Museoammattilaisen mukana 1969 - 2019 (Uula Neitola) by museoalan

MUSEO AMMATTILAISEN MUKANA Uula Neitola

Museoammattilaisen mukana

Museoalan ammattiliitto MAL ry 1969-2019 Uula Neitola

Ensimmäinen painos Julkaisija Museoalan ammattiliitto MAL ry ISBN 978-952-94-2141-1 (sid.) ISBN 978-952-94-2142-8 (PDF) Otava, Helsinki 2019 Taitto: Minna Hölttä Etukannen kuva: Museoalan ammattiliiton ensimmäinen puheenjohtaja Knut Drake (1927-2013) tutkii Hämeen linnan luoteisseinää 1968. Kuva: Rakennushistorian kuvakokoelma Hämeen linnan kuvakokoelma, Museovirasto

ES I P UHEET

JO H DAN TO

Sisällysluettelo

E S I PUH E E T

Esipuhe

Kirjoittajan alkusanat

Johdanto

I Villi kokooma – Museoalan henkilöstön järjestäytyminen 1969

II Hengenheimolaisten yhteisöstä järjestäytyneeksi yhdistykseksi 1970-1979

III Tavoitteena museoalan koulutus ja emansipaatio 1980-1987

IV Lama tiivisti museoalan solidaarisuutta 1988-2000

V Kohti modernia edunvalvontaa! 2001-2014

109

VI Museoalan ammattiliitto osana yhteiskunnallisia muutoksia 2015-2019

137

Lähteet, tutkimuskirjallisuus ja liitteet

165

JO HD A NT O

Osaavat museoammattilaiset Kun hallituksessa pohdimme yhdistyksemme historian muotoa, emme halunneet tehdä siitä tavanomaista ja täyttää kirjan sivuja vaikuttavilla graafeilla ja upottaa lukijaa vuosilukujen ja prosenttien suohon. Halusimme, että yhdistyksemme tarina kerrotaan historiaa vääristelemättä ja ihmisiä kuunnellen, mutta niin että lukijakin saisi siitä selkeän käsityksen. Isoimman työn ja tutkimuksen kirjan eteen on tehnyt historioitsija Uula Neitola käydessään läpi yhdistyksen asiakirjat, haastatellessaan lukuisia museoalan toimijoita ja sitoessaan ne isompaan yhteiskunnalliseen kehykseen. Kiitän häntä hienosta työstä. Ilahduttavaa on se, että Uula Neitolan historiateos nostaa esiin jo unohtuneita asioita. Kiitos kuuluu myös luonnollisesti kaikille kirjan toimitukseen osallistuneille, mutta erityisesti Antti Mäkiselle, joka on huolellisesti tarkistanut tekstin. On ilahduttavaa, että niin moni museoammattilainen on muistellut toimintaansa yhdistyksessä ja museoalalla. Heidän tarinansa on osa meidän tarinaamme.

Susanna Sääski Kuva: Petri Virtanen

”Museoammattilaisen mukana” -teos on myös kertomus isommasta yhteiskunnallisesta kehityksestä ja ammattiyhdistysliikkeen laajenemisesta korkeasti koulutetuille aloille 1960-luvun lopulta meidän aikaamme asti. Museoalan ammattiliitto kuuluu Akavaan, joka on sivistyksen ammattiliitto. Näin ollen edellytämme entistä painokkaammin, että myös meidän edunvalvonnalliset asiamme hoituvat sen neuvottelukanavien kautta aikaisempaa tehokkaammin. Museoammattilainen on kovanluokan asiantuntija, jonka täytyy hallita uskomaton määrä erityisosaamista mm. juridisista kysymyksistä taiteen, historian ja kulttuurin erityiskysymyksiin. Museoala on käynyt läpi useita muutoksia ja siitä on tullut keskeinen osa kulttuuriteollisuutta. Museoita ja museoammattilaisen työtä myös arvostetaan enemmän kuin aikaisempina vuosikymmeninä. Museot ovat kaikkia varten ja ne tarjoavat portin yhteiseen muistiin ja monenlaisiin elämyksiin. Pienen yhdistyksen voima on yhteistyössä ja olemme siinä nykyisin todella hyviä. Yhteistyötä Akavan Erityisalojen ja sen jäsenyhdistysten kanssa on ilo tehdä. Sen on tehnyt mahdolliseksi toiminnanjohtaja Katariina Mäkelän haasteita pelkäämätön työ. Tulevaisuuteen emme näe, mutta vanhastaan tiedämme, että asiat aina varmuudella muuttuvat. Myös ammattiliittojen on seurattava yhteiskunnan isoja muutoksia, reagoitava arvopohjamme mukaisesti jäsentemme etua unohtamatta. Ammattiyhdistysliikkeellä on yhä edelleen keskeinen rooli demokratiassa, hyvinvointivaltion rakenteiden puolustamisessa ja yhteiskunnan kehittämisessä. Susanna Pettersson toteaa, että museoiden menestyksen kannalta museohenkilöstön koulutuksen ja liikkuvuuden edellytysten parantaminen on keskeistä. Ilokseni voin todeta, että yhdistyksemme tekee myös koulutuksen kysymyksissä merkittävää työtä omalta osaltaan. Yhdenvertaisuus ja inhimillisyys ovat arvoja, joiden eteen meidän humanistien on hyvä tehdä työtä digitalisoituvassa yhteiskunnassa jatkossakin. Luja arvopohja on se, josta kaikki hienot ja kestävät asiat maailmassa on tehty.

Susanna Sääskilahti Museoalan ammattiliitto MAL ry:n puheenjohtaja ES I P UHEET

JOH DAN TO

Kirjoittajan alkusanat Tätä teosta suunniteltiin tovi. Lähtökohdan sille antoi huomio, ettei Museoalan ammattiliiton historiaa ollut tallennettuna yksiin kansiin sitten vuoden 1979, jolloin ensimmäisen kymmenen vuoden toiminnasta kertova lipare toimitettiin ja jaettiin yhdistyksen silloiselle kahdelle ja puolelle sadalle jäsenelle. Yhteisen muistin ja kulttuuriperinnön tallentajina ja esittäjinä ei tässäkään tapauksessa suutarin lapsilla ollut kenkiä. Ehdotuksen MAL:n historiateoksen kirjoittamiseen antoi silloin vielä tuore toiminnanjohtaja Katariina Mäkelä Jyväskylän Museologian seminaarissa keväällä 2016. Minun oli helppo suostua useastakin syystä. Ensinnäkin olen saanut kunnian seurata museoalan edunvalvonnan kehitystä ja nähdä puolen vuosikymmenen aikana useita yhteiskunnallisia murroskohtia akavalaisten silmälasien läpi. Toiseksi arvostin pyyntöä saattaa yhteen ja analysoida menneisyyden tapahtumia, joita ei ole kirjattu ylös. Sain jatkaa ammattikuntani arvokasta työtä historiallisten tapahtumien selvittämiseksi, kunnes – salapoliisitermein – palaset loksahtavat kohdalleen. Alkuperäisenä ideana olisi ollut käyttää hyödyksi edellisen pitkäaikaisen toiminnanjohtajan Ulla Mätön (1955-2016) rajatonta tietovarantoa yhdistyksen toimintavuosilta. Ikävä kyllä aika ehti ensin. Ne fragmentaariset muistiinpanot, pöytäkirjamerkinnät, kirjeet ja valokuvat antavat vain välähdyksen siitä inhimillisyydestä ja tarmokkuudesta, jolla yhdistyksen toimintaa vietiin eteenpäin läpi murroksessa elävän museoalan. Siksi ensimmäisenä ajatuksena ei ollut tuottaa puhtaasti akateemista tutkimusta, mutta ei myöskään kepeää historiikkia. Tuloksena on luettava historiateos, joka niputtaa yhteen Museoalan ammattiliiton tapahtumia ja korostaa ja analysoi sen yhdistyksellistä kehitystä. Tieteellisyyttä ei tavoiteltu. Toisaalta teoksessa sivutaan museoalan ja museoammattien kehittymishaasteista sekä ay-historiaa. Museoammattilaisten oma ääni kuuluu vahvana läpi teoksen. Siitä kiitän kaikkia haastateltaviani ja niitä, jotka ovat jakaneet tietouttaan MAL:n monivivahteiseen menneisyyteen liittyen eri vuosikymmeniltä.

Uula Neitola Kuva: Studio Ollila

Ohjausryhmääni kuuluivat MAL:n toiminnanjohtaja Katariina Mäkelä, puheenjohtaja Susanna Sääskilahti sekä varapuheenjohtaja Antti Mäkinen. Kiitän heitä ajatusten kirvoittamisesta, ansiokkaasta ohjauksesta sekä oikoluvusta ja tärkeistä huomioista. Monipuolisesti kokeneen ohjausryhmän näkemyksistä on ollut historiateoksen etenemisessä merkittävää hyötyä. Toimihenkilöarkiston uuttera henkilökunta jaksoi vastailla kysymyksiini ja toimittaa aineistoa tiedonjanoisen luettavaksi. Akavan Erityisaloista on tullut aina apua, kun sitä on tarvittu. Tämän teoksen kirjoittamista ovat tukeneet luonnollisesti Museoalan ammattiliitto ja AEK-koulutussäätiö. Ihoni nousee kananlihalle aina sen tarmokkuuden edessä, joka huokuu kun asiantuntija puhuu omasta työstään. Siteeraan muusikko, runoilija A.W. Yrjänää, joka Vuosisadan museota vuonna 2017 valitessaan koki saman tunteen kuin useita kertoja tämän historiateoksen kirjoituksen parissa: ”Päällimmäisenä mieleeni jäivät se rakkaus, lämpö ja into, jolla museoammattilaiset suhtautuvat työhönsä. Jos mielikuva on vähän pölyinen, en nähnyt yhtään pölyä missään.” Oulussa 30.5.2019

Uula Neitola

E S I PU H E E T

JO HD A NT O

Lyhenteet: AE – Akavan Erityisalat AEK – Akavan Erityisalojen Keskusliitto Ay-liike – Ammattiyhdistysliike EK – Elinkeinoelämän Keskusliitto Erko - Erityiskoulutettujen työttömyyskassa ERTO - Erityisalojen Toimihenkilöliitto ICOM - International Council of Museums JHL – Julkisten ja hyvinvointialojen liitto KAL – Korkeakouluinsinöörien ja arkkitehtien keskusliitto Kiky – Kilpailukykysopimus KT – Kunnallinen työmarkkinalaitos KTV – Kunta-alan ammattiliitto LTK - Liiketyönantajain Keskusliitto MAL – Museoalan ammattiliitto OAJ – Opetusalan Ammattijärjestö SAK – Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö SEFE – Suomen ekonomiliitto STK – Suomen Työnantajain Keskusliitto STTK - Suomen Teknisten Toimihenkilöjärjestöjen Keskusliitto (vanh.) Tupo – Tulopolitiikka TVK - Toimihenkilö- ja virkamiesjärjestöjen Keskusliitto VL – Virkamiesliitto VTML – Valtion työmarkkinalaitos VTY - Valtion yhteisjärjestö

ES I P UHEET

JO H DAN TO

Museot ja osaamisen aika Susanna Pettersson Kulttuuriteollisuuden piirissä syntyy enemmän työpaikkoja kuin koskaan aikaisemmin. Samanaikaisesti tarvitsemme alallemme entistä vahvempaa näkemystä ja asiantuntemusta, jota hyödynnetään tulevaisuuden yhteiskunnan rakentamisessa yli perinteisten toimialarajojen. Mutta mikä on kulttuurin rooli yhteiskunnallisessa päätöksenteossa ja vastuunkannossa? Entä mihin meidän tulisi osata varautua tulevaisuudessa? Suomessa museohistorian rakentuminen alkaa museoiden perustamisen suurella vuosisadalla, 1800-luvulla, jolloin kansallisgallerioita ja museoita avattiin lähes kaikissa Euroopan merkittävissä keskuksissa Lontoosta Berliiniin ja Amsterdamiin. Tieto ja vaikutteet kulkivat Suomeen, jossa 1830-luvun alussa alettiin enenevässä määrin puhua kokoelmien merkityksestä kansakunnan identiteetille. Suomessa, toisin kuin useissa muissa Euroopan maissa, kokoelmatoiminnan käynnistäminen ja museoiden perustaminen oli yhteydessä joko yliopistoihin tai yhdistysliikkeeseen hallitsijoiden kokoelmien sijaan. Yliopiston kokoelmat perustettiin uudelleen Turun palon jälkeen, kun Helsingin yliopiston statuuteissa vuonna 1828 säädettiin kasvitieteellisestä puutarhasta, luonnontieteellisestä museosta, kemian laboratoriosta ja mineraalikabinetista sekä raha-, mitali- ja taidekabinetista. Kansalaisyhteiskunta käytti ääntään kanavoimalla kulttuuria kohtaan tuntemansa kiinnostuksen yhdistystoiminnan ympärille: Suomalaisen kirjallisuuden seura (1831), Suomen Taideyhdistys (1846), Suomen Taideteollisuusyhdistys (1875) ja Suomen Muinaismuistoyhdistys (1870) ovat tästä hyviä esimerkkejä. Taideyhdistyksen kokoelma muodostaa tänä päivänä Kansallisgallerian ytimen, Taideteollisuusyhdistyksen kokoelma on Designmuseon perusta ja Muinaismuistoyhdistyksen toiminta johti Kansallismuseon perustamiseen. Susanna Pettersson Kuva: Anna Danielsson/Nationalmuseum

Yhdistyspohjaisten organisaatioiden toiminnasta vastasivat johtokunnat ja eri tehtäviä varten nimetyt lautakunnat, joihin valittiin yleensä akateemisesti ja poliittisesti ansioituneita henkilöitä. Tämä oli tärkeää yhteiskunnallisen vaikuttavuuden näkökulmasta: oli organisaation etu, että tieto, verkostot ja valta yhdistyivät saman kokouspöydän ääressä. Vallan ja vaikuttamisen kentät liukuivat myös päällekkäin. Valta keskittyi nopeasti muutamien avainvaikuttajien käsiin. Luottamustehtäviensä lisäksi he opettivat, tutkivat, kirjoittivat kirjoja sekä vaikuttivat julkiseen mielipiteenmuodostukseen julkaisemalla artikkeleita sanomalehdistössä. Tämä merkitsi käytännössä sitä, että samanmielisten agendasta tuli helposti vallitseva. Oman aikansa keskeisillä päätöksentekijöillä oli ratkaiseva rooli museoalalle asetettavien tavoitteiden muokkaajina. He määrittivät mikä oli tärkeää ja miksi, mitä kokoelmiin hankittiin ja kuinka niitä hoidettiin – ja millaisella asiantuntemuksella varustetut henkilöt valittiin tehtäviin. Mallit toiminnalle saatiin ennen kaikkea saksankielisestä Euroopasta, joka toimi esikuvana niin museoarkkitehtuurin kuin kokoelmien kartuttamisen ja esillepanon näkökulmista. Aatteellisesta näkökulmasta oli selvää, että kokoelmien ja sittemmin museoiden avulla maalle rakennettiin

E S I PU H E E T

JO HD A NT O

menestystä ja kirkkaampaa imagoa. Kääntäen ilmaistuna: maa ilman kokoelmia ja museoita nähtiin vaillinaisena ja kykenemättömänä kunniakkaaseen kansainväliseen kilpaan naapurimaiden kanssa.

Museoiden aika Suomessa on väkilukuun suhteutettuna huomattava määrä museoita: yli tuhat. Näistä Suomen Museoliiton listaamia ammatillisia museoita on runsaat 300. Ala työllistää ja edellyttää uudistuvaa osaamista. Käytännössä tämä näkyy museoissa jo monin erin tavoin. Museoprofessio onkin kehittynyt ja monipuolistunut melkoisesti. Niin ikään museologian kehitys oppiaineena on vahvistanut ammatillista ymmärrystä. Kenttä on kasvanut parin vuosisadan aikana yksittäisten henkilöiden ja yhteenliittymien aloitteista menestyksekkäästi hoidetuksi toimialaksi. Muutoksen ajureina ovat toimineet talous, politiikka, tekniikka ja lainsäädäntö sekä esimerkiksi demografiset ja vapaa-aikaan ja kulutuskäyttäytymiseen liittyvät tekijät. Museoiden menestys on puolestaan kiinni muutoksen tajusta – ajatuksista, ideoista ja uskalluksesta, joille pitää luoda tilaa ja edellytyksiä. Tämä edellyttää muun muassa huomattavaa resurssien kohdentamista museohenkilöstön jatkuvaan koulutukseen ja liikkuvuuden edellytysten parantamiseen. Kuten vuonna 2018 käynnistetyssä Sitran Osaamisen aika –hankkeessa painotetaan, elinikäinen oppiminen tulisi nähdä tuottavana pitkän aikavälin investointina ja hyvinvoinnin lähteenä. Näin osaamisen arvostus ja ääni vahvistuvat yhteiskunnassa. Kaupungit ymmärtävät jo hyvin museoiden elinkeinovaikutuksen. Museoita on vaikuttava kirjo pienistä paikallismuseoista tunnettuihin museobrändeihin. Ne sijoittuvat samalle kentälle kaikkien muiden palveluntarjoajien kanssa nopean tiedonvälityksen ja kulutuskulttuurin tyypittämässä nyky-yhteiskunnassa. Museot kilpailevat ihmisten vapaa-aikaa koskevista valinnoista kaiken mahdollisen, muiden muassa Netflixin ja CandyCrushin kanssa. Matkailijat valitsevat kohteensa kaupungin yleisen kiinnostavuuden ja kulttuuritarjonnan perusteella. Esimerkiksi British Museumissa Lontoossa oli vuonna 2017 kaikkiaan 5.9 miljoonaa kävijää, vaikka kaupungin kalleus verottikin matkailijoiden kokonaiskävijämäärää edelliseen vuoteen verrattuna. Suomessa koko maan museokäyntien määrä ylitti samaisena vuonna ensimmäistä kertaa 7 miljoonan kävijän rajan. Museokävijät ovat taloudellisesti tuottoisia: he jättävät käynnistään rahavanan, joka kilahtaa museoita

laajemman palveluntarjoajajoukon kassaan. Kulttuuri tukeekin välillisesti työpaikkojen ekosysteemiä, joka ulottuu usealle toimialalle. Kulttuuriin investoiminen muuttuu puheenaiheiksi ja ilmiöiksi. Tapahtumaan osallistumalla ihminen liittyy osaksi suurempaa ihmisryhmää, joka jakaa saman kokemuksen oli kyse sitten 1989 perustetusta Taiteiden yöstä Helsingissä tai vaikkapa Amos Rexin valtavista jonoista tammikuun 2019 pakkasessa. Kuuluvuuden tunne syntyy yhteisistä ja jaetuista kokemuksista. Ihmiselle kulttuuri on tapa kommunikoida, erottautua ja luoda omaa identiteettiä. Omat valinnat, oli kyse sitten kirjoista, elokuvista, näyttelyistä tai vaikka musiikista, kertovat omista arvoista, kokeilunhalusta ja arvostuksesta.

Arvostus ja osaaminen Suomessa arvostetaan ammatteja, jotka liittyvät omaan terveyteen ja turvallisuuteen. Ennen kaikkea maassa kunnioitetaan lääkäreitä. Tämä käy ilmi Suomen Kuvalehden vuonna 2018 teettämästä Ammattien arvostus -kyselystä, jossa suomalaiset ammattinimikkeet asetettiin arvojärjestykseen. Kirurgin ammatti oli ykkönen ja sitä seurasivat erikoislääkäri, lääkäri ja kätilö. Museoalalla tuttu nimike amanuenssi oli sijalla 157 (vuonna 2010 sijalla 218) siinä missä listan häntäpäässä olivat muun muassa bloggaaja (376) ja feissari (378). Mielikuva ammatista voi olla tarkkarajainen tai pehmeämpi ja epämääräisempi. Museoala mielletään – halusimme sitä tai emme – pehmeäksi toisin kuin esimerkiksi juuri mainittu lääketiede. Kaikille on päivänselvää, ettei kukaan ei-ammattilainen lähtisi tekemään ohitusleikkausta. Museoalalla, joka vaatii lääkärien tapaan vuosien korkeakouluopintoja ja erikoistumista, on kuitenkin melko tavanomaista joutua ammatillisen kompetenssikaappauksen uhriksi. Tunnemme useita esimerkkejä tilanteista, joissa esimerkiksi poliittiset päättäjät uskovat hallitsevansa museoalan riittävän hyvin kyetäkseen tekemään kauaskantoisia päätöksiä oli kyse sitten rakennussuojelusta, kaavoituksesta tai uuden rakentamisesta. Alaa koskevat pölymetaforat ovat kiusallisen tavanomaisia, eivätkä ainakaan vahvista uskoa ammattitaitoon ja osaamiseen. Väittäisin, että tälle asialle voidaan tehdä paljon ihan itse. Ensinnäkin on aika alkaa uskoa omaan ammattiin ja sen merkitykseen yhteiskunnassa. Toiseksi: jokaisen on osattava argumentoida oman asiansa puolesta ja tehdä se ymmärrettävästi. Pölyt pyyhitään tekemällä, ei marisemalla.

ES I P UHEET

JO H DAN TO

Marinaan ei myöskään ole aikaa. Alalla tapahtuu nimittäin paljon niin paikallisella, kansallisella kuin EU-tasollakin. Museokenttä on taloudellisten tunnuslukujen valossa jatkuvassa muutoksessa. Eri maissa laaditaan alaa koskevia politiikkaohjelmia. Akateemiset tutkimushankkeet tuottavat koko ajan uutta tietoa. Digitaalinen ulottuvuus avaa puolestaan mahdollisuuksia, joita edeltäjämme 1800-luvun lopussa olisivat todennäköisesti pitäneet noituutena, kulkihan tieto tuolloin kirjeitse ja kelirikkoaikana niitäkin sai odottaa. Euroopassa museoita yhdistetään suuremmiksi hallinnollisiksi yksiköiksi toiminnan tehostamisen nimissä. Itä-Aasiassa ja arabimaissa puolestaan museoita rakennetaan enemmän kuin missään muualla. Muutoksen hallinnasta ja skenaariotyöstä on tullut yksi alamme avainkysymyksiä. Oman syväosaamisen lisäksi on hallittava megatrendit ja ymmärrettävä niiden vaikutus omaan toimialaan. Tämä ei ole kuitenkaan uusi havainto, päinvastoin. Jo vuonna 1997 julkaistussa kirjassa Tulevaisuuden museossa kirjoitettiin museoalan tulevaisuusmallista: ”Asiantuntijuus ei sellaisenaan vielä takaa hyvää ammattitaitoa: museossa työskentelevä tarvitsee myös luovuutta, hänen täytyy kyetä seuraamaan ja ymmärtämään yhteiskunnassa ja ympäristössä tapahtuvia muutoksia, niiden syitä ja seurauksia.” Pärjätäkseen muuttuvassa toimintaympäristössä museoiden on oltava valmiita muuttamaan käytäntöjään. Ammatillinen kunnianhimo koituu kaikkien hyväksi. Vaatimattomat ja paikalliset tavoitteet tuottavat nimittäin vain vaatimattomia tuloksia.

Ääni kuuluville Museoalan ammattilaiset ovat yhteiskunnalle suuri mahdollisuus. Kulttuuri on yksi suurimmista voimavaroistamme ja siihen liittyvää osaamista tulee myös osata käyttää. Museot tulisikin hahmottaa monipuolisina kompetenssipilvinä, jotka tarjoavat olennaista tietoa ja osaamista yhteiskunnan eri prosesseihin oli kyse sitten sosiaalisesta vaikuttavuudesta, kielenoppimisesta ja kotouttamisesta tai esimerkiksi hyvinvoinnista. Parhaimmillaan museot voivat omalla toiminnallaan esittää ratkaisuja päättäjien pöydällä oleviin ongelmiin. Samasta ilmiöstä kirjoittavat Tuomas Heikkilä ja Ilkka Niiniluoto kirjassaan Humanistisen tutkimuksen arvo (2016), jossa he listaavat neljä avainta humanistisen tutkimuksen kukoistukseen. Keinot liittyvät rahoituksen ohella tutkimuksesta viestimiseen, jakelukanaviin ja yhteiskuntavastuuseen. He yllyttävät humanisteja astumaan varjoista valokeilaan: puhumaan tutkimuksestaan ymmärrettävästi ja eri foorumeilla, jotka ovat mahdollisimman kaukana akateemisista kabineteista. Heikkilä ja Niiniluoto esittävät niin ikään osuvan kysymyksen: ”Humanistitutkijat ovat ihmisten, kulttuurien, ristiriitojen ja hankalien tilanteiden asiantuntijoita. Miksi siis he eivät ole äänessä juuri lainkaan, kun vaikeiden ratkaisujen kanssa painiskelevassa Suomessa käydään yhteiskunnallista keskustelua?”

E S I PUH E E T

JO HD A NT O

Saman kysymyksen voi esittää suoraan myös museoiden asiantuntijoille. Käytetäänkö ääntä riittävästi? Ja jos ei, mikä estää? Pelipaikkoja on nimittäin valtavasti. Ne tulee tunnistaa ja juosta peliin mukaan. Esimerkiksi ajatuspajojen tuottamat skenaariot yhteiskuntamme kipukohdista ja tulevaisuudesta listaavat niin huolenaiheita kuin mahdollisuuksiakin. Kysymykset ovat suuria kuten kuinka lieventää epävarmuutta ja polarisoitumista? Kuinka hyvinvointivaltion käy? Mitä kuuluu demokratialle ja keskustelukulttuurille? Ajateltavaa löytyy myös globaaleista linjanvedoista. YK:n Agenda 2030 listaa kaikkiaan 17 maailmanlaajuista tavoitetta, joihin kuuluvat muun muassa terveys ja hyvinvointi, hyvä koulutus ja eriarvoisuuden vähentäminen. Museoilla on erinomaiset edellytykset edistää oman toimialansa puitteissa mainittuja tavoitteita – mutta kuinka usein museot vapaaehtoisesti kytkevät toimintansa suurempaan yhteiskunnalliseen kehikkoon? Kun tavoitteeksi on asetettu ”taata kaikille avoin, tasa-arvoinen ja laadukas koulutus sekä elinikäiset oppimismahdollisuudet” sen alatavoitteista löytyy seuraava, kulttuurin ja kestävän kehityksen yhteyden tunnistava kohta: “Varmistaa vuoteen 2030 mennessä, että kaikki oppijat saavat kestävän kehityksen edistämiseen tarvittavat tiedot ja taidot esimerkiksi kestävää kehitystä ja kestäviä elämäntapoja, ihmisoikeuksia, sukupuolten tasa-arvoa, rauhan ja väkivallattomuuden kulttuurin edistämistä, maailmankansalaisuutta, kulttuurien monimuotoisuuden sekä kulttuurin osuutta kestävässä kehityksessä arvostavan koulutuksen kautta.” Tämänkaltaisten kytkentöjen esille nostaminen kannattaa, sillä muuten kulttuuri saattaa joutua vaihtopenkille. Esimerkiksi Sitran ja Demos Helsingin laatimassa visiossa kestävän hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuudesta (2018) kerrotaan millaisista yhteiskuntapoliittisista rakennuspalikoista ja arjen tason ratkaisuista syntyy hyvinvoinnin seuraava erä. Kirjassa puhutaan rohkeista valinnoista, jotka nojaavat muihinkin kuin taloudellisiin arvoihin. Teknologinen muutos, epävarma kansainvälinen tilanne ja maapallon kantokyky tunnistetaan valintoja ohjaaviksi tekijöiksi. Hyvinvointiyhteiskunnasta puhuttaessa tiedostetaan vaurauden oikeudenmukainen jakaminen ja sosiaalisten kuilujen pienentäminen sekä joukko sosiaalisia innovaatioita ilmaisesta koulutuksesta terveydenhuoltoon ja eläkejärjestelmiin. Kulttuurin rooli hyvinvointiyhteiskunnassa jää kuitenkin hämmästyttävällä tavalla varjoon, vaikka visiota käsitellään paitsi edellytysten myös kyvykkyyksien kautta. Näistä jälkimmäisten kategoriaan kuuluvat ”ihmisen henkinen kapasiteetti ja inhimillinen potentiaali”. Tämä kapasiteetti ja potentiaali näkyvät ihmisen tarpeena synnyttää uutta, luoda ja kokea. Toisaalla taas kulttuuri tunnistetaan hyvinkin tärkeäksi yhteiskunnan käyttövoimaksi kuten Christer Asplundin ja Magnus Franssonin teoksessa Investera i Norden (2018), jossa Pohjoismaiden hyvinvointiyhteiskuntamallia ja vetovoimatekijöitä analysoidaan nostamalla esiin konkreettisia taloudellisia, kulttuurisia ja sosiaalisia esimerkkejä. Pohjoismainen arvopohja nähdään

selkeänä kilpailuetuna moneen muuhun maahan nähden, sillä se luo pohjan sosiaalisille ja kaupallisille innovaatioille. Myös opetus- ja kulttuuriministeriön Kulttuuripolitiikka 2025 -julkaisussa kulttuuri nähdään – itsestään selvästi – dynaamisena ja muutosvoimaisena. Siinä todetaan, että ”kulttuurin vaikutukset säteilevät laajasti yhteiskuntaan ja ihmisten hyvinvointiin. Kulttuuripolitiikan yleisenä tavoitteena Suomessa on tukea luovan, demokraattisen ja menestyvän yhteiskunnan kehittymistä.” Samasta julkaisusta käy ilmi, että toimialalta puuttuu yhteinen ääni. Ja se on heikkous.

Kulttuurin avulla voimme rakentaa kestävämpää maailmaa. Tämä edellyttää oman toimialan historian tuntemusta, argumentointikykyä, oman osaamisen arvostamista ja uskallusta tehdä. Ennen kaikkea se edellyttää museoilta ja muilta organisaatioilta investointeja osaamisen kehittämiseen. Organisaatioiden menestys on nimittäin kiinni innostuneista ja osaavista ihmisistä, jotka toimivat yleisöjen hyväksi.

On ehkä paikallaan kysyä, kuuluisiko ääni paremmin, jos sen käyttöä harjoiteltaisiin enemmän?

Kulttuuri perustaitona Yhteiskunnassamme tarvitaan monenlaista osaamista, joista suhde tietoon on yksi ehkä tärkeimmistä. Näemme päivittäin enemmän visuaalisia ja sanallisia ärsykkeitä kuin koskaan aikaisemmin. Ihmisen tulee osata arvioida lukemiaan tai katsomiaan lähteitä ja punnitsemaan niiden todenperäisyyttä sekä suhteuttamaan saamansa tieto laajempaan kehikkoon. Kuulostaa ehkä helpolta, mutta tosiasiassa maassamme on jo nyt noin 11% heikkoja lukijoita, joilla on vaara ajautua systeemin rajamaille. Myös kompleksiset sosiaaliset taidot, talous- ja kulttuuriosaaminen korostuvat. Tietoja ja taitoja puolestaan käytetään töissä ja vapaa-ajalla. Tulevaisuusskenaariot antavat ymmärtää, että perinteinen työ on muuttumassa ja tulevaisuudessa ihmisillä on mahdollisesti käytettävänään suhteessa nykyistä enemmän vapaa-aikaa. Työn poistuminen ei kuitenkaan poista tekemisen ja oppimisen tarvetta, vaan ihmisen luontainen toimeliaisuus tarvitsee kanavoituakseen sopivia foorumeita. Näin kortit on pelattu valmiiksi kulttuurin ja vapaa-ajan palveluiden käteen. Antti Hautamäki ja Kaisa Oksanen kirjoittavat Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan julkaisussa Tulevaisuuden kulttuuriosaajat (2011) kulttuuriosaamisen tarpeesta. Sitä kuvaillaan ”laaja-alaisena pääomana, joka parantaa yksilön mahdollisuuksia elää ja menestyä nykymaailmassa ja yhteiskunnan mahdollisuuksia lisätä elinvoimaisuuttaan”. Tutkijat kiteyttävät kulttuuriosaamisen alueet kahteen pääalueeseen: elämänhallintaan ja kykyyn luoda arvoja ja merkityksiä. He näkevät, että kulttuuriosaamisen tulisi olla sellainen perustaito, joka luo pohjan arjessa selviämiselle. Museoilla, arkistoilla ja kirjastoilla on tässä kulttuuriosaajien kasvatustyössä vastuullinen rooli. Ne tarjoavat turvallisia areenoita vaikeimpienkin asioiden käsittelylle tietoisuuskuilujen repimässä maailmassa, jossa tieto on pirstaloitunut ja ihmisten arkitodellisuudet ovat hyvin kaukana toisistaan. Tämä on tunnistettu kulttuuripolitiikassa, jonka tavoitteena on lisätä kaikkien osallistumismahdollisuuksia kulttuuriin. Se tarvitsee taakseen kuitenkin äänenkäyttöä, ajattelua ja konkreettisia tekoja.

ES I P UHEET

JO H DAN TO

Lähdeluettelo

Opetus- ja kulttuuriministeriön kulttuuripolitiikan strategia 2025. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2017:20. Helsinki: Opetus- ja kulttuuriministeriö.

Painetut lähteet

Palviainen, Ritva 2010, ”Museotyön ammatillistuminen”, Suomen museohistoria. Toim. Susanna Pettersson & Pauliina Kinanen. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 315-331.

Lehdet Helsingin Sanomat 5.1.2019.

Pettersson, Susanna 2008, Suomen Taideyhdistyksestä Ateneumiin. Fredrik Cygnaeus, Carl Gustaf Estlander ja taidekokoelman roolit. Helsinki: Valtion taidemuseo & Suomalaisen kirjallisuuden seura.

Suomen Kuvalehti 20.6.2018 Kirjallisuus Andersson, Jan Otto 2017, ”Kuinka kohdata taloudellinen epävarmuus ja eriytyminen”, Seitsemän näkymää Suomelle. Ajatuspajojen tulevaisuusvisioita. Helsinki: Agenda, E2, Kalevi Sorsa –säätiö, Suomen perusta, Toivo, Vasemmistofoorumi & Visio, 15-20. Grönroos, Simo 2017, ”Kansallisvaltio vai monikulttuurinen yhteiskunta”, Seitsemän näkymää Suomelle. Ajatuspajojen tulevaisuusvisioita. Helsinki: Agenda, E2, Kalevi Sorsa –säätiö, Suomen perusta, Toivo, Vasemmistofoorumi & Visio, 41-47. Hautamäki, Antti & Oksanen, Kaisa 2011. Tulevaisuuden kulttuuriosaajat. Näkökulmia moderniin elämään ja työhön. Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan julkaisu 5/2011. Helsinki: Eduskunta. Heikkilä, Tuomas & Niiniluoto, Ilkka 2016, Humanistisen tutkimuksen arvo. Kuusi murrettavaa myyttiä ja neljä uutta avainta. Opuscula Instituti Romani Finlandiae V. Helsinki: Suomen Rooman Instituutti. Huopainen, Raili 1997. Tulevaisuuden museossa. Helsinki: Museovirasto. Kiiski-Kataja, Elina 2018, ”Demokratian vaikeuksista kohti tulevaisuuden osallisuutta”, Hyvinvoinnin seuraava erä. Visio kestävän hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuudesta. Toim. Vesa-Matti Lahti. Helsinki: Sitra & Demos Helsinki, 61-128. Kiiski-Kataja, Elina, Lahti, Vesa-Matti, Laine, Paula & Neuvonen, Aleksi 2018, ”Johdanto”, Hyvinvoinnin seuraava erä. Visio kestävän hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuudesta. Toim. Vesa-Matti Lahti. Helsinki: Sitra & Demos Helsinki, 7-14. Kiiski-Kataja, Elina, Laine, Paula, Jousilahti Julia & Neuvonen, Aleksi 2018, ”Hyvinvoinnin seuraava erä. Ihanteet, visio ja ratkaisut”, Hyvinvoinnin seuraava erä. Visio kestävän hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuudesta. Toim. Vesa-Matti Lahti. Helsinki: Sitra & Demos Helsinki, 217-270. Lahti, Vesa-Matti (toim.) 2018, Hyvinvoinnin seuraava erä. Visio kestävän hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuudesta. Toim. Vesa-Matti Lahti. Helsinki: Sitra & Demos Helsinki.

E S I PUH E E T

JO HD A NT O

Pettersson, Susanna & Kinanen, Pauliina (toim.) 2010, Suomen museohistoria. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura. Pitkänen, Ville & Westinen, Jussi 2017, ”Neljä skenaariota demokratiasta”, Seitsemän näkymää Suomelle. Ajatuspajojen tulevaisuusvisioita. Helsinki: Agenda, E2, Kalevi Sorsa –säätiö, Suomen perusta, Toivo, Vasemmistofoorumi & Visio, 7-12. Vilkuna, Janne 1998, 75 vuotta museoiden hyväksi. Suomen museoliitto 19231998. Suomen museoliiton julkaisuja 45. Helsinki: Suomen museoliitto. Vilkuna, Janne 2010, ”Museologia ja Suomen museot”, Suomen museohistoria. Toim. Susanna Pettersson & Pauliina Kinanen. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 332-346.

Verkkolähteet Agenda 2030. Kestävän kehityksen tavoitteet. https://www.yk.fi//node/479 Luettu 5.1.2019. ”London’s top tourist attractions see visitor numbers fall”, BBC News 16.3.2018. https://www.bbc.com/news/uk-england-london-43417939 Luettu 6.1.2019. ”Lipunmyynti on valitettavasti suljettu – Amos Rexiin jonotettiin vielä viimeisenä päivänä, eivätkä kaikki mahtuneet sisään”, Iltalehti 6.1.2019. https:// www.iltalehti.fi/kotimaa/a/08f01459-cad5-409a-a262-35d401ad71b1 Luettu 7.1.2019. Lukukeskus. 10 faktaa lukemisesta. http://www.lukukeskus.fi/10-faktaa-lukemisesta-2017/ Luettu 2.1.2019. ”Museokäynnit jatkoivat kasvuaan 2017”, Museotilasto 2017. https://www. museotilasto.fi/tiedostot/museovirasto/files/Tilastokortti%202_2017.pdf Luettu 7.1.2019. Osaamisen aika, Sitra. https://www.sitra.fi/aiheet/osaamisen-aika/ Luettu 5.1.2019. ”Museolaitos Suomessa”, Suomen museoliitto. https://www.museoliitto.fi/ museolaitos Luettu 6.1.2019.

I Villi kokooma

Museoalan henkilöstön järjestäytyminen 1969

Kansanliikkeistä kansalaisjärjestöihin Yleiseurooppalaiseen tapaan vakiintuneen kansalaistoiminnan juuret ulottuvat Suomessa 1700-luvun lopulle. Suomessa kansalaistoiminnan alkuvaiheena oli niin sanottu salaisen julkisuuden aika 1700-luvun puolivälistä vuosisadan loppuun. Romantiikan hengessä nuorten akateemisten vaikuttajien Lauantaiseura harrasti isänmaallisia kysymyksiä ensin Turussa ja myöhemmin 1820-luvulla Helsingissä. Vuonna 1831 perustettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura lauantaiseuralaisten aktiivisuudesta. Seuraavana alkoivat yleistyä erilaiset raittiusyhdistykset, vapaapalokunnat ja rouvasväenyhdistykset. Kansallisuusaate alkoi voimistua Suomessa 1800-luvun lopulla. Toisin kuin kirjavat pienet yhdistykset, poliittinen työväenliike ja ammattiyhdistysliike tukivat Suomessa alusta alkaen toisiaan. Ensimmäinen työväenyhdistys perustettiin Helsinkiin vuonna 1884 ja seuraavana vuonna ensimmäinen ammattiyhdistys Helsingin kirjanpainajien toimesta. Järjestäytyneiden joukossa olivat ensimmäisinä myös käsityöläisammatit, kuten maalarit, räätälit, pelti- ja vaskisepät, puusepät, muurarit ja suutarit, joiden ammattiosastot ovat 1880-luvun peruja ja joissa oli mukana myös työnantajia. Ensimmäiset naisammattiosastot perustettiin ennen vuosisadan vaihtumista. Suomen Kirjaltajaliitto oli ensimmäinen valtakunnallinen liitto, joka perustettiin vuonna 1894. Myös maaseudun nuorten aikuisten kansalaistoiminta käynnistyi 1800-luvun lopulla nuorisoseuraliikkeen valistustoiminnan myötä, minkä seurauksena nuorisoseuroista tuli jäsenistöltään suurin kansalaisjärjestö. 1900-luvun alussa osuuskuntien ja työväenyhdistysten jäsenmäärät taas nousivat huomattavasti. Naisasialiike toimi Suomessa yhdysvaltalaisten ja eurooppalaisten esikuviensa mukaisesti 1800-luvun lopulta alkaen. Liikkeen tarkoitus oli parantaa naisten asemaa niin perheessä, koulutuksessa kuin virkahallinnossa. Yhdistysten perustamiselle oli Suomessa sosiaalinen tilaus, ja alusta alkaen aatteellisuus, sitoutuneisuus ja toiminnan palo olivat leimaa-antavia piirteitä kansalaistoiminnalle. Vuoden 1905 suurlakko muutti yhteiskuntaa, minkä seurauksena työväenliike radikalisoitui ja järjestöjen määrä kasvoi uusien puolueosastojen, ammattiosastojen ja -liittojen myötä. Työväen ammattijärjestöjen valtakunnallinen yhteistoimintajärjestö, Suomen Ammattijärjestö, perustettiin vuonna 1907. Samana vuonna perustettiin myös Työnantajien keskusjärjestö Suomen Yleinen Työnantajaliitto. Sisällissodalla ja sitä edeltäneillä tapahtumilla oli erittäin suuri vaikutus suomalaisen kansalaistoiminnan vaiheisiin koko 1900-luvun

V I L L I

K O KO O M A

ajan. 1920- ja 1930-luku tarkoittivat vaikeuksia vasemmistojärjestöille, kun taas 1940-luvun lopulla lakkautukseen joutuivat oikeistolaiset järjestöt. Isänmaallinen henki kantoi toisen maailmansodan jälkeen myös järjestöpuolelle. Vuodesta 1944 alkaen työntekijät ja toimihenkilöt järjestäytyivät entistä aktiivisemmin keskusjärjestöjensä riveihin. Ammattiyhdistysliikkeen jäsenmäärän kasvu sai myös työnantajat järjestäytymään. Vaikka tekniikan kehitys ja elintason nousu modernisoivat Suomen 1950-luvun lopulta lähtien, mikä johti monien perinteisten yhdistysten toiminnan heikkenemiseen, kansalaistoiminta ei lamaantunut. Varsinkin poliittinen ja ammattiyhdistystoiminta vilkastuivat 1960-luvulla. Länsimainen vasemmistoradikalismin aalto saavutti Suomen 1960-luvun jälkipuoliskolla, mikä näkyi ammattiyhdistysliiketoiminnan vilkastumisessa. Järjestö- ja yhdistystoiminta otettiin nuorten keskuudessa toiminnan kanavaksi. Radikalismi kanavoitui suuren, kaupungistuneen ikäluokan yhdistysaktiivisuudeksi. Se johti seuraavina vuosikymmeninä Suomessa vahvaan yhteiskunnalliseen järjestötyön aikaan.

MAL:n aatteelliset juuret 1960-luvun radikalismissa Hyvinvointi-Suomen rakennusaineet sekoitettiin 1960-luvun lopulla, mitä seurasi kansalaisyhteiskunnan kausi 1970- ja 1980-luvulla, jolloin varsinkin erilaiset etuja edunvalvontajärjestöt yleistyivät osana uudenlaisen julkishallinnon ja järjestötoimijoiden välistä vuorovaikutusta. Museoalan ammattiliitto, kuten moni muukin maamme lukuisista järjestöistä, syntyi kulttuurivallankumouksen sävyttämällä 1960-luvulla. Räväkän ja aktiivisen vuosikymmenen taustalla oli maailmansotien välinen aika, joka oli autoritääristen oikeistohallitusten aikaa kaikkialla Euroopassa. Toisen maailmansodan jälkeinen 1950-luku oli Suomessa kasvun, vaurastumisen ja optimismin vuosikymmen. Talouden rakenteissa siirryttiin maatalousyhteiskunnasta teollisuusyhteiskuntaan, mutta arvot ja asenteet laahasivat perässä. Maassamme vallitsi 1960-luvulle tultaessa konservatiivinen asenneilmasto, jota luonnehdittiin pysähtyneeksi. Myöhemmin ajanjakso tunnettiin ”porvarillisena hegemoniana”. Maatalouselinkeino väheni ja kaupungistuminen oli voimakasta. Yliopistoihin tuli uudessa demokraattisessa ilmapiirissä työläiskotien kasvatteja. Kolumnisti Kalevi Suomelan mukaan 1960-luvun

alussa opiskelunsa aloittaneet olivat rauhanajan kasvatteja, mutta 1950-luvulla koulussa heitä opettivat 1930-luvulla itse opiskelleet opettajat, joiden ihanteita olivat kuri ja tottelevaisuus, ja lähtökohta se, että yhteiskunta oli hierarkkinen. Poliittinen ja yhteiskunnallinen aktivoituminen näkyi vilkkaassa järjestäytymisvyyhdessä, jonka osa myös museoalan henkilöstön järjestäytyminen oli.

Knut Drake (1927-2013) uudisti voimakkaasti museoalaa 1960-luvulta alkaen ja oli Museoalan ammattiliiton isä. Drake oli keskiajan linnoihin erikoistunut rakennushistorioitsija ja filosofian tohtori ja toimi pitkään Turun maakuntamuseon johtajana. Draken vaikutus museoalan järjestäytymiselle oli merkittävä. Knut Drake kuvattuna Kuralan Kylämäessä 1990. Kuva: MALin arkisto

Järjestäytyminen ja poliittinen aktivoituminen oli sukupolvikysymys ja sen taustalla puhuttiin uuden sukupolven radikalisoitumisesta. 1960-lukua muistelleen entisen pääministeri Paavo Lipposen mukaan henkisesti poteroitunut, sodan edellisen sukupolven yhä hallitsema Suomi tarvitsi luovien voimien vapauttamista, isänmaan myyttien tuuletusta, yhteiskunnassa kasaantuneiden ongelmien avointa käsittelyä. Nuori polvi kykeni harjoittamaan väistämätöntä kansallista itsekritiikkiä. Traditiosta ponnistaen 1960-luvulla noottikriisin kokenut nuori polvi omaksui Matti Klingen luonnehtimalla tavalla “yhteiskunnallisen radikalismin ja reaalipolitiikan”. Uuden kansallisen suunnan tavoittelu tiivistyi toisaalta Urho Kekkosen ulkopolitiikan kannattamiseen ja kehittämiseen, toisaalta uuden poliittisen voimatasapainon ja eheytymisen tavoitteluun porvarillisen ylivallan aikakauden lähestyessä loppuaan. 1960-luvun suomalainen radikalismi oli eurooppalaisiin ja yhdysvaltalaisiin rinnakkaisilmiöihin verrattuna maltillinen, mutta se jätti yhteiskuntaan pysyvän jälkensä. Huolimatta vuosikymmenen tuottamasta radikaalista nuoresta sukupolvesta, joka astui museoidenkin palvelukseen, hyvinvointivaltiota alettiin rakentaa koko kansan yhteisvoimin korostaen samalla puolueettomuuspolitiikkaa. Se tarkoitti, että snellmanilainen kansallinen perinne istui tiukasti ja oli adaptoitavissa myös uudella tavalla ajattelevan sukupolven osalta yhteiskunnan rikastamiseksi. Sosialidemokraattien paluu hallitukseen johtavaksi voimaksi merkitsi ratkaisevaa askelta sukupolviliennytyksen suuntaan. 1960-luvun henki ja ajatuksellinen muutos jätti pysyvät jäljet niin museoihin kuin yhteiskuntaan yleensä.

VI L L I

KO KOOMA

Tähän yhteiskunnalliseen ilmastoon vuosikymmenen kestäneen kansalaisaktivismin imussa syntyi myös Museoalan ammattiliitto MAL ry syksyllä 1969. Sen perustamiseen johtaneet syyt kietoutuivat yhteiskunnallisen paatoksen, museoalan kasvavan henkilöstön, sen koulutuksen sekä työmarkkinoiden kehittymisen ympärille mutta myös museoalan kehittämistoiveisiin. Nämä seikat ovat vieneet yhdistystä eteenpäin jo viisikymmentä vuotta. Tässä luvussa tarkastelen, miten heterogeenisestä ja ympäri maata levittäytyneestä museotyöntekijöiden joukosta tuli 1960-luvun lopulta alkaen yhtenäinen museoammattilaisten liittouma, jolla oli yhteiskunnallista prestiisiä ja asema osana korkeakoulutettujen ammattien vaikuttajajoukkoa. Valaistakseni museoammattilaisuuden kehittymistä käyn läpi museoammattilaisten ajatuksia omasta ammatti-identiteetistään. Historiallisessa kontekstissa tarkastelen Museoalan ammattiliiton perustamiseen johtaneita syitä sekä myös, millaiset aatteet ja ideat ohjasivat vastasyntyneen ammattiliiton ensimmäisiä vuosia kohti varsinaista järjestäytyneisyyttä. Siinä avainasemassa on museoammattilaisuuden pitkä perinne. Painopisteiksi nousevat kysymys museoalan asemasta 1900-luvun suomalaisessa yhteiskunnassa ja siihen luontevasti kytkeytyneenä museoväen ammatilliset preferenssit. Minkälainen prosessi oli itse ammattiyhdistyksen syntyminen? Miten museoalan ammattiyhdistyksestä tuli museoammattilaisten yhteinen Museoalan ammattiliitto?

Museoammattilaisuus kehittyi pitkän ajan kuluessa Näyttelyvieraita Suomen kansallismuseon kirkkosalissa 1956. Kuva: Kristian Runeberg / Museovirasto

Museoalan ammattilaisuuden historiaa ovat tarkastelleet muun muassa Museoalan ammattiliiton entinen puheenjohtaja Ritva Palviainen artikkelissaan ”Museotyön ammatillistuminen” teoksessa Suomen museohistoria (2010) ja Jaana af Hällström artikkelissa ”Museoammattilaisuuden muotoutuminen” toimittamassaan Museoammattilaisen käsikirjassa (2007). Museo on instituutiona muuttunut paljon ennen 1960-lukua, samoin siellä työskentelevä henkilöstö. Museoiden tehtävien määrittyminen kulkee käsi kädessä suomalaisen yhteiskunnallisen kehityksen kanssa ja siihen ovat vaikuttaneet sekä aatteelliset virtaukset että tieteellisen ajattelun muutokset. Perinteisen teorian mukaan Ranskan vallankumous 1789 synnytti Euroopassa uuden käänteen – sen sivujuonteena syntyi nykyaikainen käsitys museosta julkisena, yhteiskunnallista opetustehtävää palvelevana instituutiona. Suomalaisten museoiden aatteellinen perusta pohjautuu kansalliseen heräämiseen, joka kävi

V I L L I

K O KO O M A

käsi kädessä museoiden perustamisen kanssa ja liittyy laajemmin eurooppalaiseen kansallisvaltioiden ideologian nousuun. Sen sijaan idea museosta keräävänä, säilyttävänä ja esittävänä julkisena, tieteellisenä ja kasvattavana laitoksena perustuu myös myöhäisen 1800-luvun ajatteluun. Museoammatit alkoivat kehittyä Pariisin Louvressa, jonka kuninkaalliset kokoelmat muutettiin Ranskan vallankumouksessa julkiseksi opetus- ja sivistyslaitokseksi vuonna 1793. Laitoksen avaamista pohjustettiin palkkaamalla kokoelmien hoitajaksi conservateur. Konservaattoreista ja kuraattoreista tuli yhteiskunnan valtuuttamia valikoinnin ja järjestelyn ammattilaisia. Ensimmäinen museovirka Suomessa sen sijaan oli Turun akatemian luonnonhistorialliseen museoon vuonna 1811 perustettu kokoelmista vastaavan inspehtorin virka. Maamme ensimmäinen maaseutumuseo perustettiin Raaheen vuonna 1862 ja seuraava Turkuun 1881. 1900-luvun taitteeseen mennessä museoita oli jo useampia. Museovirkoja sen sijaan oli vielä harvassa Suomen itsenäisyyden koittaessa, ja suuri osa maaseudun museoiden hoidosta oli vapaaehtoisten tai sivutoimisten hoitajien vastuulla lukuun ottamatta Turun historiallista museota, johon intendentin virka perustettiin 1896. Pienen ammattikunnan edustajat olivat sijoittuneina nykyisten keskusmuseoiden edeltäjiin, Suomen Taideyhdistykseen (nyk. Kansallisgalleria), Helsingin yliopiston tieteellisiin laitoksiin (nyk. Luonnontieteellinen keskusmuseo) ja Muinaistieteelliseen toimikuntaan (nyk. Suomen kansallismuseo). Taideyhdistyksen palvelukseen oli palkattu ensimmäinen intendentti vuonna 1869 ja ammattihenkilökuntaa täydennettiin 1920-luvulla perustamalla amanuenssin ja konservaattorin virat. Yliopiston tieteellisissä laitoksissa, Eläintieteellisessä ja Kasvitieteellisessä museossa sekä Mineralogisessa kabinetissa oli 11 viranhaltijaa ja Muinaistieteellisessä toimikunnassa oli 12 virkaa. Laitosten vahtimestareilla oli keskeinen rooli vartijoina ja opastajina. Suomalaisen museoalan henkilöstön yhteistyön perinne ulottuu yli sadan vuoden päähän. Museossa työskentelevien ja museoista vastuuta kantavien henkilöiden yhdistymiselle esitettiin vuonna 1909 museomiesyhdistyksen perustamista. Ehdotuksen esikuva oli Ruotsiin vuonna 1906 perustettu Svenska museimannaförening, joka oli alan ammattilaisten yhteenliittymä, mutta ei kuitenkaan ammattiliitto sanan varsinaisessa merkityksessä. Yhdistys toimi nimellä Svenska museiföreningen vuodesta 1972 lakkauttamiseensa vuoteen 2007 asti.

Ensimmäinen Suomen museoalalla toimivien yhteiskokous, eli museopäivät, järjestettiin Kansallismuseossa vuoden 1923 tammikuussa. Avauspuheessa todettiin museotyöntekijöiden määrän lisääntyneen maassa. Museopäivät pohjusti myös Suomen museoliiton perustamista samana vuonna. Vaikka Suomen museoliiton jäseneksi oli mahdollista liittyä myös yksittäisten museotyöntekijöiden, yhdistys oli pääasiassa museoiden liitto. Se jätti museoiden henkilöstön vielä toistaiseksi vaille yhteistä kokoomaa. Seuraavan kerran museohenkilöstön yhteenliittymään päästiin sotien jälkeen, kun 1950- ja 1960-luvulla Suomen talous kasvoi ja valtio sai lisää verotuloja. Suomesta alettiin rakentaa Pohjoismaista hyvinvointivaltiota. Tehtiin paljon uudistuksia, joista muodostui suomalaisen hyvinvointivaltion perusta ja jotka vaikuttivat erityisesti suomalaisten koulutustasoon yhä useamman valitessa oppikoulun, lukion ja yliopisto-opinnot. Sillä oli suuria vaikutuksia niin museoalan kuin muidenkin akateemisten ammattien kehittymiseen. Museoalan henkilöstön järjestäytymishaluihin sillä oli ratkaiseva merkitys, kun vuonna 1950 perustettu korkeakoulutettujen työmarkkinakeskusjärjestö Akavaa alettiin kehittää laaja-alaiseksi työmarkkinakeskusjärjestöksi, johon hyväksyttiin vuodesta 1960 sääntömuutoksen myötä akateemisesti koulutettujen lisäksi myös ”erityiskoulutettuja” ryhmiä.

Museoalan ammattilaisen identiteetti suuntautuu tulevaisuuteen Tämän teoksen eräs punainen lanka ovat museoammattilaisten haastattelut, joissa haettiin myös ammatillisen identiteetin rakennuspalikoita. Ammatillisen identiteetin rakentuminen alkaa jo opiskeluaikana ja jatkuu työelämässä. Työuran katkonaisuus ja vaihtuvat tehtävät asettavat omat haasteensa ammatti-identiteetin rakentamiselle ja oman osaamisen uudelleenmäärittelylle. Ammatti-identiteetti muotoutuu kokemuksen, oppimisen ja itsetuntemuksen lisääntymisen myötä, vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Ensimmäiset kokemukset työelämästä vaikuttavat siihen, millaiseksi suhde työhön muodostuu. Myönteinen ammatti-identiteetti tukee voimavarojen ja työkyvyn kehittymistä. Työuraansa aloittava tarvitsee itseluottamusta vahvistavia kokemuksia ja roolimalleja, joihin voi samastua. Työyhteisö voi tukea myönteisen identiteetin rakentamista esimerkiksi ottamalla uuden työntekijän hyvin vastaan.

VI L L I

KO KOOMA

Tuntemattomien muotokuvavalokuvien näyttely Suomen kansallismuseossa 1942. Kuva: E. Laakso / Museovirasto

Senaattori Leo Mechelin puhuu Suomen kansallismuseon peruskiven muuraustilaisuudessa 18.6.1906. Kuva: Museovirasto

V I L L I

K O KO O M A

Näyttelyvieraita Suomen kansallismuseon kirkkosalissa 1956. Kuva: Kristian Runeberg / Museovirasto

Ulkomuseoidylliä. Kuva: Museovirasto

Työskentelyä Historiallisessa museossa 1891. Henkilöt vasemmalta: Mary Nielsen, Hjalmar Appelgren-Kivalo, A. O. Heikel ja Linda Elisabeth Elmgren. Kuva: N. Salmi / Museovirasto

Museokyltti Ilomantsissa 1964. Kuva: Matti Poutvaara

Kansallismuseon arkeologisen osaston varasto 1936. Kuva: Sakari Pälsi / Museovirasto

J. Broman ja Kansallismuseon kansatieteellisen osaston apulainen Tyyni Vahter vuonna 1920. Kuva: Karin Hilden / Museovirasto

VI L L I

KO KOOMA

Puhuttaessa museoammattilaisen identiteetistä nousee pinnalle usein kysymykset motivaatiosta, henkisistä kannustimista ja vahvasta itseluottamuksesta. Se yllätti, sillä resurssien vähyyden, kilpailuasetelman ja markkinahenkisyyden voisi kuvitella kovettavan humanistiset arvot tyystin tai vähintäänkin heijastuvan ammatin varjopuoliin, eli työstä saatavaan vähäiseen korvaukseen tai ammatin tulevaisuuden epävarmuuteen. Päinvastoin kävi. Museoammattilaisia haastatellessa esiin tulivat monet tarinat siitä, kuinka identiteetti on itseasiassa vahvistunut nykypäiviin tultaessa. Jos identiteetti oli häveliäs aikaisemmin, nyttemmin ollaan ylpeitä siitä, että tehdään juuri museotyötä. Museotyö on kutsumustyötä. Ihmiset tällä alalla rakastavat työtään.

Kansallismuseon valvontahenkilökuntaa 1916. Kuva: Museovirasto Esineryhmä Kuopion museosta, teemana kalastus, 1920luku. Kuva: Ahti Rytkönen / Museovirasto

Monilla museoammattilaisilla ammatti-identiteetti kumpuaa ICOMin eettisistä ohjeistuksista. Koetaan tärkeäksi, että on kansainvälisesti määritellyt raamit ja pelisäännöt, miten asioita hoidetaan. Se tuo tunteen, että työllä on arvo ja sen toteutumista valvotaan kansainvälisesti. Museoalan ammattilaiset ovat innostuneita alastaan ja ylpeitä työstään. He ottavat vakavasti säilyttämisvastuun ja tekevät työtä paljon pidemmällä perspektiivillä kuin strategian mukaiset seuraavat neljä vuotta. Työn vastuullisuus koetaan suureksi, vaikka työ itsessään voi olla osin näkymätöntä kulttuuriperinnön tuoman hyvän ja mielihyvän tuottamista. Silti se antaa paljon ihmiselle ja yhteiskunnalle. Ulospäin suuntautuminen on eräs seikka, joka nousi hyvin usein esiin puhuttaessa museoalan vaikuttavuudesta yksittäisen ammattilaisen näkökulmasta. Kuoresta on päästy ulos vuosikymmenten jälkeen. Päätä voi nostaa vieläkin enemmän, jotta menneisyyteen ei enää palata. Ammattitaidon tuomat hyvät asiat on nostettu pöydälle ja ne on hyvä pitää esillä. Identiteetti on vahva, rikas ja elämänläheinen, koska se näkyy sekä alan sisällä että ulkopuolella. Ammattilaiset ovat usein laajasti sivistyneitä ja kiinnostuneita yhteiskunnallisista asioista. Tuemme toinen toisiamme. Vedämme yhtä köyttä. Alati läsnä oleva epävarmuus on tehnyt museoalan ammatti-identiteetistä myös kovan. Tulevaisuudesta ei voi koskaan olla liian varma, joten panostus omaan työhön on usein suuri. Pienillä resursseilla saadaan aikaan suurta ja näkyvää. Ammattilainen ei viihdy työssään, ellei koe tekemäänsä työtä tärkeäksi. Työssä välitetään oikeaa tietoa, yleisöä on arvostettava, näyttelyiden tulee olla hyvin rakennettuja ja suunniteltuja. Museoalan ammattilaisen identiteetti koostuu perspektiivistä sekä taakseettä eteenpäin. Haluamme ymmärtää ympäröivää yhteiskuntaa ja konkreettisesti rakennettua ympäristöä sekä ihmisiä, ammattirakennetta. Käsitämme

V I L L I

K O KO O M A

myös, että kaikki vanha on tulevaisuuden perustaa, tunnettiin sitä tai ei. Museoammattilainen välittää tällaisten asioiden tärkeyttä muillekin. Pitää ymmärtää historiallisesti, mitä on tekemässä. Hyvin monella lailla on eletty ja voidaan elää, ei ole yhtä oikeata tapaa. Identiteettejä on museoalalla jopa useampia. Museoammatti on muuttumassa ja se muuttaa myös identiteettiä. Osaaminen ja tehtävät, joita työssään tekee, vaikuttavat siihen minkälaisten ihmisten kanssa on tekemisissä. Peilaamalla itseään muihin alan ammattilaisiin syntyy oma ammatillinen identiteetti. Koska museot ovat entistä enemmän verkottuneita paitsi keskenään myös muiden yhteiskunnallisten toimijoiden kanssa, identiteettejä on varmasti useampi, riippuen siitä millaisella sektorilla museossa toimii. Ajatukset identiteetistä ja sen muutoksesta on helppo uskoa, kun tarkastelee ammattilaisen asemaa ja kehitystä osana suomalaisen yhteiskunnan muutoksia viidenkymmenen vuoden ajalta. Museoalan ammattilaisen identiteettiin on vaikuttanut alan arvostuksen nousu- ja laskukaudet ja osaamisen tunnustaminen. Museotyö on peruslähtökohdiltaan aina kansainvälistä, työ yhteisen kulttuuriperinnön vaalimiseksi tuo digitaalisuuden avustuksella kirjaimellisesti maailman lähemmäs meitä. Identiteetissä tai identiteeteissä on kuitenkin myös perustavanlaatuisia kivijalkoja, joihin ala ja sen ammattilainen nojaa. Ne ovat vahva usko omaan tekemiseensä ja osaamiseen sekä työn tärkeäksi kokemisen tunne. Voisi sanoa jopa rakkaudesta lajiin.

Ammattiyhdistysidentiteetti lähtee ammatti-identiteetistä Museoalan ammattiliittoa ei olisi ilman ajatusta museon ammattilaisuudesta ja samalla lailla ajattelevien ihmisten yhteisestä intressistä kehittää alaa ja sen ammattilaisuutta. Museoalan ammattiliiton entisen puheenjohtajan Ritva Palviaisen mukaan museoammattilainen profiloituu alan ammattieettisten sääntöjen kautta velvollisuudentuntoiseksi ja tunnolliseksi uurastajaksi. Velvollisuusetiikka periytyy jo ensimmäisiltä museosukupolvilta. Museoalan ammattiliiton perustaminenkin linkittyy monessa mielessä yhteiskunnallisesti aktiiviseen pohjavireeseen ja museoalan solidaarisuuden tuntoon. Haluttiin erottautua muista ammattiryhmistä omalla järjestöllä ja omalla, selkeästi korostuvalla ammatti-identiteetillä.

Museoammattilaisten pitkän historian aikana alalle kehittyi pohja, jota sävytti sekä tieteellisyys että kansainvälisyys. Eräs tärkeä etappi ammattilaisuuden kehittymisessä oli museologian hyväksyminen yliopistolliseksi oppiaineeksi, joka yhdistää eri alojen ammattilaisia. Tämän päivän museoammattilaisuus perustuu useisiin erilaisiin ammattitaitoihin, verkostoitumiseen, uuden oppimiseen ja alansa trendien seuraamiseen. Yhteiskunnan museoille ja niiden henkilökunnalle tuoma arvostus kiteytyy museoiden lailla turvattuun yhteiskunnalliseen palvelutehtävään, museolain takaamaan taloudelliseen turvaan sekä museohenkilöstön kelpoisuusehtoihin. Museo-opetuksen laajentuminen, parantuneet keskustelufoorumit ja tehokkaammat julkaisut auttavat löytämään yhteisen pohjan muuttuvalle museoprofessiolle. Alalle hakeutuu tekijöitä hyvin erilaisista taustoista ja erityistaidot korostuvat yhä enemmän mitä lähemmäs tätä päivää tullaan. Museotyön monipuolistuminen ja alan jatkuva uudistustyö on johtanut vuosikymmenten ajan useaan otteeseen alan vallitsevien trendien ja töiden uudistumiseen ja haastamiseen. Museoalan ammattilaisten sukupolvet on tavattu jakaa useimmiten ikäkausittain joko kolmeen tai neljään sukupolveen. FT Solveig Sjöberg-Pietarinen toteaa väitöskirjassaan Museer ger mening vuodelta 2004, että suuri merkitys museoiden yhteiskunnallisessa vaikuttavuudessa ja tulevaisuuden suunnassa on juuri tekijöiden käsissä. Sjöberg-Pietarinen jakaa museoammattilaiset kolmeen eri aikaan vaikuttaneisiin sukupolviin 1800-luvun lopulta nykyaikaan. Ensimmäisen sukupolven muodostivat kerääjät, jotka kiinnostuksestaan omaan alaansa kokosivat kokoelmat, joista tuli museoiden toiminnan ja esillepanon perusta. Seuraava sukupolvi työsti ensimmäisen sukupolven keräämiä kokoelmia inventoiden, restauroiden ja tutkien niitä. Kolmas ja viimeisin sukupolvi toimii teoreettisen tiedon välittäjänä ja toimii museon etujen mukaisesti muuttuvassa yhteiskunnassa. Museoalan ammattiliiton perustajajäsen ja ensimmäinen puheenjohtaja Knut Drake taas jakaa museotyöntekijät neljään sukupolveen. Sukupolvista tieteellisyyttä korostaneet vanhat herrat 1800-luvun lopulta 1930-luvulle etsivät museotyön kautta kansallista identiteettiä ja tutkimusta ja juuri he toivat museoalalle sen tieteellisen perusidentiteetin. 1930-luvulta 1960-luvulle museoissa vaikutti tuhattaiturien sukupolvi, joka kuului edellisen polven tapaan aikansa sivistyneistöön, teki museotyötä kutsumusammattina ja hallitsi kaiken museossa tehtävän työn. Tämän taiturisukupolven perintö museossa

VI L L I

KO KOOMA

ovat sen korkeat eettiset vaatimukset. Alaansa erikoistuneet ammattilaiset, eli museotyön kolmas sukupolvi vaikutti museoissa 1960-luvulta 1990-luvulle, jonka aikana sekä museoiden että museoammattilaisten määrä moninkertaistui ja alan voi katsoa Suomessakin ”vakiintuneen”. Samalla alalla alettiin tarvita yhä enemmän erilaista ammattitaitoa, mikä vaikutti henkilöstön monivivahteiseen taustaan. Siksi 1990-luvulla ruoriin hypännyt neljäs museosukupolvi oli sekä Draken että Sjöberg-Pietarisen mukaan ennen kaikkea tiedonvälittäjä ja yhteiskunnallinen vaikuttaja. Museoalan ammattilaiset pystyivät vastaamaan aikaisemman sukupolven esittämään haasteeseen. He verkostoituivat nopeasti myös muiden muistiorganisaatioiden, kirjastojen ja arkistojen ammattilaisten kanssa niin kotimaisella kuin kansainvälisellä tasolla. Museoissa on aina ollut töissä työntekijöitä eri aloilta ja erilaisista taustoista. Myös työvoiman ”kustannukset” ovat vaihdelleet. Henni Reijonen kirjoittaa artikkelissaan ”Museomiehiä ja –naisia” vuonna 2007, että museotoiminnan muotoutuessa Muinaistieteellisen toimikunnan kokoelmien järjestämiseen ja huoltamiseen käytettiin paljon ylimääräistä työvoimaa: ylioppilaat ja muut tilapäisavuksi otetut apulaiset työskentelivät museossa pienellä palkalla tai jopa ilmaiseksi. Usein nämä apulaiset olivat museon virkamiehiä lähellä olevia naisia – morsiamia, vaimoja, sisaria. Käytäntö oli yleinen kansainvälisestikin. Joskus perheen piiristä lähtenyt konservointitoiminta periytyi myös seuraaville sukupolville, jopa suoranaiseksi dynastiaksi. Suomessa naisten työpanos oli kuitenkin arkista, useimmiten täysin unohdettua ja näkymättömiin jäänyttä museon perustyötä, kuten kokoelmien läpikäyntiä, luettelointia ja kunnostamista. Muinaistieteellisen toimikunnan pöytäkirjoissa on lukuisia mainintoja ”ylimääräisistä apulaisista”, joskaan kaikki naistyövuodet tuskin edes päätyivät tähän listaan. Museoväki alkoi moninaistua siis jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Moninaistuminen on jatkunut läpi 1900-luvun, kunnes 2000-luvulla se sai yhä uusia piirteitä toisaalta museoiden roolin muuttumisesta ja toisaalta teknologian ja viestinnän tuomin uusin mahdollisuuksin. Ammattiyhdistysidentiteetti on todennäköisesti seurannut ajan ja sukupolvien muutoksia ottaen aina edelliseltä perinnöksi toisaalta henkistä taakkaa, toisaalta alati uudistuvan museoammattilaisen yhteiskunnallisesti aktiivisen roolin.

Tuhattaiturien yhteenliittymä Ritva Palviaisen mukaan museoammatilliset työntekijät keskittyivät 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä pitkälti pääkaupunkiseudulle. Ensimmäinen uusi museoammatillinen työntekijä saatiin vain Sotamuseoon vuonna 1933. Niinpä jo 1930-luvulla valitettiin tieteellisen pohjan puuttumista museotyöstä ja museoiden liiallista, muotiasiaksi muuttunutta perustamista. Vain muutamien suurimpien kaupunkien museoihin saatiin 1940-50-lukujen kuluessa ensimmäiset museoammatilliset työntekijät. Toinen maailmansota vaikutti museoiden toimintaan heikentävästi, ja sen päätyttyä Suomen museoliitto pyrki parantamaan museoiden tasoa jatkamalla kurssitoimintaansa, jakamalla museoille avustuksia ja kouluttamalla museonhoitajia. Vuonna 1946 saatiin varat museoneuvojan palkkaamista varten ja liitto pystyi näin tehostamaan ohjaustoimintaansa. Se osallistui myös jo 1940luvun lopulla Helsingin yliopiston ylioppilaskuntien kotiseuturetkille lähteneiden retkikuntien kouluttamiseen. Toisen maailmansodan jälkeen museovirkoja perustettiin Helsingin lisäksi suurimpiin kaupunkeihin, muun muassa Kuopioon ja Tampereelle. 1950-luvulla virkoja saatiin lisää. Museoammattilaisuus alkoi vähitellen laajentua, mutta taloudellisista ja paikallisista asenteellisista syistä johtuen vaivalloisesti. Museopäivillä vuonna 1954 esitettiin huoli useimpien kulttuurihistoriallisten museoiden kehityksen pysähtymisestä niiden jatkuvasti heikon taloudellisen aseman vuoksi. Kunnilta kaivattiin auliimpaa tukea, jotta museot voisivat tehokkaasti palvella tutkimusta sekä täyttää sivistyksellisen ja sosiaalisen tehtävän. ”Erikoisesti olisi suurempien ja keskikokoisten museoiden hoitajiksi saatava päätoimisia, ammattitaitoisia hoitajia ja muutakin tarpeellista työvoimaa; peruskorjauksiin ja uudistuksiin tarkoitetut määrärahat olisi yleensä myönnettävä siirtomäärärahoina järkevän suunnitelmallisuuden aikaansaamiseksi”. 1950-luvun lopulta lähtien elintaso Suomessa alkoi vähitellen kohota. Maasta ryhdyttiin naapurimaa Ruotsin esimerkin mukaan rakentamaan hyvinvointivaltiota. Koulutustason noustessa yhä useampi kirjoitti ylioppilaaksi ja hankki yliopistollisen loppututkinnon. Sivistystason nousun myötä kulttuurilaitoksiin kohdistui uusia odotuksia. Korkeakoulutetun väestön määrän lisääntyessä museoiden kehittäjiksi alkoi virrata maistereita ja humanististen tieteiden kandidaatteja. Hyvinvointivaltion kehitys pääsi Suomessa vauhtiin vasta 1960-luvulla. Yksi hyvinvointivaltion tavoitteista oli koulutustason kohottaminen. Yhä useampi

V I L L I

K O KO O M A

kansalainen valitsi kansalaiskoulun sijasta oppikoulun, kirjoitti ylioppilaaksi ja suoritti yliopistotutkinnon muutoksen tielle päätyneessä yliopistossa. Ylioppilaiden vuotuinen määrä jäi ennen sotia alle kolmeen tuhanteen, mutta vuonna 1965 se oli jo 15 000. Koululaitos jatkoi kuitenkin sotaa edeltäneillä linjoilla. Televisio antoi yhteisiä puheenaiheita koko kansalle ja lähensi eri kansalaispiirejä, joilla aikaisemmin oli hyvin vähän yhteistä puhuttavaa. Hyvinvoinnin lisääntyessä julkisen sektorin työvoima alkoi 1960-luvulta alkaen kasvaa Suomessakin. Vuosina 1960-1990 julkisen sektorin työvoima kasvoi noin 400 000 hengellä. Tästä kasvusta oli naisia 331 000 eli 85 prosenttia. Kulttuurityövoimatilaston mukaan museon-, arkiston- ja kirjastonhoitajien määrä kasvoi vuosien 1970 ja 1990 välillä 1739 henkilöstä 3987 henkilöön. Miesten osalta kasvu tapahtui 353 henkilöstä 647 henkilöön ja naisten kohdalla luvut olivat 1386 ja 3340 henkilöä. Yhteiskunnan muuttuminen näkyi luonnollisesti myös museoissa. Draken määrittelemä museotyöntekijöiden kolmas eli tuhattaiturien sukupolvi otti vastuun museotoimesta vuoden 1960 tienoilla ja jatkoi työtään 1990-luvulle. Samana aikana museoiden määrä jatkoi kasvuaan ja museoalan työvoiman kysyntä johti siihen, että osa päätti yliopisto-opintonsa alempaan korkeakoulututkintoon ja hakeutui museotyöhön, mikä vähensi museohenkilökunnan tieteellistä tasoa. Ammattitaitoa oli kuitenkin mahdollista kehittää monin tavoin, mikä johti ammatilliseen erikoistumiseen. Kun aikaisemmin museotyöntekijät olivat olleet kaikkitietäjiä ja hallinneet alan työtehtävät laidasta laitaan, tuli tilalle nyt laaja erikoisasiantuntijoiden joukko. Tuhattaiturien sukupolven aikana museorakennuksia korjattiin, varastoja järjestettiin ja näyttelyitä uusittiin. Ala houkutti tulijoita yhteiskunnan kaikilta sektoreilta, mikä merkitsi toiminnan monipuolistumista ja museoiden yhteiskunnallisen palvelutehtävän kirkastumista pienen eliitin jäätyä taka-alalle. Sjöberg-Pietarinen kuvaa tätä sukupolvea määritelmällä järjestäjät.

Emil Nervander, Armas Lindgren ja Axel Wikström Kempeleen kirkossa, Suomen Muinaismuistoyhdistyksen VI taidehistoriallinen retkikunta 1896. Kuva: Museovirasto

Museoalan ammattiliitto syntyi ajamaan uuden museosukupolven asiaa Tällaiseen Suomen ja Euroopan yhteiskunnallisessa kehityksessä ainutkertaiseen ammatilliseen kehityskohtaan ja asenneilmastoon syntyi Museoalan ammattiliitto, tuttavien kesken MAL. MAL:n kivijalka on aina levännyt yhdessä tekemisen hengessä. 1960-luvun lopulla kasvanut ja naisistunut museoväki koki tarvetta ammatilliseen keskusteluun ja koki yhteenkuuluvuutta. VI L L I

KO KOOMA

Museoalan henkilöstöltä puuttui kuitenkin tyystin oma edunvalvonta. Ammatillinen järjestäytyminen tuli ajankohtaiseksi päätoimisten museovirkojen lisääntymisen myötä. Niiden syntyä edisti aluksi Suomen museoliitto, joka koetti myös valvoa virkojen kelpoisuusehtoja. Suomen museoliittoa voikin pitää MAL:n esiasteena, vaikka se olikin sekä työnantajamuseoiden että museon työntekijöiden liitto. Aloite museoalan ammattiliiton perustamisesta tuli lopulta muinaistieteellisen toimikunnan työntekijöiltä. Syksyistä perustamiskokousta enteilevä puoli vuotta oli ollut täynnä valmisteluja. Jo maaliskuun lopulta alkaen muinaistieteellisen toimikunnan virkailijat olivat tehneet aloitteen museoalalla työskentelevien ammatillisen yhdistyksen perustamisesta. Ehdotuksesta kiinnostuttiin silmiinpistävästi, mikä johti pian valmistelevan toimikunnan perustamiseen. Innokkaimpia puuhamiehiä olivat filosofian tohtori Drake ja intendentti Jouko Voionmaa, jotka kutsuivat koolle työryhmän havainnollistamaan ja suunnittelemaan tulevaa yhdistystä. Maaliskuun lopussa työryhmä kokoontui Kansallismuseossa muodostaakseen valmistelutoimikunnan, jonka jäseniksi valikoituivat Draken lisäksi Aarni Erä-Esko, Riitta Heinonen, Pirjo Varola, Lasse Laaksonen ja Veikko Kiljunen. Innostuksesta huolimatta tarvittiin kättä pitempää. Toimikunta laati myöhemmin kyselylomakkeen, jossa selvitettiin Kansallismuseon ja Helsingin kaupunginmuseon henkilökunnan virka-asemaa ja koulutuspohjaa sekä vastaajien mielipiteitä perustettavan yhdistyksen toimialasta ja jäsenkannasta sekä yhdistyksen tarpeellisuudesta ja vastaajien halukkuutta liittyä yhdistykseen. Sen tulokset varmistivat museoalan järjestäytyneen edunvalvonnan sosiaalisen tarpeen todeksi. Knut Draken johtamissa kokouksissa pidettiin huoli siitä, että kaikkien museoalan toimijoiden ääni saatiin kuuluviin. Huolimatta lopulta sangen ripeistä toimista museoalan järjestäytymisen edistämiseksi, Akavan Seppo Alhonsuon mielestä museoalan järjestäytyminen oli jo myöhässä. Valmistelevan toimikunnan perustamiskokouksessa 28.3.1969 Alhonsuo esitteli mahdollisen keskusmarkkinajärjestö Akavan koostumusta ja toimintaperiaatteita. Hän totesi, että museoalalla työskentelevien ryhmän luonne eroaa merkittävästi muista ammattialoista. Alhonsuon mukaan mahdollisia järjestäytymisperiaatteita tulevalle museoalan henkilöstön yhteenliittymälle oli niin sanottu teollisuusliittoperiaate, joka soveltui yksityiseen ja kunnalliseen sektoriin sekä osittain myös valtion virka- tai toimisuhteissa olevien kohdalta. Muita mahdollisia järjestäytymisperiaatteita olivat joko akateemisten työntekijöitten erillinen järjestäytyminen tai teollisuusperiaatteinen kaikkien yhteinen järjestäytyminen. 24

V I L L I

K O KO O M A

Toimikunnan jäsenen, Turun kaupungin historiallisen museon Carl-Jacob Gardbergin mukaan maaseudun näkökulmasta varsinaisen museohenkilöstön yhteenliittymälle oli ehdoton sosiaalinen tilaus. Jonkun tuli ajaa tieteellisesti koulutetun henkilökunnan etuja. Aikaisemmin museoalan henkilöstöliitojen yritykset olivat olleet pitkälti paikkakuntakohtaisia ja luonteeltaan kestämättömiä. Esimerkiksi Turussa museoiden vahtimestarit ja vartijat olivat järjestäytyneet jo muihin liittoihin. Riitta Heinonen piti palkka- ja koulutusasioita tärkeimpinä perustettavan yhdistyksen toimintatavoitteina. Se tarkoitti, että jäsenistön tuli koostua tieteellisen eli korkeakoulutuksen saaneista museoalan ammattilaisista. Aarni Erä-Esko totesi omassa puheenvuorossaan, että museoalan kehittämistä hoiti jo ennestään moni yhdistys ja instanssi, millä hän tarkoitti, että esimerkiksi moni valtiolla työskentelevä museoammattilainen saattoi kuulua jo valtion tutkimuslaitosten virkamiesyhdistyksiin. Sen sijaan museoammattilaisuuden ja museohenkilökunnan tulevan kasvun varalta palkka-asioita ja yhtenäisiä pätevyysvaatimuksia ajamaan tarvittiin kokonaan uusi yhdistys. Puheenjohtaja Knut Drake piti tärkeänä huomioida tulevassa yhdistyksessä, että museoalalla työskenteli monenlaisia ihmisiä ja yhdistystä suunniteltaessa oli portit toistaiseksi jätettävä avoimiksi laajemmallekin jäsenkunnalle. Sen sijaan mahdollisen yhdistyksen kannalta hahmoteltiin seitsenjäsenisen hallituksen koostamista. Siihen päätettiin alustavasti ehdottaa valittavaksi kaksi edustajaa Kansallismuseosta, yksi Museoliitosta, yksi Helsingin kaupunginmuseosta ja neljä maaseutumuseoista, joista yksi Pohjois-Suomesta, yksi ItäSuomesta, yksi Keski-Suomesta ja yksi Länsi-Suomesta. Näin pedattiin alueellinen edustavuus, joka on tuosta linjanvedosta lähtien toiminut yhdistyksen toimintaperiaatteena. Suomen museoliiton vuosikokouksen yhteydessä Riihimäellä 19.4.1969 valmistelutoimikunta sai virallisen mandaatin. Onnistumisen tunnetta herätti se, että mukaan saatiin myös maakunnallisten museoiden ja Suomen museoliiton edustajat. Draken ja Voionmaan lisäksi toimikuntaan valikoitui Amos Anderssonin museon Bengt von Bonsdorff, Carl Jacob Gardberg ja Tampereen kaupungin museoiden Martti Helin. Sihteeriksi oli kutsuttu Rainer Knapas. Myös yhdistyksen alustavat säännöt hyväksyttiin. Kokouksessa virisi vilkas keskustelu siitä, millainen perustettavan yhdistyksen pohjan tulisi olla. Gardbergin ja maisteri Maija Hahlin mukaan yhdistystä tarvitsivat eniten nimenomaan virkamiehet, sillä he olivat valinneet alansa, josta eivät voineet siirtyä muihin tehtäviin, toisin kuin esimerkiksi museovahtimestari. Puheenjohtaja Drake sen sijaan ajoi edelleen moniammatillisen yhdistyksen pohjaa. Olihan luonnollista,

Näyttelyrakentaminen saattoi olla hauskaa puuhaa. Intiaanikulttuuria Pohjois-Amerikassa -näyttelyn pystyttäjiä Suomen kansallismuseossa 1959. Kuva: J. Salo / Museovirasto

että ne, joiden etuja yhdistys ei olisi ajanut, karsiutuisivat ilman muuta pois. Martti Helin oli eri mieltä asiasta, ja hänen mukaansa yhdistyksellä tuli olla juuri museoammatillinen pohja. Esimerkiksi opistoinsinööreillä, jotka mahdollisesti työskentelivät museon piirissä, olisi tullut olla mahdollisuus liittyä yhdistykseen. Myös Heinonen oli samaa mieltä ja ajoi koulutuspohjalle rakentuvaa järjestöä, mikä hyödytti ennen kaikkea museovirkamiesten etuja. Kansallismuseon Rahakammiossa 3.6.1969 Knut Drake esitteli hyväksytyt mallisäännöt, joita hiottiin yhdistykselle sopiviksi. Yhdistyksen nimestä oli käyty debattia jo valmistelevan työryhmän keskuudessa. Pitkän ja vakaan harkinnan tuloksena oli päädytty siihen, että museoalan heterogeenistä joukkoa edustavan yhdistyksen potentiaalinen nimi voisi olla “Suomen museomiehet – Finlands museimän r.y.”. Se oli toiminut kevään aikana myös yhdistyksen työnimenä Ruotsin mallin mukaisesti. Ehdotus oli saanut kannatusta, mutta valmisteleva toimikunta päätti jättää nimikysymyksen perustavaa kokousta varten. Yhdessä sen kanssa perustamiskokouksen päätettäväksi ehdotti Helmi Helminen-Nordberg nimeä ”Suomen museoviranhaltijat ja -toimihenkilöt

– Finlands museitjänstemän och -funktionärer r.y.”, Martti Helin nimeä ”Museoviranhaltijat ja -toimihenkilöt – Museitjänstemän och -funktionärer r.y.”, sekä Helsingin yliopiston taidehistorian opiskelijoiden ainejärjestö Eidos ry:n esittämää ”Suomen museovirkailijat r.y.”. Myöhemmin ilmassa aavisteli jo tulevaisuuden kysymys keskusmarkkinajärjestökysymyksestä, kun Helsingin kaupunginmuseon Jouko Heinonen ehdotti yhdistykselle perinteikästä ay-nimeä “Suomen museotyöläiset” kun taas Toini-Inkeri Kaunonen ehdotti, että yhdistys profiloituisi TVK:laiseen henkeen nimellä “Museovirkailijoiden yhdistys”. Jokainen nimiehdotus kuvasti hieman eri tavoin sitä henkistä taustaa, jota vasten museoalan ammattilaiset peilasivat omaa ammatillista identifikaatiotaan. Nimivaihtoehdoissa paiskasivat sujuvasti kättä selvästi menneet ja tulevat sukupolvet. Loppukesästä toimikunta oli laatinut alustavan sääntöehdotuksen, joka lähetettiin lausuntoa varten maan kaikkiin museoihin. Saatujen vastausten ja ehdotusten perusteella laadittiin korjattu sääntöehdotus, joka edelleen syyskuun lopulla lähetettiin maan kaikille museotyöntekijöille. Samalla lähetettiin VI L L I

KO KOOMA

myös kutsu saapua yhdistyksen perustavaan kokoukseen. Lyhyessä ajassa oli saatu aikaan paljon yhdistyksen tulevaisuutta varten. Seuraavassa valmistelevassa kokouksessa 12.9. esiteltiin tulevan ammattiyhdistyksen toimintaideaa. Perustettava yhdistys saattoi kuulua jäsenenä sellaisiin kotimaisiin tai kansainvälisiin järjestöihin tai elimiin, joiden jäsenyys edisti museoammatissa toimivien yhteiskunnallisten ja ammatillisten kysymysten hoitamista. Tarkoituksensa toteuttamiseksi museohenkilöstön ammattiyhdistys: • • • • • •

•

seuraa palkkausta ja työmarkkinatilannetta sekä lainsäädäntöä, yhteiskunnallista kehitystä ja museoammatissa toimivien koulutusta, toimittaa tutkimuksia ja hankkii aineistoa museoammatissa toimivien palkkauksesta ja työoloista, harjoittaa neuvontaa ja sekä tiedoitus- ja julkaisutoimintaa alallaan, järjestää kokouksia sekä neuvottelu-, kurssi- ja esitelmätilaisuuksia, tekee esityksiä museoammatissa toimivien ammattilaisten ja yhteiskunnallisten etujen valvomiseksi ja edistämiseksi, edustaa jäseniään suhteissa muihin järjestöihin ja työnantajapuoleen sekä neuvottelee virkaan tai toimeen ottamista, virka- ja työsuhdetta ja palkkausta koskevista tai muista ammatillisia etuja koskevista kysymyksistä sekä ryhtyy muihinkin samantapaisiin jäsentensä etujen valvomista ja yhteisten pyrkimysten edistämistä tarkoittaviin toimenpiteisiin.

Valmistelutoimikunta päätti olla ottamatta kantaa keskusliittokysymykseen, koska sen lopullisen ratkaisemisen katsottiin kuuluvan yhdistyksen jäsenistölle. Sen sijaan yhdistyksen nimeksi päätettiin yksissä tuumin ehdottaa ”Suomen museomiehet ry.”

V I L L I

K O KO O M A

Kaikille museoalan työntekijöille Vihdoin yhdistyksen perustava kokous pidettiin 25.10.1969 Amos Andersonin taidemuseossa Helsingissä. Läsnä oli 58 museoalan eri työntekijäryhmien edustajaa koko maasta sekä muutamia opiskelijoita. Kokous totesi ammatillisen yhteenliittymän tarpeellisuuden ja yhdistys päätettiin yksimielisesti perustaa. Monista nimiehdotuksista lopulta ”Museoalan ammattiyhdistys – Museifackföreningen” sai kokouksen osanottajissa laajimman kannatuksen. Säännöt hyväksyttiin vilkkaan keskustelun jälkeen pääosiltaan valmistelevan toimikunnan lähettämän monisteen mukaisina. Tärkein lisäys tehtiin kuitenkin tarkoitusta koskevaan 2. pykälään, joka hyväksyttiin muodossa: ”Yhdistyksen tarkoituksena on edistää ja valvoa jäsentensä palkkausta ja työehtoja koskevia sekä yhteiskunnallisia ja ammatillisia etuja sekä työpaikkademokratian kehittämistä.” Seuraavaan vuosikokoukseen asti toimivan väliaikaisen hallituksen puheenjohtajaksi valittiin yksimielisesti Knut Drake Muinaistieteellisen toimikunnan ja Hämeenlinnan kaupunginmuseon edustajana. Äänestysten jälkeen valittiin hallitukseen varapuheenjohtajaksi Asko Salokorpi Suomen rakennustaiteen museosta, jäseniksi tutut puuhamiehet valmistelevasta toimikunnasta Bengt von Bonsdorff, Carl Jacob Gardberg, Jouko Heinonen, Martti Helin sekä Helsingin yliopiston eläinmuseon Eero Karppinen ja Mannerheim-museon Eeva Maija Vilho. Ensimmäisessä kokouksessaan hallitus valitsi yhdistyksen väliaikaiseksi sihteeriksi Rainer Knapaksen sekä väliaikaiseksi taloudenhoitajaksi Jouko Heinosen. Yhdistyksen kotiosoitteeksi merkittiin puheenjohtaja Draken kotiosoite Hämeen Linna, Hämeenlinna. Hallitus aloitti heti linjanvedot yhdistyksen jäsenkannasta. Sääntöjen mukaan ”Yhdistyksen jäseneksi voi liittyä pää- tai sivutoiminen kunnan, kuntayhtymän, valtion, seurakunnan tai muun julkisen yhteisön tai yksityisen laitoksen palveluksessa oleva museoammatillinen viran- tai toimenhaltija tai

museotyöntekijä tai ammattikoulutuksen päätoimiseen museoammatilliseen tehtävään saanut tai tällaista koulutusta saava henkilö tai jonka yhdistyksen hallitus jäseneksi hyväksyy”. Hallituksen kokouksessa 4.11. päätettiin esittää tähän lisäselvityksenä, että jäseneksi voivat liittyä myös taidegallerioiden, taidevalistuslaitosten tai muiden vastaavien, pääasiassa ei-kaupallista toimintaa harjoittavien laitosten palveluksessa olevat. Jäseniksi eivät sen sijaan voineet liittyä sellaiset henkilöt, jotka suorittivat lyhytaikaista museoharjoittelua yliopistollisia arvosanoja varten. Ensimmäisen kerran yhdistys esittäytyi joulukuussa 1969 Muinaistieteellisen toimikunnan henkilökunnalle, mutta sihteeri Rainer Knapas aloitti jo tuolloin yhteydenpidon puhelimitse eri museoihin. Vuoden loppuun mennessä yhdistyksellä oli 13 jäsenmaksun maksanutta jäsentä. Enteilevästi yhdistys suoritti koko maassa joulukuussa lähetetyn kyselylomakkeen avulla laajan tutkimuksen museoalan työoloista, työehdoista, palkkauksesta ja muista ammatillisista asioista. Tutkimustulosten pohjalta oli tarkoitus alkaa suunnitella yhdistyksen tulevan toiminnan pääperiaatteet. Jo alusta alkaen haluttiin, että jäsenten palkkakysymykset ja työehdot luonnollisesti tulivat olemaan ensimmäisellä sijalla. Jotta neuvotteluja ja toimintaa voitiin alkaa koordinoimaan, tarvittiin kuitenkin laajapohjainen kannatus järjestäytymiselle. Kysymys yhdistyksen liittymisestä johonkin ammatilliseen keskusjärjestöön päätettiin jättää seuraavalle vuosikokoukselle. Tärkeintä uuden ja uljaan yhdistyksen kannalta oli kuitenkin se, että ”Museoalan ammattiyhdistys ry on ainoa järjestö, joka voi valvoa museoammateissa toimivien etuja. Edellytyksenä oli jäsenistön aktiivisuus ja edustavuus koko ammattialaan nähden. Jäsenyys toisessa ammattijärjestössä ei ole esteenä liittymiselle Museoalan ammattiyhdistykseen. – Jokaisella jäsenellä on aloiteoikeus ja kaikki jäsenten taholta tulevat esitykset otetaan huomioon yhdistyksen toiminnassa.” Museoalan edunvalvonta oli saanut alkunsa.

VI L L I

KO KOOMA

Anja-Tuulikki Huovinen: Museoala kiinnostaa Museoneuvos Anja-Tuulikki Huovinen muistelee, että aiemmin museoammattilaisen itsetunto saattoi olla vähän heikompi kuin tänä päivänä. ”Vaatimaton asenne on mielestäni kirkastunut, sillä nykyään ammattilaiset ovat aiheellisesti ylpeitä työstään ja osaamisestaan. Iso merkitys museoiden arvonnousulle on Museokortin saavuttama suuri suosio. Kiinnostus museotyötä kohtaan on selvästi noussut”, Huovinen arvioi.

Museoliiton pitkäaikainen pääsihteeri museoneuvos Anja-Tuulikki Huovinen on tyytyväinen siihen, että museoalan ammattilaiset ovat innokkaasti mukana kansainvälisessä toiminnassa.

”Kuopiossa ensimmäisten museopäivieni illallisella vieressäni istui arvokkaan oloinen luottamushenkilö. Kysyin idealistina, mikä hänet oli innostanut museoalan päättäjäksi. Vastaus kuului: Tukan harmaantumisen myötä minut siirrettiin pois nuorisolautakunnasta”, Huovinen muistelee.

Alan asemaa on valvottava Anja-Tuulikki Huovinen on nähnyt museoalan nousu- ja laskukaudet. Hän toimi Suomen museoliiton palveluksessa lähes neljäkymmentä vuotta, joista pääsihteerinä vuodesta 1984 alkaen aina vuoteen 2011. Huovisen mielestä nykyajassa on paljon samaa kuin menneissä vuosissa. ”Edunvalvonnan kysymykset eivät ole juurikaan muuttuneet. Museoiden rahoitus on aina ollut tapetilla. Jatkuvasti on valvottava, ettei voimavaroja leikata eikä toimintaedellytyksiä heikennetä”. ”Rahoituksen lisäksi toinen keskeinen teema ovat olleet tekijänoikeuskysymykset. Museoille on haluttu saada samat oikeudet julkisen aineiston tallennuksessa ja käytössä kuin arkistoille ja kirjastoille. EU:n direktiivit aiheuttavat jatkuvasti päänvaivaa”, Huovinen kertoo.

V I L L I

K O KO O M A

Huovinen kiittää Museoalan ammattiliittoa siitä, että se on pitänyt ammattilaisten puolia palkkakysymyksissä. Suomen museoliitto on tietoisesti pysytellyt poissa tältä sektorilta, sillä asia kuuluu ammattiliitolle. Museoliiton tehtävänä on ajaa ensi sijassa museoiden ja niiden omistajatahojen etua. Edunvalvonnan lisäksi liitto on pyrkinyt toimimaan siten, että museot saisivat palvelukseensa mahdollisimman päteviä työntekijöitä. Koulutus ja tiedotus ovat Museoliiton keskeisiä tehtäviä. Museologian tutkimukseen ja opetukseen sekä konservaattorikoulutukseen on aikanaan merkittävästi panostettu. Huovisen mielestä museoalan yhteistä ääntä tarvitaan, vaikka sen esille saaminen ei aina olekaan ollut helppoa.

Museoala on monipuolistunut Anja-Tuulikki Huovinen näki opiskeluaikanaan Akavan arvion, jonka mukaan museoalalla ei tulevaisuudessa tulisi olemaan töitä. Sen vuoksi hän liitti taidehistorian, arkeologian ja kansatieteen opintoihinsa annoksen yhteiskunnallisia aineita, kuten sosiologiaa ja

tiedotusoppia. Kun Huovinen tuli Suomen museoliiton tiedottajaksi vuonna 1972, hän astui lähes koskemattomalle maaperälle. ”Ei museoista yleensä tihkunut tietoa, mitä nyt näyttelyjen avajaisista lähetettiin lyhyt tiedote. Museoiden monipuolisesta työstä ei julkisuuteen paljoakaan kerrottu. Mediaa ja omaa alaa ei juurikaan informoitu.” ”Museoliitossa yritimme herätellä alan väkeä ja vakuuttaa, kuinka tärkeää monipuolinen tiedottaminen on. Ymmärrän kyllä, että esimerkiksi näyttelyn valmistuttua työntekijät olivat uupuneita eikä voimia markkinointiin tahtonut jäädä”, Huovinen muistelee. Museoalan ammatillistuminen voimistui 1970-luvulta alkaen. Myöhemmin museoihin tuli myös uusia ammattilaisia, esimerkiksi juuri tiedotus- ja markkinointitehtäviin. Museoliitossa alkoi samaan aikaan sukupolvenvaihdos. Huovisen edeltäjien Riitta ja Jorma Heinosen aika oli perinteisempi. Se painottui näyttely- ja luettelointiopastuksen ohella käytännön tekniseen neuvontaan ja avustamiseen. Tämä oli tarpeen museoalan alkaessa kehittyä ammatillisemmaksi. Anja-Tuulikki Huovinen edusti uutta sukupolvea, joka koki tarpeelliseksi koulutuksen ja tiiviin edunvalvonnan. Tehtävä oli haasteellinen, mutta myös mielenkiintoinen. ”Osa jäsenistöstä oli ollut tyytymätön Museoliiton toimintaan. Suhteet Museovirastoon ja opetusministeriöön kaipasivat kehittämistä. Kun tulin pääsihteeriksi, ensisijainen tehtävä olikin hyvän yhteistyön edistäminen”, Huovinen kertoo.

Työtä museoalan hyväksi ”Aiemmin ihmiset tulivat museoihin töihin suoraan yliopistoista. Museotyön arkea tunnettiin vain niukasti. Kunnallispolitiikka saattoi Museoalan tulevaisuus puhutti vuonna 1990.

VI L L I

KO KOOMA

tuntua vieraalta ja budjetin laatiminenkin oli taidehistorioitsijoille ja kansatieteilijöille outoa. Tarvetta käytännön koulutustoimintaan oli, ja siihen Museoliitto ryhtyikin siirtämään voimavarojaan. Kehitys oli nopeatahtista”, Anja-Tuulikki Huovinen muistelee. Koulutustoiminnan voimistaminen ja koulutussuunnittelijan palkkaaminen olivat alkuun Huovisen keskeisiä tehtäviä Museoliiton toiminnan suuntaamisessa. Nykyään on itsestään selvää, että Museoliitto edustaa, kouluttaa ja kehittää suomalaista museokenttää.

”Puheenjohtajakaudellani saimme EU:n vakinaistamaan määrärahansa NEMO:n toimintaan. Tähän vaikutti paljon silloinen euroedustaja Ulpu Iivari. Yritin myös ohjata verkostoa siihen, että puheenjohtaja- ja hallituskaudet eivät olisi ikuisia”, Huovinen hymyilee.

Pääsihteerin tehtäviin liittyi myös museolain ja museopoliittisten ohjelmien valmistelu opetusministeriön työryhmissä. Museoliitto osallistui lukuisiin museoalaa ja yleisemmin kulttuurialaa koskeviin kehittämistehtäviin. Työ palkittiin vihdoin vuonna 1992, kun uusi museolaki hyväksyttiin.

Edessä on hyvä tulevaisuus

Iso osa pääsihteerin ajasta kului erityisesti edunvalvontaan, lausuntojen laatimiseen sekä toiminnan ja talouden suunnitteluun. Myös kansainvälinen yhteistyö oli laajaa.

”Kun valtionosuuslakia laadittiin, museoammattilaisille asetettiin tiukkoja pätevyysvaatimuksia. Tarvittiin arvosana museologiassa alan kannalta keskeisten oppiaineiden lisäksi. Monessa museossa on nykyään myös tuottajia ja markkinoijia, ja monia ammattinimikkeitä on muuteltu ajan hengen mukaan.”

Kansainvälisyys vahvistuu Huovinen on tyytyväinen siihen, että museoalan ammattilaiset ovat innokkaasti mukana kansainvälisessä toiminnassa. Esimerkiksi ICOM mahdollistaa monenlaisen yhteistyön erilaisten kokousten, komiteoiden ja henkilösuhteiden solmimisen kautta. Kansainvälistymistä tarvittaisiin Huovisen mielestä enemmän. ”Toimin vuosina 2002-2005 Network of European Museum Organisations eli NEMO:n puheenjohtajana ja sitä ennen hallituksessa. NEMON tehtävä on ajaa museoiden etua Euroopan Unionissa. Toiminta museoliittojen verkostossa oli monella tavoin hyödyllistä. Suomalaistyyppinen museoinstituuttiliitto oli harvinaisuus

Euroopassa. Siihen verrattuna eteläeurooppalainen valtiollinen museo-organisointi on jäykkää ja byrokraattista. Toki henkilöjäsenyhdistyksiä on useita.”

V I L L I

K O KO O M A

Anja-Tuulikki Huovinen uskoo, että museoalan ammattikuva tulee edelleen monipuolistumaan tulevaisuudessa. Työtehtävien kierrättäminen olisi hyvä keino tehdä alaa tutuksi nuoremmille.

Alan tulevaisuuteen Huovinen suhtautuu optimistisesti. ”Meillä on paljon motivoituneita ja osaavia ammattilaisia. Nyt vain ammattitaidolla eteenpäin”, Huovinen innostaa.

II Hengenheimolaisten yhteisöstä järjestäytyneeksi yhdistykseksi 1970–1979

HE NG E NHE I M O L AI S T EN

Y HT EI S ÖS T Ä

JÄRJES T Ä Y T Y NEEKS I

Y HDI S TYKSEKSI

Kolmikannan synnyinsijoilla Suomen ammattiliittojen johtamat vaatimukset työehtosopimuksista, niiden vuoksi käydyt lakot ja kannanotot varmistivat maamme aseman työtaisteluiden kansainvälisessä kärkiryhmässä 1970-luvulla. Vuosikymmenen työmarkkina-asetelmalle leimaa antavaa oli työntekijäpuolen aktiivisuus ja työnantajan puolustuslinja. Neuvotteluasemaa työntekijäpuolella vahvisti Ruotsiin suuntautuneesta muuttoliikkeestä johtunut suuri työvoimapula. Sen lisäksi, että työnantajilla oli hankaluuksia oppia neuvottelemaan ja sopimaan vahvan ay-liikkeen kanssa työpaikkatasolla, Ruotsista palanneet työntekijät myös osasivat vaatia parempia työoloja ja -ehtoja. Paikallisia neuvotteluita alkoivat leimata työtaistelutoimenpiteet, etunenässä lakot, jotka keskittyivät satamiin, rakennustyömaille ja metalli- ja paperiteollisuuteen. 1970- ja 1980-luvulla Suomen työmarkkinamalliksi vakiintui kolmikanta, joka muodostui SAK:n, STK:n ja valtiovallan muodostamasta ohjauksesta. Siihen osallisiksi pääsivät myös STTK, TVK, Akava, LTK, Kunnallinen sopimusvaltuuskunta ja valtion työmarkkinalaitos, mikä toi työmarkkinasuhteisiin uudenlaisia kehityssuuntia. Samalla työmarkkinasuhteet muodostuivat jäykiksi, ja epävakautta toivat yksittäisten työnantaja- tai työntekijäkeskusjärjestöjen tekemät irtiotot sopimusjärjestelmästä sekä yksittäisten työntekijäjärjestöjen jääminen tulopoliittisten ratkaisujen ulkopuolelle. Professori Pauli Kettusen mukaan julkisessa keskustelussa 1970-luku on määrittynyt ennen muita kahdesta suuresta kertomuksesta. Toisen teemana on suomettuminen, toisen taas hyvinvointivaltion kehittyminen. Edellisessä 1970-luku piirtyy pysähtyneisyyden ja poliittisen moraalin rämettymisen vuosikymmeneksi, jolloin suomalaiset päästivät Neuvostoliiton sekaantumaan Suomen asioihin enemmän kuin oli välttämätöntä. Jälkimmäisessä kertomuksessa taas 1970-luku kuvautuu hyvinvointivaltion rakentamisen huippukaudeksi, jolloin Suomessakin kehkeytyi pohjoismainen malli: tasa-arvoperiaatteelle ja sosiaaliselle kansalaisuudelle rakentuvat sosiaaliturvajärjestelmät, kattavat julkiset koulutus-, terveys- ja hoivajärjestelmät, liki täydelliseen järjestäytyneisyyteen perustuvat työmarkkinoiden neuvotteluja sopimusjärjestelmät, naisten kaksinainen sidonnaisuus hyvinvointivaltioon, joka luo sosiaalipoliittiset edellytykset ansiotyön ja äitiyden yhdistämiselle sekä työpaikat naisille sukupuolen mukaan eriytyneillä työmarkkinoilla.

H E N G E N HEI M O L A I ST E N

Y HT E I SÖ ST Ä

Useat liitot, kuten museoalan vastaperustettu ammattiyhdistys oli järjestäytymätön, mutta tavoitteli jo hengeltään useaankin eri suuntaan ay-liikkeessä. Perustamisen jälkeen MAL alkoi hitaasti mutta varmasti vakiinnuttaa asemaansa muotoutuvan museoalan Suomessa. Museopiirit oli leimattu vanhoillisiksi ja ammattiyhdistysten räväkköine toimintakulttuureineen ei katsottu soveltuvan kulttuuripiiriin kovinkaan hyvin. Museoalalle tultiin yleensä aineopintoihin kuuluvan palkattoman työharjoittelun johdattamana. Esimerkiksi Muinaistieteellisessä toimikunnassa oli ollut käytäntönä kahden kuukauden palkaton ”koejakso”, joka herätti jo tuolloin vastarintaa. Museoalan ammattiyhdistyksen perustaneet aktiivit eivät edustaneet erityisesti nuoria vasemmistolaisesti suuntautuneita radikaalipiirejä, vaan vakinaisissa viroissa eri museoissa työskennelleinä pitkää ammatillista kokeneisuutta. Siitä huolimatta heti ensimmäisenä toimintavuosikymmenenä yhdistyksen toiminnassa erityisesti Knut Draken myötävaikutuksella vallitsi solidaarisuuden ja uudistusten ilmapiiri. Yhdistyksessä oli muutoinkin vireää toimintaa. Kolme toimikuntaa paneutuivat museotutkintoon, työpaikkademokratiaan ja valmistelemaan lausuntoa muinaismuistohallinnon organisointitoimikunnan mietinnöstä. Varsinkin viime mainittu koettiin ajankohtaisena tärkeäksi, oltiinhan organisoimassa maakuntiin ammatillisia museoita uusine virkoineen, tehtävineen ja velvoitteineen. Myöhemmin muille toimille elämänsä omistanut Eeva Ahtisaari oli työpaikkademokratiatoimikunnan jäsen näinä ensimmäisinä vuosina, ja myös sen koollekutsuja. Opetusministeriö oli alkanut kehittää museoalaa 1960-luvulta lähtien systemaattisesti. 1970-luvulla yksi keskeisistä kulttuuripolitiikan päämääristä oli alueellistaminen ja kulttuuripalveluiden saaminen kaikkien ulottuville. Vuosi 1972 nousi monessa mielessä keskeiseksi. Suomen muinaismuistohallintoa, siihen liittyvää tutkimusta sekä museotoimen yleistä johtoa varten perustettiin opetusministeriön alainen Museovirasto ja asetettiin Museotoimen aluehallintokomitea valmistelemaan lakia Museoviraston aluehallinnosta ja museoiden valtionosuuksista. Valtion tiukan taloudellisen tilanteen vuoksi kesti kuitenkin lähes 20 vuotta ennen kuin uudistukset toteutuivat. 1970-luku jäi museoalalla sanalla sanoen villiksi, muotoaan etsiväksi aikakaudeksi, jolle leimansa antoivat niin kulttuurialan kehittyminen kuin vilkas liikehdintä ay-kentällä, johon museoalan ammattilaiset tulivat kertarysäyksellä.

JÄRJES T Ä Y T Y NEEKS I

Y HDI S T Y KS EKS I

Tällaisessa ajatusympäristössä aloitti Museoalan ammattiyhdistys toimintansa. Tarkastelen tässä luvussa, millä tavoin yhdistys pääsi irti ”lapsen kengistään” ja miten siitä muodostui 1970-luvun loppuun mennessä jäsentensä etuja ajava, järjestäytynyt, yhteistyötä tekevä museoalan edunvalvoja ja valveutunut ammattiliitto.

Knut Drake aloittaa museoalan edunvalvonnan ja asettaa liiton tavoitteet Kun liitto oltiin saatu virallisesti perustettua ja säännöistä sovittua, alkoi ensimmäinen toimintavuosi. Puheenjohtajana jatkoi ensimmäisen vuoden Knut Drake, jonka rooliksi jäi toimia tuolloin enemmän keskustelun ja edunvalvonnallisten kysymysten herättäjänä kuin niiden varsinaisena ratkaisijana. Muutamia tärkeitä asioita liiton tulevaisuuden kannalta kuitenkin päätettiin, kuten keskusmarkkinajärjestökysymys sekä museoalan edunvalvonnan kartoittaminen ja toiminnan käynnistäminen. Liiton ensimmäiseksi vaikutustoiminnan muodoksi nostettiin ennen kaikkea tutkimus, mikä vaikutti todennäköisesti myös samana vuonna käytyyn neuvotteluun keskusmarkkinajärjestöstä ja liiton ammatillisesta profiilista. Knut Draken tavoitteena oli alkavalle 1970-luvulle luoda uudesta museoalan edunvalvontaelimestä monipuolinen museoalan äänitorvi, jolla oli merkitystä niin yhteiskunnallisesti kuin jäsenistölle. Aluksi tärkeimmäksi tavoitteeksi katsottiin jäsenmäärän lisääminen aktiivisella jäsenkampanjoinnilla. Pyrkimyksenä oli saada 250 jäsentä vuoden loppuun mennessä, mutta tuota määrää saatiin odottaa vielä jokunen vuosi.

Knut Drake oli 1960- ja 1970-luvun taitteessa monessa mukana Suomen museokentällä. Vuotta ennen Museoalan ammattiliiton perustamista Drake oli väitellyt tohtoriksi aiheenaan Hämeen linna keskiajalla. 1964–1970 hän toimi Hämeenlinnan historiallisen museon johtajana ja vuodesta 1973 alkaen Turun kaupungin museotoimen johtajana. Kuvassa Drake eturivissä keskellä harmaassa puvussa. Kuva on Suomen Muinaismuistoyhdistyksen 100-vuotisjuhlasta Kansallismuseon kirjastosta 7.5.1970. Museovirasto, Historian kuvakokoelma.

Sen sijaan jäsenille suunnattua informaatiota alettiin toimittaa sekä monisteilla että tiedotustilaisuuksilla, joita järjestettiin myös Helsingin ulkopuolella. Kannanotto-oikeutta haettiin opetusministeriöltä, ja ensimmäiset kannanotot koskivatkin niin sanottua Hosian komitean mietintöä, joka koski muinaistieteellisen toimikunnan uudelleen organisointia ja sen vaikutusta koko maan museolaitokseen.

HENG ENHEI M O LA I S T EN

Y HT EI S ÖS T Ä

JÄRJES T Ä Y T Y NEEKS I

Y HDI S TYKSEKSI

Vuodet 1976-1988 MAL:n toimisto sijaitsi Akavatalon kolmannessa kerroksessa huoneessa 377 yhdessä Varanotaarit ry:n kanssa. Kuva: Aila Yli-Hakola

Tavoitteeksi kirjattiin alusta alkaen myös museohenkilökuntaa ja sen työoloja koskeva tutkimus. 1970-luvun alussa ei tilastotietoa museoalan työntekijöistä juuri ollut, jolloin Museoalan ammattiliitto toimi pioneerina tutkimustoiminnan käynnistämisessä. Vielä viisikymmentä vuotta myöhemminkin tavoite on ajankohtainen. Tutkimusten tulosten avulla liiton oli tarkoitus tehdä myös aloitteita sosiaali- ja henkilökuntatilojen perustamiseksi museoihin. Drake ajoi yhdistyksen tavoitteisiin myös vaikuttaa omalta osaltaan siihen, että Suomessa olisi mahdollisuus suorittaa erityinen museotutkinto. Liiton tarkoituksena oli tutkia eri mahdollisuuksia tällaisen museologian ensiaskeleeksi muotoillun tutkinnon järjestämiseksi. Varsinaista edunvalvontatyötä haluttiin uuden Museoalan ammattiyhdistyksen myötävaikutuksella toteuttaa museoalan palkka- ja työoloja parantamalla, mikä tapahtui julkaisemalla yleisiä palkkasuosituksia. Vuonna 1970 kirjattiin sopiviksi keinoiksi neuvottelutoimet muiden muassa Maalaiskuntien liittojen

H E N G E N HEI M O L A I ST E N

Y HT E I SÖ ST Ä

ja Kaupunkiliittojen kanssa koskien museovirkoja ja –toimia. Myöhemmin alakohtaiset neuvottelut ovat korvanneet nämä tavoitteet. Sen sijaan tutkimusten avulla yhdistyksen oli tarkoitus pyrkiä aikaansaamaan virkanimitysten ja pätevyysvaatimusten yhdenmukaistaminen Suomessa. Museoiden sisäistä tiedonkulkua haluttiin kaikin voimin edistää, joten työntekijöiden ja työnantajien välistä vuorovaikutusta tuli lisätä. Lisäksi tärkeimmäksi seikaksi jatkon kannalta voi hyvin katsoa liiton kirjaaman tavoitteen yhdistyksen sihteerin toimen jatkamisesta vakinaisena puolipäivätoimena, jolloin sihteeri toimisi myös yhdistyksen asiamiehenä. Tuolloin sihteerinä toiminut Marna Maula työskenteli vielä talkoolaisena. Jo vuonna 1970 havaittiin, että tärkeintä toiminnan jatkumisen kannalta oli saada ainakin yksi varsinainen työntekijä, joka toimisi yhdistyksen juoksevien asioiden hoitajana ja toiminnan ylläpitäjänä. Tässä tavoitteessa luotiin myös ensiaskeleet sille, mitä Museoalan ammattiliiton toiminnanjohtaja tekee tänäkin vuonna.

JÄRJES T Ä Y T Y NEEKS I

Y HDI S T Y KS EKS I

Leena Söyrinki-Harmo: Sihteeri tunsi Suomen museotyöntekijät nimeltä ”Ennen työttömyyskassaa museoalan työntekijät tekivät mitä ihmeellisimpiä asioita työttömyyskausien aikana, kuka muita töitä, kuka eli säästöillä.” ”Siitä voi päätellä tosin, ettei jäsenmääräkään ollut tuolloin kovin iso”. Näin kuvailee järjestön jäsenpitoa 1970-luvun puolivälissä Museoalan ammattiliiton entinen puheenjohtaja ja sihteeri Leena Söyrinki-Harmo. Vaikka maakunnallinen museokenttä alkoi tehostua vasta seuraavalla vuosikymmenellä, jo tuolloin MAL:n hallituksen jäsenet tulivat eri puolilta Suomea ja myös vuosikokouksia pidettiin maan eri kolkissa. Sihteerin töihin kuuluivat Söyrinki-Harmon mukaan henkilökohtainen yhteydenpito jäsenten kanssa, useimmiten kirjeitse. Museoväen huolet muodostivat kuvan kentän kehityksestä ja toisaalta kehittymättömyydestä työehtojen puolesta. Leena Söyrinki-Harmon MAL-ura eteni sihteeristä hallituksen jäseneksi, sitten varapuheenjohtajaksi ja yhdistyksen puheenjohtajaksi 1982-85. Hän ajoi 1970-luvun lopulla MAL:n liittymistä osaksi Akavan Erityisalojen Keskusliittoa. Sihteeri Söyrinki-Harmo kuvattuna 1975.

”Jäsenet lähestyivät MAL:ia useimmiten palkkausasioissa. Jonkin verran oli erimielisyyksiä työtehtäviin liittyen. Jotkut olivat jääneet jopa kokonaan ilman palkkoja”, Söyrinki-Harmo kertoo. Hallituksella riitti 1970-luvun loppuun asti tekemistä sekä museoalan koulutuksen kanssa että työn raamien löytämiseksi. Varsinkin opiskelijat olivat olleet varhaisista vaiheista lähtien osa museoiden ilmaistyöntekijäpatteria. Tähän haluttiin muutos. ”Yksi keskeinen asia, mitä hallituksen piirissä käsiteltiin, oli työpaikkojen vakinaistaminen ja palkkauksen saaminen edes jonkin näköiselle tasolle. Myös museotyöntekijöiden työnkuva puhutti, eli onko tämä myös talonmies vai onko talonmies erikseen”, Söyrinki-Harmo toteaa.

HENG ENHEI M O LA I S T EN

Y HT EI S ÖS T Ä

JÄRJES T Ä Y T Y NEEKS I

Y HDI S TYKSEKSI

Muuttuvassa Museovirastossa Leena Söyrinki-Harmo lähti opiskelemaan arkeologiaa Helsingin yliopistoon kirjoitettuaan ylioppilaaksi 1965. Omien sanojensa mukaan hän tiesi jo valmiiksi monta alaa, joille ei halunnut, mikä helpotti museouralle lähtöä. Sitä helpottivat myös isän ystävän Martti Linkolan ystävällismieliset suositukset sekä professori Ella Kivikosken inspiroivat luennot. Museoharjoittelut kuuluivat yleisesti arkeologian ja kansatieteen opiskelijoiden opintoihin. Söyrinki-Harmo kertoo, että tuolloin tutuksi tulivat niin alan opiskelijat kuin yliopiston ja Muinaistieteellisen toimikunnan henkilökunta. ”Ei meistä kukaan uskonut saavansa vakituista työpaikkaa. Laskimme kuitenkin aina, että seuraavan viran saa tuo ja tuo ja tuo ja sitten minä”, Söyrinki-Harmo naurahtaa. Museoalan opetus tapahtui hänen mukaansa ”ensin toisten opettamana ja sitten kantapään kautta”. Toisin sanoen ennen museologiaa, oppi tuli töitä tekemällä. Se tarkoitti Söyrinki-Harmon kohdalla kenttätöitä Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa ennen Museoviraston muuttoa Nervanderinkadulle, jolloin hänet palkattiin suorittamaan arkeologisen toimiston arkiston muutto. Se ja myöhemmin suoritettu maisterin tutkinto tarkoittivat myös Söyrinki-Harmon uran selkiytymistä aina Museoviraston arkeologisen osaston johtajaksi ja yli-intendentiksi asti. Söyrinki-Harmo kertoo, että Museovirasto on muuttunut viranomaisasemassaan vuosien varrella avoimemmaksi ja viestivämmäksi.

H E N G E N H EI M O L A I ST E N

Y HT E I SÖ ST Ä

Yhteiskuntasuhde alettiin nähdä voimavarana, mikä tarkoitti erilaisten esitelmätilaisuuksien ja yleisötilaisuuksien yleistymistä. Työstä viestiminen on tärkeää. Myös asiantuntijoiden roolissa hän huomaa selkeän muutoksen. ”Ennen museoalan asiantuntijat kokivat tietävänsä asiat paremmin kuin kansa, nykyään tilanne on hyvin toisenlainen. Digitaalisuus on muokannut asiantuntijan työtä parempaan suuntaan, mutta samalla se on tarkoittanut aputyövoiman, esimerkiksi sihteerien vähenemistä. Asiantuntijoille on tullut paljon hallinnollisia töitä”, Söyrinki-Harmo pohtii. Hän uskoo, että edelleen Museoviraston tutkijoille kulttuuriperinnön suojeleminen ja tutkiminen on pääasia. Sen sijaan surullista on, että rahoittajat eivät ole ymmärtäneet mahdollisuuksia, joita museoiden yleisön lisääntynyt kiinnostus tarjoaa.

”Uskokaa asiaan!” Leena Söyrinki-Harmo kuuli Museoalan ammattiliitosta ensimmäisen kerran, kun järjestöä oltiin perustamassa. Se osui yksiin myös arkeologian opiskelijoiden Fibula ry:n perustamisen kanssa, jota Söyrinki-Harmo edusti MAL:n suunnittelukokouksessa keväällä 1969. ”Keskusteluissa mietittiin, onko ylipäätään mahdollista, että museoissa henkilökunta voisi kuulua samaan yhdistykseen. Kaikki eivät olleet tietenkään valtiolla tai kunnalla töissä, eivätkä virkamiehiä”, Söyrinki-Harmo muistelee.

JÄRJES T Ä Y T Y NEEKS I

Y HDI S T Y KS EKS I

Museotyöntekijöiden palkoista ja rahasta julkisesti puhuminen ei ollut sopivaa edes MAL:ia perustettaessa. Museoissa oli paljon vapaaehtoistoimintaa, eivätkä kaikki olleet palkattuja ammattilaisia. Söyrinki-Harmon MAL-ura eteni sihteeristä hallituksen jäseneksi, sitten varapuheenjohtajaksi ja yhdistyksen puheenjohtajaksi 198285. Hän ajoi 1970-luvun lopulla MAL:n liittymistä osaksi Akavan Erityisalojen Keskusliittoa, sillä liittyminen työttömyyskassaan hyödytti silloista museoväkeä, joka työskenteli tyypillisesti määräaikaisissa työsuhteissa. ”Museoalalle pidettiin jokseenkin tyypillisenä sitä, että työtä on vain osaksi vuotta. Siihen piti vain varautua. Ennen työttömyyskassaa ihmiset tekivät mitä ihmeellisimpiä asioita siinä välillä, kuka muissa töissä, kuka säästöillään”, Söyrinki-Harmo muistelee. Sen sijaan AEK:n myötä järjestäytyminen MAL:n kautta yleistyi alalla ja jäsenmäärä nousi. Villin 1970-luvun jälkeen museoalan asioita saatiin eteenpäin kunnallisella puolella ja ammatillista eriytymistä tuli enemmän, kun museotyön eri puolet profiloituivat.

Hän uskoo, että yhteisöllisyydessä on voimaa monessa mielessä. Museoalalla voidaan murrosta käsitellä useiden yhdistysten kautta, ja yhteys kollegoihin on tärkeää, missä on muutama hyvä syy liittyä mukaan toimintaan. ”Museoalan ammattilaisen identiteetti koostuu perspektiivistä taakse- ja eteenpäin. Haluamme ymmärtää ympäröivää yhteiskuntaa ja konkreettisesti rakennettua ympäristöä sekä ihmisiä”, SöyrinkiHarmo pohtii museoalan ammattilaisen identiteetistä. Museoalan työntekijä useimmiten myös haluaa välittää asioiden tärkeyden muillekin, eikä vähimpänä tulevaisuuden perustan, joka perustuu vanhaan. Pitää ymmärtää historiallisesti, mitä on tekemässä, eikä ole yhtä oikeaa tapaa elää. Myös ammattiyhdistysidentiteetti perustuu samaan lähtökohtaan. ”Uskokaa asiaan!”

Jäseniä houkuteltiin mukaan ja osa löysi yhdistykseen itsekin. Söyrinki-Harmon mukaan museoiden vanhat työntekijät usein kertoivat uusille MAL:sta, mistä tuli perinne. ”Sitten alkoikin jo keskustelu, ovatko museoaineet aina niitä perinteisiä, vai tarvitaanko museoissa eri alojen asiantuntijuutta.” Söyrinki-Harmo jäi pois MAL:n hallituksesta odottaessaan toista lastaan. Esikoiselle MAL:n hallituksen kokoukset olivatkin tulleet jo tutuiksi.

HENG ENHEI M O LA I S T EN

Y HT EI S ÖS T Ä

JÄRJES T Ä Y T Y NEEKS I

Y HDI S TYKSEKSI

Akava pienten liittojen asialla Millaiseen ay-liikkeeseen uusi museoalan edunvalvontajärjestö olisi valmis keskittämään voimavaransa, nousi ensimmäiseksi huolenaiheeksi heti ensimmäisenä toimintavuonna. Niinpä Museoalan ammattiliitossa vuoden 1970 keskeisimmäksi tavoitteeksi muodostui yhdistyksen liittyminen keskusjärjestöön. Koska tutkimuksen toteuttamisen luultavasti katsottiin kuuluvan lähtökohtaisesti enemmän akateemiseen traditioon ja ydintoimintoihin kuin muun tuolloisen ay-liikkeen vaikuttamiskeinot, nousi Akava selkeästi haastaamaan SAK:ta jäsenten mielipiteissä. Museoalan ammattiliiton syyskokouksessa 26.9.1970 pidettiin keskusjärjestövaalit, joiden tuloksen perusteella yhdistyksen hallitus valtuutettiin neuvottelemaan Akavan kanssa yhdistyksen liittymisestä Akavan jäsenyhdistykseksi. Yhdistys hyväksyttiin Akavan jäsenjärjestöksi 1.1.1971 alkaen Akavan hallituksen kokouksessa 28.12.1970.

Päätökseen vaikutti todennäköisesti museotyön akateemisen luonteen lisäksi uudet virkaehtosopimuslait, mikä teki Akavasta houkuttelevan neuvottelijaosapuolen. Virkapalkoista sopiminen siirtyi 1970 voimaan astuneiden virkaehtosopimuslakien myötä lopullisesti eduskunnalta virkamiesjärjestöjen sekä valtio- ja kuntatyönantajien välisiin neuvotteluihin. Työntekijäpuolta edusti sekä valtion että kuntien neuvotteluissa kolme pääsopijajärjestöä, joista Akava oli yksi, muut olivat TVK-V ja SAK:laisia viran- ja toimenhaltijoita edustaneet VTY ja KTV. Kaikki muut virkamiesjärjestöt menettivät samalla lopullisesti itsenäisen sopimusosapuolen asemansa. Akava osallistui kaikkiin vuosina 1968-80 solmittuihin tulopoliittisiin sopimuksiin ja niiden perusteella neuvoteltuihin virkaehtosopimuksiin ilman, että olisi kyennyt muuttamaan kehityksen suuntaa, vaikka tuloerojen tasoittuminen vähitellen hidastuikin. Vastassa oli sekä miljoonajäseninen SAK ja koko valtaapitävä poliittinen järjestelmä että näiden taholta toteutettava virkamieskoneisto, joka siirtyi 1970-luvun kuluessa lähes täysin sosialidemokraattien käsiin. Monet valtion ja kuntien palkkaviranomaiset tunsivat myötätuntoa akavalaisten vaatimuksia kohtaan, vaikka taipuivatkin lopulta tuolloisten valtasuhteiden mukaisesti SAK:laisten järjestöjen puoleen. Museoalan ammattiliiton kannalta tämä tarkoitti sisäistä kädenvääntöä juuri perustetussa Museovirastossa, sillä sopimuksettomuus ajoi väkeä kahteen leiriin. Akavan sisällä seurauksena oli voimakas suuttumus ja hämmennys, mitä lisäsi entisestään se, että murros tapahtui erittäin lyhyessä ajassa, muutamassa vuodessa, aivan kuten kahdella edelliselläkin tuloerojen kaventumisen kaudella. Sopeutuminen uuteen tilanteeseen tapahtui silti silmiinpistävän rauhallisesti 38

H E N G E N HEI M O L A I ST E N

Y HT E I SÖ ST Ä

ja maltillisesti, ilman mielenosoituksia ja jopa voimakasta puoluepoliittista polarisaatiota. Museoalan ammattiliitto oli yksi uusista pienistä akavalaisista järjestöistä, mutta ei suinkaan ainoa. Tuloerojen kaventuminen, alempien toimihenkilöryhmien liikehtiminen ja keskitettyyn neuvottelujärjestelmään siirtyminen johti uuteen järjestäytymisvyöryyn, jonka seurauksena Akavan jäsenmäärä kasvoi vuosina 1967-77 yli 3,5-kertaiseksi (40 000 – 146 000). Uusia järjestöjä olivat sosiaalityöntekijät, lastentarhanopettajat, Insinööriliitto, Korkeakouluinsinöörien ja arkkitehtien keskusliitto KAL ja Suomen ekonomiliitto SEFE. Merkittävin 1970-luvun puolivälissä syntynyt uusi jäsenjärjestö oli lähes 50 000-jäseninen OAJ, jonka Akava voitti itselleen TVK:n kanssa käydyn kiivaan kilpailun jälkeen. OAJ:sta tuli suurin ja vaikutusvaltaisin akavalainen liitto, mutta myös muut tulokkaat olivat isoja, joten keskusjärjestön perustaneiden valtion virkamiesjärjestöjen valtakausi oli lopullisesti ohi. 1970-luvun järjestösodat ja palkkakamppailut korostivat entisestään Akavan riippumatonta asemaa poliittisista puolueista. Valtaosa keskusjärjestön johdosta, toimihenkilöistä ja jäsenkunnasta lukeutui porvarillisiin puolueisiin, lähinnä Kokoomukseen, mutta puolue asettui järjestösodissa TVK:n ja STTK:n kannalle pyrkiessään pysäyttämään sosialidemokraattien vaikutusvallan kasvun työmarkkinoilla. Kokoomus istui lisäksi oppositiossa yli kahden vuosikymmenen ajan ja profiloitui edelleen mieluummin työnantajien kuin toimihenkilöiden etujen ajajaksi, näin Akavan kitkerät johtajat asian ainakin kokivat. Tällaisessa keskusmarkkinajärjestössä uusi Museoalan ammattiyhdistys aloitti toimintansa. Etuina olivat olla osa suurta ryhmittymää, jolla oli jo yhteiskunnallista äänenpainoa ja ennen kaikkea jäsenten näköinen traditio vaikuttamistyössä. Museoalalla työskennelleiden voidaan katsoa olleen koulutuksellisesti eräänlainen sulatusuuni, jossa yhdistyivät akateemiset perinteet ja vankka konkreettinen osaaminen, jotka molemmat tukivat osaltaan sekä identiteettiä että ammattiyhdistysidentiteettiä. SAK:ssa Museoalan ammattiyhdistys olisi todennäköisesti ainakin 1970-luvulla pärjännyt yhtä hyvin, sillä naisten työssäkäynti lisääntyi vauhdilla, ja samalla naisten ja miesten välinen palkkaero supistui. Työsuojelu parani olennaisesti, kun lainsäädäntö ja valvonta tiukentuivat. SAK:n ajama solidaarinen palkkapolitiikka ja progressiivinen verotus kavensivat tuloerot poikkeuksellisen niukoiksi. 1970-luvun lomalait ja eläkelait olivat tasa-arvoratkaisuja, kun harvoille kuuluneet etuoikeudet tulivat

JÄRJES T Ä Y T Y NEEKS I

Y HDI S T Y KS EKS I

yhä useamman palkansaajan osaksi. Akavan kannalle ajoivat kuitenkin lopulta jäsenten akateeminen koulutustausta, liiton tavoite tutkimuksen tuottamiseksi sekä akateemisen museotutkinnon saavuttamiseksi.

MAL uhkaa jakaantua Vaikka Akava nähtiin sopivimmaksi edustamaan museoalan järjestäytynyttä henkilöstöä, jännittävä episodi nähtiin kuitenkin heti 1971, kun vuosikokouksessa hyväksytyn ponnen mukaisesti hallitus asetettiin neuvottelemaan TVK:n edustajien kanssa siitä, olisiko yhdistyksen tarkoituksenmukaista kuulua kuitenkin TVK:hon. Neuvotteluissa MAL:ia edustivat Kerttu Itkonen, Eero Karppinen ja Martti Helin sekä Virkamiesliittoa järjestösihteeri Lehtonen ja maisteri Laitinen. Keskusteluissa todettiin, että edellytyksiä yhdistyksen liittymiseksi TVK:hon oli olemassa. Jatkoneuvottelu päätettiin pitää sen jälkeen, kun Virkamiesliitto ja Kunnallisvirkamiesliitto olivat antaneet lausuntonsa. Asia raukesi kuitenkin VL:n ja KVL:n passiivisuuteen, joka ilmeisesti johtui siitä, että Museoalan ammattiyhdistys ei olisi voinut liittyä TVK:hon jakautumatta useaan erilliseen yhdistykseen. Syksyn kuluessa hallituksen keskuudessa varmistui se käsitys, että Akava tarjoaa yhdistykselle huomattavasti enemmän tukea kuin mitä muut keskusjärjestöt voivat tehdä. Toisen vuosikokouksen hyväksymän ponnen edellyttämiä neuvotteluja mahdollisen SAK:hon liittyvän alaosaston perustamiseksi valmisteltiin epävirallisissa neuvotteluissa yhdistyksen hallituksen ja Akavan sekä Valtion viranhaltijain ja työntekijäin liiton edustajien kanssa. Varsinaiset neuvottelut päätettiin käynnistää vuoden 1972 puolella. Tämän seurauksena osa museoalan ei-akateemisista työntekijöistä päätti jättää MAL:n. 1970-luvulla laitavasemmiston nousu näkyi Museoviraston perustamisvaiheessa 1972 siten, että osa MAL:sta eronneista jäsenistä perusti SAK:n Valtion viranhaltijain ja työntekijäin liittoon oman järjestäytyneen yhdistyksen, joka sai nimen Suomen Museoviraston Tutkimus- ja suunnitteluhenkilökunta. Uuden yhdistyksen puheenjohtajaksi valittiin Lauri Putkonen. MAL:n tuolloisen aktiivin Leena Söyrinki-Harmon mukaan se vaikutti paljon työnantajan kanssa käytäviin neuvotteluihin, sillä Museovirastossa oltiin tuolloin neuvottelemassa omaa työehtosopimusta. Neuvottelut meinasivat mennä kokonaan henkilöstön osalta pieleen, kun yhtäkkiä neuvotteluissa oli kaksi henkilöstöyhdistystä. Akavalainen museoalan ammattiyhdistys vakiintui viimeistään 1970-luvun puoliväliin mennessä pääneuvottelijaosapuoleksi. HENG ENHEI M O LA I S T EN

Kansliapäällikkö Heikki Hosia puhuu Museoviraston syntymäpäivänä Kansallismuseon keskihallissa 1.3.1972. Kuva: Eero Naskali

Y HT EI S ÖS T Ä

JÄRJES T Ä Y T Y NEEKS I

Y HDI S TYKSEKSI

Museoalan ammattiliitto etsii muotoaan Knut Drake halusi jäädä taka-alalle heti MAL:n perustamisen jälkeen ja keskittyi taustavaikuttamiseen. 1970-luvulla Museoalan ammattiliittoa johdettiin neljän puheenjohtajan voimin. Esille nousivat ennen kaikkea museoalan koulutusta koskevat kysymykset ja aktiivisen yhteydenpidon aloittaminen sekä jäseniin että opetusministeriön ja korkeakoulujen suuntaan koulutusuudistusten aikaansaamiseksi. Toisaalta 1970-luvun alulle leimaa antoi erityisesti yhdistyksen onnistunut avaus osallistua valtakunnalliseen työmarkkinapolitiikkaan Akavan kautta. Vuosina 1971-72 MAL:n puheenjohtajana toimi Kerttu Itkonen muinaistieteellisestä toimikunnasta, joka ensi töikseen asetti museotutkintotoimikunnan tutkimaan museotutkinnon tarpeellisuutta ja tutkinnon muotoa. Toimikunnan valmistama kysely lähetettiin museoiden esimiehille. Tiedustelun avulla kartoitettiin museoiden senhetkistä harjoittelu- ja koulutustilannetta sekä suhtautumista järjestelmälliseen koulutukseen ja erilliseen museotutkintoon. Toimikunta totesi kyselyn perusteella, että erityisesti harjoittelijoita koskeva käytäntö on Suomessa varsin epäyhtenäistä ja että vain osalle harjoittelijoista järjestettiin harjoittelun alussa kurssi, joka saattoi olla harjoittelijan ainoa kosketus museoalan koulutukseen. Positiivista signaalia osoitti kyselystä saatu tieto, jonka mukaan mahdollisen museotutkinnon suunnittelussa pidettiin tarpeellisena ottaa mukaan opetusministeriö, korkeakoulut, Suomen Museoliitto, MAL, perustettava museohallitus sekä eri alojen museot ja maakuntamuseot. 1970-luvulla MAL:ssa heräsi halu tutkia museoiden sisäisiä vaikuttamismahdollisuuksia, minkä vuoksi se perusti erillisen työpaikkademokratiatoimikunnan, joka toimi vuoteen 1973 asti. Toimikunta selvitti työpaikkademokratian toteuttamismahdollisuuksia museoissa Asko Salokorven johdolla ja lähetti kyselyn museoiden kaikille työntekijöille. Kyselyn avulla kartoitettiin, millaisina museoiden työntekijät näkivät omat mahdollisuutensa vaikuttaa työoloihinsa sekä pyydettiin suosituksia siitä, missä määrin ja millä tavoin työntekijöiden pitäisi saada osallistua päätöksiin, jotka koskevat toisaalta heidän omia työolojaan ja palkkaustaan ja toisaalta koko museon toimintaa. Toimikunta tutustui museoalaa koskevaan yritysdemokratiakomitean mietintöön. Vastaajista 58 % oli tyytyväisiä työpaikkansa sosiaalisiin olosuhteisiin ja jokseenkin kaikki vastaajat ilmoittivat keskustelevansa avoimesti niin työoloja kuin museota koskevista asioista työtovereiden kanssa.

H E N G E N HEI M O L A I ST E N

Y HT E I SÖ ST Ä

Toimikunta päätyi suosittelemaan demokratisointiin tähtääviä toimenpiteitä museoissa. Pääperiaatteena oli työntekijöiden mahdollisimman laaja henkilökohtainen osallistuminen museon hallintoon ja sen toimintaa koskevaan päätöksentekoon. Valtion ja kuntien virkaehtosopimuksessa on luottamusmiessopimus, joka tuli voimaan 1.1.1971. Toimikunta katsoi jo tuolloin, että luottamusmiesjärjestelmä on ulotettava myös yksityisiin museoihin. Museoalan ammattiyhdistys aloitti aktiivisen yhteydenpidon sekä opetusministeriöön päin että museoille toimittamalla lausunnon muun muassa Hämeen lääninhallitukselle suunnitteilla olevasta Hämeenlinnan automuseosta. Jäsenille suunnattu tiedotustoiminta aloitettiin myös toimittamalla jäsenistölle yhdistyksen sääntöjen lisäksi neljä jäsentiedotetta sekä kaksi kyselyä, joista toinen koski keskusjärjestöön liittymistä ja toinen jäsenten työnantajia, koulutusta ja palkkausta. Museoalan työnantajille toimitettiin tiedote yhdistyksen perustamisesta, sen tavoitteista ja yhteistyöhalukkuudesta. Vuodelle 1973 MAL:n puheenjohtajaksi valittiin Museoviraston tutkija Lasse Laaksonen. Puheenjohtajavalinnalla todennäköisesti vahvistettiin sitä käsitystä, että MAL:n nähtiin edustavan suomalaisia museotyöntekijöitä erityisesti vastaperustetussa Museovirastossa SAK:laisen Museoviraston Tutkimus- ja suunnitteluhenkilökunta ry:n sijaan. Kerttu Itkonen jatkoi puheenjohtajuuttaan Laaksosen jälkeen vuodet 1974-75. Toimintaa selkiytettiin muuttamalla sääntöjä vuosikokouksessa 23.2.1974 siten, että vuosittain yhdistys piti kaksi varsinaista kokousta vuodessa. Toimintaa lujitettiin myös nimen vahvistamisella. Museoalan ammattiyhdistys -nimellä toiminut liitto tuli tiensä päähän 1976, kun 19. elokuuta nimi muutettiin muotoon ”Museoalan ammattiliitto – Museifackförbundet r.y.”. Vuoden 1975 aikana jäsenistö sai äänestää mielekkäintä nimivaihtoehtoa ehdotusten joukosta, jotka olivat Museovirkailijaliitto – Museitjänstemannaförbundet r.y., Suomen museoväen liitto r.y., Museoalan henkilöstöliitto r.y. ja Suomen museohenkilöstöliitto r.y. Yhdistyksen uudessa nimessä korostui ennen kaikkea kattavuus, asiallisuus ja yhdistyksen arvot. MAL ei halunnut nimellään kallistua yhtäältä työväen perinteisiin arvoihin eikä toisaalta korostaa myöskään virkaehtoisten asemaa. Siksi nimi ”Museoalan ammattiliitto” sopi erinomaisesti kattamaan sateenvarjonsa alle kaikki museoalan työntekijät riippumatta sosioekonomisesta taustasta tai tutkinnosta.

JÄRJES T Ä Y T Y NEEKS I

Y HDI S T Y KS EKS I

Liisa Erä-Esko: Yleismuseoihminen yleisön palveluksessa ”Ikävöin työyhteisöä edelleen. Aikataulut ja hermot saattoivat olla tiukilla näyttelyiden kanssa ja vaikka ääni saattoi kohota, pidimme toisistamme paljon työntekijöinä”, Liisa Erä-Esko luonnehtii työyhteisöään Museovirastossa, kun eläkevuosia on takana viisi. Kansallismuseon yli-intendentti työskenteli 67-vuotiaaksi vuoteen 2013 asti ennen ansaittua vetäytymistä eläkepäiville. Siitä huolimatta muisti kantaa hyvin viiden vuosikymmenen taakse, jolloin ensiajatukset museosta saivat konkreettisen muodon ylioppilasaineen muodossa vuonna 1967. ”Museo eri aikakausien kuvastajana, se oli aineeni nimi. Innostus alkoi, kun olin Kansallismuseossa yhden kesän kouluaikana näyttelyvalvojana 60-luvulla. Kansallismuseo on ollut minulle tärkeä läpi elämäni.”, Erä-Esko toteaa.

Pitkän linjan mallilainen ja Kansallismuseon entinen yli-intendentti Liisa Erä-Esko toimi muun muassa Museoviraston tasaarvohenkilönä vuodesta 1996 vuoteen 2013 asti ja loi Museoviraston ensimmäisen tasa-arvosuunnitelman. Kuva: Liisa Erä-Esko

HENG ENHEI M O LA I S T EN

Innostus kulminoitui opintoihin Helsingin yliopistossa humanististen tieteiden kandidaatin tutkintoon 1973 ja filosofian kandidaatin tutkintoon 1978. Palettiin kuuluivat arkeologian pääaineen lisäksi sivuopinnot kansatieteessä, estetiikassa ja nykyiskansain kirjallisuudessa sekä taidehistoriassa. Erilaiset vaihtuvat työt Muinaistieteellisen toimikunnan ja myöhemmin Museoviraston kenttätöissä värittivät Erä-Eskon arkea 1980-luvun alkuun asti. Oman osansa toi myös ainejärjestötyö, johon Erä-Esko osallistui mielellään.

Y HT EI S ÖS T Ä

JÄRJES T Ä Y T Y NEEKS I

Y HDI S TYKSEKSI

”En ole koskaan ollut kiinnostunut juhlimisesta tai sellaisesta, mutta olin mukana Helsingin yliopiston arkeologien opiskelijoiden ainejärjestö Fibula ry:n toiminnassa, emäntänä 1971 ja opintosihteerinä 1972-73. Koko urani alkuvaihe oli pätkätyötä, mikä on museoihmiselle ja arkeologille luonteva asia. Muutaman kuukauden jaksoja oli jonkin verran, mutta vasta vuonna 1981 alkoi jatkuva työsuhde Kansallismuseossa. Olin siis reilusti päälle 30-vuotias, kun saatoin viettää ensimmäisen kesäloman”, Erä-Esko kertoo.

Monipuolinen työnkuva Kansallismuseoon meno muokkasi Erä-Eskosta yleisnäyttely- ja opetusihmisen, mikä tarkoitti myös hyvästien jättöä esihistorian syvemmälle suhtautumiselle. Se tapahtui siitäkin huolimatta, että Erä-Eskon mukaan esihistoria on aina ollut ja tulee varmasti olemaan tärkeä osa Kansallismuseon näyttely- ja opetustoimintaa. Kansallismuseon esihistorianäyttelyn sisällön esittäminen verkkoympäristössä toi Erä-Eskolle kosolti työtä. Hän oli innokkaasti tekemässä esihistorian opetuspakettia ja muitakin opetuspaketteja, jotka oli tähdätty eritoten niille, jotka eivät viikoittain päässeet katsomaan näyttelyitä. Erä-Eskon työpöydältä löytyi 1980-1990-luvuilla näyt-

telysihteerin toimien lisäksi myös dialainojen hoito, museon kuvausasiat ja perusnäyttelyiden huolto. Monipuolisuus oli osa yleismuseoihmisen toimenkuvaa.

”Kuvaus-asioiden lisäksi hallussani olivat Kansallismuseon diakokoelmat. Se oli lainadiakokoelma, jonka esihistoriaan, taidehistoriaan, historiaan ja kansatieteeseen liittyvää aineistoa lainattiin eri puolille Suomea kouluihin ja erilaisiin oppilaitoksiin vuosittain useita tuhansia dioja. Suosituimpiin oli useita jonottajia. Vapaakirjeoikeuden

H E N G E N H EI M O L A I ST E N

Y HT E I SÖ ST Ä

aikaan saatoin laittaa myös palautuskuoren mukaan, jotta lainaaja saattoi palauttaa diat. En usko, että se oli ihan sallittua, mutta mielestäni se oli hyvää palvelua ja osa ideologiaa, Erä-Esko kuvailee.

Ay-urasta tukea esimiestyöhön Liisa Erä-Esko on pitkän linjan mallilainen. Varsinainen ammattiliittotyö alkoi Erä-Eskon kohdalla vakituisten töiden alettua. Yhteisten asioiden ajaminen on ollut Erä-Eskolle hyvin luontevaa. Hänestä tuli akavalaisten työsuhteisten varaluottamusmies vuonna 1982-1984, varsinainen luottamusmies 1985-1989, jolloin hän oli mukana työsuhteisten työehtoja koskevissa neuvotteluissa. Museoviraston virkasuhteisten varaluottamusmies hän oli 1991-1994. Museoviraston tasa-arvohenkilönä hän oli vuodesta 1996 loppuun saakka ja loi Museoviraston ensimmäisen tasa-arvosuunnitelman ja oli mukana myös seuraavan valmistelussa. ”Yt-neuvotteluiden aikaan kyselin koko ajan ihmisiltä, kuuluttehan ammattiliittoon. Siihen kannattaa kuulua, koska ammattiliitto ja sen luottamusmiehet pitävät työntekijöiden puolia tiukoissa tilanteissa. Ay-toiminnalla olen nähnyt todella suuren merkityksen.” MAL:n hallituksessa Erä-Esko toimi 1984-85, jolloin hän toimi myös hallituksen sihteerinä. Hän antaa arvostusta eritoten liiton toiminnalle yleisen edunvalvonnan kannalta, vaikka myös yksittäisten henkilöiden ja jäsenten työsuhdeasioihin saatettiin ottaa kantaa. Työsopimussuhteisista työntekijöistä tehtiin Museovirastossa virkamiehiä 1989, minkä myötä virkaehdot tulivat ylempää eikä Erä-Eskon mukaan neuvotteluvaraa enää ollut kovin paljoa ja vaikuttaminen supistui lähinnä kuoppakorotusneuvotteluihin ja yt-osallistumiseen.

JÄRJES T Ä Y T Y NEEKS I

Y HDI S T Y KS EKS I

Työsopimussuhteisia koskevissa neuvotteluissa oli houkuttanut juuri suhteellisen monipuoliset vaikutusmahdollisuudet. Sen sijaan esimiehenä ja luottamusmiehenä Erä-Esko sai paljon yhteydenottoja, jotka koskivat ennen muuta työn vaativuuden sivuuttamista. ”Sai tehdä aika paljon työtä, jotta työn vaatimukset ymmärrettiin puoltolausuntojen ja kirjelmien muodossa. Kun työntekijä oli tyytyväinen, olin minäkin tyytyväinen onnistumisesta esimiehenä. Kaiken sai perustella huolella, enkä ole varma onko ymmärrys vieläkään parantunut täysin. Esimies ei pysty olemaan kovin hyvä esimies, jos ei ymmärrä alaisiaan”, Erä-Esko pohtii.

”Museoammattilainen ei viihdy työssään, ellei koe tärkeäksi, mitä työssään tekee. Yleisöstä pitää tykätä ja arvostaa ja välittää siitä. Pitää olla yleisön hyvä kaveri välittämällä sille hyvää ja oikeaa tietoa. Näyttelyiden tulee olla hyvin suunniteltuja ja tiedon helposti omaksuttavaa, mutta ei saa päästää liian helpolla”, Erä-Esko toteaa. Museoalan ammattiliitolle Erä-Esko lähettää toiveikkaita terveisiä. ”Voihan olla, että kun yhteiskunta muuttuu, ay-liikkeen rooli muuttuu. Pitää olla kuitenkin jokin puolueeton tai yleinen taho, joka tukee työntekijää työsuhdeasioissa”, Erä-Esko pohtii.

Museoihmisen koettava työnsä tärkeäksi Museoammattilaisten työssä Erä-Esko huomaa muutoksia erityisesti tulostavoitteiden suhteen. Ammattilaisuuden sisältö muuttuu, kun toimintatapa muuttuu. Tuloksen tekeminen kaikissa sen muodoissa on noussut yhä merkittävämpään asemaan ja työ on haastavampaa. Verrattuna aikaisempaan laaja-alaiseen näyttelytyöhön, prosessiorganisaatiossa tärkeään osaan nousee toimintayksiköiden välinen tiedonkulku, jotta kaikki pysyvät perillä kulloisenkin yhteisen työhankkeen vaiheista. Yleisötoiminta oli Erä-Eskon mukaan aiemmin suppeampaa, mutta 1970-80-luvulla museoissa alettiin ymmärtää, että museo tarvitsee monipuolisia yleisöjä. Taloudellinen merkitys on alkanut vuosituhannen vaihteen jälkeen korostua yhä enemmän. Yleisön houkutteleminen tarkoitti tulojen kasvamista, mutta myös oman työn haluttiin olevan merkityksellistä yleisölle.

HENG ENHEI M O LA I S T EN

Y HT EI S ÖS T Ä

JÄRJES T Ä Y T Y NEEKS I

Y HDI S TYKSEKSI

Museoalan työtilannetta kartoitetaan monin keinoin Vielä yksi oleellinen uudistus liiton toimintaan ja sen jäseniin nähtiin 1970-luvun lopulla. Vuoden 1977 kevätkokous myönsi valtuuden MAL:n hallitukselle perustaa yhteinen työttömyyskassa yhdessä Kirjastonhoitajien Keskusliiton ja Akavan Erityisalojen Keskusliiton kanssa. Työttömyyskassan etu silloiseen korvausjärjestelmään verrattuna oli korkeampi päiväavustus. Sen lisäksi päiväavustus ei enää ollut riippuvainen aviopuolison tuloista ja työttömyyskassan jäsenellä oli mahdollisuus saada korvausta siinäkin tapauksessa, että oli omasta syystään eronnut työstään. Työttömyyskassan jäsenen ei tarvinnut myöskään ottaa vastaan muuta kuin omaa ammattitaitoaan tai työkykyään vastaavaa työtä. 1970-luku oli poliittisesti aktiivista aikaa, jolloin suomalainen yhteiskunta ja sen toiminnot elivät murrosta. Vappumarssi Helsingissä 1976. Kuva: Timo Lehtonen / Museovirasto

Kansallismuseo vuonna 1975. Kuvaaja: Teuvo Kanerva

Museoalan ammattiliitossa oli vuoden 1977 lopulla 253 jäsentä, joista 8 oli työttömänä, joten suuria kuluja ei ensimmäisenä vuonna kassan maksamista työttömyyskorvauksista tullut. Ennen työttömyyskassan tuloa museoalalla työn tilapäisyys ja osan vuodesta kestävä työttömyys koettiin MAL:n entisen puheenjohtajan Leena Söyrinki-Harmon mukaan jokseenkin normaaliksi. Työttömyyden aikana museoalan työntekijät elivät pitkälti säästöjensä varassa tai palasivat opiskelemaan. Työttömälle myönnettävästä yleisestä rahakorvauksesta säädettiin Suomessa 1950- ja 1960-luvun vaihteessa aikaisempien vuosien hätäaputöiden sijaan, mutta työttömyyskorvaussopimuksen jälkeenkin työttömyyden hoidossa nojattiin mieluummin työllistämistöiden järjestämiseen. Vuoden 1971 uudet säädökset työttömyysturvaan lopettivat työttömyystyöt ja siirtotyömaat. Samalla työntekijä sai ammattisuojan, joten työttömän ei enää tarvinnut ottaa vastaan mitä tahansa työtä. Vuonna 1985 työttömyysturva jaettiin ansiosidonnaiseen päivärahaan ja peruspäivärahaan. MAL:n puheenjohtajana vuosina 1976-81 toiminut Risto Koskinen oivalsikin, että tietoa tulisi saada eritoten museoalan työtilanteesta, josta tietoja lähetettiin Akateemiset alat- ja Työmarkkinatieto-julkaisuihin. Jäsenmaksua maksamattomia museoalan työntekijöitä laskettiin vuonna 1978 olevan yhteensä parikymmentä. Tähän luettiin muun muassa alan opiskelijat, eläkeläiset ja työttömät sekä erikseen töistä poissa olevat. 1970-luvun lopulla MAL alkoi aktiivisesti myös ilmoitella jäsenistölleen avoimena olevista museoalan työpaikoista ja otti vastaan ilmoituksia

H E N G E N HEI M O L A I ST E N

Y HT E I SÖ ST Ä

JÄRJES T Ä Y T Y NEEKS I

Y HDI S T Y KS EKS I

työpaikoista, jotka oli kätevä siten jakaa eteenpäin. Yhdistyksen toiminnassa korostuivat siis entistä enemmän työttömyyden varalle suunnatut toimenpiteet. 1970-luvulla museoalalla kuten ei muillakaan aloilla kokoaikainen ympärivuotinen työ ollut itsestään selvä asia. Sen sijaan ay-liike alkoi ottaa yhä vahvemmin roolia työpaikoilla. Professori Pauli Kettusen mukaan 1970-luvun tulopoliittisiin ratkaisuihin sisältyneiden sosiaalipakettien myötä syntyi myös suomalainen hyvinvointivaltio sekä palkkatyön yhteiskunta, jonka instituutiot perustuivat palkkatyöllä elämiseen. Sen ohessa syntyneitä tukitoimintoja olivat ansiosidonnaiseksi painottunut sosiaaliturva, laajentuneet julkiset palvelut sekä vahvistunut työehtosopimusjärjestelmä. Tulopolitiikan yhteydessä vahvistettiin myös työpaikkatasoista edunvalvonta- ja osallistumisjärjestelmää luottamusmiehineen ja työsuojeluvaltuutettuineen. Ammattiyhdistysliike vahvisti läsnäoloaan talous- ja sosiaalipolitiikan lisäksi myös työpaikoilla. Järjestäytyneisyys nousi paljolti sen jälkeen, kun SAK oli eheytynyt 1960-luvun lopussa ja kun ammattiliiton jäsenmaksusta ensimmäisen tulopoliittisen sopimuksen yhteydessä oli tehty veron kaltainen suoritus, jonka työnantaja suoraan pidätti palkasta. Museoalalla työn ”vakiintuminen” alkoi tarkoittaa sitä, että MAL patisti sekä jäseniään että työnantajia tekemään työ- ja virkasuhteista aina kirjallisen työsopimuksen. Toimintaan vaikutti se, että MAL:ssa käsiteltiin vielä ensimmäisinä vuosikymmeninä museoammattien lisäksi paljon yksittäisten jäsenten asioita, joiden epäkohtiin oli vaikea puuttua ilman työsopimusta. Työsopimuksettomuus oli alalla varsin yleistä vielä 1970-luvun lopulla, ja vuoden 1977 ensimmäisessä jäsenkirjeessä kehotettiinkin jäseniä muuttamaan suulliset työsopimukset kirjallisiksi MAL:n toimistolta saatavien työsopimuskaavakkeiden ja täyttöohjeiden avustuksella. Tähtäimenä oli todennäköisesti myös tarkempi tieto museoalalla vallitsevasta työtilanteesta. Vuonna 1979 MAL esitti työvoimaministeriön julkaisuun ”Työ ja tulevaisuus” museoalaa koskevan esittelyn: ”Museotehtävissä tarvitaan hyvä teoreettinen pohjakoulutus ja alan käytännön tuntemus. Kiinnostus yleisiin elintapoihin, ihmisen elinympäristöön ja yhteiskuntaan yleensä on eduksi museoalalla menestymiseksi. Nykyaika vaatii museotyöntekijöiltä avarakatseista ajan virtausten seuraamista, jotta he kykenisivät arvioimaan, mikä kulloinkin on taltioimisen arvoista. Museovirkailijat joutuvat työssään myös hoitamaan suhdetoimintaa tiedotusvälineisiin ja suureen yleisöön päin. Näissä tehtävissä on tarpeen kyky ilmaista itseään sujuvasti niin suullisesti kuin kirjallisestikin.”

HENG ENHEI M O LA I S T EN

Y HT EI S ÖS T Ä

Museoalan ammattiliitto kasvoi perustamisvuotensa jälkeen niin ammatillisesti kuin jäsenistöltään. Siihen vaikutti yliopistokoulutuksen yleistyminen 1970-luvulla. Kuvassa yliopiston kirjasto 1970-luvun taitteessa. Kuva: Teuvo Kanerva / Museovirasto Vappukulkue Pohjoisesplanadilla 1970-luvun lopulla. Kukapa olisi arvannut, että tuolloin pienissä tiloissa toiminut MAL muuttaisi 40 vuoden päästä vain kivenheiton päähän. Kuva: Teuvo Kanerva / Museovirasto

JÄRJES T Ä Y T Y NEEKS I

Y HDI S TYKSEKSI

Läpi villien vuosien Museoalan ammattiliitto perustui alusta alkaen kiinteälle henkiselle yhteenliittymälle, jota yhdisti ajatus museoalan ammatillistumisesta ja alan yhteisen koulutuksen aikaansaamiseksi. Jäsenet koostuivat museoalan monipuolisista ammattilaisista ympäri Suomea. Yhdistyksen perustaminen oli osa järjestäytymisen trendiä, joka oli alkanut 1960-luvulla. Museoalan erityisyys korostui sen työntekijöissä, jotka toimivat ”puolivillillä” kentällä ilman alan varsinaista koulutusta lukuisine kirjavine ammattinimikkeineen. Museoala kasvoi nopeasti 1970-luvulla. Museoista alkoivat vastata sivutoimisten museonhoitajien sijasta täysipäiväiset museonjohtajat. 1970-luvulla he saivat rinnalleen kasvavan joukon amanuensseja. Uusien vakanssien avautuessa akateeminen koulutustaso laski aikaisempaan verrattuna; kasvuala imaisi mukaansa alemman korkeakoulututkinnon suorittaneita kesken opintojen. 1970-luvulla aiemmin pitkälti harrastus- ja yhdistyspohjaisesti hoidetusta museotoiminnasta tuli lakisääteistä ja hierarkkisesti johdettua. Elettiin sosiaalisen yhdenvertaisuuden nousun aikaa, joka johti valtiojohtoiseen sivistyspalveluiden kehittämiseen. Muinaistieteellisen toimikunnan uudistaminen Museovirastoksi vuonna 1972 ja museoalan aktivoituminen olivat osa 1970luvun kulttuurialan kehitystä. Myös Museoalan ammattiliitto otti kantaa Muinaismuistohallinnon organisointitoimikunnan mietintöön vuonna 1970. Konservointikoulutuksesta annettiin lausunto vuonna 1973, samoin museoalan aluehallintokomitean mietinnöstä. Työsuojelusta museoalalla tehtiin selvitys Akavalle vuonna 1976. Opetusministeriö asetti lokakuussa 1974 Museoasiain neuvottelukunnan. Sen tehtävänä oli toimia neuvoa-antavana asiantuntijaelimenä maan museolaitosta yhteisesti koskevissa sekä muissa museolaitoksen kannalta periaatteellisesti tärkeissä asioissa, antaa lausuntoja ja tehdä aloitteita opetusministeriölle ja Museovirastolle.

ulottaminen yli akateemisen sektorin. Järjestäytyminen osaksi Akavaa kertoi jäsenistön aatemaailmasta, vaikka sen virallistaminen aiheutti hajaannusta moniammatillisen museoalan henkilöstön keskuudessa erityisesti museovirastossa. Yhdistyksen talous oli vaikeuksissa ensimmäisen varsinaisen toimintavuoden aikana, mutta jo seuraavana vuonna taloudellinen tilanne tasapainottui hyvän jäsenmaksukartunnan ansiosta. Valtakirjamenettelyn yleistyminen ja jäsenmaksutulojen jakautuminen tasaisesti helpotti yhdistyksen taloudenhoitoa ja mahdollisti maksujen suorittamisen määräaikoina. Yhdistyksen jäsenmäärä nousi Varsinaista palkattua henkilökuntaa MAL:lla ei alkuvuosina ollut vaan tehtäviä hoiti palkkiotoiminen sihteeri-rahastonhoitaja Aila Yli-Hakola. Vuodesta 1976 lähtien MAL oli tiiviissä toimistoyhteistyössä Varanotaarit ry:n kanssa, joka oli luovuttanut järjestöjen yhteiseen käyttöön toimistohuoneen Akavatalosta sekä toimihenkilön, jonka palkkausmenoista osa korvattiin tehdyn työajan suhteessa. Museoalan ammattiliitto kasvoi 1970-luvun aikana niin ammatillisesti kuin jäsenistöltään. Perustamisvuoden loppuun mennessä yhdistyksellä oli 13 liittymismaksun suorittanutta jäsentä. Jäsenmäärän nouseva trendi oli tyssätä 1970luvun alkuvuosina siihen, että jäseniä ohjattiin toiseen järjestöön, mutta vuoden 1978 lopussa jäsenmäärä oli jo 256. MAL oli siis vakinaistanut asemansa etsikkoaikaansa elävän järjestäytyneen museoalan yhteisenä ammatillisena yhdistyksenä. Se toi ammatillista turvaa museoiden akateemiselle henkilökunnalle, joka kantoi mukanaan menneiden vuosikymmenten perintöä museosta keräilevänä ja esittävänä instituutiona. Seuraavalle vuosikymmenelle yhdistys siirtyi siis sekä nuoren jäsenistön turvin että järjestövoimaa uhkuvana.

1970-luku osoitti, että museoista oli mahdollista saada paljon erilaisia tietoja. Museoalaa alettiin heti Museoalan ammattiliiton perustamisen jälkeen viemään järjestöllisesti ammattimaisempaan suuntaan, mistä kertoo toiminnan

H E N G E N HEI M O L A I ST E N

Y HT E I SÖ ST Ä

JÄRJES T Ä Y T Y NEEKS I

Y HDI S T Y KS EKS I

Tuulikki Kilpinen: Taideteoksia tutkivasta virkamiehestä tuli yrittäjä ”Hän sanoi minulle, että sivellin pysyy kädessäni tarpeeksi hyvin.” Näin muistelee konservaattori yksityisyrittäjä Tuulikki Kilpinen Suomen Taideakatemian konservaattoria sekä Pohjoismaisen konservaattoriliiton ja sen Suomen osaston perustajajäsentä Niilo Suihkoa. Suihko vaikutti Kilpisen uraan monilla tavoin. Hän laittoi ensitöikseen nuoren opiskelijan maalaamaan akryyliväreillä Hedmanin kokoelmaan kuuluvaa veistosta. Todettuaan taidot riittäviksi passitti tämän yliopiston piirustuslaitokselle professori taidemaalari Åke Hellmanin ohjaukseen keväällä 1965. ”Silloin ei muita järjestelyjä ollutkaan kuin mestari-oppipoika –systeemi, jonka tärkein paikka alalla oli Ateneum. Koulutus toimi hyvin käytännön työn ohjaamisena, konservointihan on yhdistelmä soveltavien tieteiden osaamista ja kädentaitojen hallitsemista. Juuri kädentaidoille ja museotyön tuntemukselle se oli erinomainen”, Kilpinen arvioi.

Konservaattori Tuulikki Kilpinen on yrittäjyyden kannalla. Toisaalta hän suosittelee nuorille kuitenkin hankkimaan kokemusta ennen yrityksen perustamista. Kilpinen itse konservoi Ateneumissa yhteensä 43 vuotta ennen eläkkeelle jäämistään vuonna 2009. Kuva: Tuulikki Kilpinen

Kilpinen konservoi Ateneumissa yhteensä 43 vuotta. Mukaan mahtuu lukuisia taideaarteita, joista yksi oli Suomen kallein taideteos, huonoon kuntoon päässyt ja vaikeita momentteja sisältänyt Katu, Auvers-sur-Oise, Vincent van Goghin maalaama öljyvärimaalaus kankaalle vuodelta 1890. Ateneumin taidemuseo tallensi sen kokoelmiinsa vuonna 1903. Kilpinen muistelee teokselle tehtyä pigmenttianalyysia, jossa hyödynnettiin mm. hiukkaskiihdytintä. Prosessia hän pääsi esittelemään ulkomaita myöten. ”Oli suuri haaste, onneksi oli ammattitaitoa kertynyt riittävästi tuossa vaiheessa.”

HENG ENHEI M O LA I S T EN

Y HT EI S ÖS T Ä

JÄRJES T Ä Y T Y NEEKS I

Y HDI S TYKSEKSI

Kilpisen tie oli kulkenut taidehistorian opintojen pariin Helsingin yliopistoon 19-vuotiaana 1964 ennen kuin hän suuntasi approbaturin jälkeen konservaattorikoulutukseen, tietämättä oikeastaan mitä konservointi varsinaisesti oli. Suihkon luotsaaman Konservaattoriliiton kaikkein tärkein päämäärä oli tuolloin saada valtiolta koulutuslupa konservaattorikoulutuksen käynnistämiseksi. Sitä saatiin kuitenkin vielä odottaa. Sen sijaan Kilpinen ja hänen kanssaan samaan aikaan harjoittelijana ollut Outi Sievänen saivat ennen Suihkon väistymistä tältä todistukset koulutuksen saamisesta 1972. ”Meitä voitiin pitää konservaattoreina.” Kun varsinainen osaaja poistui, piti konservaattorin viran saaneen Sieväsen ja apulaiskonservaattori Kilpisen saada toimintaa jatkettua. He jatkoivat harjoittelijoiden opetusta, joka huipentui Kilpisen osalta konservaattorikoulutuksen johtamiseen Tikkurilassa 1986-87. ”Minun urani ensimmäinen vaihe oli harjoittelijoiden ohjaamista. Taideakatemian kierrättäessä taideteoksia ympäri maata huomasimme kuitenkin nopeasti vakavia puutteita teosten pakkaamisessa ja kuljettamisessa ja niin aloimme kouluttaa koko Suomen museoiden henkilökuntaa yhdessä Suomen museoliiton kanssa taideteosten käsittelyyn. Se tuotti valtavaa tulosta”, Kilpinen kertoo.

Taideväärentäjien jäljillä ”Olen ollut koko ikäni hyvin tyytyväinen, puhun edelleen meidän tauluista, kun puhun Ateneumin kokoelmista. Konservaattorin ammatti on monipuolinen, vain palkka on pieni osaamistasoon suhteutettuna.

H E N G E N H EI M O L A I ST E N

Y HT E I SÖ ST Ä

Tämä ei ole pelkästään konservaattorien ongelma, vaan museoalalla yleensäkin. Suihkon vaikutuksesta menin mukaan Pohjoismaisen Konservaattoriliiton Suomen osastoon, jonka puheenjohtajana toimin 1976-82. Olen ollut mukana myös IIC-konservointijärjestön hallituksessa vuodesta 2006. Se loppui osaltani 2012”, Kilpinen muistelee. Pohjoismaisen Konservaattoriliiton pitkään ja hartaasti ajama toive toteutui syksyllä 1984, kun konservaattorikoulutus alkoi Vantaan käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksessa. Konservointilinja sijoitettiin käsi- ja taideteollisuuden peruslinjan yhteyteen keskiasteen 3-vuotiseksi koulutukseksi. Vuonna 1994 koulutus siirrettiin Vantaan ammattikorkeakoulukokeiluun. Samalla tutkinto piteni 3,5-vuotiseksi. Vuonna 1998 koulutus muutti Espoon-Vantaan va. ammattikorkeakoulusta Espoon-Vantaan teknilliseen ammattikorkeakouluun, nykyiseen Evtek-muotoiluinstituuttiin. Evtek ja Helsingin ammattikorkeakoulu Stadia yhdistyivät Metropolia Ammattikorkeakouluksi 2008. Osana ammatillistumista myös Ateneumin rakennus modernisoitiin ja sinne tehtiin taideteoksille oikeat säilytystilat. ”Se oli haastava ja pitkä mutta hieno kokemus. Uran viimeinen vaihe lähti liikkeelle taideväärennösten kautta. Aloimme tutkia Albert Edelfeltin teoksia ja materiaaleja yhteistyössä taidehistorioitsijan ja materiaalitutkijan kanssa, koska Edelfelt oli silloin väärennetyin suomalaistaiteilija.” Suomi erosi Kilpisen mukaan Euroopasta siten, että väärennösten tutkiminen oli keskittynyt museoon, kun esimerkiksi Englannissa johtavat huutokauppakamarit tekivät väärennösten etsimisen. Konservaattori tuntee materiaalit, kankaat, siveltimen jäljet ja ottaa

JÄRJES T Ä Y T Y NEEKS I

Y HDI S T Y KS EKS I

valokuvat ja tutkii ultravioletilla ja oppii analysoimaan näkemäänsä, kun taas taidehistorioitsija keskittyy tutkimaan taiteilijan elämäkertaa ja taideteosten provenienssia.

Ammattieettistä keskustelua ”Tällainen pieni ala kuin konservointi, siinä täytyy toimia yhteistyössä ja pyyteettömästi. Kansainväliset konservointijärjestöt, Nordiska Konservatorförbundet ja konservaattoriliiton Suomen osasto tuottavat paljon tietoa niin julkaisuina kuin verkkoon. Siinä vertaisarviot ovatkin tärkeitä oikean tiedon tunnistamiseksi”, Kilpinen aprikoi. Juuri tällaisiin asioihin myös Pohjoismainen konservaattoriliitto keskittyy. Se toimii konservointialan ammattityöntekijöiden, ammatinharjoittajien ja asiantuntijoiden yhdyssiteenä. Liitto kehittää konservointia tieteenä ja ammattialana sekä lisää yhdistyksen jäsenten ammattipätevyyttä. Se valvoo ammattikunnan etuja sekä edustaa suomalaista konservointialaa kotimaassa ja kansainvälisesti.

ensin hankkimaan runsaasti kokemuksia työstä ennen omaa yritystä. Museossa konservaattori on yhteisön jäsen, kun taas itsekseen työskennellessä jää yksin ongelmiensa kanssa. Erityisen tärkeää on silloin hankkia itselleen täydennyskoulutusta, ettei jää polkemaan paikoilleen. Kilpinen on ollut tyytyväinen omaan valintaansa, työtä saa tehdä omaan tahtiin. Viimeksi Amos Rexin teosten kanssa. ”Tunnen itseni etuoikeutetuksi, kun olen vahingossa johdatettu tälle alalle ja saanut toimia monenlaisten erilaisten haasteiden edessä ja löytänyt niille ratkaisut eikä elämä ole koskaan ollut tylsää tällä alalla. Tämä on alue, joka on sopinut minulle”, Kilpinen toteaa.

Myös Museoalan ammattiliitto on tuttu tekijä konservaattoreille. Kilpinen muistaa liittyneensä MAL:iin heti, kuinka konservaattorit hyväksyttiin mukaan. Jäsenyydestä olikin lähes heti hyötyä. ”Sain MAL:ilta apua eräässä apurahoihin liittyvässä asiassa 1970-luvulla ja muistan suuren helpotuksen, kun sain keskustella asiasta ja myös konkreettista apua kiistan alaisessa jutussa. Koin hirveän tärkeänä, että museossa on MAL:n edustaja ja on hallituksessa mukana”, Kilpinen toteaa. Eläkkeelle vuonna 2009 jäänyt Kilpinen perusti oman konservointialan yrityksen seuraavana vuonna. Nuorille hän suositteleekin

HENG ENHEI M O LA I S T EN

Y HT EI S ÖS T Ä

JÄRJES T Ä Y T Y NEEKS I

Y HDI S TYKSEKSI

H E N G E N HEI M O L A I ST E N

Y HT E I SÖ ST Ä

JÄRJES T Ä Y T Y NEEKS I

Y HDI S T Y KS EKS I

III Tavoitteena museoalan koulutus ja emansipaatio 1980â&#x20AC;&#x201C;1987

TAVOI T T EENA

MUS EOAL A N

KOUL UT US

EMA N SIPAATIO

Laatua työhön 1970-luku oli merkinnyt monessa mielessä muutoksen aikaa yhteiskunnassa ja työelämässä. Vuosikymmenessä Museoalan ammattiliitto oli vakiinnuttanut toimintansa osana akavalaista edunvalvontaa ja muovannut itsestään museoalan varteenotettavan äänenkannattajan. Muutos yhteiskunnassa näkyi erityisesti keskusmarkkinajärjestö Akavan toiminnassa yleisesti ja heijastui siten myös Museoalan ammattiliittoon. 1970-luvun järjestösodat ja palkkakamppailut korostivat entisestään Akavan riippumatonta asemaa poliittisista puolueista. Valtaosa keskusjärjestön johdosta, toimihenkilöistä ja jäsenkunnasta lukeutui porvarillisiin puolueisiin, lähinnä kokoomukseen, mutta puolue asettui järjestösodissa TVK:n ja STTK:n kannalle pyrkiessään pysäyttämään sosialidemokraattien vaikutusvallan kasvun työmarkkinoilla. Työolojen parantaminen ja palkkojen nostaminen oli osa 1970-luvulta alkanutta murrosta ay-liikkeessä. SAK:n historiaa tutkineen erikoistutkija, dosentti Tapio Bergholmin mukaan esimerkiksi SAK:n päätavoite 1970- ja 1980-luvulla eivät olleet muiden palkansaajajärjestöjen tapaan vain palkansaajien ansiotason nostaminen vaan myös työelämän laadun parantaminen, työntekijöiden vaikutusmahdollisuuksien lisääminen ja työajan lyhentäminen. Teollisuuden kadotettua kilpailukykyä palauteltiin toistuvilla devalvaatioilla, jotka olivat tulonsiirtoja vientiteollisuuden hyväksi. Reaalipalkkoja ja työelämän laatuasioita korostavilla tulopoliittisilla ratkaisuilla soviteltiin hallituksen talouspolitiikan tavoitteita yhteen työmarkkinaratkaisujen kanssa ja samalla pyrittiin huolehtimaan teollisuuden kilpailukyvystä. Suomen työttömyys oli aiempaa korkeampi 1970-luvun lopussa öljykriisin jälkimainingeissa. Varsinkin akateemisissa diskursseissa nousi esille monenlaisia työelämän teknologisoitumiseen liittyviä pelkoja ja toiveita. Sosiologi Jukka Niemelän mukaan suuria pelkoja olivat työvoiman tarpeen väheneminen ja sen aiheuttama joukkotyöttömyys ja työelämän polarisaatio. Työelämän suhteissa polarisaatio olisi tarkoittanut työpaikan sisäisten ammattitaitovaatimusten jakautumista hyvin matalan koulutustason ja korkean koulutustason töihin. Tämä pelko jaettiin yleisesti ay-liikkeessä, vaikka sen pohjimmiltaan sekä työnantaja- että työntekijäpuoli ja ay-liike näkivät teknologisen kehityksen töitä helpottavana positiivisena asiana. Esimerkiksi museoalan henkilöstön keskuudessa puhuttiin museoiden ja television yhteistyön parantamisesta museotoiminnan popularisoimiseksi.

TAV O I TT E E NA

M U SE O A L A N

K O U L U T US

Akavan historiaa tutkineen Jukka Muiluvuoren mukaan 1960-luvun lopulla alkaneiden tuloerojen tasoittuminen pysähtyi 1980-luvun alussa, jolloin akavalaisten virkamiesten palkat alkoivat kehittyä suhteellisesti yhtä nopeasti teollisuustyöläisten kanssa. Pääsyy Akavan parempaan menestykseen oli yhteiskunnassa tapahtunut uusi poliittinen ja taloudellinen käänne. Presidentti Urho Kekkonen vaihtui eduskunnan ja parlamentarismin asemaa voimakkaasti korostavaan Mauno Koivistoon, kommunistit menettivät vähitellen lähes kaiken työmarkkinapoliittisen vaikutusvaltansa ja omasta palkkakilpailukyvystään huolestunut valtiotyönantaja alkoi noudattaa uudenlaista, kilpailun ja palkkaerojen merkitystä enemmän korostavaa palkkaoppia. Palkansaajajärjestöjen yhteistyö sujui hyvin koko 1980-luvun ajan pitkän nousukauden mainingeissa. Konsensushenki ja kolmikantainen yhteistyö olivat ominaista 1980-luvun yhteiskuntaelämälle, ja Akava pääsi vaikuttamaan kokoaan vastaavalla tavalla valtakunnalliseen politiikkaan. Akavan ja akavalaisten jäsenjärjestöjen menestykseen vaikuttivat myös parantuneet suhteet työväen ay-liikkeeseen. Akava hankki lisää työmarkkina- ja yhteiskuntapoliittista uskottavuutta kaatamalla Samuli Apajalahden johdolla STTK:n puheenjohtajan Jorma Reinin ajaman toimihenkilöiden yhteisen keskusjärjestön ja hakeutumalla entistä läheisempään yhteistyöhön SAK:n kanssa. Idea yhdestä työntekijöiden keskusmarkkinajärjestöstä ei ole pelkkä nykyajan idea. Tuolloinkin yhden superkeskusmarkkinajärjestön sijasta syntyi kaikkien palkansaajakeskusjärjestöjen muodostama ”neljän kopla”, joka vaikutti merkittävästi niin ay-liikkeen vaikutusvallan vahvistumiseen ja työmarkkinasuhteiden rauhoittamiseen kuin maassa harjoitettuun uudenlaiseen konsensushenkiseen yhteiskuntapolitiikkaan.

EMA NS I PAAT I O

Museoiden kulta-aika alkaa 1980-luku merkitsi museoalalla uusien säädösten ja kasvun aikaa. Samalla, kun 1960-luvulta alkaen oltiin alettu kehittää alan koulutusta järjestelmälliseen suuntaan, suomalaisen museoinstituution kannalta tehtiin myös lukuisia yhteiskunnallisia uudistuksia, joilla oli vaikutusta museoalan tulevaisuuteen. Museoalan ammattiliitto oli mukana ottamassa kantaa ja antamassa aktiivisesti oman näkökantansa tuleviin uudistuksiin. Perustamiseensa verrattuna Museoalan ammattiliitto oli kokenut nuorennusleikkauksen, joka mahdollisti alan tuoreiden pioneerien mukaantulon sekä alan kokonaisvaltaiseen kehittämiseen tähtäävän tavoitteen kirkastumisen. Tavoitteena oli museoalan korkeakoulututkinto ja työelämän kokonaisvaltainen kehittäminen. Tavoitetta vahvisti liittyminen osaksi Akavan Erityisalojen Keskusliittoa. Tässä luvussa tarkastelen, millä tavoin MAL suhtautui ja vaikutti kasvavalla museoalalla museologian yliopistollisen koulutuksen ja konservaattorien koulutuksen käynnistämiseen, valtakunnallisen aluemuseojärjestelmän luomiseen ja museopoliittisten ohjelmien laatimiseen kulttuurihistoriallisille museoille, taidemuseoille ja luonnontieteellisille museoille. Museoalan ammattiliitto oli kasvanut perustamisestaan lähtien, ja sen toiminnan voidaan katsoa jollain tavoin saaneen lakipisteensä, kun liiton toimistossa työskenteli ensimmäisen kerran toiminnanjohtaja vuonna 1987. Tarkastelen luvussa myös, millaisia kantoja MAL otti Lakiin ja asetukseen museoiden valtionosuuksista ja avustuksista 1980-luvun lopulla. 1970-luvulta perintönä saatiin vilkas kantaaottava vaikutustyö. Museoalan yhteiskunnallinen vaikuttaminen konkretisoitui MAL-aktiivien luomaan Museopoliittiseen yhdistykseen, jonka historiaa sivuan myös.

Museoalan ammattiliiton ikoniseksi järjestömerkiksi päätettiin ottaa 1.9.1982 pidetyssä hallituksen kokouksessa jäsenistölle suunnatun kilpailun jälkeen nimimerkillä ”museion” saapunut ehdotus. Logo tuli osaksi yhdistyksen ilmettä välittömästi. Merkin suunnitteli Suomen Taideakatemian grafiikka-amanuenssi Heikki Malme. Suunnittelija kuvasi merkkiään näin: ”Merkki muodostuu tyylitellystä M-kirjaimesta ja kapiteeleista, joka symbolisoi myös Akavan Erityisalojen kyseisen keskusliiton merkeissä. M-kirjain on hahmoteltu siten, että syntyy assosiaatio uurteisesta pylväästä. Merkissä yhdistyy tarkoituksellisesti uusi ja vanha: nykyaikainen museolaitos pitää yllä ikivanhaa instituutiota.” Graafista ilmettä uudistettiin vuonna 2000. Vuonna 2016 logo päivitettiin jälleen, ja pylväs muuntui joonialaisesta doorilaiseksi. Kuvat: MAL:n arkisto

TAVOI T T EENA

MUS EOAL A N

KOUL UT US

EMA N SIPAATIO

Anneli ’Annela’ Sorvoja: ”Sieltä se vallankumouksellinen tulee” ”Minulla on erittäin lämmin suhde Museoalan ammattiliittoon”, Anneli Sorvoja toteaa. ”Olin kuullut MAL:sta jo aikaisemmin. Useimmat Turun kaupungin historiallisen museon jopa paristakymmenestä uudesta tutkimusapulaisesta oli sitä mieltä, että meidän tuli järjestäytyä. SAK:laiseen KTV:hen meitä ei nimikkeemme takia hyväksytty. Sen sijaan MAL otti meidät lämpimästi vastaan.”

Annela toimi MAL:ssa kolmella eri vuosikymmenellä vuodesta 1978 vuoteen 1990 eri tehtävissä, muun muassa varapuheenjohtajana. Annela toivoo, että museoammattilaiset tulisivat kuorestaan enemmän ulos ja kirjoittaisivat työstään vaikkapa lehtiin. Kuva Sorvojan kotoa Turusta syksyllä 2016. Kuva: Uula Neitola

Sorvoja toimi MAL:ssa kolmella eri vuosikymmenellä vuodesta 1978 vuoteen 1990 eri tehtävissä, muun muassa varapuheenjohtajana. Hän kertoo, että tyypillisimmät käsiteltävät asiat liittyivät palkkaukseen, mutta myös työtehtäviin. Varsinkin 70- ja 80-luvulla museoalan työsopimuksiin saattoi sisältyä paljon muuta kuin museotyön tehtäviä, jos ylipäätään sopimuksia tehtiin. Hänen oma uransa alkoi ylioppilaskirjoitusten jälkeen Rovaniemen Rantavitikan yhteiskoulusta Turun yliopistoon. Ensin pääaineena oli arkeologia ja vuodesta 1972 alkaen kansatiede, koska sen kautta oli paremmat mahdollisuudet päästä töihin museoalalle. Samoihin aikoihin museoalan järjestäytyminen otti ensiaskeliaan. ”Ensitöikseni olin Pirkko-Liisa Lehtisalon johtamissa arkeologisissa kenttätöissä Piikkiön Myrskyluodossa 1970. Vaihdettuani pääainetta ja ollessani arkeologian cumun lopputentissä professori Salo kehotti ottamaan yhteyttä Satakunnan museon Risto Koskiseen, jolle soitinkin

TAV O I TT E E NA

M U SE O A L A N

K O U L U T US

EMA NS I PAAT I O

puhelinkioskista. Sain luettelointitöitä Marja-Liisa Rönkön ohjaamana, mikä oli ensimmäinen museoalan työpaikkani”, Sorvoja muistelee. Hän jatkoi työpaikkojen hakemisessa hyväksi havaittua puhelinkoppimetodia, ja seuraavaksi 1974 avautuivat ovet Turun kaupungin historialliseen museoon (TKHM), vaikka professori Talve oli houkutellut nuorta tekijää jäämään töihin kansatieteen laitokselle. Sorvojan mukaan Turun historialliseen museoon vasta valittu uusi johtaja Knut Drake oli puhelinsoittojen perusteella ehdottanut häntä haastatteluun. ”Olin kuulemma sitkeä soittaja. Varsinaista tutkijan oksaa en koskaan ajatellut, en ole tutkijatyyppinen vaan muuten käytännönläheinen”, Sorvoja kertoo.

Jokapaikanhöylästä Kuralan Kylämäkeen Drake kasvatti THKM:n henkilökunnan moninkertaiseksi 1974-78 nostaen museon Suomen suurimmaksi museoksi ja jatkoi uudistusmielistä linjaansa museota koskevissa asioissa. Yksi uusista museoapulaisista oli myös Anneli Sorvoja, amanuenssi Eira Karppisen näyttelysihteerinä, hoitaen näyttelyitä, näyttelytekstejä ja lehdistötiedotteita. Museoapulaisten kesken vallitsi Sorvojan mukaan hyvä henki ja toimeen tultiin myös museon muun henkilökunnan, lähinnä tekstiilikonservaattori Aune Pyykön, konservaattori Reino Mattilan sekä vahtimestareiden ja vartijoiden kanssa. Toimisto sijaitsi Turun linnassa Juhana Herttuan kellarin yllä olevassa kerroksessa, missä sijaitsivat myös kirjasto ja arkisto. ”Amanuenssi Nikander tuntui meistä nuorista parikymppisistä iäkkäältä, hän oli ehkä noin 45”, Sorvoja naurahtaa. Turun kaupungin historiallinen museo haki 1976 maakunnalliseen museotoimintaan Museovirastolta ensimmäistä harkinnanvaraista

valtionavustusta, jonka se myös sai. Se teki juuri maisteriksi valmistuneesta Sorvojasta Suomen ensimmäisen ”aluemuseotyöläisen”. Avustusta saatiin alkuunsa vain osaksi vuotta ja lopun vuodesta Anneli teki muita museoalan työtehtäviä. Vakinaistaminen aluemuseotutkijan tehtävään tapahtui 1980. TKHM sai nimityksen maakuntamuseoksi vasta 1981, toisena heti Satakunnan maakuntamuseon jälkeen. Nimeämisongelmana oli silloinen museon johtosääntö, jonka uudistaminen kesti. Maakunnallisen museotoiminnan käynnistämiseksi Knut Drake ja Museoviraston Olavi Tapio tekivät paljon töitä. Uudistus toi maakuntiin lisää työpaikkoja, ja ala oli selkeästi nousujohteessa. Se tiesi myös modernisaatiota. ”Museoon hankittiin ensimmäiset pienemmät tietokonejärjestelmät, Applen McIntoshit, kottaraisenpöntöt, ensimmäisenä Turun kaupungissa. Ilmo Kotivuori oli innostunut nimenomaan tietotekniikasta ja hänen firmansa järjesti meille koulutukset ja opimmekin nopeasti käyttämään Maccia. Muistan kun tein näyttelypaikkakartoituksen Varsinais-Suomen museokentässä ja oli ihmeellistä, kun koneelle kirjoitettua tekstiä pystyi helposti korjaamaan ja muuttamaan, se oli aivan käsittämätöntä. Alku oli hienoa, mutta jouduimme myöhemmin vaihtamaan PC:hen. En tykännyt siitä”, Sorvoja muistelee. Toiselta äitiyslomalta tultuaan 1986, Sorvojaa pyydettiin johtamaan Kuralan Kylämäkeä, mihin hän myös suostui. ”Savotta oli kauhea. Monta kertaa valinnan jälkeen mietin, että jos olisin saanut kaksi viikkoa aikaa miettiä, olisin varmaan kieltäytynyt. Mäki oli kasvanut umpeen ja rakennukset olivat huonossa kunnossa. Sinne oli tehty perussuunnitelma, jonka kaupunginhallitus oli hyväksynyt. Lähdimme sen pohjalta toteuttamaan rakennusten ja alueen kunnostamista Elävän historian kyläksi. Drake kertoi myöhemmin valintansa perusteluiksi mm. sen, että aluemuseotutkijana olin tottunut neuvottelemaan myös rakennusten korjausasioista; hän arvosti ilmeisesti minun työtäni. Työ oli haastava mutta upea. Me olimme yksi suuri perhe, joissa kaikilla oli samat linjat”, Sorvoja kertoo.

TAVOI T T EENA

MUS EOAL A N

KOUL UT US

EMA N SIPAATIO

Sorvojan tie nousi kuitenkin pystyyn aivoinfarktin myötä vuonna 2003, josta toipumisen jälkeen hän siirtyi museossa muihin tehtäviin. Samalla hän jätti tehtävänsä niin ICOM:ssa kuin Akavan aluetoimikunnassakin, joissa oli toiminut tuohon saakka aktiivisesti. ”Onneksi isosta talosta löytyi paljon työtä ja tein nykydokumentointia ennen jäämistäni eläkkeelle 2015”, Sorvoja kertoo.

Kansalaisaktiivisuutta Turussa ja Suomessa Museomaailmassa Anneli Sorvoja tunnetaan yleisesti nimellä Annela. Hän kuvailee, että työyhteisö on aina ollut kannustava ja tukeva. Museoalan ammattilaisen identiteettiä Sorvoja kuvailee vahvaksi, mutta hän toivoo myös, että ammattilaiset tulisivat kuorestaan enemmän ulos ja kirjoittaisivat työstään vaikkapa lehtiin. Nyt ollaan liikaa ylpeitä työstä oman ammattikunnan sisällä. Ilman puhumista muilla ei ole tietoa työmme haasteista ja vaatimuksista. ”Akavan Erityisalojen Keskusliitolla oli aikanaan Kulttuuri jalustalla -kampanja. Se oli hirveän hyvä, koska esimerkiksi Turussa lehdistö otti meidät hirveän hyvin vastaan. Konservaattorit kertoivat työstään ja pystyimme kertomaan numeroin meidän työmme vaikuttavuudesta ja yhteiskuntarelevanssista. Akavan aluetoimikunnassa ollessani muut akavalaiset olivat kauhuissaan tajutessaan, miten huonot palkat museoalalla oli. Identiteettiä pitää siis nostaa, olemme ehkä vähän liian vaatimattomia. Jos emme nyt nosta päätämme, päädymme samaan kuoppaan kuin 1970-luvulla”, Sorvoja miettii. MAL tuli nuorille museotyöntekijöille tutuksi 1970-luvun puolivälissä, kun museojohtaja Drake kannusti tutkimusapulaisia vaikuttamaan edunvalvontaan ja omaan asemaansa muuttuvassa museokentässä.

TAV O I TT E E NA

M U SE O A L A N

K O U L U T US

Huonosta nimike- ja palkkauskysymyksestä teimme kirjelmiä MAL:iin. ”MAL:n vastaus kirjeeseemme ei silloin tyydyttänyt meitä ja päädyimme siihen, että meidän piti saada tehokas edustajamme liiton hallitukseen. Vuokrasimme 12 hengen porukalla bussin ja Jorma Reilander kuskinamme lähdimme MAL:n vuosikokoukseen Lappeenrantaan. Ilma oli kurja ja räntää satoi! Siellä oltiin aivan ihmeissään, läsnä ehkä muutama hallituslainen. Onnistuimme äänestämään minut varapuheenjohtajaksi ja yhden henkilön hallitukseen. Onneksi ei kuitenkaan kolmatta, se olisi ollut liian törkeää. Ensimmäiseen kokoukseen saapuessani silloinen puheenjohtaja Risto Koskinen totesi, että sieltä se vallankumouksellinen nyt tulee”, Sorvoja muistelee hymyillen. 1970-luvun lopulla MAL alkoi tuottaa myös esitteitä, sitä ennen tieto kulki pitkälti puskaradion kautta. Ennen liittymistä osaksi Akavan Erityisalojen Keskusliittoa 1980, MAL:ssa valmistauduttiin suurella työllä ja innolla Akavan liittokokoukseen, jossa museoammattilaisten asemien vahvistamiseksi ei keinoja kaihdettu. Myös AEK:n myötä suurimmaksi tavoitteeksi tuli vähintään yhden hallituspaikan saanti. ”Meillä oli kovat junttajutut ennen kokouksia, ja tytöillä oli kova homma pyörittää ja tanssittaa miesten päät juttelun lomassa niin, että saimme aina sekä varsinaisen että varajäsenen AEK:n hallitukseen. Silloisen puheenjohtajan Leena Söyrinki-Harmon kanssa nauramme usein näitä aikoja. Se oli opettavaista työtä, ja meille se oli tärkeää, koska pääsimme puhumaan muille akavalaisille museoalan huonosta palkkauksesta”, Sorvoja kertoo. Samalla vahvalla porukalla 1970- ja 80-luvulla Turussa paikallistasolla puolustettiin myös vanhoja, purettavaksi tuomittuja rakennuksia. Muutamat nuoret museoalan ammattilaiset valloittivat ja suruliputtivat muun muassa Hamburger Börs –hotellin yhdessä Miljööpoliittisen Yhdistyksen Enemmistö ry:n kanssa. ”Museojohtaja

EMA NS I PAAT I O

Annela opastamassa vieraita Kuralan Kylämäessä MAL:n 20-vuotisseminaarissa 21.10.1990. Kuva: MAL:n arkisto

Drake kutsuttiin usein puhutteluun, kun vaikutti, ettei hän saa työntekijöitään kuriin. Kyseessä oli Turun taudin vastustaminen ja monet meistä kokivat syvää huolta vanhan rakennuskannan harvenemisesta. Nykyisin säilyttämiseen pyritään ja pystytään vaikuttamaan viranomaisteitse. Vai pystytäänkö?”, Sorvoja miettii.

”Lyhyesti voisin kiteyttää, että 70- ja 80-lukujen museoaktivistien työn jälki näkyy yhä sekä museoalan että ammattiliiton kentällä koko Suomessa. Näistä voimakkaan museopoliittisen nousun hedelmistä saavat nauttia vielä tämänkin päivän museotyöntekijät.

Tämän ammattitaitoisen ja innokkaan ammattiryhmän palkkaus on kuitenkin edelleen ’lapsen kengissä’ verrattuna sen yhteiskunnallisesti merkittävään työpanokseen”, Sorvoja toteaa.

TAVOI T T EENA

MUS EOAL A N

KOUL UT US

EMA N SIPAATIO

Kokoomaliitossa houkutti vaikutusmahdollisuudet ja edut Museoalan ammattiliitto sai 1980-luvun alussa kaipaamaansa edunvalvonnallisen uudistuksen. Vuodesta 1979 MAL:ia luotsanneen puheenjohtaja Risto Koskisen (Satakunnan museo) voi katsoa vieneen yhdistyksen useita askelia kohti nykyisenkaltaista modernia ja moniulotteista edunvalvontaa. Vuosi 1981 oli monessa mielessä käänteentekevä, sillä Akavan Erityisalojen Keskusliitto toi mukanaan monia pitkälle tulevaisuuteen vaikuttaneita asioita, kuten edustuksen ja edunvalvonnan sekä työttömyyskassan. Museoalan työntekijöiden järjestäytyminen nousi 80 prosenttiin. Uuden vuosikymmenen ja uusien toimintamuotojen virtaviivaistamiseksi liitto otti käyttöön nykyisen virallisen lyhenteensä MAL. MAL on ollut ja on edelleen kiinteä osa kokoomaliittoaan ammattiliitto Akavan Erityisalat ry:tä vuodesta 1980 alkaen. Akavan Erityisalat on monialainen ammattiliitto ja palvelujärjestö, johon kuuluu 22 itsenäistä jäsenyhdistystä. Jäsenet työskentelevät pääosin kulttuurin ja hallinnon sekä viestinnän ja hyvinvoinnin aloilla asiantuntija- ja esimiestehtävissä. Kesäkuussa 1980 saapui Akavalta muistio pienten jäsenjärjestöjen kokonaistumisesta, jonka tarkoituksena oli luoda edunvalvonnan kannalta riittävän vahvoja järjestökokonaisuuksia. Ajatuksena oli kokonaistamisen myötä päästä tehokkaampaan ja tuloksellisempaan toimintaan. Liiton hallitus totesi, että kokonaistumisohjelmassa oli suositeltu Museoalan ammattiliiton liittymistä Akavan Erityisalojen Keskusliittoon. Akavan järjestösihteerien ja AEK:n toiminnanjohtajan kanssa käytyjen keskustelujen jälkeen asetettiin työryhmä neuvottelemaan AEK:hon liittymisestä. Käytyjen neuvottelujen pohjalta työryhmä päätyi suosittelemaan hallitukselle liittymistä. MAL:n syyskokouksessa 1980 Akavan järjestösihteeri Risto Piekka esitteli tuolloin uutukaista ideaa Akavan pienten jäsenjärjestöjen kokonaistumisesta, jonka tarkoituksena oli osaltaan lisätä Akavan järjestöllistä ja työmarkkinallista neuvotteluvoimaa. Museojohtaja Markku Melkon toimiessa vuoden 1980 syyskokouksen puheenjohtajana päätettiin niukan äänestyksen jälkeen 21 puolesta, 20 vastaan liittyä Akavan Erityisalojen Keskusliittoon heti seuraavan vuoden alusta alkaen. Akavan Erityisalojen Keskusliiton ylimääräinen kokous hyväksyi

TAV O I TT E E NA

M U SE O A L A N

K O U L U T US

MAL:n jäsenekseen samana iltana 15.11.1980 alkaen ja 22.11. pidetyssä syysliittokokouksessa MAL valitsi AEK:n hallitukseen luontevasti varsinaiseksi jäseneksi Risto Koskisen. Museoalan ammattiliiton liittymiseen osaksi Akavan Erityisaloja vaikuttivat ennen kaikkea sosiaalinen tilaus järjestäytyneemmälle edunvalvonnalle ja toisaalta taas sisäisten vaikutusmahdollisuuksien vähyys yksin Akavassa. Toimintakertomus vuodelta 1980 kuvailee AEK:hon liittymistä puoltaviksi seikoiksi seuraavat: •

• • • •

AEK:sta on tarkoitus muodostaa yli 3000 jäsenen järjestö, jonka vaikutusmahdollisuudet Akavan piirissä ovat aivan toisenlaiset kuin 300 jäsenen Museoalan ammattiliitolla on, lakkovalmiudet ja -rahastot on mahdollisuus järjestää kuntoon suuremmassa ryhmässä, työttömyyskassan saaminen jäsenetujen joukkoon lähiaikoina, neuvotteluapua kaikilla sektoreilla AEK:n laajentumisen myötä, toimiston neuvontatoiminnan parantaminen

Akavan Erityisalojen Keskusliitto perustettiin pienten asialle Alkujaan Akavan Erityisalojen Keskusliitto perustettiin vuonna 1972 osaksi selkeästi erottautuvaa akavalaista kokoomaa, vaikka aluksi se tapahtui hyvin pitkälti käytännön syiden sanelemana ilman varsinaista aatteellista pohjaa. Järjestön syntyyn vaikutti Museoalan ammattiliitolle varsin tuttu mies Akavan järjestösihteeri Jouko Heinonen, joka vaikutti museonjohtajana 1970- ja 1980-luvulla voimakkaasti museoalan ja -lainsäädännön kehitykseen. Neljän järjestön edustajat allekirjoittivat Akavan Erityisalojen Keskusliiton eli AEK:n perustamiskirjan Akavan toimistossa Lastenkodinkadulla Helsingissä. Akavan Erityisalojen Keskusliitto perustettiin alun pitäen myös sille ajatukselle, että se toimisi kanavana pienille toimihenkilöryhmille omien etujen

EMA NS I PAAT I O

ajamiseksi ilman, että niiden tarvitsisi integroitua suurempaan järjestöön. Tämä idea alkoi olla ajankohtainen museoalalla, jossa koettiin Akavan sisäiset erot suurina ja taas vaikuttamismahdollisuudet sangen pieninä. Tämä oltiin huomioitu keskusmarkkinajärjestössäkin. 1980-lukua voisikin hyvin kuvailla Museoalan ammattiliiton osalta eräänlaisena uudelleenjärjestäytymisen aikana. Perustetun AEK:n oli tarkoitus olla kattojärjestö, jonka kautta pienet ammattiyhdistykset voisivat liittyä Akavaan, sillä suoran liittymisen ei katsottu tuovan enää etua toiminnan kannalta. Uusia järjestöjä myös tarvittiin Akavassa, kun yhteiskuntaa muokkasivat vuonna 1968 alkanut tupo-aika, joka korosti erityisesti joukkovoiman merkitystä, sekä 1970-luvun alussa toteutunut kunnallinen virka- ja työehtosopimusjärjestelmä. Uusi järjestö sopi myös paremmin keskitettyyn sopimusjärjestelmään. Kasvurajoitteita täynnä olleen 1970-luvun jälkeen toiminnanjohtaja Kari Turunen toivotti Museoalan ammattiliiton tervetulleeksi tuolloin vain pari vuotta sitten Akavataloon Rautatieläistenkadulle muuttaneeseen AEK:hon. Uusi kokoomaliitto korosti, että Akavan Erityisalojen Keskusliiton tarkoituksena oli jäsenyhdistystensä ja niiden jäsenten edunvalvontakysymysten hoitaminen. Tuossa vaiheessa takaportin auki kokoomaliitolle jättänyt Museoalan ammattiliittokin alkoi neuvotella asemistaan osana Akavan Erityisaloja. Suhde jatkui molemmille osapuolille suotuisana heti alusta alkaen.

Huhtikuun toisena päivänä 1984 alkoi AEK:n ensimmäinen työtaistelu, jossa siinäkin oli mukana ainoastaan yksi liiton järjestö: Kunnallisen Koulutoimen Hallintovirkamiehet KKHV. Akavalaiset eivät yleensä ole olleet kovin innostuneita lakkoajatuksesta, mikä päti myös AEK:laisiin. Useimmat AEK:n järjestöt sanoutuivatkin nopeasti irti Akavan suunnittelemista työtaisteluista keväällä 1984. Kunnallisen Koulutoimen Hallintovirkamiehet ry:n näkökulmasta työtaistelu oli yhteinen OAJ:n kanssa. Kuvassa lastentarhanopettajat marssivat 24.4.1984 Tampereella. Kuva: Markku Ylenius

MAL mukana maakuntamuseouudistuksessa Hyvinvointivaltion alun suotuisa kehitys taittui hieman, kun 1970-luvun lopulla alkanut öljykriisi vaikutti Suomen valtiontalouteen ja myös kulttuurialaan heikentävästi. Museoalan organisoitumisesta kirjoittaneen Janne Vilkunan mukaan museoiden valtionosuusjärjestelmän ja aluehallinnon hidas säädösprosessi turhautti sekä museokenttää että ministeriön museoista vastaavaa väkeä. Kaikki siihen asti harkitut ratkaisut tyssäsivät valtiontalouden huonoon tilaan. Valtioneuvoston yleisessä istunnossa maaliskuussa 1979 tehtiin tiedesihteeri Kari Poutasuon esittelemä päätös museoiden valtionavustusten perusteista Kalevi Kivistön ollessa opetusministerinä. TAVOI T T EENA

MUS EOAL A N

KOUL UT US

EMA N SIPAATIO

Valtionavustusjärjestelmän keskeisin ero aiempiin valtionosuussäädösluonnoksiin oli, että valtionapu ei ollut sidottu tiettyyn prosenttiin museoiden menoista vaan avustukset riippuivat valtion tulo- ja menoarvion tähän tarkoitukseen myönnetystä määrärahasta. Valtioneuvoston päätös loi näin maakunnallisten keskusmuseoiden verkoston, joka käsitti sekä kulttuurihistorialliset maakuntamuseot että aluetaidemuseot. 1980- ja 1990-luvun kuluessa nimettiin Museoviraston valmistelun jälkeen 20 maakuntamuseota ja muutamien varsin kiivaiden alueellisten kiistojen myötä 16 aluetaidemuseota. Museoalan ammattiliitto huolehti maakuntamuseouudistuksen yhteydessä erityisesti henkilöstön eduista, jotka se koki uhatuiksi pätevyysvaatimusten väljän tulkinnan vuoksi. MAL varautui syksyn 1979 neuvotteluja varten tekemällä perusteellista tutkimusta siitä, miten kuntasektorin paikallistason neuvotteluissa edellisinä vuosina liiton jäsenten palkkaus oli kehittynyt. Tämän selvitystyön pohjalta lähetettiin uudet ohjeet akavalaisille luottamusmiehille. Huolimatta huolellisista yrityksistä valvoa uusien maakuntamuseoiden rekrytointeja vuoden 1981 kevätkokous totesi huolestuneena, että museovirkojen täytössä ei otettu huomioon valtioneuvoston päätöksen ja opetusministeriön asiasta antamien yleisohjeiden mukaisesti luotua Museoviraston soveltamisohjetta työntekijöiden pätevyyteen. Koska maakuntamuseouudistus lisäsi runsaasti korkeakoulututkintoa edellyttäviä virkoja ja toimia, päätyi MAL muistuttamaan ”ehdottoman välttämättömänä, että avoimiksi tuleviin ja perustettaviin museoammatillisiin virkoihin ja toimiin valittaisiin asianmukaisen koulutuksen ja vaadittavan alan kokemuksen saaneita henkilöitä. Muutoin liitto ryhtyy tarpeellisiin toimenpiteisiin.” Uudistukseen liittynyttä Lakia museoiden valtionosuuksista ja -avustuksista saatiin kuitenkin odotella vielä muutamia vuosia. Museoväen odotus päättyi valtiopäivien säätäessä museolain joulukuussa 1988. Sen mukaan kulttuuri- ja luonnonperinnön tallentamista, tutkimista ja näytteillä pitämistä varten museoiden taloudellisia toimintaedellytyksiä kehitetään myöntämällä museoille valtionosuutta ja –avustusta niin kuin tässä laissa säädetään. Laissa museot jaettiin maakuntamuseoihin, aluetaidemuseoihin, valtakunnallisiin erikoismuseoihin ja muihin museoihin. MAL:ia tämä laki ei kuitenkaan kirvoittanut sen suurempaan kannanottoon. Yhdistyksen piirissä pidettiin todennäköisesti tärkeämpänä ajaa kasvavan henkilöstön etuja muuttuvalla museokentällä.

TAV O I TT E E NA

M U SE O A L A N

K O U L U T US

Museoammattilaisten uudet tehtävät Museoalan ammattiliiton 320 jäsenestä enemmistö oli 1980-luvun alussa joko ylemmän tai alemman korkeakoulututkinnon suorittaneita, joiden lisäksi liittoon kuului myös käytännön museotyössä oppinsa saaneita pitkän linjan museotyöntekijöitä. MAL:n puheenjohtajana vuosina 1982-1985 toimineen Museoviraston tutkijan Leena Söyrinki-Harmon mukaan työn oppiminen töissä ei ollut mikään uutuus vielä 1980-luvulla. Söyrinki-Harmon puheenjohtajakaudella otettiin kuitenkin aimo harppauksia kohti monipuolistuvan museoammattilaisen toimenkuvia. Asia puhututti hallituksen piirissä, joka tehosti toimintaansa ja valitsi hallituksen jäsenille henkilökohtaiset varajäsenet ensimmäisen kerran vuonna 1983. Näin kokouskäytännöistä saatiin ketterämmät, ja kokousten lainvoimaisuus oli helpompi vahvistaa, kun paikalle saatiin joko varsinainen tai varajäsen. Vuonna 1980 toteutetulla maakuntamuseouudistuksella oli vaikutuksensa myös työnkuviin osana monipuolistuvaa museokuvaa. Museoammattilaisuuden muutostarpeisiin otettiin kantaa vuonna 1983. Kannanotossa katsottiin, että vuosikymmenen alun kiihtyneen rakennustoiminnan ja yhteiskunnallisen muutoksen myötä museot olivat joutuneet suuntaamaan toimintaansa paitsi tallentamiseen ja tutkimiseen myös ulospäin suuntautuvaan toimintaan. Näitä olivat muiden muassa tehostettu näyttely- ja julkaisutoiminta, opetustoiminta ja häviävän miljöön dokumentointi. Yleisön kasvaessa nämä museoiden uudet tehtävät otettiin varauksella vastaan. MAL piti kehitystä sinänsä hyvänä, mutta katsoi, että sen myötä museoalan työntekijöiden työpaine oli kasvanut ja hallintokunnat odottivat usein ylivoimaisia työsuorituksia niin tutkimus-, näyttely-, konservointi- kuin johtotehtävissä olevilta. Suomen Museoliiton pitkäaikainen pääsihteeri Anja-Tuulikki Huovinen muistelee, että museot olivat vielä 1980-luvun alkupuolella pitkälti hiljaisia paikkoja monessa mielessä. Uuden näyttelyn avautuessa lähetettiin medialle useimmiten tiedote, mutta se jäi useimmiten ainoaksi omatoimiseksi kontaktiksi yleisöön päin. Sen vuoksi museot koettiin myös sisäänpäin lämpiävinä toimijoina, joiden yhteiskunnallinen diskurssi ei sinänsä ollut järjin voimakas. Koska tietoa ei saatu museoista, ei myöskään museotyön ääni tullut kuuluviin juuri laisinkaan. Pääsihteeri Huovisen mukaan Museoliittoon päin, joka sekin pyöri 1970-ja 1980-luvun alussa pienillä resursseilla, vaikutti siltä, että museoiden työntekijöiden into markkinoida omaa näyttelyään lopahti tyystin näyttelyn auettua. Siihen voi toisaalta vaikuttaa se, että työntekijät olivat

EMA NS I PAAT I O

näyttelytuotantoprosessin jäljiltä jo uupuneita, ja toisaalta museoissa ei ollut juurikaan työntekijöitä hoitamassa tiedottamis- ja markkinointitehtäviä. Uusia tehtäviä ei siis haluttu lisäämään näyttelyiden parissa työskentelevien museotyöntekijöiden jo valmiiksi raskasta työtaakkaa. MAL otti museoammattilaisten uusiin tehtäviin jyrkän kielteisen kannan. Museoiden laajenevan toiminnan edellyttävät määrärahat henkilökunnan ja työvälineistön lisäämiseksi kuitenkin puuttuivat ja palkkaustaso oli jäänyt koulutukseen ja vastuuseen nähden liian alhaiseksi. Katsottiin, että samalla kun yhteiskunnalliset olot lisäsivät työpainetta museoissa, päättäjien ja osin yleisönkin taholta alettiin vaatia museotyöntekijöiltä aktiivista panosta alueilla, jotka eivät kuuluneet perinteisesti museon piiriin. Erityisissä vaikeuksissa tuntuivat olevan museot, jotka olivat suoraan kulttuurilautakuntien alaisia. MAL tarkoitti kannanotossaan, että kärjistäen museotyöntekijöiltä edellytettiin nykypäivänä melko tavanomaisia asioita, kuten harrastustoiminnan ohjausta ja edustustilaisuuksien järjestämistä ”samalla kun heidän asiantuntemuksensa tietoisesti syrjäytetään esimerkiksi rakennussuojelukysymyksiä ratkaistaessa”. Erityisesti museolaitoksen lisääntynyt kiinnostus rakennussuojeluun oli MAL:n mukaan haluttu leimata pyrkimykseksi museoida kulttuuriympäristö, vaikka museot tarkoittivat vain rakennetun kulttuuriperinteen vaalimista. Museokonseptin laajentaminen oli siten osa liiton agendaa. Tiukkasanaisen kannanoton mukaan päättäjät liian usein yksisilmäisesti tuntuivat pitävän museota vain paikkakunnan matkailunähtävyytenä tai edustustilana ajattelematta, että hyvin hoidettu ja toimiva museo oli tutkimustoiminnan kautta uudistuva laitos. MAL:n mukaan vain riittävillä toimintaedellytyksillä varustettu museo, jonka henkilökunnalle annettiin mahdollisuus keskittyä museaalisiin tehtäviin, voi jatkuvasti kehittyä myös yleisöä tyydyttävänä kulttuurilaitoksena. Tähän päästiin museoalalla kuitenkin 1980-luvun puolivälin jälkeen, kun tiedottajia ja markkinointihenkilöstöä alkoi tulla museoihin tehostamaan ulkoista ja sisäistä viestintää. 1970-luvulla suuri osa suurten kaupunkien museoista oli saanut jo museonjohtajan ja pian alettiin palkata myös museoamanuensseja ja museolehtoreita. MAL pyrki edustamaan museoalan kaikkia ammattilaisia, mutta alalle ilmaantui myös muita asiantuntija- ja edunvalvontayhdistyksiä, kun eriytymistä tapahtui. Vuonna 1985 perustettiin kaksi museoiden eri ammattiryhmien asioihin keskittynyttä yhdistystä, kun Kotkan Seurahuoneella perustettiin

Suomen museonjohtajat ry, joka rekisteröitiin vuonna 1987, ja Turun linnassa Suomen museoamanuenssit ry. Vuonna 1993 mallilaistenkin suosima Museopoliittinen yhdistys liittyi Suomen museoamanuenssit ry:een, ja uusi yhdistys sai nimekseen Suomen museoammattilaiset ry, joka oli olemassa aina vuoteen 2007 asti, kunnes se poistettiin yhdistysrekisteristä. Museoalan monipuolistuminen tarkoitti siis myös henkilökunnan erikoistumista ja sitä kautta myös omien ammatillisten erityisintressien eteenpäin viemistä.

Museoalan ammattiliiton taistelu museologian puolesta Museologian opinnot ovat viimeisten vuosikymmenten ajan tarjonneet sadoille alan opiskelijoille hyödyllisen peruspohjan museotyöhön ja luoneet pohjan tulevalle ammatille ja ammattitaidolle. Museologian vahvuuksia ovat alusta alkaen olleet opintojen käytännönläheisyys ja opintoihin kuuluva työharjoittelu. Janne Vilkunan mukaan museologian opetuksen aloittamista ryhdyttiin vaatimaan 1970-luvulla, jolloin katsottiin, että voidakseen olla mukana muuttuvassa ja kehittyvässä yhteiskunnassa, tuli alan olla tieteellisen tutkimuksen kohteena. Ennen museologian oppiaineen perustamista alan opiskelijat saivat kokemusta ja tietoa käytännön museotyöstä yliopistojen järjestämillä museokursseilla. Ensimmäiset kurssit järjestettiin 1960-luvun lopulla Helsingin yliopistossa. Museologiassa on annettu opetusta lukuvuodesta 1983-84 alkaen Jyväskylän yliopistossa. Museologiaa voi opiskella myös Helsingin, Oulun, Tampereen ja Turun yliopistossa sekä Åbo Akademissa. Museologian tavoitteena oli alusta alkaen tukea ja kehittää museoalan ammattilaisuutta ja luoda teoreettinen ja osin käytännöllinen pohja museotyötä varten. Toisaalta opintojen tehtäväksi koettiin avata ja selvittää itse museoinstituution merkitystä. Museologisen tutkimuksen kohteisiin kuuluvat erilaisten muistiorganisaatioiden ja yhteisöjen toiminnan taustalla vaikuttavat kulttuuriset tekijät kulttuuriperintö- ja muistiprosesseineen. Humanistisen korkeakoulututkinnon suorittaneet sijoittuvat monipuolisesti työelämään. Tulevan uran suuntaan vaikuttaa edelleen pääaineopintojen lisäksi muun muassa työkokemus, työharjoittelu ja sivuainevalinnat sekä työelämään liittyvät tiedot, taidot ja valmiudet. Museoalan silloisen uudistamishankkeen

TAVOI T T EENA

MUS EOAL A N

KOUL UT US

EMA N SIPAATIO

Museo 2000 –museopoliittisen ohjelman mukaan museologian sisältövaatimusten on vastattava kulttuuri- ja luonnonperintöalan asettamia uusia vaatimuksia. Museologian olisi annettava valmiudet museon ammatilliseen hoitamiseen, kuten monipuoliseen sisältötuotantoon, kulttuuriympäristön suojeluun, museopedagogiaan ja henkilöstö- ja taloushallintoon sekä johtamiseen. Museologia on museoiden tehtävää ja roolia pohtiva oppiaine, jonka perusopinnot ovat edellytyksenä museoammatin harjoittamiseen. 1.1.2006 annetun museolain mukaan uusiin museovirkoihin vaaditaan museologian perusopinnot tai alan työkokemusta. Museologian opinnot antavat siten museoaineiden opiskelijoille tarvittavat valmiudet työskennellä erityyppisissä museoissa sekä näkökulmia museotyön kehittämiseen. Leikillisesti sitä voi pitää akateemisten oppiaineiden joukossa eräänlaisena ammattitutkintona, sillä se antaa teoreettiset valmiudet toimia useimmissa museoalan asiantuntijatehtävissä. Museologian saaminen osaksi yliopistojen opetustarjontaa ei ollut yksinkertainen prosessi. Koska museologia antaa työelämän tarpeisiin kohdennettua ammattitaitoa, sitä pidettiin kuitenkin niin tärkeänä, että useat museoja kulttuurialan eri toimijat tiivistivät yhteistyötään museoalan koulutuksen kehittämiseksi. Museoalan ammattiliiton rooli käsitti pitkälti hyödyllisen työelämätilaston tuottamisen sekä toimimisen erilaisissa museotutkintoa vaativissa työryhmissä sekä kannanotoissa.

Museologiasta väännetään kättä järjestöjen kesken Janne Vilkunan mukaan museoiden hoito oli pääasiassa vapaaehtoisten museonhoitajien käsissä Suomessa vielä ennen sotia. Työn tasoa saatiin korotettua, kun vuonna 1923 perustettu Suomen museoliitto kurssitti vuosina 1928–1942 neljällä kurssilla valtaosan eli 45 maamme museonhoitajista. 1950-luvulla alkoi museoiden ammatillistuminen, joka johti 1960-luvulla yliopistoissa järjestettyihin lyhyisiin museokursseihin. Museoliitto yritti samaan aikaan maahantuoda ajatusta museologiasta. Asia edistyi vasta vuonna 1980 Museoasiain neuvottelukunnan aloitteesta, jolloin Opetusministeriö kehotti korkeakouluneuvostoa esittämään tarvittavat toimenpide-ehdotukset museoalan koulutuksen järjestämiseksi. Neuvosto kääntyi tällöin Museoliiton puoleen, joka oli aiemmin asettanut Museologian 62

TAV O I TT E E NA

M U SE O A L A N

K O U L U T US

työryhmän. Sen ehdotuksen mukainen museologian perusopintojen opetus alkoi lukuvuonna 1983–1984 Jyväskylän ja Turun yliopistossa ja sittemmin myös Helsingissä, Oulussa ja Tampereella. Ensimmäinen museologinen virka oli Jyväskylään 1989 perustettu museologian yliassistentuuri, joka muutettiin 1998 professuuriksi, minkä myötä opinnot laajenivat syventäviin ja jatko-opintoihin. Helsingissä ja Oulussa voi opiskella perusopintoja ja Turussa aineopintoja. Turkuun ja Helsinkiin perustettiin 1998 ja 2003 museologian tutkijan ja yliopistolehtorin virat. Jokaisella museolla on aiheen, alueen ja ajan mukaan rajattu tutkimus- ja tallennusvastuunsa. Museokategoriasta riippuen vanhaan museologiaan liittyviin nk. museoaineisiin luettiin aiemmin näiden vastuiden mukaisia oppiaineita. Niitä olivat esim. kulttuurihistoriallisissa ja taidemuseoissa arkeologia, etnologia eli kansatiede, Suomen historia ja taidehistoria. Museologian yliopistollisen opetuksen myötä alettiin ymmärtää, että ainoa kaikille museoille yhteinen oppiaine on museologia. Muutoin kukin museo voi määritellä millaisia tietoja ja taitoja se työntekijöiltään edellyttää.

MAL vaatii ja tuottaa Museoalan ammattiliiton rooli museo-opetuksen aloittamiseksi ja tukemiseksi on jäänyt aiemmin tutkimatta. Jo heti perustamisestaan lähtien yksi MAL:n tavoitteista oli saada Suomeen korkeakoulussa suoritettava museotutkinto. Sitä varten yhdistys perusti vuonna 1970 museotutkintotoimikunnan seuraamaan museoammatissa toimivien koulutusta, selvittämään museoalan koulutusta koskevia kysymyksiä ja tekemään valmisteluja museotutkinnon aikaansaamiseksi. Toimikunta, johon kuuluivat Kerttu Itkonen, Mariliina Karhunen ja Rainer Knapas, hankki työnsä pohjaksi selvityksiä pohjoismaisista museotutkinnoista sekä Suomen muiden vastaavien alojen tutkinnoista. Neuvotteluja käytiin aluksi lainsäädäntöneuvos Matti Ahon ja Suomen Museoliiton pääsihteerin Riitta Heinosen kanssa. Osana museotutkintoselvitystä toimikunta selvitti myös harjoittelijoiden määrän ja käytön museotyössä. Osoittautui, että harjoittelijoita koskeva käytäntö oli museoissa hyvin epäyhtenäistä. Jo silloin kiinnitettiin huomiota siihen, että osa harjoittelijoista teki töitä ilmaiseksi, mikä herätti MAL:ssa pahennusta. Harjoittelun katsottiin olevan silti tarpeellinen osana mahdollista museotutkintoa. Museotutkinnon suunnitteluun katsottiin tarpeelliseksi osallistujiksi

EMA NS I PAAT I O

opetusministeri, korkeakoulut, Suomen Museoliitto, Museoalan ammattiliitto, perustettava museohallitus sekä museot. Toimikunta jatkoi työtään museoalan koulutusta koskevan mietinnön valmistamiseksi vuodesta 1972 alkaen nimellä koulutustoimikunta, ja sen puuhamiehinä häärivät Rainer Knapaksen lisäksi lähinnä Knut Drake ja Leena Söyrinki. Joulukuussa 1973 valmistuneessa mietinnössä toimikunta ehdotti museoalan erityiskoulutuksen uudistamista seuraavasti: •

• •

•

Nykyisen Suomen museoliiton ja yliopistojen järjestämän erityiskoulutuksen lisäksi järjestetään Museoviraston yhteyteen jatkuva museoalan täydennyskoulutus, joka on tarkoitettu erityisesti ns. museoaineiden opiskelijoille ja museoiden erityiskoulutusta vailla olevalle henkilökunnalle. Koulutus jakaantuisi kolmeen pääryhmään: ’peruskurssi’, ’jatkokurssi’ ja harjoittelu. Opetuksen suunnittelu ja valvonta tapahtuu Museoviraston toimesta. Kursseja voitaisiin kuitenkin tarpeen mukaan järjestää myös Helsingin ulkopuolelle, ainakin yliopistokaupunkeihin. Peruskurssitasolla sisällytettäisiin opetusohjelmaan ainakin perustiedot seuraavista aloista: museoiden hallinto ja lainsäädäntö, henkilökuntahallinto, taloudenhoito, museoteknilliset asiat (luettelointi, dokumentointi, teknilliset apuvälineet) Koulutuksen suunnittelua jatketaan museoalan ammattijärjestöjen, viranomaisten ja yliopistojen yhteistyönä keskittyen seuraaviin kysymyksiin: 1. Työntekijä- ja työnantajaosapuolten toivomukset koulutuksen suhteen 1. Museoiden henkilökunnan tämänhetkisen koulutuspohjan selvittäminen (sekä akateemiset että ei-akateemiset työntekijät). 1. ”Peruskurssien” ja ”jatkokurssien” opetusohjelmien suunnittelu yhteistyössä Museoviraston ja mahdollisten muiden osapuolten kanssa.

MAL teki näiden periaatteiden pohjalta aloitteen opetusministeriölle ja Museovirastolle museoalan koulutuksen uudelleen järjestämiseksi. Vastakaikua ei tuolloin kuitenkaan tullut. Sen sijaan MAL:lta pyydettiin konsultaatioapua ja suosituksia vuonna 1978 uusien perustettavien museovirkojen kelpoisuusehdoiksi. Liiton toimisto keräsi

tietoja suurimmissa museoissa vahvistetuista kelpoisuusehdoista, joiden pohjalta otettiin kantaa museonjohtajien ja amanuenssien virkojen pätevyysvaatimuksiin. Samassa yhteydessä MAL päätyi suosittelemaan museonjohtajan ja amanuenssin toimen menestyksellisen hoitamisen edellytykseksi ylempää korkeakoulututkintoa, johon tuli sisältyä laudatur- ja cum laude approbatur -arvosana jossakin museoaineista. Kulttuurihistoriallisissa museoissa museoaineiksi laskettiin arkeologia, Suomen ja Pohjoismaiden historia, kansatiede, kulttuurihistoria ja taidehistoria. Sen lisäksi museonjohtajalta tuli vaatia vähintään kahden vuoden käytännön museokokemus sekä perehtyneisyyttä hallintotehtäviin, ja museoamanuenssilta vuoden kokemus. Museologian puute tehtiin näkyväksi. Maaliskuussa 1981 MAL teki virallisen kannanoton pätevyysvaatimuksien noudattamisen puolesta. Kannanotto tehtiin, koska hallitus totesi, ettei uusien museovirkojen täytössä ole otettu huomioon asetettuja pätevyysvaatimuksia. Kannanotossa vedottiin pätevyyssääntöihin. Museoiden valtioavustuksen perusteista 29.3.1979 annetun valtioneuvoston päätöksen sekä opetusministeriön asiasta antamien yleisohjeiden mukaisesti museovirasto soveltamisohjeissaan totesi maakunnallisten keskusmuseoiden työntekijöiden pätevyydestä, että ”Koulutuksen ja museokokemuksen puolesta pätevänä työntekijänä voidaan pitää henkilöä, joka on suorittanut alaan liittyvän korkeakoulututkinnon ja jolla on vähintään yhden vuoden kokemus museotyöstä”. Se oli siis maakunnallisten keskusmuseoiden valtionavustuksen saamisen edellytys. Hallitus otti kantaa myös 1981 ”taidekasvatus”-oppiaineeseen ja totesi, ettei ollut syytä laajentaa ns. museoaineiden määrää, sillä korkeakoulututkintojen uudistukset olivat meneillään. Siten taidekasvatusta ei tuossa vaiheessa otettu mukaan museoaineisiin. MAL:n hallitukselta pyydettiin suositusta museoharjoittelusta 1981. Hallitus totesi tuolloin, että museoharjoitteluksi täytyi katsoa sellainen museotyö, joka ei ole osa opinnäytettä. Lisäksi todettiin, ettei ollut syytä yksityiskohtaisesti antaa suositusta museoharjoittelun laadusta. Toki pyynnöstä yksittäistapauksissakin voitiin antaa lausuntoja. Sen sijaan MAL:lta ei pyydetty lausuntoa museoalan koulutuksen järjestämiseksi. Jotta liitto olisi voinut vaikuttaa museoalan koulutuksen uudistamiseen, se pyysi yliopistoilta ja korkeakouluilta tietoja niiden suunnitelmista museoalan

TAVOI T T EENA

MUS EOAL A N

KOUL UT US

EMA N SIPAATIO

erityisopetuksen järjestämiseksi. Suomen Museoliitto lupasi varata MAL:lle mahdollisuuden lausunnon antamiseen museologian työryhmän työstä. Vuoden 1982 aikana kerättiin yliopistoilta tietoja suunnitelmista museoalan erityiskoulutuksen järjestämiseksi. Kertyneiden tietojen pohjalta voitiin todeta, että yhtenäistä käytäntöä ei ollut. Sen vuoksi kannanottoa museologian arvosanaopetuksen sisältöön jouduttiin siirtämään. Turun yliopiston museoalan koulutusta ja harjoittelua koskevat aloitteet merkittiin tiedoksi, samoin korkeakoululaitoksen kehittämissuunnitelman tarkiste vuosille 1983-86, jossa ei ollut kiintiötä museoalalle kouluttautuvien määräksi. Seuraavana vuonna MAL linjasi, että museoalan koulutuksen tulee olla keskitettyä ja sen tulee tapahtua korkeakoululaitoksen piirissä. Museoalalle koulutettavien määrä tuli kiintiöittää ja heille tuli järjestää harjoittelumahdollisuudet. Työllisyyskoulutuksen sijasta pitäisi olla yliopistojen piirissä tapahtuvaa täydennyskoulutusta. Mikäli työllisyyskurssin tarkoitus oli nimenomaan parantaa koulutettavien työhön sijoittumista museoalalla, olisi ollut syytä pienentää osanottajamäärää. Harjoittelupaikkojen työntekijöille tuli taata mahdollisuudet huolehtia harjoittelijan ohjauksesta siten, että heidän työtaakkaansa muilta osin vähennettäisiin.

Tavoite museologian opetuksesta saavutettiin Jyväskylän yliopistossa lukukautena 1983-84. Mitään fanfaarien sointia ei MAL:n toiminnassa ollut kuitenkaan huomattavissa. Se voi johtua siitä, että koulutuspoliittiset asiat olivat jokseenkin jääneet taka-alalle 1980-luvun kiihkeässä museoalan uudistusvyyhdessä.

Jatkokehitys tuottaa vesiperän Suomen museoliiton aloitteesta vuonna 1987 tehty pääainekysely 1984-86 museoammatilliseen tehtävään nimitetyille henkilöille osoitti, ettei museologia vielä tuolloin ollut vallannut alaa, vaan perinteiset museoaineet taidehistoria, historia ja kansatiede olivat yleisimmät aineyhdistelmät. Museoalan koulutuksen kehittämiseen tarvittiin lisää tukea ja siihen pyrittiin puuttumaan jo muutamaa vuotta aikaisemmin - laihoin tuloksin. Lokakuussa 1984 puheenjohtaja Leena Söyrinki-Harmo osallistui MAL:n edustajana opetusministeriön järjestämään keskustelutilaisuuteen ”Miten museoalan koulutusta tulisi kehittää?”. Opetusministeriön silloinen osastopäällikkö Markku Linna totesi tilaisuudessa, että museoalan koulutuksen

AEK:n toimistossa 1983 työskentelivät toiminnanjohtaja Kari Turunen (edessä oikealla), järjestösihteeri Marja Hakonen ja toimistosihteeri Raili Paananen. Takana seisovat (oikealla) palkkasihteeri Jukka Huotari, toimistonhoitaja Kari Saarinen ja palkkasihteeri Tapio Jaakkola. Kuva: MAL:n arkisto

TAV O I TT E E NA

M U SE O A L A N

K O U L U T US

EMA NS I PAAT I O

kehittämiseksi vanhaa järjestelmää tuli kehittää harjoittelulla tai museokokemusta hankkimalla, luomalla uusi perustutkinto, johon tuli sisältyä ”museologia-niminen oppiaine” ja harjoittelu sekä silloisen perustutkinnon ja harjaantumisen oli muodostettava museotutkinto. Söyrinki-Harmo vei tilaisuuteen MAL:n terveiset, joiden mukaan joustavuutta tieteiden välille kaivattiin. Urautuneella koulutuksella ei museoalalle olisi saatu motivoitunutta henkilökuntaa, vaan museoiden tuli olla myös tutkimuslaitoksia. Terveiset olivat linjassa Akavan koulutuspoliittisen ohjelman kanssa, jonka mukaan ”putkikoulutusta” ei kannatettu ja että täydennyskoulutusta oli kehitettävä. Tilaisuudessa eri tahojen mielipiteet menivät kuitenkin ristiin siitä, miten museoalan koulutusta olisi tullut viedä eteenpäin, minkä vuoksi opetusministeriö ei ryhtynyt toimenpiteisiin asian edistämiseksi. Kokouksella ja sen epäonnistumisella oli kauaskantoisia vaikutuksia. MAL tyytyi tuon jälkeen toteamaan lakonisesti, ettei asiaa viety eteenpäin opetusministeriössä eikä ottanut museotutkintoon enää kantaa. Erityisenä kaikuna nykypäivän museologian perusopinnoissa kuuluu edelleen se, että yhteistyössä ei saatu sovittua yhteisiä raameja museologian perusopintoihin kuuluvasta harjoittelusta, vaan asia jäi auki. Se tarjosi useita tulkinnanvaraisia vaihtoehtoja koulutuksen järjestäjille, ja siten osassa museologian opintoja harjoittelu kuuluu pakollisena opintoihin, osassa ei. Myös pituus vaihtelee. Kokous jäi hampaattomaksi siksikin, että yhteisen museoalan tutkintoa ja harjoittelua kehittävän työryhmän perustaminen ei saanut keskustelutilaisuuden osanottajien kannatusta. Yksimielisiä oltiin vain siitä, että museoalan koulutusta tuli kehittää. Tahtotila ei riittänyt kuitenkaan laajempaan yhteisymmärrykseen.

Hallitus järjestäytyi 1983. Oikealla puheenjohtaja Leena Söyrinki-Harmo, varapuheenjohtaja Anneli Sorvoja, sihteeri Riitta Ailonen, jäsenet Tuula Kuusela, Leena Ahtola-Moorhouse, Pirjo Karinen, Pekka Toivanen, Ritva Keski-Korhonen ja kokouksen sihteerinä toiminut järjestösihteeri Aila Yli-Hakola. Kuva: MAL:n arkisto

TAVOI T T EENA

MUS EOAL A N

KOUL UT US

EMA N SIPAATIO

Rauman museopäiville 1984 kokoontuneita museonjohtajia närkästytti MAL:n saamattomuus museonjohtajien palkkauskysymyksissä, mikä heidän mukaansa hidasti palkkakehitystä koko alalla. Seuraavana vuonna syntyikin museonjohtajien oma yhdistys. Kuva: MAL:n arkisto

Rauman museopäiville 1984 kokoontuneiden luottamushenkilöiden kokous, jonka sihteeri Hilkka Vallisaari (edessä) valittiin Museoliiton uudeksi koulutussihteeriksi. Kuva: MAL:n arkisto

Hallitus 1984. Vasemmalta Museoviraston tutkija Tuula Kuusela, Taideteollisuusmuseon konservaattori Kaija Hiekkanen, Museoviraston tutkija Liisa Erä-Esko, Suomen Taideakatemian amanuenssi Leena Ahtola-Morehouse, Museoviraston tutkija Leena Söyrinki-Harmo, toimistosihteeri Aila Yli-Hakola, Pietarsaaren museon johtaja Pekka Toivanen, Suomen valokuvataiteen museon johtaja Ritva Keski-Korhonen ja Turun maakuntamuseon tutkija Anneli Sorvoja. Kuva: MAL:n arkisto

TAV O I TT E E NA

M U SE O A L A N

K O U L U T US

EMA NS I PAAT I O

Tuula Karjalainen: En ole koskaan tehnyt työtä, josta en pidä ”Taidemuseon perustehtävät säilyvät samoina tulevaisuudessakin. Näyttelyissä kuraattoreiden merkitys on kasvanut vuosi vuodelta. Tietyt näyttelyt herättävät ihmisissä aggressioita ja heillä on erilaisia näkemyksiä. Yleisön sietokyky on kuitenkin lisääntynyt huimasti”, pohtii pitkän uran kulttuurin ja taidemuseoiden parissa tehnyt filosofian tohtori Tuula Karjalainen. Karjalainen on toiminut kautta linjan taidemuseoiden johtotehtävissä. Hän on työskennellyt muun muassa Helsingin kaupungin taidemuseon johtajana, Valtion taidemuseossa Kuvataiteen keskusarkiston johtajana, Suomen taideakatemian säätiön palveluksessa sekä Espoon kaupungin kulttuuritoimessa ennen jäämistään eläkkeelle Kiasman johtajan virasta. Lisäksi hän on toiminut apulaisprofessorina Helsingin yliopiston taidehistorian laitoksella. Eläkevuodet ovat antaneet mahdollisuuden toteuttaa kirjoitustöitä, joista Karjalainen on haaveillut pitkään.

Pitkän uran kulttuurin ja taidemuseoiden parissa tehneen Tuula Karjalaisen mukaan taidemuseoiden suhde yhteiskuntaan on muuttunut paljon parempaan suuntaan. Kuva: Tuula Karjalainen

”Juuri kun sain valmiiksi toisen kirjani vuonna 1990 julkaistun väitöskirjan jälkeen vuonna 1993 Martta Wendelinistä, ajattelin että alan kirjoittaa enemmän, mutta silloin tuli valinta Helsingin taidemuseon johtajaksi ja tiedostin valintatilanteessa, että johtaja ei paljoa kirjoja kirjoita. Kahteen niin isoon hommaan ei riitä aika”, Karjalainen muistelee.

TAVOI T T EENA

MUS EOAL A N

KOUL UT US

EMA N SIPAATIO

Nyt tilanne on kääntynyt ylösalaisin: Rudolf Koivu, Tyko Sallinen, Tove Jansson. Kirjoja on syntynyt kovalla tahdilla viimeisen kymmenen vuoden aikana. Edelleen Karjalainen tekee myös runsaasti näyttelyitä ja kuratoi. ”Olen miettinyt ammatti-identiteettiäni. Tällä hetkellä kivointa on mennä kirjailijakokouksiin, vaikka he ovat ammatiltaan tietokirjailijoita eivätkä välttämättä ole edes kiinnostuneita taiteista. Sain vuonna 2014 Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnon ja 2009 Tietokirjailijapalkinnon, ne ovat hienoja kokemuksia ja kasvattivat tietokirjailijan kuvaani. Kun menen museoon, on ihana nähdä ihmisiä ja näenkin heitä jatkuvasti. Ammatti-identiteettini muuttuu päivästä toiseen. Ehkä minulla on ollut viimeksi kirjailijan identiteetti”, Karjalainen pohtii.

”Kun luin pääaineenani taidehistoriaa, se oli suoraan sanottuna melko tylsää mielestäni. Se oli keskittynyt arkkitehtuuriin, mistä en ollut kiinnostunut. Nykytaidetta tai edes 1900-luvun taidetta ei katsottu hyvällä. Juuri sitä mikä minua kiinnosti! Vaihdoin pääaineeksi kansatieteen ja valitsin sivuaineiksi tiedotusopin ja sosiologian, ja sieltä erityisesti antropologian. Olin vähällä vaihtaa kokonaan valtiotieteelliseen, siellä oli paremmat ja tuoreemmat tuulet opiskelijalle”, Karjalainen muistelee. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan hän opiskeli molemmissa laitoksissa ja valmistui. Lehdistö- ja tiedotussihteerinä Espoon kaupungilla innostus vanhaan pääaineeseen heräsi professorin vaihduttua ja sitä seurasi paluu taidehistorian pariin aina väitöskirjaan Uuden kuvan rakentajat: konkretismin läpimurto Suomessa asti. Vuodet tiedotusalan ammattilaisena antoivat kuitenkin perspektiiviä, samoin kuin jo lapsuudesta alkanut kiinnostus taiteen tekemiseen.

TAV O I TT E E NA

M U SE O A L A N

”Taidemuseon on tarkoitus avata ovet yleisölle ja se tapahtuu myös tiedotuksen kautta. Se aiheutti aikanaan pahaa verta kun ei ollut kaikkien mielestä soveliasta. Tiedotus on hirveän tärkeä asia nyt ja tulevaisuudessa. Se oikeuttaa olemassaoloon. Me teemme näyttelyitä ja avaamme taidetta ihmisille, kävijöille. Se ei ole ristiriidassa taiteen ytimen kanssa”, Karjalainen toteaa. Karjalaisen mukaan taidemuseoiden suhde yhteiskuntaan on muuttunut paljon parempaan suuntaan. Kuvataide on näkyvillä kaikissa medioissa ja se on tullut kirkkaasti mukaan koko viestintään ja yhteiskuntaan. Vaikka hän itse vastusti esimerkiksi Guggenheimia monista muista syistä, se oli siitä huolimatta hieno osoitus siitä, miten laajasti yhden museon rakentaminen herätti kiinnostusta ja mielipiteitä. ”1960-luvulla tällaista keskustelua luultavasti ei olisi syntynyt.”

Perspektiiviä viestinnästä

Hän pitää tärkeänä, että tutkijat viestivät omassa työssään nykyään enemmän kuin ennen. Se on myös osa museon ääntä.

K O U L U T US

Johtajan tulee tuntea tie Museoalan edunvalvonta on Karjalaisen mukaan ollut ajasta ja hetkestä kiinni, kuka päättää ja mistä päätetään. Ulkopuoliset edunvalvojat ovat kohdanneet ikäviäkin tilanteita, kun osalla edunvalvojista ei ole ollut mitään käsitystä taiteesta tai kiinnostusta, eikä se koske pelkästään yksityisiä taidemuseoita. ”On tietynlaista prestiisiä, kun pääsee päättämään vaikkei tiedä taiteesta mitään. Riippuu paljon kunnasta ja päättäjistä ja on poliitikkojen asia. On paljon museoita, joissa taidetta ei koeta tärkeäksi, vaan se on karsinnassa ensimmäisenä”, Karjalainen miettii. Johtajalla on taidemuseossa perinteinen roolinsa, mutta myös se on muuttunut paljon Karjalaisen uran aikana.

EMA NS I PAAT I O

”Museonjohtajilla täytyy olla paljon näkemyksiä, millaisen he haluavat museosta ja minkälaista näyttelypolitiikkaa ajavat. Siihen liittyy se, paljonko on rahaa ja henkilökuntaa toteuttaa niitä. Museonjohtajan harteilla on lisärahan hankkiminen ja se on käynyt luultavasti vuosi vuodelta tärkeämmäksi, koska kilpailu on kovaa”, Karjalainen pohtii. Taloudellisessa kilpailussa hän näkee hyviäkin puolia. Kävijämäärät lisääntyvät. Tärkeintä on, että on hyviä näyttelyitä, ei se että budjetit aina täsmäävät. Karjalaisen pelkona on se, että taidemuseoiden tulevaisuus on entistä enemmän vain sponsoreiden etsintää. ”Wining and dining”, hän naurahtaa. Tähän edes museonjohtaja ei voi vaikuttaa, sillä hän on vain tosiasian edessä. Taidemuseon johtajalla on käsissään myös kymmenien taiteilijoiden kohtalo, sillä taidehankinnat ovat tärkeitä museon mutta myös taiteilijoiden kannalta. Karjalaisen mukaan taidemuseon olemassaolon perusta on turvattava, ja se on kiinni valtiosta. Jos julkista rahaa ei tule riittävästi, sitä on etsittävä muualta. ”Sitä ei saa tehdä näyttelyiden eikä taidemuseon profiilin kustannuksella. Voi olla ongelma, jos museonjohtajan pitää kumartaa moneen eri suuntaan. Liika riippuvuus rahoittajista voi syödä myös rohkeutta. Onneksi näin ei näytä tapahtuneen. Monet näyttelyt eivät olisi olleet mahdollisia 1970-luvulla, tai ainakin olisi tullut kunnon meteli. Ennen kaikkea muutos on tapahtunut maailmanlaajuisesti. On paljon vapaammat tuulet, minusta se on ollut hyvä kehitys”, Karjalainen kertoo.

TAVOI T T EENA

MUS EOAL A N

KOUL UT US

EMA N SIPAATIO

Koulutustoiminta jaettiin Museoliiton ja MAL:n kesken Museoalan ammattiliiton tehtäviin haluttiin ensisijaisesti kuuluvan myös järjestöllisen koulutuksen järjestämisen, joten katsottiin että yhdistyksen tuli tukea jäsentensä ammattitaidon kehittymistä. Ensimmäisenä omana koulutuksena järjestettiin yhteistyössä Helsingin seudun kesäyliopiston kanssa kurssi ”Taiteen teknisistä menetelmistä” vuonna 1978. Koulutustoiminnan koordinoimisen aloitti hallituksen koulutusvastaava Sirkku Dölle. Viimeistään 1980-luvun puolivälistä alkaen MAL alkoi lähettää hallituksen jäseniä ja toimiston väkeä AEK:n ja Akavan järjestämiin koulutuksiin liittyen järjestöasioihin, työmarkkinatoimintaan sekä työsuhdeasioihin. Ilmeisesti koettiin hyödyllisempänä jakaa koulutustaakkaa siten, että Museoliitto keskittyi museoalaan suuntautuvaan täydennyskoulutukseen, kun taas MAL:n koulutusaihioon liittyivät ennen kaikkea ay-asiat sekä yleinen työelämätietous. Puhtaasti museoammatillista koulutusta järjestettiin myös esimerkiksi syyskokousten yhteydessä, ensimmäisen kerran vuonna 1987. Samana vuonna MAL:n ja Museoliiton työnjakoa selkiinnytettiin päällekkäisten toimintojen karsimiseksi. Sukupolvenvaihdos oli totta myös Museoliitossa. Pääsihteerinä oli toiminut Riitta Heinonen Muinaistieteellisestä toimikunnasta ja tämän kuoleman jälkeen hetken aikaa Jorma Heinonen. Pääsihteeriksi valittiin vuonna 1984 AnjaTuulikki Huovinen, joka alkoi viedä Heinosten lanseeraamaa Museoliiton perinteistä neuvontatyötä yhä enemmän kohti tiedotus- ja koulutustoimintaa. Ilmapiiri oli Museoliiton toiminnalle sekä Museovirastoon että opetusministeriöön päin vielä jokseenkin hyytävä 1980-luvun alussa johtuen liiton kannanotoista ei-valtiollisten museoiden kiperiin rahoituskysymyksiin 1970-luvulla. Vuonna 1982 museoasiain neuvottelukunta sai opetusministeriöltä tehtäväksi laatia sekä luonnontieteellisten että taidemuseoiden museopoliittiset ohjelmat, jotka valmistuivat 1984. Se tarkoitti myös henkilökunnan lisäämistä. Pääsihteeri Huovinen huomasi sosiaalisen tilauksen museoalan koulutuksille, kun alan uudet työntekijät tulivat yliopistoista suoraan museoihin töihin tietämättä, miten museota itseasiassa hoidettiin. Kunnallispolitiikka oli outoa lautakuntineen, eikä esimerkiksi budjetin laatimista oltu harjoiteltu taidehistorian tai kansatieteen opinnoissa. Käytännön tarpeen sanelemana Museoliitto ryhtyi museoteknisestä neuvonnasta siirtämään voimavarojaan käytännöntyön

TAV O I TT E E NA

M U SE O A L A N

K O U L U T US

Hallitus näytti tältä vuonna 1985, vasemmalta varapuheenjohtaja Jorma J. Reilander, Ulla Pennanen, sihteeri Liisa Erä-Esko, puheenjohtaja Leena Söyrinki-Harmo, Marja Supinen, Pirjo Karinen ja Pekka Toivanen. Kuva: MAL:n arkisto

Museimannförbundetin hallitus saapui vierailulle Helsinkiin 30.8.1985. MAL:n ja SMF:n hallitusten väkeä. Kuva: MAL:n arkisto

EMA NS I PAAT I O

avustamiseen eli koulutustoimintaan, joka sitten antoi välineitä käytännön työhön, johon nuoret museoammattilaiset tulivat. Aluemuseojärjestelmän synnyttyä 1980-luvun alussa suuri osa Museoliiton neuvontatyöstä siirtyi maakuntaja aluetaidemuseoiden vastuulle. Museoala ammatillistui nopeaa vauhtia, koulutustarpeet kasvoivat ja monipuolistuivat käsi kädessä museoalan ja työntekijämäärän kasvun kanssa. Museoliiton järjestämien kurssien määrä kasvoi selvästi 1970-luvulta lähtien. Kehitys oli nopeatahtista, ja esimerkiksi MAL suositteli jäsenilleen Museoliiton koulutuksia. Koulutussuunnittelijan palkkaaminen hyödytti sekä Museoliiton että MAL:n toimintaa, kun koulutusten sisältö määräytyi sen mukaan, mitä jäsenistö ja työntekijät tuntuivat tarvitsevan museotyössä. Oli siten kätevämpi jakaa koulutukset järjestöjen kesken siten, että Museoliitto keskittyi museosisällöllisiin koulutuksiin MAL:n kouluttaessa ammattilaisia yleisiin työelämäkoulutuksiin

MAL:ista kasvoi aktiivinen yhteiskunnallinen keskustelija MAL kasvoi 1980-luvulla reippaasti sekä jäsenistöltään että toiminnoiltaan. 1980-luku tarkoitti Museoalan ammattiliitolle verkostoitumisen aikaa osana Akavan Erityisalojen Keskusliittoa, joka vahvisti MAL:n edunvalvonnallisia ja järjestöllisiä päämääriä. Näihin kuuluivat työntekijöille paremmat neuvotteluja vaikuttamismahdollisuudet niin Akavaan kuin yhteiskuntaan päin sekä jäsenistölle suunnatut edut. Eduista suurimpina MAL saavutti vuosikymmenen alussa työttömyyskassan sekä jäsenistölle suunnatun uraneuvonnan. Yhteiskunnallisen vaikuttavuutensa kautta liiton oli entistä helpompi saada äänensä kuuluviin työmarkkina-asioissa sekä museoalan henkilöstön äänenkannattajana. Museoalalla MAL pääsi jo Knut Draken 1960-luvun lopulla kaavailemaan päämäärään museoalan yliopistollisesta koulutuksesta museologian opetuksen käynnistyttyä. MAL teki perustavanlaatuisen pohjatyön museoalan koulutuksen perusedellytysten saavuttamiseksi tutkiessaan vuosien ajan museoiden henkilökunnan koulutustaustoja sekä toiveita tulevan koulutuksen kivijaloiksi. Samalla MAL aloitti ja kiinnitti huomiota myös omiin koulutusmahdollisuuksiin ja sopi koulutuksellisesta työnjaosta Suomen museoliiton kanssa

koulutusten järjestämiseksi. MAL ryhtyi kouluttamaan museoammattilaisille erilaisia hyödyllisiä työelämätaitoja sekä järjesti alaan liittyviä ajankohtaisia seminaareja. MAL huolehti tarkkaan, millaiselle museoalalle museoiden henkilöstö museoalalla tapahtuneiden uudistusten jälkeen tuli. Keskeisimpiin uudistuksiin kuuluivat maakunnallisten museoiden luominen suurimpiin kaupunkeihin ja museoiden huomaamatta tapahtunut henkilökunnan lisääntyneet työtehtävät ja työnkuvan monipuolistuminen. Vuonna 1986 puheenjohtajaksi valitun Valokuvataiteen museon johtaja Ritva Keski-Korhosen johdolla MAL alkoi tehostaa hieman lamaantunutta opiskelijatoimintaansa. Kun museologia saatiin yliopistossa opetettavaksi oppiaineeksi, MAL alkoi tuottaa museoaineiden opiskelijoille suunnattua informaatiota. MAL:n kokoamaa tietopakettia museoalasta saatiinkin lukea yhä useammin kaikissa museoaineita opettavissa korkeakouluissa. Eräänlainen kulminaatiopiste museoalan ammattimaistumiselle saatiin, kun vuosina 1986-87 MAL tuotti tarpeelliset toimenkuvamallit museonjohtajan, amanuenssin/tutkijan ja konservaattorin tehtävistä. Ennen toimenkuvamallien vahvistamista pyydettiin asiasta ehdotuksia museonjohtajien, amanuenssien ja konservaattorien järjestöiltä. Toimenkuvan peruslähtökohta oli tehtävän vaativuuden arviointi ja sitä kautta palkkaus. Koettiin, että myös museoalalla oikein määritelty ja rajattu toimenkuvaus toimi myös työhyvinvoinnin suojatekijänä. MAL:n tavoitteena toimenkuvien luomisessa oli ennen kaikkea museoammattilaisen oman toimenkuvan tunteminen, joka oli myös työssä suoriutumisen perusta. Koettiin, että aikaisemmilta vuosikymmeniltä periytyneet epäselvät työkuvat ja vastuut olivat aiheuttaneet turhaa epätietoisuutta ja kinaa ja lukuisia yhteydenottopyyntöjä liittoon päin. Uudet yhteiset museoammattilaisten toimenkuvat varmistivat työn sujuvan etenemisen ja paransivat niin yhteishenkeä kuin työilmapiiriä. Museotyön toimenkuvien avaaminen ja määritteleminen antoi pohjan niiden kehittämiselle. Samalla luotiin siis myös jatkuvan kehittämisen mallit, jotka määrittivät pitkälti museotyön ammattilaisuuden tulevaisuutta. Toimenkuvien määrittely puri alalle valmistuviin uusiin ammattilaisiin ja jo kokeneempiin, uuden ammattinimikkeen saaneisiin konkareihin, ja vuonna 1987, Akavan Erityisalojen Keskusliiton 15. toimintavuotena, MAL:sta tuli sen suurin jäsenjärjestö.

TAVOI T T EENA

MUS EOAL A N

KOUL UT US

EMA N SIPAATIO

Museopoliittinen yhdistys toimi museoammatillisen koulutuksen puolesta 1970-luvun lopulla ja läpi 1980-luvun museoalalla oli halu riisua pois menneiden vuosikymmenten maine porvarillisesta norsunluutornista ja huomioida sekä museoiden että työelämän ja henkilökunnan erilaiset sosiaaliset tasot. Varsinkin kunnallisella puolella museoammattien monipuolistuminen tuli nopealla aikataululla kyseeseen, kun kunnallisten museovirkojen hinnoittelu astui voimaan 1.9.1978. Suomeen vahvistettiin vuonna 1980 maakuntamuseoverkosto ja 20 kaupunkien ylläpitämää museota nimitettiin maakuntamuseoiksi. Päämäärän tavoittamiseksi haluttiin uusi, kantaaottava museoalan liike. Museopoliittinen yhdistys perustettiin Hämeenlinnassa 19.8.1978. Kokouksessa annettiin julkilausuma, jossa uuden yhdistyksen tehtäviksi todettiin ”edistää museolaitoksen kehittämistä kansanvaltaisena sivistyslaitoksena, joka historian pohjalta osallistuu tulevaisuuden kulttuurin rakentamiseen”. Uuden yhdistyksen tarkoituksena oli edistää museopoliittista keskustelua kulttuuripolitiikan näkökulmasta ja tukea museotyöntekijöiden koulutusta. Juuri jälkimmäisen puolesta yhdistys otti useaan otteeseen kantaa. Viimeisen puheenjohtajan Soile Rinnon mukaan yhdistys oli rekisteröinnistä huolimatta leimattu hieman lainsuojattomaksi ja sillä oli vaarallinen ja lähes anarkistinen maine, joka kesyyntyi 1990-luvulle tultaessa. Yhdistyksen jäsenille osasto tarjosi kanavan yhteiselle uusien ajatusten pohtimiselle. Erityisesti musepoliittinen-sanaa pidettiin hyvänä ja arvokkaana määreenä, joka erottautui selvästi sanasta ”poliittinen museo”. Ensimmäinen puheenjohtaja Knut Drake muistelee Museopolitiikka-lehden viimeisessä numerossa (1/1993), että Museopoliittisen yhdistyksen perustaminen oli hieman myöhästynyt 1960-luvulta, jolloin ”radikaalit” olivat epäonnistuneet luomaan uudistusrintaman museoalan sisällä. Viimeistään 1960-luvun puolivälistä alkaen oli alkanut valmistelut perustaa yhdistys, joka toisi uutta eloa museoalan luutuneeseen keskusteluun. Tuloksena oli Draken mukaan Museoalan ammattiliitto, jota voitiin pitää ”normaalina” yhdistyksenä, sillä suurin osa museoväestä oli kiinnostuneempi palkkakeskustelusta kuin museopolitiikasta.

TAV O I TT E E NA

M U SE O A L A N

K O U L U T US

1970-luvulla suomalainen museotyö tuli taitekohtaan, sillä museot kasvoivat nopeasti. Niiden henkilöstön ja resurssien määrä lisääntyi 100-1000 prosenttia. Moni maa, eritoten Ruotsi, oli jo selvinnyt kiireessä tapahtuvasta rakennemuutoksesta. Museot vaativat uusia tiloja ja uusia näyttelyjä. Draken mukaan uusiutumiskeskusteluun ei kuitenkaan saatu mitään uutta, sillä vanhat instituutiot, museoverkosto, keskusmuseot ja suuret paikallismuseot pysyivät aloillaan, kun taas yhteiskuntapoliittinen keskustelu eteni ja siihen tuli mukaan uusia termejä, kuten työntekijöiden liikkuvuus, ympäristönsuojelu ja virkamieskunta. Vuonna 1978 vanhat ”radikaalit” tekivät uuden yrityksen uudistaa museoalan keskustelua. Museopoliittinen yhdistys perustettiin ajatukselle, jonka mukaan museoiden tuli viedä yhteiskuntapoliittista keskustelua eteenpäin, edistää tasa-arvoa, oikeudenmukaisuutta ja solidaarisuutta. Yhdistyksestä ei kuitenkaan tullut kansanliike, mihin se luultavasti oli myöhässä. Muutoksen tuulet puhalsivat jo, vaikka oireita oli vaikea havaita. Museopoliittisen yhdistyksen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin MAL:n entinen puheenjohtaja Knut Drake. Vuoden 1978 loppuun mennessä yhdistyksessä oli jäseniä 48, joka tuplaantui seuraavan vuoden loppuun mennessä ja oli huipussaan noin 160 jäsenellään 1980-luvun puolivälissä. Viimeiset vuodet jäseniä oli vajaat sata. Jäsenistö koostui enimmäkseen Helsingin ja Turun museoja kulttuurityöntekijöistä, mutta myös museoaineiden opiskelijoita ja kulttuuri- sekä arkistoalan virka- ja luottamusmiehiä toimi yhdistyksessä. Puheenjohtaja vaihtui vuonna 1985, jolloin museonjohtaja Soile Rinno Lappeenrannasta astui yhdistyksen johtoon. Vuosina 1992-93 yhdistystä johti museotoimenjohtaja Toimi Jaatinen Tampereelta.

Ajankohtaisen keskustelun äänitorvi Yhdistys pyrki tinkimättömällä asiantuntijatyöllä sekä kannanotoillaan museotoiminnan laajentamiseen, jossa erityispainopisteitä olivat rakennuskulttuuriin, kulttuuriympäristöön ja museoalan koulutukseen liittyvät painopisteet. Yhdistys järjesti tiuhaan museoalaan liittyviä seminaareja, jotka aloitti vuonna 1979 seminaari aiheella ”Museon tehtävä yhteiskunnassa”. Säätytalolla syksyllä 1982 järjestetty ”Onko kulttuurimaisemansuojelu ympäristönsuojelua?” –seminaaria seurasi se, että eduskunnan sivistysvaliokunta kutsui yhdistyksen kuultavaksi uudesta rakennuslakiehdotuksesta. Yhdistys pyrki seminaarien

EMA NS I PAAT I O

aiheiden valinnassa tietoisesti pureutumaan ajankohtaisiin museoalan teemoihin, mistä henkivät seminaarit ”Museologia” 1984, ”Sponsorointi” 1986, ”Museoalan sivutoimet” 1987 ja ”Museoalan työvoimavarat” 1990. Usein puhujina oli luennoitsijoita myös Virosta ja Ruotsista. Yhdistys julkaisi Museopolitiikka-nimistä lehteä vuosina 1982-1993. Aluksi lehti ilmestyi neljä kertaa vuodessa, mutta loppuvuosia kohti julkaisut jäivät yhteen tai kahteen. Museopolitiikka-lehden teemat sivusivat usein seminaareja, mutta keskustelua ja linjanvetoa herättivät myös näyttelytoiminta, kansainvälisyys, rakennemuutokset, taide, aluemuseotyö ja tietysti raha. Helsingissä 15.12.1992 pidetty Museopoliittisen yhdistyksen ja Museoammattilaisten hallituksen kokous päätti esittää jäsenistölleen yhdistysten yhdistymistä. Yhdistyksen ajamat asiat tulivat yleisesti hyväksytyiksi kunnallisella puolella 1990-luvulle tultaessa ja siksi Soile Rinno ja Knut Drake päättivät ajaa yhdistyksen alas. Asiaa pohtimaan asetettu työryhmä esitti, että Museopoliittinen yhdistys lakkautetaan ja että jäsenet siirtyvät halutessaan Museoammattilaisten jäseniksi. 31.3.1993 Tampereella pidetyssä Museopoliittisen yhdistyksen vuosikokouksessa päätettiin yksimielisesti lakkauttaa yhdistys. Museopolitiikka-lehden viimeisessä numerossa (1/1993) Soile Rinno toteaa, että museopolitiikasta puhumiselle oli myös yhdistyksen lakkauttamisen jälkeen sosiaalinen tilaus. Kulttuuripoliittinen ohjelma oli ohittanut museot, ja museoiden arjen vaikeudet tuntuivat politiikan kielikuvien korkealentoisuudessa vierailta. Pelättiin taloudellisen laman varjolla toteutettavaa kulttuurin karsimista. Pelkona oli myös erityisesti kunnallisten museoiden yksityistäminen ja muuttuminen ”viihdytysvirastoiksi”, kuten yhdistyksen kannanotossa todettiin. (Hämeen Sanomat 29.10.1988)

TAVOI T T EENA

Suomen Museoamanuenssit ry perustettiin 1985 ajamaan amanuenssien ja tutkijoiden asemaa. Vuonna 1992 yhdistyksen nimi muutettiin vastaamaan paremmin laajentuvaa ammattikenttää muotoon Suomen Museoammattilaiset ry, johon yhdistyi myös Suomen Museopoliittinen yhdistys. Suomen Museoammattilaiset oli rekisterissä vuoteen 2007 asti. Kuva: MAL:n arkisto

MUS EOAL A N

KOUL UT US

EMA N SIPAATIO

MAL:n monivuotinen aktiivi ja varapuheenjohtaja konservaattori Jorma J. Reilander esitteli konservaattorien työtä ja työmarkkinoita Akava-lehdelle 1988. ”Suurinta haittaa alan ammattilaisille on nykyisin siitä, ettei konservaattorinimikkeen käyttöä ole mitenkään suojattu.” Kuva: Matti Kivekäs

MAL järjesti yhdessä Museopoliittisen yhdistyksen kanssa selviytymiskurssin Ruotsiin talvella 1990. Tulosjohtaminen, tuloksellisuuden mittaaminen ja niihin liittyvä tulospalkkaus olivat vauhdilla tulossa julkiselle sektorille. Aiheeseen johdatti Lappeenrannan kaupungin museotoimenjohtaja ja yhdistysten pitkäaikainen toimija Soile Rinno. Kuva: MAL:n arkisto

Museoviraston historian kuva-arkiston aarteita Akava-lehdelle 1988 esitteli MAL:n monivuotinen sihteeri ja hallituksen jäsen, arkiston esimies Raimo Fagerström. Kuva: Stig Nordvik 74

TAV O I TT E E NA

M U SE O A L A N

K O U L U T US

EMA NS I PAAT I O

IV Lama tiivisti museoalan solidaarisuutta 1988â&#x20AC;&#x201C;2000

L A MA

T I I VI S T I

MUS EOAL A N

S OL I DAARISUUTTA

Katoavan työn äärellä Jo 1980-luvun lopulla oli selvää, että Suomen talouden kasvu ei tulisi jatkumaan ja kupla puhkeaisi ennen pitkää. Poliittisilla päätöksillä ei kyetty pehmentämään tulevaa rysähdystä. Kirkas idea suomalaisesta hyvinvointivaltiosta alkoi julkisessa keskustelussa himmentyä. Suomi ajautui 1990-luvun alussa lamaan eli talouden syvään matalasuhdanteeseen. Verrattuna taloudellisesti nousuvoittoiseen 1980-lukuun muutos oli erityisen suuri. Syöksy taloudellisesti epävakaiseen ja työttömyyden sävyttämälle vuosikymmenelle oli raju ja nopea ja se kosketti kaikkia yhteiskunnan aloja. Museoala kärsi siinä missä muutkin. Vuoden 1990 lopulla alkanut lama oli tavallisen kansalaisen kannalta syvimmillään vuonna 1993 ja alkuvuonna 1994, jolloin jopa 20 % työväestöstä oli työttömänä, pahimmillaan yli 500 000 ihmistä. Siitä työttömyys alkoi hitaasti pienentyä. Kuitenkin työttömyys oli ennen lamaa ollut suunnilleen parin prosentin luokkaa, eikä sellaista tasoa sittemmin ole saavutettu. Talous alkoi kasvaa uudelleen 1990-luvun puolivälissä. Pääministeri Esko Aho sanoi jo vuonna 1993 laman olevan takana. 1990-luvun loppu olikin Suomessa jo nousuvoittoista, kun Nokia alkoi nousta maailman johtavaksi kännykkävalmistajaksi ja talous kasvoi. Lama tarkoitti muun muassa sitä, että yrityksiä ajautui konkurssiin, ihmisiä ulosottoon, pankkeja kriisiin ja tämän kaiken seurauksena valtion tulot pienenivät, vaikka menoja olisi ollut entistä enemmän. Ihmisten jäädessä työttömäksi myös monet sosiaaliturvan muodot veivät valtion hupenevia rahoja. Joidenkin arvioiden mukaan Suomesta katosi laman aikana jopa 450 000 työpaikkaa. Lama tarkoittikin suuria leikkauksia muun muassa sosiaalitukiin. Leipäjonot tulivat Suomeen. Tragediat olivat väistämättä suurimpia niille yksittäisille ihmisille, jotka saattoivat nopeassa tahdissa menettää kaiken, jos esimerkiksi oma yritys meni konkurssiin ja niskaan kaatuivat valtavat velat. Pitkäaikaistyöttömyys oli uusi ilmiö, joka sittemmin ei ole kadonnut minnekään. Ennen 1990-lukua pitkäaikaistyöttömiä ei juuri ollut. Hieman enteikkäästi historiantutkija Pertti Haapala pohti Museopolitiikkalehdessä 1/1989, että ”historia opettaa ainakin sen, että pahat yhteiskunnalliset ongelmat ovat pahoja juuri siksi, että niitä ei osata ennakoida eli ne eivät ole niitä, jotka ymmärretään kymmenen vuotta etukäteen”.

L A M A

TI I VI ST I

M U SEO A L A N

SO L I D A ARI S UUT TA

Kulttuuri- ja museoala muuttuvat laman myötä Taide ja kulttuurialan ammattiliitto TAKU ry:n historiasta kirjoittanut Jaana Luttinen luonnehtii Kulttuurista työtä -teoksessaan, että 1990-luvun laman myötä liberalistiset painotukset saivat kannatusta suomalaisessa kulttuuripolitiikassa. Kritiikin kohteena olivat muun muassa liian laajalle ulottuneet suureksi paisuneet hallintokoneistot. Byrokraattisen hallinnon vastastrategiana uusliberalismissa tarjottiin julkisten palveluiden markkinoistamista. Julkisesti tuotettujen palveluiden rinnalla tai niiden sijaan toimisivat parhaiten yksityisten yritysten ja järjestöjen tuottamat palvelut. Julkisessa keskustelussa alkoi kuulua entistä vahvemmin, että yhteiskunnasta oli tehtävä luova ja tuottava yksilöllisen yrittäyyden avulla. Poliittishallinnollisen suunnittelun katsottiin jopa loukkaavan yksilönvapauksia. Myös kulttuuripolitiikan sanastoon omaksuttiin ilmaisuja liberalismista, kuten valtion suoran valvonnan purkaminen, toimintayksiköiden autonomisoiminen sekä tehokkuuden ja markkinakilpailun lisääminen. Valtion tehtävä näytti kiteytyvän kansainvälisen kilpailukyvyn vahvistamiseen myös kulttuurissa. Kulttuuria alettiin ajatella taloudellista menestystä tuottavina vientituotteina, produktioina ja projekteina, sosiaalista aktiivisuutta edistävinä prosesseina sekä yritteliäisyyttä, työllisyyttä, matkailutuloja ja alueiden vetovoimaisuutta lisäävänä osatekijänä – ja kaikkia näitä edesauttavana luovana ilmapiirinä. Museoalan ammattiliitto oli saanut vahvan järjestöpoliittisen aseman toiminnanjohtajan myötä, joka vuodesta 1988 oli hoitanut MAL:n asioita sekä edustanut liittoa niin ulospäin kuin jäsenille erilaisissa tilaisuuksissa. Muutto AEK:n toimitaloon oli vahvistanut liiton itsenäisyyttä ja omaehtoista toimintaa oman järjestösektorinsa asioissa. 1990-luvulle antoivat kuitenkin leimaa talouslama, joka vaikutti myös syvästi kulttuuri- ja museoalaan taloudellista turvaa etsivien uusien jäsenten muodossa sekä yleisenä turvattomuuden tunteen kasvuna. Tässä luvussa tarkastelen, millä tavoin Museoalan ammattiliitto selviytyi laman yli kohti vauraampaa 1990-luvun loppua ja millä tavoin yhteiskunnan heikko taloudellinen tilanne vaikutti liiton toimintaan ja jäsenistöön. Museolakia oli alettu puuhata museoalalle jo vuosikymmeniä aikaisemmin,

mutta se konkretisoitui vasta juuri 1990-luvun taitteessa, kenties viimeisellä mahdollisella hetkellä. MAL oli mukana valmistelemassa lakia, ja tässä luvussa käsittelen, millä tavoin MAL ja museoala pääsivät osallisiksi museolaista ja miten se otettiin vastaan. Pyrin myös etsimään vastauksia siihen, millä tavoin museoiden kasvavat henkilöstötarpeet vaikuttivat jäsenistön osaamistaidon ylläpitämiseen ja sen luomiin paineisiin osana kohtuullisen uutta museoalan koulutusta.

Ulla Mättö toi vakautta MAL:n toimintaan Museoalan ammattiliitossa elettiin muutoksen vuosia 1980-luvun lopulla. MAL irtisanoi toimistonhoitosopimuksen Varanotaariliiton kanssa 31.8.1988 lukien. Lähes samalla ovenavauksella Varanotaariliiton asioita vuodesta 1971 ja Museoalan ammattiliiton asioita vuodesta 1976 pyörittänyt Yli-Hakola päätti keskittyä sukututkimukseen ja muutti kotiseudulleen Etelä-Pohjanmaalle. Varanotaariliitto vakinaisti itselleen kokopäiväisen järjestösihteeri Riitta Ruususen, mikä jätti MAL:n ilman omaa järjestösihteeriä. Tilannetta paikkaamaan ja taloudellisen tilanteen parannuttua sekä juoksevien asioiden dramaattisen lisääntymisen vuoksi päätettiin MAL:iin palkata myös kokoaikainen järjestösihteeri. Ei mennyt aikaakaan, kun toimistolle asteli ensimmäistä kertaa Ulla Mättö, 33-vuotias valtiotieteiden kandidaatti. Hän oli valmistunut edellisen vuoden keväänä Helsingin yliopistosta pääaineenaan sosiologia. Kokemusta järjestötoiminnasta Ullalla ei ollut ennen MAL:iin tuloaan, mutta kipinän työhön ay-liikkeessä oli antanut SAK:n silloisen nuoriso- ja järjestösihteeri Lauri Ihalaisen pitämät puheet.

Ulla Mättö (1955-2016) työskenteli MAL:n toiminnanjohtajana vuodet 1988-2015. Hänen perintönsä yhdistyksen toiminnalle on vahva ulospäinsuuntautuneisuus, monipuoliset verkostot ja yhteistyökumppanit sekä järjestön vahva viestintä. Ulla kuvattiin hänen tullessaan jatkamaan edellisen toiminnanjohtajan Aila YliHakolan työtä Akava-talolla 1988. Kuva: MAL:n arkisto

Ennen Museoalan ammattiliittoa Ulla työskenteli työvoimahallinnossa tietopalvelun hoitajana. Järjestöelämä itsessään ei ollut uudelle järjestösihteerille täysin tuntematonta; hän oli työskennellyt 1970-luvulla vakuutusalalla ja oli mukana Vakuutusväen liiton paikallistason toiminnassa. Etuudeksi MAL:ssa työskentelyyn katsottiin todennäköisesti myös Ullan kokemus TVK:n järjestöselvitystyön tutkimusapulaisena 1984-85. Samasta aiheesta oli syntynyt

L AMA

T I I VI S T I

MUS EOAL A N

S OL I DAARISUUTTA

vuotta ennen Museoalan ammattiliittoon pestautumista pro gradu -tutkielma Helsingin yliopiston sosiologian pääaineeseen: Ammattiyhdistystoimintaan osallistuminen toimihenkilö- ja virkamiesjärjestöjen keskusliitossa: ammattiyhdistysaktiivisuus sekä ammattijärjestöjen ja jäsenten väliset vuorovaikutussuhteet jäsenten näkökulmasta. Vuonna 1955 syntynyttä Ullaa kuvailtiin MAL-uran alusta alkaen erityisesti yhteistyökykynsä ja diplomaattisuutensa ansiosta uutteraksi ja tarkaksi järjestösihteeriksi. Stadin friiduna Ullan oli helppo ja luonteva antaa kasvot museoalan edunvalvonnalle ja MAL:lle ensin pääkaupunkiseudulla ja myöhemmin muuallakin Suomessa. Hänet tunnettiin sosiaalisuudestaan ja hän tunsi paljon järjestöihmisiä. Ay-toimintaan paneutuneena hänen oli helppo tutustua MAL:n jäsenistöön ja erityisesti uuteen tekniikkaan. Vuonna 1990 MAL:n toimistolle hankittiin ensimmäinen mikrotietokone helpottamaan valtavaa informaatiovyöryä, jonka yhdistyksen kasvanut toiminta oli tuonut tullessaan.

Ennen mikrotietokonetta ATK-työt oli hoidettu Akavan yhteisillä tietokoneilla. Samana vuonna Ullaa oli tuurannut työvapaalla vastaavana järjestösihteerinä Tuula Kilpeläinen. MAL:n uudet toimitilat vuokrattiin AEK:n toimistosta 15.8.1988 alkaen. Elokuu 1988 tarkoitti siis uutta, lähes kolme vuosikymmentä kestänyttä ajanjaksoa Länsi-Pasilassa Akavan Erityisalojen toimistolla, mistä käsin Ulla Mättö koordinoi yhdistyksen toimintaa. Se merkitsi erään tärkeän aikakauden alkua MAL:n toiminnassa, jonka perintöä yhdistys kantaa edelleen tiukasti. Työskentelyä Ulla Mätön kanssa läpi vuosikymmenten kuvailtiin mutkattomiksi. MAL:n puheenjohtajana 2001-2015 toiminut Merja Herranen kuvailee hänen ja Ullan välistä yhteistyötä saumattomaksi. Ullalla oli lämmin ymmärrys jäsenten joskus vaikeisiinkin asioihin ja hänet tunnettiin vastuuntuntoisena ay-aktiivina, jota oli helppo lähestyä niin seniorimuseoamanuenssien kuin

MAL:n varapuheenjohtaja Jorma J. Reilander palkittiin 1988 vuoden AEK:laisena. Reilander teki vuoden 1987-88 vaihteessa merkittävän työn liiton jäsenten hyväksi, kun museon henkilöstömäärärahoja oltiin rajusti supistamassa. Ilman hänen työpanostaan toistakymmentä Turun maakuntamuseon työntekijää olisi jäänyt työttömäksi. Kuvassa Reilander (oik.) vastaanottaa tunnustuspalkintoaan AEK:n puheenjohtaja Jorma Puhakalta (vas.) ja toiminnanjohtaja Tapio Jaakkolalta. Kuva: MAL:n arkisto

L A M A

TI I VI ST I

M U SEO A L A N

SO L I D A ARI S UUT TA

AEK:n kevätliittokokous 1988. Oikealta Ritva Palviainen, Ulla-Riitta Kauppi, Soile Rinno, Helena Lamponen, Merja Herranen. Kuva: Ritva Rasila

Kunnalliselle työmarkkinalaitokselle ojennettiin 9.2.1988 kirjelmä museoalan organisaation uudistamisesta. Vasemmalta museonjohtaja Mariliina Perkko Espoon kaupunginmuseosta, osastopäällikkö Henrik Ahlman ja apulaisjohtaja Jouni Ekuri KT:sta sekä toiminnanjohtaja Tapio Jaakkola AEK:sta, toiminnanjohtaja Aila Yli-Hakola, puheenjohtaja Ritva Keski-Korhonen ja varapuheenjohtaja Jorma J. Reilander MAL:sta. Kuva: MAL:n arkisto

L AMA

T I I VI S T I

MUS EOAL A N

S OL I DAARISUUTTA

historianopiskelijafuksien. Ulla Mättö toimi lukemattomat kerrat matkanjohtajana MAL:n jäsenmatkoilla ympäri Eurooppaa. Matkanjohtajana hän osoitti suurta tarkkuutta aikatauluista ja valmistautui kullekin reissulle etukäteen matkojen varaamisen ja ilmoittautumisten lisäksi myös tutustumalla kohteeseen ja hoitamalla paikalliset kontaktit. MAL:n jäsenmäärä sai lisäpontta ammatissa toimimattomien ja kunnassa työskentelevien osalta varsinkin 1990-luvun aikana. Se tarkoitti liitolle valtavasti lisätöitä ja loi paineen myös uudistua kasvaneen työmäärän edessä. Uudistuminen vauhditti ammattimaisesti hoidetun ammattiliiton kuvaa, jota uusittiin myös ulkoisesti. Samalla järjestö pyrki uudistamaan omaa sisäistä rakennettaan siten, että vanhastaan järjestössä työskennelleen jäsensihteerin toimi muutettiin toiminnanjohtajaksi vuonna 1995. Se tarkoitti, että aiemmin työn painottuessa järjestön arkisten toimintojen hoitamiseen toimistotöiden, asiakaspalvelun, viestinnän, talousasioiden ja toiminnan järjestelyyn, toiminnanjohtaja muodosti selkeän oman työnkuvansa. Yhdistyksen toiminnanjohtajan tehtävänä oli siis vuodesta 1995 alkaen hoitaa erityisesti yhdistyksen ulkosuhteita. Ullan uudesta pestistä haluttiin yhdistyksen hallituksesta erillinen toimielin, mikä vapautti MAL:n resursseja keskittää erilaisia asioita yhden toimijan vastuulle, sillä toiminnanjohtajan nimikettä tai tehtäviä ei ollut eikä ole määritelty juridisesti. Toisaalta se myös helposti henkilöi yhdistyksen, ja usein Museoalan ammattiliitto yhdistettiinkin seuraavat vuosikymmenet tuosta lähtien Ullaan. Museoala muuttui siinä missä ay-liikekin 2000-luvun loppua kohti uusine haasteineen henkilökunnan edunvalvonnassa. Ulla Mättö koki töidensä lisääntyneen siinä määrin, että koki tarpeen vetäytyä toiminnasta jättääkseen tilaa nuoremmille. Sitä ennen hän oli jo delegoinut paljon asioita esimerkiksi opiskelijoiden osalta jo vakiintuneille MAL:n hallituksen opiskelijaedustajille. Ulla Mättö jäi eläkkeelle keväällä 2015. Valitettavasti hän ei ehtinyt nauttia eläkevuosistaan pitkään, vaan menehtyi sairaskohtaukseen keväällä 2016. Hän oli kuollessaan 60-vuotias.

L A M A

TI I VI ST I

M U SEO A L A N

SO L I D A ARI S UUT TA

Suomi kärsi talouslamasta 1990-luvun ensimmäisen puoliskon. Murrostorstai, työttömien mielenosoitus eduskuntatalon edessä 4.11.1993. Mielenosoitukseen osallistui pitkälti yli 10 000 ihmistä. Kuva: Markku Hyvönen / Museovirasto

L AMA

T I I VI S T I

MUS EOAL A N

S OL I DAARISUUTTA

Merja Herranen: Mitä jos museoväki menisi lakkoon? ”Suuressa yliopistokaupungissa tutkiminen loppuisi siihen. Rakennusalalla tässä maassa moni projekti keskeytyisi, kun ympäristöä koskevia lausuntoja ei tulisi”, Merja Herranen, MAL:n pitkäaikainen ex-puheenjohtaja toteaa ja jatkaa samaan lauseeseen, että museoalan neuvotteluasemaa ei pidä aliarvioida. Herranen tietää mistä puhuu. Hän on ollut puolustamassa museoja kulttuurialaa siellä, missä tukivoimia on tarvittu. Ja usein määrärahojen leikkaamisen vuoksi. Se jaksaa puhututtaa museoalalla vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, joten tarvetta tempauksille oli. Herranen oli paikalla joka kerta milloin Eduskuntatalon rappusilla ja milloin Kolmen sepän patsaalla erikoisissa paidoissa.

MAL:n puheenjohtajana vuosina 2001-2014 toimineen Merja Herrasen mukaan joukkovoimassa on vahvuus. Museoalan ammattiliitonkin tehtävä on rohkeasti puolustaa solidaarisuutta työelämässä. Kuva: MAL:n arkisto

”Mielenilmaukset ja tempaukset järjestettiin usein Akavan Erityisalojen johdolla. Neuvotteluissa Akavan Erityisalat olivat mukana, kun museoväki alkoi aktivoitua ja miettiä, miten saada palkkaa nostettua ja ammattiarvostusta”, Herranen kertoo. Alan arvostus on kiehtonut Herrasta jo opiskeluajoista lähtien. Taidehistorian ja myöhemmin historian ja arkeologian opinnoissaan hän huomasi, etteivät tutkijat olleet varsinaisia pedagogeja. Sen sijaan hänestä itsestään tuli opettaja ja opinto-ohjaaja Espoon koululaitokseen valmistumisen jälkeen 1986. Jokin menneisyyden tutkimuksessa veti silti puoleensa. Samalla oli myös otollinen hetki liittyä Museoalan ammattiliittoon. Helsingin yliopiston historian ensimmäisen urasuunnittelukurssin

L A M A

TI I VI ST I

M U SEO A L A N

SO L I D A ARI S UUT TA

harjoittelupaikoista Herranen valitsi Porvoon museon, sillä se tuntui historiasta kiinnostuneesta luontevalta miljööltä.

eläkkeelle, ja Herranen valittiin hänen tilalleen. Johtajuudesta hänellä on selkeä käsitys.

”Historiallisessa ja vanhassa kaupungissa arvostettiin museoita ja museotyöntekijöitä, jotka Porvoossa olivat tunnettuja ihmisiä. Se tarkoitti, että piti myös elää siivosti”, Herranen kertoo.

”Johtajan täytyy aina tuntea substanssia. Museologiaa ja muita museoaineita on siis hyvä olla, ja ennen kaikkea tutkijaviettiä”, Herranen kertoo. Henkilökunta-asiat ovat kuitenkin se tärkein toiminta-alue johtajalle.

Museoammattilaisen itseluottamusta löytämässä

Ajatusta sisällön tuntemisesta Herranen toteutti myös Museoalan ammattiliiton puheenjohtajana. Ilman monipuolista tuntemusta museoalan ammattilaisuuden sisällöstä myös alan esiin tuominen ja epäkohtiin puuttuminen olisi saattanut jäädä.

Museoalan ammattiliitto oli Akavan Erityisalojen ensimmäinen järjestö, joka alkoi ottaa opiskelijajäseniä. Opiskelijoille ja nuorille koettiin tärkeäksi viestiä museoalan realiteeteista ja työelämän merkityksestä. ”Osittain sen takia, ettei syntyisi pilvilinnoja”, Herranen naurahtaa. Kyse oli tietoisesta liikkeestä, johon kuului tiedon lisääminen ja ”faktojen lyöminen pöytään”. Ammatillinen valistus, ammatti-identiteetin vahvistaminen ja yhteiskuntavaikuttaminen nousivatkin Herrasen 13-vuotisen puheenjohtajakauden aikana Museoalan ammattiliiton kärkiteemoiksi. Sen eteen tehtiin pitkiä päiviä. Erityisesti ammatillisen kilven kiillottaminen vaikuttaa olleen kestoteema, jonka eteen Museoalan ammattiliitossa oltiin valmiina terävöittämään sanomaa. Tämä toteutui ennen kaikkea kertomalla museoalan työntekijöistä. ”Halusimme tehdä tunnetuksi kansalaisille korkeakoulutetun museoalan erikoisammattilaisen. Emme ole hämärissä varastoissa luuraavia pieniä lukutoukkia”, Herranen kiteyttää. Sen Herranen on kokenut myös omassa työssään. Harjoittelun jälkeen hänet palkattiin Porvoon museoon tutkijaksi, jota seurasivat vuodet museon amanuenssina. Vuonna 2004 edellinen johtaja jäi

”Millä tahansa ammattialalla on tärkeä kuulua liittoon. Vain silloin pystyy vaikuttamaan asioihin. Joukkovoimassa on vahvuus, ja mitä enemmän joukkoa on, sitä paremmin asioita saadaan ajettua. Ymmärrän, että ammattiyhdistysliikettä pidetään joissain piireissä pahanilmanlintuna, mutta solidaarisuus työelämässä on tärkeää ja Museoalan ammattiliitonkin tehtävä on tuoda rohkeasti esille ja puolustaa tätä puolta”, Herranen korostaa. Erääksi tärkeimmistä etapeista Museoalan ammattiliiton luotsaajana Herranen mainitsee yksityisten museoiden työehtosopimuksen aikaansaamisen Akavan Erityisalojen neuvottelijoiden johdolla. Sopimuksen syntymisen oli estänyt pitkään tilasto museoalan ammattilaisten määrästä, jota tutkimalla Herranen totesi, että mukana oli myös paljon ei-ammatillista henkilökuntaa ja työvoimaa. Korjausliike syntyi jälleen valistamisen ja faktojen löytämisellä. Museoalan edunvalvonnan tulevaisuuden suhteen Herranen on positiivisin mielin. ”Ajatella, että olemme jo näin vanha liitto, eivätkä myrskyt ole meitä kaataneet. On saanut tehdä kaikenlaista, että myös museoalalla hyväksyttäisiin ammattiliittotoiminta ja ammattiliitto yleisestikin. Luulen, että keskustelua on hyvä jatkaa, jotta ammattiyhdistysliike ja pohjoismainen demokratia eläisi ja toimisi”, Herranen toteaa.

L AMA

T I I VI S T I

MUS EOAL A N

S OL I DAARISUUTTA

Voimakaksikko. Merja Herranen ja Ulla Mättö avasivat Museoalan ammattiliiton toimintaa yhä enemmän suurelle yleisölle 2000-luvulla. Kuva: MAL:n arkisto

Voimakaksikkoa, MAL:n puheenjohtajaa Outi Peisaa (vas.) ja projektijohtajaa Anneli Sorvojaa, hymyilytti MAL:n 20-vuotisen taipaleen kunniaksi järjestetyllä tutustumisella Kuralan Kylämäkeen vuosijuhlaseminaarin yhteydessä. Kuva: Veikko Wahlroos, Turun Sanomat 21.10.1989.

L A M A

TI I VI ST I

M U SEO A L A N

SO L I D A ARI S UUT TA

MAL pettyi museolakiin ”Kulttuuri- ja luonnonperinnön tallentamista, tutkimista ja näytteillä pitämistä varten museoiden taloudellisia toimintaedellytyksiä kehitetään myöntämällä museoille valtionosuutta ja -avustusta niin kuin tässä laissa säädetään. Museot jaetaan tässä laissa maakuntamuseoihin, aluetaidemuseoihin, valtakunnallisiin erikoismuseoihin ja muihin museoihin.” Näin totesi Laki museoiden valtionosuuksista ja -avustuksista, joka päätti museoväen piinallisen odotuksen loppuvuodesta 1988. Museolaki oli kokonaisuudessaan alalle merkittävä. Laki määritteli museoiden valtionosuuden edellytykset, toi alalle taloudellista vakautta ja entistä selkeämmän yhteiskunnallisen aseman. Ensin valtionosuus koski vain juuri nimettyjä maakuntamuseoita ja aluetaidemuseoita, joita oli alkuvaiheessa yhteensä 35. Sittemmin lakia on uudistettu niin, että valtionosuus on laajentunut koskemaan käytännössä kaikkia ammatillisesti hoidettuja museoita. Lainuudistusten myötä nimettiin myös valtakunnalliset erikoismuseot, ensin viisi kappaletta, sittemmin lisää niin että tänä päivänä niitä on 17. Jotain MAL:n odotuksista museolakia kohtaan kertoo toimenpide-ehdotuksessa museologian kehittämisohjelmaan vuonna 1983 kirjattu huomio, jonka mukaan suurin osa museoiden työntekijöistä oli 1970-luvulla tulleita nuoria henkilöitä, joten vaihtuvuus ei tulisi olemaan seuraavina vuosina suuri. Museoiden valtioapulain sisällöllä odotettiin siten olevan ratkaiseva merkitys alan työvoimatarpeeseen. Jos esitys olisi toteutettu museoalan toivomassa muodossa, se olisi tarkoittanut useita kymmeniä uusia virkoja museoihin 1980-luvulla. Odotusarvot olivat siis kovat. Kun museolaki saatiin, MAL:ssa ei kuitenkaan oltu tyytyväisiä. Koettiin, että pelkkä laki valtionosuuksien jakoperusteista ei riitä, vaan tarvitaan todellinen museolaki, joka määrittelisi museoiden tehtävät. Koettiin, että kun museot saivat vihdoin vuosikymmenten ajan odotetut valtionosuutensa, ne eivät oikeastaan niitä saanetkaan, vaikka ilman noita melkein saatuja markkoja tilanne olisi ollut vielä huonompi. 1990-luvun alussa tuskin yhdelläkään maakuntamuseolla oli enää reaalityössään samaa talousarviota, mille valtionosuusjärjestelmä rakentui. Museotoimen kehittämiseen tarkoitetut varat ohjautuivat yleistalouteen ja tuskin näkyivät talousarviokirjassa tuloina, joten harva oli edes tietoinen museoiden valtionosuuden määrästä.

Museolakia tukemaan alettiin toivoa erityistä puitelakia. Museoalan puitelain toivottiin kertovan yleisluontoiset piirteet siitä, mitä museo on ja mitä jää yhteiskunnassa hoitamatta, jos museo sen laiminlyö. Puitelailla koettiin olevan selkeämpää kertoa samat asiat uskottavammin ilman vetäytymistä vaikeasti hahmoteltavan ICOMin määritelmän taakse. Koska kirjastot ja arkistot olivat laissa määritelty, miksi ei museokin olisi? Haluttiin, että puitelaki ja maakuntaja aluetaidemuseoiden valtion kanssa neuvotellut erityisehdot olisivat sitoneet päättäjiä. Museoalan pelko oli, että kun 1980-luvun hyvin kehittynyt talous kääntyisi laskuun, museot tuntisivat sen ensiksi nahoissaan museoiden hankkeiden siirtyessä tärkeyslistan hännille ja unohduksiin. Ongelmaksi katsottiin myös, että uusia vakansseja ei myönnetty tarpeeksi, vaan alalla harrastettiin vuoden määrärahapestejä. Kun sitten taloussuhdanne olikin parempi, museoiden palkat eivät tyydyttäneet harjoittelijoita, vaan nämä hakeutuivat muualle elleivät kokeneet museotyötä todella kutsumuksekseen. Pelkona oli myös osakeyhtiöiden ja yksityistämisen vaara, jossa kalliista peruskoneistosta pyrittäisiin eroon ja siirryttäisiin viihdyttäviin ”projekteihin”. Huoli oli aiheellinen myös uuden museologian näkökulmasta. Koulutuksellisesti 1990-luvun alussa museoalaa vaivasi hajanaisuus. Tavoitteena oli, että 1960- ja 1970-luvulla alalle tulleille olisi pitänyt järjestää täydennyskoulutusta ja lisäksi museologian peruskoulutus piti saada jokaiselle. MAL oli huolissaan ennen kaikkea museoalan palkkauksesta ja museoiden tulevaisuudesta. Yhdistyksen mukaan palkkauksen jälkeenjääneisyys oli aiheuttanut sen, että pätevien työntekijöiden saaminen etenkin Itä- ja Pohjois-Suomen taidemuseoihin oli vaikeutunut. MAL huomautti opetusministeri Christoffer Taxellille ja toiselle opetusministerille Anna-Liisa Kasuriselle jättämässä muistiossa, että yksityinen sektori maksaa esimerkiksi konservaattoreille lähes kolme kertaa enemmän kuin museot. Työ kannatti. MAL:n ja Museopoliittisen yhdistyksen näkyvä työ museoammattilaisten aseman nostamiseksi huomattiin useissa medioissa, ja Jyväskylässä järjestetty valtakunnallinen seminaari otsikolla ”Museoalan työvoimavarat, riittävätkö resurssit?” nousi otsikoihin useissa päivälehdissä.

L AMA

T I I VI S T I

MUS EOAL A N

S OL I DAARISUUTTA

Jyväskylässä esitelmöinyt museologian yliassistentti Janne Vilkuna tiivisti museoalan pettymyksen museolakiin: ”Museoiden tulevaisuus näyttää suotuisan 1970- ja 1980-luvun kehityksen jälkeen tietyllä tavalla synkältä. Nk. museolaistahan tuli loppujen lopuksi valtiolle tavattoman halpa laki. Lisäksi se vesittyi ottaessaan huomioon vain aluemuseojärjestelmään kuuluvat museot ja käytännön salliessa museoita omistavien kuntien tekevän saaduilla valtionosuuksille mitä hyvänsä; lain kirjainhan ei tällaista sallivuutta tunne. Nyt vallitseva taloudellinen, ja ilmeisesti myös henkinen, laskusuhdanne tarkoittanee muun muassa sitä, että museoammatillisesti hoidettujen museoiden ja alueellisten museoiden valtionosuudet ovat ja pysyvät jäissä kuin seuraava noususuhdanne alkaa. Asia ei välttämättä korjaannu silloinkaan. Sillä kun yhteiskuntamme ikärakenne vinoutuu, on selvää että valtio ja kunnat joutuvat rahoittamaan yhä enemmän ja enemmän sosiaalitointa. Näissä rahoituspaineissa joudutaan karsimaan turhina yhteiskunnan kannalta toisarvoisia kokonaisia instituutioita sekä tehostamaan jäljelle jäävien toimintaa, mikä tarkoittaa muun muassa virkamäärien kasvun lopettamista, jopa vähentämistä.”

Ay-liikkeen kriisi Museoalan ammattiliiton selviytyminen noudattelee pitkälti ammattiyhdistysliikkeessä yleisesti koettua kriisiä, jossa jäsenmäärä nousi huomattavasti laman syventyessä. 1990-luvun alun kriisivuodet paljastivat karulla tavalla myös työmarkkinajärjestöjen väliset voimasuhde-erot ja jäsenkuntien palkkarakenteesta juontuvat eturistiriidat. Akavalaiset yleisesti ottaen jäivät laman pitkittyessä yhä eristetympään asemaan ja joutuivat maksamaan laman seurauksista muita palkansaajaryhmiä enemmän. Laman vaikutusta ay-liikkeeseen ja SAK:n historiaa tutkinut Tapio Bergholm katsoo, että ay-liike koki useita kriisejä laman aikana. Niistä otettiin kuitenkin myös opiksi. Ammattiyhdistysliikkeen mainetta ja asemaa heikensi, kun naisvaltainen toimihenkilökeskusjärjestö TVK ajautui konkurssiin vuonna 1992. TVK:n jäsenliitot kuitenkin jatkoivat toimintaansa. Suurin osa niistä liittyi pian STTK:n jäseniksi. Ennusteista huolimatta ammattiliittojen jäsenmäärät kääntyivät vuosina 1990–1993 ripeään kasvuun.

L A M A

TI I VI ST I

M U SEO A L A N

SO L I D A ARI S UUT TA

Työmarkkinakenttää haluttiin muuttaa. Pääministeri Esko Aho esitti Suomen työmarkkinamallin perusteellista muuttamista. Hän ehdotti kolmikantaperiaatteelle rakentuneen valtiovallan, työnantajajärjestöjen ja työntekijäjärjestöjen talouspoliittisen yhteistyön tilalle uutta työnjakoa, jossa Suomen Pankki vastaisi raha- ja korkopolitiikasta, hallitus finanssipolitiikasta ja työmarkkinajärjestöt vastaisivat työllisyydestä ja hoitaisivat keskenään vain palkkapolitiikan. Talouslaman syvimmässä vaiheessa keväällä 1993 hallitus yritti murtaa Suomen työmarkkinamallin perusteet muuttamalla eräitä työlainsäädännön keskeisiä periaatteita. Työnantajakeskusjärjestöt tukivat porvarihallituksen valmistelemia esityksiä, jotka olisivat murentaneet valtakunnallisten työehtosopimusten työntekijöille tarjoamaa palkka- ja työehtojen vähimmäissuojaa, työntekijöiden lakko-oikeutta ja muitakin työntekijöiden oikeuksia. Ahon hallitus ja työmarkkinajärjestöt sopivat, että työlainsäädännön valmistelu toteutettaisiin työmarkkinajärjestöjen kanssa yhteisymmärryksessä. Työmarkkinajärjestöt sopivat keskenään määräaikaisesta mahdollisuudesta maksaa nuorille työntekijöille alhaisempia palkkoja kuin vanhoille. SDP:n puheenjohtaja Paavo Lipponen muodosti sateenkaarihallituksen vuonna 1995, kun vasemmistopuolueet olivat eduskuntavaaleissa vahvistaneet asemiaan. Hallituksen ja työmarkkinajärjestöjen välinen kolmikantayhteistyö palautui entiselleen. Yhteistyö painottui pankkikriisin, laman ja työttömyyden voittamiseen. Työntekijäjärjestöt olivat valmiit neuvottelemaan ja sopimaan lainsäädännön ja sopimusten turvaamien etujen lievistä heikennyksistä. Ammattiyhdistysliike oli joutunut puolustuskannalle laman ja oikeistohallituksen puristuksessa. Nopean talouskasvun oloissa tulo- ja varallisuuserot kasvoivat 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa ennätyksellisen nopeasti, kun Suomi oli noussut lamasta. Paavo Lipposen kahden hallituksen kausilla työlainsäädäntöä uudistettiin laajasti. Uudistukset etenivät, kun lakimuutosten valmistelu tapahtui työmarkkinajärjestöjen yhteistyöllä. Tärkeimmät lakiuudistukset koskivat työaikalakia (1996) ja työsopimuslakia (2001). Oppositioon joutunut keskustapuolue haastoi vuoden 1999 eduskuntavaaleissa vielä kerran vahvan ammattiyhdistysliikkeen. Keskustapuolue arvosteli Suomen työmarkkinoiden toimintaa ja esitti lääkkeeksi työttömyyteen ja työpaikkojen ongelmiin työreformia. Työreformi-ohjelmassa ehdotettiin valtakunnallisten työehtosopimusten tarjoaman vähimmäissuojan heikentämistä.

Ohjelma leimasi ammattiliitot työpaikkojen ulkopuolisiksi voimiksi, jotka voitaisiin sivuuttaa työehtoja paikallisesti sovittaessa. Työttömyysturvaankin esitettiin olennaisia muutoksia. Ay-liike ei voinut hyväksyä tätä, koska Suomessa ammattiyhdistysliike vaikutti sekä työpaikoilla, alakohtaisissa työehtosopimusneuvotteluissa että valtakunnallisissa keskusjärjestöratkaisuissa. Työntekijät järjestäytyvät saadakseen sananvaltaa sekä oman työpaikan arkisissa työasioissa että koko alan työehdoissa. Keskustan ohjelma pyrki pirstomaan ammattiliittoon järjestäytyneiden yhteisvoimaa. Julkinen keskustelu kääntyi keskustapuolueelle tappiolliseksi seuraavissa vaaleissa.

AEK:n puheenjohtaja Jorma Puhakka onnitteli 20-vuotiasta Museoalan ammattiliittoa Samppalinnassa 21.10.1990. MAL:n puolesta onnittelut vastaanottivat puheenjohtaja Outi Peisa ja varapuheenjohtaja Jorma J. Reilander. Kuva: MAL:n arkisto

L AMA

T I I VI S T I

MUS EOAL A N

S OL I DAARISUUTTA

MAL:n pitkäaikainen aktiivi Anneli Sorvoja yhdistyksen isän ja ensimmäisen puheenjohtajan Knut Draken vieressä MAL:n 20-vuotisjuhlassa vuonna 1990. Kuva: MAL:n arkisto

Puheenjohtaja Outi Peisa avaa MAL:n 20-vuotisjuhlaseminaarin 21.10.1990. Kuva: MAL:n arkisto

MAL:n 20-vuotisseminaariosallistujia Kuralan Kylämäessä lokakuussa 1990. Kuva: MAL:n arkisto 88

L A M A

TI I VI ST I

M U SEO A L A N

SO L I D A ARI S UUT TA

MAL:n varapuheenjohtaja Anneli Sorvoja selvittämässä Kunnallisen työmarkkinalaitoksen johtajalle Jouni Ekurille museoalan kehnoa palkkatilannetta MAL:n 20-vuotisjuhlavastaanotolla Samppalinnassa 21.10.1990. Kuva: MAL:n arkisto

Anneli Sorvoja muisteli menneitä työvuosiaan syksyllä 2016. Kuva: Uula Neitola

L AMA

T I I VI S T I

MUS EOAL A N

S OL I DAARISUUTTA

Soile Rinno 1990 Kuralan Kylämäessä. Kuva: MAL:n arkisto

Kuralan Kylämäessä 5.6.1990. Vasemmalta Anneli Sorvoja, Ritva Palviainen , selin Ann-Christine Erkkilä. Kuva: Ritva Rasila

L A M A

TI I VI ST I

M U SEO A L A N

SO L I D A ARI S UUT TA

Soile Rinno (vas.), Pekka Erämetsä ja Solveig Sjöberg-Pietarinen Kuralan Kylämäessä 1990. Kuva: Ritva Rasila

Museoalan tulevaisuus puhutti vuonna 1990. Museoalan tulevaisuudennäkymistä keskustelemassa Akavan puheenjohtaja Raimo Lehtinen (vas.), Anna-Liisa Kasurinen sekä MAL:n puheenjohtaja Outi Peisa ja Museoliiton pääsihteeri Anja-Tuulikki Huovinen. Kuva: Ulla Mättö

MAL:n hallitus vuosimallia 1990. Istumassa vasemmalta Liisa Murtti, Leena Sivula, puheenjohtaja Outi Peisa, varapuheenjohtaja Anneli Sorvoja, seisomassa AEK:n opiskelijatoimikunnan jäsen Tapio Laaksonen, Ulla Aartomaa, Pekka Erämetsä, Pekka Honkanen ja Tuula Kuusela. Kuva: MAL:n arkisto

L AMA

T I I VI S T I

MUS EOAL A N

S OL I DAARISUUTTA

Museot kovilla Vielä 1980-luvun lopulla oltiin optimistisia tulevaisuuden suhteen ja museoalan ammattilaisuuteen liitettiin oman ammattikunnan kasvaminen ulottuen yhä uusiin kulttuurisektorin aluevaltauksiin – kuten pitkälti lopulta kävikin. Vuosina 1989-90 MAL:ia luotsasi amanuenssi Outi Peisa Porvoon museosta. Peisa kirjoitti Museopolitiikka-lehdessä 1/1989 amanuenssin puheenvuoron tulevaisuusnäkemyksistä museoammattilaisuuteen vuonna 2000. Peisa kirjoittaa: ”Samalla tavalla kuin aikoinaan havaittiin, että museot eivät tule toimeen ilman museoammatillista henkilökuntaa ja tämä puolestaan totesi, mm. ettei näyttelyn valmistaminen onnistu ilman designeriä, joudumme vuonna 2000 toteamaan, että emme selviydy ilman tiedottajan ammattitaitoa. Ja tässä en tarkoita markkinointikikkailua vaan museon sisällöllä kommunikoimista.” Museoalalla huomattiin laman vaikutus nopeasti kasvavana työttömyytenä ja museoiden taloudellisina vaikeuksina. Monien museoiden sulkeminen, yhdistäminen toisiin ja jopa lakkauttaminen oli väistämätön tosiasia. Näissä ratkaisuissa kohtasivat museotoiminnan tavoitteet, raha, arvot, museon ja sen edustaman yhteisön väliset suhteet sekä monet inhimilliset tekijät. Taloudellisten kysymysten korostuessa museotyön tuloksellisuutta ja kustannuksia alettiin arvioida yhä perusteellisemmin. Ilman panosten ja tuotosten välisten suhteiden sekä museotyön tulosten jatkuvaa arviointia yleisesti ymmärrettävällä tavalla resurssien perusteleminen kävi yhä vaikeammaksi, siitäkin huolimatta, että museoiden olemassaolo koettiin sivistysvaltiossa itsestäänselvyydeksi. Maakuntamuseokaupunkien talous oli laman myötä velkakierteessä ja henkilöstöä vähennettiin, toimintoja karsittiin ja avoinnaoloja supistettiin. Varsinkin vuosille 1993-1995 museoalalle leimaa antavia olivat suurtyöttömyys, julkisen sektorin leikkaukset ja palkansaajien taistelu työttömyysturvan puolesta. Taloudellinen lama näkyi julkisella sektorilla säästötoimenpiteinä. Varsinkin kunnissa säästettiin tiukasti henkilöstömenoissa. Lomautukset ja paikallisten säästösopimusten mahdollistama lomarahojen vaihto vapaaseen olivat yleisimmät tavat pyrkiä säästöihin. Keväällä 1993 neuvottelut maan hallituksen suunnittelemista työttömyysturvan leikkauksista olivat johtaa laajaan lakkoaaltoon. Saavutettu keskitetty sopimus ratkaisi tilanteen, ja ansiosidonnaisen työttömyysturvan taso säilytettiin. Keskimääräinen työttömyysprosentti keikkui museoalalla noin 12 %:ssa, kun koko maan työttömyysprosentti oli noin 17-18 %.

L A M A

TI I VI ST I

M U SEO A L A N

SO L I D A ARI S UUT TA

Myös Museovirastoa alettiin organisoida uudelleen, ja selvitystä tekemään muodostettiin Museovirastotoimikunta, joka teetti organisoinnista lausunnon vuonna 1990. MAL antoi myös lausunnon Museovirastotoimikunnan mietintöön, vaikkei siltä lausuntoa ollut pyydettykään. MAL katsoi asian olevan koko museoalan kannalta kuitenkin niin merkityksellinen, että siihen haluttiin ottaa kantaa. Yhdistyksen mielestä myönteisintä mietinnössä oli se, että siinä kiinnitettiin huomiota Museoviraston henkilöstön kehnoon palkkatilanteeseen, jatko- ja täydennyskoulutustarpeeseen ja Museoviraston resurssikysymyksiin. MAL ei ollut saanut 1970-luvulta alkaen huonontunutta museoalan palkkatasoa kuriin kovasta työstä huolimatta. MAL katsoi myös, että jos valtionsektorilla konservaattoreiden palkkausta pystyttäisiin nostamaan, se näyttäisi suuntaa myös kuntapuolelle. Närkästystä MAL:ssa aiheutti komitean mietinnössä ehdotettu museoasiainneuvottelukunnan lakkauttaminen, ja yhdistys vaatikin, että virallinen yhteistyöelin maan museokentän ja Museoviraston välillä tuli olla, jotta museolaitoksen kehittämisestä vastaavat olisivat ajan hermolla. Sen sijaan neuvottelukunnan asemaa olisi tullut vahvistaa ja sen tehtävät selkeästi määritellä ja teroittaa profiilia.

Nopean jäsenkasvun aikaa AEK:ssa Akavan perustavoitteena AEK:n perustamisessa 1972 oli ollut kokonaistaminen, toisin sanoen pienten Akavan jäsenjärjestöjen siivoaminen suurempien kokonaisuuksien osiksi. Kokonaistumiskehitys johti siihen, että vuonna 1987 AEK:ssa oli kaikkiaan 37 jäsenyhdistystä, joiden yhteinen jäsenmäärä kipusi 4365 jäseneen. Pääsääntöisesti elämään AEK:ssa oltiin oltu tyytyväisiä MAL:ssa, mutta kokonaistamispolitiikkaan, joka myös museoalan ammattilaiset oli tuonut osaksi uutta kokoomaliittoa, haluttiin uutta potkua. Huhtikuussa 1988 MAL otti tiukasti kantaa kokonaistamispolitiikan puolesta, jonka se koki Akavan Erityisalojen Keskusliiton unohtaneen. Kannanoton mukaan MAL liitettiin AEK:hon sen vuoksi, että Akava halusi päästä pienistä järjestöistä eroon, mutta kokonaistamista ei viety loppuun asti. Useiden alle 1000 jäsenen järjestöjen olemassaolo asetti järjestöt eriarvoiseen asemaan, sillä yksittäisillä pienillä järjestöillä oli mahdollisuus olla suoraan Akavan jäseniä ja siten myös toimimaan

pienillä jäsenmaksuilla. Erityisen paljon närää herätti Akavan Yleinen Ryhmä, joka toisaalta oli pieni omavarainen järjestö ja jonka toisaalta koettiin vokottelevan juuri MAL:n jäseniä. MAL vetosikin AEK:hon, että se kokonaistaisi Akavan Yleisen Ryhmän osaksi Erityisaloja. AEK:n jäsenliittojen jäsenmäärät alkoivat kasvaa rajusti 1990-luvulla vuonna 1989 alkaneen laskukauden ja sitä seuranneen laman myötä, jolloin työttömyys kasvoi rajusti. Erityisen paljon lama ja uhkaava työttömyys toi jäseniä yksityiseltä sektorilta, jolla järjestäytyminen ennestään oli ollut pienempää. Sama yksityisen sektorin järjestäytyminen näkyi niin MAL:n kuin AE:n jäsenistössä. Yhtä kovaa jäsenmäärän potentiaalista kasvua ei ollut aiemmin koettu MAL:ssa. 1990-luvun aikana Museoalan ammattiliiton jäsenmäärä kasvoi ennätysmäistä tahtia 657:sta 1256:een. Siitä huolimatta AEK:ssa ykkössijaa jäsenmäärällään vuosina 1988-1990 pitänyt MAL putosi kauas taakse. Laman tuomat jätti-irtisanomiset ja talouden huonot näkymät toivat todennäköisesti helposti heittelehtivälle kulttuurialalle lisää turvattomuuden tunnetta, joka näkyi eritoten jokseenkin suojaamattomalla yksityissektorilla yhä kiihtyvämpänä jäsenvirtana. Akavan Erityisalojen Keskusliiton jäsenmäärä kasvoi kahdessa vuodessa noin viidestä tuhannesta yli 12 000 jäseneen vuodesta 1991 vuoteen 1993. Kasvua siivitti 1400 jäsenen Kirjastonhoitajaliiton liittyminen osaksi AEK:ta vuonna 1991. Lamakausi ja uusien jäsenten tulo AEK:hon ja osaksi Erkoa luonnolliseti toi taloudellisia haittoja. AEK:n tilastoissa vuosi 1993 oli pahin, kun peräti 2289:lle jäsenelle maksettiin työttömyyspäivärahaa Erityiskoulutettujen työttömyyskassasta. Luku oli 19 prosenttia koko jäsenkunnasta. Kuten Suomessa muutenkin työttömyys jatkui jäsenistössä sitkeänä. Vielä vuoden 1999 lopulla työttömien ja lomautettujen osuus jäsenkunnasta oli 7,8 % eli 1152 henkeä. 1990-luvun alkuvuosille olivatkin ammattiedunvalvonnan näkökulmasta tyypillisiä suurtyöttömyys, julkisen sektorin leikkaukset ja palkansaajien taistelu työttömyysturvan puolesta. Yksityisten valtionapulaitosten henkilökunnan palvelusuhdeasioita säädellyt toimiehtosopimusjärjestelmä päättyi lokakuun lopussa 1993. Järjestelmän piiriin kuului noin kolmisenkymmentä valtionapulaitoksissa työskennellyttä Museoalan ammattiliiton jäsentä. MAL ja AEK järjestivät vuoden 1993 aikana kolme neuvottelutilaisuutta, joissa pohdittiin eri mahdollisuuksia turvata sopimustoiminta myös jatkossa yksityisissä valtionapulaitoksissa.

Vuonna 1995 myös MAL:n jäsenmäärä nousi yli 1000. Lama heijastui tietysti suoraan MAL:n talouteen ja arkipäivän toimintaan. Taloudessa noudatettiin tarkan markan politiikkaa, toimistossa tehtiin talkootyötä ja supistettiin hankintamenoja. Jäsenmäärän nousu tietenkin lisäsi toimiston työtä, ja lama sinällään aiheutti sen, että liiton toimistoon tulvi huolestuneita puheluita koskien lomautuksia ja lyhennettyä työaikaa. Edunvalvonnan kannalta keskeisimpiä asioita olivat 1990-luvun alusta puoliväliin liittokohtaiset sopimukset, ansiosidonnaisen työttömyysturvan puolustaminen, toimiehtojärjestelmän lakkauttamisesta johtuva edunvalvonnan järjestäminen yksityisissä valtionapulaitoksissa sekä museoammatillisten virkojen ja toimien määrän turvaaminen. Työttömien määrä kasvoi koko maassa rajusti erityisesti vuosien 1991-1994 aikana ja kohosi vuoden 1993 lopulla jo lähes 20 prosenttiin. Museoalalla keskimääräinen työttömyysprosentti oli tuolloin kuitenkin noin 12. Museoalan ammattiliiton jäsenistä työttömyyskorvauksia sai kaikkiaan 253 jäsentä. Työttömyyskorvauksia maksettiin jäsenille yhteensä 4 867 194 markkaa. MAL:n jäsenmäärä kasvoi harppoen. Vuoden 1999 lopulla jäseniä oli jo 1256. Nousuun vaikuttivat toisaalta laman tuoma jäsenmäärän kasvu, kun ammattiliitoista ja työttömyyskassoista haettiin turvaa työttömyyden varalle. Toisaalta MAL:n tehokas markkinointi jäsenilleen sekä työpaikoilla että oppilaitoksissa teki selvästi tehtävänsä. MAL teki kampanjan voimin yhdessä AEK:n kanssa tunnetuksi museoalan ammatteja ja museoalan osaamista. Alaa tehtiin tunnetuksi tilaisuuksissa Tampereella, Joensuussa ja Turussa. Joensuun tilaisuus oli yhteinen taide- ja kulttuurialan ammattijärjestö TAKUn kanssa. Tilaisuuksiin kutsuttiin mukaan tiedotusvälineitä ja päättäjiä ja ne saivat hyvin huomiota paikkakuntansa tiedotusvälineissä. MAL:n 30-vuotisjuhlavuosi alkoi siis vauhdikkaasti. Puheenjohtaja Ritva Palviainen kirjoitti MAL:n jäsenkirjeessä 2/1999: ”Museoalan kaikkinainen kehittäminen on meidän yhteinen asiamme. Kutsumuksesta puhumisen ainakin julkisesti voisi lopettaa, kutsumuksen kääntöpuoli kun on usein uhrautuminen. Museoilla on tänä päivänä lakisääteiset tehtävänsä. Niiden asiallinen hoitaminen edellyttää alan yliopisto- tai korkeakoulutusta. Uskon, että museoala kehittyy yhä enemmän ammatillisen erikoistumisen suuntaan. Koulutuksesta ja osaamisesta on maksettava asianmukainen korvaus. Toivottavasti puheet kutsumuksesta ja varakkaasta puolisosta museoalan asiantuntijoiden toimeentulon turvaajana jäävät tämän vuosituhannen historiaan. Ensi vuosituhannelta toivoisi jo parempaa.”

L AMA

T I I VI S T I

MUS EOAL A N

S OL I DAARISUUTTA

Minna Mäkinen: Patjaseminaarista KonMariin – Museologian seminaari alkoi museopoliittisista kysymyksistä ”Seminaarilla on suuri merkitys järjestäjilleen joka vuosi”, luonnehtii Jyväskylän yliopiston museologian ja etnologian yliopistonopettaja Minna Mäkinen.

kansainvälisesti, kun mukaan yhteistyöhön tuli myös Kansainvälisen museoneuvoston ICOMin Suomen komitea.

”Se on mieletön oppimisen kokemus. Seminaarityöryhmissä saa paljon kokemusta asioista, joista ei teoreettisemmassa opetuksessa puhuta. Seminaari on vertaisoppimispaikka, jossa yhdessä mietitään ja järjestetään.”

Käytännön tarpeesta opettajan avuksi

Kiertoon, korjaukseen vai poistoon? Näin kysytään seminaarin otsakkeessa. Jyväskylän yliopiston musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen museologian oppiaineen opiskelijoiden toteuttama museologian seminaari on järjestetty yhtäjaksoisesti vuodesta 1996 alkaen. Erikoisen seminaarista tekee se, että se on lähes kokonaisuudessaan opiskelijoiden järjestämä. Yliopiston henkilökunnan rooliksi jää lähinnä tilojen varaaminen. Muistin huomen, Museot vuorovaikutuksessa, Museoetiikka 2.0. Jo teemat kertovat, että Jyväskylän museologian seminaarit käsittelevät usein asioita, jotka eivät ole helppoja kysymyksiä museokentällekään. Minna Mäkinen kertoo, että ajankohtaisuus ja puhuttelevuus vaikuttavat teeman valintaan. Seminaarin suunnittelu lähtee liikkeelle jo loppusyksystä, jolloin ainejärjestö Corpus ry alkaa markkinoida ja mainostaa seminaaria. Seminaarityöryhmässä käsitellään itsenäisesti seminaarin mahdollisia teemoja. Pari vuotta sitten seminaari linkittyi

L A M A

TI I VI ST I

M U SEO A L A N

SO L I D A ARI S UUT TA

Minna Mäkisen työnkuva Jyväskylän yliopistossa koostuu puoleksi etnologian opetuksesta historian ja etnologian laitoksessa ja puoleksi museologian opetuksesta musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitoksessa. Lisäksi hän opettaa museologiaa avoimessa yliopistossa. Työtä rikastuttavia asioita ovat tietysti opiskelijat, joilla on erilaisia taustoja. Mäkinen opiskeli myös itse Jyväskylän yliopistossa opettamiaan aineita. Vuonna 2003 alkaneet jatko-opinnot johtivat määräaikaisen etnologian yliopistonopettajan paikan myötä kahden oppiaineen opettajaksi. Opiskelijan asemaan Mäkinen osaa asettua myös entisenä ainejärjestöaktiivina, jonka kautta uralle löytyi perustavanlaatuisia piirteitä. ”Etnologiasta ja museologiasta löysin kulttuuriperintöön liittyvän suuntani opinnoissa. Jo opintojen varhaisesta vaiheesta lähtien toimin aktiivisesti ainejärjestöissä, olin muun muassa perustamassa museologian opiskelijoiden Diaario ry:tä. Minulla on sellainen käsitys, että aktiivisuuteni museologian oppiaineessa loi myös pohjaa sille, että toimin nyt opettajana”, Mäkinen toteaa.

Museologian seminaaria hän pitää erityisen hyvänä esimerkkinä pitkään jatkuneesta perinteestä, vaikka Diaario ry on nyttemmin sulautettu osaksi kirjallisuuden, taidehistorian, taidekasvatuksen ja museologian yhteistä ainejärjestöä Corpus ry:tä. ”Yliopistomaailmassa, kuten muuallakin on kova kiire ja opiskelijoilla paljon paineita. Siksi on hienoa, että seminaari on säilynyt. Sen järjestäminen on opiskelijoille iso haaste ja työ”, Mäkinen kertoo. Mäkinen oli itse järjestämässä ensimmäistä museologian seminaaria vuonna 1996. Tuolloin Jyväskylän yliopistossa ei vielä ollut museologian professuuria, vaan museologian oppiaine lepäsi yliassistentti Janne Vilkunan hartioilla. Juuri huoli opetuksen jatkuvuudesta herätti Mäkisen ja hänen opiskelijatoverinsa ideoimaan vaihtoehtoista opiskelumuotoa, museoalaan liittyvän seminaarin järjestämistä yliassistentin opetuskuorman keventämiseksi. ”Ajatuksena oli kutsua ehkä 20-30 museoihmistä Jyväskylään ja haalia ylioppilastalon yläkertaan patjoja, joiden päällä olisimme istuskelleet ja puhuneet museologiasta. Kun lähdimme toteuttamaan ensimmäistä seminaaria, siitä tuli kuitenkin heti kaksipäiväinen ja osallistujiakin oli 150. Olimme ylpeitä, että paikalle tuli paljon museoihmisiä ja museologian opiskelijoita eri yliopistoista, sillä koettiin tärkeäksi saada museoihmiset sinne keskustelemaan kanssamme”, Mäkinen kertoo. Edelleen verkostoituminen on yksi tärkeimpiä seminaarin sivutuotoksia. Museologian seminaarissa Minna Mäkinen pitää hienona sitä, että se antaa yhteisen forumin, jossa opiskelijat ja ammattilaiset voivat kohdata toisiaan.

Seminaari on järjestetty samassa muodossa alusta alkaen. Ensimmäisiin seminaareihin tukea saatiin paikallisilta museoilta ja luonnollisesti MAL:lta. Museoalan ammattiliitto on ollut tukemassa Museologian seminaarin järjestelyjä sen alusta alkaen eli jo 22 kertaa. Yhteistyökuvio oli helppo sovittaa toiminnanjohtaja Ulla Mätön kanssa, kun Mäkinen itsekin oli MAL:n hallituksen varajäsen 1990luvun puolivälissä.

Ammatillisuus puhuttaa Ensimmäisessä Museologian seminaarissa pohdittiin, millaisella koulutuksella voi mennä töihin museoalalle. Minna Mäkinen kertoo, että tuolloin puhuttiin paljon folkloristiikasta ja että onko suullisen perinteen koulutuksen saaneella asiaa museoon. ”Tuolloin lähdettiin liikenteeseen siis museopoliittisesta kysymyksestä. Samalla linjalla ollaan myös nykyisissä teemoissa, kun pohditaan vaikkapa esinebulimiaa, tiukentuvia resursseja ja siihen liittyviä valintoja, mitä säilytetään ja mitä unohdetaan”, Mäkinen pohtii. Ammatillisuus on ollut seminaareissa usein kiinnostava ja polttava kysymys. Mäkisen mukaan museoalan ammattilaisuus on tietyiltä osin muuttumassa tulevaisuudessa ja se heijastuu myös museoalan opetukseen. Uusi museopoliittinen ohjelma kannustaa entisestään esimerkiksi yleisötyön eri muotojen korostamiseen. ”Se tarkoittaa, että museoprofession sisällä tarvitaan entistä vaihtelevampaa osaamista. Ei välttämättä enää riitä pelkkä sisällöllinen osaaminen, vaan vaaditaan entistä enemmän viestinnällisiä ja pedagogisia

L AMA

T I I VI S T I

MUS EOAL A N

S OL I DAARISUUTTA

taitoja tai ylipäätään museon ja ihmisen sekä museon ja yhteiskunnan kohtaamispintojen hallinnan taitoja”, Mäkinen kertoo. Profession muuttuminen tarkoittaa myös ammatillisen identiteetin muuttumista, koska osaaminen ja työtehtävät muuttuvat ja Mäkisen mukaan se vaikuttaa ennen kaikkea siihen, minkälaisten ihmisten kanssa on tekemisissä ja keihin peilaa itseään. ”Koska museot ovat entistä enemmän verkottuneita paitsi keskenään myös muiden yhteiskunnallisten toimijoiden kanssa, identiteettejä on varmasti useampia, riippuen siitä millaisella sektorilla museossa toimii.” Mäkisen mukaan museologia yhtenä oppiaineena ei pysty vastaamaan kaikkiin työelämän haasteisiin, jolloin museologian opiskelijoiden sivuainevalinnoilla ja osaamisen kirjolla on merkitystä. Seminaarin järjestäminen antaa siten opiskelijoille myös arvokkaita työelämätaitoja. Kun museot muuttuvat ja museoala muuttuu, on puhe kääntynyt itse asiassa jo takaisin perussisällönhallintaan, esine- ja taideteostuntemukseen, joista museot antavat usein palautetta yliopistolle ja jotka museoissa ovat oma ammatillinen taitonsa ja joita ei sopisi unohtaa. ”Se on tällä hetkellä asia, mitä pitäisi miettiä”, Mäkinen kertoo.

L A M A

TI I VI ST I

M U SEO A L A N

SO L I D A ARI S UUT TA

Yksityinen museosektori sai työehtosopimuksensa 1990-luvun alkuvuosina eniten kasvua oli yksityisellä sektorilla työskentelevien museotyöntekijöiden osalta, minkä vuoksi jo kauan ajatuksissa ollut ajatus yksityisten museoiden työehtosopimuksesta alkoi konkretisoitua. Akavan Erityisalojen Keskusliiton ja LTK:n Erityisalojen Työnantajaliiton edustajat kävivät syksyn 1995 neuvotteluja yksityisiä museoita koskevan työehtosopimuksen aikaansaamiseksi. Sopimuksen hyväksyminen ei ollut kuitenkaan helppoa. Sitä osoitti jo neuvottelutuloksesta järjestetty jäsenäänestys. Kun äänestysprosentti kohosi yli yhdeksänkymmenen ja kaksi kolmasosaa äänestäneistä kannatti sopimuksen hyväksymistä, ratkaisu oli selvä. Sopimus merkitsi suurta muutosta yksityisiin museoihin. Ne ehtivät olla kaksi vuotta ilman kollektiivisopimusta ja aikaisempi toimiehtosopimus, jota yleisesti pidettiin varsin kahlitsevana, oli lähes samanlainen kuin valtion virkaehtosopimus. Akavan Erityisalojen Keskusliitto allekirjoitti yksityisiä museoita koskevan työehtosopimuksen 1.12.1995. Sopimusta noudatettiin kuudessa museossa. Vihdoin yksityisiä museoita sitoivat samat työehtosopimuksen raamit kuin kunnallisia ja valtiollisia museoita. Sopimuksen synnyttäminen oli pitkä prosessi, joka alkoi jo laman syvimpään aikaan vuonna 1993 toimiehtosopimusjärjestelmän lakatessa. MAL:lle ja erityisesti AEK:lle sopimus oli historiallinen – ensimmäinen liiton oma työehtosopimus. Pitkän lamakauden jälkeen sopimusta pystyi pitämään helposti voitokkaana.

organisoi kampanjan, johon sisältyi muun muassa paikallisia infotilaisuuksia ja radio-ohjelmia. Sopimus oli 1990-luvulle ominainen yksityissektorin työehtosopimus joustoineen ja paikallisine sopimisineen. Koska yksityisten museoiden toimintaedellytykset vaihtelivat melkoisesti, paikallisen sopimisen piiriin sisällytettiin melkoinen määrä asioita. Uusi sopimus oli kuitenkin minimi- eli alarajat määrittävä sopimus, jonka myös työnantajat sisäistivät. Sopimus noudatti yleisraameiltaan talous- ja työmarkkinapoliittista sopimusta korotusajankohtineen ja muine osineen. Se ei jo solmimisajankohdastaan johtuen voinut olla osa yleissopimusta. Sopimuksen myötä työnantajalle tuli mahdollisuuksia vaikuttaa palkkauksella henkilöstöpoliittisiin asioihin ja käyttää henkilöstöä entistä joustavammin. Samalla mahdolliseksi tuli myös tuottavuuden nostaminen ja henkilöstömenojen säästö. Sopimuksen henkenä oli, että näistä kustannussäästöistä tulevaa hyötyä tuli kuitenkin antaa myös toimihenkilöille ja työpaikan yhteiseksi hyödyksi. Valitettavasti sopimus sinällään ei kohonnut museoalan yleisen palkkatason yläpuolelle.

Sopimuksen saaminen mahdollisti myös luottamusmiesten valinnan museoalan työehtosopimusta noudattaviin museoihin. Luottamusmiehet valittiin kaikkiaan kuuteen museoon. AEK järjesti luottamusmiehille koulutuksen. Esimerkiksi vuonna 1998 kaikkiaan 23 Museoalan ammattiliiton jäsentä toimi Akavan varsinaisina tai varaluottamusmiehinä. MAL:n toimisto pyrki luomaan kattavan tiedonvälitysverkoston, jonka avulla tieto saatiin kulkemaan nopeasti ja laajasti. Samalla Akava kiinnostui myös museoalan palkkakysymyksistä, jotka johtivat laajaan kulttuurialojen kampanjointiin.

Uusi palkkausjärjestelmä oli merkittävin muutos moderniin suuntaan. Sopimuksen myötä avautui mahdollisuus käyttää palkkausta motivoivan henkilöstöpolitiikan keskeisenä keinona. Sopimus ei luonnollisesti syntyessään ollut täysin valmis, vaan esimerkiksi luokitus oli liian karkea eikä koulutusta otettu riittävästi huomioon palkanmuodostuksessa. Sopimuksesta puuttui vielä myös luottamusmiessopimus, joka oli sopimuksen toimivuuden kannalta välttämätön. Kun luottamusmiessopimus saatiin solmittua ja luottamusmiehet saatiin valittua, oltiin valmiita yksityisten museoiden työehtosopimuksen kehittämiseen ja laajentamiseen kohti nykyistä mallia.

Akavan edustajakokouksen hyväksymän Suuntaviivat-asiakirjan ja tupotavoitteiden pohjalta Akava nimesi työryhmän miettimään, olisiko mahdollista saada sopimuksiin erillinen alipalkatuille naisille tai naisvaltaisille aloille suunnattu erä. Akavan Erityisalojen Keskusliittoa edustivat viestintäpäällikkö Ritva Rasila ja lakimies Seppo Rautiainen. AEK alkoi panostaa vuosituhannen lopulla reippaasti kulttuuriammattien tunnetuksi tekemiseen. Rasila

Samaan aikaan palkkausjärjestelmiä oltiin muuttamassa myös valtiolla. Uudet järjestelmät perustuivat työn vaativuuteen ja henkilökohtaiseen palkanosaan. Muun muassa Valtion taidemuseossa käynnistettiin kannustavan palkkausjärjestelmän kehittäminen. Uusi palkkausjärjestelmä otettiin käyttöön siellä vuoden 1995 aikana. Uusi työaikalaki astui voimaan 23.11.1996. Lukuisat erillislait poistuivat ja yhtenäiseen työaikalakiin sisällytettiin merimiehiä lukuun L AMA

T I I VI S T I

MUS EOAL A N

S OL I DAARISUUTTA

Yksityisten museoiden työehtosopimus solmittiin 1.12.1995. Tammikuussa 1996 pidettiin sopimusta koskeva tiedotustilaisuus. Läsnä olivat LTK:n asiamies Jukka Karhu (vas.), Kauko Alanne Taideteollisesta korkeakoulusta, Pirkko Madetoja Hotelli- ja ravintolamuseosta, Leena Hiltula Metsästysmuseosta, Kitty Grönholm Hotelli- ja ravintolamuseosta, Tony Parkkima Taideteollisuusmuseosta, Lea Väkeväinen Tekniikan museosta, Sanna Teittinen Teatterimuseosta, Tuula Kuusisalo Tekniikan museosta, Pirjo Porkka Valokuvataiteen museosta, Liisa Päivike Valokuvataiteen museosta, Hanna-Leena Helavuori Teatterimuseosta ja AEK:n toiminnanjohtaja Tapio Jaakkola. Kuva: MAL:n arkisto

Suomen merimuseon laboratoriosta 1992. Kuva: Antti Huittinen / Museovirasto

L A M A

TI I VI ST I

M U SEO A L A N

SO L I D A ARI S UUT TA

ottamatta kaikki työaikasäännökset. Lakia alettiin soveltaa sekä julkisella että yksityisellä sektorilla. Museovirastossa jatkui tehtävien vaativuuteen perustuvan palkkausjärjestelmän kehitystyö. Museoviraston kaikki tehtävät oli saatu pisteytettyä vuoden loppuun mennessä. Molemmissa laitoksissa oli käytetty Palkkavaaka-järjestelmää. AEK perusti palkkausjärjestelmän uudistamista seuraamaan työryhmän, johon kuului edustajat Kansallisarkistosta, Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksesta, Museovirastosta ja Valtion taidemuseosta.

Kenttäedustuksen ja kansainvälistymisen aikaa 1990-luku ei tarkoittanut kaikessa suhteessa toiminnan heikkenemistä. 1980luvun lopulla ja 1990-luvun alussa erilaiset MAL:n delegaatiot alkoivat tulla yhä yleisimmiksi erilaisissa seminaareissa ja koulutuksissa sekä museo- että ay-kentällä. Se kertoi aktiivisesta osallistumisesta oman alan toimintaan. Sitä mukaa kun esimerkiksi luottamusmies- ja erilaiset kehittämiskoulutukset tulivat kiinteäksi osaksi AEK:n toimintaa, myös MAL:n uusi järjestösihteeri Ulla Mättö osallistui niihin yhdessä puheenjohtajan kanssa. Selkeä kehityksen imu selvästi vei järjestötekijät mennessään, ja esimerkiksi vuonna 1990 käytiin kouluttautumassa sekä arkistonhoitokurssilla Toimihenkilöarkistossa että Helsingin kesäyliopiston tiedotuskurssilla. Alan omissa tilaisuuksissa edustaminen koettiin tärkeäksi, sillä presenssillä luotiin myös imagoa ja yhteyttä museoalan muihin toimijoihin. Näistä erityinen oli museoammatillisen koulutuksen puolesta ääntä pitänyt Museopoliittinen yhdistys, jonka toimijoista moni oli myös MAL:n hallitusaktiiveja. MAL järjesti yhdessä Museopoliittisen yhdistyksen kanssa Jyväskylässä seminaarin otsikolla ”Museoalan työvoimavarat, riittävätkö resurssit?” 1990 ja seuraavana keväänä yhteisen museoalan selviytymistä pohtivan opintoja tutustumismatkan Tukholmaan. Kurssilla käsiteltiin muun muassa tulosjohtamista ja tuloksellisuuden mittaamista. Tämän pohjalta MAL järjesti samana syksynä vielä oman museotyön tuloksellisuutta käsittelevän kurssin jäsenistölleen. 1990-luvulla luontevaksi yhteistyökumppaniksi tuli Kirjastonhoitajien liitto, olihan synergiaeduksi todettu jo kuuluminen samaan kunnalliseen organisaatioon, johon leikkaukset iskivät. Myös Arkistoalan ammattiyhdistyksen kanssa alettiin tehdä yhteistyötä. 1990-luvun puoleenväliin asti niin AEK:n

kuin MAL:n jäsenmäärä kasvoi hurjasti, jolloin koulutuksissa nousivat esille yhdessä tekemisen ja yhteistyön tiivistämistä koskevat teemat. Myös MAL alkoi tehdä yhteistyötä Suomen museoammattilaiset ry:n, eli entisen Suomen museoamanuenssit ry:n kanssa, joka aiemmin oli jäänyt pitkälti yhteistyökumppanien ulkopuolelle. MAL:n puheenjohtajana pahimmat lamavuodet toiminut Ulla Aartomaa tuli hallitukseen vuonna 1989. Puheenjohtajan nuijaa hän heilutteli rauhalliseen ja rakentavaan tapaansa vuodesta 1991 vuoden 1994 loppuun. Ulla Aartomaa toimi puheenjohtajana yhteistyöhakuisesti, monet luottamustehtävät museoalalla olivat luoneet pohjan, jolta oli luontevaa solmia yhteyksiä museoalan eri järjestöihin ja kehitellä yhteisiä ajatuksia AEK:n jäsenyhdistysten kanssa. Niinpä MAL:lle kehittyi vahva edustus AEK:n eri toimielimiin. Yksissä tuumin järjestettiin myös eri järjestöjen tapaamisia ja yhteistä koulutusta sekä kehiteltiin Museoalan ammattiliiton työvoimapankki Suomen Museoliittoon, jotta työnhakija ja työnantajien edustajat olisivat löytäneet paremmin toisensa massatyöttömyyden aikana. Uutena ja EU:n myötä yhä tärkeämpänä tehtävänä Museoalan ammattiliittoon tuli kansainvälinen yhteistyö, jonka Aartomaa aloitti. Hän saattoi matkaan museoalan ammattiliittojen kansainvälisen yhteistyön, jonka ensimmäinen askel oli yhteyksien solmiminen Viron kulttuurityöntekijöiden ammattiliittoon ja seuraava askel pohjoismaisen yhteistyön aloittaminen. MAL halusi olla erityisesti mukana työn vaativuuden arvioinnin kehittämisessä niin kotimaassa kuin kansainvälisesti. Yhteistyöprojekti alkoi Tukholmasta 1994 ja jatkui Kööpenhaminassa ja sen jälkeen Helsingissä 1995. Museoammatin statuksen kannalta yhteistyöprojektissa pohdittiin, miten museoihmiset kokevat itse työnsä ja yhteiskunnan suhteen. Pohjoismaat toteuttivat jäsenkyselyn, jossa kartoitettiin museoalan asiantuntijoiden näkemyksiä työstään, roolistaan yhteiskunnassa sekä vaikutusmahdollisuuksistaan. Kehittää haluttiin myös museologian opetusta olemassa olevien instituutioiden pohjalta ja yhteistyössä niiden kanssa. Yhteyttä pidettiin telefaxilla ja vähän myöhemmin jo sähköpostilla. Vuosina 1995-2000 MAL:n puheenjohtajana toimi Keski-Suomen museon museolehtori Ritva Palviainen. Palviaisen aika muistetaan yhdistyksessä pitkälti kansainvälistymisen aikana. Viimeisessä pääkirjoituksessaan MAL:n jäsenkirjeessä 2/2000 Palviainen toteaa, että ajan henki oli vaihdellut melkoisesti hänen oman museotyökokemuksensa varrella vuosina 1977-2000, jolloin voimakkaan ja monipuolisen kehityksen kausi katkesi 1990-luvulla lamaan, L AMA

T I I VI S T I

MUS EOAL A N

S OL I DAARISUUTTA

Allekirjoitustilaisuus 27.2.1998, työryhmä on saanut valmiiksi sopimuksen palkkausjärjestelmän uudistamisesta Museovirastossa. Henkilöt vasemmalta: ylitarkastaja Inari Paukkula (Museovirasto), osastosihteeri Mirja Virnes (Museovirasto, luottamusmies Pardia), Kaarina Saikkonen (SAK), konservaattori Matti Aaltonen (Museovirasto, luottamusmies SAK), puheenjohtajana hallintojohtaja Heikki Halttunen (Museovirasto), Ari Komulainen (Pardia), Jouko Hanhikorpi (SAK), Seppo Rautiainen (AKAVA), tutkija UllaRiitta Kauppi (Museovirasto, luottamusmies AKAVA) ja sihteerinä henkilöstösihteeri Hannele Muukkonen (Museovirasto). Kuva: Museovirasto

Museoviraston palkkausuudistuksen arkkitehdit. Vasemmalla akavalaisten pääluottamusmies tutkija Ulla-Riitta Kauppi, hallintojohtaja Heikki Halttunen, ylitarkastaja Inari Paukkula ja AEK:n lakimies Seppo Rautiainen. Kuva: Leena Louhivaara

100

L A M A

TI I VI ST I

M U SEO A L A N

SO L I D A ARI S UUT TA

jonka aikana hallinto korostui suhteettomasti. 1990-luvusta hän totesi, että museoalan ammattilaiset yrittivät vuosikymmenen aikana herätellä keskustelua asiantuntijayhteisöön soveltuvista johtamis- ja hallintomalleissa laihoin tuloksin. Sen sijaan museoalan kapea-alainen koulutus ja pienet työmarkkinat olivat jumittaneet ihmiset liian pitkäksi aikaa paikalleen ja estäneet luonnollista uusiutumista. Mallia jumittumisen estoon lähdettiin hakemaan Ruotsista, jossa Göran Rosanderin mukaan (Museerna och tidsandans förändring, Nordisk museologi 1/1996) suurissa museoissa täkäläiset kollegat olivat eläneet ajan hengessä, minkä nähtiin heijastuvan väistämättä myös museotyöhön. Museoalan pohjoismainen ay-yhteistoiminta käynnistyi vuoden 1994 lopussa. Keskeisellä sijalla yhteistyössä olivat ammatilliset asiat ja niihin kytkeytyivät palkkaukselliset ynnä muut työsuhteen ehtoihin liittyvät edunvalvontakysymykset. MAL:n edustajina Pekka Erämetsä ja Soile Rinno osallistuivat lokakuussa 1994 ensimmäiseen Tukholmassa järjestettyyn kokoukseen. Myös Viron AEK:ta vastaavaan ammattiliittoon, Eestin Kulttuuriammattiyhdistysten liittoon oltiin yhteydessä. Uusi puheenjohtaja Ritva Palviainen ja Pekka Erämetsä osallistuivat MAL:n edustajina 1995 Kööpenhaminassa järjestettyyn arkisto-, kirjasto- ja museoalan ammattiliittojen yhteispohjoismaiseen tapaamiseen. Museosektorin kokouksessa keskusteltiin museoiden tehtävistä, alan koulutuksesta sekä harjoittelija- ja työpaikkavaihdon käynnistymisestä. Turussa 1998 järjestetyssä yhteisessä pohjoismaisen arkisto-, kirjasto- ja museoalan tapaamisessa Merja Herranen nimitettiin pohjoismaista museoalan työpaikkavaihtoa käsittelevän työryhmän jäseneksi ja Ritva Palviainen pohjoismaisissa museoissa suoritettavaa tutkimustyötä selvittävän työryhmän

jäseneksi. Pohjoismaisten museoalan ammattiliittojen yhtenä yhteistyöhankkeena oli ollut pohjoismaisen työpaikkavaihdon käynnistäminen. Tukea hankkeelle haettiin Pohjoismaisen ministerineuvoston museokomitealta. Komitea myönsi hankkeelle rahaa yhteensä 300 000 Tanskan kruunua. Projekti toteutettiin vuosina 1998-2000. Vuonna 1998 vaihto-ohjelmaan oli käytettävissä 100 000 Tanskan kruunua. Tukea myönnettiin kahdelle MAL:n jäsenelle, jotka molemmat olivat valinneet kohdemaakseen Ruotsin. Lisäksi tukea sai kolme ruotsalaista. Samalla kansainvälistä toimintaa jatkettiin EU:n Leonardo-ohjelman myötä projektilla ”Museum professionals – a gap between education and work”. Koulutusyhteistyön ydinmaat olivat projektin alkuvaiheessa Alankomaat, Britannia, Ruotsi ja Tanska. Partnereiksi otettiin vielä lisäksi EU:n ulkopuolelta Suomi, Norja ja Islanti. Yhteiskunnassa meneillään olleet suuret muutokset, kansainvälistyminen, Euroopan yhdentyminen ja rajojen murtuminen, kulttuurien kohtaaminen ja tietoyhteiskuntaan siirtyminen, tulivat siten kaikki MAL:n asialistoille nopeasti ja yhtä aikaa. Kansainvälistymisen katsottiin tuovan museoalalle laajempia näköaloja, kumppanuutta yli rajojen, uusia sävyjä asiantuntijapiirien keskusteluun sekä konkreettisina EU-projektit, kielitaidon ja työpaikkavaihdot. Työpaikkojen ei Suomessa koettu tuovan ainakaan liikaa mahdollisuuksia kansainvälistymiseen. Varsinkin julkisella sektorilla hierarkia oli yksi kansainvälistymisen este, ja työpaikkojen kansainvälistyminen useimmiten johdon asia. Tähän ajattelutapaan MAL:n aloittama kansainvälistyminen toi raikkaan tuulahduksen.

L AMA

T I I VI S T I

MUS EOAL A N

S OL I DAARISUUTTA

101

Ylös lamasta ja eteenpäin Museot itsessään selvisivät lamasta loppujen lopuksi kohtuullisen hyvin taloudellisista vaikeuksista huolimatta. Museoiden toimintamenoja karsittiin laman aikana kovalla kädellä, mutta vakinaista henkilökuntaa ei irtisanottu, sillä se olisi tarkoittanut museolain takaamien valtionosuuksien menetyksiä. Museolaki siis tietyllä tapaa auttoi kritiikistä huolimatta museoita selviämään tiukkojen aikojen läpi, vaikka taloudellinen tilanne ei 1990-luvun lopulla ollut hyvä. Vuosikymmenen peruja koko yhteiskunnalle ja myös museoille oli tulosvastuu, joka vaikuttaa edelleen. Sponsorointi tuli museoalalle samalla, mikä pakotti museot entistä avoimemmiksi ja vaikutti erityisesti museoiden viestinnän ja markkinoinnin kehitykseen. Museoiden näyttelyt ja toiminta haluttiin näkyväksi ja merkitykselliseksi yleisön ja yhteiskunnan silmissä. 1990-luvun lopulla puhuttiin vielä yleisesti siitä, että sponsoriasioiden hoitaminen oli aikaa vievää ja ennen kaikkea poissa muusta museotyöstä. Lisätaakaksi koettiin, että sponsoroinnin avulla saatujen varojen lisäksi jouduttiin myös sitoutumaan sponsorin intresseihin. Resurssointi itsessään eteni hitaasti, mutta näytti jo selkeää suuntaviivaa seuraavalle vuosikymmenelle. 1990-luvun loppupuolella todettiin myös jälleen, että museoalan palkkauksessa oli valloilla selvä jälkeenjääneisyys. Vaikka museoalan työntekijöillä oli useimmiten pitkä työkokemus, he olivat korkeakoulutettuja ja motivoituneita työhönsä, rahassa työtä ei arvostettu. Akavan pääluottamusmies Marja von

102

L A M A

TI I VI ST I

M U SEO A L A N

SO L I D A ARI S UUT TA

Porat arveli Turun Sanomien haastattelussa 15.9.1999, että syynä kulttuurisektorin alipalkkaukseen oli se, että kulttuurialan työtä oli totuttu pitämään lähinnä vahvana harrastuksena, jossa työn tekemisen ilo oli ollut merkittävämpää kuin palkkaus. Siksi pitkän tähtäimen pysyviä ratkaisuja oli mahdollista saada aikaan valtakunnallisella tasolla toteutettavien palkkarakenteiden uudistusten ja asiantuntijapalkkausjärjestelmän kautta. Museologian kehittämisen ja yhteiskunnallisen merkityksellisyyden puolesta haluttiin ottaa kantaa, sillä alalla alettiin jo uumoilla 1970- ja 1980-luvulla töihin tulleiden eläköitymisestä vuosina 2001-2025. Museoviraston pääjohtaja Henrik Lilius, Kansallismuseon johtaja Ritva Wäre, Valtion taidemuseon ylijohtaja Marja-Liisa Rönkkö, Luonnontieteellisen keskusmuseon johtaja Juhani Lokki, Suomen museoliiton pääsihteeri Anja-Tuulikki Huovinen ja MAL:n puheenjohtaja Ritva Palviainen allekirjoittivat kannanoton samana vuonna ensimmäisen professuurin saaneen museologian puolesta. Kannanoton mukaan ”Suomen museoalan nykyiset ongelmat tuskin ratkeavat pelkästään työtaakan alla ahkeroimalla, vaan tarvitaan uusia visioita ja niiden mukaisia toimia. Jos museotyön paradigma halutaan vaihtaa, se onnistuu tehokkaimmin sukupolvenvaihdoksen aikana. Museoissa työskentelevien tietoja taitopääoman siirto seuraajille muodostunee sukupolven vaihdoksen suureksi ongelmaksi.”

Tutkija Ulla Kinnunen MAL:n seminaarissa Jyväskylässä Keski-Suomen museossa 9.11.1998. Kuva: MAL:n arkisto

Jyväskylän yliopiston museologian professori Janne Vilkunan mukaan 1990-luku toi tulosvastuun museoihin. Keskisuomalaisen haastattelussa 10.3.1999 hän ei siltikään pitänyt museoiden taloudellista tilaa erityisen hyvänä. Kuva: Hanna Marjanen

L AMA

T I I VI S T I

MUS EOAL A N

S OL I DAARISUUTTA

103

Pohjoismaiseen museo-, arkisto- ja kirjastoalan kokoukseen 5.-6.6.1998 Turussa kuului tutkija Anneli Sorvojan (vaaleassa takissa) vetämä kierros Kuralan Kylämäessä. Kuva: Ritva Rasila

Pohjoismainen museo-, arkisto- ja kirjastoalan kokous Turussa 5.-6.6.1998. Museosektorin kokous Turun linnassa. Pöydän päässä kokouksen puheenjohtaja Solveig Sjöberg-Pietarinen, vasemmalta Olof Stroh, Bibbi Olsson, Bengt Larsen, Bo G. Svensson, Helge Sörheim, Merete Essenbek, Lise Talleraas, Pirjo Porkka, Merja Herranen. Kuva: Ritva Rasila

104

L A M A

TI I VI ST I

M U SEO A L A N

SO L I D A ARI S UUT TA

Hallitus oli yksimielinen vuonna 1998. Merja Herranen, Maarit Talamo-Kemiläinen, Ulla-Riitta Kauppi, Ritva Palviainen, Pirjo Porkka, etualalla Soile Rinno. Kuva: MAL:n arkisto

MAL:n 30-vuotisjuhlien kunniaksi teetetyt hihanauhat koristivat puheenjohtaja Merja Herrasen ja toiminnanjohtaja Ulla Mätön käsivarsia vastaanotolla vuonna 1999. Kuva: MAL:n arkisto

Ystävykset ja kollegat. MAL:n pitkäaikainen aktiivi Anneli Sorvoja seuranaan yhdistyksen isä ja ensimmäinen puheenjohtaja Knut Drake MAL:n 30-vuotisjuhlissa 1999. Kuva: MAL:n arkisto

L AMA

T I I VI S T I

MUS EOAL A N

S OL I DAARISUUTTA

105

Vahvempana uudelle vuosituhannelle MAL eli muutoksessa 1980-luvun lopulta 2000-luvun alkuun. Yhdistys oli saanut uutta puhtia uudesta järjestösihteeristä, joka kohtasikin ensimmäisinä vuosinaan nousukauteen tottuneen museoalan, mutta pian laman syvennyttyä joutuikin painimaan alati lisääntyvän työelämän ulkopuolella olevan jäsenistön kanssa. Voi sanoa, että 1990-luku kasvatti MAL:ia henkisesti moneen suuntaan. Se joutui ristipaineisiin, kun toisaalta kaiholla odotettu ja valmisteltu museolaki tuli voimaan, kuitenkaan vastaamatta todelliseen kysymykseen museoiden jo valmiiksi heikoista toimintaresursseista. Sen sijaan parjattu museolaki oli loppujen lopuksi myös se voima, joka pelasti museot suuremmilta irtisanomisilta. MAL:n merkitys museoalalle korostui 1990-luvun kriisivuosina, jolloin yhteiskunta oli murroksessa ja toisaalta museoalalle tulvi uusia trendejä, kuten elämyksellisyys, näkyvyys ja digitaalisuus, joiden kanssa kamppaileva museoammattilainen tarvitsi entistä enemmän eväitä. MAL ei asettunut täysin poikkiteloin museoalan trendejä vastaan, vaikka opetusministeriön vuonna 1998 asettaman Museo 2000 -toimikunnan luomaa ohjelmaa ja museoiden tehtäviä luettiin varoen. Mietinnössä todettiin, että uudistuminen ja innovatiiviset toimintamuodot olivat tulleet museotyöhön uutena ilmiönä, vaikka museoväki saattoi todeta nämä jo ainakin vuosikymmenen, ellei parikin, vanhoiksi toimintapaineiksi. Siinä missä 1990-luku oli supistusten aikaa museoille, se oli sitä myös ay-liikkeelle yleensä. MAL:ssa ja AEK:ssa työmarkkinoiden muutokset huomattiin nopeasti kasvavana jäsenmääränä, mikä viimeistään testasi myös Erityisalojen työttömyyskassan toimivuuden. Sen sijaan voittoja saatiin yksityisen museoalan työehtosopimuksen muodossa, mikä loi uskoa yksityisen museoalan ammattilaisen tulevaisuudelle. Yhteistyötoiminta tiivistyi sekä museoalan sisällä, AEK:laisten järjestöjen kesken että kansainvälisesti. Siksi uudelle vuosituhannelle tultaessa MAL huomasikin olevansa edellisen vuosikymmenen kynnykseen verrattuna sekä kansainvälisempi, ammattimaisempi että rikkaampi niin jäsenistöltään kuin ammattinimikkeiltään.

106

L A M A

TI I VI ST I

M U SEO A L A N

SO L I D A ARI S UUT TA

Museon lipunmyyntipiste 1997. Kuva: Rauno Träskelin / Museovirasto

Museoviraston rakennushistorian osaston toimitilat Ritarihuoneella; muuttovalmistelut käynnissä vuonna 2000. Kuva: Jussi Puikkonen / Museovirasto

Monissa AEK:n ja AKAVA-Ålandin tehtävissä toiminut MAL:n hallituksen monivuotinen jäsen arkeologi Pekka Erämetsä valittiin vuoden AEK:laiseksi vuonna 2000. Erämetsän mainittiin olevan sekä ammatillisesti että ammattiyhdistysosaamisensa puolesta laaja-alainen moniottelija. Kuva: MAL:n arkisto

Puheenjohtaja vaihtui vuonna 2001. Ritva Palviainen (vas.) luovutti puheenjohtajan nuijan Merja Herraselle, joka luotsasi MAL:ia aina vuoteen 2015 asti. Kuva: MAL:n arkisto

L AMA

T I I VI S T I

MUS EOAL A N

S OL I DAARISUUTTA

107

Akavan mainosti näkyvästi palkkakampanjaansa Helsingin Sanomissa 29.10.2000.

108

L A M A

TI I VI ST I

M U SEO A L A N

SO L I D A ARI S UUT TA

V Kohdi modernia edunvalvontaa 2001â&#x20AC;&#x201C;2014

KOHT I

MODERNI A

EDUNVA LVO N TAA

109

Työelämä modernisoituu Uuden vuosituhannen alkua leimasi nopea tietotekniikan murros, joka muovasi työelämää radikaalisti. Kännyköiden, internetin ja digitalisaation ansiosta tiedonsiirto vapautui. Jo aikaisemmin käynnistynyt yhteiskunnan rakennemuutos kiihtyi teollisuuden siirtäessä tuotantoa halvempien tuotantokustannusten maihin. Globalisaatio näkyi Suomeen kohdistuneessa muuttoliikkeessä, entistä useammat palkansaajat ja yrittäjät olivat vierasperäisiä. Samalla yksityistämiskehitys jatkui ja entistä useampia julkiselle sektorille kuuluneita toimintoja siirrettiin vapaille markkinoille. Laman jälkeisellä nousukaudella uusi kehityssuunta näyttäytyikin monille toimivana ja ristiriidattomana. Ostovoima kasvoi, kun veroja alennettiin ja palkat nousivat. Nousukauden toiveikkuus kääntyi, kun finanssitalouden velkakupla puhkesi Yhdysvaltojen asuntolainasektorilla ja levisi maailmanlaajuiseksi lamaksi vuosina 2007-2009. Subprime-kriisin pitkittyessä myös eurooppalaiseksi eurokriisiksi talouden odotukset muuttuivat. Poliittisessa keskustelussa työnantajajärjestöt aloittivat aikaisemmista lamoista tutut vaatimukset julkisten menojen leikkauksista ja työehtojen heikennyksistä. Työväenliikkeen historiaa ja 2000-luvun työelämää tutkineen Iris Olavaisen mukaan muuttuneessa yhteiskunnallisessa ja taloudellisessa tilanteessa korostuivat monet uuden työelämäkehityksen ongelmat. Entistä useammat työntekijät joutuivat tekemään pätkätöitä määräaikaisissa työsuhteissa. Yritysten sisäisiä toimintoja ulkoistettiin alihankkijoille, mikä teki aikaisemmin vakaissa työsuhteissa olevista palkansaajista käytännössä yrittäjiä. Uusien yrittäjien ansiot olivat pienempiä ja toimeentulo epävarmempaa. Muuttunut työelämä, teollisuuden rakennemuutos ja pitkittynyt talouskriisi leimasivat uuden vuosituhannen työväestön monimutkaistuvia ongelmia. Vakaa toimeentulo ja ihmisarvoinen elämä vaikuttivat olevan aikaisempaa vaikeammin saavutettavissa. 2000-luvulla työttömyysaste on vaihdellut 6,4 ja 9,8 prosentin välillä ja pitkäaikaistyöttömien osuus kaikista työttömistä on vaihdellut samana aikana 18 prosentista 27,2 prosenttiin. Laman jälkeisinä vuosikymmeninä haaveet täystyöllisyydestä ovat näyttäneet yhä etäisemmiltä. Työnhakijat ja työpaikat eivät kohtaa, sillä samaan aikaan eri aloilla on sekä työttömyyttä että työvoimapulaa. 2000-luvulla niin sanottu prekariaatti eli tilapäisissä tai epätyypillisissä työsuhteissa työskentelevien ihmisten joukko on yleistynyt, myös museoalalla. Se

110

K O H T I

M O D E R NI A

ED U NVA LVO NTA A

työskentelee myös yksinyrittäjänä ja pienyrittäjänä tarjoamalla työvoimaansa ja palvelujaan muille yrityksille. 2000-luvun työelämää määrittää projektityöt ja työryhmät, joissa korostuu yhä enemmän kollegiaalisuus ja itsensä johtaminen. Vastuu tuloksesta on myös yhä enemmän työntekijällä. Erilaiset työprojektit ja joustot työajoissa toivat vapautta ja itsenäisyyttä työntekoon. Toisaalta ne loivat elämään epävarmuutta eikä pitkälle meneviä tulevaisuuden suunnitelmia uskallettu välttämättä enää tehdä. Työelämässä korostuivat myös entistä enemmän resurssit ja sosiaaliset verkostot. Kouluttautumalla hankittiin valmiuksia suoriutua vaihtelevista ja ennakoimattomista uusista työtehtävistä, joita museoalallekin tuli runsaasti esimerkiksi viestinnän, markkinoinnin ja digitaalisuuden myötä. Yleisesti työelämä alkoi olla myös aikaan ja paikkaan sitoutumatonta, mitä edesauttoi informaatioteknologian kehitys. Nuoret ikäluokat eivät enää välttämättä edes odottaneet edellisten sukupolvien tavoin yhtenäistä vuosikymmeniä kestävää työuraa yhden työnantajan palveluksessa. Ammattiyhdistysliike osoitti huolestuneisuutensa liittojen ja työttömyyskassojen maksavien jäsenten katoamisesta 2000-luvulta alkaen. Ay-liikkeellä koettiin olevan yhä tärkeämpi rooli moninaisemman työntekijöiden ja yksinyrittäjien joukon edunvalvontajärjestönä, vastavoimana työnantajaosapuolelle. Samalla ay-liikkeeseen pyrittiin liittämään työnantajapuolella ja politiikassa mielikuvia yhteiskunnallista ja taloudellista kehitystä jarruttavana voimana. Se on väistämättä vaikuttanut myös yhdistysten toimintaan. Ay-liikkeen on toivottu ottavan aiempaa paremmin huomioon uuden työelämän odotukset, jotta se pystyisi entistä paremmin ajamaan uusien sukupolvien etua muuttuvassa ja monipuolistuvassa työelämässä. Tässä luvussa tarkastelen, millä tavoin uuden työelämän vaikutukset näkyivät Museoalan ammattiliiton toiminnassa ja edunvalvonnan tavoitteissa. Tarkastelen samalla, millä tavoin yhdistys otti kantaa työelämän käänteisiin ja museoalan kehitykseen. On myös mielenkiintoista huomioida, millä tavoin MAL ja sen edustamat edunvalvontamallit sopeutuivat alati muuttuvan työelämän lainalaisuuksiin ja mitä se tarkoitti jäsenten kannalta. Aihiossa ovat mukana myös yhdistyksen viestintä, luottamusmiestoiminta ja opiskelijatoiminta.

Museoiden muuttunut toimintaympäristö Lamavuodet jättivät jälkensä muun muassa museoiden hallintoon. Kunnissa museolautakunnat lakkautettiin ja museot liitettiin osaksi kulttuuri- ja sivistystointa. Museolainsäädäntöä muutettiin niin, että museotoiminnan tavoitteet ja museoiden tehtävät määriteltiin myös yleisellä tasolla. Museot joutuivat taistelemaan määrärahoista, kilpailemaan EU-rahoituksesta, määrittelemään entistä täsmällisemmin tavoitteitaan ja mittaamaan toimintaansa. Perinteisen tutkijakoulutuksen saaneista generalisteista tuli tehtävien ja täydennyskoulutuksen kautta ainakin joillakin museotyön osa-alueilla spesialisteja. Museoammatteja alkoi 2000-luvulla olla yhden talon sisällä yhä useampia. Monilla museotyön osa-alueilla toimi vielä 2000-luvulla henkilöstöä, jolla oli perinteinen tutkijakoulutus ja lisäksi vaihtelevasti tehtäväkohtaista täydennyskoulutusta. Yliopistojen ja korkeakoulujen täydennyskoulutus tarjosi museoidenkin henkilökunnalle soveltuvaa täydennyskoulutusta. Kaikkia mahdollisuuksia ei tosin hyödynnetty, koska pätevyysvaatimuksissa ei aina tehtäväkohtaista täydennyskoulutusta edellytetty eikä koulutus tuonut lisäpalkkaa. Museologian opetus oli edennyt askel askeleelta kohti yliopistotason erikoiskoulutusta ja Jyväskylän yliopistoon oli saatu myös alan professuuri. Samalla konservaattoreiden koulutus oli järjestetty ammattikorkeakoulupohjalle. Ammattiliitot pohtivat museotyön ydintä ja muuttumista sekä työn ja koulutuksen vastaavuutta pohjoismaisella ja baltialaisella tasolla muun muassa ammattiliittojen tapaamisissa, seminaareissa ja workshopeissa. Alan ammattilaisten omista näkemyksistä oli laadittu selvitys Museiprofessionen i Norden (1996). EU-tasolla Museoalan ammattiliitto osallistui Leonardo-projektiin Museum professionals – a gap between education and profession (1996-1997). Opetusministeriön johdolla laadittiin Museo 2000 -toimikunnan mietintö (2000), jossa viitoitettiin tietä museotoimen uudelle vuosituhannelle. Museon muuttuvat tehtävät ja museotyön uudet haasteet kiinnostivat siis monella taholla.

loppupuolelta alkaen työelämässä alettiin ruokkia projektiluonteisuutta ja vältellä kiinteän työvoiman palkkaamista. Työntekijän sitoutumattomuus kulttuuri- ja museoalalla ennustettiin kohtalokkaaksi, ja museotyössä oltiin hyvää vauhtia menettämässä yhden tallennusperinnettä siirtävän sukupolven tietotaito. Siksi uudesta työkulttuurista ei koettu saadun mitään hyötyä, ellei se jäisi pysyvästi museoihin. Museoammattilaisen ura alkoi muodostua yhä enemmän museosta toiseen tehtävistä projekteista, joissa myöskään palkkaa ei koettu motivoivaksi tekijäksi. Alalta pois siirtyvien nuorten ammattilaisten katsottiin vievän mukanaan tietoa ja sen hallintaa pois museoista, mikä tulisi kostautumaan tutkimusaukkoina. MAL katsoi, että museoissa innovoitiin kyseenalaisia ratkaisuja uusien projektien tai organisaatiomallien läpiviemiseksi. Erityisesti museonjohtajia ja asiantuntijoita koskevan työkulttuurin muuttuessa myös museoissa, haluttiin painottaa, ettei museolaitoksen perustehtäviä tarvinnut suinkaan yrittää muuttaa. Museotyöllä katsottiin olevan edelleen oma selkeä roolinsa yhteiskunnassa ja sen merkitys alettiin nähdä paitsi osaamisen suorina tuloksina myös välillisiltä vaikutuksiltaan. Museoalan ammattiliiton tärkeäksi tehtäväksi alan edunvalvojana koettiin saattaa museoammattilaisen työ nyt päättäjien ja yleisön tietoon. Sitä mukaa kun museoiden budjetista yhä suurempi osa tulee pääsylipuista ja tilavuokrista, museot ovat 2000-luvulla olleet entistä riippuvaisempia taloudellisista suhdanteista. Entistä enemmän museot toimivat keskustelujen ja näkökulmien herättäjinä. Samalla museoiden saama rahoitus menee yhä monipuolisemmalle ryhmälle ammattilaisia, joita museoissa tai museoalalla työskentelee. Heitä ovat olleet 2000- ja 2010-luvulla yhä useammin kielenkääntäjät, valokuvaajat, rakennusalan ja kiinteistöhuollon ammattilaiset, tuottajat ja graafikot.

Vuosina 1992-2002 museoiden kokonaismenot kaksinkertaistuivat ja kävijöiden määrä nousi 45 %. Museoalalla odotettiin reipasta lisäystä museoiden toimintaraameihin ja laajaa pysyvien virkaresurssien kasvua. Saavutettua ja yhteiskunnassa selkeästi tiedostettua asemaa museoammattilaisina ja huippukoulutuksen omaavina taitajina haluttiin vaalia. Pätkätyöt katsottiin yhä enemmän leimaavan museoammattilaisen uraa erityisesti valtiolla. 1990-luvun KOHT I

MODERNI A

EDUNVA LVO N TAA

111

Erik Tirkkonen: Maltillista uudistumista museoissa Museoamanuenssi Erik Tirkkosen uralla meri on näytellyt suurta osaa. Mikään itsestäänselvyys pestautuminen osaksi Suomen Merimuseon henkilökuntaa ei suinkaan ollut. Pihtiputaalta, kaukana meren äärestä kotoisin oleva Tirkkonen kertoo, että museoalalla eteneminen on enemmän tai vähemmän perustunut sattumaan. Tirkkonen muutti historian opintojen perässä armeijan jälkeen Tampereelle. 1990-luvulla laitoksen projektitöiden jälkeen hän oli varautunut työttömään suveen ja gradun tekemiseen, mutta viime hetkellä kaverin soitto muutti suunnitelmat. Museokeskus Vapriikissa kesätyöntekijä oli joutunut perumaan, ja tilalle tarvittiin kiireen vilkkaa osaavaa työvoimaa. Tirkkonen tarttui hommaan, jota riitti seuraavat vuodet muutaman kuukauden työsuhde kerrallaan monipuolisesti aina kokoelma-amanuenssin viran sijaistamisesta kuva-arkistoon ja Rupriikkiin.

Suomen Merimuseon amanuenssi Erik Tirkkosen mielestä museot olisi tärkeä pitää auki myös näyttelyvaihdosten aikaan, jotta kosketus kävijään säilyisi. Laman jälkeisenä aikana museoista on ollut liian helppo säästää, kun päättäjät eivät tunne kulisseja. Kuva: Uula Neitola

112

K O H TI

M O D E R NI A

ED U NVA LVO NTA A

”Paras anti oli ehdottomasti kombo, johon sisältyi näyttelytyötä ja kokoelmatyötä. Voin kutsua sitä unelmamuseotyökseni. En tykkää lokeroida töitä liikaa, mikä tuntuu olevan jokseenkin muotia suuremmissa museoissa.”

Innostuneen porukan mukana

Tekniikka muuttaa työtä

Tirkkosella ei ollut valmistumisensa jälkeen vuonna 2001 erityistä kutsumusta tutkimuksen pariin. Sen sijaan hän alkoi etsiä vakituista työtä tosissaan. Sellainen löytyi lukuisten etsintöjen jälkeen Helsingistä Suomen Merimuseon näyttelyiden parista.

Museoalan ammattiliitossa Tirkkonen on ollut mukana opiskelijasta saakka, ja pitääkin itseään rivijäsenen perityyppinä. Hän on kiinnostunut silti tarttumaan museon kehityksen ruoriin. Ainakin museotätimäisestä maineesta olisi syytä päästä eroon, vaikka Tirkkosen mukaan se voi olla myös vahvuus.

”Minulla ei sinänsä ole kontaktia mereen, merihistoriaan tai merenkulkuun. Olen ollut tekemässä isoja näyttelyjä, mikä oli merkittävin kokemukseni ja sitä tarvittiin Merimuseossa. Oli oikeastaan hyvä olla ummikkona, sillä saatoin katsoa näyttelykäsikirjoitusta ja kokoelmia eri silmin kuin muut.” Päätös Suomen merimuseon sijoittamisesta Kotkaan oli tehty vuonna 2003. Se tarkoitti suunnitteluporukalle pitkiä päiviä aina avaamiseen asti vuonna 2008. Tirkkonen kertoo, että suunnittelutyö aloitettiin käsikirjoitusraakaversiota ja tilakortteja lukuun ottamatta puhtaalta pöydältä. Hän toteaa, että talon suunnitteluprosessi oli ainutlaatuinen projekti, jollaista ei välttämättä enää eteen tule. Erityisen hienona Tirkkonen kertoo pitävänsä innostunutta työporukkaa, jossa oli sekä vanhoja että uusia tekijöitä. Kotkaan työt siirtyivät joulukuussa 2007. Kymmenen vuotta myöhemmin Tirkkonen kertoo pitävänsä omista näyttelyistään mieleenpainuvimpina erityisesti Mereen menetettyjä, joka kertoi kahden 1700-luvun hylyn tarinan. Kokoelmien parista jännittävintä oli työstää suurta Taistelu Itämerestä -näyttelyä, jossa oli esineitä monista eri maista ja logistiikkaorganisoinnilla oli iso rooli.

”Museoiden pitäisi pitää enemmän ääntä. Laman jälkeisenä aikana museoista on liian helppo säästää. Tietty ihmistyyppi hakeutuu museoalalle, sitä tarvitaan. Museoiden on hyvä tulla maltillisesti kehityksen perässä, eikä jokaiseen uutuuteen kannata lähteä mukaan. Digitaalisuus tunkee myös museotyöhön, ja tekniikan kehittyminen on selkein muutos, joka minun työssäni on näkynyt. ” Tirkkonen kertoo, että Vellamossa suurelle yleisölle kerrotaan, mitä kaikkea muutakin museo on kuin näyttelyt. Tämä hoituu esimerkiksi kulissien taakse kurkkaavilla kierroksilla. Museot olisi Tirkkosen mukaan tärkeä pitää auki myös näyttelyvaihdosten aikaan, jotta kosketus kävijään säilyisi. ”Kun Merimuseo siirrettiin Helsingistä Kotkaan, joku kirjoitti lehden yleisöosastolla, miksi museo piti sulkea kolmeksi vuodeksi, kun kaksi viikkoa pitäisi aivan hyvin riittää”, Tirkkonen aprikoi.

KOHT I

MODERNI A

EDUNVA LVO N TAA

113

MAL:n jäsenmatka tehtiin vuonna 2002 Pietariin. Täysi bussilastillinen alan osaajia oppainaan Soile Rinno ja Natalie Saboure. Kuva: Ulla Mättö

MAL:n jäsenmatka suuntautui vuonna 2003 Vadstenaan Pyhän Birgittan jalanjäljille. Kuva: Ulla Mättö

Jan-Erik Dahlgrén (toinen oikealta) selvittää MAL:n jäsenmatkalaisille fransiskaanimunkkien historiaa luostarin raunioilla Kökarissa vuonna 2008. Kuva: Ulla Mättö

114

K O H T I

M O D E R NI A

ED U NVA LVO NTA A

Huoli museoammattilaisista 2000-luvun alussa Museoalan ammattiliitto oli 1300-jäseninen Akavan Erityisalojen Keskusliiton viidenneksi suurin jäsenjärjestö. Museoalan järjestäytymisaste oli ollut pitkään 80 % ja se vaikuttaa vakiintuneen. Vuonna 2014 jäseniä oli jo 1723. Alan pahimmaksi ongelmaksi 2000-luvulla koettiin silti edelleen palkkaus, joka ei vastannut museoalan tehtäviin vaadittavaa korkeakoulutusta. Suomessa puhuttiin suurella suulla koulutusyhteiskunnasta, mutta se vaikutti monen museoammattilaisen mielestä kattamattomalta lupaukselta. Museoalan ammattiliittoa alkoi luotsata vuodesta 2001 alkaen Porvoon museon amanuenssi Merja Herranen. Hän antoi Uusimaalle (21.11.2000) haastattelun, jossa julisti Akavan uhrautumisen tupo-sovun saamiseksi loppuneen. Akavan naisvaltaiset matalapalkka-alat olivat valmiita vaikka työtaisteluun tarpeen vaatiessa. Akava jäi marraskuussa 2000 syntyneen tupo-ratkaisun ulkopuolelle, kun työnantajapuoli ei hyväksynyt Akavan vaatimaa koulutuspalkkaerää. Sen vuoksi Akavan koettiin epäonnistuneen naisvaltaisten matalapalkkaryhmien suhteellisen aseman parantamisessa. Vuonna 2000 vallitsi yhä sama suhteellinen alipalkkaus kuin 1970-luvun alussa, jolloin ongelmaan kiinnitettiin huomiota ensimmäisen kerran. Naiset eivät saaneet myöskään lukumääräänsä paremmin vastaavaa osuutta keskusjärjestön päättäviin elimiin. Sen sijaan naisten osuus Akavan jäsenkunnasta oli vuonna 2000 jo yli puolet, mutta 21-jäseniseen hallitukseen kuului vain neljä naista. Tehtävää siis oli. MAL oli huolestunut myös museoista kantautuneista viesteistä, joiden mukaan työn vaativuutta arvioitaessa paljastui monella taholla ylivoimaisen suuria työsarkoja, joita yksittäiset museoammattilaiset olivat hoitaneet jopa kymmeniä vuosia. 2000-luvulle tultaessa työtuntien laskeminen oli useilla museoammattilaisilla jäänyt pois ja pätkätyösuhteiden varassa eläneet väsyivät jatkuviin ”näytön paikkoihin” ja epävarmuuteen, joka oli yleistä varsinkin nuorten museoammattilaisten keskuudessa. Monen museotyöntekijän epämääräiseen tulevaisuuteen vaikuttivat jatkuva sairausloma, erottamiset, varhainen eläkkeelle jäänti ja joskus myös vuorotteluvapaa tai alan vaihto. Uupumuksesta tuli eräänlainen kansantauti, joka huomattiin usein liian myöhään. Etenkin pienissä museoissa museoammattilaiset olivat joutuneet laajentamaan työkenttäänsä oman asiantuntemuksensa ulkopuolelle, syvästä asiantuntemuksesta tuli usein kaiken kattavaa osaamista. Museoiden laajentunut työkenttä, jonka aikaansa seuraavan museoammattilaisen tuli hallita, kattoi kaiken digitaalisen kokoelmahallinnan ja ympäristön vaalinnan väliltä. Modernin museon tuli myös tutkia, opettaa, tuottaa näyttelyitä ja julkaisuja sekä tiedottaa yleisölle

uudenaikaisen tietoyhteiskunnan keinoin antaen kiinnostavaa tietoa elämysten avulla. Museoammattilaisten jokapäiväinen työ ja yleisö edellytti muuttuvia taitoja. Museoiden työyhteisöissä oli myös paljon korjaamisen varaa. Rahan puute oli MAL:n mukaan ajamassa museoalaa ja samalla yhteiskuntaa kohti toisenlaistakin katastrofia, kulttuuriperinnön heitteille jäämistä. Työuupumusta torjumaan se vaati lisäresursseja työpaikoille, sekä päättäjien että myös museoammattilaisten omien asenteiden muokkausta ja tervettä itsekkyyttä, ja ennen kaikkea keskustelua asiasta. Museoiden ylläpitäjät ja tietoyhteiskunnassa elävä yleisö vaativat ja saivat tietovarantojen julkistamista, parempaa asiakaspalvelua ja uudenlaisia museoammattilaistaitoja. Museoalan koulutuksen ja osaamisen laajentuminen herättivät sekä museoiden sisällä ja ulkopuolella näkemyksen kulttuuriomaisuuden hallinnan tarjoamista mahdollisuuksista. Uudet museoammattilaiset tuntuivat myös olevan tietoisempia omasta arvostaan ja myytävästä pääomastaan.

Akavan Erityisalat monipuolisen osaamisen puolella Muutoksia tapahtui myös kattojärjestötasolla, jossa kasvanut ja nuorentunut Akavan Erityisalojen Keskusliitto muutettiin 2000-luvun työelämää vastaavaksi moderniksi edunvalvontajärjestöksi heti vuosituhannen alusta alkaen. Nuoria haluttiin mukaan liiton toimintaan, missä hengessä Akavan Erityisalojen Opiskelijat ry hyväksyttiin liiton jäseneksi. Akavan Erityisalojen Keskusliiton toimintaan vaikutti se, että koko työmarkkinakenttä oli kaikilta osiltaan laman jälkeen muutoksen kourissa. Niin neuvottelujärjestelmät kuin työelämän pelisäännöt muuttuivat. Jo vuonna 1996 tapetilla olivat työsopimuslain ja työaikalain kokonaisuudistukset, työaikojen monipuolistaminen, työn jakaminen, yhteistoimintalaki, epätyypilliset työsuhteet, palkkaturva, kunnallisten viranhaltijoiden työsuhdeturva, työttömyysturva, kannustinloukut, ikääntyvien työllistämisedellytysten parantaminen sekä koulutusvakuutus. Paikallinen sopiminen puolestaan lisäsi tarvetta AEK:n alueellisen organisaation rakentamiseen, mikä pantiin alulle puheenjohtaja Jussi Perttolan toimikaudella ja käynnistyi vuonna 2000.

KOHT I

MODERNI A

EDUNVA LVO N TAA

115

Kulttuurista ei saa tehdä pelkkää kauppatavaraa! Taide- ja taiteilijapoliittisen ohjelman puolesta vaikutettiin lokakuussa 2002 eduskuntatalolla järjestetyssä kulttuurialan järjestöjen yhteismielenosoituksessa. Värikkäin sateenvarjoin sonnustautunut TAKU:n, MAL:n ja AEK:n väki erottautui väripilkkuna. Kuva: Peter Toiviainen Korkeakoulutettujen naisvaltaisten alojen alipalkkaukseen vaikutettiin Akavan alipalkatut-kampanjalla, jossa mukana oli Akavan Erityisalojen lisäksi kymmenen muuta akavalaista liittoa. Kuva vuoden 2006 yhteisakavalaisesta Reilu palkka -tempauksesta.

116

K O H T I

M O D E R NI A

ED U NVA LVO NTA A

Uudella vuosituhannella AEK alkoi korostaa itseään hallinnon, kulttuurin ja liike-elämän asiantuntijoiden ja esimiesten ammattijärjestönä. Vuonna 2000 liiton imagoa nostettiin myös uuden logon myötä. Vuonna 2001 aloitettiin liiton strategisen johtamisen kehittämisprosessi, joka jatkuu edelleen. Juhlavuonna 2002 liiton tehtävä kiteytettiin sloganiksi “Että taito eläisi”. Vuosikymmenen keskivaiheilla toiminta-ajatuksessa korostettiin myös hyvinvointia omana alanaan. Vuonna 2004 vuorossa olivat jälleen suuret muutokset. Liiton pitkäaikainen toiminnanjohtaja Marjatta Huuhtanen jäi eläkkeelle ja toiminnanjohtajaksi valittiin puheenjohtajana vuonna 1998 aloittanut Salla Luomanmäki. Puheenjohtajaksi valittiin viitasaarelainen kulttuuritoimenjohtaja Jorma Rihto. Työelämän muuttuminen ja johdon vaihtuminen näkyivät nopeasti liiton profiilissa. Vuonna 2005 liiton nimeksi muutettiin Akavan Erityisalat ry. Nimenmuutokseen liittyi myös perusteellisia ilmeen uudistuksia, muun muassa logo uudistui. Edunvalvonnan ohella jäsenpalvelu ja -kasvu korostuivat toiminnassa. Liiton arvot uudistettiin 2007 ja mukaan tuli muun muassa kestävää kehitystä painottava arvo. Liiton jäsenmäärän kasvu on jatkunut 2000-luvun lopulla varsin voimakkaana. Vuonna 2008 jäsenmäärä ylitti jo 22 000 rajan. Samana vuonna liitolle hyväksyttiin sekä vahvaa edunvalvontaa että jäsenkasvua korostava strategia. Visioksi vuoden loppuun 2013 linjattiin: ”Akavan Erityisalat on yli 30 000 tyytyväisen jäsenen vahva ja yhtenäinen edunvalvoja, arvostettu yhteiskunnallinen vaikuttaja ja haluttu yhteistyökumppani.” 2000-luvulla MAL:n ja Akavan Erityisalojen kampanjat ovat kulkeneet käsi kädessä. AE:lta on tullut runsaasti vetoapua museoalan ammattilaisten työelämän parantamiseksi. Yhteistyö on näkynyt myös tempauksissa, ja erityisesti viestinnällinen, ulospäin suuntautuva anti annettiin yhteistuumin. Useimmiten MAL:n toimijoiden kanssa tavattiin toiminnanjohtaja Salla Luomanmäki, lakimies Kari Eskola tai opiskelija-asiamies Amalia Ojanen. AE on merkittävällä tavalla vaikuttanut museoalan ammattilaisuuden edunvalvonnan kärkikohdissa ja tukenut museoammattilaisten työelämän perusedellytyksiä sekä siihen liittyvää tutkimusta ja julkaisua. Pelkästään 2000-luvulla yhteisiä rajapintoja edunvalvonnan äärellä ovat olleet muiden muassa Akavan Alipalkatut-kampanja vuodesta 2004 alkaen. Korkeasti koulutettuja alipalkattuja ryhmiä edustavat liitot, joihin Akavan Erityisalatkin kuului, edellyttivät, että palkkaus nostetaan ensin vähintään palkansaajien keskiansiotasolle. Akavalaisten alipalkattujen palkkaongelma oli ollut esillä jo kaksi vuosikymmentä, mutta jälkeenjääneisyyttä ei ollut kyetty

pienentämään, päinvastoin ero oli kasvanut. MAL:ilaiset osallistuivat aktiivisesti 2000-luvun puolivälissä käynnistettyyn AE:n aluetoimintaan. Yhteinen toimisto Länsi-Pasilassa mahdollisti kiinteän ja hedelmällisen yhteistyön AE:n ja sen jäsenliittojen kesken.

Epätoivotuista jäsenrekrytoinnin kärkeen - MAL:n opiskelijatoiminnan monet vaiheet Opiskelijat ovat olennainen osa nykyistä Museoalan ammattiliiton jäsenkuntaa. Opiskelijamäärä on vaihdellut hieman ajasta riippuen ja yhdistyksen aktiivisuus opiskelijajäsenten suuntaan on kävellyt samaa tahtia jäsenrekrytoinnin merkityksen kanssa. Akavan Erityisalat on näyttänyt esimerkkiä jäsenyhdistyksilleen opiskelijajäsenten värväämisessä, mutta opiskelijoiden järjestäytyminen on muuttunut myös opintotarjonnan mukaan. Opiskelija-asiat eivät ole nuoria, vaikka useimmiten opiskelijajäsenet ovatkin saaneet kantaa joskus jopa vallankumouksellista nuorisonäkökulmaa. Suhtautuminen opiskelijajäsenten liittymiseen on muuttunut myös nykypäiviin tultaessa entistä sallivampaan suuntaan. Nyttemmin opiskelijoille suunnataan paljon räätälöityä toimintaa, ja opiskelija-aktiivit ovat yhä useamman yhdistyksen olennainen reservi tulevaisuuden toimintaa ajatellen. Opiskelijoita on ollut mukana Museoalan ammattiliitossa jäseninä jo 1970-luvulta alkaen. Luvut pysyivät maltillisina todennäköisesti koko ensimmäisen toimintavuosikymmenen, sillä yhtenäistä museoalan opiskelijoille suunnattua ohjelmaa, opiskelijaetuuksia tai varsinaista opiskelijajäsenstatusta ei liitossa vielä tuolloin ollut. Sen sijaan 1970-luvulla opiskelijat saivat jäsenmaksuunsa alennuksia samassa ryhmässä kuin eläkeläiset ja osa-aikaiset museotyöntekijät. Museoihin tultiin töihin usein suoraan opiskeluiden parista, jolloin opiskelut limittyivät oman museouran alkuun. Koulutuksellisia kysymyksiä pohdittiin sen sijaan lähinnä toimikuntatyönä, johon opiskelijoita ei otettu mukaan. Jo 1970-luvun ensimmäisinä vuosina MAL lähestyi oppilaitoksia opiskelijatiedotteilla ja yhdistystä käytiin esittelemässä muun muassa Helsingin yliopiston arkeologian opiskelijoille. Pääpainona oli tuolloin Museoviraston tieteellisesti koulutetun henkilökunnan työehtosopimus. Siitä huolimatta, että 1980-luvun alkupuolella perustettiin lukuisia uusia museovirkoja ja -toimia, museoalan työllisyystilanne ei ollut muuttunut, ja KOHT I

MODERNI A

EDUNVA LVO N TAA

117

vaikutti myös siltä, että opiskelijamäärä oli ylimitoitettu verrattuna virkojen määrään. Vielä 1980-luvulla MAL ei itse lähestynyt opiskelijoita, pikemminkin päinvastoin. Opiskelijajäsenten laskeminen lopetettiin 1970-luvun loppuun tultaessa, ja seuraavan vuosikymmenen alussa yhdistys ottikin tiukan linjan – MAL:in jäseniksi ei opiskelijoita. Sen osoitti jo yhdistyksen jäsenilleen suunnattu viesti jäsenrekrytoinnin suhteen: ”Liiton ensisijaisena tehtävänä on todettu olevan museoalalla toimivien etujen ajaminen. Jäseniksi pyrkiviltä on vaadittu näyttöä siitä, että hakija toimii museoalalla tai on joskus toiminut ja aikoo edelleenkin hakeutua museotehtäviin.” Museologian opintojen vakinaistumisen myötä linja alkoi kuitenkin löystyä ja MAL alkoi tehostaa viestintäänsä opiskelijoiden ja korkeakoulujen suuntaan. Esimerkiksi Turussa ilmestynyttä Määlikkä-lehteä varten toimitettiin aineistoa työllisyystilanteesta ja museoammatillisten toimien tehtäväkuvauksista. Myös Helsingin yliopiston Opintoasiainkeskukseen kerättiin pyynnöstä tilastotietoa museoalalla tarjolla olleista työpaikoista, jota oli tuota ennen lähetetty lähinnä työmarkkinoiden ulkopuolella olleille jäsenille. Tietopaketti postitettiin lopulta vuonna 1986 seitsemään eri yliopistoon jaettavaksi museoaineita opiskeleville sekä näiden aineiden professoreille. Akavan Erityisalojen Keskusliitto tehosti opiskelijoiden näkyvyyttä ja vaikutusmahdollisuuksia ja perusti 1980-luvun loppupuolella Opiskelijatoimikunnan laajentuvan opiskelijajäsenpohjan asioita pohtimaan. Myös MAL alkoi nimittää edustajansa toimikuntaan, joissa ensimmäisten joukossa museoalan opiskelijoiden etuja ajoivat Leena Tokila-Koskinen ja Tapio Laaksonen. Akavan Erityisalojen Opiskelijatoimikunta on vuoroin perustettu ja lakkautettu hieman taloudellisista heilahteluista riippuen. Opiskelijoiden jäsenkriteereistä haluttiin laatia kirjavien käytäntöjen vuoksi ohjeistukset, mikä johti AEK:n oman opiskelijasihteerin toimen perustamiseen liittokokousaloitteessa 1998. Opiskelijasihteeri aloitti seuraavan vuosikymmenen alussa. MAL:lla on poikkeuksetta ollut edustajat toimikunnan tai verkoston kokoonpanossa. Vuosi 1990 oli myös MAL:n varsinaisen opiskelijatoiminnan aloitusvuosi. Aikaisemmin opiskelijat oli tunnustettu tuleviksi museoalan ammattilaisiksi, jotka kuuluivat kiinteänä osana liiton tiedotuksen ja edunvalvonnan piiriin, mutta varsinaista opiskelijoille suunnattua toimintaa ja räätälöityjä etuja ei ollut. Järjestösihteeri kävikin esittelemässä liiton toimintaa Vantaan käsi- ja taideteollisessa oppilaitoksessa konservaattoriopiskelijoille. Tuon jälkeen MAL:n pitämät infotilaisuudet museoalan opiskelijoille yleistyivät laajasti kattaen Helsingin, Turun, Tampereen, Jyväskylän, Joensuun ja Oulun 118

K O H T I

M O D E R NI A

ED U NVA LVO NTA A

yliopistot sekä alan konservaattorioppilaitokset Seinäjoella ja Vantaalla. Ulla Mättö ja MAL:n hallituksen opiskelijajäsen olivat tuttuja näkyjä syksyisin uusien opiskelijoiden aloitettua historian, taidehistorian, kansatieteen, etnologian, museologian, arkeologian ja uskontotieteen opintonsa. Vuonna 1996 alettiin tukea Jyväskylän yliopiston museologian laitoksen ja museologian opiskelijoiden ainejärjestö Diaarion Jyväskylässä järjestämää seminaaria. Samalla MAL sai esitellä toimintaansa seminaarin aikana. Vuoden 1996 seminaarin teema oli ”Museolöytöjä ja mustia aukkoja”. Tuon jälkeen MAL on ollut joka vuosi aktiivinen tukija seminaarin järjestämisessä. Yhteistyö toimi myös toisinpäin; vuonna 2002 Diaarion puheenjohtaja Malla Sinivuori kävi kertomassa MAL:n hallituksen jäsenille alan opiskelijoiden terveiset. Keskeisiä ongelmia opiskelijoiden mielestä olivat alan harjoittelun ohjauksen puutteellisuus ja palkattomuus. 2000-luvun alussa työryhmä, johon kuuluivat Leena Haila, Merja Herranen, Pirjo Porkka ja Ulla Mättö, laativat ensimmäisen kerran museoalan opiskelijoille palkkasuositukset. Niitä käytettiin heti, kun AEK ja sen jäsenyhdistykset käynnistivät syksyllä 2003 Taito-kampanjan, jonka yhdeksi ammattialueeksi valittiin museoala. Kampanja toi esille, miten olennaista AEK:n edustama asiantuntijuus ja osaaminen on sivistyksen kannalta, missä erityisesti opiskelijoille suunnattu viestintä oli kärkenä. MAL:n hallitus päätti vuoden 2003 lopussa historiallisesti, että vuoden 2004 alusta hallitus nimeää hallitukseen opiskelijajäsenten edustajan ja hänelle varajäsenen. Opiskelijajäsenellä on siitä lähtien ollut kokouksissa läsnäolo- ja puheoikeus. Sekä varsinainen että varajäsen on nimetty vuodeksi kerrallaan. Aloite opiskelijajäsenen valitsemiseksi tuli Jyväskylän yliopiston museologian ainejärjestö Diaariolta. Opiskelijoille suunnatut kampanjoinnit onnistuivat, ja vuonna 2007 ensimmäisen kerran suurin osa MAL:iin toimintavuoden aikana liittyneistä uusista jäsenistä (113) oli opiskelijoita (74). Opiskelijat haluttiin entistä enemmän kehittämään yhdistyksen toimintaa. Vuonna 2008 toiminnanjohtaja Ulla Mättö keräsi MAL:n hallituksen opiskelijaedustajat Heidi Hummastenniemen, varajäsen Milla-Lotta Kemiläisen ja MAL:n opiskelijaedustajat Akavan Erityisalojen opiskelijatoimikunnassa Suvi Laaksosen sekä varajäsen Pertti Pyhtilän pohtimaan MAL:n opiskelijatoiminnan kehittämistä. Silloin otettiin esille, että opiskelijat voisivat olla mukana uudistamassa yhdistyksen viestintää ja luomassa museoalan opiskelijoiden verkostoa sekä tekemässä yhteistyötä lähialojen kanssa. Vuonna 2011 museoalan

opiskelijoille painettiin oma MAL:n toimintaa esittelevä esite, jonka suunnittelivat Maiju Oikarinen, Karoliina Autere ja Matti Hartikka.

hyöty koettiin niin merkitykselliseksi, että MAL päätti rekrytoida Hedmanin jatkamaan opiskelija-asioiden osa-aikaisena projektikoordinaattorina.

Museoalan opiskelun ja harjoitteluiden kautta saatiin myös näyttävästi näkyvyyttä koko alalle erityisesti palkkaukseen liittyen. Vuonna 2015 AE ja MAL laativat yhdessä museoalan kesätöihin liittyvän kannanoton ”Museoalan töistä maksettava työehtosopimuksen mukainen palkka myös kesällä”, jossa puututaan museoalan opiskelijoiden harjoittelu- ja kesätöiden palkkatasoon (16.4.2015). Kannanottoa levitettiin laajasti ja se meni läpi päämedioissa (YLE). Hyvän menestyksen vuoksi samanlainen kampanja toteutettiin myös seuraavana vuonna, joka poiki museoalan kesätöihin liittyvän kannanoton ”Museoalan kesäpalkoissa törkeitä rimanalituksia – hyviäkin esimerkkejä löytyy”, jossa puututtiin museoalan opiskelijoiden harjoittelu- ja kesätöiden palkkatasoon (14.4.2016). Kannanotto julkaistiin useassa mediassa (Uusi-Suomi, Talouselämä, Karjalainen ja Iltalehti).

Työ museoalan opiskelijoiden hyväksi laajentuu tulevaisuudessa kattamaan alleen yhä kirjavamman joukon ammattilaisia. Museoalan ammattilaisten yleisimmät tutkintonimikkeet ovat edelleen filosofian maisteri ja humanististen tieteiden kandidaatti. Myös ammattikorkeakouluista voi rakentaa itselleen urapolkua museoalalle esimerkiksi konservaattorin tai artenomin tutkinnoilla. Yliopistosta valmistuneiden pääaineet löytyvät pääasiassa historian, kulttuurin- ja taiteentutkimuksen opintoaloilta, mutta myös kasvatus- ja valtiotieteen aloilta. Useimmilla valmistuneilla on museologia sivuaineenaan. Museoissa työskentelee ihmisiä kuitenkin lukuisilta eri koulutusaloilta. Museoalan kehittyessä syntyy paitsi aikaisempaa erikoistuneempia museoita, myös uusia tehtäviä, joiden kautta yhä eri alojen opiskelijat löytävät työnsä museosta.

Varsinaisen potin räjäytti kuitenkin vuoden 2017 museoalan kannanotoista erityisesti keväinen opiskelijoiden kesätyöpalkkoihin liittyvä #alanarvostus-kampanja. Helsingin Sanomat haastatteli toiminnanjohtaja Katariina Mäkelää ja julkaisi 29.3.2017 artikkelin ” Kelpaisiko kesätyö asiantuntijalle 1300 euron kuukausipalkalla – museoala lähti sosiaaliseen mediaan taistelemaan palkkojensa puolesta”. Lisäksi Taloussanomat kiinnostui syksyllä museoalan palkkauksesta ja julkaisi lyhyen artikkelin: ”Yliopistotutkinto ja palkka 2612 e/ kk – 7 ammattia, joissa koulutus on pitkä ja palkka matala”. Kampanjat purivat todennäköisesti hyvin erityisesti näkyvyyttä antaneen sosiaalisen median avulla, sillä räikeää alipalkkaa tarjonneet työnhakuilmoitukset katosivat tyystin. Työ museoalan laadukkaampien kesätöiden puolesta jatkuu edelleen.

Ulla Mättö Akavan Erityisalojen Hyvä työ -kiertueella Espoossa 2009. Kuva: Markku Ojala

Museoalan ammattiliiton opiskelijatoiminta on nykyään hyvissä ja osaavissa käsissä. Korkeakouluissa järjestettävien ura- ja työelämäpäivien yleistymisen myötä myös paine läsnäololle korostui siten, että lähes kaikilla MAL:n näköpiirissä olleilla ainejärjestöillä tai oppiaineilla oli vuosina 2017-2018 jokin työelämärelevantti tapahtuma. Tilanne vaati lisää tekijöitä. Historian ensimmäisenä MAL:n ja Taide- ja kulttuurialan ammattijärjestö TAKUn yhteisenä korkeakouluharjoittelijana aloitti syksyllä 2018 historian maisterivaiheen opiskelija Heta Hedman Tampereen yliopistosta. Hänen tehtäviinsä kuului MAL:n opiskelijatoiminnan ydintehtävät, opiskelijatoiminnan ja jäsentapahtumien koordinointi sekä jäsenkartoituksen toteuttaminen. Harjoittelijan tuoma

KOHT I

MODERNI A

EDUNVA LVO N TAA

119

Ilkka Tarvainen: Paikallisidentiteetillä on vahvistava merkitys ”Ihmisen identiteetti, suhde menneisyyteen, miten se konkretisoidaan, miten se vaikuttaa, millaisia muistijälkiä se jättää. Vaikka olen miettinyt niitä kolmekymmentä vuotta, ne eivät vieläkään ole selviä minulle. Varmaa on se, että rahassa kaikkea ei voi mitata”, pohtii Ilkka Tarvainen identiteetin merkitystä osana museoelämystä. Hakiessaan työpaikkaa Ulvilan ja Kullaan yhteiseen museotoimeen, mies laitettiin Helsingissä suoritetun haastattelun huipentaneeseen seitsemän tuntia kestäneeseen psykologiseen testiin. Tuolloin ehti miettiä asioita läpi useaan kertaan. Kuten vaikka museoalaa ja alati kasvavia säästöpaineita sekä tulevaisuuden kävijäkokemuksia. Museoala ei pärjää ilman luovia ratkaisuja.

Ilkka Tarvainen ja Tytti Kulhia-Tarvainen F. Chopinin kotitalon kopion edessä MAL:n jäsenmatkalla Varsovassa 2013. Kuva on erityinen, sillä Tytti teetti siitä mukin pitkäaikaisen matkanjohtajan Ulla Mätön eläkkeelle jäämisen kunniaksi huhtikuussa 2015. Kuva: Tytti Kulhia-Tarvainen

120

K O H TI

M O D E R NI A

ED U NVA LVO NTA A

”Museon arvoa miettiessä kannattaa mennä omalle vintilleen. Siellä on kaikenlaisia esineitä, jotka kertovat omasta menneisyydestä. Ilman selkeää tietoa omasta identiteetistä ihminen luhistuisi, koska identiteetti on keinotekoisesti konstruoitu. Ihmisen pitää kehittää itselleen tapoja, jotka muistuttavat siitä mitä hän oikeasti on. Friitalan nahkamuseossa me tuomme esiin sitä, mitä omalaatuista on omalla paikkakunnalla, miten paikkakunta on kehittynyt. Näitä ihminen kantaa mielessään omassa kehityshistoriassaan”, Tarvainen kertoo.

Kilpailu elämyksistä

MAL:ssa hyvä turvaverkko

Friitalan nahkamuseon toiminnasta sekä Leineperin ruukista vastaava museoamanuenssi Tarvainen kertoo, että museotyö on muuttunut erityisesti kävijäkokemusten kautta. Museoväen piirissä puhutaan entistä enemmän siitä, miten museokokemusta pitäisi viedä elämyksellisempään suuntaan, missä vanha maailman tiedon saanti ja esille tuominen saavat väistyä. Tarvainen tietää siihen myös syyn.

Vuonna 1892 perustettu Friitalan nahkatehdas työllisti aikanaan Ulvilassa jopa yli 1300 ihmistä. Vuonna 1999 tiloihin perustettiin nahkamuseo, jonka näyttelyihin Tarvainen on jättänyt kädenjälkensä vuosituhannen alusta alkaen. Sitä edelsivät historian opinnot Oulun yliopistossa, taidehistorian opinnot Jyväskylän yliopistossa sekä lisensiaatin tutkintoon edennyt tutkimus suomalaisesta kirkkotaiteesta 1700-1800-luvulla.

”Museo joutuu entistä enemmän kilpailemaan ihmisten vapaa-ajasta muiden palveluja tarjoavien kanssa. Vaarana on, että mennään pinnalliseen yleisön kosiskeluun, jolloin perustehtävä jää taka-alalle. En pidä mahdottomana, etteikö niitä voisi esittää myös rinnakkain. Elämyksellisyyttä ja opettavaisuutta voi yhdistää, tällaista ei ollut 1970-luvulla. Tämä on hyvää muutosta, vaikka viihteelle ei pidä antaa ylivaltaa”, Tarvainen varoittaa. Vaikka elämyksellisyydellä tullaan kilpailemaan, se ei ole kuitenkaan ainoa lajiaan. Tarvaisen mukaan museoiden suurin voimavara on tuoda esille historiaa, mistä kukaan ei ole aikaisemmin tiennyt. Menneisyydestä kaivetaan asioita ja annetaan ihmisille mahdollisuus antaa niille uusia merkityksiä, nähdä menneisyyttä omasta ajasta käsin ja kokea tätä hetkeä menneisyyden kautta sekä peilata menneisyyttä nykyhetkestä käsin. Aitouden kokemus korostuu tänä päivänä, jolloin uutisiakin vääristellään. Museoissa säilyy aito ja alkuperäinen, joka liittyy ihmisyyteen. Näitä asioita Tarvainen halusi tuoda ilmi myös museoamanuenssin paikan haastattelussa. ”Psykologi katsoi minua suu auki ja nyökkäsi, että juuri noin. Koin osuneeni oikeaan”, Tarvainen toteaa.

Tarvaisen kaksiteräiseen miekkaan kuuluivat pätevyydet kulttuurihistorialliseen ja taidehistorialliseen opetukseen sekä museoalaan perehtyminen museologian opintojen sekä muun muassa Alvar Aalto –museossa suoritetun harjoittelun kautta. ”Mitä tahansa opiskellaan, työhön ottaminen, itsensä markkinointi, työnhaku pitäisi olla oma oppiaineensa, missä opetellaan verkostoitumista ja itsensä tuotteistamista. Nämä taidot tulevat esille vasta työttömänä, kun niitä pitäisi opetella jo opiskeluaikana”, Tarvainen toteaa. Tarvainen ehdottaa, että myös hänelle läheisesti tuttu Museoalan ammattiliitto voisi osallistua koulutukseen. Koska kaikki museoalaa opiskelevat eivät välttämättä tiedä ammattiliitosta, saati työntekijän oikeuksista mitään, palvelisi MAL:n integroiminen museologian opintoihin monien etua. Myös Tarvainen kokee saaneensa Museoalan ammattiliitosta paljon iloa ja hyötyä elämäänsä. Kun Friitalan nahkatehtaalla toiminut Friitala Fashion oy meni konkurssiin vuonna 2010, oli moni valmis lakkauttamaan myös museon. Tuolloin Tarvainen päätti soittaa ammattiliittoon.

KOHT I

MODERNI A

EDUNVA LVO N TAA

121

”MAL on täynnä asiansa osaavia, ammattitaitoisia ihmisiä, jotka luovat tavattoman hyvän henkisen turvan kriisitilanteissa. Ammattitaitoiset juristit selittivät, mikä minun oikeudellinen asemani on. Seuraavalla kerralla, kun museota oltiin lakkauttamassa 2012, takaraivossani oli jo tieto siitä, että ammattiliitossa on kavereita, jotka tietävät tilanteen ja jotka osaavat auttaa. Kriisi- ja muutostilanteissa Museoalan ammattiliitto on hirveän hyvä turvaverkko, ajaa jäsentensä asioita ja on ajan hermolla siitä, mitä yhteiskunnassa tapahtuu”, Tarvainen pohtii. Paikkakunnalle tärkeää museota ei lakkautettu. Sen sijaan uusiin paikallismuseoihin Tarvainen tutustuu useimmiten MAL:n jäsenmatkoilla, jotka hän kokee omikseen. Ulkomaille mennessä myös Tarvaisen pohtima paikallisidentiteetti saa aivan uusia piirteitä.

122

K O H TI

M O D E R NI A

ED U NVA LVO NTA A

”Paikallisidentiteettiä vahvistava merkitys näkyy, kun täysin vieraassa kulttuurissa miettii, mistä olen lähtöisin ja mikä on ominaista omalla paikkakunnalla. Ihmisellä on paikallisidentiteetti ja henkilökohtaiseen historiaan perustuva identiteetti, jotka voivat olla tekemisissä keskenään. Perustavanlaatuisen minä-tietoisuuden luomisessa museo on aivan omiaan, eikä vähintään sen takia, että se parantaa paikallishistorian tuntemusta. Kotiseututietoisuus ei myöskään estä maailmankansalaisuutta, sillä maailma pienenee koko ajan ja uutta tietoa tulee koko ajan. Kotiseututietoisuus ei siis ole sama kuin nurkkakuntaisuus”, Tarvainen pohtii.

MAL:n luottamusmiehet toivat museoalan henkilöstön ongelmat esille Luottamusmies on työntekijöiden edustaja yhteistoimintaneuvotteluissa ja hän valvoo sekä työehtosopimuksen että työlainsäädännön toteutumista työpaikalla. Vaalein valittavan työntekijän luottamusmiesasema on laein ja sopimuksin turvattu. Luottamusmies edustaa yhteistoimintatilanteissa työnantajansa koko henkilöstöä, kun taas neuvottelutilanteissa hän edustaa ammattiliittoaan ja siihen järjestäytyneitä työntekijöitä. Luottamusmies vastaa yhdessä työnantajan kanssa työehtosopimuksen paikallisesta soveltamisesta ja työolosuhteiden kehittämisestä, esimerkiksi työturvallisuudesta ja työssä jaksamisesta. Akavan Erityisalat ry:n lakimiehet ohjeistavat ja neuvovat luottamusmiehiä, kun ongelmat eivät ratkea työpaikan omin voimin. Luottamusmies on oikeutettu saamaan työnantajalta riittävät tiedot tehtävänsä menestyksekkääksi hoitamiseksi. Luottamusmiehet ovat henkilöstön edustajia oman toimensa ohella. Museoalan ammattiliitolla oli ollut Museovirastossa vuodesta 1973 lähtien oma luottamusmies virkasuhteisilla jäsenillä ja vuodesta 1975 lähtien työsuhteisilla. Seuraavana oman luottamusmiehensä saivat Turun kaupungin historiallisen museon akavalaiset vuonna 1976. 1980-luvun alussa luottamusmiehiä saatiin maakunnallisiin museoihin. Vuonna 1992 MAL:ilaisia luottamusmiehiä toimi kuusi ja varaluottamusmiehiä viisi. Sen lisäksi MAL:lla oli yhdysjäsenverkosto, joiden määrä pyöri viidenkymmenen paikkeilla. Heidän tehtävänsä oli toimia tiedonvälittäjinä museoissa. Yhdysjäsen pyrittiin nimeämään kaikkiin niihin museoihin, joissa työskenteli vähintään viisi MAL:n jäsentä. MAL:n varapuheenjohtajan, luottamusmies ja museoamanuenssi Pirjo Porkan teettämän ensimmäisen akavalaisten museoalan luottamusmiesten kyselyn (2004) mukaan museoiden luottamusmiehiksi ei ole koskaan ollut erityistä tunkua. Suuri osa museoiden luottamusmiehistä oli tarttunut 1990-2000-luvuilla toimeen yhteisten asioiden hoitamiseen joko pyydettäessä tai velvollisuuden tunteesta, kun muita ei ollut. Työnantajan suhtautuminen museoalan luottamusmiehiin vaihteli positiivisesta nuivaan.

Museoalalla luottamusmiestoiminta koettiin pitkään jollain lailla vieraaksi. Porkan teettämän kyselyn mukaan alalla ilmeni paljon asenteellisuutta ylipäätään ay-toimintaa kohtaan. 2000-luvulla ammattiliitoissa oli jo pitkään ponnisteltu alipalkatun alan edunvalvonnassa parempien työolojen ja palkkojen puolesta. Jo aikaisemmin henkisen kulttuurialan työ oli todettu erittäin vaativaksi ja se edellytti korkeaa ammattituntemusta. 1990-luvulla kiristynyt työtahti ja tulostavoitteellisuus heijastuivat myös museotyöhön. MAL:n työ tietoisuudesta työelämän pelisäännöistä ja edunvalvonnasta työpaikoilla alkoi tuottaa tulosta 1990-luvulla. Yhä useampi museoammattilainen tiedosti, että museoala oli palkkauksessa aliarvostettu. Liitossa koettiin, että faktoja kokoamalla syntyi näyttöä ja edellytyksiä toimia oikeaan suuntaan epäkohtien korjaamiseksi. Luottamusmies on se henkilö, jonka puoleen jäsenet kääntyivät ristiriitatilanteissa ensimmäisenä. Luottamusmiehen tehtävänä on ollutkin alusta alkaen pyrkiä ratkaisemaan syntynyt ongelma ja ottaa yhteys liittoon. Porkan teettämän luottamusmieskyselyn mukaan 2000-luvulla museoissa pääsääntöisesti noudatettiin työsopimuslakia, työehtosopimusta ja palkkasopimusta, mutta epäselvyyksiä työsuojelulain noudattamisessa ilmeni ja useat luottamusmiehet kohtasivat myös ongelmia työpaikoilla. Tyypillisiä MAL:n luottamismiesten tehtäviä ovat olleet palkkaan ja työaikaan, ylitöihin ja matkojen korvaamiseen liittyvät ongelmat. Pätkätöiden ketjutus, sopimusten ulottuvuudet ja tulkinnat tiesivät myös kiistoja. Työpaikkakiusaamista, epäasiallista käytöstä ja päihdeongelmiakin ratkottiin. Erityisesti pätkätyöt, työilmapiirin ongelmat ja laittomat irtisanomiset vaikuttavat säilyneen luottamusmiesten työpöydällä nykypäivään. Syrjintää tai tasa-arvolain rikkomista esiintyi vielä 2000-luvulla vain vähän, mutta vuoden 2018 Museoliiton kysely paljasti, että myös museoalalla koetaan seksuaalista häirintää. Tutkimuksen mukaan viisi prosenttia kaikista museotyöntekijöistä on kokenut seksuaalista häirintää.

KOHT I

MODERNI A

EDUNVA LVO N TAA

123

Aino-Maija Kaila: Museohenkilöstö barrikadeilla Suomen kansallismuseon luottamusmies Aino-Maija Kaila kokee hyväksi saavutukseksi sen, että tieto MAL:n ja luottamusmiesten välillä kulkee saumattomasti. Sen takaa myös osallistuminen toimintaan MAL:n hallituksessa. Kiinnostus museoalan henkilöstön edunvalvontaan syntyi sekä aktiivisuudesta ainejärjestötoiminnassa että yhteiskuntatieteellisistä opinnoista muutenkin poliittisella 1970-luvulla. ”Tulin Pirjo Hamarin jälkeen Kansallismuseon luottamusmieheksi vuonna 2010. Sitä ennen minulla ei juuri ollut kokemusta ay-liikkeessä työskentelystä. Minut houkutteli luottamusmiestoimintaan mukaan Liisa Erä-Esko ja Ulla-Riitta Kauppi, jotka uskoivat niin vakaasti minuun, että päätin suostua”, Kaila muistelee. Organisaatiouudistukset ja leikkaukset antoivat leimaa museoalalle aina 1990-luvulta alkaen, jonka jälkeen Kaila huomasi päätyneensä keskelle työelämän muutoksia.

Aino-Maija Kaila tuli Kansallismuseon luottamusmieheksi vuonna 2010. Pian sen jälkeen tulivat leikkaukset, joiden vuoksi Kaila organisoi yhdessä muiden luottamusmiesten kanssa museoalan ensimmäisen suuren mielenilmauksen. Kuva: Petri Virtanen

124

K O H TI

M O D E R NI A

ED U NVA LVO NTA A

”Tulin töihin museoalalle lama-aikana 1990-luvun alussa, jolloin museoissa saatettiin säästää jopa paperista ja lyijykynistä. Toki budjetti ei sitä ennenkään ollut iso. Urho Kekkosen museo Tamminiemessä eli kukoistuskauttaan vielä 1980-luvun lopussa, mutta pian kävijämäärä oli puolittunut. Tamminiemen remontin myötä tulin töihin vuonna 2009 Kansallismuseoon, joka sekin oli muutosten kourissa”, Kaila kertoo. Museoilta oli 2000-luvulla trendikästä leikata. Valtion tuottavuusohjelma niisti 2000-luvun alkuvuosina parikymmentä virkaa. Vuonna

2011 Jyrki Kataisen hallitus leikkasi viraston rahoituksesta kolme miljoonaa, jonka seurauksena henkilöstö väheni noin kuudellakymmenellä. Irtisanotuiksi joutui liki 20. Uumoiltiin kahdeksan museon sulkemisesta. Kansallismuseon osuus vähennyksistä oli noin kaksikymmentä käsiparia. Työvoiman lisäksi museo joutui leikkaamaan myös muita menoja, sillä palkkataso oli niin alhainen, että yksittäisen viran lakkauttamisella ei päästy asetettuun säästötavoitteeseen. ”Heti luottamusmieheksi valintani jälkeen vuonna 2010 miljoonaleikkaukset ja irtisanomistavoitteet tulivat julki. Päätin silloin, että nyt ei voi jäädä istumaan. Kutsuin luottamusmiehet koolle ja otin yhteyttä Akavan Erityisalojen lakimieheen Kari Eskolaan. Päätimme, että nyt tarvitaan mielenilmaus”,

”Se oli ensimmäinen kerta, kun museoväki nousi barrikadeille. Oli tärkeä, ehkä museoalan arvostuksen historiassa yksi tärkeimmistä käänteistä alan hyvinvoinnissa. Saatiin vähän lisää rahaa, ja vaikka sitten jouduttiinkin irtisanomisiin, johto oli takanamme koko ajan. Se antoi viittauksen yhteisestä intressistä. Myös viesti päättäjille oli, että enää emme paina päätä pensaaseen, uskomme omaan alaan ja museoiden merkitykseen. Mielenilmauksen jälkeen museot ovat saaneet enemmän ääntään kuuluviin, niillä on suuret taloudelliset merkitykset ja ne ovat vetovoimatekijöitä esimerkiksi matkailulle. Olemme kollektiivinen muisti”, Kaila pohtii. ”Jos vastaava tilanne tulisi eteen, lähtisin ilman muuta uudestaan barrikadeille! Puolustammehan oikeutta kulttuuriperintöön ihmisen elämässä. Keskeistä on, miten paljon saamme aikaan yhdessä tekemällä” Kaila tuumaa.

Kaila ei jäänyt toimettomaksi. Museoviraston henkilöstö jätti eduskunnalle ja opetus- ja kulttuuriministeriölle adressin, jossa se vaati kolmea miljoonaa euroa henkilöstöleikkausten välttämiseksi. Adressin mukaan säästöt uhkaavat suomalaista kulttuuriperintöä. Sen lisäksi Akavan erityisalat, JHL ja Pardia järjestivät näyttävän mielenilmauksen, missä museoväki marssi Eduskuntatalolle. Kailan aktiivisuuden ja museoväen mielenilmauksen vaikutukset kantoivat pitkälle.

KOHT I

MODERNI A

EDUNVA LVO N TAA

125

Museoviraston yt-neuvottelut päättyivät tammikuun lopussa jopa 40 hengen irtisanomista ja kahdeksan museon sulkemista merkitsevään tulokseen. Yt-neuvotteluihin jouduttiin, kun valtion vuoden 2012 budjetissa viraston määrärahoista leikattiin lähes 3 miljoonaa euroa. Museovirasto järjesti 13.2. näyttävän museoväen mielenilmauksen Kansallismuseolta eduskuntaan vaatimaan lisärahoitusta Museovirastolle.

126

K O H T I

M O D E R NI A

ED U NVA LVO NTA A

Jäsenviestinnästä yhteiskunnalliseksi vaikuttamiseksi Vaikka järjestöt kilpailevat mediajulkisuudesta monin tavoin samoilla ehdoilla kuin yritykset, on järjestöviestinnällä myös omat erityispiirteensä. Järjestöt pyrkivät herättämään keskustelua ja vaikuttamaan yhteiskunnallisesti. Median lisäksi vaikutustyötä tehdään erilaisissa seminaareissa, työryhmissä ja henkilökohtaisesti. Suomalaisten ammattiliittojen merkitystä muuttuvassa mediassa gradussaan tutkinut Anna Partanen toteaa, että sähköinen viestintä ja sosiaalisen median yleistyminen 2000-luvun alkupuolella ovat muuttaneet merkittävästi yhteisöviestintää ja yleisöjen palvelemista. Uusi teknologia haastaa perinteiset toimintatavat. Puhutaan organisaatioiden medioitumisesta. Ammattiliitot ovat muiden organisaatioiden tavoin joutuneet asemoimaan viestintäänsä uudelleen, kun tunnistettava ja yhtenäinen mediakanavien kokonaisuus on korvautunut monimuotoisella ja jatkuvasti muuttuvalla digitaalisella mediamaisemalla. Uuden vuosituhannen alkaessa MAL oli kasvanut 1256 jäsenen ammattiliitoksi, joka osallistui aktiivisesti AEK:n toimintaan sen eri organisaatioissa sekä seurasi kansainvälistä alan tutkimustoimintaa. Viidellä maakunnallisella AEK:n toiminta-alueella on MAL:n jäsen. Tiedonvälitysverkostoon kuului vuoden 2000 lopussa 52 jäsentä. Verkoston tarkoituksena oli jakaa ajankohtaisia asioita jäsenten tietoisuuteen sekä tehostaa jäsenhankintaa ilmoittelemalla työpaikoilla. Verkosto oli perinteisen tiedonvälitysverkoston kulminaatiopiste, jota edelsi ammattiyhdistysten pitkäaikainen viestintäkanavien, yhteistyöverkostojen ja yhteistoiminnan kehitys. Yhdysjäsenverkostoa oli laajennettu jo 1980-luvulta lähtien. Yhdysjäseniä nimettiin kaikkiin niihin museoihin, joissa oli vähintään viisi MAL:n jäsentä. Verkoston pääasiallinen tehtävä oli toimia tiedonvälittäjinä. Samalla se toimi vedenjakajana perinteisen ja modernin viestinnän välillä. Verkossa tapahtuva viestintä alkoi yleistyä jo 1990-luvulta alkaen sähköpostin ja internetpalveluiden yleistyessä kohti sosiaalisen median dominoimaa 2010-lukua. Järjestökentälläkin suhdetoiminta ja tiedotus olivat varhaisajan nimikkeitä. Sisäinen ja ulkoinen tiedotus organisoitiin aluksi eri tavoin. Sisäisen tiedotuksen hoiti henkilöstöhallinto, ulkoinen taas oli lähellä myyntiä, markkinointia

ja mainontaa. Vasta 1970-luvulla sisäistä ja ulkoista tiedotusta alettiin sovittaa järjestöissä ja yrityksissäkin saman katon alle. MAL, joka vielä 1970-luvun alussa pyöri pitkälti vapaaehtoisvoimin, otti alusta alkaen roolin sekä ulkoisen että sisäisen tiedottamisen parrasvaloissa. Kiertokirje kolahti postiluukusta heti ensimmäisen toimintavuoden aikana neljä kertaa jäsenille. Tieto yhdistyksen perustamisesta lähetettiin jopa Suomen kaikille museoammattilaisille. Trendi jatkui pitkälti koko 1970-luvun. Jäsentiedotteita koostettiin jäsenille neljästä kuuteen kertaa vuodessa, ja aika ajoin myös yhdistyksen ajantasainen lista jäsenistä. Samalla osallistuttiin museoalan työllisyystilanteen osalta myös Akavan työmarkkinoita käsitteleviin julkaisuihin. MAL:n vuosikymmenen kestäneen toiminnan päätteeksi koostivat Raija Järvelä, Leena SöyrinkiHarmo ja Aila Yli-Hakola yhdistyksen 10-vuotishistoriikin, joka toimitettiin kaikille jäsenille. Historiikkia käytettiin myös jäsenhankintaan Akavan aktivointikampanjassa. Akavan Erityisalojen Keskusliittoon liittymisen myötä viestintä jäsenistölle tehostui. Siinä suurimpana tavoitteena nähtiin museoalan avoimista työpaikoista tiedottaminen. Samalla, kun virkanimityksiä kerättiin tiedotteisiin, MAL seurasi myös aktiivisesti kelpoisuusehtojen noudattamista. Niille jäsenille, jotka ilmoittivat olevansa työmarkkinoiden käytettävissä, MAL:n toimisto lähetti monisteita avoinna olevista työpaikoista. Siitä kehittyi 1990luvun lamavuosina MAL:n työvoimapankki. Myöhemmin paikoista ilmoittaminen siirtyi osaksi Suomen Museoliiton toimintaa. Tiedon keruussa suuri apu oli vuoden 1982 alussa aloittaneesta Erityisalojen Työttömyyskassasta Erkosta, johon AEK vakuutti ilman eri anomusta kaikki kassakelpoiset jäsenensä. Työttömyyskassa osoittautui siten tarpeelliseksi sekä jäsenille että jäseniä koskevan tiedotuksen kohdentamiseksi. Vuonna 1983 MAL totesi, että tiedotteiden lukumäärää voidaan laskea, sillä loppuvuodesta ilmestyi ensimmäisen kerran AEK:n Yhteenveto-lehti. Yhteenveto katsottiin tarpeelliseksi yhdistämään AEK:n jäsenkenttään kuuluvia, hyvin erilaisia ammattikuntia antaen puheenvuoron vuosien aikana myös kymmenille museoalan ammattilaisille. Lehti ilmestyi samassa hengessä aina vuoteen 2017 asti. Vuoden 1983 MAL:n kevätkokous hyväksyi

KOHT I

MODERNI A

EDUNVA LVO N TAA

127

myös kuuluisaksi tulleen julkilausuman museokäsitteen selkeyttämisestä ja museolaitoksen ja sen työntekijöihin suunnatuista kohtuuttomista paineista. Julkilausuma postitettiin kaikkiin sen aikaisiin 683 Suomen Museoliiton tiedossa olleeseen museoon sekä kuntien kulttuurisihteereille. Ne uusittiin vuonna 2010, ja saivat nykyisen ulkoasunsa ja tekstinsä vuonna 2016. Ensimmäinen järjestöesite painettiin seuraavana vuonna käytettäväksi jäsenhankinnassa ja työtaistelutiedotustoiminnassa. Vuonna 1986 MAL keräsi ja tuotti ensimmäisen museoalan ammattilaisen tietopaketin, joka postitettiin kaikille jäsenille jäsentiedotteiden yhteydessä sekä keskeisimmille oppilaitoksille. Seuraavana vuonna MAL:n esite käännettiin ruotsiksi, ja siitä lähtien yhdistys on pitänyt ulkoisessa viestinnässään aina myös toisen kotimaisen kielen puolia. Perinteisesti MAL:ssa viestintää on hoitanut järjestösihteeri tai toiminnanjohtaja yhdessä hallituksen kanssa. Nimikkeistö ja tehtävät ovat muuttuneet viestintään kohdistettujen odotusten ja viestinnän teknisen kehityksen myötä. MAL:ssakin lehdistösuhteet muuttuivat mediasuhteiksi. Vuonna 1989 MAL antoi lehdistötiedotteen museoalan palkkauksesta ja museoalan tulevaisuudesta. Ensimmäisen kerran tiedote sai laajaa huomiota ja se julkaistiin Helsingin Sanomissa, Turun Sanomissa, Pohjolan Sanomissa ja Demarissa. Yhä suurempi osa yhdistyksen kannanotoista ja ulostuloista alkoi koskettaa suurempaa yleisöä, mikä rikkoi tuosta eteenpäin usein myös uutiskynnyksen. MAL:n viestintä alkoi saavuttaa yhteiskunnallisen vaikuttamisen piirteitä yhä enemmän – vuosien aktiivinen työ ei ollut valunut hukkaan.

Teknistymisen aikaa 1990-luku tarkoitti MAL:n tiedotustoiminnassa kasvun aikaa niin sisäisessä kuin ulkoisessa viestinnässä. Yhtäältä haluttiin kertoa museoalan palkkauksen jälkeenjääneisyydestä yhä enemmän sidosryhmille ja päättäjille, toisaalta museoalan ammattilaisten uratarinat valtasivat alaa sekä valtakunnan lehdissä että erityisesti Yhteenveto-lehdessä. Jäsenmäärän lisääntyessä yhä useampi

128

K O H T I

M O D E R NI A

ED U NVA LVO NTA A

museoalan ammattilainen tuli MAL:n viestinnän vastaanottajaksi, joka huipentui vuonna 2001 käyttöön otettuun yhteiseen sähköpostilistaan. MAL:n verkkosivut aukesivat yleisölle vuoden 2002 alkupuolella, ja seuraavana vuonna sivut käännettiin myös englanniksi ja ruotsiksi. Ne uusittiin nykyiseen muotoonsa vuonna 2010. Verkkosivuja varten tehdyn MAL:n uuden logon suunnitteli graafikko Vesa Junttila vuonna 2004. Samana vuonna yhdistys vietti 35-vuotisjuhliaan Aktia-salissa Helsingissä, missä puheenjohtaja Merja Herranen julkisti MAL:in ensimmäisen strategisen toimintasuunnitelman edunvalvonnan kehittämiseksi. Yhdistyksen historian ensimmäisiksi kunniajäseniksi nimettiin perustajajäsen ja ensimmäinen puheenjohtaja museotoimenjohtaja Knut Drake sekä Turun maakuntamuseon tutkija Anneli Sorvoja. Myöhemmin kunniajäseniksi on nimetty entisistä aktiiveista Pekka Erämetsä, Pirjo Porkka ja Merja Herranen. AEK ja sen jäsenyhdistykset käynnistivät syksyllä 2003 Taito-kampanjan, jonka yhdeksi ammattialueeksi valittiin museoala. Kampanja pyrkii tuomaan esille, miten olennaista AEK:n edustama asiantuntijuus ja osaaminen on sivistyksen kannalta. Taito-kampanjassa esiteltiin liittoa ja jäsenkuntaa profiloivaa yhteiskunnallista mainontaa ja opiskelijoille suunnattua viestintää. Näkyvyyttä saatiin eri puolille Suomea levittäytyneillä arkeologian päivillä Luu-julisteen muodossa. Vuonna 2007 MAL teki näyttävän ulostulon, kun se osana liiton edunvalvonnan strategista kehittämistä julkaisi Museoammattilaisen käsikirjan. Teoksen laati pitkän museouran tehnyt ammattilainen FM Jaana af Hällström, ja se tarkoitettiin työvälineeksi museoissa työskenteleviä ammattilaisia, museouraa suunnittelevia sekä alan opiskelijoita varten. Kirja antoi kattavan kuvan museoalasta ja työskentelystä museoissa. Teoksen edistymistä seurasi ja kommentoi MAL:n hallituksen työryhmä, ja sen tarkistivat myös Akavan Erityisalojen lakimiehet ja viestintäpäällikkö. Teos otettiin suurella suosiolla vastaan niin museoalalla kuin sen ulkopuolella, ja siitä otettiin toinen, täydennetty painos vuonna 2011.

Vuonna 2012 Akavan Erityisalat ja MAL julkaisivat yhteisen pamfletin Miksi museotyötä tarvitaan? hahmottamaan, miten vaativaa, monimuotoista ja kansalaisten tietoisuuden lisäämiseen ja hyvinvointiin vaikuttavaa museotoiminta Suomessa oli. Leikkausten ristipaineessa koettiin, että museoala on voimakkaasti kehittyvä ala, jonka kehittämisbuumiin tarvittiin panostuksia, ei toistuvia leikkauksia. Pamfletti toi esille museotyön ja sen yhteiskunnallisen merkityksen ammattilaisen omasta näkökulmasta. Matkailijoiden vähentyessä laman myötä museoala nostettiin useissa keskusteluissa mahdolliseksi Suomen tulevaisuuden menestystekijäksi. Museoalan tehtävien perustelu, alan ja museoammatin esille nostaminen oli siksi tärkeää ja ajankohtaista. Esitettä jaettiin erilaisissa museoalan tilaisuuksissa erityisesti sidosryhmille ja yhteistyökumppaneille. Esitteen myötä MAL aloitti aktiivisen markkinointikampanjan sekä Museo-lehdessä että Konservaattorilehdessä alan ammattilaisille. Kampanja päättyi näkyvään Rahat tai henki! -seminaariin Helsingissä vuonna 2013. Verkkoviestinnän kehittyminen – aluksi kotisivujen ja intranetin kehittämisen myötä, myöhemmin sosiaalisen median kohtaamiseksi – toi organisaatioihin hyvin teknisesti suuntautuneita viestinnän ammattilaisia. Sellaisiksi tulivat MAL:ssa erityisesti hallituksen opiskelijaedustajat, joiden avulla yhdistys avasi Facebook-sivunsa vuonna 2011. Samassa yhteydessä luotiin myös opiskelijoille suunnattu MAL:n esite. Twitteriin MAL liittyi vuonna 2014 ja seuraavana vuonna oli aika valloittaa Instagram. LinkedIn-tili MAL:lle avattiin vuonna 2016. Kaikkiaan museoalan henkilöstön edunvalvonta on seurannut tiiviisti aikaansa eri viestintäkanavien kautta. Ostettua FB-mainontaa alettiin tehdä, kun HS julkaisi MAL:n mielipidekirjoitukset syksyllä 2015. Maksettu mainonta tavoitti jo yli 10 000 henkilöä mainokselta. Vuonna 2016 liiton visuaalinen ilme uudistettiin ja samalla liitolle luotiin graafinen ohjeisto. Uusittu logo on modernimpi ja liiton väreiksi valikoituivat sininen, oranssi ja punainen. Ilmeen toteutti tamperelainen yritys Hyvä Ihme -design. Kotisivu-uudistus eteni myös graafisen ilmeen uudistamisella, uusi ilme julkaistiin keväällä 2016. Sivustojen tekstien läpikäymisessä käytettiin apuna MAL:n omaa viestintätiimiä sekä palkattiin liiton opiskelijajäsen tekemään kotisivujen uudistamista toiminnanjohtajan avuksi. Vuorovaikutteisuutta lisättiin verkkosivujen jäsenkyselylomakkeen avulla. Siinä tiedusteltiin muun muassa palkkaukseen, työehtoihin, pätevyysvaatimuksiin ja liittoon kuulumiseen liittyviä asioita. Myös MAL:n oma toimisto-sähköposti avattiin matalan kynnyksen tiedusteluja varten. Vuonna 2018 MAL:iin otettiin yhä useammin

yhteyttä erilaisissa ammattiasioissa. Liiton merkitys jäsenten työssä on edelleen vahva. MAL:n sisarjärjestön viestinnän ammattilaisten Viesti ry:n mukaan tulevaisuudessa viestintä on entistä ratkaisevammassa asemassa tulevaisuuden järjestötoiminnassa. Reaktiivinen viestintä kehittyy yhä proaktiivisemmaksi, eli kriisit ehkäistään ennalta. Se tarkoittaa, että viestinnän nyanssien taju kehittyy ja niiden merkitys todennäköisesti myös korostuu. Järjestön viestinnän ”äänensävyllä” on merkitystä, ja viestinnässä pelataankin entistä enemmän mielikuvilla ja vuorovaikutustyyleillä – räväkkyyttä tarvitaan erottautumiseksi. MAL onkin sisäistänyt viestintäänsä rohkeasti sekä museoalan yhteyden yhteiskunnallisiin ilmiöihin ja käyttää niitä sujuvasti ottaessaan kantaa erilaisiin yhteiskunnallisiin asioihin muuttuvilla työmarkkinoilla. Aikamme haasteena pidetään digitaalisen viestinnän luonteen, ominaisuuksien, mahdollisuuksien sekä myös uhkien haltuun ottamista työyhteisöissä ja muissa organisaatioissa, koska niin sanottu kolmas aalto antaa vielä odottaa itseään. Tullakseen kuulluksi järjestöjen on luonnollisesti oltava jotakin mieltä. Viestinnän kannalta on suunniteltava, kenet halutaan kuulolle ja huomioitava myös käyttäjäryhmät, jotka saattavat provosoitua tai loukkaantua. Yksittäisten nostojen keskittymisen sijaan on entistä tärkeämpi pohtia kokonaisuuksia. MAL pitää kiinni viestintästrategiastaan, jossa erilaiset viestinnän tehtävät jakautuvat useampaan kanavaan, mutta toimivat silti yhteisen viestin perille viemiseksi. Siten viestintä on liiketoiminnallisten edellytysten tavoin MAL:n strategian äänitorvi. Se kertoo myös siitä, että yhdistyksen uudenaikaisen viestinnän tarkoituksena on tehdä läpinäkyväksi sekä toimintaa että sen johtamista, ja kenties tärkeimpänä, sitouttaa. 1970-luvulta 2020-luvulle museoalan edunvalvonnan johtaminenkin on ollut entistä enemmän johtamista viestinnän avulla. Viestinnän uudistumisen paineet ovat tehneet MAL:sta jäsenen silmissä entistä avoimemman, vastuullisemman, rakentavamman, näkyvämmän ja vuorovaikuttavamman yhdistyksen, joka tukee museoalan edunvalvonnan kehittämistä, ottaa kantaa ja, ennen kaikkea, näyttää suuntaa.

KOHT I

MODERNI A

EDUNVA LVO N TAA

129

MAL päivitettiin nykyaikaan Museoalan ammattiliitto pähkäili 2000-luvun ajan pitkälti samojen asioiden kanssa kuin muutkin akavalaiset liitot. Aikansa seuraaminen, työelämän pelisääntöjen muuttuminen, asiantuntijatyön murros, koulutukselliset tarpeet sekä jäsenmäärän heittely olivat yleisiä asioita, jotka pyörivät pitkälti myös MAL:n kokousten aihioissa. MAL:n jäsenmäärä kasvoi kuitenkin pitkälti koko 2000-luvun. Tärkeimpinä Akavan tarjoamina palveluina jäsenet pitivät vuonna 2016 ammatillista edunvalvontaa, lakimiesten ja asiantuntijoiden antamaa apua, vakuutuksia ja muita etuja sekä liiton sopimustoimintaa. Myös viestintää, liiton koulutuksia ja tilaisuuksia, yhteiskunnallista vaikuttamista ja palkkaneuvontaa arvostettiin. Samat seikat pätivät myös MAL:n toimintaan. 2000-luku museoalalla tunnetaan yleisesti muutosten ja murroksen aikana, jolloin digitaalisuus korvasi paljon vanhaa tekniikkaa, mikä näkyi sekä alalla että sen edunvalvonnassa. Muutos näkyi selkeästi myös asenneilmastossa, joka tuli todennäköisesti sekä koettavien hyötyjen kautta mutta myös sukupolvenvaihdoksen myötä. Siinä missä MAL aikaisemmin otti museoiden uusiin tehtäviin ja tietotekniikan edistysaskeliin osittain torjuvan asenteen vielä 1990-luvun lopulla, 2010-luvulla digitaalisuus, langattomuus ja sosiaalinen media koetaan yhdistyksen toimintaa ja jäsenpalvelua edistäviksi asioiksi. Museoiden uudet ammattilaiset koostuvat entistä enemmän eri alojen ammattilaisista, joiden osaaminen kattaa perinteisten museossa tarvittavien taitojen lisäksi myös muita asioita.

130

K O H T I

M O D E R NI A

ED U NVA LVO NTA A

Suurin muutos menneisiin vuosikymmeniin nähden on, että Museoalan ammattiliitto ei 2000-luvulla enää valikoinut, kuka museon työntekijöistä kelpaa ammattilaiseksi. Kun aikaisemmin vaadittiin tiukkaa näyttöä siitä, että esimerkiksi opiskelija aikoo toden teolla pyrkiä museoon töihin, oli 2010-luvulla opiskelijarekrytointi eräs yhdistyksen kärkiteemoista. Samalla myös uudenlaisen työntekijäsukupolven, prekariaatin, työolot ja työsuhteet vaativat MAL:lta yhä enemmän erilaisia ratkaisuja ja palveluita. MAL noudatti työelämän muutoksen osalta toisaalta perinteistä linjaa turvatakseen ja tukeakseen ammattilaisia työurallaan, mutta samalla se otti myös uudenlaisia keinoja käyttöön, kuten jäsenlähtöiset koulutukset. Sitä mukaa, kun museoammatti on vaatinut erilaisten tietojen ja taitojen opettelua työn ohella, MAL on tarjonnut räätälöityjä koulutuksia juuri tätä ajatellen. Koulutuksiin on 2010-luvulla voinut entistä helpommin osallistua webinaarien avulla. Yhteiskunnallinen näkyvä vaikuttaminen tuli selkeäksi osaksi yhdistyksen toimintaperiaatetta viimeistään 2000-luvulla. Yhä useammin MAL:n esiin nostamat epäkohdat työelämässä ja museoammattilaisen arjessa ylittivät uutiskynnyksen, aiheuttivat keskustelua ja ennen pitkää vaikuttivat positiivisella tavalla tuoden työelämään parannuksia. MAL:sta tuli 2000-luvulla näkyvä toimija, jolta kysytään konsultaatioapua ja joka ottaa kantaa museoalan henkilöstön tarpeita ja museoalan kehittymiseen liittyen. Museoalan ammattilaisen ei enää tarvinnut jäädä pimentoon taloudellisten kiristystenkään puristuksessa.

Elina Vieru: Taidemuseot ovat kuin kotiin menisi ”Minun työhöni kuuluu, että saan käydä kiertämässä näyttelyitä Suomessa. Teen sitä myös vapaa-ajalla. Esimerkiksi eilen kävin vapaapäivänäni Rovaniemellä. Minne muualle menisin siellä? Menin ensimmäisenä taidemuseolle, Lapin taiteilijaseuran galleriaan ja Arktikumiin katsomaan uuden Petsamo-aiheisen näyttelyn Lapin maakuntamuseossa. Minne koskaan menen, suuntaan aina taidemuseoon. Ne ovat niin rakkaita. Se on kuin kotiin menisi”, huokaa Oulun taidemuseon amanuenssi Elina Vieru. Oulun museokentästä on ollut paljon puhetta viime vuosina. Yliopiston Eläinmuseo suljettiin ja keskustelu museoiden ja niiden varastojen säilytystilojen ylläpitämisestä jatkuu. ”Sisältöjä tehdään pienellä rahalla. Moni kaupunki on mennyt ohi ja olemme menettäneet asemia. Pohjois-Pohjanmaan museo on odottanut peruskorjausta ehkä 1990-luvun alusta lähtien, minkä vuoksi perusnäyttelyä ei ole voitu uusia kokonaisuudessaan. Vaikka kaupunki on kasvanut kuntaliitostempuilla, olemme menettäneet vähän hissukseen resursseja ja tarvitsisimme räväyttämistä”, Vieru miettii.

Oulun taidemuseon amanuenssi Elina Vierun mukaan museon arki on yhteen hiileen puhaltamista, mutta erityisesti se korostuu tiukkoina aikoina. Jos Oulu valitaan Euroopan kulttuuripääkaupungiksi vuonna 2026, tietää se Oulun taidemuseolle ja Vierulle paljon lisätyötä. Kuva: Uula Neitola

Vierun matka museoon alkoi kotikaupungista Vaasasta, missä Pohjanmaan museon kokoelmat ja isoisän taidekokoelma jätti vaikutuksen. Ne johtivat myöhemmin taidehistorian pääaineopintoihin Jyväskylän yliopistossa. Museologiaa vakiintui oppiaineeksi vasta aivan opintojen lopulla, eikä Vieru ehtinyt niihin osallistua.

KOHT I

MODERNI A

EDUNVA LVO N TAA

131

”Hyppäys opinnoista työelämään kävi silti luontevasti. Valmistuin maisteriksi vuonna 1989, yliopistossa sai kirjoittamiseen ja tutkimuksen tekemiseen tuntumaa ja hyvän taidehistoriallisen pohjan. Järjestin ensin pieniä näyttelyitä Vaasan kaupungin kulttuuritoimistossa ennen kuin siirryin kesällä 1989 Oulun taidemuseoon amanuenssin sijaiseksi. En edelleenkään tiedä, kuka viran oli alun pitäen saanut, mutta hän ei koskaan ottanutkaan virkaa vastaan ja pian se tuli minulle hoidettavaksi ja tässä on mennyt pian 30 vuotta!” Vieru kertoo, että taidemuseo oli tuolloin perin vaatimattomissa oloissa kerrostalossa. Ilouutinen oli kuitenkin se, että uusiin tiloihin muutettiin heti seuraavana vuonna. Vieru muistelee lämmöllä nousun vuosia. ”Johtaja Jorma Westerlund jäi pian eläkkeelle ja hänen tilalleen tuli Ullamaria Pallasmaa suurine verkostoineen. Hän oli räväkkä persoona, jatkuvasti lehtien palstoilla ja kirjoitti vastineita. Hän sai paljon säpinää aikaan ja me saimme paljon julkisuutta. Oulun taidemuseo kuului taidemuseoiden kärkikastiin 1990-luvulla. Minulle se oli loistava koulutus”, Vieru toteaa.

Esiintymistä ja johtamista ”Museoalan ammattilaisen identiteetti on rikas ja elämänläheinen. Museoihmiset ovat laajasti sivistyneitä ja kiinnostuneita asioista sekä ulospäin suuntautuneita. Tuemme toinen toisiamme ja vedämme yhtä köyttä”, Elina Vieru pohtii.

132

K O H TI

M O D E R NI A

ED U NVA LVO NTA A

Omaan työhönsä Vieru suhtautuu intohimoisesti, vaikka osasta työtehtäviä on tullut jo rutiininomaisia. Opiskeluaikaisesta ujoudesta hän pääsi eroon viimeistään, kun työhön alkoi kuulua yleisön edessä esiintymistä ja taiteilijoihin ja eri ihmisiin piti olla jatkuvasti yhteydessä. ”Iso osa näyttelyistä on lähtenyt minun kynästäni. Vetovastuu on siitäkin huolimatta taiteilijalla ja taiteilijaryhmillä. Minun tehtäväni on toimia sparraajana ja koordinaattorina ja varmistaa, että kaikki menee kuten pitääkin. Kuraattorina olen kuitenkin saanut olla lähes vuosittain ainakin yhteen näyttelyyn. Aiemmin kirjoitin myös paljon. Olen kirjoittanut noin viiteenkymmeneen julkaisuun eri julkaisusarjoihin sekä omiin että muihin. Olen toimittanut paljon julkaisuja ja tehnyt paljon nettiartikkeleita. Minulla oli ihan älyttömästi töitä 90-luvulla ja 2000-luvun ensimmäisellä kymmenyksellä. Nykyisin olen tietoisesti vähän keventänyt työtahtia.” Vieru toimi myös kolmeen otteeseen museonjohtajan sijaisena. Johtamista hän piti mielenkiintoisena mahdollisuutena verkostoitua. Kun Oulun museoja tiedekeskus Luuppi aloitti toimintansa 2013, organisaatio uudistui ja myös johtaminen muuttui aiempaa moninaisempaan suuntaan, kun taidemuseonjohtajan tehtävä muuttui koko Luupin yleisötyönjohtajaksi. Luupin ensimmäinen yhteinen sisältötuotanto Näytönpaikka pohjoisessa piilaaksossa –näyttely avautui vuonna 2017. ”Olen nähnyt miten vaikea hallinnollisen ja mentaalisen yhdistymisen polku on ollut ja johtajiin kohdistuu kovat paineet. Omista sijaisuuksistani käsin ymmärrän esimiesten haasteita. Luupissa olen oppinut näkemään asioita laajemmin ja solidaarisemmin kuin vain oman yksikön ja tehtäväalueen kannalta.”, Vieru pohtii.

Pienen ammattiryhmän asialla Elina Vieru on kuulunut Museoalan ammattiliittoon koko uransa ajan. Hän muistelee kuulleensa liitosta vanhemman kollegan kautta. MAL:iin kuulumista hän pitää itsestäänselvyytenä.

kirjeen päättäjille ja saimme estettyä henkilövalinnan. Sijaisella olisi ollut merkittävästi alempi koulutus kuin kellään amanuenssillamme”, Vieru muistelee.

”En tiedä kuka paremmin osaisi ajaa etujamme. Olemme pieni ammattiryhmä ja on hyvä, että tehdään kartoituksia ja tiedetään, missä mennään ja miten ihmiset voivat ja kokevat työskentelyn museoalalla.”

Museon arki on yhteen hiileen puhaltamista, mutta erityisesti se korostuu tiukkoina aikoina. Vierun mukaan nykyisiin näyttelybudjetteihin verrattuna 90-luvun kulta-aikana saatettiin saada jopa tuplasti enemmän määrärahaa, jolloin näyttelyitä kertyi vuoden aikana jopa parikymmentä.

Vaikka MAL:lla on ollut vähemmän tilaisuuksia Pohjois-Suomessa, Vieru kertoo osallistuneensa niihin ja Akavan Erityisalojen koulutuksiin mahdollisuuksien mukaan. Mukaan mahtuu myös järjestäytymisvalmiuskurssi mahdollista lakkotilannetta varten. Sitä ei kuitenkaan tullut. Sen sijaan MAL:n apua Vieru muistaa organisaationsa saaneen, kun pois jääneen museonjohtajan tilalle kaupunki oli kampeamassa henkilöä täysin museoalan ulkopuolelta ilman, että keltään taidemuseossa oli kysytty sijaisuushalukkuutta. ”Meillä heräsi kellot soimaan, jolloin otin yhteyttä liittoon ja MAL:sta tuli omat suositukset ja ohjeet. Liiton tuella lähetimme

”Kun ICT-kupla puhkesi ja Nokia jouduttiin myymään, kaupungilla alkoi mennä huonommin. Ei voi sanoa, että Oulu olisi rutiköyhä penninvenyttäjä, mutta kehitys on hidastunut. Puolen Suomen veturissa johtavat sivistys- ja kulttuuritoimen viranhaltijat pyörittelivät ajatusta, pitäisikö maakuntamuseo ja Kierikkikeskus laittaa kiinni”, Vieru huokaa loppuvuodesta 2017 puhjennutta kulttuuriskandaalia. ”Jos Oulu tulee valituksi Euroopan kulttuuripääkaupungiksi vuonna 2026, tietää se töiden lisääntymistä. Olen silloin työurani loppusuoralla, mikä tarkoittaa, että viimeiset vuodet pusketaan vielä aika kovalla tahdilla ja kunnianhimoisesti. Se olisi joutsenlauluni. Jos emme tule valituksi, uskon kuitenkin, että Luupin uudet tilaratkaisut saadaan kuntoon”, Vieru arvioi.

KOHT I

MODERNI A

EDUNVA LVO N TAA

133

HumanistiURA Vanhalla Ylioppilastalolla 2006. Ulla Mättö esitteli museoalan työelämää. Kuva: Yhteenveto-lehti

134

K O H T I

M O D E R NI A

ED U NVA LVO NTA A

Syksyllä 2008 kolmatta kertaa järjestetyillä HumanistiURAmessuilla tarjottiin tietoa työelämästä. Kuva: Antti Ahtiluoto

HumanistiURA Vanhalla Ylioppilastalolla syksyllä 2013. Kuva: Veikko Somerpuro

KOHT I

MODERNI A

EDUNVA LVO N TAA

135

MAL:n 45-vuotisjuhlia vietettiin 21.11.2014 Kansallissalissa. Juhlapuhujaksi kutsuttiin valtioneuvos Riitta Uosukainen. Kuva: Markku Ojala

MAL:n pitkäaikainen puheenjohtaja Merja Herranen (vas.) palkittiin yhdistyksen kunniajäsenyydellä MAL:n 45-vuotisjuhlilla marraskuussa 2014. Vuoden 2015 vuoden alusta alkaen MAL:ia alkoi luotsata Susanna Sääskilahti (kesk.). Ulla Mättö (oik.) jatkoi toiminnanjohtajana vielä seuraavan kevään. Kuva: Markku Ojala 136

K O H T I

M O D E R NI A

ED U NVA LVO NTA A

MAL:n 45-vuotisjuhlilta Kansallissalista 21.11.2014. Kuva: Markku Ojala

VI Museoalan ammattiliitto osana yhteiskunnallisia muutoksia 2015â&#x20AC;&#x201C;2019

M U SEO A L A N

A MMAT T I L I I T T O

OS A NA

Y HT EI S KUNNAL L I S I A

MUU TO KSIA

137

”Kaikki hyötyvät, kun museoala kiinnostaa” 2010-luvulle tultaessa museoala oli monipuolistunut ja sen henkilöstö oli kasvanut kattamaan yhä rikastuvampaa ammattiryhmää. Yleisötyöstä ei puhuttu enää vain museopedagogiseen toimintaan liittyen, vaan kattaen kaikki museotyön osa-alueet kokoelmatyöstä asiakaspalveluun. Samaan aikaan maailmalla tehdään jatkuvasti innovatiivisia avauksia siihen, mitä kaikkea museo voi yleisölleen tarjota. Trendejä museoalalla olivat vuosikymmenen alusta alkaen asiakaslähtöisyys, osallistavuus, osallisuus ja jaettu asiantuntijuus. Yhteiskunnassa kuohui. Vuonna 2008 alkanut taloudellinen lama vaikutti suoraan kulttuurialaan leikkausten ja irtisanomisten muodossa, ja epävarmuus työn tulevaisuudesta tuntui konkreettisesti monien kulttuuri- ja museoalan vastavalmistuneiden työurissa. Jyrki Kataisen, Alexander Stubbin ja erityisesti Juha Sipilän hallitusten säästö- ja työllistämistoimet aiheuttivat kuohuntaa ay-liikkeen parissa, ja akateemisesti korkeakoulutettujen asema tuntui olevan jatkuvasti uhattuna yliopistoille tehtävien määrärahaleikkausten myötä. Museoalalla tuntuivat erityisesti valtionosuusleikkaukset, joiden pelättiin rampauttavan museoiden toimintaa. Museoalan ammattilaisten pelot saattoivat kulminoitua myös yleiseen ay-liikettä vaivaavaan pieneen jäsenmäärän laskuun vuoden 2017 loppuun mennessä 1699:sta 1662:een. Jäsenmäärä laski siten ensimmäisen kerran MAL:n historian aikana, mutta toisaalta vuosikymmen oli vielä kesken. Vuosia 2015-2019 voidaan pitää monessa mielessä kuohunnan vuosina, jolloin suomalaisessa yhteiskunnassa, taloudessa ja työmarkkinoilla koettiin lukuisia muutoksia ja uudistuksia. Erityisesti työelämää koskevien uudistusten läpivieminen tiesi usein kärhämää työnantajaleirin ja keskusmarkkinajärjestöjen kesken. Vuonna 2015 valittu uusi eduskunta toi muutoksia myös kulttuurikenttään, ja ilmapiirin koettiin muuttuneen astetta kovemmaksi. Alkuvuodesta 2019 eduskunta hyväksyi uuden kuntien kulttuuritoimintalain. Laki vahvistaa kulttuurin roolia kunnan toiminnassa sekä perustelee kulttuurin merkitystä ja asemaa kunnan peruspalveluna. Keväällä 2019 valittu eduskunta nostanee kulttuuriasiat esille jatkaen samoja edellisen hallituksen linjoja.

138

M U S E O A L A N

A M M AT T I L I I T T O

O SA NA

Vuosien 2015-2019 vaikutukset kulttuurikentälle olivat suuret, ja MAL osana Akavan Erityisaloja ja Akavaa ottikin rohkeasti oman roolinsa osana yhteiskunnallista keskustelua. Siihen kuuluivat osana muun muassa muutokset suomalaisessa työelämässä, johon vaikutti muun muassa kilpailukykysopimus. Keskusmarkkinajärjestöpuolella kohkattiin innokkaasti keskusmarkkinajärjestöhankkeen tulosta, ja museoalalla ruodittiin Guggenheimin mahdollista rakentamista Helsinkiin. MAL muutti tuolloin uuteen toimistoonsa PohjoisEsplanadilla ja rakensi uudistettua strategiaansa, jossa sen tuli ottaa huomioon sekä uudistuva työelämä että monipuolistuva jäsenkunta. Myös Akavan puheenjohtaja Sture Fjäderin ulostulot aiheuttivat useita toimenpiteitä sekä MAL:ssa että Akavan Erityisaloissa. MAL:n puheenjohtajana aloitti vuoden 2015 alusta Kansallisgallerian amanuenssi Susanna Sääskilahti, joka oli aikaisemmin toiminut pääluottamusmiehenä sekä valtion neuvottelukunnassa, välillä puheenjohtajana ja välillä varapuheenjohtajana. Sääskilahden hallitusuran käynnistyttyä vuonna 2005 asiat hallituksen kokouksissa ulottuivat edunvalvonnallisista kysymyksistä museoalan omiin erityiskysymyksiin, milloin palkkaukseen, milloin työehtojen polkemiseen. Tämä luku perustuu Susanna Sääskilahden haastatteluun. MAL:n vuodet 2015-2019 kertovat omalla tavallaan suomalaisen työelämän muuttumisesta ja siitä yhteiskunnallisesta keskustelusta, jota käytiin sekä kulttuurialalla että työmarkkinapolitiikassa. Viimeisen viiden vuoden aikana MAL on ottanut yhä enemmän kantaa molempiin. Oman alan erityiskysymykset ovat edelleen olennaisia, mutta yhä enemmän liitto on ottanut osaa laajemmin yhteiskuntaa koskevaan keskusteluun ja vaikuttamiseen.

Y HT EI S KUNNAL L I S I A

MUUT OKS I A

Uusi toimisto Pohjoisesplanadilla yhdisti liitot ja jäsenet Vuonna 2015 aloittivat sekä uusi puheenjohtaja että uusi toiminnanjohtaja. Liki kolme vuosikymmentä Museoalan ammattiliittoa luotsannut Ulla Mättö jäi eläkkeelle tehtävistään keväällä, ja puheenjohtaja Susanna Sääskilahti sai ensimmäisenä työpöydälleen uuden toiminnanjohtajan rekrytoinnin. Ruoria kääntämään pestattiin VTM Katariina Mäkelä, jolla oli takanaan mittava ura edunvalvonnasta, viestinnästä ja järjestötyöstä.

vaikka suuri osa koulutustoiminnasta toteutetaan edelleen paikan päällä. Myös koulutuksissa korostuvat nykyajan työelämätaitojen kehittäminen ja ylläpitäminen. MAL:n omissa sekä yhteistyössä muiden liittojen kanssa tuottamissa koulutuksissa ollaan kehitytty muun muassa videotyöhakemusten laatimisessa, verkkokirjoittamisessa, äänenkäytössä, ajanhallinnassa, tiimityötaidoissa ja osallistamisessa.

Jo heti keväällä alkoi Akavan Erityisalojen toimistolla Länsi-Pasilassa luova yhteistyö jäsenyhdistysten uusien toimijoiden kesken, mikä konkretisoitui yhteistoiminnan uudelleenjärjestämiseen ja ”yhdessä tekemisen henkeen”. Lähellä toisiaan olevat järjestöt alkoivat tuottaa yhteisiä koulutuksia, jolloin saatiin kätevästi jaettua kustannuksia ja lisättiin koulutusten osanottajamäärää.

Susanna Sääskilahti kertoo, että vuonna 2018 MAL:lle laadittiin oma koulutusstrategia. Strategian mukaan koulutuksia toteutettiin yhteistyössä Akavan Erityisalojen, muiden yhdistysten ja eri yhteistyötahojen kanssa. Jäsentapahtumissa ja -koulutuksissa MAL pyrki tekemään entistä enemmän yhteistyötä muiden järjestöjen kanssa. Näin on myös tapahtunut.

Yhteistyön tiivistyminen johti lopulta siihen, että toukokuussa 2017 Museoalan ammattiliitto muutti uusiin tiloihin Pohjoisesplanadille yhdessä Käännösalan asiantuntijat KAJ ry:n, Taide- ja kulttuurialan ammattijärjestö TAKU ry:n ja Viestinnän asiantuntijoiden ammattijärjestö Viesti ry:n kanssa.

”Koulutuksissamme tulee olla vihreä lanka. Pohjoisesplanadin järjestöjen eli PESPA-yhteistyön tehtävänä on miettiä, mikä on ajankohtaista koulutusta ja työelämätietoutta. On tärkeää, että meillä on myös museoalan omaa koulutusta, jossa kouluttajina toimivat museoalan parhaat ammattilaiset. Olemme halunneet pitää koulutukset maksuttomina. Meidän toiminta on oikeasti sitä, että teemme jäsenten ehdoilla ja jäsenten hyväksi. Jäseniltä pyydetään toivomuksia ja palautetta. Katsotaan siis isoa linjaa ja jäsenlähtöisyyttä”, Sääskilahti tiivistää.

Susanna Sääskilahden mukaan erityisesti saavutettavuus ja jäsenlähtöisyys korostuivat muuttopäätöstä tehtäessä. ”Pasilaan oli tuolloin ehkä vähän helpompi kulkea, mutta ennen pitkää se koettiin hankalaksi saavuttaa. Halusimme mieluummin yhteisen tilan, joka palvelisi paremmin jäseniä. Muuttotyöryhmä teki etsimistyötä eikä Esplanadi ollut suinkaan ensimmäinen kohde. Minulle ja muille hallituksen jäsenille päätös oli hieman ambivalentti tehdä, sillä sijaintina se voi vaikuttaa pröystäilevältä. Toisaalta toiminnanjohtajilla oli hirveä halu toimia yhteen ja toimia yhteistyössä”, Sääskilahti kertoo. Akavan Erityisalojen taloudellinen tilanne ei ollut kovin vahva, eikä myönteistä kantaa muuton suhteen ollut Sääskilahden mukaan helppo ottaa. Ehdoksi muutolle asetettiin kuitenkin se, että kytkös Akavan Erityisaloihin ei saa heiketä huolimatta uudesta sijainnista. Uuden toimiston ja uuden toiminnanjohtajan myötä MAL koetaan entistä helpommaksi saavuttaa. Toiminnanjohtaja Mäkelän myötä koulutustoiminnassa on otettu askeleita kohti verkkoympäristöä webinaarien yleistyttyä, M U SEO A L A N

A MMAT T I L I I T T O

OS A NA

Y HT EI S KUNNAL L I S I A

MUU TO KSIA

139

MAL:n toimisto on sijainnut Pohjoisesplanadilla toukokuusta 2017 alkaen yhdessä Käännösalan asiantuntijat KAJ ry:n, Taide- ja kulttuurialan ammattijärjestö TAKU ry:n ja Viestinnän asiantuntijoiden ammattijärjestö Viesti ry:n kanssa. Kuva: Uula Neitola

140

M U S E O A L A N

A M M AT T I L I I T T O

O SA NA

Y HT EI S KUNNAL L I S I A

MUUT OKS I A

Kilpailukykysopimus kurjisti museoalallakin Vuonna 2015 käytyjen eduskuntavaalien jälkeen hallituksen muodostivat Keskusta, Kokoomus ja Perussuomalaiset. Tuleva pääministeri Juha Sipilä ilmoitti jo ennen vaaleja haluavansa yhteiskuntasopimuksen työmarkkinaosapuolten ja etujärjestöjen kanssa. Neuvotteluihin osallistuivat Elinkeinoelämän keskusliitto EK, Kuntatyönantajat, SAK, Akava, STTK ja Suomen yrittäjät. Tavoitteena oli viiden prosentin tuottavuuden parantaminen. Työmarkkinakeskusjärjestöpuolella yhteiskuntasopimus otettiin hyvin vastaan ja sen arveltiin jopa ratkaisevan kysymykset aikaisemmin hiertäneistä asioista, kuten työaikapankeista, koeaikojen pituuksista ja nollatuntisopimuksista. Hanke kuitenkin kaatui SAK:n ja EK:n erimielisyyksiin ja sovittamattomiin ristiriitoihin liittyen kilpailukykypakettiin ja erilaisiin näkemyksiin keskitetyn sopimisen tulevaisuudesta. Esimerkiksi Akavan mielestä kaikkien osapuolten allekirjoittama sopimus olisi ollut huomattavasti parempi vaihtoehto kuin hallituksen toteuttamat pakkolait sekä liittokierros vallitsevassa taloustilanteessa.

Työmarkkinaosapuolet allekirjoittivat tiistaina 14. kesäkuuta 2016 kilpailukykysopimuksen eli KIKYn, joka on vienyt osaltaan kohti hallituksen työllisyystavoitetta. Akavan Erityisalojen jäsenistön kannalta isoimmat sopimukset olivat mukana KIKYssä, jonka ehtoja sovelletaan eri aloilla vaihtelevasti. MAL:n vuonna 2015 valittu puheenjohtaja Susanna Sääskilahti kertoo, että niin sanottu ”juoksutussopimus” oli tarkoitus saada nopeasti läpi kaikissa liitoissa. Neuvotteluissa perässä pysymistä vaikeutti se, että sopimuksen sisältö muuttui jatkuvalla syötöllä.

Tilanne kärjisti hallituksen ja opposition aina seuraaviin eduskuntavaaleihin 2019 asti kestäneisiin erimielisyyksiin työmarkkinapolitiikasta. Hallitukselle yhteiskuntasopimuksen kaatuminen oli epäonnistuminen, kun taas ay-liikkeeseen tukeutuvalle SDP:lle tilanne salli suuria ulostuloja pakkolakien vaikutuksista työntekijöiden etuihin. Pääministeri Sipilä kertoikin heti yhteiskuntasopimuksen kariutumisen jälkeen vievänsä pakkolait eteenpäin. Keskusmarkkinajärjestöpuolella alettiin yhä enemmän puhua mahdollisesta keskusmarkkinajärjestöjen fuusiosta.

Kilpailukykyä haettiin ammattiliittojen ja työntekijöiden kannalta rankalla tavalla. Sääskilahti kertoo, että ei ollut helppoa olla mukana neuvottelemassa, kun ensimmäisen kerran historiassa työntekijöiden työehtoja heikennettiin. MAL oli Akavan Erityisalojen kanssa mukana, kun Akavan, SAK:n ja STTK:n liittojen jäsenet osoittivat mieltään pakkolakeja vastaan Helsingin Rautatientorilla 18.9.2015 ja oli hengessä mukana 3.9.2016, kun Joukkovoima hallituspolitiikkaa vastaan -kansanliike vastusti hallituksen köyhiin kohdistuvia leikkauksia. Aktiivimallia vastaan marssittiin taas 2.2.2018.

Museoalalla hallituksen uudistuksia seurattiin kauhunsekaisella mielenkiinnolla. Sipilän hallituksen tavoite oli, että ”Suomessa työn tekeminen ja työn teettäminen on aina kannattavaa”. Hallitus toteutti vuosina 2015-2019 työn kannustavuutta, työllistämisen houkuttelevuutta, työvoimahallinnon toimivuutta ja kilpailukykyä parantavia uudistuksia. Uudistusten tarkoituksena oli lisätä työn tarjontaa, yrittäjyyttä ja elinkeinorakenteen monipuolistumista sekä vahvistaa julkistaloutta yli miljardilla eurolla. Työllisyysaste saatiin loppuvuodesta 2018 nostettua 72 prosenttiin. Elinkeinoministeri Mika Lintilän ja työministeri Jari Lindströmin vastuulla olivat muiden muassa työllisyyteen ja kilpailukykyyn sekä osaamiseen ja koulutukseen liittyvät kärkihankkeet.

Kilpailukykysopimus herätti kitkeriä ajatuksia kaikilla sektoreilla. Sääskilahden mukaan saavutettuun kompromissiin ei oltu tyytyväisiä, sillä varsinkin julkisen puolen toimijoiden työehtojen kavennukset kirpaisivat jo valmiiksi heikosti palkattua henkilöstöä.

M U SEO A L A N

”Kaikkinensa KIKY oli vaikea neuvotteluprosessi. Se oli alkujaan osa Sipilän hallituksen kilpailukykyohjelmaa. Aluksi sitä kutsuttiin ”talkoiksi” mutta nimi muuttui matkan varrella. Taustalla oli, että kun ollaan eurossa, niin ei voida devalvoida. Devalvoinnillahan haettiin ennen aina kilpailukykyä, mutta yhteisvaluutassa tämä ei ole mahdollista”, Sääskilahti pohtii.

”Museoalalla sopimukset ovat neljällä eri alalla, joten julkista sektoria on kurmutettu kovimmin. Sieltä lähti lomarahasta ja tuli työajan pidennys. Hallitus ei kuitenkaan tuntenut tarpeeksi työelämää, eikä tiennyt että on olemassa yrityksiä, jotka eivät tänä päivänäkään maksa lomarahaa”, Sääskilahti naurahtaa.

A MMAT T I L I I T T O

OS A NA

Y HT EI S KUNNAL L I S I A

MUU TO KSIA

141

Alakuvassa etualalla kyltin alla Akavan, SAK:n ja STTK:n liittojen jäsenet osoittavat mieltään Helsingin Rautatientorilla perjantaina 18. syyskuuta 2015. Mielenosoituksella puolustettiin työmarkkinajärjestöjen vapaata oikeutta sopia työ- ja virkaehtosopimuksista ja vastustettiin hallituksen yksipuolisia päätöksiä heikentää palkansaajien työehtoja. Etualalla kyltin alla MAL:n toiminnanjohtaja Katariina Mäkelä. Kuva: Markku Ojala

142

M U S E O A L A N

A M M AT T I L I I T T O

O SA NA

Y HT EI S KUNNAL L I S I A

MUUT OKS I A

14.6.2016 hallituksen edustajat ja työmarkkinajärjestöt kokoontuivat Kesärantaan allekirjoittamaan kilpailukykysopimuksen. Kuva: Valtioneuvoston kanslia

M U SEO A L A N

A MMAT T I L I I T T O

OS A NA

Y HT EI S KUNNAL L I S I A

MUU TO KSIA

143

Anna Meronen: Opiskelija-aktiivista museonjohtajaksi Anna Merosen työura museoalalla ei ole tyypillisimmästä päästä. Meronen ei ollut suunnitellut uraa museoalalla tullessaan ensi kertaa töihin kesäiseen Aurajoen rantaan osaksi vasta avatun merikeskus Forum Marinumin henkilökuntaa vuonna 1999. Kansatieteen opinnot ja myöhemmin museologian opinnot Turun yliopistossa herättivät kuitenkin harkitsemaan museoalaa potentiaalisena vaihtoehtona. ”Tuo harkinta kannatti, vaikka olen hieman hitaasti syttyvää sorttia”, Meronen naurahtaa. Hänet valittiin marraskuussa 2016 johtamaan Rauman merimuseota. ”Museot kiinnostavat minua laajalla skaalalla. Merenkulku aiheena on laaja ja mielenkiintoinen itsessään, siihen on tullut pitkälle upottauduttua. Ihan hyvin voisin olla töissä tyypillisessä kaupunginmuseossakin, jossa tulisi kaikki elämän alueet auki. Merenkulussa on kuitenkin mielenkiintoinen kulma asioihin”, Meronen pohtii.

Anna Meronen ei opiskeluaikanaan vielä ajatellut tulevansa jonain päivänä museoalan johtotehtäviin. Vastuunotosta tuli kuitenkin luontevaa sekä harrastusten että tutkijan työn myötä. Kuva: Anna Meronen

144

M US E O A L A N

A M M AT T I L I I T T O

O SA N A

Museojohtajaksi ei kuitenkaan ihan noin vain päädytä. Ennen Raumaa Meronen jatkoi edellisellä vuosikymmenellä alkanutta projektien, kesätöiden ja sijaistuksien ja M/S Pikku-Förin kansimiehen tehtävien täyttämää uraansa Forum Marinumissa. Samassa paikassa hän suoritti myös museologian harjoittelunsa aikanaan. Tehdessään opetuksen kehittämisprojektia museossa tuli hakuun museo-opetuksesta vastaavan tutkijan paikka, jonka

Y HT EI S KUNNAL L I S I A

MUUT OKS I A

Meronen sai melko pian yliopistosta valmistumisensa jälkeen vuonna 2007. Vajaassa kymmenessä vuodessa tutuksi tuli sekä museopedagogiikka, näyttely- että kokoelmatyö. Meronen kiitteleekin vanhaa työnantajaansa erityisesti mahdollisuudesta tehdä hyvin paljon erilaisia töitä ja luottamuksesta. Vuosien aikana asioiden kehittäminen alkoi kiehtoa häntä yhä enemmän. ”Tutkijana huomasin, että kiinnostus oman työn ja kokonaisuuden kehittämiseen heräsi. Vaikka en varsinkaan opiskeluaikana vielä ajatellut tulevani museoalan johtotehtäviin, oli vastuunotto minulle toisaalta luonnollista. Olinhan harrastanut partiota lapsesta asti, siellä johtajaksi kasvetaan”, Meronen luonnehtii. Hän uskoo, että vahvimmat motivaation lähteet museotyöhön useimmilla löytyvät ennen kaikkea eettisistä lähtökohdista ja vahvasta vastuuntunnosta. Museoalalla työskentelevät ihmiset ottavat vakavasti säilyttämisvastuun ja tekevät työtä paljon pidemmällä perspektiivillä kuin seuraavat lähivuodet. Tätä ajatusta Meronen seuraa työssään itsekin.

Kansainvälisyyttä ja koulutuksia MAL:n tukemana ”Minun ja Museoalan ammattiliiton suhde alkaa opiskeluajalta. Tuntui hirveän kivalta, kun liitto piti yhteyttä opiskelijoihin ja otti opiskelijat heti mukaan yhteisöön”, Meronen kertoo. Opiskelijan arkea museoalan järjestöyhteistyö väritti monin tavoin. Museoalan opiskelijajärjestötoimintaan Meronen pääsi mukaan monella tapaa toimiessaan Akavan erityisalojen opiskelijatoimikunnassa varaedustajana ja Turun museologiayhteisössä, jota hän

M U SEO A L A N

luonnehtii tiiviiksi ja yhteistyökykyiseksi. Siitä syntyi myös Suomen vanhin edelleen toimiva museologian verkkolehti Kuriositeettikabi. net, jota Meronen oli perustamassa. Työelämässä Meronen nimeää Museoalan ammattiliittoon kuulumisen hyviksi puoliksi erityisesti verkostoitumisen ja yhteydenpidon sekä koulutukset. Myöskään taloudellista tukea ei voi Merosen mukaan tarpeeksi korostaa. ”Museoalalla apurahat ovat merkittäviä. Kovin monen työpaikka ei lähde maksamaan esimerkiksi konferenssimatkoja. Itse olen MAL:n tukemana päässyt matkustamaan ICOMin konferenssiin Kanadaan”, Meronen kertoo. Tunnustusta Meronen antaa erityisesti Museoalan ammattiliiton työlle pienen alan edunvalvojana tiedostaen, ettei tehtävä ole helppo. Yksityisten museoiden työehtosopimus oli Merosen mukaan todella tervetullut, sillä myös työnantajan edustajan puolelta on helpompaa, kun on asiakirja, johon nojata. ”Jäsenen näkökulmasta alan neuvottelupainoarvo ei ole suuri. Olen viime aikoina työskennellyt telakka- ja satamatyöntekijöiden kanssa ja tutkin muun muassa heidän ammatillista järjestäytymistään, siellä esimerkiksi neuvotteluasema on tyystin erilainen”, Meronen sanoo. Pienen työnantajan kannalta on tarpeellista, että ammattiliitot ovat olemassa ja tilanne on vakaa sekä työnantajan että työntekijän näkökulmasta. Siksi Meronen katsoo myös tulevaisuuteen luottavaisin mielin. ”Ainahan toivomuskaivosta voisi pyytää lisää rahaa ja lisää palkkaa, mutta se ei ehkä suoraan aina realisoidu. On keksittävä itsekin jotain”, Meronen toteaa.

A MMAT T I L I I T T O

OS A NA

Y HT EI S KUNNAL L I S I A

MUU TO KSIA

145

Akavan Erityisalojen j채rjest채m채 kuntavaalipaneeli Helsingiss채 29.3.2017. Kuva: Markku Ojala

146

M U S E O A L A N

A M M AT T I L I I T T O

O SA NA

Y HT EI S KUNNAL L I S I A

MUUT OKS I A

Muovipakkausten käsittelyä Museoviraston Kuvakokoelmissa 2018, kuvassa konservaattori Eeva-Maria Tikka. Kuva: Veikko Kivilahti / Museovirasto

MAL on tukenut Jyväskylän museologian seminaarin järjestämistä vuodesta 1990-luvulta alkaen. Vuoden 2019 seminaarissa keskusteliin nykyteknologiasta museossa. Kuva: Uula Neitola

M U SEO A L A N

A MMAT T I L I I T T O

OS A NA

Y HT EI S KUNNAL L I S I A

MUU TO KSIA

147

Keskusmarkkinajärjestöjen fuusio kaatui Kilpailukykysopimuksen hyväksyminen oli myös osiltaan vaikuttamassa siihen, että vuoden 2016 kesäkuussa SAK:n ja STTK:n mahdollinen yhdistyminen haudattiin. Tuolloin maan hallitus mahdollisesti taitamattomuuttaan politisoi ammattiyhdistysliikettä, minkä vuoksi STTK:n liitot katsoivat, että SAK:n liitot ovat liian puoluepoliittisesti sidonnaisia. Fuusiohanke kaatui epäilyksiin eräiden liittojen aseman heikkenemisestä STTK:ssa. Tähän niin sanottuun superkeskusjärjestöön houkuteltiin myös Akavaa, joka päätti olla lähtemättä mukaan. Akavan Erityisalojen hallitus päätti jo helmikuussa 2015, ettei liitto lähde mukaan uuteen keskusjärjestöhankkeeseen. ”Alkumetreillä tehtiin tiukka päätös, että superliittoa ei lähdetä tunnustelemaan eikä keskustelua eikä pohdintaa käyty. Suurin syy siihen on identiteettikysymys. Akavan Erityisalat ja Museoalan ammattiliitto ovat poliittisesti sitoutumattomia järjestöjä. Myönteinen kanta yhteen keskusjärjestöön olisi tuntunut vahvasti vasemmalle menemiseltä. Akavan Erityisalojen toiminnanjohtaja Salla Luomanmäki sanoi moneen otteeseen, että keskusmarkkinajärjestössä tosiasiallinen vallankäyttö on isojen toimijoiden käsissä. Olisivatko pienten järjestöjen jäsenet tosiasiassa saaneet siitä hyötyä, sitä voi hyvällä syyllä kysyä”, Susanna Sääskilahti aprikoi. Erityisesti akavalaisia liittoja sitoi yhteen jäsenten yhtenäinen koulutustausta, kun taas fuusion myötä syntyneillä monialaliitoilla ammatillisen identiteetin rakentaminen olisi ollut todennäköisesti haastava tehtävä. Epäedulliseksi superkeskusmarkkinajärjestön olisi tehnyt todennäköisesti myös alati kapeneva kiinnostus ay-liikkeeseen. Onkin vielä toistaiseksi epäselvää, tekikö Sipilän hallitus palveluksen ay-liikkeelle nostaessaan esiin työidentiteettiin kiinteästi kuuluvat perusasiat, kuten työajan ja lomarahan. Kiky-vääntö iskosti joka tapauksessa monelle ay-liikkeeseen kuuluvalle, mitä keskusmarkkinajärjestö käytännössä tekee, jos aikaisemmin kuva oli ollut monelle hämärä. Sen vuoksi pienet ammattiliitot, kuten MAL, jossa korostuva ammatti-identiteetti on sidoksissa tarkkarajaiseen liittoon, pystyi mielekkäällä tavalla kertomaan jäsenille oman olemassaolonsa perustetta – jäsenlähtöisyyttä.

148

M U S E O A L A N

A M M AT T I L I I T T O

O SA NA

Se ei kuitenkaan poistanut huolta suomalaisen työelämän tulevaisuudesta. ”Kun hallitusohjelma tuli, luin sen tuoreeltaan ja minulla oli hiukset pystyssä. Tiesin, että ei tule helpot ajat, sillä oli tulossa niin isoja leikkauksia. Akavalaisen edunvalvonnan tilanne on muuttanut. Identiteettimme on vaikea, sillä olemme sekä johtajien, esimiesten että asiantuntijoiden liitto, jolloin täytyy seisoa kaikkien saappaissa. Tilanteessa, jossa selkeästi hyökätään ja suoranaisesti kyykytetään, esiin nousee perustehtävä, minkä vuoksi olemme”, Sääskilahti kiteyttää. Huolimatta siitä, että yhden keskusmarkkinajärjestön hanke haudattiin, STTK:sta lähti paljon isoja toimijoita ja tuli osaksi Akavaa. Myös julkisalan koulutettujen neuvottelujärjestö JUKO vahvistui valtion sopimusalalla, kun se huhtikuusta 2016 alkoi neuvotella maan poliisikunnan palkoista ja muista palvelussuhteen ehdoista. Siirto oli osa suurempaa STTK:sta Akavaan suuntautunutta järjestöpakoa, jossa vuosina 2007-2017 Akavaan siirtyi yli 80 000 jäsentä (TS/30.4.2017). Se kielii ennen kaikkea muutosta työnkuvissa ja identiteetissä.

MAL sanoi ei Guggenheimille Museoalan ammattiliitto pääsi näyttämään esimerkillistä toimintaa yhteiskunnallisessa keskustelussa niin sanotun Guggenheim-hankkeen aikaan. Guggenheim Helsinki oli Helsingin kaupungin ja Solomon R. Guggenheim -säätiön hanke, jossa kartoitettiin mahdollisuuksia rakentaa Guggenheimmuseo Helsinkiin. Hankkeesta ja sen toteutuksesta käytiin keskusteluja vuosien 2011–2016 aikana. Guggenheim Helsingistä väännettiin kättä useampaan otteeseen ja se eteni ensimmäisen kerran kaupunginhallitukseen toukokuussa 2012, jossa se hylättiin äänin 8–7. Guggenheim-säätiö näki kuitenkin edelleen Helsingin suuren potentiaalin museokaupunkina ja jatkoi selvitystyötä. Selvitystyön tuloksena syksyllä 2013 julkaistiin uusi ehdotus, jossa otettiin laajemmin huomioon eri osapuolten näkemykset museon toteutuksesta, sen taloudelliset, sosiaaliset ja kulttuurilliset vaikutukset sekä muutokset toimintaympäristössä. Helsinkiin ehdotetusta Guggenheim-museosta järjestettiin avoin kansainvälinen arkkitehtuurikilpailu, joka käynnistyi kesäkuussa 2014. Kaksivaiheisen kilpailun ensimmäiseen vaiheeseen jätettiin 1715 työtä yhteensä 77 maasta.

Y HT EI S KUNNAL L I S I A

MUUT OKS I A

Akavan Erityisalat osallistui 2.2.2018 aktiivimalleja koskevaan mielenilmaukseen Senaatintorilla. Akavan Erityisalat vaati ensi sijassa käyttöön otetun aktiivimallin purkamista ja valmisteilla olevan niin sanotun aktiivimalli kakkosen eli aktiivisen työnhaun mallin valmistelun keskeyttämistä. Kuva: Kimmo Brandt

M U SEO A L A N

A MMAT T I L I I T T O

OS A NA

Y HT EI S KUNNAL L I S I A

MUU TO KSIA

149

Kilpailun kuusi finalistia julkistettiin Helsingissä joulukuussa 2014, ja valmiit kilpailutyöt esiteltiin ensimmäistä kertaa yleisölle Guggenheim Helsinki Now -näyttelyssä Helsingin Taidehallissa keväällä 2014. Kilpailun voittajaksi julistettiin Moreau Kusunoki Architects. Museokentän näkemys museon rakentamisesta vaikutti olleen jakautunut. Suomen Museoliiton julkaisema Museo-lehti teetti tuolloin alkuvuodesta 2016 museoammattilaisille kyselyn Guggenheimin taidemuseosta. Sen perusteella suurin osa museoammattilaisista ei toivonut Guggenheimin taidemuseota Helsinkiin. Perustelut olivat pääosin taloudellisia, ja Guggenheimin pelättiin astuvan kilpailemaan muiden museoiden kanssa niukasta julkisesta rahoituksesta. MAL:n puheenjohtaja Susanna Sääskilahti kertoo, että peruslähtökohdiltaan uuden museon tulo oli positiivinen asia, mutta rahoitussuunnitelman perusteella kuvio ei olisi toiminut. ”Eikä vain taloudelliset vaan myös kulttuuripoliittiset näkökulmat ajoivat Guggenheimin ohi. Emme lähde maailmalle katsomaan jotain kasvotonta tuotetta, vaan meille pitäisi tarjota omaleimaista ja omaa kulttuuria vahvasti tukevaa ja omasta kulttuurista nousevaa. Emme sen takia innokkaasti keskustelleet mistään uusista rahoituselementeistä”, Sääskilahti pohtii. Syyskuussa 2016 maan istuva hallitus ilmoittikin budjettineuvottelujen yhteydessä päätöksestään olla osallistumatta Guggenheim Helsinki -museon rakentamisinvestointiin. Sen pohjalta tehdyn uuden esityksen mukaan museo olisi rahoitettu siten, että Helsingin kaupungin ja Guggenheim Helsingin Tukisäätiön yhdessä perustama, erillisyhtiön kokonaan omistama kiinteistöosakeyhtiö olisi vastannut museon rakentamisesta. Helsingin kaupunginhallitus hyväksyi esityksen äänin 8–7, mutta kaupunginvaltuusto äänesti lopulta 30.11.2016 museoesitystä vastaan äänin 53–32, eikä asiaan palattu enää.

150

M U S E O A L A N

A M M AT T I L I I T T O

O SA NA

MAL seurasi tiiviisti julkisuudessa käytyä vilkasta keskustelua Guggenheimin museon rakentamisen puolesta ja vastaan. Se otti Guggenheimiin kuitenkin kielteisen kannan julkisessa kannanotossaan 30.11.2016. Sinänsä Museoalan ammattiliitolla ei henkilöstöjärjestönä ollut mitään uusia työpaikkoja tai työnantajia vastaan. Guggenheimin tuoma museoalan kasvu olisi voinut parhaimmillaan tuoda uusia työpaikkoja ja samalla se voisi tuoda palkkakilpailua korkeasti koulutetulle matalapalkka-alalle. Epäilys heräsi selvitysten myötä. ”Sain edelliseltä puheenjohtajalta ja edelliseltä toiminnanjohtajalta perinnöksi olla ottamatta mitään kantaa Guggenheimiin, ja aluksi seurasimmekin vain keskustelua. Tajusin kuitenkin, että meidän kulttuuriympäristössä ja maailmassa sillä ei olisi resursseja toimia, koska yksityiset eivät rahoita kulttuurisektoria vaan kulttuurin rahoitus perustuu julkiseen rahoitukseen ja siksi hanke olisi ollut riski koko museoalalle. Siinä tilanteessa faktat ja museoalan muut kannanotot puolsivat Guggenheimin kieltämistä”, Sääskilahti kertoo. MAL museoalan henkilöstön edunvalvojana ei siten voinut hyväksyä Guggenheimia ja lähestyi kannanotollaan suoraan politiikkoja ja valtuustoryhmiä. Sääskilahden mukaan museoalalla vain ylin johto halusi Guggenheimin, muut eivät ottaneet kantaa tai olivat vastaan. Hän kertoo myöhemmin saaneensa henkilökohtaisesti kiittävää palautetta MAL:n kielteisestä kannasta. Päättäjien signaali kulttuurialalle Guggenheim-keskustelussa joka tapauksessa oli lupaava. ”Keskustelu varmasti herätti voimakkaita tunteita. On hyvä, että kulttuuri kiinnostaa ja siinä on oltava viisautta ja pitkänäköisyyttä palvella kuluttajia, elinkeinoelämää, turisteja ja museoalaa. Liian kapealla arvopohjalla ei ole hyvä lähteä tämän kaltaisia juttuja viemään eteenpäin”, Sääskilahti pohtii.

Y HT EI S KUNNAL L I S I A

MUUT OKS I A

Museoalan ammattiliitto on panostanut visuaaliseen puoleensa 2010-luvun jälkipuoliskolla. Ilmettä terävöittävät vihkoset, heijastimet, esitteet, ostoskassit sekä museoammattilaisen hanskat. Kuva: Uula Neitola

M U SEO A L A N

A MMAT T I L I I T T O

OS A NA

Y HT EI S KUNNAL L I S I A

MUU TO KSIA

151

MAL:n viestille vauhtia strategiatyöstä 2000-luvulla strateginen työ löi itsensä läpi kaikilla aloilla, niin myös Museoalan ammattiliitossa. Museoalallakin muutokset toteutuvat helpommin ja nopeammin, kun ihmiset osallistuvat. Alalla toteutetut rohkeat kokeilut tarkoittavat sitä, että niistä opitaan ja muutetaan tarvittaessa nopeasti suuntaa. Museoalan ammattiliiton strategiaa on uudistettu useaan otteeseen 2000-luvulla. Nyt liittoa viedään eteenpäin aikaisemmin luotujen strategioiden pohjalta vuosina 2015–2020. Osallistava MAL kokosi koko hallituksen ajatustyön strategian uudistamiseen. MAL:n strategiatyön lähtökohtana on alusta alkaen ollut museoalan erityisten tarpeiden, ongelmien ja kokemusten syvällinen ymmärtäminen ja museoalan ammattilaisen asemaan asettuminen. MAL:n strategian päätavoitteet ovat vuosille 2015-2020 ammatillisen edunvalvonnan laajentaminen, jäsenten monipuolistaminen, viestinnän kehittäminen ja kumppanuuksien laajentaminen. Puheenjohtaja Sääskilahden mukaan MAL:n omaan strategiaan ja ydinalueeseen keskitetään aina enemmän sitä, mikä on perustehtävää. Akavan Erityisalojen strategiatyössä sitä on tehty aina ja siinä on tapahtunut myös strategioiden täsmentymistä. ”Olemme olemassa ja meidän strategiatyö on yksilö- ja kollektiiviedunvalvontaa, mutta siinä on myös mukana meidän yhteiskunnallinen vaikuttavuus ja näkyvyys. Olemme kirjoittaneet omasta alastamme, tapaamme meidän alan päättäjiä ja tuomme esiin merkittävyyttämme ja ainutkertaisuuttamme meidän alalla. Nyt kun museot ovat olleet nosteessa, Museokortti-hankkeella on ollut iso merkitys. Kaikki hyötyvät, kun museoala kiinnostaa”, Sääskilahti kertoo. Akavan Erityisaloissa oli jo pitkä perinne strategiatyöstä suunnittelu- ja konsultointiyritys Ramboll Finland Oy:n Janne Marniemen vetämänä. MAL:n ensimmäinen strategia syntyi omin voimin vuosina 2003-2004, missä tärkeimmiksi pitkän tähtäimen tavoitteiksi asetettiin muun muassa palkkojen parantaminen, työssä jaksaminen ja alan arvostus ja tunnetuksi tekeminen. Tärkeimmiksi keinoiksi tavoitteiden saavuttamiseksi olivat aktiivinen vaikuttaminen sopimustoimintaan, yhteistyö eri tahojen kanssa, tiedottaminen, koulutus ja erilaiset lausunnot.

152

M U S E O A L A N

A M M AT T I L I I T T O

O SA NA

Strategiatyö otettiin heti osaksi myös MAL:n osallistumisen työkaluja. Osana liiton edunvalvonnan strategista kehittämistä hallitus käynnisti alkuvuodesta 2006 Museoammattilaisen käsikirja -hankkeen. Kirjan tekijäksi valittiin Jaana af Hällström. Kirja käsitteli museoammattilaisuutta monessa muodossa, kuten museoammatteja, niiden toimenkuvia ja ammattilaisten koulutusta, täydennyskoulutusta ja työkokemusta. Puheenvuoron kirjassa saivat niin museoammattilaiset kuin keskeiset opinahjot. Osana kirjaa oli myös palkkauksellisia ja muita työsuhteen ehtoja koskevat edunvalvonta-asioita, jotka tukivat MAL:n strategiaa. Kirjassa selvitettiin myös työmarkkinamekanismin toiminta ja annettiin neuvoja, mitä eri työmarkkinatilanteissa tuli ottaa huomioon. Käsikirja julkaistiin vuoden 2007 museopäivien yhteydessä ja lähetettiin kaikille MAL:n jäsenille. Siitä otettiin uusi päivitetty painos vuonna 2011. Vuonna 2008 MAL:n hallitus päätti jatkaa hyvin onnistunutta ja seurattua strategiatyötä vuonna 2004 asetettujen tavoitteiden mukaisesti. Pohjaksi otettiin myös Akavan Erityisalojen strategiaohjelma. Porvoossa ja Naantalissa järjestettyjen strategiaseminaarien ja TJS-Opintokeskuksen Sikke Leinikin avustuksella luotiin MAL ry:n visio 2013, jonka mukaan Museoalan ammattiliiton tulee olla kaikkien museotehtävissä työskentelevien asiantuntijoiden kehittyvä ammattiliitto sekä vahva ja luotettava toimija museoalan ammattilaisten ja alan opiskelijoiden työelämäkysymyksissä. Vision mukaisesti MAL:n haluttiin vaikuttavan omalta osaltaan myös museoalan arvostukseen. Uusi strategia valmistui syksyksi 2009. Seuraavan kerran strategian uudistamistyötä tehtiin vuosina 2014-2015, jolloin myös strategian jalkauttamiseen alettiin kiinnittää yhä enemmän huomiota. Uusi strategia käsittää vuodet 2015-2020. Samassa yhteydessä katsottiin hyväksi, että strategian toimivuutta seurataan vuosittain. Uudessa strategiassa määriteltiin MAL:n arvot, visio, missio ja strategiset tavoitteet. Arvoiksi määriteltiin tuolloin oikeudenmukaisuus, inhimillisyys ja luottamus. Mission mukaan ”Vaikutamme museoalan arvostukseen” ja ”Olemme vahva ja luotettava toimija museoalan ammattilaisten ja alan opiskelijoiden työelämäkysymyksissä”. Strategian uudistuksen yhteydessä MAL loi myös uuden Visio 2020 -nimisen tavoiteohjelman, jonka mukaan ”MAL on kaikkien museotehtävissä työskentelevien kehittyvä ammattiliitto”.

Y HT EI S KUNNAL L I S I A

MUUT OKS I A

Museoammattilaisen käsikirjan suunnittelu alkoi vuonna 2006. Siihen haluttiin sisällyttää perustiedot museoammattilaisista ja heidän toimenkuvistaan. Käsikirja julkaistiin vuoden 2007 museopäivien yhteydessä Jaana af Hällströmin suunnittelemana ja se lähetettiin kaikille MAL:n jäsenille. Uusi päivitetty painos otettiin vuonna 2011. Kuva: Uula Neitola

Susanna Sääskilahden mukaan työmarkkinoilla on kysyntää yhä laajemmalle edunvalvonnalle, koska jäsenistö monipuolistuu. Tästä hyvänä esimerkkinä oli vuonna 2016 perustettu Akavan yrittäjät ja itsensä työllistäjät, joka seuraavana vuonna otti nimekseen Entre ry. Yhdistyksen tarkoituksena on parantaa yrittäjien sekä itsensä työllistäjien eli yksinyrittäjien, ammatinharjoittajien, freelancereiden ja apurahansaajien edunvalvontaa. Myös museoalalla törmää yhä useammin yrittäjiin. ”Viime vuosina on koulutuksesta paljon leikattu ja tiivistetty. Humanistinen työ ja opiskeluala ovat monimuotoisia ja palvelevat yhteiskuntaa monella tapaa, joten ihmiset voivat sijoittua monenlaisiin ammatteihin riippuen aineyhdistelmistä. Museoalallakin yrittäjyys voi olla hyvä tapa toimia. Pienimmillä aloilla ei kuitenkaan valitettavasti aina ole helppoa saada aktiivista toimijaa tälle alalle”, Sääskilahti kertoo.

M U SEO A L A N

Paljon porua Akavan puheenjohtajan lausunnoista ”Akavan Erityisalat: Sture Fjäderin luottamus on mitattava harkitsemattomien lausuntojen takia.” Näin uutisoi Helsingin Sanomat 29.10.2018. Tiedotteessa Akavan Erityisalojen puheenjohtaja Maarit Helén ilmoitti, että ”Fjäderin useat ulostulot ja harkitsemattomat lausunnot ovat aiheuttaneet kielteistä palautetta Akavan Erityisalojen eri jäsenyhdistyksiltä ja jäsenistöltä. Tuorein palautevyöry tuli Fjäderin viime viikon kommenteista, jotka liittyivät kouluttamattomien maahanmuuttajien työehtoihin”. Museoalan ammattiliitto ja Akavan Erityisalat ovat joutuneet silloin tällöin risteäviin mielipiteisiin keskusmarkkinajärjestö Akavan kanssa. Lausunnot ovat puhuttaneet myös muiden akavalaisten liittojen johtoa aika ajoin.

A MMAT T I L I I T T O

OS A NA

Y HT EI S KUNNAL L I S I A

MUU TO KSIA

153

Syksyn 2018 mediakohussa Akavan puheenjohtaja Sture Fjäder väläytti YLE:n haastattelussa, että kouluttamattomille maahanmuuttajille voisi maksaa pienempää palkkaa, jotta he pääsisivät töihin. Se sai aikaan ketjureaktion Akavan sisällä. Akavan Erityisalojen liiton hallitus vaatii puheenjohtaja Sture Fjäderin aseman uudelleenarviointia. Liitto ei enää tukenut istuvaa puheenjohtajaa hänen palkkoja koskeneen mielipiteensä takia. Akavan Erityisalat viittasi tuolloin myös Fjäderin lukuisiin aikaisempiin kommentteihin, jotka sotivat liiton arvoja ja tavoitteita vastaan, joita olivat tasa-arvo, yhdenvertaisuus ja samapalkkaisuuden aito toteutuminen työpaikalla. Akavan Erityisalojen toiminnanjohtaja ja Akavan pitkäaikainen hallituksen jäsen Salla Luomanmäki oli ilmoittanut jo aikaisemmin vastustavansa Fjäderin kannanottoa. Myöhemmin puheenjohtaja Fjäder pahoitteli lausuntojaan medialle, ja 30.10.2018 kokoontunut Akavan hallituksen kokous totesi hänen nauttivan edelleen hallituksen luottamusta. ”Palkkoja koskeva lausunto johtui luultavasti ajattelemattomuudesta, koska hänhän julkisuudessa pyysi anteeksi kannanottoaan ja perääntyi siitä. Toimijana ja ajattelijana hän on luultavasti nopea ja enemmän yritysjohtajatyyppinen”, Susanna Sääskilahti pohtii Fjäderin lausuntoon johtaneita syitä.

maakuntaveroa ja että ”sote-uudistus [on] vietävä maaliin ja valinnanvapaus toteutettava”. Hän myös ilmoitti, että tämä Akavan linjaus oli yksimielinen ja 36 jäsenliiton päättämä. Se taas suututti osaa akavalaisista, kun selvisi, että kaikki 36 liittoa eivät olleetkaan muodostaneet sote-kantojaan vaan kyse oli Akavan hallituksen linjauksesta. Valinnanvapaudella tarkoitettiin erityisesti hallituspuolue Kokoomuksen ajamaa uudistusta, jossa asiakas päättäisi itse, mistä hän saa sosiaali- ja terveyspalveluja. Fjäderin kommentti koettiin loukkaavaksi erityisesti Tieteentekijöiden liitossa, sillä sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistuksen valinnanvapausmallia kritisoivat näkyvimmin juuri tutkijat ja professorit. Useat tutkijat kokivat Fjäderin kävelleen jäsenten ja demokratian yli. Maahanmuuttajien työehtoja koskenut lausunto oli monessa mielessä viimeinen pisara. Susanna Sääskilahden mukaan MAL:ssa Fjäderin lausunnot näkyvät usein heti palautteena. ”Olimme jo pitkältä aikaväliltä olleet tyytymättömiä nopeisiin ja ajattelemattomiin ulostuloihin keskusjärjestön puheenjohtajan osalta. Vasta myöhemmin voi tulla ilmi, että ihmiset tulevat sanomaan liitosta eron syyksi Sture Fjäderin lausunnot. Verolausunnot ja palkkaukseen liittyvät lausunnot tulevat ihan muusta maailmasta eivätkä koske meidän jäseniämme”, Sääskilahti toteaa.

Akavan Erityisalat oli erityisen näkyvä mediassa käydyssä keskustelussa. Nopea kannanotto oli koko Akavan Erityisalojen jäsenten etu. ”Lähdimme ottamaan näkyvää kantaa, joka oli nopea päätös. Koko Akavan Erityisalojen hallitus työskenteli koko viikonlopun ja keskusteli WhatsAppin avulla. Yhdessä hallitus totesi, että näin meidän on toimittava. Jos emme olisi ottaneet kantaa, olisimme samassa veneessä Fjäderin ajatusten kanssa, eivätkä jäsenemme voi yhtyä siihen”, Sääskilahti muistelee. Aiemminkin Akavan Fjäder on herättänyt akavalaisissa ristiriitaisia tunteita pitkään. Kohua ovat nostattaneet Fjäderin lausunnot verotuksesta, tuloeroista ja palkankorotuksista. Akavalaisten suuremman paheksunnan sai lausunto kesäkuussa 2017, kun Fjäder ilmoitti Twitterissä, että Akava vastustaa

154

M U S E O A L A N

A M M AT T I L I I T T O

O SA NA

Y HT EI S KUNNAL L I S I A

MUUT OKS I A

MAL ry:tä edustamassa Veera Kujansuu ja Elina Kangosjärvi Jyväskylän museologian seminaarissa 2018. Kuvaaja: Katariina Mäkelä

MAL:n hallitus kokoustaa kerran vuodessa hallituksen opintomatkalla. Vuonna 2015 hallitus suuntasi Ateenaan. Vasemmalta: Maarit Kemiläinen-Talamo, Kaj Nylund, Tuija Wahlroos, Katariina Mäkelä, Maria Saarikoski, Susanna Sääskilahti, Antti Mäkinen, Marianne Falkenberg, Aino-Maija Kaila. Kuva: Uula Neitola

M U SEO A L A N

A MMAT T I L I I T T O

OS A NA

Y HT EI S KUNNAL L I S I A

MUU TO KSIA

155

Elina Kangosjärvi: Humanistin tappiomieliala romukoppaan Elina Kangosjärven täytyy välillä keskeyttää haastattelu, kun asiakkaita tulee. ”Tästä tulikin oikea ruuhkapäivä”, hän tokaisee innostuneesti Tekniikan museon valvojana Helsingin vanhassa kaupungissa. Kangosjärvi pitää ruuhkapäivistä, niissä karjalaisia sukujuuria omaava pääsee omilleen. ”Asiakaspalvelu on juttuni. Minulle ensimmäinen kokemus museoalasta oli harjoittelu lukion jälkeen. Maisterivaiheessa suoritetun toisen harjoittelun jälkeen tajusin, että ihmisten kanssa on kiva tehdä töitä”, Kangosjärvi veistelee.

Elina Kangosjärvi koki, että talousosaaminen on jäänyt aiemmin saadusta museoalan koulutuksesta enemmän tai vähemmän sivuun. Siksi hän suuntasi museoalan merkonomitutkintoon tähtäävään Markkinointi-instituutin ja Museoliiton järjestämään oppisopimuskoulutukseen. Kuva: Petri Virtanen

156

M US E O A L A N

A M M AT T I L I I T T O

O SA N A

Omaa uraa hän on kehittänytkin pitkin opiskeluaikaa erilaisissa töissä ja alaan perehtymisessä, tähtäimenä tietysti rautainen ammattilaisuus. Kangosjärvi tekee museoalan merkonomitutkintoa Markkinointiinstituutin ja Museoliiton järjestämässä oppisopimuskoulutuksessa. Koulutuksen tavoitteena on kehittää museoalan ammattilaisten liiketoiminnan ja talouden ymmärrystä sekä tarjota uudenlaista näkemystä myynnin, markkinoinnin ja asiakkuuksien hoitamiseen. Museoalalle monin tavoin meritoitunut Kangosjärvi kokee, että juuri talousosaaminen on jäänyt aiemmin saadusta museoalan koulutuksesta

Y HT EI S KUNNAL L I S I A

MUUT OKS I A

enemmän tai vähemmän sivuun. Tähtäimessä on entistä vankempi kontakti asiakkaisiin ja sidosryhmiin.

opiskelijaedustajana ja edessä ensimmäinen kausi varsinaisena hallituksen jäsenenä. Nuorten ja opiskelijoiden asiat puhuttavat.

”Ihmiset ja yritykset löytävät Tekniikan museon pikkuhiljaa. Museossa tehdään paljon näkymätöntä työtä yhteiseksi hyväksi. Meillä käy esimerkiksi paljon eläkeläisiä ja harrasteryhmiä, jotka saavat täällä paljon muisteltavaa. Usein he alkavat kertoa omaa työhistoriaansa ja vahvistavat sillä itseään ja identiteettiään. Myös koululaisryhmien lapset osaavat käynnin jälkeen laittaa itsensä historian aikajanalle ja peilata millaista aika oli ennen. Luomme näkymätöntä kulttuuriperinnön tuomaa hyvää ja mielihyvää, jota museot välittävät yhteiskunnalle”, Kangosjärvi kertoo.

”Itselleni työhön siirtyminen kävi nopeasti, mutta nuorilla osa-aikaisuus on yleistä. Alalle tullaan yleensä opiskeluaikana erityisesti asiakaspalvelutehtävien ja harjoitteluiden kautta projektitöihin. Mitä enemmän tekee töitä, sitä enemmän sille polulle pääsee”, Kangosjärvi tuumaa.

Museoalan edunvalvonnan ikkunan läpi Rovaniemeltä Turkuun folkloristiikkaa ja museologiaa opiskelemaan lähtenyt Elina Kangosjärvi kokee, että museologian opinnot ovat antaneet hänelle paljon museoalalle meritoitumista varten. Hän kertoo, että Turun yliopistossa saatavista monipuolisista opinnoista on hyötyä museouran suunnittelussa, sillä museoissa tarvitaan erilaista osaamista hieman museon koosta riippuen. Erityistä kiitosta saa yhteistyö museoiden kanssa, joka hoidetaan sekä opintovaiheessa että harjoitteluissa. Museoalaa Kangosjärvi on katsellut myös edunvalvonnan näkökulmasta, takana on kaksi kautta Museoalan ammattiliiton hallituksen

M U SEO A L A N

Kangosjärven mukaan etenkin nuoret opiskelijat saattavat jopa hieman pelätä työelämää. Se on helppo uskoa, kun yhteiskunnasta kaikuu entistä kiihkeämmin ääniä siitä, että valinnat tulevan uran kannalta tulee tehdä entistä nuorempina, eikä uudelleen kouluttautuminen enää ole varteenotettava vaihtoehto. ”Esimerkiksi puhuessani museoalan työehtosopimuksista opiskelijoille, eräs opiskelija vastasi, ettei tiedä mitä työsopimuksessa pitäisi lukea, vaan olla tyytyväinen, että edes saa työpaikan, eikä silloin voi vaatia mitään. Muistan itse ajatelleeni samoin ennen liittymistä Museoalan ammattiliittoon. Ammattiliitto tarjoaa turvaa sille yksittäiselle ihmiselle, koska siellä ei ole enää yksin työelämäkysymysten kanssa, vaan aina löytyy joku, joka pystyy taustalta antamaan tukea ja kertomaan mitä kaikkea voi vaatia”, Kangosjärvi kertoo. Hän kannustaakin humanisteja karistamaan tappiomielialan, vaikka työllistymisestä vitsaillaan myös keskinäisesti. Myös kesätyöt puhuttavat. Museoalan ammattiliitto kampanjoi useana keväänä Akavan

A MMAT T I L I I T T O

OS A NA

Y HT EI S KUNNAL L I S I A

MUU TO KSIA

157

Erityisalojen kanssa museoalan reilujen kesätyöpaikkojen puolesta #alanarvostus-kampanjalla. Kampanja on nostanut esille kesätyöilmoituksia, joissa palkkaus ja tehtävien vaativuus eivät vastaa toisiaan ja huomauttanut työnantajia epäasiallisista kesätyöpaikkailmoituksista. Kangosjärvi on huomannut vuosien varrella museoiden palkka-alennuksen vihdoin olevan loppumaan päin. Ongelman syitä on hyvä pohtia. ”On helppo huomata, että resurssipulan vuoksi yritetään palkata opiskelijoita harjoittelijoina tai kesätyöntekijöinä, vaikka heillä riittäisi osaaminen jo kokopalkkaiseen työhön. Toisaalta harjoittelijoilla teetetään ammattilaisten töitä. Museoalan ammattiliiton kampanjoiden ja kannanottojen avulla olemme tehneet ongelmasta nyt näkyvän. Kun näistä asioista puhutaan, se vaikuttaa tilanteeseen”, Kangosjärvi kertoo.

Suuntana ilmiöoppiminen

työnhakusivuston alanvalintasivu ehdotti hänelle papin, lääkärin ja opettajan uraa. ”Katsoin huvikseni sellaisia vaihtoehtoja, joihin en sivuston mukaan todellakaan sopisi. Sieltä löytyi folkloristiikka, jonka sekoitin ensin floristiikkaan ja ajattelin, että kyllä minä kukista tykkään. Kun alan todellinen merkitys selvisi, aloin tutkia sen taustoja ja päätin hakea. Kasvoin museoalalle vahingossa”, Kangosjärvi kertoo. Kun oppisopimus merkonomitutkinnosta on saatu päätökseen, on Kangosjärvellä tarkoituksena jatkaa kiinteästi museoalalla. Hän kokee, että palvelutuotanto ja kokoelmapuoli vetävät puoleensa. Erityinen kiinnostuksen kohde on ilmiöoppiminen, josta olisi hyvin myös museoiden kokeiltavaksi. ”Olen aina ihmetellyt, miten Suomessa sanomme olevamme hiljaista ja ujoa jääkiekkokansaa, mutta jos meille mahtuu tänne yli tuhat museota, olemme kyllä aika paljon myös museokansaa”, Kangosjärvi tuumii.

Museoalan sattumanvaraisuus on tullut Helsinkiin päätyneelle Kangosjärvelle tutuksi sekä opinnoissa että työssä. Itse alalle lähtökin vaati sattumaa, kun yläasteella nettitunnin aikana suoritettu

158

M US E O A L A N

A M M AT T I L I I T T O

O SA N A

Y HT EI S KUNNAL L I S I A

MUUT OKS I A

Museoammattilaisen asema turvattu uudessa museolaissa Museoalan murrosajasta on puhuttu jo pian vuosikymmeniä. Nytkin eletään uutta murrosaikaa. Alalle on tulossa suurin uudistus sitten 1980-luvun maakuntamuseojärjestelmän perustamisen. Muutos koskee erityisesti maakunta-, aluetaide- ja valtakunnallisia erikoismuseoita, joiden tilalle on tulossa alueelliset ja valtakunnalliset vastuumuseot. Mittava uudistus pohjautuu uudistettuun museolakiin, jonka on määrä astua voimaan vuoden 2020 alussa. MAL on seurannut tarkoin lain valmistelua ja on osallistunut siihen kommentoimalla lakiluonnoksia ja pitämällä museoiden henkilöstön ääntä. Uudessa museolaissa määritellään valtionosuuskriteerien lisäksi museoiden tehtävät. Ohjenuorana työssä on toiminut opetus- ja kulttuuriministeriön maaliskuussa 2018 julkaisema Museopoliittinen ohjelma. Alueellisille vastuumuseoille uusi museolaki tarkoittaa sitä, että alueelliset tehtävät, myös kulttuuriympäristöön liittyvät viranomaistehtävät, tulevat lakisääteisiksi ja sisällytetään entisen asetuksen sijasta suoraan lakiin. Alueellisesta työstä tehdään edelleen nelivuotissuunnitelma, josta neuvotellaan Museoviraston kanssa ja jonka toteutumista Museovirasto myös seuraa. MAL seuraa tiiviisti lain toteutumista henkilöstöedunvalvonnan näkökulmasta ja raportoi ja kommentoi sen onnistumista. Lakivalmisteluun tuli paljon henkilöstöä käsitteleviä asioita. Uuden lain toivotaan parantavan museoalan ammattilaisen palkkakehitystä. Museoalan ammattiliiton puheenjohtaja Susanna Sääskilahti toteaa, että lakivalmisteluissa museoammattilaiset oli hyvä erottaa jo varhain muiden vapaiden taiteiden, kuten orkestereiden ja teattereiden henkilökunnasta, sillä museoilla on tyystin erilainen asema yhteiskunnassa. ”Uusi museolaki tuo mahdollisuuksia sekä museoiden että niiden käyttämien henkilötyövuosien näkökulmasta. Uutta lakia oli valmistelemassa laaja joukko museoalan ammattilaisia, myös MAL:n edustajia, yhdessä ministeriön kanssa”, Sääskilahti kertoo. Opetus- ja kulttuuriministeriön tekemän selvityksen perusteella tuleva vastuumuseojärjestelmä tulee olemaan rakenteeltaan hyvin samankaltainen ja samojen museoiden hoitama kuin nykyinen maakuntamuseo-, aluetaidemuseo- ja valtakunnallinen erikoismuseo -järjestelmä. Kuitenkin henkilöstölliset asiat M U SEO A L A N

tulevat olemaan vahvasti läsnä suunnittelussa, sillä uusi valtionosuusjärjestelmä tulee edelleen perustumaan laskennallisiin henkilötyövuosiin. Alueellisten tehtävien hoitaminen on todennäköisesti vastuumuseoille taloudellisesti kannattavaa, koska niihin kohdistettu valtionosuus on 85 % henkilötyövuoden hinnasta entisen 47 %:n sijaan. Lisäksi uudistukseen on varattu 4 miljoonaa lisärahoitusta, joka kohdistuu alueelliseen työhön ja erityisesti uusien tehtävien hoitamiseen. Se onkin myös MAL:n mielestä paras ratkaisu, sillä se tuo museoille mahdollisuuden perustaa uusia vakansseja, joita alalla on aina kipeästi tarvittu. Kymenlaakson museon museotoimenjohtaja Kirsi Nikun mukaan nähtäväksi jää, miten laskennalliset henkilötyövuodet jakautuvat eri museoiden kesken, kun kaikki joutuvat anomaan valtionosuutta uudelleen. Kuilu laskennallisten ja todellisten henkilötyövuosien välillä on suuri, eikä sitä millään pystytä paikkaamaan 4 miljoonan lisämäärärahalla. Väistämättä tulee valtionosuuksien uusjako, jossa jotkut museot voittavat ja jotkut häviävät. Korotetut valtionosuudet kohdistuvat henkilötyövuosiperusteisesta laskentatavastaan huolimatta tehtäviin, ei henkilöihin.

Museoalan ammattilaisen tulevaisuus - Museopoliittinen ohjelma 2030 MAL on kokonaisuudessaan luottavainen museoammattilaisen tulevaisuuteen. Sitä tukevat sekä sitkeä työ alan edunvalvonnan kehittämiseksi mutta myös museoalan henkilöstön eduksi linjatut tavoitteet. Myös alkukeväästä 2018 julkistettu uusi Opetus- ja kulttuuriministeriön Museopoliittinen ohjelma 2030 linjaa museotyön tulevaisuutta moniammatilliseksi ja vahvasti verkottuneeksi niin kotimaassa kuin kansainvälisestikin. Museoalan keskeiset menestystekijät linjaavassa museopoliittisessa ohjelmassa todetaan, että museoissa työskentelevien asiantunteva ja monialainen osaaminen takaa laadukkaat ja vaikuttavat palvelut. Museotyö tukee ihmisiä vastaamaan toimintaympäristön muutosten tuomiin uusiin haasteisiin. Museoalan kehittyminen edellyttää tietysti alan ammattilaisilta, museoilta ja kulttuuriperintöalan verkostoilta tutkimusyhteistyötä yliopistojen,

A MMAT T I L I I T T O

OS A NA

Y HT EI S KUNNAL L I S I A

MUU TO KSIA

159

korkeakoulujen ja ammatillisten oppilaitosten kanssa sekä aktiivista museoja kulttuuriperintöalojen poikkitieteellistä tutkimus- ja julkaisutoimintaa. Museoalaan liittyvien tohtoritutkintojen lisääntyminen tukee kansainvälistä verkottumista ja lisää mahdollisuuksia hakea ulkopuolista tutkimusrahoitusta. Yksi ohjelman visioista on, että itse museot osallistuvat yhä enemmän yhteiskunnalliseen keskusteluun. Museot ovat kulttuurisesti rikkaan ja henkisesti hyvinvoivan yhteiskunnan edellytys. Ne lisäävät ihmisten ja yhteisöjen sivistyksellistä ja sosiaalista pääomaa ja ovat keskeinen osa yhteistä kulttuuri-, taide- ja luonnonperintöämme. Museopoliittinen ohjelma painottaa museoiden roolia asiantuntijoina, kumppaneina ja mahdollistajina. Se määrittelee museotoiminnan arvopohjaksi yhteisöllisyyden ja vuorovaikutteisuuden, luotettavuuden ja jatkuvuuden, moniäänisyyden ja demokratian sekä rohkeuden ja ennakkoluulottomuuden. Ohjelma korostaa museoalan aktiivista roolia hyvinvoinnin, osallisuuden ja yhteiskunnallisen vuoropuhelun vahvistamisessa. Museopalveluiden alueellinen kattavuus ja saatavuus paranevat etenkin kulttuuriympäristön asiantuntijatehtävien osalta. Suuri huomio ohjelmassa kiinnitetään myös museoalan ammattilaisten asemaan ja asiantuntijuuden kehittämiseen. Jotta ammattilaisten asema olisi turvattu myös tulevaisuudessa, museoalan on tuettava suunnitelmallisesti ammattilaisten kehittymismahdollisuuksia ja liikkuvuutta. Ohjelman mukaan suomalainen museoalan osaaminen on kansainvälisessäkin vertailussa korkeaa ja ammattilaiset ovat haluttuja osaajia myös museoalan ulkopuolella. Museoissa on vahvaa poikkitieteellistä osaamista. Sen vuoksi museologian täysimittaisen oppiaineen asema on vahva jo nyt, ja museoammattilaisten erilaiset koulutustaustat tukevat toisiaan ja mahdollistavat ennakoivan ja vaikuttavan museotoiminnan. Museologia tieteenalana rakentaa alalla yhteistä ymmärrystä sekä tutkii museoita tuottaen uutta tietoa kehittyvän alan tarpeisiin. Tämän vuoksi on tärkeää turvata museologian opetus korkeakouluissa. Myös valtioneuvoston asetuksessa museoista (1192/2005) edellytetään, että museolla on museologian perusopinnot suorittanutta henkilöstöä. Museologian oppiaineen jatkuvuus ja tulevaisuusorientaatio luovat edellytyksiä sille, että Suomessa on ammatillisesti hoidettuja, vaikuttavia museoita. Ohjelman mukaan osaamisen kehittäminen vaatii museoalan ammattilaisten liikkuvuuden lisäämistä. Kotimaista ja kansainvälistä henkilökiertoa ja -vaihtoa kehittämällä vahvistetaan alan osaamista ja uudistumispotentiaalia. Kulttuuriperintöalan ammattilaisten motivaation ylläpitämiseksi ja alan houkuttavuuden kannalta on tärkeää löytää väyliä uusien osaajien saamiseksi alalle, 160

M U S E O A L A N

A M M AT T I L I I T T O

O SA NA

sekä jatko- ja täydennyskoulutusmahdollisuuksia alalla jo toimiville ammattilaisille. Sen lisäksi että nuorten suuntautumiseksi museoalalle luodaan uusia mahdollisuuksia, myös hiljaisen tiedon ja kokemuksen siirtyminen museoiden sisällä tulee ottaa huomioon museoiden ammatillisuutta vahvistettaessa. Alan houkuttavuuden ja uusiutumisen kannalta keskeistä on, että palkkataso on kilpailukykyinen. MAL:n tekemä työ näkyy paljon museoalan ammattilaisen urapolulla viimeisen viidenkymmenen vuoden ajalta. Siihen ovat vaikuttaneet sekä aktiivinen ote alan epäkohtiin että jatkuva tulevaisuuden suunnittelu. Tulevaisuudessa museoalan asiantuntijuus syntyy avoimessa vuorovaikutuksessa niin museon sisällä kuin suhteessa muihin toimijoihin. Museotyötä tehdään yhdessä kumppaneiden, vapaaehtoistoimijoiden ja ympäröivien yhteisöjen kanssa. Museoiden ulkopuolella yhteisöissä ja alueellisten toimijoiden keskuudessa on osaamista, tietotaitoa sekä oman kulttuuriperinnön ja arjen tuntemusta, joka täydentää kulttuuriperintöalan ammattilaisten asiantuntemusta. Museopoliittinen ohjelma kertoo, että osaamisen kehittämistä ja jakamista tukevat jatkossa vertaisoppimisen eri muodot sekä mentorointiohjelmat. Olemassa olevien verkostojen, kuten ammatillisten museoiden tallennus- ja kokoelmayhteistyöverkosto TAKO:n hyviä kokemuksia ja toimintatapoja hyödynnetään osaamista ja vertaisoppimista kehitettäessä. Osaamisen kehittäminen edellyttää museon vahvuuksien tunnistamista, osaamisen välittymistä alan sisällä sekä aktiivista mukanaoloa muissa museoiden profiilin mukaisissa kehittämisverkostoissa. Verkostot hyödyttävät koko toimialaa, kumppaneita ja yhteiskuntaa laajemminkin. Museoalan ammattilaisuus on kuitenkin jälleen muutoksessa. Se on ollut muutoksessa jo vuosikymmenten ajan ja kehittynyt nykyisiin uomiinsa sekä laajojen visioiden että konkreettisten ja teknisten muutosten seurauksena. Linjausten mukaan museoalan vahvuus on työntekijöiden korkea osaamisen taso, johon näyttelytoiminnan, kokoelmatyön, yleisötyön sekä tietoja asiantuntijapalveluiden laatu perustuu. Toimintaympäristön ja toiminnan painopisteiden muuttuessa museotyö muuttuu ja monipuolistuu. Voimistuvat yhteiskunnalliset odotukset kulttuuripoliittisten tavoitteiden ulkopuolelta (koulutuspolitiikka, nuorisopolitiikka, sosiaalipolitiikka, talouspolitiikka, ympäristöpolitiikka), odotukset avoimuuden lisäämisestä, palveluroolin vahvistamisesta, uusista digitaalisista palveluista sekä toiminnan kansainvälisestä ulottuvuudesta asettavat museoille huomattavia osaamishaasteita. Museoissa

Y HT EI S KUNNAL L I S I A

MUUT OKS I A

kehitetään valmiuksia avata ymmärrystä muutoksista siten, että se auttaa ihmisiä tulevaisuuden rakentamisessa aikamme globaalissa murroksessa. Jos Museopoliittista ohjelmaa vertaa MAL:n strategisiin päätavoitteisiin, huomaa että molemmissa nousevat esille eräänä tärkeimpänä seikkana museoalan arvostuksen lisääminen, yhteistyöhön, luotettavuuteen, osaamisen ja asiantuntijuuden kehittämiseen liittyvät seikat. Molempien tavoitteena on kehittää museoalan henkilöstön kehityksellisiä päämääriä ja turvata museoiden asiantuntijuus. Museoalan edunvalvonnan voi katsoa olevan turvatun monesta eri näkökulmasta. Siihen päästään avoimuudella ja kehittävällä otteella. Museopoliittisen ohjelman mukaan menestyminen vaatii museoilta yhä enemmän moniammatillisuutta ja henkilöstöä, jolla on aiempaa laajempi osaamis- ja kokemustausta. Museoammattilaisten ja museoammatillisuuden korostamisesta siirrytään tukemaan erilaisista ammattilaisista muodostuvien asiantuntijayhteisöjen rakentumista. Ohjelman mukaan ”Keskeistä on, että museoissa on tunnistettu, millaista osaamista ja asiantuntijuutta kukin museo tarvitsee ja miten sitä vahvistetaan. Museoiden resurssien ja toimintatapojen tulee mahdollistaa henkilökunnan joustava osaamisen täydentäminen. Museoissa tarvitaan johtajuutta, joka tukee yhteistä vastuunottoa, vuorovaikutusta, asiakaslähtöisyyttä sekä keskinäistä luottamusta. Myös liiketoiminnallisen ajattelun ja osaamisen vahvistaminen on olennaista.” Tästä myös MAL pitää kiinni työssään. Museoalan menestystekijät ovat kiinnostaneet ammattilaisia ja edunvalvojia pitkään. Erinomaisesti mallilaista ajattelua muuttuvassa museoympäristössä kuvastaa puheenjohtaja Outi Peisan toteamus puheessaan Museoalan ammattiliiton 20-vuotisvastaanotolla Samppalinnassa Turussa 20.10.1989: ”Korkea koulutus, erikoistuminen, jota on vaikea korvata sekä saavutetut tulokset ovat ne argumentit, joilla pienen erityisryhmän etuja ajava ammattiliitto voi kommunikoida neuvoteltaessa työntekijän tieto-taito-pääoman hinnasta työnantajan kanssa. -- Meiltä ei kysytä haluammeko uudenlaista järjestelmää. Meidän on pysyttävä mukana ja uskon, että tietyllä tavalla Museoalan ammattiliitto on vahvoilla. Olemmehan harjaantuneet edunvalvonnassamme korostamaan perusteluina jäsenkunnan määrän ja voimankäytön sijasta laatua, vastuuta ja saavutettuja tuloksia.”

M U SEO A L A N

A MMAT T I L I I T T O

OS A NA

Y HT EI S KUNNAL L I S I A

MUU TO KSIA

161

Lopuksi Museoalan ammattiliiton kehitys 1960-luvun lopulta kohti alkavaa 2020lukua on ollut huimaa. Museoalaa, kuten muitakin akateemisia aloja, on leimannut työn muutos viimeisten vuosikymmenten aikana kohti digitalisaatiota ja sen luomia uusia reunaehtoja. Museotyön muutokset heijastuvat yhteiskunnan muutoksiin. Se on vaatinut välillä ripeitä toimia myös edunvalvonnalta, jota on terävöittänyt eri asiat vuosikymmenestä riippuen. Uusvasemmiston aikakausi koitti 1960-luvun lopulla. Silloin saavutettiin ensimmäinen tulopoliittinen kokonaisratkaisu ja siirryttiin ammattientarkastuksesta työsuojeluun. Poliittisia sävyjä saanut toiminta heikensi työntekijäjärjestöjen ja työnantajien välejä. Alkukankeuksien jälkeen työsuojelulainsäädännöstä tuli kuitenkin merkittävä osa suomalaista työelämää. Tuolloin museot olivat vielä vahvasti hakemassa muotoaan, ja museoiden henkilökuntaan kuului sekalainen kattaus erilaisia työntekijöitä. 1970-luku osoitti, että museoalan edunvalvonnalle oli sosiaalinen tilaus. Silloin alalle tulleet kantoivat vielä mukanaan edellisten sukupolvien monitaiturin hattua, mutta erikoistuvat entistä enemmän alansa sisällä. Ensimmäinen museoalan segregaatio koettiin MAL:ssa poliittisten erimielisyyksien vuoksi, seuraavalla vuosikymmenellä erottua halusivat erityisesti museoiden johtajat ja amanuenssit. Museoissa työskentelevät olivat titteleiltään pitkälti amanuensseja, intendenttejä, museojohtajia, tutkijoita, arkeologeja, oppaita, museovahtimestareita, assistentteja tai ihan vain museotyöntekijöitä. 1980-luvun nousujohteisessa yhteiskunnassa luotiin museoiden toiminnalla ne lainsäädännöt ja puitteet, jotka auttoivat sitä selviytymään läpi 1990-luvun laman. Museotyön kannalta se tarkoitti eräitä tärkeitä sopimuksia, jotka loivat maakuntien museoiden toiminnan perustan ja edellytykset. Museoissa tehtävän työn osalta 1980-luku tarkoitti ennen kaikkea kentän monipuolistumista. Museoihin tuli töihin spesialisteja esimerkiksi tiedotustoiminnan parista, lehtoreita ja pedagogeja. Ulospäin suuntautuva toiminta ja yhteiskuntasuhteet alkoivat puhututtaa alalla. Museoiden kasvatukselliset piirteet tuotiin vahvasti esiin. Uuden työn koettiin murtavan perinteisen museotyön periaatteita – osa hyvässä, osa huonossa mielessä. MAL tuki museohenkilöstöä ottamalla kantaa museontyöntekijän kasvavaan työmäärän. 1990-luvulla MAL:in toimintaa koeteltiin räjähdysmäisesti kasvavan jäsenmäärän myötä. Työn puolesta pelättiin aiheellisesti. 1990-luku osoitti suurelta 162

M U S E O A L A N

A M M AT T I L I I T T O

O SA NA

osin museoiden ja museontyöntekijöiden liikkumavaran kapeuden, kun kulttuurisektorin leikkaukset johtivat irtisanomisiin alalla. Samalla myös edellisenä vuosikymmenenä solmitut museoiden sopimukset valtion avustuksista osoittivat toimivuutensa ja pelastivat useat museot pinteestä. Myös MAL selvisi, ja sen jäsenistö oli jälleen monipuolistunut. Vuosikymmenen lopulla jäsenistössä oli kosolti mukana myös valokuvaajia, konservaattoreita, arkistonhoitajia, palveluvastaavia ja atk-tukihenkilöitä. Viimeistään 2000-luvun alusta käynnistynyt modernisaation aalto saavutti museotyön sangen nopeasti tuoden erityisesti tekniikan ja tietokoneet kiinteäksi osaksi museotyötä. Myös museoissa pelättiin tietokoneiden vievän työn ihmisiltä, mutta samalla huomattiin, että koneet myös loivat täysin uusia töitä museoissa ohjelmoijille, graafikoille, visualisteille ja monille muille. MAL uusi myös nopeasti nahkansa ja otti haltuun uusien töiden edustajat. Samalla yhdistyksen toiminta alkoi suuntautua entistä enemmän ulospäin, ei pelkästään alan työntekijöille, vaan koko yhteiskunnalle. Opiskelijoista tuli vauhdikkaasti MAL:n sanansaattajia korkeakouluihin, mikä johti jäsenmäärän kasvuun ja elintärkeän opiskelijoihin kohdistuvan niin sanotun ennakoivan edunvalvonnan merkityksen korostumiseen. 2010-luvun taloudellisen taantuman aikana osa-aikatyö on yleistynyt merkittävästi. Syy tehdä osa-aikatöitä selittyi entistä useammin kokoaikatöiden puutteella. Prekariaatin muodostuminen työmarkkinoille, työn sirpaloituminen sekä asiantuntijatyön muuttuminen loivat haasteita myös museoalalle ja MAL:ille. Samalla työelämää leimasi epävarmuus ja ulkoapäin tulevat taloudelliset epävarmuustekijät. 2010-luvulla MAL ottikin entistä selkeämmän roolin suotuisan ja positiivisen työelämän kehityksen viejänä. Työelämän ulkopuolinen oppiminen ja kehittyminen ovat parantuneet koko ajan vuosikymmenen loppua kohti. Yhdistys onkin alkanut entistä enemmän sparrata jäseniään tulevaisuutta varten. Tulevaisuudessa museoiden kehitys etenee kohti suurempia toiminta-alueita ja yksiköitä. Erityisesti hallinnon ja työn organisointiin vaikuttavat rakenteelliset uudistukset. Kokonaisuudet muodostuvat entistä enemmän kulttuurin, matkailun ja hallinnon pariin, mikä vaikuttaa vääjäämättä museoiden itsenäiseen asemaan. Se edellyttää museoilta entistä enemmän monialaistunutta museotyötä, luovuutta, digitaalisuuden hyödyntämistä mutta myös itsearviointia ja priorisointia.

Y HT EI S KUNNAL L I S I A

MUUT OKS I A

Muuttuvassa työelämässä myös MAL:n on tarjottava jäsenistölleen malleja ja näkemystä siitä, mihin työelämä on menossa. Mitä enemmän ihmiset saavat uusia eväitä muutoksessa pärjäämiseen, sitä vähemmän muutosta pelätään. Nykyajan museoammattilaiset ovat laaja-alaisia moniosaajia. Heidän työllään on vaikutusta yhteiskunnallisesti niin kulttuuriperinnön turvaajina kuin monin muin tavoin. Museoalan ammattiliitto tukee jäsentensä laadullista työllistymistä, ammatillista yhteenkuuluvuutta ja palkitsevaa työuran päätöstä yhdessä kattojärjestönsä Akavan Erityisalat ry:n kanssa. Myös tulevaisuudessa MAL tulee olemaan museotyöntekijän mukana uuden työelämän aalloissa.

M U SEO A L A N

Katariina Mäkelä on toiminut Museoalan ammattiliiton toiminnanjohtajana vuodesta 2015. Hän on terävöittänyt 2010-luvun jälkipuoliskolla MAL:n viestiä. Museoalan ammattiliiton visiona onkin olla kaikkien museotehtävissä työskentelevien asiantuntijoiden kehittyvä ammattiliitto; vahva ja luotettava toimija museoalan ammattilaisten ja alan opiskelijoiden työelämäkysymyksissä. Kuva: Uula Neitola

A MMAT T I L I I T T O

OS A NA

Y HT EI S KUNNAL L I S I A

MUU TO KSIA

163

164

M U S E O A L A N

A M M AT T I L I I T T O

O SA NA

Y HT EI S KUNNAL L I S I A

MUUT OKS I A

LĂ¤hteet, tutkimuskirjallisuus ja liitteet

165

Museoalan ammattiyhdistys - Museifackföreningen ry 1969-1976 Museoalan ammattiliitto - Museifackförbundet ry 1976-2019

Lista hallituksen jäsenistä ja henkilökunnasta Puheenjohtajat: Knut Drake 1969-1970 Kerttu Itkonen 1971-1972 Lasse Laaksonen 1973 Kerttu Itkonen 1974-75 Risto Koskinen 1976-1981 Leena Söyrinki-Harmo 1982-1985 Ritva Keski-Korhonen 1986-1988 Outi Peisa 1989-1990 Ulla Aartomaa 1991-1994 Ritva Palviainen 1995-2000 Merja Herranen 2001-2014 Susanna Sääskilahti 2015-

Sihteerit: Rainer Knapas 1969 Marna Maula 1970-1971 Taija Suihkonen 1972 Kerttu Itkonen 1973 Leena Söyrinki-Harmo 1974-1980 Riitta Ailonen 1981-1983 Liisa Erä-Esko 1984-1985 Raimo Fagerström 1986-1989, 1994 Tuula Kuusela 1990-1993 Merja Herranen 1995-1997 Pia Hurri 1998-1999

Varapuheenjohtajat: Asko Salokorpi Eero Karppinen Leena Arkio Olavi Penttilä Raija Järvelä 166

1969-1970 1971 1972-1973 1974-1975 1976-1977

Anneli Sorvoja Tom Bergroth Raija Järvelä Leena Söyrinki-Harmo Risto Koskinen Jorma J. Reilander Ritva Palviainen Helena Komulainen Pirjo Porkka Susanna Sääskilahti Antti Mäkinen Tuija Wahlroos

1978, 1983-1984, 1990 1979 1980 1981 1982 1985-1989 1991-1994 1995-1997 1998-2008 2009-2010 2011-2018 2019-

Rahastonhoitajat: Jouko Heinonen Sakari Saikkonen Marna Maula Tarja Suihkonen Sirkku Dölle Aila Yli-Hakola Ulla Mättö

1969 1970 1971 1972-1973 1974-1975 1976-1988 1988-2015

Toiminnanjohtaja Aila Yli-hakola Ulla Mättö Katariina Mäkelä

1987-1988 1995-2014 2015-

Projektikoordinaattori Heta Hedman

2018-

Järjestösihteeri Aila Yli-Hakola Riitta Ruusunen Ulla Mättö

1982-1986 1987 15.8.1988-21.3.1995

Hallituksen jäsenet ja varajäsenet: Bengt von Bonsdorff Carl Jacob Gardberg Jouko Heinonen Martti Helin

1969 1969 1969 1969, 1971-1972

Eero Karppinen 1969-70 Eeva-Maija Viljo 1969 Olavi Tapio 1970 Sakari Saikkonen 1970 Kerttu Itkonen 1970 Mariliina Perkko 1970-1971 Rainer Knapas 1970-1973 Anne Valkonen 1971 Marja-Liisa Ripatti 1971 Asko Salokorpi 1971-1972 Pekka Kärki 1972 Sirkku Dölle 1972-1973 Leena Söyrinki-Harmo 1972-1973 Matti Haapasaari 1973-1978 Kerttu Itkonen 1973 Soili Sinisalo 1973-1974 Tom Bergroth 1974-1978 Raija Järvelä 1974-1975, 1979-1980 Risto Koskinen 1974-1975 Marjatta Levanto 1975-1980 Ritva Keski-Korhonen 1976-1989 Markku Melkko 1976-1979 Anneli Sorvoja 1979-1990 Kirsi-Marja Siltavuori-Illmer 1980-1982 Sinikka Vainio 1980 Riitta Ailonen 1981-1985 Leena Ahtola-Moorhouse 1981-1984 Toivo Tikkanen 1981-1983 Pirjo Karinen 1982-1998 Pekka Toivanen 1983-1986 Liisa Erä-Esko 1983-1985 Heikki Malme 1983-1986 Kaija Hiekkanen 1983-1985 Leena Tomanterä 1983-1984 Jorma J. Reilander 1983-1989 Thomas Ehrström 1984-1987 Marja Supinen 1985-1986 Tuula Kuusela 1985-1989 Ulla Pennanen 1985-1986 Outi Peisa 1986-1990

Päivi Kiiski 1986-1991 Jouko Aroalho 1986-1989 Ulla Aartomaa 1987-1995 Helmiriitta Sariola 1987-1990 Pekka Honkanen 1987-1990 Liisa Murtti 1987-1996 Leena Sivula 1988-1991 Leena Järvelä-Sutinen 1990-1993 Tuula Turunen 1990-1997 Päivi Halonen 1990 Pekka Erämetsä 1990-1998 Ulla Kallberg 1991-1992 Pirjo Porkka 1991-2008 Helena Komulainen 1991-1996 Kaarin Lehtonen 1991-1994, 1996-1997 Soile Rinno 1992-2002 Päivi Loimaala 1992-1993 Heidi Pfäffli 1993-1997 Jouni Kuurne 1994-1995 Marjatta Räsänen 1994-2000 Raimo Fagerström 1995 Tuula Kuusela 1996-1997 Marja-Leena Hänninen 1996-1997 Ulla-Riitta Kauppi 1998-2001 Maari Talamo-Kemiläinen 1998Helena Taskinen 1998-2001 Tuija Matikainen 1998-2001 Minna Mäkinen 1997-1998 Merja Herranen 1999-2014 Pekka Koskinen 1999-2000 Mika Väyrynen 1999-2000 Mats Sjöström 1999-2000 Antti Mäkinen 2000-2019 Leena Haila 2001-2005 Pia Hurri 2001 Maija Koskinen 2001-2004 Selma Green 2001-2004 Ann-Mari Karvinen 2001-2002 Pälvi Laine 2001-2007 Kaj Nylund 2002-2019 167

Pia Lillbroända Martti Koponen Minna Tuominen Susanna Sääskilahti Tellervo Lahti Marianna Falkenberg Tuija Wahlroos Aki Arponen Pirkko Madetoja Eeva Siltala Ulla Aartomaa Erkki Salminen Marjo-Riitta Saloniemi Mikko Oranen Aino-Maija Kaila Marianne Koski Maria Saarikoski Otto Pietinen Elina Kangosjärvi Uula Neitola Marleena Vihakara Sanna Kupila Riina Linna Kati Kivimäki

2002-2005 2002-2010 2002-2010 20032003-2010 2005-2018 20052006-2019 20062008-2018 2009-2012 2011 2011-2015 20112012201320152016-2017 201820182019201920192019-

Hallituksen opiskelijajäsenet Sanna Hallivuo Karolina Jalarvo Heli Anneberg Heidi Hummastenniemi Milla-Lotta Kemiläinen Maiju Oikarinen Karoliina Autere Piia Määttä Elina Kangosjärvi Uula Neitola Veera Kujansuu Turkka Kaukametsä

168

2005 2005-2007 2006-2007 2008-2009 2008-2009 2010-2013 2010-2011 2012 2013-2017 2014-2017 20182018-

Lähteet Arkistolähteet: Toimihenkilöarkisto, Helsinki Museoalan ammattiliitto - Museifackförbundet ry (1969-1998) Museoalan ammattiliiton arkisto, Helsinki Arkistomateriaali (1999-2019)

Haastatteluaineisto: Amanuenssi Elina Vierun haastattelu 13.12.2017 Amanuenssi Erik Tirkkosen puhelinhaastattelu 18.7.2017 Amanuenssi Ilkka Tarvaisen puhelinhaastattelu 21.6.2017 Amanuenssi Susanna Sääskilahden puhelinhaastattelu 10.12.2018 Intendentti Liisa Erä-Eskon puhelinhaastattelu 19.7.2017 Intendentti Tuula Karjalaisen puhelinhaastattelu 13.6.2017 Konservaattori Tuulikki Pietisen puhelinhaastattelu 12.4.2017 Museoneuvos Anja-Tuulikki Huovisen puhelinhaastattelu 30.8.2017 Museonjohtaja Anna Merosen puhelinhaastattelu 31.8.2017 Museonjohtaja Merja Herrasen puhelinhaastattelu 27.2.2017 Tutkija Anneli Sorvojan haastattelu 15.12.2016 Työpajaohjaaja-opas Elina Kangosjärven puhelinhaastattelu 29.4.2017 Yli-intendentti Leena Söyrinki-Harmon puhelinhaastattelu 25.1.2018 Yliopistonopettaja Minna Mäkisen puhelinhaastattelu 6.4.2017 Haastattelut tekijän hallussa

Kirjallisuus: Alapuro, Risto & Stenius, Henrik 1989: ”Kansanliikkeet loivat kansakunnan”. Teoksessa Kansa liikkeessä. Alapuro, Risto (toim.). Kirjayhtymä, Vaasa 1989. Ahonen, Sirkka (2012). Yleissivistävä koulutus hyvinvointiyhteiskunnassa. Teoksessa Tiedon ja osaamisen Suomi. Kasvatus ja koulutus Suomessa 1960-luvulta 2000-luvulle. Toim. Kettunen, Pauli & Simola, Hannu. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. Anneberg, Heli 2017: Museoasiain neuvottelukunta ja museoalan muutos. Jyväskylän yliopisto, Historian ja etnologian laitos. Pro-gradu.

Anttila, Anu-Hanna 2016: ”Laman jakama kansakunta”. Teoksessa Maamme. Itsenäisen Suomen kulttuurihistoria. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. Aura, Merja 2014: Guggenheim Helsinki. Kiista kaupunkitilasta Helsingin Sanomissa keväällä 2012. Helsingin yliopisto, Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos. Pro-gradu. Bennett, Tony 1995: The Birth of the Museum. History, Theory, Politics. Routledge, London. Boylan, Patrick J. 1992: ”Museums 2000 and the future of museums”. Teoksessa Museums 2000. Politics, People, Professionals and Profit. Patrick Boylan (toim.) Routledge, London. Burton Jones, Katherine; Marty, Paul F. 2007: Museum Informatics. People, Information, and Technology in Museums. Routledge, New York. Einola, Jenni 2015: Museo - köydenvetoa tiedon ja elämyksien välillä. Jyväskylän yliopisto, Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitos. Pro-gradu. Heiskala, Risto 2006: ”Sosiaaliset innovaatiot ja hegemonisten mallien muutokset: kuinka tulkita Suomen 1990-luvun murrosta?” Teoksessa Uusi jako. Miten Suomesta tuli kilpailukyky-yhteiskunta? Toim. Risto Heiskala & Eeva Luhtakallio. Gaudeamus, Helsinki. Hein, Hilde S. 2000: The Museum in Transition. A Philosophical Perspective. Smitshonian Books, Washington. Heinonen, Jorma & Markku Lahti 1996: Museologian perusteet. 2. uudistettu painos. Suomen museoliiton julkaisuja 42. Suomen museoliitto, Helsinki. Helander, Mika & Nylund, Mats. 2012. ”Ay-liike ja edunvalvonnan uudet muodot”. Teoksessa Mika, Helander & Mats Nylund. Palkka työstä. Ay-liike ja edunvalvonnan uudet muodot. Into kustannus, Helsinki. Hellsten-Impivaara, Jonna 2018: HAM ja yleisö – yleisötyön nykyhetki ja haasteet. Turun yliopisto, Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos. Pro-gradu. Hieta, Hannaleena 2010: Mukautuva museo Kolmen eurooppalaisen kansanelämänmuseon muutostarina 1970-luvulta 2000-luvun alkuun. Turun yliopisto, Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos. Väitöskirja. Huuhka, Kosti 1990: Kansalais- ja työväenopistotoiminnan historia. Kansalaisja työväenopistojen liitto, Jyväskylä. Hällström, Jaana af 2007: Museoammattilaisen käsikirja. Museoalan ammattiliitto. Vammalan kirjapaino Oy, Helsinki. Hällström, Jaana af 2011: Museoammattilaisen käsikirja. 2. uudistettu painos. Museoalan ammattiliitto. Vammalan kirjapaino Oy, Helsinki. Ilmonen, Kaj - Kevätsalo, Kimmo 1995: Ay-liikkeen vaikeat valinnat. Palkansaajien tutkimuslaitos, tutkimuksia, Saarijärvi.

169

Jokinen, Sanna 2011: Museo yhteiskunnan peilinä? Pääkaupunkiseudulle perustetut kulttuurihistorialliset museot 1875-2010. Helsingin yliopisto, Politiikan ja talouden tutkimuksen laitos. Pro-gradu. Jokivuori, Pertti 2002: Sitoutuminen työorganisaatioon ja ammattijärjestöön. Jyväskylän yliopisto, Studies in Education, Psychology and Social Research. Jyväskylä. Kallio, Kalle 2007: ”Museon yhteiskunnalliset tavoitteet”. Teoksessa Museologia tänään. Toim. Pauliina Kinanen. Suomen museoliitto, Helsinki. Karvonen, Minna (toim.) 2007: Museoiden arviointimalli. Yliopistopaino, Helsinki. Karvonen, Minna, Teräs, Ulla, Mattila, Mirva & Kukko, Eeva 2007. Museot vaikuttajina. Tarve- ja tavoitekartoitus. Helsinki: Yliopistopaino. Kavanagh, Gaynor 1991: ”The museum profession and the articulation of professional self-consciousness”. Teoksessa The Museum Profession: Internal and External Relations. Toim. Kavanagh, Gaynor. Leicester University Press, London. Kevätsalo, Kimmo 2007: ”Työnantaja ja työntekijä muutoksessa. Entä ammattiyhdistysliike?” Teoksessa Pärjäämisen ajat. Horjuvat työt. Toim. Anu-Hanna Anttila ja Anu Suoranta. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, Helsinki. Kiianmies, Mirka 2012: Museomiehistä museonaisiin. Museoalan naisistuminen Suomessa 1950-1980-luvulla. Tampereen yliopisto, Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö. Pro-gradu. Kinanen, Pauliina 2010: ”Suomen museoliitto museokentän rakentajana”. Teoksessa Suomen museohistoria. Toim. Susanna Pettersson & Pauliina Kinanen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. Kostet, Juhani 2010: ”Onko suomalaisella museolla aatteellista perustaa?” Teoksessa Suomen museohistoria. Toim. Susanna Pettersson & Pauliina Kinanen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. Kostet, Juhani 2007: ”Museoiden resurssit ja niiden hallinta”. Teoksessa Museologia tänään. Toim. Pauliina Kinanen. Suomen museoliitto, Helsinki. Kämäläinen, Virpi 2004: Museologit työelämässä. Jyväskylän yliopistosta vuosina 1983-2003 valmistuneiden museologian opiskelijoiden sijoittuminen työelämään ja heidän käsityksensä museologian opintojen hyödyllisyydestä. Jyväskylän yliopisto. Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitos. Pro-gradu. Laatunen, Lasse 2019: Sopimisen edistäminen työmarkkinoiden murroksessa. Edistys, Analyysi 2/2019. Teollisuuden palkansaajat TP ry, Espoo 2019. Lilja, Tuomo 2001: SAK:laisen ammattiyhdistyliikkeen viestintästrategioiden kehittyminen vuodesta 1969 vuoteen 2000. Helsingin yliopisto, Yleisen valtio-opin laitos. Pro-gradu. 170

Luttinen, Jaana 2015: Kulttuurista työtä : Taide- ja kulttuurialan ammattijärjestö TAKU 1975-2015. Taide- ja kulttuurialan ammattijärjestö TAKU, Helsinki. Mattila, Mirva 2018: Mahdollisuuksien museo. Opetus- ja kulttuuriministeriön museopoliittinen ohjelma 2030. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2018, Helsinki. Muiluvuori, Jukka 2000: AKAVA 1950 – 2000. Vammalan kirjapaino, Vammala. Museo 2000 – museopoliittinen ohjelma. Komiteanmietintö 1999:8. Opetusministeriö, 1999. Museoalan ammattiliitto 1980: Museoalan ammattiliitto – Museifackförbundet r.y. 1969-1979. Museoalan ammattiliiton julkaisuja, Helsinki. Nevala, Arto & Rinne, Risto (2012). ”Korkeakoulutuksen muodonmuutos”. Teoksessa Tiedon ja osaamisen Suomi. Kasvatus ja koulutus Suomessa 1960-luvulta 2000-luvulle. Toim. Kettunen, Pauli & Simpola, Hannu. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. Nordenstreng, Kaarle & Kivikuru, Ullamaija 2013: Akateeminen ajankuva 1950-luvun jälkeen. Media & viestintä 36, 2013. Ojanen, Amalia 2013: Tarjotaanko vakuutus vai myös jotain muuta? Muuttuvia motivaatiotekijöitä etujärjestömaailmassa. Humanistinen ammattikorkeakoulu, Kansalaistoiminnan ja nuorisotyön koulutusohjelma. Opinnäytetyö. Palviainen, Riitta 2010: ”Museotyön ammatillistuminen”. Teoksessa Suomen museohistoria. Toim. Susanna Pettersson & Pauliina Kinanen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. Partanen, Anna 2016: Painettu pinta pitää, vai pitääkö? Lukijoiden näkemyksiä ja toimittajien visioita ammattiliittolehdistä muuttuvassa mediakentässä. Helsingin yliopisto, Sosiaalitieteiden laitos. Pro-gradu. Piekkola, Hannu, Suojanen, Otto & Vainio, Arttu 2013: Museoiden taloudellinen vaikuttavuus. Vaasan yliopiston Levón-instituutin julkaisuja 139, Vaasa. Pirkkalainen, Anna 2014: Museoammattilaisten ajatuksia asiakaslähtöisistä toimintatavoista Linnanniemen alueen museoiden ja Merikeskus Vellamon henkilökunnan suhtautuminen asiakkaiden osallistumiseen. Humanistinen ammattikorkeakoulu, Kulttuurituotannon koulutusohjelma. Opinnäytetyö. Railo, Erkka - Oinonen, Paavo (toim.) 2012: Media historiassa. Historia mirabilis 9. Turun historiallinen yhdistys ry, Turku. Rajavuori, Tuuli 2009: Museoiden saavutettavuustyö 2000-luvun alussa – museotyöntekijän näkökulma. Helsingin yliopisto, Kulttuurien tutkimuksen laitos. Pro-gradu. Reijonen, Henni 2007: ”Museomiehiä ja -naisia”. Teoksessa Suomen museohistoria. Toim. Susanna Pettersson & Pauliina Kinanen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Ruusuvirta, Minna 2008: ”Siinä ei siirrytä vain kynän käytöstä tietokoneen käyttöön” Museoiden kokemuksia teknologian käytöstä. Jyväskylän yliopisto, Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos. Pro-gradu. Rönkkö, Marja-Liisa 2000: Museoprofessiosta ja sen tulevaisuudesta. Valtion taidemuseon johdon muistioita 3/2000. Siisiäinen Martti 1996, ”Yhteiskunnalliset liikkeet, yhdistykset ja hyvinvointivaltio”. Teoksessa Välittävät verkostot. Toim. A-L. Matthies, U. Kotakari ja M. Nylund. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä. Siisiäinen, Martti – Kankainen, Tomi, 2009: ”Järjestötoiminnan kehitys ja tulevaisuudennäkymät Suomessa”. Teoksessa Suomalaiset osallistujina. Katsaus suomalaisen kansalaisvaikuttamisen tilaan ja tutkimukseen. Oikeusministeriön julkaisuja 2009:5. Helsinki. Teräs, U. & Teräsvirta, E. 2013. Altistutaan asiakkaille! Museoiden johtamis- ja toimintamallit muutoksessa. Erweko Oy, Helsinki. Vilkuna, Janne 1998: 75 vuotta museoiden hyväksi - Suomen museoliitto 19231998. Suomen museoliiton julkaisuja 45. Suomen Museoliitto, Vammala. Vilkuna, Janne 2007: ”Museologian vaiheita”. Teoksessa Museologia tänään. Toim. Pauliina Kinanen. Suomen museoliitto, Helsinki. Vilkuna, Janne 2008: ”Uusi museologia ja kulttuuriperinnön tulkinnat”. Kulttuuriperintö ja oppiminen. Toim. Venäläinen, Päivi. Suomen museoliiton julkaisuja 58, Jyväskylä, 49-57. Vilkuna, Janne 2010a: ”Suomen museoalan organisoituminen 1945 – 2009”. Teoksessa Suomen museohistoria. Toim. Susanna Pettersson & Pauliina Kinanen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. Vilkuna, Janne 2010b: ”Museologia ja Suomen museot”. Teoksessa Suomen museohistoria. Toim. Susanna Pettersson & Pauliina Kinanen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. Vuori, Jukka 1990: Oppineiden klubista keskusjärjestöksi. Akava 1950-1975. VAPK-kustannus, Helsinki. Von Hertzen, Gustav, Paananen, Jalo & Riski, Seppo 2013: Umpikujassa? Aika on ajamassa ammattiyhdistysliikkeen ohitse. Libera, Helsinki. Wendy M. Duff, Joan M. Cherry & Rebecka Shefﬁeld 2010: “‘Creating a Better Understanding of Who We Are’: A Survey of Graduates of a Museum Studies Program.” Museum Management & Curatorship, 24(5).

Digitaalinen aineisto Alenius, Kirsimarja 2003: Museoamanuenssi. Ammattinetti. http://www. ammattinetti.fi/haastattelut/detail/261_haastattelu (Luettu 7.7.2019)

Akavan Erityisalat 2012a: Arjen hyvinvoinnin puolustaja. Akavan Erityisalat 40 vuotta. https://www.akavanerityisalat.fi/e-julkaisut/40v-juhlajulkaisu/ (Luettu 7.7.2019) Akavan Erityisalat 2012b: Museoalan ammatissa. Miksi museotyötä tarvitaan? Akavan Erityisalojen ammattijulkaisu 1/2012. Libris Oy, Helsinki. https:// www.akavanerityisalat.fi/files/4587/Museoalan_ammatissa_2012.pdf (Luettu 7.7.2019) Bergholm, Tapio 2002: Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestön historiaa. www.sak.fi. (Luettu 7.7.2019) Harju, Aaro 2007: Lyhyt oppimäärä kansalaisja järjestötoiminnan historiaa. https://www.kansalaisyhteiskunta.fi/tietopalvelu/historiaa/lyhyt_oppimaara_kansalais-_ja_jarjestotoiminnan_historiaa. (Luettu 7.7.2019) Kallio, Kalle 2013: Museoväki 2013 -tutkimus kertoo museoiden olevan aiempaa parempia työpaikkoja. http://www.museoliitto.fi/jasentiedotteet. php?aid=11259 (Luettu 7.7.2019) Kallio, Kalle: Vieraskynä: Harmaantuva museoväki. Suomen museoliitto, PS.blogi 19.9.2018. https://museoliitto.blogspot.com/2018/09/vieraskyna-harmaantuva-museovaki.html (Luettu 7.7.2019) Kallio, Kalle: Vieraskynä: Hyvän työyhteisön tunnusmerkkejä. Suomen museoliitto, PS.-blogi 20.9.2018. https://museoliitto.blogspot.com/2018/09/ vieraskyna-hyvan-tyoyhteison.html (Luettu 7.7.2019) Kallio, Kalle: Vieraskynä: Museoväen muutos ja pysyvyys. Suomen museoliitto, PS.-blogi 21.9.2018. https://museoliitto.blogspot.com/2018/09/vieraskyna-museovaen-muutos-ja-pysyvyys.html (Luettu 7.7.2019) Kettunen, Pauli: Kirkuvan harmaa vuosikymmen. Artikkeli perustuu Kansan Arkiston ”1970-luku myytit lyttyyn?” 60-vuotisseminaarissa 21.5.2005 pidettyyn alustukseen. http://www.tyovaenperinne.fi/tyovaentutkimus/tt2006/a_ kirkuvan.htm (Luettu 7.7.2019) Museoalan ammattiliitto: Kannanotto: Museoalan kesätyötä hyvin tarjolla - palkalla ei elä (24.4.2019) https://www.museoalanammattiliitto.fi/@ Bin/455303/Museoalan%20palkka%20ei%20riit%C3%A4%2024.4.2019.pdf (Luettu 7.7.2019) Museoalan ammattiliitto: Kannanotto: MAL sanoutuu irti Akavan pj. Fjäderin väläytyksestä maksaa maahanmuuttajille alempaa palkkaa (25.10.2018) https://www.museoalanammattiliitto.fi/?x103997=429352 (Luettu 7.7.2019) Museoalan ammattiliitto: Kannanotto: Museoalan kesätyömarkkinat siistiytyneet? (19.4.2018) https://www.museoalanammattiliitto.fi/?x103997=370648 (Luettu 7.7.2019)

171

Museoalan ammattiliitto: Lausunto: MALn lausunto museolakiin ja valtionrahoituksen uudistamiseen, kuuleminen 8.1. eduskunnan sivistysvaliokunnassa. (7.1.2019) https://www.museoalanammattiliitto.fi/@Bin/441299/ MAL_lausunto%20HE194_7.1.2019.pdf (Luettu 7.7.2019) Museoalan ammattiliitto: Lausunto: Kehysriihi 2018: Silpputyöt huono suunta, kulttuurin lisärahasta plussaa (12.4.2018) https://www.museoalanammattiliitto.fi/?x103997=369334 (Luettu 7.7.2019) Museoalan ammattiliitto: Lausunto: Kehysriihi 2018: Museoiden laajentuva toiminta edellyttää lisärahoitusta (4.4.2018) https://www.museoalanammattiliitto.fi/?x103997=366200 (Luettu 7.7.2019) Museoalan ammattiliitto: Kannanotto: Rahoituslain muutos leikkaisi pysyvästi ja harkitsemattomasti museoilta (14.11.2017) https://www.museoalanammattiliitto.fi/@Bin/337115/MAL_rahoituslaki%20lausunto%2014.11.2017. pdf (Luettu 7.7.2019) Museoalan ammattiliitto: Lausunto: Museopoliittinen ohjelma (30.6.2017) https://www.museoalanammattiliitto.fi/@Bin/321677/MAL_Mupoli%20lausunto.pdf (Luettu 7.7.2019) Museoalan ammattiliitto: Kannanotto: Museopalkkojen ”kesäaleen” puututaan kampanjalla (14.3.2017) https://www.museoalanammattiliitto. fi/?x103997=313054 (Luettu 7.7.2019) Museoalan ammattiliitto: Kannanotto: Guggenheim puhuttaa myös museoalalla (30.11.2016) https://www.museoalanammattiliitto. fi/?x103997=303886 (Luettu 7.7.2019) Museoalan ammattiliitto: Kannanotto: Rahoituslain muutos leikkaisi lyhytnäköisesti kulttuurilta, museoilta ja vapaalta sivistystyöltä (10.11.2016) https:// www.museoalanammattiliitto.fi/?x103997=302008 (Luettu 7.7.2019) Museoalan ammattiliitto: Kannanotto: Työttömälle kannustusta, koulutuksen lisäleikkaukset peruttava (31.8.2016) https://www.museoalanammattiliitto. fi/?x103997=294184 (Luettu 7.7.2019) Museoalan ammattiliitto: Kannanotto: Akavan Erityisalat ja Museoalan ammattiliitto: Hallitus aikoo leikata museoiden nousukiidon (11.8.2016) https://www.museoalanammattiliitto.fi/?x103997=292951 (Luettu 7.7.2019) Museoalan ammattiliitto: Kannanotto: Museoalan kesäpalkoissa törkeitä rimanalituksia – hyviäkin esimerkkejä löytyy (14.4.2016) https://www. museoalanammattiliitto.fi/?x103997=281385 (Luettu 7.7.2019) Museolaki 3.8.1992/729. Finlex. https://www.finlex.fi/fi/laki/ alkup/2005/20051192 (Luettu 7.7.2019) Museokävijä 2011. Suomen museoliitto, 2011. http://www.museoliitto.fi/ doc/projektit_ja_hankkeet/museokavija_2011.pdf (Luettu 7.7.2019)

172

Museoväki ’03. Suomen museoliitto, 2003. http://www.museoliitto.fi/doc/ museovaki03.pdf (Luettu 7.7.2019) Museoväki ’08. Suomen museoliitto, 2008. http://www.museoliitto.fi/museovaki08 (Luettu 7.7.2019) Museoväki ’13. Suomen museoliitto, 2013. http://www.museoliitto.fi/uutiset. php?aid=11263 (Luettu 7.7.2019) Museoväki 2018. Suomen museoliitto, 2018. https://www.museoliitto.fi/doc/ Museovaki_kyselyt/Museovaki_2018_yhteenveto.pdf (Luettu 7.7.2019) Niku, Kirsi: ”Kohti uutta!” Taapeli. Kymenlaakson museon tiedotuslehti 2019. Kymenlaakson museo. Verkkojulkaisu: https://view.publitas.com/kymenlaakson-museo/taapeli-2019/page/1 (Luettu 7.7.2019) Olavainen, Iris: Työelämä muutoksessa. Työväenliikkeen 100 itsenäisyyden vuotta. http://www.tyovaenliike.fi/tyovaenliikkeen-vaiheita/alasivu-9/ tyo-ja-sen-tekijat-2000-luvulla/ Valtioneuvoston asetus museoista 1192/2005. Finlex. https://www.finlex.fi/fi/ laki/alkup/2005/20051192 (Luettu 7.7.2019) Sanoma- ja aikakauslehtiaineisto: Akava 7/1988. Museotyössä vaalitaan kulttuuriperintöä. Akavalainen ammatti. Borgå bladet 23.10.1989. ”För låga löner på museerna!” Demari 15.5.1990. Museoväki huolissaan palkkauksesta. Demari 26.5.1999. Museokin on matkailukohde. Helsingin Sanomat 4.12.1989. Turku maksaa huonosti museohenkilökunnalle. Kotimaa. Helsingin Sanomat 15.5.1990. Museoväki huolissaan palkkauksestaan. Kotimaa. Helsingin Sanomat 17.10.1995. Museot havittelevat toimintakeskuksiksi. Kulttuuri. Helsingin Sanomat 9.6.1999. Valtion taidemuseosta puuttuu johtamiskulttuuri. Kulttuuri. Helsingin Sanomat 12.7.1999. Pätevyysvaatimukset ja palkka nykypäivän tasolle museoissa. Kulttuuri. Helsingin Sanomat 29.10.2000. Korjaus koulutettujen naisten palkkoihin. Mainos. Helsingin Sanomat 18.1.2001. Museo 2000 -mietintöä työstetään eteenpäin. Kulttuuri. Helsingin Sanomat 13.11.2002. Myös palkalla saa arvostaa museoita. Kulttuuri. Helsingin Sanomat 20.11.2002. Sukeltava tutkija sai kannustusta. Ihmiset. Helsingin Sanomat 17.9.2003. Museovirasto kaivaa hyvää pääjohtajaa

Helsingin Sanomat 16.12.2010. Valtion tuottavuusohjelma on pysäytettävä. Mielipide. Helsingin Sanomat 13.11.2011. Akava rajaisi kulttuurialan leikkauksia. Työelämä. Helsingin Sanomat 8.2.2012. Museoviraston työntekijät marssivat työpaikkojensa puolesta. Kotimaa. Helsingin Sanomat 9.10.2013. Museoala pääsi ensimmäisenä tupomaaliin. Politiikka. Helsingin Sanomat 30.4.2014. Museot palkkaavat ammattilaisia alehintaan. Kulttuuri. Helsingin Sanomat 9.9.2015. Säästöt vaarantavat museoiden tulevaisuuden. Mielipide. Helsingin Sanomat 12.11.2015. Museovirasto on henkitoreissaan. Mielipide. Helsingin Sanomat 11.6.2016. Onko humanistikoulutus vapaassa pudotuksessa? Mielipide Helsingin Sanomat 20.9.2016. Akava aloitti sodan järjestöjen välillä. Pääkirjoitus. Helsingin Sanomat 30.3.2017. Kelpaisiko kesätyö asiantuntijalle 1 300 euron kuukausipalkalla – museoala lähti sosiaaliseen mediaan taistelemaan palkkojensa puolesta. Kulttuuri. Helsingin Sanomat 20.9.2018. Valtion pitää korvata pelituottojen menetys. Päivän lehti. Helsingin Sanomat 25.10.2018 Akavan Fjäder pyytää anteeksi lausuntoaan maahanmuuttajien pienemmästä palkasta. Akava. Kaleva 17.5.1990. Museoala huolissaan työntekijäpulasta. Kaleva 19.10.2009. Lipponen, Paavo: 60-luvun radikalismi oli kansallinen ilmiö. Kulttuuri. Keskisuomalainen 10.11.1990. Unohtuiko demokratia uudesta museohallinnosta? Keskisuomalainen 10.3.1999. Lama ei kaatanut museoita. Kulttuuri. Keskisuomalainen 1.2.2002. Museoalan asiantuntijat sitoutuneita ja alipalkattuja. Keskisuomalainen 10.11.2003. Pätkätöitä koko pitkä, pitkä elämä. Työelämä. Museo-lehti 1/1992. Helavuori, Hanna-Leena: ”Kulttuuripolitiikan 1980luku, hyvinvointivaltion rakenteita rakentamassa”. Museo-lehti 4/1994. Drake, Knut: Muumiosta mediatyöntekijäksi. Museo-lehti 1/2002. Herranen, Merja: Museoalalla uudet sukupolvet, uudet haasteet, uudet konseptit – mutta edelleen pätkii. Museo-lehti 3/2003. Herranen, Merja: Pätkätöitä ja maisterimyyjiä. Museo-lehti 4/2015. Lipponen, Sanna: Muuttuvat museoammatit.

Museopolitiikka. Museopoliittinen yhdistys - Museipolitiska föreningen ry:n julkaisu. 1982 Turun kaupungin painatuskeskus, Turku. 1/1983 Koteva Oy, Turku. 2, 3-4/1983-1988 Oriveden Sanomalehti Osakeyhtiö, Orivesi. 19891994 Ekenäs Tryckeri Ab, Tammisaari: Museopolitiikka 1/1982. Heinonen, Jouko: Pätevyysvaatimuksista ja pätevyyksistä. Museopolitiikka 2/1982. Salo, Unto: Museokoulutuksesta ja sen näkymistä. Museopolitiikka 1/1983. Drake, Knut: Museohuipulla tuulee. Museopolitiikka 1/1983. Drake, Knut: Arbetslöshet och kulturminnesvård. Museopolitiikka 2/1983. Drake, Knut: Museolaitos työllistäjänä. Museopolitiikka 2/1983. Haahtela, Ilpo: Museoiden muuttuva tehtävä. Museopolitiikka 4/1983. Kurronen, Leena – Kuronen, Hannu: Uusi vaihtoehto museoiden työpaineen helpottamiseksi. Museopolitiikka 1/1984. Drake, Knut: Museopolitiikka ja museo. Museopolitiikka 1/1984. Heinonen, Jouko: Museologia – Turha vai tarpeen? Museopolitiikka 3-4/1984. Drake, Knut: Museoalan koulutus umpikujassa. Museopolitiikka 1/1985. Rinno, Soile: Museopolitiikka. Museopolitiikka 1/1985. Drake, Knut: Jäähyväiset museopolitiikalle. Museopolitiikka 2/1985. Dölle, Sirkku: Museotyön etiikka. Museopolitiikka 3/1985. Bonsdorff, Bengt von: Pohjoismaista yhteistyötä. Museopolitiikka 3/1985. Tamminen, Marketta: Museoalan kansainvälistä yhteistoimintaa. Museopolitiikka 4/1985. Rinno, Soile: Taloudellinen tuki kunnalliselle museolle. Museopolitiikka 4/1985. Honkanen, Pekka: Suomen Museoamanuenssit ry. Museopolitiikka 1/1986. Lilius, Henrik: Museot ja tutkimus – tutkimus ja museot. Museopolitiikka 3-4/1986. Raulos, Mari: Kulttuurin sponsorointi viestinnän näkökulmasta. Museopolitiikka 1/1987. Jaakkola, Tapio: Sivutoimet museoalalla – kilpailuako vai alan kehittämistä? Museopolitiikka 1/1988. Rinno, Soile: Elämme vaarallisia aikoja. Museopolitiikka 1/1989. Rinno, Soile: Mitä on rakennemuutos? Museopolitiikka 1/1989. Haapala, Pertti: Ikuinen rakennemuutos Museopolitiikka 1/1989. Peisa, Outi: Museomme visiot 2000 – amanuenssin puheenvuoro. Museopolitiikka 1/1990. Vilkuna, Janne: Museologian yliassistentuuri. Museopolitiikka 1/1990. Sorvoja, Anneli: Kommenttipuheenvuoro museovirastotoimikunnan mietintöön. Museopolitiikka 1/1991. Rinno, Soile: Soile lähti – Toimi tuli. 173

Museopolitiikka 1/1991. Vilkuna, Janne: Museologian perus- ja jatkokoulutuksen tulevaisuudesta. Museopolitiikka 1/1991. Kilpeläinen, Tuula: Museoalan aineiden koulutustilanteesta. Museopolitiikka 1/1994. Jaatinen, Toimi: Muutosten aika. Museopolitiikka 1/1994. Wikström, Lena – Kanerva, Mirva: Piirteitä konservaattoreiden ammattihistoriasta. Museopolitiikka 1/1994. Drake, Knut: Farväl til Mupo – leve museopolitiken. Museopolitiikka 1/1994. Rinno, Soile: Mupo ja sen mennyt maine. Museopolitiikka 1/1994. Sjöstrand, Peter: Erään yhdistyksen vaiheista. Porvoon sanomat 21.11.2000. Akavan matalapalkkaiset valmiit vaikka työtaisteluun. Porvoo. Turun Sanomat 21.10.1989. Museon tilanhoitaja saa paikan. Turun Sanomat 15.5.1990. Valtakunnallinen seminaari Jyväskylässä. Turun Sanomat 15.9.1999. Kehno palkkaus hiertää museoväkeä. Tyrvään Sanomat 10.9.1996. Latvian matka näytti eilisen ja nykypäivän. Yhteenveto 2/1992. Lait ja taloudelliset perusteet. s. 18. Yhteenveto 5/1995. Anneli Sorvoja vuoden AEK:lainen. s. 14. Yhteenveto 1/1996. Yksityisten museoiden työehtosopimus syntyi. Yhteenveto 2/1996. Museoammattilaiset - Kuilu museo koulutuksen ja ammatin välillä Yhteenveto 2/1998. Edunvalvontaa & ammatillista tukea. s. 9. Yhteenveto 5/1998. Kokeilu kypsyi sopimukseksi. Yhteenveto 3/1999. Museoalan ammattiliitto 30-vuotias. s. 5. Yhteenveto 1/2000. MAL korostaa kansainvälisyyttä. s. 10. Yhteenveto 2/2001. Museoelämää kaikille. s. 20. Yhteenveto 4/2002. Vuoden AEK:lainen Ulla-Riitta Kauppi. Yhteenveto 4/2002. Museotyö uuvuttaa. Yhteenveto 2/2003. Konservaattori taistelee aikaa vastaan. s. 21. Yhteenveto 3/2003. Museoalan ammattiliitto tutustui Vadstenaan. s. 34. Yhteenveto 5/2006. Museolehtorit asiakkaiden ja museon välissä. s. 16. Yhteenveto 5/2008. Generalistin työuran alkua vastustaa koulutusta vastaamaton työ. s. 14. Yhteenveto 3/2009. Hyvä työ kiinnosti jäseniä. s. 12. Yhteenveto 2/2012. Liiton juhlavuosi 2012. 30 vuotta sitten todelliseksi ammattiliitoksi. s. 42. Yhteenveto 5/2009. Ihmisen kokoinen elämä – onko se mahdollista? s. 16. Yhteenveto 6/2008. HumanistiURA tarjosi työelämätietoa ennätysohjelmalla. s. 8. Yhteenveto 4/2013. Tutkinnon tuhannet mahdollisuudet. s. 14. 174

Yhteenveto 1/2012. Pääluottamusmies on yhteisellä asialla. s. 26. Yhteenveto 1/2012. Museoviraston irtisanomiset vaarantavat kulttuuriperinnön hoidon. s. 8.

Takakannen kuva: Hämeen linnan luoteisseinää 2016. Kuva: Uula Neitola

Tämän päivän museoammattilaiset ovat laaja-alaisia moniosaajia, joiden työllä on vaikutusta kulttuuriperinnön turvaajina ja museotyö näkyy nykyisin yhteiskunnassa monin tavoin. Museoalan ammattiliitto on kulkenut yhtä matkaa museotyön muutosten mukana jo viisikymmentä vuotta turvaten ammattilaisten selustaa, käyden arvokeskustelua, vaikuttamalla museoiden arvostukseen ja välillä astuen barrikadeille. Museoalan ammattiliiton historia on osa suomalaisen työmarkkinapolitiikan, kulttuurityön ja ay-liikkeen värikästä menneisyyttä.

Museoalan ammattiliitto MAL ry ISBN 978-952-94-2141-1 (sid.) ISBN 978-952-94-2142-8 (PDF) Otava, Helsinki 2019