Hyvinvointialueen ensimmäiset potilaat?

Mira Leinonen kysyi lokakuussa Pelastustiedon blogissa, mikä on hyvinvointialueiden inhimillinen hinta? Tekstissään hän viittasi pelastusalan henkilöstössä, ja etenkin päällystössä näkyviin, ylikuormituksesta kertoviin merkkeihin. Kenenkään ei kuulu menettää terveyttä työnsä vuoksi.

Hyvinvointialuevalmistelu on vaatinut paljon huomiota. Erilaisia valmistelutehtäviä ja esityksiä on laadittu lyhyillä varoitusajoilla ja siinä ohessa on yritetty selvitä myös normaaleista virkatehtävistä. Omat haasteensa on peliin tuonut myös käsillä oleva energiakriisi, pandemia ja Euroopassa käytävä sota.

Mutta voisiko ylikuormituksen juurisyyt juontaa hyvinvointialuevalmistelua ja taannoisia kriisejä pidemmälle? Onko meille nyt vain käymässä niin kuin sille Olivier Clercin kertoman tarinan sammakolle, joka säätelee lämpötilaansa kattilassa olevan veden noustessa ja lopulta nuukahtaa?

Olemme oppineet melko hyvin tunnistamaan ja hallitsemaan operatiiviseen työhön liittyviä riskejä ja kuormitustekijöitä. Työvuoron aktiivitunteja seurataan, tehtävillä käytetään asianmukaisia suojavarusteita, altistumisia sairauksia aiheuttaville aineille vältetään ja henkistä kuormaakin käsitellään nykyään asiaankuuluvin menetelmin. Asiantuntija- ja esihenkilötyön kuormitustekijät ovat pääsääntöisesti näkymättömiä ja ylikuormitustilanteeseen ajaudutaan usein hiljalleen. Työtä on runsaasti ja muistettavien asioiden määrä on suuri. Sähköposti syöttää liukuhihnan tavoin uusia tehtäviä, vaikka edellisetkin ovat vielä kesken. Kiire on jatkuvaa eikä etäpalavereiden tiukka rytmitys tarjoa mahdollisuutta taukojen pitämiseen. Valmistelua vaativia töitä joudutaan hoitamaan palaverien ohessa tai varsinaisen työpäivän jälkeen, ja mobiililaitteiden ansiosta työasioita voidaan hoitaa vielä ennen nukkumaanmenoa sängyssä.

Asiantuntijatyön kuormittavuus ei ole yksin pelastusalan päällystön ongelma. On kuitenkin hyvä pohtia, onko pelastuslaitosten työkulttuurissa joitain sellaisia erityisiä piirteitä, jotka altistavat kuormitukselle? Tässä muutama mieleen noussut ajatus: • Olemme pelastusalalla aktiivisia kehittämään uutta, mutta emme osaa samalla luopua vanhasta. • Meillä vastuualueet usein periytyvät ja kasautuvat, vaikka henkilö siirtyisi organisaation sisällä tehtävästä toiseen. • Kasvavaa työkuormaa jaetaan jo valmiiksi kuormittuneiden niskaan, sen sijaan että rekrytoisimme lisätyövoimaa. • Olemme tottuneet siihen, että kaikki keikat ja tehtävät hoidetaan välittömästi. • Syytämme ongelmista huonoa esimiestyötä ja samalla unohdamme itsemme johtamisen.

Havainnot perustuvat omiin havaintoihin ja keskusteluihin eri laitosten kollegoiden kanssa, mutta eivät ole missään nimessä keskustelun loppu vaan sen alku. Jotta voimme hallita riskejä, meidän on ensin tunnistettava ne. Työkulttuuripohdintojen tueksi annan lämpimän lukusuosituksen Arto Hietasen väitöskirjalle (2021), joka tarkastelee turvallisuusviranomaisten työyhteisötaitoja ja niiden johtamista. Parhaillaan on valmisteilla myös Samuli “Hemmo” Tairan väitöskirja pelastusalan organisaatiokulttuurista ja johtamisesta. Tutkimukset itsessään eivät itsessään vielä asioita muuta, mutta ne antavat eväitä ja suunnan kehittämiselle. Uudet hyvinvointialueet aloittavat vuoden vaihteessa, mutta ei tarvitse olla mikään Einstein ymmärtääkseen, että eivät kiireet siihen loput. Kisa jatkuu ja uudet kiireet odottavat nurkan takana. Jos tunnet itsessäsi tai näet työtovereissasi uupumisen merkkejä, havahdu heti tilanteeseen. Pidetään huolta omasta ja työkavereiden jaksamisesta ja siirrytään uusille hyvinvointialueille mieluummin työkykyisinä työntekijöinä, kuin sen ensimmäisinä potilaina.

Mikko Puolitaival

Riskienhallintapäällikkö, Satakunnan pelastuslaitos