Meritokratian uhka – myös meillä

Tämä kirja on kuuma. Se polttaa käsissäni. Se kertoo vaarasta, joka vaanii jokaista opinto-ohjaajaa. Se kertoo uhasta, jolle olemme olleet sokeita. Kaiken tämän lisäksi se antaa meille selityksiä sille, miksi iso joukko brittejä kääntyi kannattamaan täysin järjetöntä Brexitiä. Tämän kirjan avulla voimme paremmin ymmärtää, miksi USA:n demokratian tuhoutuminen oli hiuskarvan varassa viime tammikuun Washingtonin Capitolin vallankaappauksessa. Tässä kirjassa on myös avain siihen, miksi Olaf Scholzista tulee Saksan liittokansleri, vaikka viime kevään gallupit lupasit aivan muuta. Michael Sandel on yksi vaikutusvaltaisimpia tämän päivän yhteiskuntafilosofeja ja hänen kirjallaan, The Tyranny of Merit, tulee olemaan kauskantoisia vaikutuksia.

Mistä meritokratiasta oikein on kyse? Meritokratialla ymmärretään yleensä sellaista yhteiskuntajärjestelmää, joka perustuu yksilöiden lahjakkuuteen ja ansioihin, meriitteihin. Meritokratiassa hierarkian huipulle kohoavat terävimmät ja tunnollisimmat ihmiset oman älynsä ja saavutustensa mukaisesti. Heidän nousunsa ei siis perustu luokkaasemaan, sukutaustaan, perintöön tai sukulaisuussuhteisiin. Jos meriittien hankkiminen sitten vielä tapahtuu reilusti, vapaassa kilpailussa ja mahdollisuuksien tasa-arvosta pidetään kiinni, niin tämänhän pitäisi olla hyvinkin tavoittelemisen arvoinen asia. Itseasiassa meissä jokaisessa opinto-ohjaajassa asuu pieni meritokraatti. Meidän työmme keskeinen eetos perustuu siihen, että me kannustamme oppilaitamme ja opiskelijoitamme hankkimaan meriittejä, joilla sitten pärjää elämässä ja yhteiskunnassa.

Mikä tässä on sitten pielessä? Kukapa meistä ei haluaisi kodin putkiremonttia tekemään parasta mahdollista LVIasentajaa. Emmekä pane pahaksemme, jos meidän hampaita huoltaa hyvin ansioitunut hammaslääkäri. Tämä ei vielä teekään järjestelmästä meritokraattista eikä meidän jatkossakaan tarvitse hoidattaa hampaita, jonkun poropeukalon hoivissa. Meritokratia on uhka silloin, kun koko yhteiskunnallinen järjestelmä ja kaikki sen toiminnot perustuvat meriitteihin. Meritokratia muuttuu vaaralliseksi silloin, kun eliitti alkaa kuvitella, että heidän menestyksensä on johtunut ainoastaan heidän omista ansiostaan.

Koulutus korostuu meriittinä

Meriittien hankinnassa koulutus on keskeistä. Mitä enemmän on koulutusta, sitä enemmän on meriittejä. Mitä kovempi on hankitun koulutuksen maine, sitä kovemmat ovat meriitit. Yhdysvallat on

tällä tiellä pitkällä. Siitä kertoo sikäläisen eliitin pakkomielteen omainen pyrkimys saada lapsensa huippuyliopistoihin, erityisesti Ivy League -yliopistoihin. Pieni Suomi seuraa tässä perässä. Meilläkin on havaittavissa samankaltaista, mutta selvästi lievempää eliitin hybristä, joka ilmeni mm. pettymyksenä siihen, että korkeakoulujen opiskelijavalintauudistuksessa luovuttiin yliopistokohtaisista pääsykokeista. Näihin kokeisiin pitkäaikaisella ja maksullisella valmentautumisella onnistui eliitti hankkimaan jälkipolvelleen tavoitellun opiskelupaikan. Tämän uudistuksen jälkeen järjestely monimutkaistui. Se selittää paljolti uudistukseen kohdistunutta kritiikkiä.

Suurena jakajana Amerikan järjestelmässä on korkeakoulututkinto. Sen suoritettuaan kansalainen on ikäänkuin oikeutettu parempaan. On yhteiskunnan etu, että koulutusta on laajennettu ja meilläkin on tavoitteena, että puolet ikäluokasta suorittaisi korkeakoulututkinnon. On syytä kuitenkin muistaa, että aina on – olipa koulutuspolitiikka mitä tahansa – osa nuorista, jotka eivät hanki korkeakoulututkintoa. Miten heille käy, jos meriittejä arvostetaan liikaa tai ainoastaan meriittejä arvostetaan? Heille käy huonosti. Heitä mollataan, siitä kun he eivät ole kouluttautuneet.

Meritokratia muuttuu vaaralliseksi silloin, kun eliitti alkaa kuvitella, että heidän menestyksensä on johtunut ainoastaan heidän omista ansiostaan.

Yhdysvalloissa tähän mollaamiseen on valjastettu myös viihdeteollisuus. Archie Bunker ja Homer Simpson ovat näitä valkoisten, ilman korkeakoulututkintoa olevien miesten karikatyyrejä.

Meritokratia antaa oikeutuksen syrjäyttää

Meritokratia loppuun vietynä on järjestelmä, jossa jotkut ihmiset suljetaan ulos, koska he eivät ole tarpeeksi hyviä. Vaikka meritokratia esiintyy reiluna, ei sen idea lähde siitä, että siinä tavoiteltaisiin tasa-arvoa, vaan sen perusmoottorina on kerrostumien välinen liikkuvuus. Loppupeleissä joillekuille jää aina pienempi määrä meriittejä. Siten meritokratia tekee pudotuspelin kautta syntyneen eriarvoisuuden oikeutetuksi.

”What matters for a meritocracy is that everyone has an equal chance to climb the ladder of success; it has nothing to say about how far apart the rungs on the ladder should be. The meritocratic ideal is not a remedy for inequality; it is a justification of inequality.”

Tällaista järjestelmää, jossa kaikilla on mahdollisuus kiivetä kuinka ylös, kun on rahkeita, pidetään yleensä reiluna ja oikeudenmukaisena. Onhan se parempi kuin vaihtoehdot, joissa opiskelupaikat

menisivät eniten maksaville tai duunit pelkästään suhteilla. Reilussa kilpailussa on voittajia ja loosereita. Jos häviää kilpailun järjestelmässä, joka yleisesti pidetään reiluna, syy on silloin yksilön.

Tämän meritokraattisien vaikutuksen yhteiskuntaan ja yksilöihin toi esille jo brittiläinen sosiologi Michel Young jo vuonna 1958 ilmestyneessä klassikkoteoksessaan Meritokratian nousu 1870–2033. Tässä dystopiassa kuvataan sitä, miten meritokratia johtaa valikoitumisen kautta entistä eriarvoisempaan yhteiskuntaan, jossa hyväosaiset ovat lahjakkaita, terveitä ja kauniita. Selektiossa oikeutetusti hävinneet ovat sitten aivan muuta. Tällaisessa oikeutetussa yhteiskunnallisessa kilpailussa hävinneen osa on yksilön minäkehitykselle tuhoisampaa kuin epäreilun syrjäyttämisen kohteeksi joutuminen. Minä nyt en vain ansainnut tätä. Syy oli oikeastaan minussa. Sääty-yhteiskunnassa syy siihen, ettei saanut parhaita hedelmiä ruokapöydältä oli järjestelmässä, ei yksilössä. Onko demokraattinen ja meritokraattinen yhteiskunta siten julmempi kuin vanha sääty-yhteiskunta?

Eliitin ylimielisyys kasvaa

Korostuneimmillaan meritokratia johtaa ikäviin tilanteisiin niin yksilön kuin koko yhteiskunnankin kannalta. Ongelman ytimessä on kaksi yhtäaikaista ilmiötä, jotka ovat nähtävissä yhä kärjistyneemmin Yhdysvalloissa, mutta myös muuallakin. Samanaikaisesti kasvavat sekä meritokraattisen eliitin ylimielisyys ja hybris sekä yhteiskunnan kehityksen ja taloudellisen kasvun ulkopuolelle jäävän väestön osan katkeruus.

Populistiset ja äärinationalistiset toimijat ovat haistaneet tässä oman menestyksen mahdollisuudet. Trumpin valinta Yhdysvaltojen presidentiksi ja Brexit-episodi kertovat, miten katkeroinut ja taloudellisesti kasvusta ulkopuolelle jätetty väestönosa on mahdollista mobilisoida. Mitään onnea tai autuutta, taloudellisesta menestyksestä puhumattakaan nämä autoritaariset hahmot eivät kyenneet tuomaan kannattajilleen. Kysymys oli mielikuviin perustuvista iskulauseista, joista tunnetuin oli ”make America great again”.

Sandel onnistuu kirjassaan vakuuttamaan, miten sellaiset hahmot kuin Barack Obama ja Tony Blair omalla toiminnallaan olivat syypäitä siihen vastakkainasetteluun, joka jäytää nyt koko läntistä maailmaa. Vaikka Blairin ansioiksi voidaan lukea vanhan brittiläisen luokkayhteiskunnan murentaminen, niin tilalle tullut meritokratia kärjisti uudella tavalla vastakkainasettelua. Nämä molemmat korostivat koulutuksen merkitystä. He ajoivat vahvasti mahdollisuuksien tasa-arvoa. Heidän toimiensa avulla korkeampi koulutus tulikin entistä laajemmalle väestönosalle, mutta ei luonnollisestikaan kaikille.

Micheal Youngin dystopiassa kuvataan sitä, miten meritokratia johtaa valikoitumisen kautta entistä eriarvoisempaan yhteiskuntaan, jossa hyväosaiset ovat lahjakkaita, terveitä ja kauniita.

Koulutusekspansion ulkopuolelle jääneiden osaksi jäi nöyryytys. Hyvää tarkoittava puhe tuottikin vastaiskun, jonka seurauksena demokraattinen yhteiskunta muuttui kaltevalle pinnalle. Muistan itse, kuinka hienolta aikanaan tuntui, kun koulutuspolitiikka tuli entistä tärkeämmäksi. Koulutuksen merkitystä korostettiin kaikkialla, ei vain juhlapuheissa. Britannian Labour-puolueen edistyksellinen ja uudistusmielinen politiikka tuntui raikkaalta tuulahdukselta tunkkaisen thatcherismin jälkeen. Vuonna 1996 julistettiin yhteiskuntapolitiikan tärkeimmäksi asiaksi kolme asiaa: education, education ja education. Myös Obaman hienostunut puhe tuntui nautinnolliselta verrattuna Trumpin lapsekkaisiin lausahduksiin.

Tämä on ravistelevaa. Olenko koko urani ajanut meritokratiaa ja ikäänkuin raivannut tietä rasismille, muukalaisvihalle ja autoritaaristen johtajien kaipuulle? Olenko koulutuksen merkitystä korostaessani ajanut demokratiaa kaltevalle pinnalle?

Kaikki työ on arvokasta

Saksan tuleva liittokansleri Olaf Scholz on ottanut Sandelin ajatukset vakavasti. Hänen puheessaan kuuluu vahva kunnioitus kaikkia työntekijöitä kohtaan, ei ainoastaan hyvin koulutettuja ja huippuosaajia kohtaan. Hän julisti koko ajan kampanjassaan: Wieder mehr R e s p e k t ! Tulos oli hämmentävä. Äärinationalistinen AfD teki heikon tuloksen ja liittokansleriksi tuli mies takamatkalta.

YLE:n Suvi Turtiainen avasi oivaltavasti Scholzin ajattelua. Sana “kunnioitus” kuulostaa iskulauseelta, mutta hän on puhunut kunnioituksesta ja pikemminkin sen puutteesta jo ennen vaaleja. Scholz puhui siitä vuonna 2019, kun hänen oma puolueensa ei halunnut häntä puheenjohtajaksi. Hän siis fanittaa avoimesti Michael Sandelia. Hänestä on väärin, miten yksilön ja – etenkin asiantuntijaluokan – omat saavutukset ovat nousseet hallitsevaksi tavoitteeksi ja samalla on sivuutettu ajatus yhteisestä hyvästä. Lopulta yksilön saavutuksista tulee tyranniaa.

Scholzin mukaan pandemia on viimeistään osoittanut, miten liian vähän kunnioitusta saaneet ammattiryhmät ovat usein yhteiskunnan selkäranka. Hoivaalan ja sairaaloiden työntekijät, bussikuskit, kaupan kassat ja paketteja kotiin kuljettavat ansaitsevat kaikki Scholzin mukaan lisää kunnioitusta.

Tätä samaa konseptia voi suositella myös opinto-ohjaajille. Kaikki työ on arvokasta. Me tarvitsemme kaikkia, koulutuksen pituudesta riippumatta, yhteisen hyvän rakentamisessa. Tiedän kyllä, että opinto-ohjaajien korkea työetiikka on aina tästä lähtenytkin, mutta voisiko tätä vielä hieman enemmän painottaa. Myös muita meriittejä, kuin vain koulutusta, voisi ja kannattaisi korostaa. Tiedän, miten haastavaa voi olla niissä yläkouluissa, joissa 80 % siirtyy lukioon, esitellä tasapuolisesti ammatillisia vaihtoehtoja. Sitä vaan pitää tehdä. Suurella sydämellä.

Jukka Eero Vuorinen

Michael J. Sandel (2020). The Tyranny of Merit: What’s Become of the Common Good? Penguin Books. 272 s.

Michael J. Sandel (2021). The Tyranny of Merit: What’s Become of the Common Good? Penguin Books with a new Prologue. 272 s.