Lohjan kivikirkko - keskiajan aarre

Lohjan 1400-luvun lopulla muurattu kirkko lähiympäristöineen. Vielä nykyisen kaupunkimaiseman keskeltä rakennus kohoaa massiivisena ja majesteettisena vierellään kellotapuli, jonka kivinen alaosa on lähes yhtä vanha kuin kirkkorakennus. Kuva: Lohjan seurakunta

Jos jonkin rakennuksen voi Suomessa ilmaista viettävän edelleen onnellista, pitkää ja näkyvää elämää, niin se on Lohjan kirkko. Pyhän Laurentiuksen nimikkokirkkoa käydään katsomassa niin sen valtavan koon, upean arkkitehtuurin kuin ainutlaatuisten kalkkimaalaustensa takia. Tässä artikkelissa esittelen muutaman aiheen rakennuksen ja koko sen paikan vetovoimasta.

Jo Lohjan kirkollisen paikallisyhteisön ikä ja sijainti herättävät huomiota. Alue perustettiin seurakunnaksi jo Suomen 40 vanhimman vertaisensa joukossa noin vuosien 1220 ja 1250 välissä. Perustamisasiakirjan lienevät laatineet katolisen kirkon Suomen lähetyshiippakunnan1 piispa Tuomas avustajineen yhtenä ja Lohjan seudun talonpoikien johtoväki toisena osapuolena. Tuossa sopimuksessa olennaisia osia olivat pitäjäläisten sitoutuminen kirkon rakentamiseen, koristamiseen ja ylläpitoon sekä sitoutuminen oman papin eli kirkkoherran ylläpitoon verovaroilla ja virka-asunnon, siis pappilan, rakentamisella ja ylläpidolla. Viime mainitussa tärkeintä oli

pappilan perustaminen kaikkine rakennuksineen sekä pelto- ja muine maineen. Pappilan paikka on mitä luultavimmin pysynyt samana tähän päivään asti, joskin monet rakennussukupolvet ovat seuranneet toisiaan ja sen tehtäväkin on nykyisin toimia Lohjan museona. Sen paikka siis palautuu kirkkorakennuksen paikan kanssa noin 800 vuoden taakse.

Tuolloisella nykyistä paljon pienemmällä Uudellamaalla Lohja sijaitsi sen koillisella äärilaidalla, vastassaan Hämeeseen asti kurottuva erämaa. Sen eteläpuolisella Suomenlahden rannikkokaistalla levittäytyivät nauhana Karjaan, Inkoon ja Kirkkonummen pääosin ruotsinkieliset seurakunnat. Lohjan asutus oli valtaosin suomenkielistä, ja kielellisesti se tulikin pitkään olemaan poikkeus koko maakunnassa.

Lohjan seurakunnan virallisen aseman tultua vahvistetuksi oli alueen asukkailla edessään työurakka, jonka kaltaista ei aikaisemmin ollut koettu: oli raivattava kirkon ja pappilan alue sekä ryhdyttävä rakennustöihin. Eritoten puinen kirkkorakennus oli kooltaan ja piirteiltään kokonaan uudenkaltainen, sellaista näillä seuduilla ei ennen ollut nähty. Siksi myös rakennusorganisaatio oli mutkikkaampi kuin mikään aiemmin koettu – talonpoikien omat kotituvat ja muut rakennukset olivat tekniikaltaan helppoja ja kooltaan helppotekoisia, yhden perheen tehtäviä. Julkiset työt vaativatkin pitäjän kaikkien, luultavasti ainakin 50 talon, työpanoksen. Kaikki oli aloitettava lähes tyhjästä, joskin katolisen kirkon johto Maarian pitäjän Koroisissa sijaitsevassa keskuksessa auttoi kokemuksellaan ja ohjeillaan. Luultavasti olikin seurakunnan ensimmäinen tehtävä tässä kirkkojen – ja muidenkin suurrakennusten – suunnitteluun, kustannuslaskelmiin ja työnjakoon perehtyneen rakennusmestarin palkkaaminen. Hän tulikin sitten olemaan se henkilö, joka hoiti niin arkkitehtuurisuunnittelun, sisustuksen, rakennusmateriaalien hankinnan organisoinnin, insinöörisuunnittelun, työlistat ja monet muut asiat, joista kustakin nykyisin vastaavat kymmenet ihmiset monissa toimistoissa.

Lohjan seurakunnan ensimmäinen kirkkorakennus rakennettiin lyhimmillään yhden vuoden, enimmillään muutaman vuoden aikana. Työ on voitu tehdä jo 1220-luvulla, mutta mahdollisesti myös 1240-luvulla. Kaikki riippuu siitä, minä vuonna seurakunta virallisesti perustettiin – joka tapauksessa ennen vuotta

Kirkon länsisivu alkuperäisine tiilikoristeluineen, sisäänkäynteineen ja ikkuna-aukkoineen. Rakennuksen kaikki ulkoseinät olivat 1800-luvulle asti rapattuja ja kalkkivärillä valkoisiksi siveltyjä, ehkä myös koristemaalauksin korostettuja. Kuva: Lohjan seurakunta

1250. Tieto rakennusajasta on kuitenkin ainaiseksi kadonnut. Sen verran uskaltanee väittää, että perusteltu mahdollisuus Lohjan seurakunnan perustamisen 800-vuotisjuhliin on joko kuluvalla 2020-luvulla tai kahdella seuraavalla vuosikymmenellä – valinta on vapaa. Kirkkorakennuksen ulkonäöstä ei ole olemassa minkäänlaisia tietoja, mutta kirkollisen arkkitehtuurin ja uskonnollisen sisustustaiteen historia antavat kuitenkin hyvät mahdollisuudet tehdä vertailuja. Niinpä on varmaa, että 1200-luvun alkupuolen kirkkoarkkitehtuuria luonnehti kokoero niin sanotun runkohuoneen eli seurakuntalaisten tilaksi tarkoitetun kirkkosalin ja sitä pienemmän kuorirakennuksen eli alttaripalvelusta varten tarkoitetun tilan välillä. Rakennuksen kokonaislaajuus puolestaan lienee ollut varsin pieni, tuskin neljännestä nykyisestä kivikirkosta. Seinien hirsipinnat oli huolellisesti veistetty sileiksi – talonpoikaistaloissa hirret jätettiin pyöreiksi. Melko varmasti käytettiin katon peittona paanuja, jotka nekin olivat tuolloin ennennäkemätön ilmiö Lohjan maisemassa ja samalla viesti antiikin Rooman tiilikatoista.

Kuinka pitkään Lohjan ensimmäinen kirkko oli käytössä? Tästä ei ole tietoja. Se on voinut olla käytössä vuosikymmeniä, mutta pahimmassa tapauksessa salama saattoi polttaa sen jo vihkimisvuonnaan. Tai se oli rakennettu huonosti ja jouduttiin jonkin vuosikymmenen jälkeen korvaamaan uudella. Tai seurakunnan väkiluku kasvoi odottamattoman nopeasti, mikä vaati suurempaa kirk-

Kirkkosali saarnatuolista kohti länsilounasta. Taustalla urkulehterin alapuolella on läntinen sisäänkäynti, jonka kautta vähäisempi väki astui kirkkoon messun alkamista odottamaan, vasemmassa reunassa taas pääsisäänkäynti, jota rälssin edustajat ja maata omistavat talonpojat saivat käyttää. Kaikki seinä- ja holvipinnat, yksinpä pilaritkin on koristeltu kalkkimaalauksin 1510-luvulla. Kuva: Lohjan seurakunta

koa. Kaikki tämä jää arveluksi, mutta ainakin yhden kohtuullisen varman ajanjakson voi uuden puukirkon rakentamiselle esittää. Viimeistään vuoden 1300 tienoilla levisi nimittäin katolisessa kirkossa uusia kirkollisia käytäntöjä esimerkiksi saarnaamisen alalla. Se edellytti papin lähentymistä seurakuntalaisiin ja sitä, että kirkkotilan muoto suosi saarnaa. Tämä johti siihen rakennustyyppiin, joka sittemmin luonnehtii nykyistäkin kivikirkkoa nimittäin suorakaiteenmuotoinen pohjakaava. Sitä on ehkä seurannut muutama uusi kirkkosukupolvi – kaikki puusta mutta epäilemättä muuten keskenään erilaisia sekä koon että arkkitehtuurityylin suhteen. Mutta loppujen lopuksi emme voi olla varmoja siitä, montako puukirkkosukupolvea edelsi nykyistä kivikirkkoa.

Vasta 1400-luvun puolivälin jälkeen Lohjan seurakunnan johto teki monien muiden seurakuntien tapaan päätöksen hylätä puun käyttö rakennusmateriaalina ja rakentaa kirkko kivestä. Tämä kirkko on se, joka edelleenkin hallitsee Lohjan maisemaa.

Kivikirkon rakennushankkeesta lienee seurakunnassa päätetty 1460-luvun loppupuolella. Päätös ei kuitenkaan liene tarkoittanut välitöntä rakennustöiden aloittamista sen enempää kuin se tarkoittaa nykyisinkään. Ensin asia täytyi virallistaa Turun piispan ja tuomiokapitulin kanssa sekä hankkia rakennusmestari, joka suunnitteli rakennuksen, laati insinööritaitoa vaativat kantavuuslaskelmat ja muotoili kustannusarvion. Tämä kaikki täytyi hyväksyttää seurakunnassa ja Turussa.

Edelleen oli pitäjänväelle annettava yksityiskohtaiset ohjeet rakennusmateriaalien, kuten puun, kivien ja hiekan, tuomisesta rakennuspaikalle, ja ohjeiden noudattamista oli valvottava – kaikki eivät suinkaan kiiruhtaneet tämän veroluonteisen työn tekemistä. Oli myös perustettava tiilenvalmistuspaikka sekä hankittava rautaa ja kalkkia. Rakentamisen esivalmistelut lienevätkin kestäneet useita vuosia.

Kivikirkon rakentamisen aika tunnetaan nykyisin hyvin varmasti. Aikaisemmin, aina 1980-luvulle asti, kirkkoa pidettiin 1300-luvulla rakennettuna, mutta 1990 tutkija Olavi Tapio esitti rakennusajaksi arvion 1400-luvun viimeisestä neljänneksestä. Muutamaa vuotta myöhemmin arveli tämän kirjoittaja vaihtoehtoiseksi rakennusajaksi 1510-lukua pitäen kuitenkin 1400-luvun loppupuolta edelleen mahdollisena.

Asia ratkesi vuonna 2003 tehdyllä laajalla dendrokronologisella eli puulustojen (tuttavallisemmin vuosirenkaiden) leveyteen ja niiden vertailuun perustuvalla tutkimuksella. Seinämuureissa ja kattorakenteissa olevat alkuperäiset parrut ja hirret osoittivat, että kirkkosalin muuraustyö oli edennyt lähes räystäskorkeuteen asti noin vuonna 1475. Näin perustuksen tekeminen lienee alkanut muutama vuosi aikaisemmin. Vesikattorakenteet tehtiin noin 1476–1478, ja päätykolmiot 1480-luvun alussa.

Lyhyesti ilmaistuna kivikirkon rakennuskokonaisuus on vuosien 1470 ja 1490 välistä.

Rakennushankkeeseen on varmasti kuulunut myös sisustussuunnitelma. Esimerkiksi alttarit lienee rakennettu heti, kun vesikatto oli pystytetty, siis 1470-luvun lopussa. Näistä alttareista löydettiinkin jäännöksiä 1960-luvun lopun kaivauksissa. Nykyinen alttari sijaitseekin suunnilleen alkuperäisen pääalttarin paikalla. Autuaan Neitsyt Marian alttari taas on sijainnut pohjoisen pilaririvin itäisimmän pilarin juurella – sen paikan osoittaa nykyisin saarnatuoli.

Myös muu kuin muurattu sisustus lienee ollut osa alkuperäistä suunnitelmaa. Niinpä alttarialueen eli kuorin erotti seurakuntalaisten osasta korkea ja koristeellinen rakenne, niin sanottu kuoriaita. Sen sijainnin voi muista kirkoista saatavien tietojen perusteella päätellä sijainneen itäisimmän pilariparin kohdalla. Aidan pohjois-eteläsuuntaista linjaa osoittaa massiivinen Kristusta ristillä esittävä veistos, triumfikrusifiksi, joka hankittiin tai lahjoitettiin kivikirkkoon pian sen valmistumisen aikaan jälkeen.

Sisustussuunnitelman mukaan hankittiin myös ainakin osa muuta puista sisustusta, kuten kunniaistuimet sekä alttari- ja pyhimyskaapit. Molempia on voitu saada myös lahjoituksina esimerkiksi Tottin kuuluisalta rälssisuvulta. Toisaalta kirkkoa sisustettiin myös seurakunnan aikaisempiin puukirkkoihin hankituilla rakenteilla. Muutamat niistä ovat voineet olla jo 1200-luvun alkupuolelta, osa taas 1300-luvulta ja 1400-luvun alkupuolelta. Tästä rikkaasta sisustuksesta on nykyisin jäljellä vain rippeitä.

Viimeistään kirkon ollessa tällä tavoin valmis vihki Turun piispa seurueineen sen juhlallisessa seremoniassa uskoen sen pyhän Laurentiuksen suojelukseen. Kirkkosalin sisäseinissä ei tuossa tilaisuudessa tarvinnut ollut muita maalauksia kuin vihkiristit, joiden muotoilu ja siveleminen lienee ollut kirkonrakentajien tehtävä. Niiden tuli olla paikoillaan ennen vihkimistilaisuutta, sillä piispa voiteli niiden keskustan pyhällä öljyseoksella, krismalla, osana seremoniaa. Toki ovat rakentajat voineet tehdä seiniin ja holveihin muunlaisiakin maalauksia. Näitä on säilynyt muutamissa kirkoissa – lä-

himpänä Lohjaa Karjaan kirkossa – ja niistä käytetään nimitystä rakentajamaalaukset.

Kirkon valmistumisesta kesti yli kymmenen vuotta, 1510-luvulle asti, ennen kuin kirkkoon tilattiin tehtäväksi ne seinä- ja holvimaalaukset, jotka siellä vieläkin ovat. Työntekijöinä oli ryhmä ammattimaalareita, jotka joko tätä ennen olivat koristaneet tai tämän jälkeen tulivat koristamaan Hattulan kirkon. Nämä kaksi kirkkoa ovatkin Suomen keskiaikaisen monumentaalimaalauksen huippuja niin laajuudessa kuin kertovuudessa.

Molemmissa on kysymys koko rakennuksen sisätilan käsittävästä maalauskokonaisuudesta. Tuohon asti Suomessa tehdyt kirkkomaalauskokonaisuudet käsittivät yhden tai kaksi kirkkotilan osaa – esimerkiksi vain kirkkosalin tai kirkkosalin ja asehuoneen. Lohjalla ja Hattulassa on säilyneiden tietojen mukaan ainoan kerran koristemaalattu kirkkorakennuksen kaikki kolme päätilaa nimittäin sakaristo, kirkkosali (runkohuone) ja asehuone.

Kirkon kuori länsilounaan suunnalta. Kuvan pilariparin kohdalla oli keskiajalla ja aina 1800-luvun alkuun asti seurakuntalaisten tilan alttaritilasta erottava korkea ja koristeellinen kuoriaita. Sen yläparrun päällä olleelta korokkeelta kohosi triumfikrusifiksi, joka nykyisin riippuu kuoripilarien välissä viitteenä keskiaikaisen ja uuden ajan alkupuolen kirkkotilan muotoilusta. Kuva: Lohjan seurakunta Salin pohjoisseinässä kuvataan pyhän Katariina Aleksandrialaisen elämänvaiheita, kuten hänen mystinen kihlautumisensa Jeesuslapsen kanssa (ylinnä), hänen syytöksensä kristittyjen vainoista keisari Maxentiusta (joka sormellaan osoittaa härkää kuvaavaa pakanajumalaansa) vastaan, teilipyörän murskaaminen hänen sormensa kosketuksella ja hänen sekä hänen innoituksestaan kristinuskoon kääntyneiden filosofien ja oppineiden teloitus. Kuva: Museovirasto, P.O.Welin

Maria Armeliaisuuden äiti (Maria Mater Misericordiae) levittää kätensä ja viittansa kaikkien kärsivien, lohdutusta kaipaavien ja synneistä armahdusta anovien ihmisten sielujen ympärille. Holvimaalaus asehuoneesta kirkkosaliin johtavan pääsisäänkäynnin luona. Kuva: Museovirasto, Museokuva Matti Huuhka & Co

Kussakin tilassa maalaukset ympäröivät katsojaa niin seinissä kuin holveissa – kirkkosalissa jopa pilareissa aivan niiden alaosiin asti. Tämä yltäkylläisyys, kaikinpuolisuus ja loisto eivät lakkaa hämmästyttämättä.

Kirkkoon astutaan sen asehuoneen kautta ja sinne myös helposti ”juututaan”: on vaikea päästää katsettaan irti niistä keskiajan maailmankuvan ilmentymistä paholaisineen, maidon varastamisineen ja äkkikuolemasta pelastumisineen, jotka suorastaan raadollisen havainnollisesti on esitetty. Kirkkosaliin päästyään kävijä taas saattaa joutua hämmennyksiin maalausten ja kuva-aiheiden tulvasta. Silti kuvamaailmaan rauhassa perehtymällä lähes jokaisen niistä voi kuitenkin tulkita johdonmukaisesti ja tarkasti Raamatun kertomusten ja kansanuskon kuvausten kautta.

1Vakiintuneen hiippakunnan aseman lähetyshiippakunta sai vasta 1200-luvun loppupuolella. Tällöin siitä alettiin käyttää nimitystä Turun hiippakunta. Turun kaupunki perustettiin 1300-luvun alussa ja samassa yhteydessä siitä tuli puisine hiippakuntakirkkoineen tuolloisen Suomen alueen, Turun hiippakunnan, keskus.

Olavi Tapio, Tove Riska, Marja Terttu Knapas & Martti Parvio: Lohjan kirkko, rakennushistoria, maalaukset ja sisustus, Lohja 1990, 327 s.; samat: Lojo kyrka, Byggnadshistoria, målningar och inredning, Lojo 1990, 327 s.; Markus Hiekkanen: The Stone Churches of the Medieval Diocese of Turku, A Systematic Classification and Chronology, Helsinki 1994, 409 s.; sama: Suomen kivikirkot keskiajalla, Otava 2003 (2. painos 2005), 270 s.; sama: Suomen keskiajan kivikirkot, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2007 (4. painos 2018), 654 s.; sama: Finlands medeltida stenkyrkor, Kungl. Vitterhets Historie och Antikvitetsakademien, Stockholm 2020, 937 s.