinkaan, taloudellista tukea juuri kansan köyhimmälle osalle, jota kansainvälisten kalastussopimusten ikävät seuraukset ovat koskettaneet eniten.

Länsi-Afrikan luonnonvarojen heikkenemisestä aiheutuvat ongelmat ovat olleet jo pitkään EU:n tiedossa. Vuoden 2002 yhteisen kalastuspolitiikan muu-

tos toteutettiin pitkälti monesta suunnasta tulevaan kritiikkiin vastaten. Silti ongelmat vain jatkoivat kiihtymistään.

Aluevesien rajaaminen suurimpien pelurien käyttöön maailman suurimpien kalamarkkinoiden tyydyttämiseksi on merkinnyt ympäristökriisiä, hallitsematonta luonnonresurssien käyttöä, väestön köyhtymistä ja ihmisten ruokaturvan heikkenemistä.

Liikakalastuksen seurauksena syntynyt massiivinen siirtolaistyövoima toimi puolestaan vuosikaudet halpatyövoimana Espanjan rakennustyömailla ja maataloudessa, kunnes talouskriisi vei tuhansilta työpaikat. Monet siirtolaiset menettivät työnsä ja päätyivät kadulle.

EU:n poliittinen päätöksenteko on perustunut pitkälti kapitalististen markkinoiden vaatimaan voitontavoiteluun.

Kilpailu maailmanmarkkinoiden johtopaikasta ja poliittisesta asemasta on painanut vaa’assa enemmän kuin ihmis- ja ympäristöoikeuksien kunnioitus.

On tärkeää ymmärtää, miten EU kohtelee entisiä siirtomaitaan. Vaikka EU-maissa ympäristöä suojellaan erilaisilla säädöksillä, EU:n solmimissa kaupallisissa toimissa ei ole pidetty kiinni ympäristönsuojelusta saati köyhyydenvähentämista-

032

Peruste #4 2014

JOS EU EI TEE PÄÄTÖKSIÄ KALAMARKKINOIDEN RAKENTEIDEN MUUTTAMISEKSI KESTÄVÄMPÄÄN SUUNTAAN PAIKALLISVÄESTÖÄ JA YMPÄRISTÖÄ KUNNIOITTAEN, ON TURHA ODOTTAA PÄÄTÖKSIÄ KIINAN TAI VENÄJÄN KALTAISILTA EPÄDEMOKRATIOILTA, JOISSA JO OMAN MAAN SISÄLLÄ TUNNETUSTI RIKOTAAN TÖRKEÄSTI IHMIS- JA YMPÄRISTÖOIKEUKSIA.

voitteista, vaikka EU:n omat asetukset ja tavoitteet niitä painottavatkin.

Pääsyyt kalakantojen heikkenemiseen ovat sekä Länsi-Afrikan maiden omat korruptoituneet hallinnot että EU:n ylivalta jälkikolonialistisessa kaupankäynnissä. EU:n kalastuspolitiikka tukeutuu

kalastustukiin, mikä on johtanut unionin alusten liian suureen kapasiteettiin suhteessa kalakantojen kestävyyteen.

Tämä on johtanut liikakalastukseen ensin EU:n omilla aluevesillä, sitten myös ulkopuolisilla sopimusalueilla.

Vaikka EU:n kahdenvälisten kalastussopimusten lisäksi Länsi-Afrikassa toimii myös lukuisia muita valtioita, yksityisiä yrityksiä sekä salaisia ja laittomia kalastajia, on EU:lla suurimmat vaikutusmahdollisuudet muutoksessa kohti kestävää kalastusta. Jos EU ei tee päätöksiä kalamarkkinoiden rakenteiden muuttamiseksi kestävämpään suuntaan paikallisväestöä ja ympäristöä kunnioittaen, on turha odottaa päätöksiä Kiinan tai Venäjän kaltaisilta epädemokratioilta, joissa jo oman maan sisällä tunnetusti rikotaan törkeästi ihmis- ja ympäristöoikeuksia.

Kirjoittaja on tutkiva toimittaja, valokuvaaja, jatko-opiskelija Helsingin yliopistolla sekä toinen Kalavaletietokirjan tekijöistä.

lähteet: ✕✕

Africa Progress Report (2014) Grain, Fish, Money. Financing Africa’s Green and Blue Revolutions. http://www.africaprogresspanel.org/publications/policy-papers/2014-africa-progress-report/

✕✕

Clover C. (2004) The End of the Line: How Overfishing is Changing the World and what We Eat. Ebury Press, Lontoo.

✕✕

Blomeyer R., Goulding I., Pauly D.l, Sanz A. & Stobberup K. (2012) The Role of China in World Fisheries.

The European Parliament, Directorate General Internal Policies, Policy Department B Structural and Cohesion Policies - Fisheries. Brussels. http://www.europarl.europa.eu/meetdocs/2009_2014/ documents/pech/dv/chi/china.pdf

✕✕

Brown O. (2005) Policy Incoherence: EU Fisheries Policy in Senegal. Human Development Report

Troolarimme Länsi-Afrikassa

2005/29. http://hdr.undp.org/sites/default/files/hdr2005_oli_brown_29.pdf ✕✕

Euroopan komissio (2012) Commission warns third countries over insufficient action to fight illegal fishing. 15.11.2012. http://europa.eu/rapid/press-release_IP-12-1215_en.htm?locale=en

✕✕

Euroopan komissio (2014a) Fisheries: Bilateral agreements with countries outside the EU. http:// ec.europa.eu/fisheries/cfp/international/agreements/index_en.htm

✕✕

Euroopan komissio (2014b) Illegal fisheries: green cards for five countries, but red card for Sri Lanka.

14.10.2014. http://europa.eu/rapid/press-release_IP-14-1132_en.htm

✕✕

Euroopan parlamentti (2014a) Faktatietoja 4.2.4. Kansainväliset suhteet kalastuksen alalla.

✕✕

Euroopan parlamentti (2014b) Overfishing and employment in fisheries, European Parliamentary Research Service 29.3.2014. http://epthinktank.eu/2014/03/29/overfishing-and-employment-infisheries/

✕✕

EJF (2012) EJF responds to the first EU warning to countries involved in pirate fishing. http://ejfoundation.org/node/484

✕✕

EJF (2010) All at Sea – The Abuse of Human Rights aboard Illegal Fishing Vessels. Environmental Justice Foundation: London; Greenpeace Senegal: haastattelu 2012. http://ejfoundation.org/sites/ default/files/public/media/report-all%20at%20sea_0.pdf

✕✕

Greenpeace (2005) Drop into the Ocean. http://www.greenpeace.org/international/en/multimedia/ videos/Drop-into-the-Ocean-/

✕✕

Guardian (10.6.2014) Trafficked into slavery on Thai trawlers to catch food for prawns. http://www. theguardian.com/global-development/2014/jun/10/-sp-migrant-workers-new-life-enslaved-thai-fishing (http://gu.com/p/3pqh3/stw )

✕✕

Guardian (2.4.2012) Senegal’s fishing community will act on foreign fleets if government doesn’t. http://www.theguardian.com/global-development/2012/apr/02/senegal-fishing-community-actforeign-fleets (http://gu.com/p/36fx9/tw )

✕✕

ILO (2013) Caught at Sea Forced Labour and Trafficking in Fisheries. http://www.ilo.org/wcmsp5/ groups/public/---ed_norm/---declaration/documents/publication/wcms_214472.pdf

✕✕

Interpol (2014) Environmental Crime, Projects, Project-Scale. http://www.interpol.int/Crime-areas/ Environmental-crime/Projects/Project-Scale

✕✕

Kaczynski V.M. & Fluharty D.L. (2002) European Policies in West Africa: Who Benefits from Fisheries Agreements? Marine Policy 26, 75–93. http://www.cesruc.org/uploads/soft/130221/1130221154523.pdf

✕✕

Lövin I. (2012) Silent Sea – the Fish Race to the Bottom (Tyst Hav – Jakten på den sista matfisken 2007).

Paragon Publishing, Rothersthorpe.

✕✕

Oceana (2011) The European Union and Fishing Subsidies. http://oceana.org/en/eu/media-reports/ publications/the-european-union-and-fishing-subsidies

✕✕

Daniel P. , Belhabib D., Blomeyer R., Cheung W., Cisneros-Montemayor A.s, Copeland D., Harper S., Lam V., Mai Y., Le Manach F., Österblom H., Man M. K., van der Meer L., Sanz A., Shon S., Sumaila R., Swartz W., Watson R., Zhai Y. and Zeller D. (2013) China’s distant-water fisheries in the 21st century.

Chinese fisheries statistics. Estimating China’s distant-water catches. http://onlinelibrary.wiley.com/ doi/10.1111/faf.12032/abstract

✕✕

RKTL (2014) Kalan ulkomaankauppa 2013. Tilastoja 4/2014. http://www.rktl.fi/julkaisut/j/702.html

✕✕

YK (2009) UN Africa Renewal Magazine 07/2009. http://www.un.org/africarenewal/magazine/july2009/safeguarding-africa%E2%80%99s-fishing-waters

033

034

yritysvastuu

Peruste #4 2014

UUDET VAPAAKAUPPASOPIMUKSET UHKAAVAT VALTIOIDEN ROOLIA KEHITYSMAISSA martin khor käännös: niina oisalo

Alkuperäinen artikkeli on julkaistu IPS uutistoimiston nettisivuilla 17.8.2013. Käännös on julkaistu IPS Finlandin luvalla. Alkuperäinen artikkeli luettavissa osoitteessa: http://www.ipsnews. net/2013/08/the-role-of-the-state-in-developing-countries-under-attack-from-new-ftas/

035

Uudet vapaakauppasopimukset uhkaavat valtioiden roolia kehitysmaissa

K

aksi uutta kauppasopimusta ovat vaarantamassa valtioiden talouspoliittisen roolin kehitysmaissa. Sopijaosapuolina on kaksi talousjättiä – Yhdysvallat ja Euroopan unioni. Aloitteet ansaitsevat huomiota, sillä niillä olisi vakavia seurauksia kehitysmaiden tulevaisuudennäkymille.

Tuoreimpia aloitteita ovat transatlanttinen kumppanuussopimus (TPPA) ja transatlanttinen kauppa- ja investointisopimus (TTIP). Muihin vapaakauppasopimuksiin verrattuna näissä sopimuksissa on uutta ajatus valtionyritysten toiminnan rajoittamisesta ja valtion roolin kutistamisesta.

Jälkimmäinen ajatus liittyy pitkäaikaiseen keskusteluun. Kolonialismin jälkeisellä aikakaudella oli havaittavissa pyrkimys vahvan valtion rakentamiseen, mukaan lukien valtio-omistuksen lisäämiseen joillakin avainsektoreilla, kuten teollisuudessa ja pankkialalla.

Viimeisten vuosikymmenten aikana sen sijaan sekä rikkaita että köyhiä maita on kohdannut yksityistämisen aalto.

Monissa kehitysmaissa valtio kuitenkin omistaa tai hallinnoi vielä infrastruktuuria, julkisia palveluita, pankkeja ja joitakin strategisia teollisuuden aloja.

Valtiot voivat myöntää ulkomaisille yrityksille kannusteita, kuten verovapauksia. Valtiot tarjoavat kuitenkin myös paikallisille yrityksille erityiskohtelua myöntämällä avustuksia, tarjoamalla lainaa alhaisemmalla korolla, myöntämällä tukiaisia tai tekemällä toimitussopimuksia.

SUURYRITYKSET PITÄVÄT KEHITYSMAITA TULEVIEN TUOTTOJENSA LÄHTEENÄ.

MONIKANSALLISET YHTIÖT NÄKEVÄT VALTIONTUEN KOTIMAISILLE YRITYKSILLE ESTEENÄ PYRKIMYKSILLEEN LAAJENTAA MARKKINAOSUUTTAAN KEHITYSMAISSA.

Kehittyneet maat ovat kuitenkin ryhtyneet haastamaan valtion keskeisen aseman kehityksen edistäjänä köyhissä maissa. Yhdysvaltalaiset, eurooppalaiset ja japanilaiset suuryritykset, jotka hamuavat jalansijaa kehitysmaiden markkinoilla, pyrkivät edistämään tätä suuntausta. Suuryritykset pitävät kehitysmaita tulevien tuottojensa lähteenä.

Monikansalliset yhtiöt näkevät valtiontuen kotimaisille yrityksille esteenä pyrkimyksilleen laajentaa markkinaosuuttaan kehitysmaissa. Yritykset haluaisivat siksi muuttaa kehitysmaiden näkemyksiä ja politiikkaa itselleen edulliseen suuntaan ja saada maat vähentämään valtion omistusosuuksia yrityksissä sekä kutistamaan valtion tarjoamaa apua paikallisille yrityksille.

Transatlanttisen kumppanuussopimuksen (TTPA) valtionyrityksiä koskevasta alaluvusta käydään neuvotteluja USAn, Australian, Brunein, Kanadan,

036

Peruste #4 2014

TOISIN SANOEN, JOS YHDYSVALTOJEN JA EUROOPPALAISTEN SUUNNITELMAT TOTEUTUVAT, VALTION ROOLIN RAJOITTAMISESTA JA VALTIO-OMISTEISTEN YRITYSTEN TOIMINTAVAPAUDEN RAJOITTAMISESTA VOISI TULLA MAAILMANLAAJUINEN KEHITYSSUUNTA. TÄMÄ SUUNTAUS, JOKA PYRKII RAJOITTAMAAN VALTION TALOUSPOLIITTISTA ROOLIA, TARVITSISI VASTAPAINOKSEEN SEKÄ VAKAVAA TUTKIMUSTYÖTÄ ETTÄ SUORIA VASTATOIMIA.

Chilen, Malesian, Meksikon, UudenSeelannin, Perun, Singaporen ja Vietnamin kesken. Myös Japani on liittynyt keskusteluihin.

Yhdysvallat ja Australia ovat kärkijoukoissa luomassa sääntöjä, joilla valtion roolia taloudessa suitsittaisiin.

Maiden ehdotuksessa on kaksi keskeistä tavoitetta.

Ensinnäkin valtio tai jokin muu monopoliasemassa oleva toimija tulisi pakottaa käyttäytymään ”ei-syrjivällä” tavalla, myös silloin kun ne ostavat tai myyvät hyödykkeitä tai palveluita. Niillä ei esimerkiksi pitäisi olla lupaa antaa paikallisille yrityksille etuuksia tai kannusteita.

Toiseksi, yritysten joilla on suhteita hallitukseen (esimerkiksi vähemmistöomistuksen kautta) ei tulisi hyötyä tästä suhteessa muihin kaupallisiin yrityksiin. Tietenkin näitä sääntöjä ehdottamassa olevat kehittyneet maat ajattelevat omia yrityksiään – miten näille yrityksille taattaisiin helpompi pääsy kehitysmaiden markkinoille.

Euroopan Unioni on valmistellut

USAn ja EU:n väliseen transatlanttiseen kauppa- ja investointisopimukseen (TTIP) (jota koskevat neuvottelut käynnistyivät viime vuonna) alalukua valtionyrityksistä. Muotoillut säännöt muistuttavat USAn ja Australian transatlanttiseen kumppanuussopimukseen (TPPA) ehdottamia asetuksia. Vaikka TTIP:ssä on suoranaisesti mukana vain Eurooppa ja Yhdysvallat, sen asettamilla säännöksillä on merkitystä myös muille maille.

Lehdistötietojen mukaan nämä kaksi talousjättiä toivovat, että TTIP:lle kaavailuista säännöistä muodostuisi standardi tuleville kahdenkeskisille sopimuksille, joissa on myös mukana kehitysmaita. EU:n ja USAn toiveissa on lisäksi, että nämä säännöt ”kansainvälistettäisiin” Maailman kauppajärjestö WTO:ssa, jolloin ne tulisivat koskemaan yli 130 jäsenvaltiota.

Valtionyrityksiä koskevan EU:n linjauksen mukaan sen tavoitteena on ”luoda kunnianhimoinen ja kattava standardi, joka pitäisi kurissa valtion osallistumisen ja vaikutuksen yksityisissä ja julki-

037

Uudet vapaakauppasopimukset uhkaavat valtioiden roolia kehitysmaissa

sissa yrityksissä”, toivoen, että jatkossa ”voisi syntyä muita kahdenkeskisiä sopimuksia, jotka omaksuisivat samankaltaisen lähestymistavan, ja jotka voisivat lopulta johtaa monenkeskisiin sitoumuksiin”.

Toisin sanoen, jos Yhdysvaltojen ja eurooppalaisten suunnitelmat toteutuvat, valtion roolin rajoittamisesta ja valtio-omisteisten yritysten toimintavapauden rajoittamisesta voisi tulla maailmanlaajuinen kehityssuunta. Tämä suuntaus, joka pyrkii rajoittamaan valtion talouspoliittista roolia, tarvitsisi vastapainokseen sekä vakavaa tutkimustyötä että suoria vastatoimia.

Kehitysmaat, jotka ovat onnistuneet kasvattamaan talouttaan, ovat pystyneet yhdistämään yksityisen ja julkisen sektorin roolit ja muodostamaan niiden välisen kumppanuuden, joka on hyödyttänyt kansakuntia kokonaisuudessaan.

Aasialaiset maat, kuten Japani, EteläKorea, Malesia, Singapore ja Kiina, ovat olleet edelläkävijöitä julkisen ja yksityisen sektorin yhteistyössä.

Ne harvat kehitysmaat, jotka ovat onnistuneet luomaan kehitystä, ovat kaikki olleet kehitykseen satsaavien valtioiden luotsaamia. Näissä valtioissa talousstrateginen suunnittelu on kuulunut hallitukselle ja sitä on tehty yhteistyössä valtion, valtionyritysten sekä kaupallisten yritysten kesken.

Ironista kyllä, kehittyneiden maiden kuten USAn, Euroopan sekä Japanin harjoittama, kauppaa vääristävä maataloustukikäytäntö on jätetty pois Yhdysvaltojen, EU:n ja kehitysmaiden välisistä kauppasopimuksista, mukaan lukien TPPA:sta. Kehittyneet maat eivät halua sisällyttää sopimuksiin käytäntöjä, jotka vahingoittaisivat niiden omaa taloutta.

KEHITYSMAAT, JOTKA OVAT ONNISTUNEET KASVATTAMAAN TALOUTTAAN, OVAT PYSTYNEET YHDISTÄMÄÄN YKSITYISEN JA JULKISEN SEKTORIN ROOLIT JA MUODOSTAMAAN NIIDEN VÄLISEN KUMPPANUUDEN, JOKA ON HYÖDYTTÄNYT KANSAKUNTIA KOKONAISUUDESSAAN.

Näin kehitysmaille ei anneta mahdollisuutta hyötyä taloudellisesti kauppasopimuksista.

Jokaisessa sopimuksessa on tietenkin hyötyjä ja haittoja, myös näissä kauppasopimuksissa. Vientiä tai investointeja kasvattavia kaupallisia hyötyjä tulisi kuitenkin arvioida kotimaisten tuottajien ja kuluttajien mahdollisia menetyksiä vasten. Erityisesti on kiinnitettävä huomiota valtion poliittisen toimintaalueen kutistumiseen sekä mahdollisiin korvauksiin, joita valtiot saattavat joutua maksamaan yrityksille kauppasopimusten investointisääntöjen vuoksi menetetyistä tuloista.

Jos kehitysmaiden on mukauduttava uusiin kansainvälisiin sääntöihin, joissa valtion roolia kutistetaan ja jotka vaikuttavat merkittävästi maiden talouteen, on näiden valtioiden tuleva kehitys vakavasti uhattuna.

Kirjoittaja on South Centren johtaja. South Centre on 51 kehitysmaan perustama kansainvälinen asiantuntijajärjestö.

038

Peruste #4 2014

Laura Lilja Kukkaverhot ja ruusutapetti sekatekniikka, valo ja varjot / paikkasidonnainen installaatio / 2014

Uudet vapaakauppasopimukset uhkaavat valtioiden roolia kehitysmaissa

039

040 KOLUMNI

yritysvastuu

Peruste #4 2014

kehitysrahoitus on kuollut, eläköön kehitysrahoitus ville luukkanen

uomalaisen Pertti Majasen ja nigerialaisen Mansur Muhtarin johtama “hallitustenvälinen kestävän kehityksen rahoituksen asiantuntijakomitea” on tekemässä hiljaista vallankumousta.

Ryhmälle annettiin tehtäväksi lausua painava sanansa YK:n vuosituhatjulistuksen jälkeisen kehitysagendan rahoituksesta, siis siitä, paljonko kestävän maailmanlaajuisen kehityksen aikaansaaminen kustantaa ja mistä fyrkat siihen. Vastaus alkaa olla kasassa.

JULKINEN KEHITYSRAHOITUS SIIRTYY TAKAVASEMMALLE JA NÄYTTÄMÖLLE JÄÄ KAIKKI MUU RAHA. MIKÄ NIIN? NO, KAIKKI SE PAHA YKSITYINEN MAMMONA, JOKA TAVOITTELEE MAKSIMAALISTA VOITTOA JA OPTIMAALISTA TUOTTOA.

Majasen-Mansurin ryhmä iskee kuivanharmaalla tavalla, mutta korkealta ja kovaa: kestävälle kehitykselle on mahdotonta antaa tarkkaa hintalappua, mutta paljon se maksaa. Vuodessa tarvitaan dollarimäärä, jossa on vähintään 12 nollaa, biljoonia, kymmeniä kertoja kaikkien OECD-maiden antaman vuotuisen kehitysavun verran.

Tämän ei pitäisi yllättää ketään. Hyvää ei saa halvalla. Lievästi yllättävää on ehkä se, että tuutista, josta perinteisesti on tuotettu kehitysapukaanonia ja -liturgiaa, tuleekin nyt kokonaan toisenlainen perusviesti: lausuntoa voi halutessaan lukea sammaloituneen 0,7% -kehitysaputavoitteen muistopuheena. Kestävään kehitykseen vaadittavaa summaa kun ei saataisi kehitysavulla koskaan kasaan.

Toki raportissa kumarretaan kehitysavulle rituaalinomaisesti, mutta kestävän kehityksen kosmologisten haasteiden äärellä sen tuottamat rahamäärät katoavat kuin pieru Saharaan. Jos kestävä kehitys olisi yökerho, julkinen kehi-

041

tysapu olisi sen narikkamaksu.

Näiden mittasuhteiden tajuaminen johtaa vääjäämättä kinkkiseen kysymykseen. Ihan kiva, jos julkisella kehitysavulla katetaan muutama prosentti kehitysinvestointien kokonaistarpeesta, mutta entäs loput 95 prosenttia?

Julkinen kehitysrahoitus siirtyy takavasemmalle ja näyttämölle jää kaikki muu raha. Mikä niin? No, kaikki se paha yksityinen mammona, joka tavoittelee maksimaalista voittoa ja optimaalista tuottoa.

Yksityisen pääoman liikkeet ratkaisevat kestävän kehityksen tahdin ja suunnan. Sille ei ole vaihtoehtoa. Vaihtoehdot löytyvät siitä, miten yksityisen pääoman rooli ja vuorosanat kirjoitetaan uuteen näytelmään.

Markkinoiden järkevän sääntelyn merkitystä ei saa unohtaa – tai liioitella. Globalisaatio edistää sääntelymekanismien yhdenmukaistumista. Puhtaan ahneuden pahimmat kuprut hioutuvat pois: ihmiskauppaa saadaan suitsittua, veroparatiiseja saadaan pikku hiljaa hallintaan, ihmisarvoisen työn normistoa saadaan jalkautettua laajemmalle ja elinkeinoelämän ympäristövaikutuksia kontrolloidaan tarkemmin.

Näiden ja monien muiden keskeisten kysymysten äärellä vanhat ja nousevat mahdit käyvät karhunpaininsa uuden maailman herruudesta. Suurpääoman yhteistyöjärjestöt ja globaalin kansalaisyhteiskunnan verkostot lisäävät soppaan omat mausteensa. Kestävä kehitys tulee kokemaan näillä taistelutantereilla makeita voittoja ja katkeria tappioita. Mutta niin kuin kansainvälisessä po-

litiikassa on tapana, pitkän aikajänteen saldo kaikista väännöistä tullee olemaan plus miinus vähän enemmän kuin nolla.

Tämä ei kuitenkaan lupaa paljoakaan muutoksia oikeiden ihmisten todellisessa elämässä. Oleellista on, missä harjoitetaan liiketoimintaa ja käydään töissä kohtuuolosuhteissa reiluilla palkkioilla?

Missä lasten, nuorten ja aikuisten asianmukainen osaaminen kasvaa päivästä ja vuodesta toiseen? Missä pääsee ajoissa lääkärille, kun sairastaa? Missä saa riittävästi ruokaa, kun on nälkä?

Uuden kehitysnäytelmän tähdeksi nostettu yksityinen pääoma vaikuttaa väistämättä näihin asioihin ja se joutuu myös vastaamaan näihin kysymyksiin.

Kaikki pysyvä, menestyvä bisnes joutuu määrittämään oman bisneksensä kestävänä kehityksenä.

Tämä ei ole uutta eikä radikaalia. Uusi vivahde on se, että pääosan esittäjän pyrkimys ei ole hyväntekeväisyys tai yhteiskuntavastuu, vaan kova kylmä bisnes.

Viiden vuoden jaksolla 2010-2015 lähes 60 prosenttia globaalista kasvusta tapahtui niin kutsutuilla kehittyvillä markkinoilla, samoin puolet (ostovoimalla mitatusta) taloudellisesta tuotannosta. Vuonna 2012 kehittyvät markkinat imivät ensimmäisen kerran enemmän sijoituksia kuin USA, EU ja Japani yhteensä. Maailman kymmenestä nopeimmin kasvavasta taloudesta kuusi on Afrikassa.

Talouden painopiste on siirtynyt peruuttamattomasti kehittyville markkinoille. Yritykset eivät enää “tee kauppaa” kehittyvien markkinoiden kanssa.

042

Peruste #4 2014

Laura Lilja Mustaa valkoisella sanomalehtipaperi, spraymaali / installaatio (7 sanomalehtipaperirullaa, kunkin leveys 160 cm) / 2011

043

Kolumni

TALOUDEN PAINOPISTE ON SIIRTYNYT PERUUTTAMATTOMASTI KEHITTYVILLE MARKKINOILLE. YRITYKSET EIVÄT ENÄÄ “TEE KAUPPAA” KEHITTYVIEN MARKKINOIDEN KANSSA. SIJOITTAJAT EIVÄT ENÄÄ “KOKEILE” KEHITTYVIÄ MARKKINOITA. ALEMMISTA KESKITULOMAISTA SEKÄ KÖYHIMMISTÄ MAISTA ON TULLUT YKSITYISEN PÄÄOMAN PITKÄN AIKAJÄNTEEN YDIN- JA KOTIMARKKINOITA. NIILLÄ OLLAAN PYSYVÄSTI JA NE RATKAISEVAT STRATEGISEN MENESTYKSEN. TÄMÄ ON KUPLETIN UUSI JUONI.

Sijoittajat eivät enää “kokeile” kehittyviä markkinoita. Alemmista keskitulomaista sekä köyhimmistä maista on tullut yksityisen pääoman pitkän aikajänteen ydin- ja kotimarkkinoita. Niillä ollaan pysyvästi ja ne ratkaisevat strategisen menestyksen. Tämä on kupletin uusi juoni.

Vanha kehitysrahoitus on siis kuollut ja bisnes joutuu määrittelemään kestävän kehityksen speksit osana omaa liiketoimintaansa. Joillekin tämä asioiden tila saattaa olla Titanicin upottava jäävuori, toisille aavikolla edessä aukeava keidas. Helvetti vai paratiisi – objektiivista totuutta lienee mahdoton määritellä. Tästä asioiden tilasta ei kuitenkaan pääse yli eikä ympäri, jos haluaa ottaa kestävän kehityksen vakavasti.

Tavallisten ihmisten ja yhteisöjen kannalta ratkaisevat kehitysvoitot tai -tappiot eivät tule suurissa konferenssisaleissa ja pitkissä paneelipöydissä. Ne tulevat rujojen kaivosmonttujen ja korkeiden tehtaanpiippujen äärellä, hälisevillä megatoreilla ja kovaan maahan käsipelillä auratuilla pelloilla, kaikkialla,

missä joku on investoinut jotain; pelkkää työtä tai rahaa, sentin tai miljoonan, paikallinen mikroyrittäjä tai globaali suuryritys.

Kehityksen logiikka on sama riippumatta kehittäjän koosta tai ulkonäöstä.

Meidän valintamme pohjoisen kehitysaktivisteina – jos sellaisia kuvittelemme olevamme – on suhteellisen simppeli: joko osallistumme valitsemiemme kumppaneiden kanssa heidän investointiensa pitkäaikaisen tuoton optimointiin tai emme osallistu.

Muu kuin liiketoiminnan kestävä kehittäminen olisi etelän kumppaneiden ajan haaskaamista, Raidin suihkuttamista kehitysmahdollisuuksien päälle.

Suurella osalla ihmisistä ei ole sellaiseen aikaa hukattavaksi.

Kirjoittaja on kehityspoliittinen sekatyömies, joka on työskennellyt neljällä mantereella järjestöhankkeissa, yksityisellä sektorilla ja valtioiden välisessä yhteistyössä. Hän asuu nykyään Johannesburgissa Etelä-Afrikassa.

044

yritysvastuu

Peruste #4 2014

SUOMALAISFIRMOJEN VASTUU GLOBAALISSA ETELÄSSÄ Ihmisoikeudet ovat usein vaarassa, kun yritykset investoivat maihin, joissa demokratian ja julkisen hallinnon tila on heikko. Joissain tapauksissa tarvittavaa lainsäädäntöä ei ole tai sitä ei toimeenpanna. Suomalaisyritysten kansainväliselle toiminnalle tulisikin asettaa sitovia yritysvastuuvelvoitteita. eva nilsson

045

Suomalaisfirmojen vastuu globaalissa etelässä

stun puun varjossa ja kuuntelen vanhaa miestä, joka puhuu rauhallisesti ja tunteikkaasti chiyaon-kielellä metsäyhtiöiden investoinneista. Olemme pohjois-mosambikilaisessa Mussan kylässä. Vanha, ”Elefanttina” tunnettu mies on kyläpäällikkö. Mussan kylä sijaitsee Niassan alueella, jota kutsutaan Mosambikin Siperiaksi.

Vuosi on 2013, ja olemme matkanneet alueelle, koska tahdomme selvittää, mitä suomalainen metsäjätti UPM siellä puuhailee. Mosambikiin on viime vuosina tulvinut ulkomaisia investointeja. Tulvan syynä ovat erityisesti maan luonnonvararikkaudet. Maassa on muun muassa kivihiili-, kulta- ja öljyesiintymiä. Lisäksi Mosambik on kooltaan valtava – melkein 2,5 kertaa Suomen kokoinen – ja siellä uskotaan olevan valtavasti käyttämätöntä maata. Tämä on houkutellut paikalle monia metsäyhtiöitä.

Mosambik on myös yksi maailman köyhimmistä maista. Se sijoittuu YK:n inhimillisen kehityksen mittarin häntää pitävien maiden joukkoon. Pienviljelijöiden osuus väestöstä on suuri. Jopa 80 prosenttia maan väestöstä saa elantonsa pienten machamba-viljelmiensä tuotoista.

UPM perusti Florestas do Planalto -tytäryhtiön Mosambikiin vuonna 2010.

Investoinnin arvoksi arvioidaan 2 miljardia dollaria. Tässä vaiheessa suunnitelmissa on, että jos kaikki menee hyvin, UPM rakentaa sellutehtaan alueelle vuoden 2023 kieppeillä. Projektin onnistumiseen tarvitaan hyviä tuloksia euka-

lyptusviljelmien kokeilujaksosta sekä minimissään 200 000 hehtaaria maata.

Alue vastaa kutakuinkin Salon kaupungin pinta-alaa.

Työpaikkaodotukset ovat suuret: rakennusvaiheessa Florestas do Planalto työllistäisi 6000 ihmistä. Pysyviä työpaikkoja investoinnista tulisi 2000, kertoo meille yrityksen teknisen kehityksen ja suunnittelun johtaja Ricardo Methol. Methol on tullut Mosambikiin työkomennukselle UPM:n Uruguayn tytäryhtiöstä.

Projektilla on kuitenkin pari haastetta. Paikallishallinnon kanssa on haastavaa asioida ja virkamiehet vaikuttavat odottavan lahjuksia palvelun vastineeksi. Mosambikin lain mukaan kaikkia alueen yhteisöjä tulee konsultoida ennen kuin maata voidaan hankkia ja konsultoinnin järjestäminen ei etene, koska se on hallinnon vastuulla.

Vierailumme aikana UPM toimii suhteellisen pienellä, 1200 hehtaarin maaalueella. UPM on hankkinut maaluvat valtiolliselta Malonda-säätiöltä, jota rahoitetaan ruotsalaisella kehitysavulla.

Malonda on ollut osallisena viljelysten ja asutuksen siirtoja koskevissa kiistoissa. ristiriitaiset odotukset

Suuryritysten maanhankinta ja maankäyttöoikeudet ovat Mosambikissa kuuma poliittinen kysymys. Erityisesti kaivokset tarvitsevat käyttöönsä laajoja maa-alueita.

Kun maahan on vyörynyt ulkomai-

046

Peruste #4 2014

Laura Lilja Sankareita kipsi, kangas, jalustat / veistosinstallaatio (14 rintakuvaa, jokainen n. 172 x 50 x 50 cm) / 2009

sia investointeja, on ihmisiä pakotettu muuttamaan pois yritysten alta. Kyläyhteisöjen menetyksiä on kompensoitu rahalla, taloilla ja työpaikoilla – ainakin lupauksilla niistä. Kun investointeihin on liittynyt maiden haltuunottoa ihmisten tahtoa vastaan ja pakkomuuttoa muualle, voidaan puhua maakaappauksista.

Monet ihmiset, erityisesti kyläyhteisöjen nuori väestö, ovat toivottaneet yritykset tervetulleiksi palkkatyön toi-

vossa. Yritysten tulo onkin tarkoittanut pientä vallankumousta monille yhteisöille: kylänvanhimpien valta-asema on järkkynyt, kun nuoret ovat lähteneet palkkatöihin, muuttaneet arjen kulkua ja kyseenalaistaneet tuttuja perinteitä. ”Suurin kysymys on, mistä saamme jatkossa ruokaa? Mikä meidän lastemme tulevaisuus on?”, pohtii kyläpäällikkö Elefantti talonsa terassilla. Kun nuoret menevät töihin firmoihin, eivät he

047

Suomalaisfirmojen vastuu globaalissa etelässä

enää viljele maata ja takaa kylän vanhimpien ruokaturvaa.

Palkkatyö ei ole toiveista huolimatta ollut tie autuuteen. Työssä käyvät tekevät ylipitkiä työpäiviä pienillä palkoilla ja sesonkeja mukailevilla pätkäsopimuksilla. Matalilla palkoilla ei aina osteta riittävästi ruokaa.

Sesonkityön päätyttyä viljelyn aloittaminen uudestaan voi olla myöhäistä.

Ihmiset voivat jäädä kokonaan vaille satoa, ja silloin kokonaisten kyläyhteisöjen ruokaturva on vaarassa – ei vain kylänvanhimpien.

UPM on huomioinut ongelmat ja perustanut plantaasia ympäröiville alueille maanviljelyprojekteja yhdessä kyläläisten kanssa. Vierailemme Mapacon kylässä, jossa yhdeksän perhettä kasvattaa 23 hehtaarin viljelmällä kasviksia omaan käyttöön ja eteenpäin myytäväksi. UPM tarjoaa siemenet, lannoitteet ja koneet viljelijöiden käyttöön. Lisäksi yhtiö auttaa kuljettamaan sadon myyntiin.

UPM:n edustaja Methol myöntää, etteivät yhteisöprojektit ole vain hyväntahtoista tukea paikalliselle maataloustuotannolle. Viljelymenetelmiä tehostamalla enemmän maata vapautuu muuhun käyttöön, eli juuri plantaasiviljelyyn. paikalliset ihmiset kärsivät valtion ja yritysten välisestä suhmuroinnista

UPM:n suunnitteleman sellutehtaan kaltaiset valtavat investoinnit edellyttävät Mosambikin hallituksen siunauksen. Valtio onkin toivottanut ulkomaiset investoinnit erittäin tervetulleiksi.

Myös UPM allekirjoitti maatalousministeriön kanssa salaisen aiesopimuksen.

Jätti-investointeihin liittyvät yhtiöiden

VALTIO ONKIN TOIVOTTANUT ULKOMAISET INVESTOINNIT ERITTÄIN TERVETULLEIKSI. MYÖS UPM ALLEKIRJOITTI MAATALOUSMINISTERIÖN KANSSA SALAISEN AIESOPIMUKSEN. JÄTTIINVESTOINTEIHIN LIITTYVÄT YHTIÖIDEN JA HALLITUKSEN VÄLISET SOPIMUKSET PIDETÄÄN LÄHES POIKKEUKSETTA SALASSA.

ja hallituksen väliset sopimukset pidetään lähes poikkeuksetta salassa. Tämä vaikeuttaa ulkomaisista investoinneista Mosambikin kansalle koituvien hyötyjen arvioimista.

Vaikka maan poliittinen tilanne on ollut kohtuullisen rauhallinen sitten verisen sisällissodan, joka päättyi vuonna 1992, on Mosambikin demokraattinen kehitys ollut heikkoa. Toisinajattelijoita ei katsota suopeasti. Mosambikilaiset kokevat olevansa voimattomia valtion ja yritysten välisessä suhmuroinnissa.

Kansalaisjärjestöt ovat raportoineet maakaappauksista, joissa paikallisten ihmisten tahto on sivuutettu, eivätkä maasta maksetut korvaukset ole riittäneet ihmisten toimeentulon turvaamiseen uusilla asuin- ja viljelyalueilla. Järjestöt ovat myös tukeneet paikallisia ihmisiä maakaappaustapauksissa.

Tavoitteena on taata ihmisille mahdollisuus vaikuttaa tilanteeseen, saada maasta riittävä korvaus tai tilalle yhtä hyvät viljelymaat.

Suurimmassa osassa Saharan eteläpuolisen Afrikan maista maaomistuk-

048

Peruste #4 2014

YRITYKSET JA KANSALAISYHTEISKUNTA OVAT LÄHES POIKKEUKSETTA ERI MIELTÄ SIITÄ, VOIKO YRITYSVASTUU OLLA PAKOLLISTA, VAI ONKO SE VAIN VAPAAEHTOISTA JA JONKINLAINEN LISÄ YRITYKSEN YDINTOIMINNALLE. KANSALAISJÄRJESTÖT OVAT YLEISESTI SITÄ MIELTÄ, ETTÄ KESTÄVÄN YRITYSVASTUUN TAKAAMISEKSI TARVITAAN SITOVIA SÄÄNTÖJÄ KANSALLISESTI JA KANSAINVÄLISESTI.

selle ei ole samaa juridista sitovuutta, johon olemme Euroopassa tottuneet.

Maata omistetaan, koska sillä on aina oltu ja siinä on aina viljelty. Juridisen omistajuuden puute takaa valtioille ja yrityksille helpot puitteet hankkia oikeudet maa-alaan.

Mosambik on kuitenkin harvinainen esimerkki maasta, jossa käyttöön perustuva omistajuus tunnistetaan laissa. Tämä tarkoittaa myös, että yrityksillä on velvoite konsultoida paikallisia yhteisöjä ennen maahankintoja. Valtion on määrä järjestää konsultoinnit.

Konsultointien toteuttaminen on kuitenkin ollut kaikkea muuta kuin vaivatonta. Ongelmat koituivat myös UPM:n hankkeen kohtaloksi. Vuoden 2013 lopulla yritys päätti vetäytyä maasta. Virallisesti se ilmoitti, että hanke ei kannattanut. Tiedossa on kuitenkin, ettei konsultointeja maaluvista koskaan saatu käyntiin ja investoinnin tyhjäkäynti kävi liian kalliiksi.

On mahdotonta arvioida, millaiset seuraukset UPM:n investoinnilla olisi toteutuessaan ollut paikallisyhteisö-

jen elämään. Jos yritys olisi onnistunut maalupa-konsultoinneissaan, olisi se voinut olla edelläkävijä maaoikeuksien huomioimisessa.

Pahimmassa tapauksessa investointi olisi synnyttänyt maakiistoja ja uhannut ihmisten ruokaturvaa. On selvää, että investoinnin seurauksena sitä ympäröivä alue olisi kokenut valtavan mullistuksen työpaikkojen ja palkkojen synnyttämän rahatalouden myötä. Mitä Mosambikin valtioille olisi jäänyt investoinnista käteen, riippuu esimerkiksi siitä, olisiko yritys maksanut asianmukaisesti veroja maahan. Tätä kansalaisten olisi ollut mahdotonta arvioida, jos yrityksen ja hallituksen välinen aie- ja investointisopimus olisi jäänyt salaiseksi. suomen politiikalla on merkitystä

Jätti-investointien merkitystä ei pidä vähätellä, etenkään matalan tulotason maissa ja alueilla. Kansainvälisten yritysten toimintaan globaalissa etelässä liittyy kuitenkin monia ongelmia, joista

049

Suomalaisfirmojen vastuu globaalissa etelässä

maakaappaukset ja paikallisten ihmisten oikeudet ovat vain yksi. Ongelmat riippuvat niin paikallisesta kontekstista kuin yrityksen harjoittamasta liiketoiminnasta.

On loogista, että maakysymykset nousevat esille kaivos- tai metsäalalla etenkin agraariyhteiskunnissa. Työntekijöiden työolot ja -oikeudet nousevat pintaan esimerkiksi vaate- tai it-teollisuudessa, Afrikkaa useammin Aasiassa.

Yhteistä näille ongelmille on, että ne ilmenevät yhteiskunnissa, joissa demokratian ja julkisen hallinnon tila on heikko, tai joissa lainsäädäntöä ei ole tai sitä ei toimeenpanna. Silti yritysten yleisin puolustuspuhe vastuuttomuudesta syytettäessä on, että ”toimimme lakien mukaan”.

Lisäksi yritykset puolustautuvat usein sanomalla, että suomalaiset yritykset ovat maailman vastuullisimpia. Voikin olla, että monet suomalaisfirmat kuuluvat vastuullisten yritysten kärkikastiin.

Myöskään UPM:ää kohtaan ei juurikaan kohdistunut kritiikkiä Mosambikissa, paljon enemmän sitä saivat muun maalaiset alueella toimivat metsäyritykset ja erityisesti jättikokoiset kaivosfirmat.

Voidakseen toimia Mosambikin kaltaisissa maissa, yritykset joutuvat joka tapauksessa panostamaan ympäröivän yhteiskunnan hyvinvointiin “vapaaehtoisesti”. Ilman sitä niiden toimintaa ei oikeuteta ja voiton tekeminen vaikeutuu.

Yritykset ja kansalaisyhteiskunta ovat lähes poikkeuksetta eri mieltä siitä, voiko yritysvastuu olla pakollista, vai onko se vain vapaaehtoista ja jonkinlainen lisä yrityksen ydintoiminnalle. Kansalaisjärjestöt ovat yleisesti sitä mieltä, että kestävän yritysvastuun takaamiseksi

tarvitaan sitovia sääntöjä kansallisesti ja kansainvälisesti.

Paikallinen lainsäädäntö ja vapaaehtoisuus eivät useimmiten riitä. Vapaaehtoisilla yhteisöhankkeilla voidaan ideaalitilanteessa luoda toimeentuloa ja hyvinvointia lähialueille. Laajemmassa kuvassa se ei kuitenkaan riitä, mikäli yritykset solmivat salaisia investointisopimuksia hallitusten kanssa, maksavat elämiseen riittämättömiä palkkoja, minimoivat veronmaksunsa tai aiheuttavat ympäristöhaittoja.

Suomen hallitus on ohjelmassaan sitoutunut yritysvastuun edelläkävijämaaksi. Käytännössä se ei kuitenkaan ole yltänyt asetettuun tavoitteeseen.

Oleellista olisi velvoittaa suomalaisyrityksiä noudattamaan YK:n liike-elämää ja ihmisoikeuksia koskevia periaatteita sekä velvoittaa ne lisäämään verosuunnittelunsa avoimuutta.

Käytännössä tämä tarkoittaisi, että yrityksillä olisi velvollisuus arvioida arvoketjunsa ihmisoikeusriskit ennakkoon ja raportoida niiden toteutumisesta. Verosuunnittelun kitkemiseksi yritykset tulisi velvoittaa raportoimaan tilinpäätöksensä maakohtaisesti. Lisäksi Suomen tulisi taata oikeussuoja ihmisille, jotka epäilevät suomalaisyrityksen rikkoneen heidän oikeuksiaan Suomen rajojen ulkopuolella.

Esimerkiksi UPM ei olisi ollut velvollinen raportoimaan Mosambikin investoinnistaan edellä mainittuja tietoja. Jos ongelmia olisi ilmennyt, Mussan kyläläiset eivät olisi myöskään voineet vaatia oikeuttaan Suomessa.

Kirjoittaja on globaalien kehityskysymysten asiantuntijajärjestö Kepan kehityspoliittinen asiantuntija.

050 HAASTATTELU

yritysvastuu

Peruste #4 2014

YHTEISTYÖSSÄ ON TULEVAISUUS Solidaarisuustalous on ekologisesti ja sosiaalisesti kestävä tapa järjestää palvelut ja tuotanto, brasilialaistutkija Antônio Cruz sanoo. Ihmisiä ei kuitenkaan voi pakottaa liittymään yhteen. kukka-maria ahokas

051

Yhteistyössä on tulevaisuus

Laura Lilja Isänmaan toivo video (kesto 25 min 10 s), sähkökaapeli, postikortit / installaatio (n. 300 x 500 x 350 cm) / 2003

tsehallinto, osuuskunnat, aikapankit.

Nämä solidaarisuustalouden käsitteet ovat olleet viime vuosina monien huulilla, mutta mitä niillä oikeastaan tarkoitetaan? Brasilialainen soveltavan taloustieteen tutkija Antônio Cruz saapui marraskuussa Helsinkiin puhumaan aiheesta Kansainvälisen solidaarisuustyön

järjestämään konferenssiin.

Cruzin mukaan solidaarisuustalous on yläkäsite, johon kuuluu monenlaista julkisen ja yksityisen sektorin välimaastoon jäävää taloudellista toimintaa. Vaihtopiirit, työ- ja tuottajaosuuskunnat, aikapankit, säätiöt ja yhteiskunnalliset yritykset painottavat yleensä itsehallintoa, kollek-

052

Peruste #4 2014

tiivista päätöksentekoa sekä ekologisesti ja sosiaalisesti kestävää elämäntapaa.

Tunnetuin näistä toiminnan muodoista lienee osuuskunta. Osuuskunnan jäsenet omistavat yrityksen ja äänivalta jakautuu yrityksessä demokraattisesti jäsenten kesken. Tuotto jaetaan jäsenille, mutta pääasiallisena tehtävänä ei ole taloudellisen voiton maksimoiminen, vaan jäsenten ”kulttuuristen ja sosiaalisten tarpeiden täyttäminen”.

Solidaarisuustalouden yritykset suhtautuvat kapitalismiin kriittisesti ja pyrkivät jopa syrjäyttämään sen, Cruz sanoo. Kaikki osuuskunnat eivät välttämättä kuitenkaan toimi solidaarisuustalouden periaattein, hän huomauttaa: ”Perinteiset osuuskunnat toimivat kapitalismin puitteissa. Brasiliassa tehdyssä kartoituksessa eriteltiin 8 000 osuuskuntaa, mutta niistä vain 1 500 kuului solidaarisuustalouden piiriin.” maataloustuotteista rahastoihin

Cruz kertoo, että Latinalaisessa Amerikassa osuuskuntia perustetaan useimmiten tuottamaan ja markkinoimaan maataloustuotteita. Muitakin toimialoja on, esimerkiksi tietokoneohjelmistoja tuottavia solidaarisia yrityksiä ja kirjakustantamoja. Periaatteessa mitä tahansa liiketoimintaa voi harjoittaa solidaarisuustalouden periaattein.

Tavallista on, että yritysten käytössä ei ole uusinta teknologiaa, koska niillä ei ole suuria alkupääomia. Rahoitusongelmaa ratkaisemaan onkin keksitty rotaatiorahastot. Brasiliassa niitä pyöritetään Cruzin mukaan hiukan eurooppalaisten osuuspankkien tapaan, mutta toisin kuin osuuspankeissa, joihin kuka tahansa voi avata tilin, rotaatiorahastoihin pääsevät

osallisiksi vain siihen sijoittaneet: ”Mikäli osakkaita on 30 ja jokainen sijoittaa 100 dollaria kuussa, saadaan varallisuutta kasaan 3 000 dollaria. Ensimmäisten 1–3 kuukauden aikana yksi osakas saa käyttää koko summan”. Hänen jälkeensä on seuraavan osakkaan vuoro saada rahoitusta liiketoimintaansa. osuuskunnat paikkaavat valtion puutteita

Monissa Latinalaisen Amerikan maissa osuuskuntia tai hyväntekeväisyysjärjestöjä on perustettu paikkaamaan valtion turvaverkon puutteita, kuten toimimatonta terveydenhoitojärjestelmää. Eikö peruspalvelujen tuottamisen pitäisi olla valtion tehtävä? ”Tämä [julkisten palvelujen puutteellisuus] on hyvin yleistä Latinalaisessa Amerikassa. Esimerkiksi Argentiinassa yksityistettiin 1980-luvulla kaikki: julkinen vesihuolto, sähköntuotanto, puhelinlaitokset. Valtio ei enää tuottanut näitä palveluita, mutta yksityiset yrityksetkään eivät ottaneet niitä hoitaakseen. Ihmisten oli pakko liittyä yhteen ja perustaa osuuskuntia.”

Antônio Cruzin mukaan tärkeintä on, että palvelu olisi laadukasta. Sillä ei ole väliä, kumpi palvelun tuottaa, valtio vai osuuskunnat. ”Brasiliassa julkinen terveydenhoito on erittäin huonosti järjestetty, ja sitä käyttävät vain kaikkein köyhimmät. Myös lääkäriosuuskunnat järjestävät terveydenhoitopalveluita, joita keskiluokka käyttää, ja ne toimivat hyvin. En siis vastusta osuuskuntien järjestämää terveydenhuoltoa. Jos ne olisivat kapitalistisia yrityksiä, vastustaisin kyllä.”

Cruz on viime vuosina kuitenkin kritisoinut lukuisissa yhteyksissä Brasilian

053

Yhteistyössä on tulevaisuus

onnellinen kana on vitsi

antônio cruz

u k k a- m a ri a

Antônio Cruz (s. 1967) on brasilialainen soveltavan taloustieteen tohtori ja tutkija. Hän on tutkinut solidaarisuustalouden muotoja 1990-luvulta lähtien. Cruz koordinoi Pelotasin yliopiston yrityshautomoa, jossa autetaan pienyrittäjiä liiketoimintansa alkuun solidaarisuustalouden periaattein. ah

ok

Tarkoittaako solidaarisuustalous Cruzin mukaan siis radikaalia vaihtoehtoa ka-

Kirjoittaja on yhteiskunnallisiin kysymyksiin perehtynyt freelance-toimittaja ja viittä vaille valmis Latinalaisen Amerikan tutkimuksen maisteri. Hän on asunut ja työskennellyt Perussa.

k va:

vaihtoehto kapitalismille?

pitalismille? Vai onko se pelkästään pyrkimys inhimillistää vallitsevaa talousmallia? ”Nähdäkseni ei kumpaakaan. Solidaarisuustalous on syntynyt historiallisen kehityskulun tuotteena. Ei ole esimerkiksi olemassa mitään tiettyä ideologiaa taikka poliittista puoluetta, joka ajaisi liikkeen asiaa. Talouskriisi ja yhteistoiminnan perinne vain yhdistyvät tietyllä hetkellä, ja tästä yhteentörmäyksestä syntyy kollektiivisia yrityksiä – tosin mikäli tämä tuotantotapa yleistyisi yhteiskunnassa, pian koko kapitalismia ei olisi enää jäljellä.”

ku

Puhuttaessa yritysten yhteiskuntavastuusta Antônio Cruz ei näytä innostuneelta. Hänen mukaansa esimerkiksi osuustoimintaa ei voida pitää yhtenä yritysvastuun toteuttamisen muotona, sillä perusperiaatteet ovat niin erilaiset. ”Olen hyvin kriittinen yritysten yhteiskuntavastuuta kohtaan. Minusta se vaikuttaa vain kieroutuneelta hyväntekeväisyydeltä. Yritykset eivät ole todella sitoutuneita yhteiskunnalliseen muutokseen, vaan kyse on pelkästä markkinointijiposta: ihmisten halutaan ostavan omatuntonsa puhtaaksi.

Söin hiljattain lounaaksi kanavoileivän, jonka pahvikääreessä kerrottiin, kuinka onnellisesti kanat elävät. Pakkauksen kyljessä luki: ’We care for our chickens.’” Cruz naurahtaa kuivasti: ”Se oli lähestulkoon vitsi. Mutta monet kuluttajat kuitenkin oikeasti uskovat näihin markkinointiteksteihin. Yritysvastuu on yhtä suurta erehdystä.”

”YHTEISKUNTAVASTUU VAIKUTTAA MINUSTA VAIN KIEROUTUNEELTA HYVÄNTEKEVÄISYYDELTÄ.”

as

hallituksen kannustinpolitiikkaa, jolla koetetaan edistää solidaaristen yritysten syntymistä. ”Siinä ei ole mitään järkeä”, hän sanoo. ”Ei ihmisiä voi pakottaa liittymään yhteen. He liittyvät yhteen, jos haluavat ja kenen kanssa haluavat.

Ei yhtiökumppaniksi voi ruveta kenen kanssa hyvänsä. Yhtiökumppaneiden pitää luottaa toisiinsa, sovittaa näkemyksensä yhteen ja hallita rahaliikennettä yhteisesti. Se on vaikeaa ja monimutkaista.”

054

Peruste #4 2014

PERUSTELUJA

Perusteluja-osiossa julkaistaan numeron teemasta riippumattomia analyyttisesti argumentoivia keskustelunavauksia ajankohtaisista yhteiskunnallisista aiheista. Tarjoa omaa kirjoitusideaasi l채hett채m채ll채 tiivis artikkelisuunnitelma osoitteeseen kuutti.koski@vasemmistofoorumi.fi.

Carita Maury sarjasta Homo Cantans

perusteluja

055

SÄÄTIÖIDEN VAIKUTTAVUUS SYYNISSÄ Säätiöiden osuus tutkimusrahoituksesta on lisääntynyt Suomessa viime vuosina, samoin niiden tilivelvollisuuteen ja vaikuttavuuteen kohdistuvat vaatimukset. Säätiöiden vaikuttavuuden arvioinnissa on kuitenkin ongelmansa. Säätiöiden myöntämän tutkimusrahoituksen hyviä piirteitä ei tulisi hävittää yksiulotteisilla arviointimenetelmillä.

juha-pekka lauronen

056

Peruste #4 2014

äätiöiden ja rahastojen neuvottelukunta (SRNK) julkaisi keväällä 2014 säätiöille räätälöidyn oppaan ”Vaikuttava säätiö – Säätiöiden vaikuttavuuden arvioinnin periaatteita ja käytäntöjä” (Suvikumpu ym. 2014).

Oppaassa perustellaan, miksi tutkimusrahoituksen vaikuttavuutta tulee arvioida ja esitellään arvioinnin periaatteita lyhyesti. Oikeusministeriössä on puolestaan valmisteltu esitys uudeksi säätiölaiksi (OM 2014). Esityksessä säilytetään säätiöiden verovapaus, mutta säätiöiden halutaan ohjaavan varojaan entistä paremmin yleishyödylliseen tarkoitukseen.

Säätiöiden elinvoima perustuu pitkälti veroetuihin. Koska säätiöt on määritelty yleishyödyllisiksi ja yhteiskunnallista elämää edistäviksi, niiden saamat lahjoitukset, tekemät voitot ja myöntämät apurahat ovat verovapaita tiettyyn määrään asti.

Verovapaus on herättänyt myös kritiikkiä, esimerkiksi Perussuomalaisissa. Useiden suomalaisten säätiöiden toiminta on peiteltyä: päätöksentekoprosessi on piilossa julkisuudelta, eikä apurahapäätösten perusteluita nähdä tarpeellisina.

Pohjois-Amerikassa tähän asiaan on tarttunut Joel L. Fleishman (2007, 149 -158), jonka mukaan säätiöitä vaivaa mielivaltaisuus, näkymättömyys ja tilivelvollisuuden puute. Nämä ongelmakohdat rasittavat myös suomalaisia säätiöitä, mikäli ajattelemme Fleishmanin (2007, 253) tavoin , että säätiöillä on jul-

kinen velvollisuus hoitaa tehtävänsä korkeatasoisesti ja vaikuttavasti.

Yksityisten säätiöiden tilivelvollisuus on noussut keskusteluun viime vuosina.

Juridisesti yksityiset säätiöt eivät ole tilivelvollisia ulkopuolisille tahoille, vain johtokunnalleen, joka on riippumaton.

Tilivelvollisuus yhteiskunnalle voidaan perustella sillä, että säätiöt nauttivat verovapautta ja niiden tulisi toimia yleishyödyllisesti. Niiden voidaan ajatella myös olevan tilivelvollisia yksittäisille lahjoittajille. Esityksessä uudeksi säätiölaiksi säilytetään säätiöiden verovapaus, mutta säätiöiden halutaan ohjaavan varojaan entistä paremmin yleishyödylliseen tarkoitukseen (OM 2014, 30).

Säätiöiden yleishyödyllisyyden periaate on kuitenkin edelleen määrittelemätön. Periaatteessa rahaa voidaan myöntää mihin hyvänsä tieteelliseen tai kulttuuriseen hankkeeseen säätiön toimialalla ilman perusteluita. Lahjoitusten epämääräisyys voi ärsyttää niin veronmaksajia kuin avustusten hakijoitakin. Uusi laki pyrkii määrittelemään varainhoidon, sijoitus- ja liiketoiminnan säännöt tarkemmin, mutta ei pysty vastaamaan rahanjaon perusongelmaan: mikä on tukemisen arvoista tiedettä?

Yksityiset varallisuuden lahjoittajat ovat varmasti kiinnostuneita siitä, miten heidän yhteiskunnallinen sijoituksensa hyödyttää tiedettä ja yhteiskuntaa. Säätiöt voivat auttaa varallisuuden strategisessa kohdentamisessa, toisaalta tutkimuksen yhteiskunnallista rele-

057

Säätiöiden vaikuttavuus syynissä

ON HUOMIOITAVA, ETTÄ STRATEGISET TUTKIMUSTEEMAT OVAT TIEDEPOLIITTISIA PÄÄTÖKSIÄ, JOTKA PERUSTUVAT SIIHEN, MITÄ JO TIEDETÄÄN TIETYLTÄ TUTKIMUSALALTA JA YHTEISKUNNAN TARPEISTA. TIETEELLISEN INNOVATIIVISUUDEN SEN PERUSTAVIMMASSA MERKITYKSESSÄÄN VOIDAAN AJATELLA RIKKOVAN TÄLLAISIA VALMIITA ASETELMIA TIETEENALOJEN TUTKIMUSTEEMOISTA.

vanssia on vaikea määrittää ja todentaa.

Tutkijoiden näkökulmasta säätiöiden toiminta voi vaikuttaa mielivaltaiselta.

Apurahan saaminen esimerkiksi kirjan tuottamista varten voi olla hämärä prosessi. Jopa isojen rahastojen tutkimusapurahojen myöntämispäätökset saattavat muistuttaa enemmän arpajaisia kuin pitkälle mietittyä teemakohtaista strategiaa.

Tilivelvollisuuden puuttuminen on asettanut säätiöiden tutkimusrahoituksen erilaiseen asemaan verrattuna julkisiin rahoittajiin. Ne ovat olleet itsenäisempiä ja joustavampia tutkimuksen rahoittajia vapaaehtoissektorin position ansiosta. Säätiöiden etu onkin niiden ketteryys ja joustavuus vähälle huomiolle jääneiden tutkimusalueiden tukemisessa. Stipendejä myönnetään usein sellaisiin vertaisarvioituihin tutkimushankkeisiin, jotka eivät saisi muualta rahoitusta ja joissa ilmenee uudenlaista aloitekykyä.

On huomioitava, että strategiset tutkimusteemat ovat tiedepoliittisia pää-

töksiä, jotka perustuvat siihen, mitä jo tiedetään tietyltä tutkimusalalta ja yhteiskunnan tarpeista. Tieteellisen innovatiivisuuden sen perustavimmassa merkityksessään voidaan ajatella rikkovan tällaisia valmiita asetelmia tieteenalojen tutkimusteemoista.

Säätiöiden asema tutkimuksen rahoittajina on korostunut viime vuosina. Tämä on johtunut julkisen talouden säästöistä ja yksityisen varallisuuden kasvusta. Vuonna 2013 säätiöt suuntasivat tieteelle arviolta 210 miljoonaa euroa, kun Suomen Akatemian osuus tutkimusrahoitukseen oli 329 miljoonaa euroa (Mannila 2014). SRNK uskoo osuuden joko kasvavan tai ainakin pysyvän samalla tasolla. Samalla apurahatutkijoiden määrä ja apurahalla työskentely on lisääntynyt (Puhakka & Rautapuro 2008).

Kasvu ja tilivelvollisuuden vaatimusten lisääntyminen ovat asettaneet säätiöt uuteen ristipaineeseen. Tutkimusrahoituksen vaikuttavuuden arviointi on noussut esiin ja säätiöiden

058

Peruste #4 2014

VIIMEISIMPINÄ TUULAHDUKSINA OVAT TULLEET YLIOPISTOJEN LAADUN AUDITOINTI, TUTKIMUKSEN MERKITTÄVYYDEN ARVIOINTI JA ERITYISESTI TUTKIMUSRAHOITUKSEN VAIKUTTAVUUDEN ARVIOINTI. AKATEEMISELLE ARVIOINNILLE ON KEHITTYNYT OMA JARGONINSA, JOSTA SAAVAT SELVÄÄ VAIN HARVAT. SEN TIETEELLINEN PERUSTA ON HEIKKO.

tutkimusrahoitus on muutoksessa. Se, asettuvatko säätiöt rahoittajina ennakoivaan arviointikulttuuriin, riippuu arviointien teknisestä toteutustavasta ja kustannuksista. Pienten säätiöiden ei kannata tuhlata varojaan kalliisiin arviointiohjelmiin, eikä isojen kehnosti mietittyihin. mikä vaikuttavuus?

Evert Vedung (2003, 3) kuvaa yhteiskunnan eri sektoreilla tapahtunutta arvioinnin aaltoa maailmanlaajuiseksi megatrendiksi. Arvioiminen on saanut pysyvän jalansijan kehittyneiden yhteiskuntien hallinnollisissa käytännöissä ja siitä on tullut kokonaisvaltainen prinsiippi perustella ja toteuttaa päätöksiä: arviointi on monesti laissa säädetty toimenpide.

Yhteiskunnallisissa palveluissa arvioinnin hallitsevuuden voi havaita esimerkiksi koulutuksessa, terveydenhuollossa ja yhteiskuntapoliittisessa päätöksenteossa. Suomessa arvioiminen on omaksuttu 1990-luvun alussa,

mikä on kansainvälisesti vertaillen myöhään. Arviointikulttuurin voidaan katsoa alkaneen 60–70-luvuilla ja esimerkiksi Ruotsi on yksi arvioinnin edelläkävijöistä (Furubo ym. 2002, 11.)

Arviointi ei ole kuitenkaan vielä muodostunut yliopistolliseksi oppiaineeksi Euroopan maissa, toisin kuin PohjoisAmerikassa, vaikkakin sen opetusta järjestetään eri oppiaineiden yhteydessä (Rajavaara 2007, 53).

Suomen myöhäisestä kulttuurinmuutoksesta huolimatta vaikuttavuuden arviointi hallinnollisena periaatteena on kasvattanut juurensa yhteiskunnalliseen maaperäämme. Siitä on tullut uusi hallinnollinen järkeilytyyli: tapa perustella ja toteuttaa päätöksiä (vrt. Rajavaara 2007).

Viimeisimpinä tuulahduksina ovat tulleet yliopistojen laadun auditointi, tutkimuksen merkittävyyden arviointi ja erityisesti tutkimusrahoituksen vaikuttavuuden arviointi. Akateemiselle arvioinnille on kehittynyt oma jargoninsa, josta saavat selvää vain harvat.

Sen tieteellinen perusta on heikko. Konsulttien raporteissa käsitteet sinkoilevat epämääräisesti, mutta onneksi jonkinlaisia pääperiaatteita on olemassa.

Tutkimusrahoituksen vaikuttavuuden arviointi ammentaa käsitteellisen kehyksensä yhteiskuntapolitiikasta, ympäristöpolitiikasta ja terveystieteistä.

Lisäksi muutamat tutkijat (esim. HueyTsyh Cheng) ovat ottaneet tehtäväkseen kehittää monimutkaisia arvioinnin teorioita konsulttien ja virkamiesten tueksi. Vaikka arvioinnista puhutaan monella tavalla ja tasolla, vaikuttavuus (effectiveness) on sen avainkäsitteitä (Rajavaara 2007, 14).

Vaikuttavuuden käsitteen sisältö

059

Säätiöiden vaikuttavuus syynissä

vaihtelee eri arviointiperinteissä, mutta yleisimmin sillä tarkoitetaan, että muutokset täsmäävät tavoitteiden kanssa (Chen 2005, 199-200; Vedung 1997, 3637). Tuloksellisuus on olennaista vaikuttavuudessa, koska muutos tapahtuu tuloksilla. Tuottavuus ja tehokkuus sen sijaan eivät kuulu vaikuttavuuden mittaamiseen täydessä merkityksessään.

Ne ovat eri arviointikategorioita kuin vaikuttavuus. Tehokkuuden voidaan ajatella olevan osa vaikuttavuutta, kun katsotaan reaalisia vaikutuksia suhteessa kustannuksiin (Vedung 1997, 258).

Tulosten ja kustannusten tarkkailu suosii arvioinnin suorittamista jälkikäteen (ex post), jotta voidaan todistaa rahoituksen onnistuminen (Vedung 2003, 21). tutkimusrahoituksen arvioiminen

Vaikuttavuus on yksi tapa arvioida säätiöiden tutkimusrahoituksen onnistumista. SRNK kuvaa oppaassaan (Suvikumpu ym. 2014) hyvin säätiöiden vaikuttavuuden arvioinnin lähtökohtia tutkimusrahoituksen tavoitteiden näkökulmasta suositulla ex post –periaatteella. Arvioinnin tekniikan tulisi kuitenkin asettua yhteiskuntatieteellisen teorian ja tutkimusmenetelmien kontekstiin. Arviointiraporttien yleisenä ongelmana on ollut käsitteellinen hajaannus. Vaikuttavuuden eri osa-alueet sekoittuvat usein keskenään ja tutkimusvaikuttavuudelle annetaan vaihtelevia merkityksiä (Penfield ym. 2014, 21).

Tutkimusrahoituksen vaikuttavuus on ensisijaisesti kiinni tutkimuksen merkittävyydestä (research impact), jota voidaan arvioida samalla tavalla kuin muutoksen merkittävyyttä (impact assessment) yleisesti. Muutokset kuvaa-

vat sitä laajuutta, jolla yksittäiset vaikutukset (tuotokset ja tulokset) ovat muuttaneet yhteiskuntaa (Fleishman 2007, 89).

Muutokset ovat lopulta institutionaalisia ja niiden tulisi näkyä joko lainsäädännössä tai yhteiskunnallisissa käytännöissä. Muutosten merkittävyyden arviointi lähtee liikkeelle kontrafaktuaalisuudesta, toisin sanoen siitä, mitä muutoksia tapahtuu ja mitä ei, kun toimitaan tietyllä tavalla.

Tutkimuksen merkittävyyttä voidaan mitata tieteellisesti ja yhteiskunnallisesti. Tieteellisyys tarkoittaa tutkimuksen julkaisujen tasoa ja verkostojen laajuutta ja syvyyttä. Kiistanalaiset bibliometriset menetelmät ovat yleensä olleet tieteellisen merkittävyyden mittaamisen keskiössä.

Viime aikoina rahoittajat ovat olleet kiinnostuneita yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta, joka oikeastaan tarkoittaa tieteellisten saavutusten siirtämistä yhteiskunnan muille sektoreille, erityisesti päätöksentekoon. Yhteiskunnallisen merkittävyyden mittaaminen on vaikeaa ja sitä vaikeampaa, mitä laajemmin sitä halutaan mitata. Tieteellisen tiedon hyödyntäminen päätöksenteossa on ollut ongelmallista, koska päättäjät eivät joko löydä asiaankuuluvaa tietoa, eivät ymmärrä sitä tai ohittavat sen poliittisten mieltymystensä vuoksi.

Tutkimusten aikaansaamien muutosten merkittävyyden arvioiminen vaatii soveltamista, koska kontrolliryhmien järjestäminen satunnaistetun kontrolloidun tutkimusasetelman pohjalta toimii vain näennäisesti kontrafaktuaalisuuden toteamiseksi. Rahoittamattomat tutkimukset olisivat tällöin kontrolliryhmä, josta tutkittaisiin, saivatko ne

060

Peruste #4 2014

rahoitusta jostain muualta, jossain toisessa muodossa tai hylättiinkö ne kokonaan. Tältä pohjalta vertailua ei ole kuitenkaan mielekästä järjestää.

Rahoitettujen tutkimusten arvioiminen perustuukin käytännössä arvioihin muutosten merkittävyydestä. Muutos osoitetaan ilman vertailuasetelmaa tutkimalla vaikutusten merkittävyyttä pitkällä aikavälillä. Ymmärrys vaikutusten kausaalisuhteista voi paikata tällaisen varjoasetelman (kt. Vedung 1997, 204) puutteita.

Ongelma ei ole niinkään menetelmien puuttuminen, vaan vaikuttavuuden aikajänne sekä sen suhde indikaattoreihin ja yksittäisten tutkimusten todelliseen kykyyn saada aikaan merkittävää muutosta yhteiskunnassa. Yksi tutkimus voi johtaa moniin muutoksiin ja monet tutkimukset yhteen merkittävään muutokseen (Jones & Grant 2013, 31).

Tutkimuksen aikajänne riippuu tieteenalasta ja tutkimuksen tyypistä. Monet tieteelliset innovaatiot ovat vaatineet pitkän ja poukkoilevan sarjan tutkimuksia. Aikajänteen ongelma koskee erityisesti perustutkimusta, joka on aina säätiöille riskisijoitus. Kuitenkin juuri säätiöt usein rahoittavat perustutkimusta.

Perustutkimuksen ja soveltavan tutkimuksen rinnalla on alettu puhua vaikuttavasta tutkimuksesta (research for impact), joka soveltavan tutkimuksen tavoin vastaa pitkän aikaikkunan ongelmiin. Vaikuttavan tutkimuksen on tarkoitus kohdistua nykyisiin yhteiskunnallisiin haasteisiin strategisesti suunnatulla tutkimusrahoituksella.

Valtioneuvostosta annettu periaatepäätös (2013) tutkimusrahoituksen kokonaisuudistuksesta ja strategisen

tutkimuksen rahoitusvälineen perustamisesta julkisille rahoittajille luo tietä vaikuttavuudelle laadun mittarina.

Tutkimuksen tulee olla ajankohtaista, nopeaa ja helposti saatavilla päätöksenteon tueksi. Aikajänteen ongelma pyritään selättämään suunnittelulla. Tällainen arviointi voi kuitenkin ajautua itsetarkoitukselliseksi: mittarien mukaisesta vaikuttavuudesta tulee helposti päämäärä sinänsä. lopuksi

Koska yhteiskunnallinen ilmapiiri tukee vaikuttavuuden arviointia, on todennäköistä, että suurimmat tutkimusta rahoittavat säätiöt ottavat sen käytännökseen. Tällöin on oleellista, miten säätiöt osaavat hyödyntää arviointia siten, että se tukee tutkimusrahoituksen läpinäkyvyyttä ja yleishyödyllisyyttä.

Jo kehitteillä olevat tutkimuksen tietokannat voivat helpottaa arvioimista, kun vertailu helpottuu. Tosin säätiöiden tutkimusteemojen vaihtelevat ja muuttuvat sisällöt voivat tehdä vaikuttavuuden seuraamisesta haasteellista.

Säätiöiden kannattaisikin keskittyä myös tutkimusprosesseihin, joita on tutkittu ja arvioitu vain vähän indikaattorien haasteellisuuden takia.

Säätiöiden kykyä rahoittaa muuten helposti syrjään jääviä tutkimusaloja ei tulisi kadottaa liian kankeiden ja kehnosti mietittyjen arviointimenetelmien vuoksi.

Kirjoittaja toimii tutkimusavustajana Helsingin yliopiston sosiaalitieteiden laitoksella ja on valmistellut hanketta tutkimusrahoituksen vaikuttavuuden arvioinnista.

Säätiöiden vaikuttavuus syynissä

lähteet: ✕✕

Chen, Huey-Tsyh (2005): Practical Program Evaluation. SAGE Publications, Inc, Thousand Oaks.

Saatavilla: http://srmo.sagepub.com/view/practical-program-evaluation/SAGE.xml. Viitattu 14.4.2014.

✕✕

Furubo, Jan-Eric & Rist, Ray C. & Sandahl, Rolf (toim.) (2002): International Atlas of evaluation.

Transaction Publishers, Lontoo.

✕✕

Jones, Molly Morgan & Grant, Jonathan (2013): Making the Grade: Methodologies for assessing and evidencing research impact. Julkaisussa Dean, Andrew, Wykes, Micheal & Stevens, Hilary (eds.)

7 esseys on impact. University of Exeter, 25-43. Saatavilla: https://ore.exeter.ac.uk/repository/ handle/10871/9901. Viitattu 20.10.2014.

✕✕

Mannila, Heikki (2014): Tutkimuksen rahoitus, tutkimuslaitosuudistus ja strategisen tutkimuksen rahoitusväline. Esityksessä strategisen tutkimusrahoituksen teemavalmistelusta STN:lle, keskustelutilaisuus 13.6.2014. Suomen Akatemia.

✕✕

Oikeusministeriö (OM) (2014): Hallituksen esitys eduskunnalle säätiölaiksi ja eräiksi siihen liittyviksi laeiksi. Säätiölaki, luonnos. Saatavilla: http://oikeusministerio.fi/material/attachments/om/ valmisteilla/lakihankkeet/yhtiooikeus/Ohy2bBLyx/Saatiolaki_HE_luonnos_28032014_OMn_sivuille_ docx1.pdf. Viitattu 13.6.2014

✕✕

Penfield, Teresa; Baker, Matthew J.; Scoble, Rosa & Wykes, Michael C. (2014): ”Assessment, evaluations, and definitions of research impact: A review”. Research Evaluation 23, 21–32. Saatavilla: http://rev.oxfordjournals.org/content/early/2013/10/08/reseval.rvt021.full. Viitattu 28.9.2014

✕✕

Puhakka, Antero & Rautopuro, Juhani (2008): ”Apurahalla työskentely lisääntynyt: Tieteentekijöidenliiton jäsenkyselyn 2007 tuloksia”. Acatiimi 5/2008.

✕✕

Rajavaara, Marjatta (2007) Vaikuttavuusyhteiskunta: Sosiaalisten olojen arvostelusta vaikutusten todentamiseen. Sosiaali- ja terveysturvan tutkimuksia 84. Kelan tutkimusosasto, Helsinki 2007.

Saatavilla: https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10250/3290/RajavaaraVaikuttavuusnetti. pdf?sequence=2

✕✕

Suvikumpu, Liisa, Tikka, Päivi & Saukkonen, Pasi (toim. 2014) Vaikuttava säätiö: Säätiöiden vaikuttavuuden arvioinnin periaatteita ja käytäntöjä. Säätiöiden ja rahastojen neuvottelukunta ry. DMPDigital Media Partners Oy, Helsinki.

✕✕

Valtioneuvosto (2013): Valtioneuvoston periaatepäätös valtion tutkimuslaitosten ja tutkimusrahoituksen kokonaisuudistukseksi. Helsinki. Saatavilla: http://vnk.fi/hankkeet/Valtion_ tutkimuslaitosten_ja_tutkimusrahoituksen_kokonaisuudistus/fi.jsp. Viitattu 20.10.2014.

✕✕

Vedung, Evert (2003): Arviointiaalto ja sen liikkeellepanevat voimat. Stakes, FinSoc, työpapereita 2/2003. Saatavilla: http://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/75427/tp2_03.pdf?seque. Viitattu 20.10.2014.

✕✕

Vedung, Evert (1997): Public Policy and Program Evaluation. Transaction publishers. New Brunswick, New Jersey.

061

062 HAASTATTELU

Peruste #4 2014

HYVINVOINTIA TYÖTÄ VÄHENTÄMÄLLÄ Anna Cooten mukaan työviikon lyhentäminen olisi yksi ratkaisu niin kasvavaan työttömyysongelmaan kuin ympäristökriisiinkin.

Hän näkee sen askeleena kohti laajempaa yhteiskunnallista muutosta. kuutti koski

063

Hyvinvointia työtä vähentämällä

ntinen valtiosihteeri Raimo Sailas ehdotti vastikään normaalin viikkotyöajan pidentämistä. Kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Arto Satonen sekä Elinkeinoelämän keskusliiton toimitusjohtaja Jyri Häkämies ovat myös esittäneet vastikkeetonta viikkotyötuntien lisäämistä lääkkeeksi talousongelmiimme.

New Economics Foundationin (NEF) sosiaalipolitiikan osaston tutkimusjohtaja Anna Coote menisi osin samoista syistä täysin vastakkaiseen suuntaan.

Cooten mukaan työviikon lyhentäminen ja palkkatyön tasaisempi jakaminen vähentäisi työttömyyttä, lisäisi työntekijöiden tuottavuutta ja vahvistaisi näin taloutta. Kalevi Sorsa -säätiön seminaarissa marraskuussa Suomessa vieraillut Coote ehdottaa normaalin työviikon lyhentämistä 30 tuntiin.

Hän esittää, että työajan vähentäminen myös pienentäisi hiilijalanjälkeämme, vahvistaisi demokratiaa, lisäisi ihmisten yleistä hyvinvointia ja saattaisi jopa muuttaa arvomaailmaamme. ”Kyse on paljon isommasta asiasta kuin vain työviikon lyhenemisestä.” kohti talouslaskua

Yksi Cooten väitteistä on, että työajan lyhentäminen lisäisi työn tuottavuutta.

Lyhyempää työviikkoa tekevät ovat hänen mukaansa tehokkaampia suhteessa työtunteihin.

Valtioiden tasolla tarkasteltuna hollantilaiset ja saksalaiset tekevät verrat-

tain lyhyttä työviikkoa, mikä ei ole rapauttanut näiden maiden tuottavuutta, Coote toteaa. Esimerkiksi Kreikassa, Espanjassa ja Portugalissa taas tehdään keskimäärin huomattavasti pidempiä työviikkoja. Pitkät työviikot eivät siis ainakaan takaa maan taloudellista menestystä, eivätkä lyhyet tee sitä mahdottomaksi.

Coote myöntää kuitenkin, että työajan merkittävä vähentäminen johtaisi lopulta todennäköisesti bruttokansantuotteen laskuun. Se on tarkoituskin.

Hän kertoo, että pääsyy siihen, miksi NEF ryhtyi tutkimaan työajan lyhentämistä oli hiilijalanjälkemme pienentäminen. Idea tuli alun perin Peter Victorilta ja Tim Jacksonilta – kahdelta ympäristötaloustieteilijältä, jotka ovat pyrkineet luomaan kasvusta irrottautuvia talousmalleja. Työn uudelleenjakamisella ja työviikon lyhentämisellä voitaisiin välttää talouslaskusta muutoin seuraava massatyöttömyys. Äkkiseltään voisi ajatella, että ihmiset kuluttaisivat enemmän, kun heillä on siihen enemmän aikaa, mutta Cooten mukaan näin ei ole. Hän viittaa yhdysvaltalaisekonomisti Juliette Schorin työhön. Pitkät työviikot korreloivat ison hiilijalanjäljen kanssa. Iso osa paljon päästöjä aiheuttavasta kulutuksestamme johtuu Schorin mukaan nimenomaan ajan puutteesta. Ihmiset lentävät lentokoneella lyhyitäkin matkoja, liikkuvat yksityisautoilla, syövät prosessoitua ruokaa ja niin edelleen, koska se on nopeaa. ”Minäkin lensin Suomeen,

064

Peruste #4 2014

EIKÖ LYHENNETTY TYÖVIIKKO AJAISI MATALAPALKKAISISSA TÖISSÄ OLEVIA IHMISIÄ KÖYHYYTEEN? ”KYLLÄ AJAISI, ITSE ASIASSA AIKA MONI IHMINEN ON SELLAISESSA ASEMASSA”, VASTAA COOTE. TÄMÄ ON YKSI KESKEINEN SYY SIIHEN, MIKSEI HÄN EHDOTA YKSINKERTAISTA TYÖAJAN KERTALEIKKAUSTA.

koska muuten matka olisi kestänyt niin kauan”, Coote toteaa. ”Pyöritämme talousjärjestelmäämme aivan kuin ainoastaan palkkatyöllä olisi väliä”, Coote heittää. Hänen mukaansa tarvitsisimme uudenlaisia tapoja mitata työntekoa, tuottavuutta ja asioiden arvoa. ”Useimmilla asioilla, jotka ovat meille todella tärkeitä, ei ole hintalappua.”

Kyse on loppujen lopuksi siitä, mitä pidämme yhteiskunnassamme arvossa. asteittainen siirtymä

Coote myöntää, ettei työn jakaminen onnistuisi kaikilla aloilla noin vain jyvittämällä tehtäviä uudestaan. Yksi Cooten ehdottama vaihtoehto olisi, että uudet työmarkkinoille tulijat tekisivät lähtökohtaisesti noin 30-tuntista työviikkoa ja vanhat työntekijät siirtyisivät eläkkeelle siten, että työaika lyhenisi vuosittain esimerkiksi 55-vuotiaasta eteenpäin.

Entä voisiko julkinen sektori olla edelläkävijä työviikon lyhentämisessä ja työn jakamisessa? Cooten mielestä voisi, mutta tässä tulisi olla varovainen, ettei työajassa tulisi kuilua julkisen ja yksityisen sektorin välillä.

palkka-alea vastaan

Työn väheneminen tarkoittaisi oletettavasti myös pienempiä palkkoja työntekijöille. Eikö lyhennetty työviikko ajaisi matalapalkkaisissa töissä olevia ihmisiä köyhyyteen? ”Kyllä ajaisi, itse asiassa aika moni ihminen on sellaisessa asemassa”, vastaa Coote. Tämä on yksi keskeinen syy siihen, miksei hän ehdota yksinkertaista työajan kertaleikkausta.

Työajan lyhentäminen on mahdollista ainoastaan, mikäli taistelemme samalla liian matalia palkkoja vastaan ja tasaamme tuloja, Coote linjaa. ”Kaikilla pitäisi olla varaa tehdä lyhyempää työviikkoa.”

Jotkut perustulon puolestapuhujat ovat pitäneet perustuloa mahdollisuutena lyhentää työaikaa. ”Ymmärrän kyllä, miksi ihmiset ovat innoissaan perustulosta, mutta suhtaudun varauksella tällaisiin ihmelääkeratkaisuihin”, Coote ilmoittaa.

Hän pitää todennäköisenä, että toteutuessaan perustulon taso olisi niin matala, että se heikentäisi ihmisten sosiaaliturvaa. Iso-Britannian julkisissa keskusteluissa esillä olleet perustulomallit eivät ole Cooten mukaan riittäviä takaamaan ihmisten toimeentuloa.

065

Hyvinvointia työtä vähentämällä

realismia?

Ainakaan Suomen poliittinen ilmapiiri ei tuntuisi suosivan työn vähentämistä.

Myöskään matalapalkka-alojen tienestien nostaminen ja tuloerojen tasaaminen eivät tuntuisi olevan niin Suomessa kuin Cooten kotimaassa Iso-Britanniassakaan tällä hetkellä kovin kovassa huudossa. Palkka-ale on päivänpolitiikan perusretoriikkaa, melkein kaikki puolueet tuntuvat vähintäänkin ”kannustavan palkkamalttiin”.

Coote myöntää, että työntekijöiden neuvotteluvalta on vähentynyt merkittävästi viimeisen 30 vuoden aikana. Lisäksi useimmat ammattiliitotkin haraavat työajan lyhentämistä vastaan. ”Monia tämän päivän itsestäänselvyyksiä pidettiin kuitenkin aiemmin mahdottomuuksina.” Coote heittää esimerkkeinä orjakaupan kieltämisen, naisten äänioikeuden ja tupakointikiellon julkisissa sisätiloissa. ”Ei siitäkään ole kovin kauan, kun normaali työpäivän mitta oli 12 tuntia.”

Hän korostaa, että yhteiskunnallisia muutoksia tapahtuu ainoastaan muuttamalla yleistä asenneilmapiiriä. Tätä työtä Coote pyrkii paraikaa tekemään.

Cooten mukaan keskusteluilmapiiri on jo muuttunutkin. Tänä päivänä aiheesta puhutaan aivan eri tavalla ja eri määrin kuin 2010, jolloin NEF esitti työajan lyhentämistä 21 tuntiin. työaika ja demokratia

Työajan lyhentämistä vastustavat tahot vetoavat usein jonkinlaiseen talouskasvun pakkoon. Taustalla saattaa olla muitakin syitä.

Yksi seuraus työajan lyhentämisestä

YKSI SEURAUS TYÖAJAN LYHENTÄMISESTÄ OLISI COOTEN TULKINNAN MUKAAN NIMITTÄIN, ETTÄ SE VAHVISTAISI DEMOKRATIAA: IHMISILLÄ OLISI ENEMMÄN AIKAA SEURATA YHTEISKUNNALLISIA KYSYMYKSIÄ JA OSALLISTUA.

olisi Cooten tulkinnan mukaan nimittäin, että se vahvistaisi demokratiaa: ihmisillä olisi enemmän aikaa seurata yhteiskunnallisia kysymyksiä ja osallistua. ”Mutta pitkät työpäivät voivat olla erittäin hyödyllinen asia eliitille, joka ei halua vastarintaa”, Coote toteaa.

Kirjoittaja päätoimittaa tätä lehteä 18 tunnin työviikolla.

anna coote & new economics foundation: Työajan lisäksi Anna Coote on tutkinut esimerkiksi sosiaaliturvan uudistamista sekä yhteistuotantoa. Aiemmin hän on toiminut muun muassa Iso-Britannian Kestävän kehityksen komission terveysvaltuutettuna, King’s fund –hyväntekeväisyysjärjestön terveyspoliittisena johtajana sekä Institute for Public Policy Research -ajatuspajan vanhempana tutkijana ja apulaisjohtajana. Coote on Bathin yliopiston kunniatohtori.

kirjat

066

Peruste #4 2014

poliittisen järjestelmän rappio

Peter Mair (2013): Ruling the Void.

The Hollowing of Western Democracy.

Verso, Lontoo. 174 s.

ruurik holm

eter Mair käsittelee kirjassaan länsieurooppalaisen poliittisen järjestelmän muutosta viimeisten vuosikymmenten aikana. Ruling the Void -teoksen keskeinen teesi on, että sekä kansalaiset että poliittinen eliitti ovat vetäytyneet pois puoluepolitiikan areenoilta.

Kansalaiset äänestävät vähemmän, liikkuvien äänestäjien määrä on kasvanut eivätkä kansalaiset enää kuulu puolueisiin samassa määrin kuin ennen.

Poliittinen eliitti puolestaan verkostoituu keskenään eikä enää niinkään toimi puolueiden edustajana muualla poliittisessa järjestelmässä, kuten hallituksessa tai paikallishallinnossa. Tilanne on mennyt Mairin siteeraaman Rudy Andewegin mukaan jopa niin pitkälle, että puolueista on tullut vallankäytön oikeuttajia kansalaisten suuntaan, kun ne ennen olivat kansalaisten intressien edustajia vallan instituutioissa.

Mair esittää väitteidensä tueksi vuoteen 2009 asti ulottuvia tilastoja äänestysprosentista, jäsenmääristä ja äänestäjien liikkuvuudesta viidessätoista Länsi-Euroopan maassa, mukaan lukien Suomessa. Mairin johtopäätös on, että 1900-luku oli ”massapuolueiden” vuosisata, mutta nyt elämme jo hyvin toisenlaista aikaa.

Ennen äänestäjien poliittinen identiteetti oli tiukasti kytköksissä sosiaaliseen taustaan. Puolueet käyttivät vaikutusvaltaa ihmisten koko elämään,

esimerkkeinä urheiluseurat, harrastuspiirit ja kuluttajaosuuskunnat. Yhteiskunta oli jakautunut sosiaalisiin blokkeihin, joita puolueet edustivat.

Luokka-asemien ja sosiaalisten identiteettien pirstoutuminen on johtanut siihen, että puolueet eivät voi enää nojata ”perinteiseen äänestäjäkuntaan”.

Puolueisiin kytkeytyneet blokit ovat murentuneet, yhteiskunta on tässä mielessä individualisoitunut.

Toisaalta yhteiskunta on Mairin mukaan individualisoituessaan myös homogenisoitunut: kaikki kulttuuri on valtavirtakulttuuria, jolloin yhä useammat äänestäjät ovat kaikkien puolueiden potentiaalista äänestäjäkuntaa.

Puolueet ovat enemmän kiinnostuneita yksilöllistyneen liikkuvan äänestäjän kannatuksesta kuin jäsenkuntansa mielipiteistä.

Ennen puolueet yhdistivät kansalaiset ja poliittisen järjestelmän. Ne olivat kansanliikkeitä, joiden välityksellä kansalaiset käyttivät valtaa. Nykyisin puolueet ovat politiikan areenalla esiintyviä, kansalaisten aktiivisuudesta riippumattomia instituutioita, joiden toimintaan kansalaiset osallistuvat enimmäkseen katsojan roolissa.

Mairin johtopäätös on, että puolueet eivät enää toimi kansalaisten ja poliittisen järjestelmän yhdistäjinä. Tästä seuraa, että hallitukset eivät enää ole puoluevaltaisia hallituksia (”party go-

067

Kirja-arvio

vernment”) perinteisessä mielessä.

Puoluevaltaisiin hallituksiin perustuvassa järjestelmässä kansalaiset käyttävät hallitusvaltaa puolueiden välityksellä. Mairin mukaan puoluevaltaisen hallituksen tulee täyttää seuraavat ehdot: 1) Puolue tai tietyt puolueet voittavat hallitusvallan vapaissa vaaleissa. 2) Poliittiset johtajat rekrytoidaan puolueiden kautta. 3) Puolueet tarjoavat äänestäjilleen selkeät politiikkavaihtoehdot.

4) Politiikan sisällön määrittävät hallituspuolueet. 5) Puolueet ovat poliittisessa vastuussa hallituksen päätöksistä.

Vaikka ensimmäinen ehto toteutuu edelleen länsimaisissa demokratioissa, muiden ehtojen osalta tilanne on epäselvempi.

Poliittiset johtajat ovat edelleen puolueiden valitsemia, mutta he eivät välttämättä edusta puolueiden pyrkimyksiä samassa mielessä kuin ennen. Johtajien valintaan vaikuttavat yhä enemmän esimerkiksi suora kansansuosio ja mediataidot, eikä niinkään se, edustavatko he puolueen enemmistön määrittämää poliittista linjaa.

Mair puhuu poliittisen johtajuuden ”presidentialisoitumisesta” parlamentaarisissa demokratioissa. Poliittiset johtajat edustavat suoraan kansalaisia ja puolueiden välittävä linkki on heikentynyt.

Entäpä sitten Mairin kolmas ehto?

Mairin mukaan puolueiden tarjoamat politiikkavaihtoehdot muistuttavat yhä enemmän toisiaan. Vaalikampanjoissa kalastellaan ääniä markkinoinnin keinoin enemmän kuin pyritään tarjoamaan vaihtoehtoisia ohjelmia, joiden välillä äänestäjät voisivat valita.

Yksi syy tähän on, että puolueiden mahdollisuudet tarjota poliittisia vaihtoehtoja ovat heikentyneet. Tähän vai-

kuttaa Mairin neljännen ehdon rapautuminen. Mairin mukaan päätösvalta on siirtynyt pois puolueiden kontrollista niin sanotuille ei-puoluepoliittisille (”non-partisan”) tahoille.

Mair näkee tämän johtuvan muun muassa yhteiskunnan ja lainsäädännön monimutkaistumisesta sekä tähän liittyvästä asiantuntijaorganisaatioiden painoarvon kasvamisesta. Euroopassa suuri osa lainsäädännöstä tulee Euroopan unionista, joka ei ole puoluevaltaisen hallituksen ohjauksessa. Myös globalisaation mukanaan tuomilla reunaehdoilla on vaikutuksensa.

Mair toteaa lisäksi, että kunkin puolueen äänestäjäkunnan sekalaisuus verrattuna aiempaan vaikeuttaa johdonmukaisten kokonaisuuksien tarjoamista. Puolueiden ei välttämättä kannata profiloitua selkeästi, koska sellainen voi karkottaa liikkuvia äänestäjiä.

Puolueiden profiloitumista vaikeuttaa Mairin mukaan myös perinteisen vasemmisto-oikeisto -jaon hämärtyminen. Mair viittaa Jacques Thomasseniin, jonka mukaan mielekäs valinta vaaleissa edellyttäisi, että puolueita voitaisiin arvioida yhden mittarin tai ulottuvuuden perusteella, eikä toistaiseksi muuta yksiselitteistä akselia ole hahmottunut kuin perinteinen oikeisto-vasemmisto– jako. Jos puolueiden eroja mitataan useamman ulottuvuuden avulla, äänestäjän täytyy tehdä valintansa omien painotustensa perusteella. Tällöin vaalin tuloksesta ei voi lukea äänestäjien preferenssejä, koska ei ole tietoa, miten paljon kukin äänestäjä painotti mitäkin ulottuvuutta.

Koska puolueiden valta on kaventunut, niitä on myös vaikea pitää entiseen tapaan vastuullisina harjoitetusta poli-

068

Peruste #4 2014

VASTAVÄITTEENÄ MAIRILLE VOI TODETA, ETTÄ VALLAN KAIKKOAMINEN PUOLUEILTA EI NIINKÄÄN JOHDA SIIHEN, ETTEIKÖ ONGELMIIN SYYLLISIÄ PUOLUEITA VOISI NIMETÄ (SYYLLINEN LÖYTYY AINA), VAAN ETTÄ VAALIEN JÄLKEEN SAMANLAINEN POLITIIKKA JATKUU HALLITUKSEN VAIHDOKSESTA HUOLIMATTA.

tiikasta. Vastuu pakenee puolueilta kulissien taakse.

Vastaväitteenä Mairille voi todeta, että vallan kaikkoaminen puolueilta ei niinkään johda siihen, etteikö ongelmiin syyllisiä puolueita voisi nimetä (syyllinen löytyy aina), vaan että vaalien jälkeen samanlainen politiikka jatkuu hallituksen vaihdoksesta huolimatta. Mair ei kuitenkaan analysoi vallan ja vastuun problematiikkaa kovinkaan tarkasti.

Mair omistaa kokonaisen luvun Euroopan unionin käsittelylle. Hänen teesinsä on, ettei EU:sta ole haluttukaan tehdä poliittista toimijaa, jota voitaisiin hallita puoluevaltaisilla hallituksilla. Puoluevaltaisuudessa on ongelmia etenkin eliitille. Monimutkaisten, yli vaalikausien ulottuvien asioiden perustelu kansalaisille on vaikeaa. Kärjistäen sanottuna, politiikkaa on helpompi tehdä, jos kansalaiset eivät sotkeudu siihen. Mairin mukaan EU:n vallan kasvu on heikentänyt kansallista päätöksentekoa.

Tämä puolestaan on osaltaan kriisiyttänyt politiikan legitimiteetin myös kansallisella tasolla. Mair esittää, että

EU:n asettamat rajat kansalliselle politiikanteolle ovat osaltaan johtaneet yleiseen politiikanvastaisuuteen, johon liittyy myös euroskeptismi.

Mairin kirja on enimmäkseen selkeä, paikoin kuivakkaan sarkastinen esitys länsieurooppalaisen poliittisen järjestelmän rappeutumisesta. Asiaa olisi voinut dokumentoida perusteellisemminkin, esimerkiksi äänestäjien haastatteluin tai kvantitatiivisilla kyselytutkimuksilla. Kirjan yksi heikkous on tilastomateriaalin tietty pinnallisuus: äänestysprosentit, jäsenmäärät ja äänestäjien liikkuvuus eivät välttämättä kerro koko totuutta. Toisaalta alle 150 sivun varsinaiseen tekstiosuuteen ei kovin perusteellista tarkastelua saa mahtumaan. Kirjan julkaisu postuumisti selittänee osittain tarkastelun suppeutta. Äänestäjien käyttäytymisen muutoksen Mair on dokumentoinut kohtuullisesti, mutta eliitin osalta lukija jää kaipaamaan tarkempaa evidenssiä. Eliitin vetäytyminen ”vallan kammareihin” on yleinen oletus, ja voi hyvin pitää paikkansa, mutta tätäkään asiaa ei voi varmasti tietää ennen perusteellisempaa tutkimusta.

Oikeistopopulismin nousu ympäri Eurooppaa mietityttää nykyisin monia; samoin poliittisen kiinnostuksen väheneminen ja yleinen järjestelmäkriittisyys.

Ilmiön syitä kuitenkin analysoidaan yllättävän vähän. Tähän Mairin kirja tarjoaa oivan parannuksen. Tietä osallistavampaan poliittiseen järjestelmään tai kulttuuriin Mair ei kuitenkaan viitoita.

Kirjoittaja on Vasemmistofoorumin toiminnanjohtaja.

069

Kirja-arvio

ilmastonmuutos ei pysähdy tekniikalla ieläkö muistatte Yhdysvaltojen varapresidentti Al Goren kampanjan ilmaston lämpenemistä vastaan ja elokuvan ”An Inconvenient Truth” eli Epämiellyttävä totuus? Silloin oli vuosi 2006.

Silloin maailma pelkäsi kasvihuoneilmiötä ja etsi keinoja vähentää hiilidioksidipäästöjä. Sen jälkeen planeettamme on kuumentunut pelottavan nopeasti ja ennustukset hirmumyrskyistä ja tulvista ovat toteutuneet.

Ilmaston muutokseen on kuitenkin totuttu. Sen aiheuttaja, kulutuskeskeinen elämäntapa, on pikemminkin voimistunut kuin vähentynyt. Naomi Klein vertaa nykyisiä toimenpiteitä lämpenemisen pitämiseksi kahdessa asteessa tilanteeseen, jossa lääkäri sanoisi potilaalle, että hän välttää tupakoinnin terveyshaitat, mikäli polttaa kuukaudessa yhden savukkeen vähemmän kuin ennen.

Klein sanoo uuden kirjansa ”This changes everything”, eli Tämä muuttaa kaiken, olevan rankin ja tärkein hänen teoksistaan. Kirjan nimeen kiteytyy sen keskeinen sisältö: maapallon kuumenemista ei estetä teknologisilla innovaatioilla, kuten pienten peilien sijoittamisella ilmakehään heijastamaan auringon lämpöä avaruuteen.

Elämäntapamme muuttuu – joko vapaaehtoisesti ja hallitusti tai katastrofien seurauksena. Ympäristöystävällisen

polttoaineen kehittäminen henkilöautoihin ei riitä, eikä joukkoliikenteen lisääminen. Kaupunkien on muututtava siten, että työpaikat ja asuinalueet ovat lähellä toisiaan ja matkustaminen vähenee.

Kleinin kirja on rönsyilevä ja moniulotteinen. Klein käyttää esimerkkejä läpi kirjan ja niissä näkyvät teoksen keskeiset ajatukset. Hän näkee ilmastonmuutoksen kaksisataa vuotta sitten alkaneena kapitalismin ja teollistumisen seurauksena. Ongelmat sen torjumisessa johtuvat Kleinin mukaan globalisaatiosta, ennen kaikkea vapaakauppasopimuksista.

Kun tehtaat ja työpaikat ovat kadonneet Euroopasta ja Yhdysvalloista, ovat ammattiyhdistysliike ja vasemmistopuolueet heikentyneet. Tämä onkin ollut yksi globalisaation kannattajien ta-

Naomi Klein (2014): This Changes Everything.

Capitalism vs. the Climate.

Allen Lane, Penguin Books, Lontoo. 566 s.

kristiina koivunen

NAOMI KLEIN VERTAA NYKYISIÄ TOIMENPITEITÄ LÄMPENEMISEN PITÄMISEKSI KAHDESSA ASTEESSA TILANTEESEEN, JOSSA LÄÄKÄRI SANOISI POTILAALLE, ETTÄ HÄN VÄLTTÄÄ TUPAKOINNIN TERVEYSHAITAT, MIKÄLI POLTTAA KUUKAUDESSA YHDEN SAVUKKEEN VÄHEMMÄN KUIN ENNEN.

070

Peruste #4 2014

NAOMI KLEIN ON KANADALAINEN, JA POHJOISAMERIKAN NÄKÖKULMA TULEEKIN KIRJASSA VOIMAKKAASTI ESILLE. JOTKUT KIRJAN ESIMERKIT OVAT EUROOPPALAISELLE LUKIJALLE VIERAITA.

voitteista. Suuri osa ihmisistä haluaa pysäyttää maapallon kuumenemisen, mutta twiittailu ja mielenosoitukset eivät riitä. Niiden lisäksi tarvitaan vahvaa ja hyvin organisoitua toimintaa. Päätöksenteko on palautettava markkinavoimilta takaisin valtioille ja puolueille.

Vaikka edessä häämöttää vaara inhimillisen elämän loppumisesta planeetallamme, lyhytaikaiseen voittoon pyrkivä toiminta ja vapaakauppasopimukset ohjaavat edelleen kehitystä.

Tämä on johtanut moniin ristiriitaisuuksiin, kuten siihen, että jääpeitteen väheneminen pohjoiselta arktiselta alueelta on vetänyt sinne öljy-yhtiöitä poraamaan öljyä paljastuneilta merialueilta. Tämä lisää kasvihuonekaasuja ja napajään sulamista, eli nopeuttaa ilmaston kuumenemista.

Saksassa ydinvoiman ja ydinaseiden vastainen kampanjointi ja väestön aktivoituminen ovat pakottaneet sähköyhtiöt valmistamaan aiempaa suuremman osan Saksassa käytetystä sähköstä tuuli- ja aurinkoenergialla. Samaan aikaan sähköfirmat ovat kuitenkin lisänneet hiiltä polttamalla tuotetun sähkön myyntiä ulkomaille niin paljon, että Saksan hiilidioksidipäästöt ovat lisääntyneet. Klein esittelee runsaasti vastaavanlaisia esimerkkejä.

Kirja koostuu kolmesta pääkappaleesta. Ensiksi Klein esittelee maapal-

lon kuumenemisen syitä ja siihen liittyviä kummallisuuksia. Seuraavassa kappaleessa hän esittelee näkemyksiä maapallon viilentämisestä tekniikan kehityksen avulla. Tosiasiassa tätä kampanjoivat tahot haluavat Kleinin mukaan lieventää ihmisten huonoa omaatuntoa ilmakehän pilaamisesta ja saada heidät jatkamaan henkilöautolla ajamista, lentämistä, shoppailua ja suurten asuntojen lämmittämistä.

Kolmannessa, kirjan laajimmassa osassa, Klein esittelee ympäristöliikkeitä ja kampanjoita, joilla on ollut todellista vaikutusta. Useimmat niistä toimivat ”etelässä”, kuten Etelä-Amerikassa, tai ovat alkuperäiskansojen kansalaisliikkeitä.

Ilmaston kuumeneminen ei ole Kleinille muista asioista irrallaan oleva tekninen ongelma, vaan seurausta elämäntavasta ja arvomaailmasta, johon kuuluu kapitalistisen, globaalin talouden puolustamisen lisäksi yksityisautoilun puolustaminen, abortin vastustaminen ja sosialismin uhkan näkeminen kaikkialla. Yhdysvalloissa tätä kokonaisuutta kannattavat tahot toimivat konservatiivisessa teekutsuliikkeessä.

Naomi Klein on kanadalainen, ja Pohjois-Amerikan näkökulma tuleekin kirjassa voimakkaasti esille. Jotkut kirjan esimerkit ovat eurooppalaiselle lukijalle vieraita.

071

Kirja-arvio

Toisaalta Klein tekee ymmärrettäviksi sellaisia asioita, jotka täällä tuntuvat uskomattomilta, kuten sen, että suuri osa yhdysvaltalaisista ei edelleenkään usko ilmastonmuutokseen, vaan pitää sitä sosialistien propagandana. Heille kyse on eksistentiaalisesta kysymyksestä: Raamatussa ihmisiä kehotetaan lisääntymään ja täyttämään maa, siis hallitsemaan sitä. Tämä maailmankuva murtuu, jos luonto osoittautuukin ihmistä vahvemmaksi eikä päinvastoin. Siksi he yksinkertaisesti eivät usko sitä.

Naomi Klein haluaa synnyttää maapallon pelastamiseksi vahvan maailmanlaajuisen kansalaisliikkeen. Hän ei pidä tehtävää mahdottomana, sillä valtavia ongelmia on ratkaistu ennenkin: orjuus on poistettu ja naiset ovat saaneet äänioikeuden.

Hän vertaa uhkaavaa tuhoa laajaan ydinsotaan, jonka uhkaa vastaan kampanjoitiin 1980-luvulla. Silloin ihmiset vaativat ydinaseiden vähentämistä. He eivät uskoneet, että ydinsota vältetään, jos kaikki toimivat kuten ennenkin. Totuttujen käytäntöjen toistaminen näyttäisi kuitenkin nykyään olevan yleinen tapa reagoida ajatukseen hiilidioksidipäästöjen vähentämisestä.

Kleinin uusi kirja on tärkeä askel päästöjen vähentämistä vaativan kansalaisliikkeen kehittämisessä. Teos kuvaa aihetta kokonaisvaltaisesti, toisin kuin useimmat muut ilmastonmuutosta käsittelevät kirjat ja tutkimukset. Vallitseva näkökulmahan on tekninen, arvioidaan esimerkiksi sitä, miten myrskyihin voidaan varautua kaupunkisuunnittelussa.

Eräitä Kleinin kirjan keskeisiä vaatimuksia ovat vapaakauppasopimusten ja kunnallisten palvelujen yksityistämisen

lopettaminen sekä öljyyn, maakaasuun ja hiileen perustuvan energiantuotannon lopettaminen. Energian tuotanto on palautettava valtioille ja kunnille, yritysten toimintaa kontrolloivan lainsäädännön lisääminen ei riitä. Muutos ei ole utopiaa, vaan Klein esittelee konkreettisia ehdotuksia esimerkiksi haittaveron keräämiseksi öljy-yhtiöiltä puhtaan, uusiutuvan energian lisäämiseksi.

Hän esittää myös uusia globaaleja laskelmia teollistuneiden maiden velan kertymisestä kehitysmaille aina orjakaupasta lähtien. Tämä historia pitäisi huomioida, kun lasketaan eri maiden velvollisuuksia vähentää hiilidioksidipäästöjä ja osallistua puhtaan energian kehittämiskustannuksiin.

Kirjan yksityiskohtaisuus saattaa olla joidenkin lukijoiden kannalta liiallista – toisten kannalta kuitenkin hyödyllistä. Sisällysluettelo ja hakemisto auttavat tiedon etsimisessä, jos kaikkea ei ehdi lukea.

Kirjan lopussa Naomi Klein kertoo koskettavalla tavalla tulostaan äidiksi lapsettomuushoitojen ja kolmen keskenmenon jälkeen. Kokemus antoi hänelle oivalluksen siitä, kuinka ympäristön stressaavat muutokset vaikuttavat kaikkien eläinlajien lisääntymiseen ja uhkaavat elämän jatkumista.

Katastrofin uhkasta huolimatta hän uskoo muutoksen mahdollisuuteen.

Vielä ei ole liian myöhäistä, mutta aikaa ei ole paljoa. Kun tämän kirjan luettuaan kuulee ilmastomuutosuutisia, kiinnittää heti huomion siihen, puhutaanko niissä muutoksen pysäyttämisestä vai siihen sopeutumisesta.

Kirjoittaja on tietokirjailija ja freelancetoimittaja.

072

Peruste #4 2014

laura lilja aura Lilja (s. 1975) on porilainen kuvataiteilija. Hän on valmistunut Taideteollisen korkeakoulun kuvataiteen maisterilinjalta. Lisäksi Lilja on opiskellut kuvataidetta Porin taidekoulussa sekä matematiikkaa ja fysiikkaa Joensuun ja Helsingin yliopistoissa.

Lilja on pitänyt yksityisnäyttelyitä eri puolilla Suomea ja Tallinnassa. Hän on tehnyt myös opetustöitä. Tällä hetkellä Lilja opettaa Taideyliopiston Kuvataideakatemiassa.

Tilalliset teokset, veistokset ja installaatiot, ovat Liljan juttu.

Hän käyttää töissään paljon erilaisia tekniikoita ja materiaaleja metallin hit-

saamisesta videoon ja valoihin.

Ideat Liljan teoksiin kumpuavat usein hänen havaitsemistaan yhteiskunnallisista epäkohdista. Lilja on käsitellyt taiteessaan paljon sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuuteen ja tasa-arvoon liittyviä teemoja sekä esimerkiksi poliisi-instituutiota ja aseistakieltäytymistä.

Lilja kokee, että taiteella on erityisen hyvät mahdollisuudet tehdä yhteiskunnallisia epäkohtia näkyviksi. ”Tilallinen teos ei ainoastaan välitä tietoa ja faktoja vaan moniaistisia kokemuksia ja tuntemuksia.” lauralilja.net

Tilaa maksuton Peruste-lehti osoitteesta www.vasemmistofoorumi.fi.

Tarjoa kirjoitusideaasi Perusteeseen lähettämällä tiivis artikkelisuunnitelma osoitteeseen kuutti.koski@vasemmistofoorumi.fi. Esimerkiksi Perusteluja-osiossa julkaistaan numeron teemasta riippumattomia analyyttisesti argumentoivia keskustelunavauksia ajankohtaisista yhteiskunnallisista aiheista.

Peruste hakee jatkuvasti myös numeron taiteilijoita.

Tarjoa töitäsi lähettämällä 5-10 kuvanäytettä osoitteeseen kuutti.koski@vasemmistofoorumi.fi.

Julkaistuista kirjoituksista ja kuvista maksetaan pienet palkkiot.

Kukka-Maria Ahokas Ruurik Holm Martin Khor Kristiina Koivunen Juha-Pekka Lauronen Ville Luukkanen Eva Nilsson Risto E.J. Penttilä Kukka Ranta Teivo Teivainen Matti YlÜnen