8 minute read
Voimauttava valokuva ja Arvostavan katseen koulu
Haastattelun yhteydessä otetun kuvan taustaksi Miina valitsi haastattelupaikan läheisen Sorsapuiston, johon liittyy monia ryhmäkuvanottomuistoja Tampereen kesäyliopiston voimauttavan valokuvan opiskelijaryhmien kanssa vuosien varrelta. Miina tunnisti eniten omaa persoonaansa kuvasta, jossa hän ei hymyillyt. Uusi koulutusryhmä Tampereella sekä myös Helsingissä, Raumalla, Kouvolassa, Joensuussa ja Rovaniemellä on juuri alkamassa. Kuva: Aki Tulikari
Muistan vuosia sitten selailleeni isoa kovakantista kirjaa äitini luona. Kirjassa oli suuria, kauniita, satumaisia valokuvia lastenkodissa kasvaneista tytöistä, joita luonto kuvissa kehystää. Muistan erityisesti veden pehmentämän kallion keskellä istuvan tytön. Muistan myös hienoisen kateuden piston siitä, kuinka hienoja kuvat ovat, sillä otan itsekin valokuvia ja tiedän ettei se ole helppoa. Voiko tuollaisia kuvia oppia ottamaan itsekin?
Advertisement
Maailman ihanin tyttö (2008) -kirja on koottu vuonna 1998 alkaneen projektin valokuvista. Pysähdyttävät kuvat ovat kiertäneet laajasti Suomessa ja ulkomailla taidenäyttelyissä. Opinto-ohjaaja -lehden haastatteleman Miina Savolaisen kehittämää voimauttavan valokuvan menetelmää esittelevä kirja on täynnä upeita kuvia maailman ihanimmista tytöistä. Tänä vuonna käynnistyi Miinan luotsaama Arvostavan katseen koulu -hanke. Hanke tuo voimauttavan valokuvan menetelmän kaksikymmenvuotisen käyttökokemuksen pedagogisella ja moniammatillisella kohtaamistyön kentällä peruskouluun.
”Päätyminen nykyiseen tilanteeseen on ollut pitkä prosessi. Mä olen nyt parikymmentä vuotta tehnyt työtä voimauttavan valokuvan parissa ja Maailman ihanin tyttö oli kuin lähtölaukaus – ja se asia, josta monet ihmiset tuntee tämän menetelmän.”
”Tällä hetkellä suuri osa mun perustyöstäni on sosiaali-, terveys- ja pedaalan ihmisten täydennyskoulutusta. Mun vetämässä ryhmässä voi olla opettajia, opinto-ohjaajia, terapeutteja, lääkäreitä tai koulupsykologeja opiskelemassa dialogisuutta. Koulumaailmassa aletaan jo hyvin ymmärtää positiivisen pedagogiikan ideologiaa, ja kuinka tärkeetä on kasvattaa myönteisen kautta ja vahvuuskeskeisesti. Mutta helpommin sanottu kuin tehty. Välillä voi olla todella vaikeaa löytää yhteyttä tai edes jakaa samanlaisia arvoja opiskelijan kanssa. Voimauttava valokuva on yksi keino, miten voi elämyksellisesti päästä näkemään asioita sen toisen ihan erilaisesta kokemuksesta käsin.”
Missä vaiheessa tajusit, mikä on toimiva prosessi voimauttavalle valokuvalle?
”Tajusin sen vähitellen. Ihan alussa olin lastensuojelussa töissä. Mä ajattelin sillon, että se on maailman tärkeintä työtä. Mä olin tosi innostunut nuori sosiaalikasvattaja. Itse tulin aika ehjästä lapsuudesta ja koen, että mut oli nähty ja mulla oli sellainen lapsuus, jossa oli lapsuuden taikaa. Mua kosketti ihan kauheesti se lastensuojelun asiakaslasten sammunut olemus. Pettymysten ja häpeän paino, joka oli vetänyt heidät tavoittamattomiin. Mä ajattelin, että siinä työssä kaikista tärkeintä on, että se lapsi saa tietää, että hän on rakastettava ja tärkeä, ja että hänen kokemansa kaltoinkohtelu ei ole hänen vikaansa. Siihen oli huonosti välineitä, eikä sanat ole lapsille tunnetasolla uskottavia. Mä koin, että pitää olla jokin toinen tapa.” ”Oli kuva kuinka kiiltokuvamainen tahansa, se ei auta. Se ei muuta sitä pohjalla olevaa kokemusta omasta itsestä.”
Ei ollut itsestäänselvää, miten valokuva voisi auttaa, kun sanat eivät enää riittäneet. Aluksi Miina oli lähtenyt ihmettelemään ja ihailemaan lastensuojelun asiakkaitaan, kuinka mahtavia tyyppejä ja ihmisiä he ovat. Prosessi voimauttavaan valokuvaan on opittu kuitenkin kantapään kautta. Kesti pitkään ennen kun Miina ymmärsi, että ei ole kyse valokuvasta, vaan prosessista. Siitä, kuinka kuvattava saa kokea olevansa kuvaajalle tärkeä. Valokuvalla on tärkeä roolinsa, mutta tärkeintä oli hyväksyvä katse. Arvokkuuden tunne ei kasva tyhjästä, vaan ensin pitää kokea olevansa tärkeä jollekin.
”Omakuvan katsominen on vertauskuva itsen hyväksymiselle. Kirjankin nuorten kohdalla vasta vähitellen he rupesivat hyväksymään omia kuviaan ja katsomaan niitä lempeämmin. Aluksi he kokivat ne kuvat ihan järkyttävinä. Ei se auta, kuinka hienoja ne kuvat on. Se on täysin subjektiivinen asia. Nuori näkee kuvassa kaikki ne asiat, jotka ovat satuttavia. He näkevät oman kipunsa. Oli kuva kuinka kiiltokuvamainen tahansa, se ei auta. Se ei muuta sitä pohjalla olevaa kokemusta omasta itsestä.”
Kun Savolainen aloitti projektinsa vuonna 1998, elettiin valokuvauksen saralla vielä tukevasti filmiaikaa. Otettuja kuvia ei siis päässyt näkemään heti kuvaushetkellä, vaan kuvien onnistumista sai odottaa useamman päivän.
”Se tavallaan auttaakin, että kuvaa ei nähnyt vielä kuvaushetkellä. Filmille kuvattaessa kuva rakentuu siitä, miten minä kuvailen sen. Koska kuvattava ei näe itseään, mun pitää olla peilinä. Miten mä kuvaajana reagoin ja herkistyn siihen hetkeen. Siitä syntyy tilanne, jossa hän voi kuvitella itsensä siihen kuvaan. Nykyäänkin koulutuksissa me käytetään välillä vanhoja filmijärkkäreitä ihan samasta syystä.”
Miten voimauttava valokuva toimii käytännössä?
”Kyseessä on enemmän prosessi kuin yksittäinen kuvauskerta. Enemmän juuri se katsomisen tapa. Kuvaamisen kautta kuvaaja opettelee luopumaan omasta ammatillisesta tietämisestä ja sen kautta syntyvistä bokseista: tällaiset tavoitteet, tällainen lapsi ja tällaiset häiriöt ja ongelmat. Pyrkimys on onnistua herkisty-
mään lapsen ja nuoren maailmaan, jonne lapsi itse saa johtaa ja ohjata. Kuva ei ole kuvaajan kuva, vaan päähenkilön kuvan.”
Eikö ole suuri riski sille, että kuvaaja ei pysty tuottamaan sellaista kuvaa, mitä kuvattava haluaa?
”Työväline ei olekaan itse valokuva, vaan katse. Idea on, että kuvaaja, vaikka juuri se opinto-ohjaaja, on se, jonka silmät syttyy näkemään mikä on nuorelle tärkeää. Siihen liittyy keskeisesti nähdyksi tulemisen kokemus.”
”On yllättävää, että vaikka me elämme tällaisessa pintakiiltokuvien maailmassa, niin silti nuorten oma suhde valokuvaan ei ole niin helppo. Nuoret voi haluta sellaisia kuvia joissa he näyttäytyvät ujoina, tai ovat vähän piilossa tai on vähän hämärää. Ei kannata myöskään olettaa, että kuvan pitäisi olla jokin paraatikuva, missä kaikki on esillä ja täydellisesti. Lapsi tai nuori ei välttämättä kaipaa mitään sellaista. Kyse ei ole kuvaajan taidoista. Pikemminkin ajatus siitä, että on itse hyvä kuvaaja voi tässä tapauksessa olla jotain, mistä pitää poisoppia. Tässä on paljon kyse omasta egosta luopumisesta. Kuva ei olekaan kuvaajan oma, vaan kuvattavan oma.”
Osaako nuoret olla niin empaattisia, että he hyväksyvät omat kuvansa?
Joo, kyllä! Mutta ei se välttämättä käy heti. On olemassa tavallaan pelisäännöt sille, miten niitä kuvia katsotaan. Se onkin se, mitä yhdessä opiskellaan. Jos voimauttavaa valokuvaa tehdään koululuokassa, niin luokka on vertaisryhmä toisilleen. Yhdessä harjoitellaan lempeää itsemyötätuntoista katsetta itseä kohtaan, ja arvostavaa, vilpitöntä katsetta toisia kohtaan. Jokainen joutuu kuulostelemaan omaa sydäntään, onko tämä antamani palaute oikeasti vilpitöntä ja arvostavaa. Usein tässä käy niin, että lapset ovat toisilleen apusilmiä ja muistuttavat arvostavasta katseesta. Toista nuorta käydään usein oikein hellimään, että: ”kuinka ihana sä ootkaan tässä ja miten taitava ja hieno…”
Keväällä alkaneen Arvostavan katseen koulu pyrkiikin vastaamaan osaltaan koulujen tarpeeseen löytää vaikuttavia keinoja kiusaamisen juurisyihin ja kouluhyvinvoinnin parantamiseen. ”Peruskoulu tarvitsee menetelmän avulla syntyviä ihmeitä: kokemusta siitä, että häpeän, pelon, uupumisen ja suorituspaineiden sijalle syntyy herkkyyttä, yhteyttä ja silmien syttymistä yhdessä.” ”Lasten kaipuu nähdyksi tulemiseen toteutuu. Ja kaipuu yhteyteen luokan kanssa, mutta myös halu olla hyvä toiselle. Tavallaan tämä on just ennalta ehkäisevää kiusaamiselle ja ulos sulkemiselle. Tässä luodaan arvostavaa dialogista toimintakulttuuria, joka on tunnetasolla turvallinen kaikille osapuolille.” ”Lapsilla on aika paljon kykyä vielä sellaiseen hyvyyteen, mikä meiltä aikuisilta saattaa jo vähän puuttua.”
Menetelmä kuulostaa näin opettajana tosi henkilökohtaiselta.
”Joo, sitä se onkin. On tärkeää aloittaa pienin askelin. Itse tein juuri koronakevään ja sitä edeltävän syksyn kuudesluokkalaisten kanssa koko vuoden projektia, luokan opettajan kanssa parina. Siinä on paljon elementtejä, mitkä innostaa lapsia. Siinä on kyse seikkailusta, kun saadaan lähteä kuvausparina toisen kanssa makeisiin paikkoihin ja keksiä siellä jotain. Murrosiän kynnykselläkin olevat nuoret antaa sellaista palautetta, että ’mä tutustuin niihinkin kavereihin, joista mä en ole aiemmin tykännyt.’ Yhdessä tekemällä tulee mahdollisuus nähdä toinen eri tavalla kuin aikaisemmin. Lapsilla on aika paljon kykyä vielä sellaiseen hyvyyteen, mikä meiltä aikuisilta saattaa jo vähän puuttua.”
”Lapset saavat prosessissa sellaisia asioita itselleen, mitä yläkoululaiset tarvii. Yläkoulun meininkihän perustuu sellaiseen pelkoon ja häpeään: Miltä mä näyttäydyn toisten silmissä? Oonks mä hyväksytty? Millainen mun pitää olla, että mä kelpaisin?”
”Mikään ei tietenkään tapahdu ilman komplikaatioita, minkä takia se koulun aikuinen tarvitseekin oman prosessinsa ja koulutusta menetelmän käyttöön. Muuten siinä voi käydä köpelösti, sillä aikuinen ei oikein koskaan voi tietää mitä siellä lasten ja nuorten selän takana tapahtuu. Mitä se joku tietynlainen katse merkitseekään. Kiusaaminen menee sinne lonkeroihin, joiden merkityksistä aikuinen ei välttämättä voi olla selvillä.”
Kuva: Lempeä Katse V, Ulla Syngelmä
Mitä muuta luet menetelmän vahvuudeksi?
”Voimauttavalla valokuvalla saadaan aikaiseksi jotain konkreettista. Ihmiset saa tehtyä jonkin muodon sille, mitä he kaipaa ja tarvitsee. Kuin vaikka opintoohjaajan työssä. On niin abstraktia, mikä susta voi tulla, mikä se polku on, mitkä sun lahjat on, mikä sun ydinminä on? Eihän kukaan nuori voi sitä oikeasti tietää. Pelkkä tieto ei ole vielä tarpeeksi. Voimauttava valokuva on keino tehdä sellaista identiteettityötä, joka auttaa nuorta tunnistamaan oman erityislaatunsa ja tarpeet ja toiveet. Valokuvassa on hienoa se, että siinä voi tehdä näkyväksi sellaisia asioita, jotka ovat vielä tosi hauraita ja piilossa. Kuva on elämyksellinen ja tunnetasolla vaikuttava väline henkilökohtaiseen työhön.”
Menetelmää käyttävän opinto-ohjaajan ei tarvitse itse tarttua kameraan, vaan hän voi tuoda menetelmän ryhmätyön välineeksi. Menetelmä sopisi hyvin esimerkiksi oman koulutuspolkunsa suhteen epävarmojen opiskelijoiden vertaisryhmään. Ryhmän tuotoksia opinto-ohjaaja voi käyttää edelleen henkilökohtaisessa ohjauksessa. Toisaalta opinto-ohjaaja voi käyttää menetelmää kohdennetusti jonkin erityisen tuen tarpeessa olevan opiskelijan kanssa, kotitehtävänä tai yhdessä perheen kanssa työskennellen.
Arvostavan katseen koulu -hanke on tuoreen idealistinen. Tavoite on synnyttää emotionaalisesti turvallisia kouluja, jossa jokainen lapsi ja aikuinen saa tulla nähdyksi omana ainutlaatuisena, myös rakastettavan kummallisena itsenään. Suomen koulut ovat jo tässä vaiheessa täynnä opettajia ja kouluhyvinvoinnin ammattilaisia, jotka tuntevat arvostavan katseen ja tunneyhteyden merkityksen. Silti tällainen idealistinen pyrkimys voi helposti jäädä kyynisyyden ja uupumisen alle. Kouluun jalkautuva kulttuurinen muutos voi koskettaa syvästi yhteisöä ja purkaa tätä kyynisyyttä. Kovikset herkistyvät ja herkkyyden voima tunnustetaan. Menetelmä antaa sydämellään työtä tekeville teoreettisen selkänojan ja käytännön tasolla vaikuttavan työvälineen.
”Pitää ymmärtää, että voimauttavan katseen menetelmä ei ole mikään kikka kolmonen. Kyse on syvällisestä ajattelutavan muuttamisesta – oman katsomistavan arvioimisesta ja muuttamisesta. Prosessi, joka johtaa muutoksiin itsen katsomisen tapaan, oppilaan katsomisen tapaan, työkaverin katsomisen tapaan.”
Miinan seuraava kirja ei tulekaan olemaan valokuvakirja, vaan menetelmäopas. Selvästi kaikki ainekset ovat olemassa myös väitöskirjaan. Tutkimustietoa kertyy lisää myös Arvostavan katseen koulu -hankkeesta, joka jatkuu ja leviää Suomen kouluihin tulevina vuosina.
Lainasin haastattelun jälkeen kirjastosta Miinan kirjan. Kirjassa on upeita kuvia ja erinomaista grafiikkaa. Kuva pehmeän kiven keskellä istuvasta tytöstä on edelleen pysäyttävä. Tunnen hienoisen kateuden piston siitä, kuinka hienosti joku on osannut työssään kohdata nuoria ja auttaa heitä, sillä olen itsekin ollut vuosia opettaja ja tiedän, että se ei ole helppoa. Voiko tuollaisen taidon oppia itsekin?
Kirjoittaja: Aki Tulikari
Kuva: Lempeä Katse V – Pirita Torvi Lempeä Katse V – voimauttavia valokuvia
Voimauttavan valokuvan jatko-opiskelijoittensa herkät ihmisyyden projektit korona-ajasta toipuvien suomalaisten iloksi. Lempeä Katse V – Voimauttavia valokuvia kertoo ihmisten mahdollisuudesta rakastaa ja ymmärtää paremmin toisiaan. ”Näenkö sinut oikein” on kysymys, joka meidän kannattaisi aika ajoin kysyä läheisiltämme. Näyttelyn tekijät ovat kokeneita kohtaamistyön alojen ihmisiä, kuten psykoterapeutteja, pappeja, lastensuojeluammattilaisia, erityisopettajia ja psykologeja. He ovat opiskelleet neljä vuotta menetelmän työotetta voidakseen tehdä merkityksellisempää ja dialogisempaa työtä.
