Pikajalka 31

Page 1

Vanhatvelot.org

4/2014 5€

Merkkejä takomassa 1

Pikajalka 31

Loimaan Pyörähuolto


Jokaiselle velolle

tuottaa suurta mielihyvää

saada paketissa käyttöönsä sydäntä lämmittäviä tuotteita ja tukea samalla Vanhojen Velojen toimintaa: Painotuore korttisarja, 6 erilaista yht. 6 euroa; Merkkikirja 15 euroa, Inha-kirja 10 euroa, Hämeenlinna-kirja 10 euroa. Pikajalan vanhoja numeroita 3 euroa kappaleelta. Velojen flanellipaitoja vielä hajakokoja 20 euroa. Tilaamalla meiltä tuet Velojen toimintaa! Tilaukset markkuwlahtinen@gmail.com tai puh. 0505969124 (ilt.) VANHAT VELOT RY

Ei mistään tapaamisajoista saisi puuttua

CLASSIC BIKEn .

mainioita pyöriä ja varusteita

Vanhat Velot kiittää kauppiasta ystävällisyydestä ja vieraanvaraisuudesta syksyisissä Sarka-ajoissa ja suosittaa jäsenilleen osoitetta: Mechelininkatu 15 Helsinki. Pikajalka 31

2


Pääkirjoitus

Pyörällä läpi kuran ja pölyn

T

alvi tekee taas tuloaan ja minulla paha mieli. Pahoitan mieleni joka syksy toistuvasta tapahtumaketjusta, joka ihmisten itsekkäiden valintojen takia tekee suomesta harmaan ja likaisen maan. Kura, pöly ja likainen lumi hallitsevat talvista liikenneympäristöä. Nastarenkaat saa vaihtaa alle jo 1.11, mikä Suomen pituuden ja pohjoisen sijainnin takia onkin aivan asiallinen aika pohjoisessa Suomessa. Etelässä se on kuitenkin liioittelua ja aiheuttaa paljon haittaa. Liikuttavan yksimielisesti suomalaiset kuitenkin kokevat tekevänsä fiksusti vaihtaessaan mahdollisimman aikaisin nastarenkaat autonsa alle. Taputtavat itseään päähän ylpeänä turvallisuutta edistävästä teostaan. Myös keväällä nastarenkaiden pois vaihtamista viivytellään turvallisuuden nimissä. Tuo näkemys turvallisuudesta on kuitenkin yksipuolinen ja lopputulos on monessa mielessä suoranainen katastrofi. Jokasyksyisellä liukkauspelottelulla maailmakuviamme muokkaamalla meidät on saatu uskomaan, ettei Suomen talvessa ilman nastoja pärjää ja että katupöly on lähtöisin hiekoitushiekasta. Nastarenkailla tehdään bisnestä, joten rengas- ja rakennusyrittäjien nastarenkaiden markkinointi-innon helposti ymmärtää, mutta miksi julkishallintokin osallistuu nastarengaskauden tarpeettomaan pidentämiseen. Joka syksy saamme kuulla poliisin kommentteja siitä, ettei se puutu liian aikaiseen nastarenkaan vaihtoon, jos se on ”sääolosuhteiden takia perusteltua”. Miksei poliisi neuvo olemaan ajamatta, kun keli on tilapäisesti mahdoton ilman nastarenkaita. Niin muualla maailmassa tehdään. Valtaosalla on nastarenkaat alla, mutta ensiliukkaat aiheuttavat kolarisuman, kun ajetaan nastarenkaiden tuomalla itsevarmuudella kesäisiä nopeuksia. Aikainen nastarenkaiden alle laitto johtaa Etelä-Suomessa siihen, että asfalttiin kuluu urat jo ennen talvirengaskauden alkua. Etelässä lumikelit alkavat, yhtä tai kahta muutaman tunnin satunnaista pyryjaksoa lukuun ottamatta, vasta vuodenvaihteen jälkeen. Etelä-Suomessa tien pinnat ovat säännöllisesti ennen joulukuuta ilmaa lämpimämpiä, eikä lumi pysy tiellä kuin tunteja, ennen kuin sulaa ja kuivuu pois. Silti valtaosa henkilöautoilijoista ajaa lähes koko marraskuun nastoilla. Tästä syystä jo ennen pysyvän lumen tuloa asfaltista renkaista ja nastoista irronnut materiaali leviää kaikkialle peittäen koko Etelä-Suomen, autot, rakennukset, puut ja kaiken 3

Pikajalka 31

muunkin harmaaseen pölyyn. Ensimmäisten pakkaspäivien kuivattaessa tiet pöly nousee uudelleen ilmaan kunnes lopulta päätyy keuhkoihin. Vaikka pölystä kärsivät kaikki, yksikään organisaatio ei ole ryhtynyt puolustamaan pölystä kärsiviä, piennarta pyöräileviä, kaupungilla käveleviä joka kesäisen urapaikkauksen maksavia, hiekkaa hampaissaan koko talven narskuttavia ja kuraisia autojaan peseviä ihmisparkoja; itse asiassa noita samoja, joiden henkilöautolla liikkumisen keskeytyksettömyyden tavoittelusta tuo kaikki on seurausta. Henkilöautoilijan turvallisuuteen vetoamalla ja liukkaudella pelottelemalla ihmiset saadaan uskomaan, että nastarenkaat ovat välttämättömät ja ne pitää vaihtaa alle jo lokakuussa ja pois vasta vappuna. Olosuhteissa, joissa nastoista oikeasti on apua, pitää muutenkin liikkua hitaammin. Kyse on kuitenkin valinnasta hyötyjen ja haittojen välillä. Hyöty on tuo toisinaan –ei suinkaan aina– lisääntyvä kitka renkaiden ja tien välillä, joka käytännössä ulosmitataan kovempana nopeutena. Turvallisuus ei siis parane, kuin teoriassa, sitä paitsi haitat lankeavat kaikille, hyödyt vain haitan aiheuttajille. Nastarenkaiden käytön kustannukset kertyvät monesta osasta. Jo mainittujen esteettisten ja terveyshaittojen lisäksi kärsitään kesäisinkin nastarenkaista aiheutuvista liikenneongelmista, kun asfaltista paikkaillaan talvella syntyneitä uria. Ilman nastarenkaiden turhaa käyttöä tiet olisivat vähemmällä rahalla paremmassa kunnossa. Nastapöly on vaarallista ja se haittaa vakavasti pyöräilyä koko nastarengaskauden ajan. Voisimmeko kuvitella laativamme lain, joka ottaisi huomioon nastarenkaiden käytöstä aiheutuvan kokonaishaitan; kustannukset tien pintojen vuosittaisista uusimisista ja terveydelliset ja liikennejärjestelmähaitat. Olisiko mahdollista säätää nastarengasvero, joka olisi oikeudenmukainen. Olisiko mahdollista kerätä nastarenkaallisilta ajoneuvoilta pienikin korvaus kulutuksesta, jota nastoitus tiestölle ja tiellä liikkujille aiheuttaa. Oikeudenmukaisena se pitäisi maksaa vain niiltä kilometreiltä kun nastarenkaalla ajetaan olosuhteissa, jossa nastoja ei tarvita. Löytyisikö keino kohdistaa kustannus haitan aiheuttajille, sillä korvausvastuu kuuluu sille, joka tekee tai hyötyy yleisesti haitallisesta toiminnasta. Jori Montonen, päätoimittaja


Pikajalka 4/2014 2 Kaupallisia tiedotteita 3 Pääkirjoitus 5 Pakinaa 6 Summaries 7 Satularepusta 8 Pyöräilymu(i)stelmia vuosikymmenten takaa Olavi Smolander kuuluu ensimmäisten kokoontumisajojen 1994 veteraaneihin. Hänen pyöräilijäntaipaleelleen on mahtunut niin muistoja kuin sinelmiäkin.

10 Loimaan Pyörähuolto Kalevi Lepo on käynyt haastattelemassa sanavalmiudestaan tunnettua pyörien ja suksien erikoisasiantuntijaa Loimaalla. Risto Heinonen antautui pyörien korjausbisnekseen yleisön vaatimuksesta sivutoimisena palomiehenä.

16 Täydennystä Velojen merkkikokoelmaan Kari Oksman on löytänyt kotikonnuiltaan tieteelle aiemmin kuvaamattomia polkupyörämerkkejä. J. Widkopp on valmistanut Haukkaa ja Kaveria.

17 Retrokilpurimiehemme Britanniassa Vanhojen kilpapyörien ajot ovat Italian ja Vaasan jälkeen levinneet Englantiinkin, joka elää suurta pyöräilyn huumaa. Antti Vinha oli todistamassa vauhtiajoja.

22 Sodassa ja suvessa Karjalassa Esa Aallas on ehtinyt perehtymään vastikään avattuun SA-kuvan arkistomateriaaliin, ja etsinyt kuvia suomalaisista sotapyöristä.

20 Perinneajoneuvorekisteri Museovirasto, Vapriikki ja museoajoneuvoalan harrastajajärjestöt aikovat panna kirjoihin ja kansiin kaikkein merkittävimmät suomalaiset maakulkuneuvot. Onko sinulla sellainen?

27 Temppu nro 3 Tyräajo 28 Ajettua tietä 29 Ulkomaan velot 30 Pinnojen välejä 31 Huoneentaulu PIKAJALKA PIKAJALKA on pyörävanhusten äänenkannattaja, joka ilmestyy neljästi vuodessa. ISSN 1457-5566 14. vuosikerta nro 31 KUSTANTAJA: Vanhat Velot ry INTERNET: www.vanhatvelot.org PANKKIYHTEYS: FI3180001670851881. JÄSENYYS Seuran jäseneksi voi ilmoittautua s-postilla mr (at) sci.fi tai puh. 040 550 4428. Jäsenmaksu 25 e sisältää Pikajalan tilausmaksun. PAINOS: 300 kpl PAINOPAIKKA: Keuruskopio, Keuruu IRTONUMERO: 5 euroa esim. Mobiliasta tai Vehoniemeltä. Kirjastoille ja järjestöille tilattuna 15 e/v. Jäsenille lisänumerot 4 e. TOIMITUS PÄÄTOIMITTAJA: Jori Montonen, Kulmakatu 37, 33 500 Tampere, jori.montonen@tut.fi, Puh. 0400 965049 TOIMITUSSIHTEERI: Marko Eriksson ART DIRECTOR: Markku Lahtinen TOIMITUSKUNTA: Risto Lehto, Mikko Råberg (talous) LEHTI ILMESTYY SEURAAVAN KERRAN: 1/2015 maaliskuu, aineiston jättö 10.2.2015, 2/2015 toukokuu, aineiston jättö 10.4.2015 MATERIAALI: Lähetä julkaistavaksi tarkoitettu materiaali osoitteeseen markkuwlahtinen (at) gmail.com. Sähköinen materiaali mieluiten .rtf ja .doc (teksti) ja kuvat aina erikseen .jpg -muodoissa. Lehti ei vastaa yksittäisten kirjoittajien näkemyksistä. ILMOITUKSET: Pikkuilmoitukset maksuttomia jäsenille. 31 4 Takasivu 150€, muut ilmoitukset sopimuksen mukaan. KANSI Vanhat Velot julkaisee korttisarjan. Leidin on tehnyt Pikajalka Sanni Lahtinen.


Pakina

Kaikki maailman pyöräilijät, ajakaa yhteen Teksti Ketjupolttaja Piirros Ritva Lahtinen

Olipa kerran hyväkuntoinen tie, mutta silti liikenne sillä oli kovin sekavaa. Kirjeenvaihtajamme saamien tietojen mukaan useimmat tienkäyttäjät eivät noudattaneet lakia siinäkään tapauksessa, että sen tunsivat. Asianlaitojen muuttaminen katsottiin tarpeelliseksi. Käynnistettiin tieliikennelain kokonaisuudistus. Ennakkotiedot kertovat monenlaisista muutoksista, jotka koskevat erityisesti auto- ym. kouluja käymättömiä liikennöijiä. Uudistukset lupaavat merkittäviä parannuksia kävelijöiden ja pyöräilijöiden velvollisuuksiin. Voimassa oleva laki on antaa toisinaan ristiriitaisia määräyksiä siitä, mihin pyöräilijöiden tulisi sijoittua liikenneympäristössä. Myös muut liikkujat ovat havainneet ongelman ja pyrkivät edistämään pyöräilijän sijoittumista muualle. Tieliikennelain epäselvyys kulminoituu pyörätien oletettuun jatkeeseen, jota pitkin useimmat pyöräilijät luulevat jatkuvasti ajavansa paitsi silloin kun ajavat pyörätiellä. Pyörätien jatkeellahan saa ajaa kaikilla muilla kulkuneuvoilla paitsi pyörillä lukuun ottamatta tilannetta, jossa se on erikseen merkitty. Erikseen merkintä tehdään jättämällä jatkeelta pois kävelyväylän merkintä. Autoilijat taas ovat melko varmoja siitä, että pyöräilijöiden paras paikka ei ole liikenneympäristö, vaan leikkikehä, sillä pyöräily edellyttää leikkisyyttä ja taiteilua tiellä olevien temppuratojen ja esteide8selvittämsieksi. Liikennemerkkejä on lehdellemme tihkuneiden tietojen mukaan tarkoitus kehittää entistä ymmärrettävämmiksi, koska jo aiemmin mainitut kouluja käymättömät eivät ymmärrä liikenneympäristöä ja siihen sijoitettuja merkkejä aina lainlaatijan tarkoittamalla tavalla. Ongelmallisimpia ovat ristiintulkinnat eli se , kuinka autoilijat ja kävelijät tulkitsevat pyöräilijöiden merkkejä ja päinvastoin. Luokaamme katsaus aiheeseen. Suomessa on säästäväisyyden nimissä tapana rakentaa kaksisuuntaisia pyöräteitä, mikä aiheuttaa ongelmia eritoten niille, jotka joutuvat ylittämään tällaisen väylän. Se on vähän niin kuin maassa olisi yhtä aikaa sekä vasemman- että oikeanpuoleinen liikenne, tietäähän se sotkua. Risteyksessä oikealle kääntyvä autoilija ei yleensä huomaa

5

Pikajalka 31

varoa muuta kuin vasemmalta tulevaa liikennettä, ja niinpä oikealta ajava pyöräilijä pääsee aika ajoin yllättämään. Tämän varalle kehitettiinkin autoilijoita varoittava liikennemerkki, jossa kaksi pyöräilijää ajaa vastakkain ja josta käytetään nimeä Kaikki maailman pyöräilijät, ajakaa yhteen. Lakimuutoksen myötä teillemme on odotettavissa muitakin pyöräilyyn kannustavia merkkejä. Ilahduttavaa on se, että tarkoitus on tukea myös trendipyöräilyn muotoja. Pyöräilyhän on autoilun tapaan altis muuttuville trendeille. Markkinoilla jylläävät katumaasturit, maastossa maastomaasturit, arkikäytössä perhemaasturit. Polkupyörät ovat jo maasturivaiheen ohittaneet, ja nyt mennään lujaa kaupungissa, pienillä ja yksinkertaisilla kaupunkipyörillä eli fikseillä ja sinkuloilla. Tämä ennakoi yksivaihteisten invaasiota lähitulevaisuudessa myös nelipyöräisten puolella. Pyörien käyttäjäryhmiä tukeviksi merkeiksi on tarkoitus muuttaa aiemmin muussa käytössä olleita kielto- ja varoitusmerkkejä. Lovable-merkkinä tutuksi tullut kaksoiskartiomerkki on muuttumassa BMX-pyörien käyttöön tarkoitetun ajoradan osan merkiksi. Täten merkityllä alueella saa kulkea myös lainelaudalla. Tietyömerkin käyttö pyöräteillä muuttuu totaalisesti. Käyttöön on ennakkotietojen mukaan tarkoitus ottaa pyöreä, poikkipienallinen varoitusmerkki Ei tietyötä, silloin kun pyörätiellä ei jostakin syystä ole tietyötä. Liikenteen rauhoittaminen on tehdyin toimin onnistunut useimpien ajoneuvoryhmien kohdalla. Ongelmien lopulliseksi ratkaisemiseksi uutena liikennemerkkinä lanseerataan Polkupyörällä ohittaminen kielletty, jonka avulla uskotaan poistettavaksi kaupunkikeskustojen liikenteen vaarat. Pyöräilijöiden odottama nopeaa pyöräily-yhteyttä esittävää merkkiä ei uudistus tule vielä sisältämään, koska valmisteluvaliokunta ei ole päässyt yksimielisyyteen väylän ja sitä kuvaavan liikennemerkin nimestä. Loppusuoralle ovat toistaiseksi salaisina pidettävien tietojen mukaan selviytyneet ainakin Laatupyöräkäytävä, Pikapyörätie, Non-stop-pyörätie, Pyöräsupererikoisväylä ja Kiiruspyöräväylä.


Summaries Translation Tiina Alestalo

Printing head badges

Kari Oksman (pp 14–15)met jeweler’s workers who reminisced about making bicycle head badges in the 1960’s. There were over ten people at work in different phases, and the whole house employed over 50 people. At best, approximately thousand finished badgees were produced yearly, in two shifts. Overall, several tens of thousands of badges were produced in large series. Customers consisted of important bicycle manufacturers and assembly houses throughout Finland, and some foreign companies, too. Judging by the badges, Pyrkijä Oy, Kone ja terä Oy, Teräs Oy, Kesko, SOK, and Stockmann were among the orderers, to name a few. The metal used for badges was usually less than half a millimeter thick plate, typically 0.4 mm. The most commonly used metals were brass and aluminum, but also others could be used. Based on the drawings supplied by the customers, workers prepared a mold and tools for each batch type. Making molds demanded expertise of its own. Molds required lots of handicraft and the use of simple tools by the engraver and toolmakers. The toughness of this work is exemplified by the fact that those who started after four years of school still could not do it. Another mold made of plaster or resin was used as an aid for making the final mold. Eccentric presses were used in such work phases as cutting and perforations. Painting took a lot of time. Before painting, the pieces were polished chemically by aqua regia, a mixture of strong hydrogen chloride and nitric acid, after which they could be painted with the help of a template. Tool filers prepared the painting templates using a brass or aluminum jigsaw and hand file. Badges incorporated up to three different colors, which made this work phase very time-consuming. A part of the badges were plated with silver and the text polished with buff sticks so that contrasts could

be seen clearly. At busy times, some workers did this phase at home. In the very last phase, the badges were bent with padded bending tools, one badge at a time. As the crystal structure of metal hardens up when pressed, it needs to be annealed soft, so that it bends easily and will not be re-formed.

A cyclist’s life

Olavi Smollander talks about the bicycling experiences of his childhood. Forest ranger Hokkanen, who in the eyes of a small kid had a magnificient bicycle, used to come to our house. The magnificence of the bicycle was probably due to a shining chain guard (probably of aluminum) and a clear ring of the bell. When Hokkanen and my father went on to talk about forest things, I got an irresistible urge to try the bicycle. I was probably thinking that if I could go ten meters with my dad’s bike, twisted between the tubes, surely I could go twice as far with such a fine bike, Smolander tells (pp 8–9). There was no trouble in the beginning, going down a sligth downhill accross the yard. I went on some twenty meters up to a tight curve, but the bicycle refused to turn. Or I may not yet have understood how to steer with the handlebar. The ride ended up at a tree trunk right in the curve. I hit my forehead on the handlebar, luckily without loosing consciousness. Much worse was that the chain guard of Hokkanen’s bike bent into the cogs. I reported the accident with contorted face. There were no severe consequences, as I remember. Father of course scolded me sternly, but Hokkanen didn’t. The bike was easily repaired, too. A handsome bump in my forehead turned to a bruise the next day and kept reminding me for a while of my recklessness. **** Neighbor’s Martti had got a fast youngster Monark at the time of the

Helsinki Olympics. It was gearless, with rapid transmission. The bicycle was at its best on “pit-ride”, crossing on yard paths and on hard terrain. We often rode a back-yard track with speedy turns and jumps, too. Once we got a spare tire during racing. Well, an 11-year-old could easily fix that, and we continued racing for track records. Martti pedaled like crazy before a jump, and was magnifiently airborne for nearly two meters. The landing was not quite as stylish: the front wheel dropped from the fork during the flight, and crashing was unavoidable. Luckily the injuries were limited to bruises, and the next time doing maintenance we remembered to tighten the screws, too.

Karelia in war and piece

Karelia expert Esa Aallas has been looking into photo archives (pp 22–25). The shores of Syväri and Ääninen in Karelia were conquered also on pedals during the Continuation War. Also at more pieceful times, evacuees who returned to Karelia also went on their errands and visited acquaintances by pedaling. The four-wheel smoke-producers were naturally mostly in military use in those days. The army pedaled mostly on one and the same jäger model. Sturdy but clumsy Helkamas, but also Tunturi and Pyrkijä vehicles were stripped of accessories and had thick 26 inch wheels. Pictures of bicycles as chargers and in civil use can be found on SA’s internet site (SA-kuva-arkisto) opened in April last year. There are over 160 000, mostly black-and-white pictures; try searching for example with search term “pyörä”.

Bicycle Repair Men

When fire fighters Risto Heinonen and Olli Karhu from the Loimaa fire services decided to found a company called Loimaan Pyörähuolto in 1987, they had no previous experience of the field. They needed to be trained to get the knowledge and qualifications for Pikajalka 31

6


Satularepusta

Risto Heinonen’s aphorisms

- Shared knowledge will not get lost. - The most terrifying thing is being active and ignorant. - The poor will find their ways. Who has no food will starve in his sleep. - Scarcity makes geniuses. - Austerity isn’t stinginess, it’s refined consumption. - A bicycle is a fine vehicle that’s always worth reinventing.

7

Pikajalka 31

OLAVI SALLINEN TUTKISKELI PIKAJALKAA

VEHONIEMEN Automuseon perustaja, kuljetusyrittäjä Olavi Sallinen kuoli 82-vuotiaana elokuun puolivälissä Kangasalla. Tietämättään, mutta varmasti ainakin vaistoten, hän on vaikuttanut veloharrastuksenkin käynnistymiseen. AUTOVÄEN, mobilistien, toiminta ja ajelut sekä kaksikin paikallista automuseota saivat syksyllä 1993 pienen joukon pohtimaan, eikö myös vanhoille polkupyörille voisi järjestää omanlaisensa kokoontumisen. Kesäkuun yhdentenätoista seuraavana vuonna ajelimmekin Liuksialan kartanotietä (karjalaispoika Olavin v. 2013 retro-evakkovaelluksen tietä) Mobilia-automuseoon; museon taustalla on yhteys Olavin aikanaan yhdessä puolisonsa kanssa perustamaan Vehoniemen Automuseosäätiöön. Saman vuoden syksyllä annoimme taimelle nousseelle harrastusporukallemme nimeksi Vanhat Velot. Velot ei jäänyt tähdenlennoksi eikä mobilisti-yhteytemme sattumanvaraiseksi. Löysimme reitin pian myös Restauranta-rompetorille. Viisi vuotta myöhemmin poljimme Vehoniemelle ja juhlistimme museolla polvihousuikäämme. Vahva pyöräteollisuusmies Kalevi Korsu hehkutti puheessaan aiheesta ”Miksi polkupyörä on yhä olemassa?”, yhtään häpeilemättä vanhojen kansan- ja luksusautojen loisteessa. Velot käynnisti Pikajalka-lehden syksyllä 2001 ja rekisteröityi yhdis-

tykseksi 2002 alussa. Lähdimme tyrkyttämään lehteä eri tahoille, myös myyntiin. Sallisen tytär, Vehoniemen ”emäntä” Leila Suutarinen tiesi heti, minne tarjoamamme ilmaiskappale menee: hänen isälleen, monitoimimiehelle, liikenteen historian ja perinteen tutkijallekin ja tallentajalle. Autoihin ja liikenteeseen liittyvästä tietoudesta – myös mainitun säätiön kautta – löytyykin Sallisen viime vuosikymmenten toiminnan kova ja arvostettu ydin. HENKILÖKOHTAISET yhteyteni Vehoniemelle olivat pitkään lähinnä lehden vientiä, kahvilan sokerimunkkeja ja muutamien pyöristä kiinnostuneiden museon asiakkaiden yhteydenottoja. Mutta eräänä päivänä kymmenkunta vuotta sitten Olavi Sallinen soitti, kyseli, kiinnostaisiko Veloja ”pari laatikollista” polkupyöriin liittyvää tarviketta. Toinen soitto ja kolmas soitto tulivat kuluneen kesän aikana. Nyt olivat kyseessä museolle tulevaan näyttelyyn liittyvät hankinnat, joissa mielihyväkseni saatoin auttaa. Sekä vastavuoroisesti – lähes viimeiseen asti; luja katse ja kädenpuristus päälle – myös saada. Kyse oli viime tapaamisessa kuitenkin myös enemmästä: kahdesta Olavin avustajineen rakentamasta ja Vehoniemen museolle tulevasta albumista, niiden sisällöstä ja esittelystä. Huomasin, ettemme kohdanneet vain samassa tavara- emmekä elämysvaan myös hiljalleen raottuneessa ajatusmaailmassa. - Kalevi Lepo Muistaen ja kiittäen Vanhat Velot

a guarantee repair worker. As their main occupation at the repair shop, Risto and Olli have repaired and maintained bicycles. Selling new bikes was considered too time-consuming and unsuited for greasy hands. However, buying, repairing, and selling used bicycles has been a major side activity at the repair shop. The Loimaa Region has provided two worker-entrepreneurs a suitable, at best times even busy job. Some fifteen bikes are under repair at a time. This number has proved to be right. The older partner Olli Karhu retired in 2006, and Risto in the beginning of 2013. A quarter of a century’s entrepreneurship is behind them. Risto continues to work two three days a week aside the new entrepreneur, Mauri Heinonen, Risto’s son. Risto says he is mentally stable but also crazy: a denominational regional village idiot. Since 2007 Risto has had Parkinson’s disease, but says he won’t let himself be bothered by it. Creative hobbies and art-making keep him going. Risto owns a lot of bicycles, probably more than any of the veteran bikke club members. Some of the more pricey vehicles and brands have been on display in the Turku Fair Center in 1998 and in Loimaa’s Sarka Museum in 2012. In the autumn 2012, Risto held a presentation for the Old Velos’ ten-year-anniversary at Vapriikki in Tampere. In addition to the interesting topic, the audience was captured by the master’s clear presentation and lively language.


PYÖRÄILYMU(I)STELMIA VUOSIKYMMENTEN TAKAA Teksti Olavi Smolander

1

Minulla oli jo 1940-luvun lopulla suuri hinku päästä pyörällä polkemaan. Ainoa pyörä oli isän painava ja vanha pyörä. Pyöräilyhaluni tyydyttämisen tiellä oli vain kaksi estettä, liian vähän ikävuosia (= pieni koko) ja kielto koskea isän pyörään. Toki sitä salaa piti kokeilla, eihän viisivuotias vähästä usko. Kokeilut olivat aluksi toisella pedaalilla seisomista ja muutaman metrin rullaamista, sitten jo polkemisen tavoittelua rungon välistä. Talossamme vieraili metsäteknikko Hokkanen, jolla oli pikkupojan silmin katsottuna hieno pyörä. Hienous taisi tulla ”loistavasta” ketjunsuojasta (alumiinia varmaankin) ja kirkkaasti soineesta kellosta. Kun Hokkanen ja isäni menivät sisälle puhumaan metsäasioita, minulle tuli vastustamaton kiusaus kokeilla vieraan pyörää. Taisin tuumailla, että jos isän pyörällä on mennyt ainakin kymmenen metriä sieltä rungon välistä väännettynä, niin kyllähän hienommalla pyörällä kulkee kaksinverroin pidemmälle. Alku menikin ihan hyvin pihan loivaa alamäkeä. Pääsin parikymmentä metriä jyrkkään mutkaan saakka, mutta eihän se hieno pyörä kääntynytkään. Tai ehkä en ollut vielä oivaltanut, miten ohjaustankoa käännetään. Mutkassa olleeseen puuhun se luvaton ajelu päättyi. Otsa jysähti ohjaustankoon, mutta taju sentään säilyi. Pahempi juttu oli se, että Hokkasen pyörän ketjusuojus vääntyi keskiörattaaseen kiinni. Itkua vääntäen piti mennä kertomaan tapahtunut onnettomuus. Ei siitä vakavia seurauksia muistaakseni tullut. Isä tietenkin moitti ankarasti, mutta Hokkanen ei. Pyöräkin tuli helposti ajokuntoon. Komea kuhmu otsassa muuttui seuraavana päivän mustelmaksi ja muistutti jonkin aikaa uhkarohkeudesta.

2

Naapurin Martti oli Helsingin olympialaisten aikoihin saanut menevän näköinen nuoriso-Monarkin. Se oli vaihteeton ja välitykseltään tiuha. Pyörä oli parhaimmillaan ”monttuajossa”, crossailuun pihapoluilla ja kovapohjaisessa maastossa. Usein ajettiin takapihan rataa, missä oli vauhdikkaita mutkia ja hyppyreitäkin. Kerran tuli rengasrikko kesken kaahailun. No, renkaan paikkaus onnistui 11-vuotiailtakin ja päästiin uudelleen tavoittelemaan kierrosennätyksiä. Martti polki hyppyriin aivan vimmatusti ja hyppyri nosti näyttävästi ilmaan vajaan kahden metrin lentoon. Alastulo ei ollut kovin tyylikäs: etupyörä putosi haarukasta ilmalennon aikana ja äkkipysäys oli väistämätön seuraus. Henkilövahingot rajoittuivat onneksi naarmuihin ja seuraavilla kaluston korjauskerroilla muistettiin kiristää mutteritkin.

3

Joskus 1950-luvun lopulla poljin vanhalla miestenpyörällä loivaa ylämäkeä. Taisi olla jonnekin kiire, koska piti runnoa seisaaltaan. Yhtäkkiä alkoi tuntua, että maa lähestyy. Ja lähestyihän se, viistoputki oli revennyt yläliitoksesta ja yläputki taipui. Meno pysähtyi kun poljin osui maahan ja jotenkin onnistuin jättämään varpaat alimmaiseksi. Jalassa oli sandaalit. Luut pysyivät ehjinä, mutta aikamoisia verinaarmuja tuli ja myöhemmin kahdesta varpaasta lähti kynsi. Pikajalka 31

8


4

Pahin, ainakin ”komein” kolari sattui Tukholmassa, missä asustelin 1960-luvun lopulla. Poljin syyspimeää, toki valaistua katua kohtalaisella vauhdilla, kun huoltoaseman pihasta hurautti Volvo eteen. Minä törmäsin auton etupyörään ja autokuskin kertoman mukaan lensin aika korkeassa kaaressa konepellin yli. Ihme kyllä, alastulo oli tasajalkatyylillä melkein paikalleen seisahtuen. Ainoa vaurio oli silmälasien vääntyminen, ne lensivät vielä pidemmälle kuin minä. Kolarista tuli kuitenkin jälkiseuraus, mikä vieläkin harmittaa. Kun pyörän etuhaarukka ja etupyörä olivat vääntyneet pahasti, ne menivät vaihtoon. Halusin pyörän ajokuntoon kiireesti, mutta korjaamolla oli hyllystä tarjolla Raleighiin vain kaksi tuumaa alimittainen haarukka. Oikeaa kokoa olisi pitänyt odottaa muutama päivä. Otin hätiköiden ne liian pienet etupään osat ja siitä saakka pyörä on kulkenut vähän etukenossa. Muuten se on edelleen hyvin palveleva, kauniin vihreä Raleigh 1960-luvun alusta. Kolme vaihdetta (Sturmey-Archer) ja napadynamo.

6

5

7

Samaisesta Tukholmasta on toinenkin pyöräilymuisto, mikä jälkikäteenkin muistuttaa, miten vähästä kaikki voi olla kiinni. Poljin jossain keskikaupungin kadulla autojen seassa, kuitenkin kadun oikeassa reunassa. Allani oli pyörä, missä vasemman puolen käsijarrukahva ulottui ohjaustangon päätä pidemmällä. Autoliikenne kulki reippaalla vauhdilla ja yhtäkkiä tunsin ohjaustangossa melkoisen nykäyksen oikealle ja kuulin napsauksen. Kyynärpäätä hipoen ohi sujahti pakettiauto (taisi olla Volkswagen), jonka peili tai jokin muu ulkoneva osa oli osunut siihen pyörän ylipitkään käsijarrun kahvaan. Kahva katkesi, muita vaurioita ei tullut, koska en kaatunutkaan. 9

Auto ei pysähtynyt, ehkä kuskilla ei ollut ajokunto ihan terävimmillään.

Pikajalka 31

Kodin lähituntumassa olleella huvilalla vietti 1950-luvun alussa kesiään Pekka, jolla oli ihailuni kohteena ollut pyörä. Se oli ns. nuorisopyörä, runko saattoi olla 20–22-tuumainen. Siinä oli kolme vaihdetta (ns. rissavaihde), käsijarru sekä virtaviivainen lamppu. Merkki oli Pekan myöhemmän muistelun mukaan Falun, siis kenties ruotsalainen velo. Sen ajokelpoisuus päättyi sananmukaisesti seinään. Kolarissa etuhaarukka taipui kovasti ja pyörä hävitettiin. Jälkeenpäin viisasteltiin, että olikohan se etuhaarukka Falunin kaivoksen kuparia, kun aika helposti taipui. (Ekströmin ”Älskade cykel” -kirjassa on kattava luettelo kaikista ruotsalaisista pyörämerkeistä aina 2000-luvulle asti. Falun -merkkistä pyörää kirjassa ei kuitenkaan mainita. Jupiterin Falun-malli taisi tulla vasta myöhemmin.)

Osto- ja myyntiliikeestä Tampereelta löysin 1950-luvun lopulla lähes ajamattoman näköisen Jaguarin. Se oli vaihteeton punainen peruspyörä, jolla korvasin käytössäni olleen äidin reistailevan Diamant-ajokin. Jaguarissa oli normaalia pienempi takaratas. Se oli siis hyväkulkuinen jos jaksoi sotkea. Olin jo ajanut sillä varmaan pari sataa kilometriä, kun aloin ihmetellä ketjuista kuuluvaa, vähitellen voimistuvaa rahinaa ja raksuntaa. Vikakin löytyi helposti: yhdestä ketjulenkistä puuttuitoinen puoli. Ketju oli toispuoleisena vikuroinut rattailla, siitä äänet. Ilmeisesti ketjua oli lyhennetty takarattaan vaihdon yhteydessä, mutta homma oli jäänyt vähän kesken.


Lähes 30 vuotta sitten asiakkaiden toivomuksesta alkuun Teksti ja kuvat Kalevi Lepo

LOIMAAN

PYÖRÄHUOLTO

Varsinaissuomalainen Loimaan kaupunki ehti 1980-luvun puolivälin tienoilla pitkään olla vailla vakituista pyörähuoltoa. Turkulainen pyörätehdas Tunturi tarvitsi myymilleen polkupyörille takuuhuoltoa, jota esimerkiksi Loimaan TV ja Kone Oy:llä ei ollut tarjota. Pyöriensä vikoihin tuskastuneet kaupunkilaiset murehtivat korjaamon puutetta.

Pikajalka 31

10


Loimaan Pyörähuolto on pääsemässä muuttamaan kolmanteen ja samalla ensimmäiseen omaan toimitilaansa Satakunnantie 27:ään. Risto Heinonen (vas.) ja Olli Karhu ostivat talon rakennusliikkeen konkurssipesältä ja kohensivat sen paikallisen A-killan avustamana näyttävämmäksi syyskuulla 1996. Syystäkin miehet ovat ylpeitä. Uuden korjaamon avajaiset ja samalla yrityksen 10-vuotisjuhla pidettiin keväällä 1997. Talossa on tilaa. Mitään – lukuun ottamatta kurakaaria sekä ulkomaisten maastopyörien runkoja – ei ole tarvinnut heittää hukkaan. Varaosien haku ei vie liikaa aikaa. Talo on loimaalaisen poliisi Jäppisen rakennuttama 1926. Talvisin, sesongin ulkopuolella, koko komeus on Riston pientä puutyötilaa lukuun ottamatta kylmänä. Talo on suojelukohde ja on aika huonossa kunnossa. Vuodesta 2008 asti Risto on vaimonsa kanssa voinut asua korjaamon takapihalle pystytetyssä uudessa asunnossaan aivan Loimijoen rannassa. Perusopit ja pätevyydet oli hankittu sekä tilat sekä kalusteet verstaalle vuokrattu. Loimaan Lehti 9/1996.

Ongelmiin alkoi löytyä lääke, kun Loimaan palolaitoksella palomiehinä työskentelevät loimaalaiset Risto Heinonen (synt. 1948) ja Olli Karhu (synt. 1942) maaliskuun alussa 1987 päättivät – jatkaen kuitenkin myös päätyötään – perustaa Loimaan Pyörähuolto -nimisen yrityksen. Aiempaa kokemusta alasta miehillä ei ollut. Saadakseen tietoa ja takuukorjaajan pätevyydet heidän piti kouluttautua. Miehet toimivat tasaveroisina yrittäjinä, yksityisinä elinkeinonharjoittajina.

”Vain yksi sektori hoidetaan”

Päätoimenaan korjaamolla Ristolla ja Ollilla on ollut polkupyörien korjaus ja huolto, tarkoittaen, ettei esimerkiksi mopoihin kajota. Uutta pyörää ei ole pidetty myynnissä, lukuun ottamatta kymmentä firman kymmenvuotisjuhlakalua. Uusien polkupyörien kauppa on koettu liian aikaavieväksi ja rasvaisille käsille sitovaksi. Merkittävää työtä ja toimintaa korjaamolle on tuonut käytettyjen polkupyörien osto, kunnostaminen ja myynti. Pyörille on ollut kysyntää. Kaikkien pyörämallien korjaus onnistuu sen mukaan kuin niitä markkinoille tulee. Loimaan seutu on tarjonnut kahdelle työntekijälle ja yrittäjälle vuosien mittaan sopivan, parhaina hetkinä kiireisenkin työn. Puolen toistakymmentä pyörää pidetään työn alla. Tämä määrä on ollut sopiva. Loimaalla, kuten muuallakin Suomessa, pyöräileminen hiipuu talvikaudeksi. Korjaamo on palvellut maaliskuulta syyskuun puoliväliin joka päivä täyspäiväisesti. Toripäivisin, tiistaisin ja perjantaisin, liike on ollut avoinna 6.12. asti, sen jälkeen talvikaudet kiinni.

11

Pikajalka 31

Risto Heinonen ja Olli Karhu saattoivat aloittaa polkupyörien huoltotoiminnan Loimaalla Väinämöisenkatu 4:ssä maaliskuulla 1987. Lehtimainos 1987.

Uusi sukupolvi remmiin

Iäkkäämpi yhtiömies Olli Karhu on päässyt palotehtävästään vanhuuseläkkeelle vuonna 1999 ja Pyörähuollosta 2006. Ristolle vastaavat ajankohdat ovat palotoimesta 2007 ja yrityksestä vuoden 2013 alkaessa. Neljännesvuosisadan yrittäjyys on takana. Vaan jatkuu kuitenkin pyörien huoltaminen Ristolta kahtena–kolmena päivänä viikossa uuden yrittäjän, Riston pojan, Mauri Heinosen apuna. Tämä toimii vuokralaisena isänsä tiloissa. Nuorempikin Heinonen (synt. 1977) on päätyössään palomies ja tekee teleasennuksia yrittäjänä. Poika on oppinut ja motivoitunut. – Vanhojen konstien lisäksi Mauri hallitsee nykytekniikan, vakuuttaa Risto.

Korjaamon taksat on pyritty pitämään kohtuullisina, asiakasystävällisinä, ja niinpä pyöriä on tuotu huoltoon kauempaakin, aina pääkaupunkiseudulta saakka. Yrittämiseen on kuulunut alan yleisen hinnoittelun seuraaminen. Loimaan Lehden kevätnumeroista näkee, että asiakkaita on kannustettu myös omatoimiseen huoltamiseen. Risto Heisnosen leikekirja 1991.


VANHA VELO RISTO HEINONEN Nyt seniori-ikäinen ja yrittäjyydestään luopunut Risto Juhani Heinonen on syntynyt Metsämaalla 8.2.1948. Valmistuttuaan ammattikoulusta 1965 hän teki ensin nelisen vuotta rakennustyötä, sitten yhtä pitkään kauppaa, palasi vajaaksi kymmeneksi vuodeksi rakentamiseen ja oli ennen Loimaan palolaitokselle siirtymistään myös hälytyskeskuksen hoitajana. Ristolla on vaimo Maritta, kaksi lasta ja näillä yhteensä viisi lasta. Risto on osallistuva ja yhteiskunnallisesti aktiivinen, mutta ei – ainakaan kirjoittajan mielestä – vaikuta touholta vaan on perusrauhallinen. Hän oli, tai on ollut, mukana kunnallispolitiikassa, palokuntatyössä, laajalti kotiseutu- ja perinnetyössä (vanhan tavaran, osaamisen ja tiedon esiin tuomisessa ja tallentamisessa), aktiivisesti mukana tapahtumissakin, kuten huutokaupoissa ja pyöräilytapahtumissa. Risto hallitsee median ja mainonnan. Tämän kyllä huomaa selatessaan takavuosien paikallisia lehtiä – hyvällä asialla mies on.

Samanaikaisesti terve ja hullu

Risto Heinonen kertoo olevansa henkisesti terve, mutta myös hullu: tunnustuksellinen seudullinen kylähullu. Vuodesta 2007 alkaen Ristossa on ollut Parkinsonin tauti. Mies kertoo, ettei anna sen häiritä itseään. Luovat harrastukset ja taiteileminen pitävät terveenä. Poimitaan harrastuksista tähän erityisesti yksi: puutöiden tekeminen, ja jätetään lukuisat muut mielenkiintoiset – kalastus, leivän leipominen, mökkinaapurista huolehtiminen, erikoisajoneuvojen ideoiminen ja rakentaminen – vähemmälle. Riston ajokalustoa on lainattu muun muassa elokuviin. Firman edustalla oleva, jalan polkaisulla toimiva tervehtijä on puuta ja metallia. Kannattaa nähdä. Puutyöharrastus liittyy vanhoihin tavaroihin ja erityisesti työtapoihin. Heinonen on tuore Loimaan Perinnesuksi ry:n puheenjohtaja. Yhdistyksellä on Loimaan Juvalla toimitila ja mittava hiihtoaiheinen kokoelma. Yhdistys on käynnistänyt 1930-luvun ohjeen mukaan puusuksien valmistamisen.

Esitelmöitsijä otti yleisönsä

Mies on ollut Vanhojen Velojen jäsen viitisen vuotta. Jo 2009 Risto avusti Veloja Suomalaisia polkupyörämerkkejä -kirjan teossa. Velojen hallituksessa hän on ollut vuodesta 2011 lähtien. Heinonen ei kovin paljoa pyöräile, paitsi ajelee kyllä mielellään vanhalla tavarapyörällään. Vaimo Maritta pyöräilee miestään enemmän. Polkupyöriä Ristolla on paljon, varmaankin enemmän kuin kellään toisella velolla. Arvokasta kalustoa ja aineistoa sekä merkkejä on ollut esillä Turun Messukeskuksessa 1998 ja Loimaan Sarkassa 2012. Risto Heinonen piti esitelmän Vanhan pyörän tekniikan korjauksista Vanhojen Velojen 10-vuotisjuhlaseminaarissa Tampereen Vapriikissa syksyllä 2012. Mielenkiintoisen asian lisäksi kuulijoita ilahdutti mestarin selkeä esitys ja eloisa kieli. Käytetyt lähteet ja taustatiedot: - Tapaaminen ja keskustelu Olli Karhun kanssa Loimaan Pyörähuollon tiloissa 14.8.2006 - Vanhojen Velojen tutustuminen Pyörähuoltoon ja Perinnesukseen sekä vuosikokous Perinnesuksen tiloissa Loimaan Juvalla 8.5.2010 - Tapaaminen ja keskustelu Risto Heinosen kanssa Pyörähuollossa 13.9.2014 - Risto Heinosen kaksi tukevaa leikekansiota 1980-luvulta tämän jutun hieromiseen asti.

Pikajalka 31

12


RISTO HEINOSEN AFORISMEJA • Jaettu tieto ei katoa. • Kauhistuttavinta on toimelias tietämättömyys. • Kyl köyhät konstinsa keksii. Jol ei ole ruokaa, menee nälkinens maate. • Niukkuus tekee nerokkaaksi. • Säästäväisyys ei ole saituutta, vaan se on kulutuksen jalostamista. • Pyörä on hieno kulkuneuvo, joka on kiva keksiä aina uudelleen.

Vanha Velo Risto Heinonen – pyörähuollon jo pojalleen siirtäneenä – korjaamon ”ykkösosan” asiakaspalvelupisteellä syyskuulla 2014. Taloa edustoineen ja tiloineen, myös yläkerran ”kakkososineen”, on kuvattu ”Riston näköiseksi”. Mestarilla on käsissään hänen uusimpia pyörien nimikilpiään eli pyörämerkkejä sekä heleästi soivia saviseutulaisia kelloja. Taustalla on merkkikokoelma ja ympärillä kaikenlaista asiaankuuluvaa tilpehööriä. Tärkeät leikekirjat, brosyyrit ja kataloogit sekä asiakkaiden kiitoskortit ynnä yhteistyötahojen diploomit ja todistukset ovat ulompana. Riston kiinnostus vanhan tiedon ja tavaran tallentamiseen vaikuttaa synnynnäiseltä. Pyörähistoriaa hän on alkanut koota ja merkkejä kerätä heti huollon perustaessaan. Erinimisiä yksilöitä, mukaan lukien ulkomaiset, on nyt kuutisen sataa, mukana tamperelaiselta Messukylän Polkupyöräkorjaamolta (sen lopetettua toimintansa) hankittu 150 merkin sarja. Uusia kertyy yhä kymmenen kappaleen vauhdilla vuodessa. Vaihtomerkkejä on parisen sataa.

Yksi Heinosen taidoista ja harrastuksista on puutyöt. Näitä hän jatkaa talon talvilämmitettävässä tilassa. Ylempänä kuvassa on huristelemassa pukinkonttiin kuorma-autot, alhaalla tiptopmaalattu norsukeinu. Loimaa-laatikoistaan Risto on ylpeä, niitä kysellään häneltä varsinkin vuosiviinien koreiksi. Perinteisiin liittyen verstaalla on puusuksisarja tekeillä. Tammesta laminoituja ja liimattuja puulokasuojiakin on valmistumassa. Pian suojiin kokeillaan saarnea.

13

Pikajalka 31

SÄÄNTÖJÄ, OIVALLUKSIA JA PERIAATTEITA TYÖSSÄ • Kun pyörä nostetaan pukille, sen valmistumisajankohdan voi kertoa. • En luovuta ennen kuin tämä toimii. Käytäntö opettaa. • Toimeen alkaessaan Riston ja Ollin oli opeteltava pinnaamaan. Risto on pakosta joutunut opettamaan poikansakin pinnaamaan. • Kunnollisen käytetyn polkupyörän arvo = 1/2 uuden polkupyörän arvosta. • Pyörien huolto ja korjaus on palvelua. Se on sielunhoitoa ja hyvää vastapainoa työlle.

KAUPPIAS HONKASEN PERIAATE Pyörähuollon nykyistä edellinen toimipaikka oli kahdeksan vuoden ajan Loimaan Satakunnantie 33:ssa, ns. Honkasen talossa, jossa oli pyöriäkin kaupiteltu lähes viime vuosisadan alusta. Tämäkin talo on suojelukohde. Kauppias Anselm Honkasen tiedetään sodan jälkeen olleen tarkkana kuka sai ostaa vaikkapa uuden pyöränrenkaan. Ennen kuin suostui myymään, Honkanen saattoi käydä kadulla tarkastamassa, oliko renkaanvaihto todella tarpeellinen.


Kuopion Kultaseppä Oy oli myös kilventekijä

Pyöränkilpiä tekemässä

Muutamia Kuopion Kultasepän valmistamia nimikilpiä. Muutamia Kuopion Kultasepän valmistamia nimikilpiä. Kuvan kilpi prässäyksen jälkeen, ennen muotoon leikkausta.

Kun sattumoisin nimikilpien merkeissä tapasin Kalevi Rissasen, kävi ilmi, että mies työsken-

Sain vielä lisää tarkennustelee Saurum Oy:s- ta kilven teosta aikanaan oikeasti niitä tekemässä sä jonka edeltäjänä voidaan olleelta Martti Sulinilta. Anselm Ahonen pepitää Kuopion Kultaseppää. rusti Kuopion Kultasepän v. 1920 osoitteeseeen NiiRissasen aloittaessa työkaluvii- ralankatu 13. Tuotanto koostui hopeakalustoista, larina vuonna 1977 nimikilpien lusikoista, koruista, pokaaleista ym. nimikilpien valmistus oli jo loppunut, mutta lisäksi. selvisi, että hän tietää yhtä jos ”Muovitarrat vei kilven teon”, kertoo Martti Sulin. Hänen tullessaan taloon toista niiden teosta. koneistajaksi v. 1963 kilpiä vielä valmistettiin kolmisen vuotta, ehkä 1966–1967 saakka, hän muistelee. Kilpien teossa oli yli kymmenen henkilöä eri työvaiheissa, kun koko talon työntekijämäärä oli 50 henkilöä. Kaikki heistä eivät kuitenkaan olleet kilven teossa samaan aikaan. Riippuen siitä mikä työvaihe oli missäkin menossa tai mikä kone milloinkin oli vapaana tehtiin myös muita töitä. Kuitenkin sa-

manaikaisesti saattoi olla useammankin eri kilven tekoprosessi meneillään. Parhaimmillaan valmistui noin tuhat valmiiksi pintakäsiteltyä merkkiä vuorokaudessa. Työtä tehtiin kahdessa vuorossa. Kilpiä tehtiin paljon ja isoina sarjoina, useita kymmeniä tuhansia. Asiakkaina oli myös merkittäviä pyörän valmistajia ja kokoajia ympäri Suomen. Myös ulkomaalaisia saattoi olla. Ainakin Pyrkijä Oy, Kone ja terä Oy, Teräs Oy, Kesko, SOK ja Stockmann ovat olleet tilaajina. Kokonaisasiakasmäärää Sulin ei osaa arvioida tai sitä oliko muita kilvenvalmistajia tai kilpailua alalla. Kuopion Kultaseppä oli Suomessa tuolloin tehdaskooltaan neljänneksi tai viidenneksi suurin toimija alallaan.

Lukuisia työvaiheita

Valmistukseen käytettävä metalli oli yleensä alle puolen millin levyä, tyypillisesti 0,4mm. Ensimmäisessä vaiheessa metalli suikaloitiin. Tämän jälkeen suikaleet leikattiin neliskanttisiksi paloiksi. Yleisimmin käytettiin messinkiä ja alumiinia, myös muita metalleja saatettiin käyttää. Tilaajan toimittamien piirustusten pohjalta työkalumiehet tekivät muotin ja työkalut, jokaiselle kilvelle omansa. Prässäys kontrakuvioksi tapahtui epäkeskopuristimella. Kilvet lyötiin yksi kerrallaan. Kontrakuviossa metalli siis prässätään kahden muotin välissä joissa on samanlaiset mutta vastakkaiset kuviot. Muotin kokonaispaksuus siis sama joka kohdin. Ennen muotoon prässäystä täytyi tietysti tehdä stanssit, mikä oli erityistä osaamista ja ammattitaitoa vaativa työvaihe. Stanssin valmistivat suurella käsityöllä ja vaatimattomilla työkaluilla kaivertaja Pikajalka 31

14


Kuvan kilvet ovat kipsistä tai hartsista tehtyjä muotteja apuvälineeksi stanssin tekoon.

Teksti ja kuvat Kari Oksman

Naiset tekevät epäkeskopuristimella telttaputkia Turon rakennuksessa. Mies käyttää Möller 64 epäkeskopuristinta (puristusvoima 64 tonnia) jollaisella valmistettiin myös nimikilpiä. (Takaseinällä näkyy painosorvipatruunoita ja taustalla on mies käyttämässä painosorvia jolla tehtiin mm. palkintopokaaleita.) Kuva tämän päivän Niiralankadulta. Puutalot ovat pois eikä bensa-asemakaan ole enää toiminnassa. Sen takana oleva kivitalo on Kuopion Kultasepälle v.1938 valmistunut toimitalo. Vuonna 1979 tilat jäivät pois käytöstä yrityksen muutettua Neulamäen teollisuusalueelle.

ja työkalumiehet. Työn vaativuudesta kertoo se, että neljän vuoden koulukokemuksen jälkeen aloittaneet työntekijät eivät vielä pystyneet siihen. Eräs taitavimmista tuon ajan työkaluviilareista oli Kalle Savolainen. Stanssi tehtiin pehmeään työkaluteräkseen, joka sen jälkeen karaistiin puoli tuntia 830–850-asteisessa uunissa. Kappale jäähdytettiin karkaisuöljyssä, kunnes se oli noin 50-asteinen. Koska karkaisu tekee metallin liian kovaksi niin heti sen jälkeen seuraava työvaihe oli nimeltään ”päästö” sopivaan pehmeyteen eli hehkutus uunissa. Kappaletta päästettiin kaksi tuntia 200-asteisessa uunissa, jonka jälkeen kolmen– neljän tunnin välijäähdytys ja vielä sen jälkeen kahden tunnin päästö uudelleen. Stanssin teon apuvälineenä käytettiin kipsistä tai hartsista tehtyä muottia suunnitellusta kilvestä. Se saattoi olla mittasuhteiltaan esim. 1:5 tai 1:10. Epäkeskopuristimilla tehtiin myös muotoon leikkaukset, lävistykset ja reijitykset. Prässäyksen jälkeen kilvet siirrettiin joko toiselle koneelle tai samaan koneeseen vaihdettiin toiset työkalut ulkokehän pois leikkaamista varten. Tämän jälkeen tarvittiin vielä kerran uudet työkalut lävistysten ja reikien tekoa varten. Yksinomaan työkalujen teon kustannukset olisivat minimissäänkin 5000 € luokkaa tämän päivän kuluina, todennäköisesti paljon enemmän. Sen ajan koneitten käytössä oli myös omat vaaransa – joskus saattoi myös sormia mennä työn tohinassa.

Vaativa maalaus

15

Ennen maalausta kappaleet kiillotettiin kemiallisesti kastamalla ne kuningasveteen, joka on väkevän Pikajalka 31

vetykloridihapon ja typpihapon seos, minkä jälkeen ne voitiin maalata sabluunaa käyttäen. Työkaluviilarit tekivät myös maalaussabluunat messingistä tai alumiinista lehtisahaa ja käsiviilaa käyttäen. Merkeissä oli jopa kolmea eri väriä, joten maalaus oli aika vaativaa ja hidasta. Yhdellä värillä voitiin maalata sata merkkiä tunnissa, mutta kolmella värillä huomattavasti vähemmän, koska välillä maalin piti antaa kuivua. Aina viiden–kuuden kilven jälkeen sabluuna piti pestä tinnerillä koska muuten sabluunan pienet reiät tukkeutuvat. Maalaussabluunaa käyttäen kilpiä ruiskumaalasi kaksi miestä kahdessa vuorossa ympäri vuotta. Tuona aikana tilattiin tilattiin suuria määriä Strada- ja Camping-merkkejä, molemmat kolmivärisiä. Osa merkeistä hopeoitiin, minkä jälkeen teksti kiillotettiin puleerauspuikolla, jotta kontrasti tuli selvästi esiin. Tätä jotkut tekivät kiireaikoina vielä kotonaankin. Taivutus tehtiin vasta viimeisessä työvaiheessa pehmustetuilla taivutustyökaluilla kilpi kerrallaan. Koska prässätessä metalli kovenee kiderakenteen muuttuessa niin taivutusta varten se vielä (ennen mahdollista maalausta) hehkutettiin pehmeäksi, jolloin se taipuu paremmin ja ei palaudu takaisin. Kultaseppä Eino Räsänen aloitti oman yritystoiminnan v. 1942 ostamalla kultasepänverstaan välineineen. Vuonna 1989 E. Räsänen Oy osti Kuopion Kultasepän ja fuusion myötä nimeksi tuli Saurum Oy. Tänä päivänä Saurum valmistaa kulta- ja hopeatuotteita. Tunnetuimmat suunnittelijat ovat Ristomatti Ratia, Ritva-Liisa Pohjolainen ja Kristian Saarikorpi.


Täydennystä Velojen polkupyörämerkkiluetteloon Haukka ja Kaveri J. Widkopp Py

Rungot tulivat Öglandilta ja navat Favoritilta. Hinta vaikutti, Torpedo oli liian kallis. Osat tulivat pääsääntöisesti samoilta toimittajilta. Satulat, pinnat ja polkimetkin olivat tuontitavaraa, kuten myös pääosin renkaat. Kotimaisuutta edustivat kädensijat sekä Vaasan Lokasuojatehtaan vanteet ja lokasuojat. Emäputkeen niitattiin Kuopion Kultasepän tekemät nimikilvet. Pyöriä koottiin parhaimmillaan yli 6000 kappaleen vuositahdilla. Tämä takasi kahdelle kasaajalle urakkatyötä ympärivuotisesti. Elokuussa alettiin myydä seuraavan vuoden malleja. Omien merkkien lisäksi pyöriä koottiin tilaustyönä muille tukkuliikkeille, kuten Saastamoinen-yhtymälle Kuopioon ja August Lipsaselle Poriin. 1970-luvulla valmistuneen toimitalon myötä Widkoppista tuli Tunturi-pyörien tukkukauppias ja Itä-Suomen piirimyyjä. Kauppakadulla oli vähittäismyyntiliike, jossa oli osasto polkupyörille ja muille urheiluvälineille. Lisäksi oli oma liiketila mopedeille (Tunturi) ja moottoripyörille sekä perämoottoreille. Pyöräkorjaamo ja -koonti lopettivat 1980-luvun alussa. Kaksi asentajaa siirtyivät itsenäisiksi yrittäjiksi ja samalla Widkoppin sopimuskorjaajiksi. Widkoppin toiminta loppui 1990-luvun alussa. Kari Oksman

Seuraavat tiedot olen kuunnellut ja kirjannut ylös kahvilakeskustelussa Pekka Raution kanssa. Juho Widkopp perusti polkupyöräkorjaamon Kuopioon vuonna 1926. Pekka Rautio meni Juho-ukkinsa korjaamoon töihin 1950-luvun alkupuolella. Hänen Tauno-enonsa siirtyi tomitusjohtajaksi 1960-luvun alussa A.J. Soinisen lopetettua toimintansa. Tauno oli tuolloin siellä työssä. Widkoppin aiempia pyörämerkkejä Pekka ei muista (tai tiedä), mutta Haukka ja Kaveri olivat omia merkkejä. Niitä koottiin 60-luvulta aina 80-luvun alkuun asti.

P.S. Olisiko merkkikirjassa (s. 28) oleva Haukka-kilpi Kone ja Terä Oy:n pyörästä? Sellaisen olen nähnyt pyörässä, jonka runkomaalaukset ja -merkit olivat K&T:n. Oheisessa J. Widkoppin Haukassa W ja OY ovat alaosassa, eikä merkkikirja tunne tätä lainkaan. Kirjan Kaveri-tiedot ovat vajavaiset. P.P.S. Nilsiäläinen Pyörä Manninen myy edelleen polkupyöriä ruohonleikkureiden, raivaussahojen ym. ohessa, mutta pyörien koonti on jäänyt nyt jo kolmannen sukupolven ottaessa vastuuta liikkeenpidosta. Uuno Manninen perusti yrityksen 1950-luvun alussa, ja pyöriä on koottu ainakin Öglandin ja vaasalaisista osista. Pyöriin ei laitettu nimikilpeä, vaan ne myytiin nimettöminä. Mannisesta ei ole merkkikirjassa mainintaa. Pikajalka 31

16


Retrokilpurimiehemme Englannissa

17

Pikajalka 31


Teksti ja kuvat Antti Vinha

L’Eroica Britannia – erilainen juhannus 2014 Lähes kahden vuoden ajan britit olivat valmistautuneet järjestämään vanhojen rautaisten maantiepyörien ajotapahtuman. Yhteistyössä ja mallia ottaen alkuperäisestä Toscanan L’Eroicasta, samoilla periaatteilla ja säännöillä eli ennen vuotta 1987 valmistettu pyörä, ei lukkopolkimia tai kahvavaihtajia. Tapahtumapaikkana oli Bakewell, noin 4000 asukkaan pikkukaupunki Sheffieldin ja Manchesterin välissä, Peak Districtin kansallispuiston keskellä. Karjamarkkinat ja maatalousnäyttelyt ovat paikkakunnan suurimpia tapahtumia; nyt iso alue oli kuitenkin varattu kolmen päivän pyöräilyfestivaaliin. 70 punnan ilmoittautumismaksu sisälsi kolmen yön leiriytymisen nurmikentälle. Tilapäisellä leirintäalueella oli riittävä määrä Bajamajoja sekä suihkuja Sähköjä ei sentään. Olimme matkassa omalla autolla ja vaunulla. Mini Clubman ja Tab saivat hyvää huomiota, vaikka vieressä oli Mersun siipimalli 1960-luvulta aikalaisvaunun kanssa. Oma MB 190 c oli kotona, mutta naapurin kanssa oli keskusteltavaa myös vanhoista Mersuista. Huomasin olevani amatööri retrokilpuroinnissa, kun hän sheivasi säärensä päivää ennen pyöräilyä, minä en. Kilpailunumeron sai noutaa jo perjantaina ja kassista löytyi numeron, osallistumiskortin ja hakaneulojen lisäksi tapahtumaa varten Thornbridgen panema olut sekä sponsorien tuotenäytteitä, ainakin saippuaa ja Giniä. Väkeä kerääntyi perjantain aikana leirialueelle ja viereiselle festivaalikentälle tasaista tahtia. Ruokakojujen tarjonta oli monipuolista, Hendrick’s, PIMM´S ja olutteltat hoitivat janonsammutusta. Pyörien- ja osienmyyjien lisäksi paikalla oli vintagemuotia, viiksienvahausta , 1960-luvun hiusmuotoilua ja muuta tarpeellista, jolla sai eleganssin kohdalleen. Bändit vaihtuivat lavalla ja pianot taivasalla olivat kaikkien halukkaiden soitettavina. Heinäpaaleista tehdyt sohvat ja istuinryhmät viimeistelivät kokonaisuuden. Lauantaina kiertelimme autolla ympäristöä. Läheisellä kivikehällä valmistauduttiin myös juhannukseen: telttaleiri oli pystyssä, kilistimet ja helistimet keskellä

kehää, maavalleihin merkatut taikamerkit kohdillaan ja asianmukaiset asusteet heilläkin, luulisin. Ratin takaa ymmärsin, että mäkiä riittää sunnuntain pyöräilyreitille. Tunnetuin nähtävyys Chatsworth House sijaitsee Bakewellin lähellä, siellä kävimme jo perjantaina, lauantaina oli Haddon Hallin vuoro joka on aivan leirialueen nurkalla. Iltapäiväksi palasimme vaunullemme, söimme ja joimme hyvin. Kuljeskelimme festivaalialueella tunnelmasta nauttien ja kuvia ottaen. Virittelin Gios Torinoni valmiiksi aamua varten. Keli näytti ennusteen mukaan pysyvän yhtä hyvänä kuin tähänkin asti, auringonpaistetta ja lämpöä päiväksi 25 astetta. Brittein saarilla ei tunnu koskaan satavan vettä siellä ollessamme. Olin valinnut täyden matkan, 100 mailia. Startti oli aamulla kello 6. Gaiolesta oppineena olin paikalla hyvissä ajoin, melkein eturivissä. Torvisoittokunta ja punatakkiset kuningattaren palvelijat päästivät meidät matkaan lippujen hulmutessa. Alkumatka oli helppoa, entisen rautatien kiskot ja pölkyt on kerätty pois ja Monsal Trail on jätetty ulkoilureitiksi. Pitkiä tunneleita ja upeita siltoja rotkojen yli joten matka joutui tasamaalla kilpailuhenkisesti hiekkapohjaa pitkin. Alhaalla laaksoissa näkyi hylättyjä tehtaita ja rinteissä entisiä louhoksia. Vauhti oli kovaa, kun matkaan vihdoin päästiin ja lihakset alkoivat lämmetä. Muita kulkijoita ei sunnuntaiaamun ensimmäisten tuntien aikana ollut lainkaan, kannustajatkin taisivat vielä nukkua. Päivän mittaan väkeä kertyi reitin varrelle oikein mukavasti. Saavuimme ensimmäiselle taukopaikalle samaan aikaan makkaranpaistajien ja aamupalan tekijöiden kanssa. Olimme kuulemma ajaneet liian kovaa, huumorilla höystettynä. Odottelimme tovin, että he saivat grillinsä tulille ja syötävät jakoon. Siinä jutellen ja toistemme pyöriä ihmetellen tuli viimeistään selväksi, että italialaiset kilpurit ovat täällä aika harvinaista tavaraa. Raleighin ylivoima näkyi jo Bakewellissä, mutta myös ranskalaiset Peugeotit, Motobecanet ja Mercierit olivat hyvin edustettuina. Italialaisia pyöriä, runkoja tai edes Campagnolon osia oli hyvin vähän Pikajalka 31

18


Poljinvarsia oli vaikka muille jakaa ja ihan sopuhintaan.

Kauppatavara oli pääosin paikallista perua. Kauniita, persoonallisia englantilaisia runkoja. Koristeltu Hetchins maksaa noin kymmenkertaisesti muita enemmän.

19

Pikajalka 31


myynnissä festivaalin kauppiailla, matkaltani ei tullut tuomisena edes yhtä runkoa, vaikka kuljetuskapasiteettiä olisi ollut. Matka jatkui tiukempia nousuja kohden. Suomaat ja kanervanummet olivat hienoja puurajan yläpuolella, he itse mainostavat maisemia taianomaisina, enkä väitä vastaan. Reitti kulki pääosin hiljaisia pikkuteitä ja ulkoiluun tarkoitettuja päällystettyjä reittejä. Oli hyvä syy jalkautua ja ottaa kuvia, kun jäin kampi suorana tien reunaan ihmettelemään nousun jyrkkyyttä, liikennemerkeissä ei alle 15 % nousuja noteerattu. Ylämäkeen kirkkaassa auringonpaisteessa, kun pääsin ykkösellä punnertaen ylös ja olin jo valmis laskemaan huimaa vauhtia alas, niin hernerokkasumu täytti varjonpuoleisen laakson. Tällä iällä järki hitusen jarruttaa menoa ja koska oli ajettava väärää puolta, sitä vasenta niin haastetta riitti muutoinkin koko päiväksi. Seuraavilla taukopaikoilla tarjoilut olivat jo valmiit, jonoja syntyi vain yhteisellä pisteellä 55 mailin polkijoiden kanssa. Osa reitistä oli yhteistä ja ajajien määrä vähintäänkin kolminkertaistui näillä reitin osilla. High Peak Trail oli toinen entinen rautatielinja, joka on ulkoilukäytössä. Tätä hiekkapintaista tasamaan reittiä oli mukava ajaa auringonpaisteessa iltapäivällä, kun väsymys alkoi jo hiipiä jalkoihin. Tällä osuudella oli paljon muitakin ulkoilijoita nauttimassa sunnuntaipäivästä. Viimeinen tauko oli jo mainitsemani Chatsworth Housen pihamaalla. Siellä oli reitin parhaat eväät, kuohuviiniäkin palanpainikkeena sillä maali oli enää mutkan takana, 5 mailia ja kaksi isoa mäkeä kuitenkin ennen Bakewellia. Loppusuora oli heinäpaalein aidattu ja väkeä oli festivaalikentällä aivan valtavasti. Osanottajakorttiin vielä viimeinen leima maalissa

ja sitten sain ruoka- ja olutkupongin, jotka eivät jääneet käyttämättä Sunnuntai-illan aikana leirialue tyhjeni jo tasaiseen tahtiin, me pakkasimme leirimme valmiiksi, mutta lähdimme vasta maanantaiaamuna kohti etelää ja seuraavan viikonlopun pyöräilytapahtumaa, Anjou Vélo Vintagea. Päivän aikana tapasin kolme italialispyöräilijää, jotka olivat myös Gaiolessa ajaneet. Molto Bene, sanoivat yhdestä suusta, että tämä oli paremmin järjestetty. Myös minun mielestäni. Opasteet olivat oikeilla paikoilla, ruoka- ja juomatarjoilu oli toimivaa ja hyvää, ei ehkä aivan Toscanan herkkujen veroista, mutta erinomaista. Taukopaikat oli valittu huolella ja hyvin. Linnojen pihamaat sopivat tähän mitä parhaiten. Reitti oli monipuolinen ja maisemat upeita. Hyvä keli ja hyvä mieli, kaatosateessa tunnelmat olisivat varmasti toiset. Toisilleen tuntemattomien ryhmäajo sujui erittäin hyvin, vaikka välillä vauhti pysyi kolmenkympin kovemmalla puolella pitkiä pätkiä. Kolareita en nähnyt, eikä kohdalle osunut. Vasemmanpuoleinen liikenne toimi, mutta siihen on keskityttävä vähintään hitusen verran, ihan samoin kuin auton ratissa. Voi olla, että jossain pikatilan-

Pikajalka 31

20


teessa väistäisi juuri väärään suuntaan. Vietin matkalla melkein kymmenen tuntia, joten keskinopeus ei ole kovin kummoinen. Maaliin pääsyn jälkeen tapahtuma on ohi, joten sinne ei ole kova kiire. Tauot pyrkivät venymään hyvässä seurassa ja katsomista riitti, kuten kuvattavaakin. Hiekkatietä oli noin 25 % matkasta ja nousumetrejä melkein 3000. Mitään murheita ei kohdalleni sattunut, työkalujani lainasin muutamaan kertaan ja ketjulukon annoin ketjunsa katkaisseelle polkijalle. Pyöräilyyn otti osaa noin 2000 henkeä, mutta koko festivaalin kävijämääräksi järjestäjät ilmoittavat 30 000. Brittein saarilla aurinko taitaa paistaa aina, mutta meillä on jo varaus paikallisen pubin yläkertaan ensi vuodeksi. Tästä taitaa tulla Juhannusperinne . Verkossa virallisesti eroicabritannia.co.uk , siellä tunnelmia, tietoa ja reittikartta kesältä sekä tuota pikaa aukeava rekisteröinti ensi kesän ajoihin. Epävirallisemmin campasimpukka.blogspot.fi . Kesäkuun teksteissä matkakertomusta tuonne kulkemisesta, ruuasta ja juomasta, pyöräilyä unohtamatta. 21

Pikajalka 31


SA:n kuvagallerian polkunapsuja:

Sodassa ja suv

Teksti Esa Aallas Kuvat Puolustusvoimain arkisto

Pyörillä yli talvisodan jälkeisen rajan kohti Karjalaa heinäkuuussa 1941. SA-kuva.

Pyöräambulanssi polkee apuun siellä jossain. SA-kuva.

Pikajalka 31

22


vessa Karjalassa

Karjalaa Syväriä ja Äänisen rantoja myöten vallattiin myös polkien jatkosodassa. Karjalaan palanneet evakot puolestaan ylsivät polkien asioilleen ja tutuilleen asemasodan leppoisinakin aikoina. Nelipyöräiset savuttajat kun olivat enimmälti sotilaskäytössä. Kuvia pyöristä sotaratsuina ja siviilikäytössä löytyy viime vuoden huhtikuussa verkossa avatusta, kaikille kiinnostuneille avoimesta SA:n kuva-arkiston yli 160 000 enimmälti mustavalkoisen kuvan joukosta. Esimerkiksi haulla ”polkupyörä”, ajanjaksona jatkosota, 63 kuvaa. Mutta haulla ”polkupyöräkomppania” tai ” pp-joukkue”vain 3 kuvaa. Sattumapyöräkuvia sieltä jostain tk-kuvaajan kuvaselostein voi valtavasta galleriasta löytää myös hakemalla eri jalkaväkirykmentttien tunnuksilla: JR9 tai JR 51... Jatkosodan siviilipuolen pyöräkuvien hakua kun kohdensin isäni juurille hakusanalla Käkisalmi, räpsähti näytölle 826 kuvan kokoelma. Niiden joukosta löytyi parikymmentä pyöräaiheista kuvaa. Jopa muutama sangen seesteinen suvikuva kukkivien omenapuiden sodan runtelemasta kaupungista. Ja muun mallisia veloja kuin vain sotakuvien intinvihreät ja mustat. Armeijahan polki pääosin yhdellä ja samalla jääkärimallilla. Kestävillä, mutkissa sangen kömpelölöillä, lisävarusteista kuten ketjusuojasta riisutuilla, 26 tuuman paksuilla renkailla etenevillä, enimmälti Helkaman mutta myös Tunturin ja Pyrkijänkin tehtaitten valmistamilla menopeleillä. Ruotsista hankituista sotapyöristä puhumattakaan. 23

Pikajalka 31

Keinosen Pinna soti kärjessä

Kuvia luutnantti Yrjö Keinosesta ja hänen jatkosodan hyökkäysvaiheessa vetämästään polkupyöräkomppania Pinnasta en valitettavasti löytänyt. Etulinjassa tiedustelukärkenä ja tuntosarvena usein toimineesta Pinnasta myöhempi puolustusvoimien kiistelty komentaja Keinonen (1912–1977) kertoo teoksessaan Kärkijoukkona Syvärille (1970). Se lienee sotakirjoistamme eniten pyörän käyttöä kuvaava teos.


JR4:n polkupyöräkomppania: katse kameraan päin. SA-kuva.

Jatkosotaan Tohmajärveltä kesällä 1941 lähteneeseen Pinna-komppaniaan kuului neljä jääkärijoukkuetta, kk-joukkue, komentoryhmä ja huoltojoukkue, yhteensä 220 miestä. Monesti vihollisen selustaan tai sivustaan polkienkin tunkeutuneen, monen rykmentin käytössä olleen Pinnan miehistä peräti kolme neljästä kaatui. Pinna lakkautettiin tammikuussa 1942. Mannerheim-ristin ritari Keinonen yleni kapteeniksi ja alkoi johtamaan pyörättömämpiä joukkoja. Teoksessa pyörillä hyökätään polkien ja taluttaen talvisodan jälkeisen vanhan rajan ylitse, jatkaen kohti Äänisen vepsäläisrantoja, Syväriä ja sen ylikin. Pyöriltä mennään salamannopeasti maahan ja maisemiin vihollisen yllätystulitukselta, kuten Tahvolannummelta Tuoksulammen suuntaan heikkoa kärryuraa polkiessa.

”Silmänräpäyksessä katosi lihavalta näyttänyt saalis vihollisen näkyvistä. Pyörillä maahan- ja asemiinmenoja ei turhaan ollut harjoiteltu satoja kertoja jo rauhan aikana. Painauduimme tiivisti märän notkon pohjaan vihollisen luotisuihkujen silputessa pensaikkoa metrin korkeudelta yläpuoleltamme. Muutamat pyörät vaurioutuivat tulessa.” Vasojärven suunnalla jo Itä-Karjalassa puolentoista vuorokauden valvomisen ja 50 km pyörämarssin jälkeen piti vielä työntää 20 km raskaasti kuormattuja pyöriä suollakin. ”Komppania solui avoparijonossa sysipimeässä metsässä suoaukealle. Suo alkoi vähitellen vajottaa enemmän ja enemmän. Nostimme pyörät olalle. Mutta kun vajosimme suohon jo polveen saakka piti kääntyä takaisin kuivalle maalle , huilata ja tutkia toista reittiä.” Pikajalka 31

24


Pyörillä maahan- ja asemiinmenoja ei turhaan ollut harjoiteltu satoja kertoja jo rauhan aikana.

Heilan vaiko janon takia iltalomalainen on polkassut Ainolla vaiko Crescentillä Käkisalmen kioskille elokuussa -42. SA-kuva.

Syvärin lokakuisen ylityksen 1941 jälkeisenä päivänä Pinna sai tehtäväkseen Bog Kushran kylän valtauksen. ”Synkän, märän kuusikkometsän läpi johtava tie oli liejuinen, kuoppainen kärryura, jossa ampuma- ja elintarvikkeilla raskaasti kuormattuja pyöriä oli työnnettävä koko matka. Tuli sysipimeää. Pinnaa vaivasi paha ripuliepidemia. Jatkoimme silti marssiamme kylään. Puolenyön aikaan kyläaukealla vastaan tullut pieni vihollisosasto lyötiin tuliylläköllä.” Kylässä pinnalaisilla koitti puolentoista viikon ajaksi leveät päivät, kun riitti lehmiä, sikoja, lampaita, kanoja, perunoita, kaalia, viljaa. ”Jotkut huoltojoukkueen pojista taisivat löytää kylästä tyttöystävänkin. Eräänkin päiväkirjassa oli maininta tytöstä, jolla oli Greta Garbon silmät.” 25

.

Pikajalka 31

Kuka siellä nelipyöräisessä makaakaan Käkisalmen tiellä . SA-kuva.


PERINNEAJONEUVOREKISTERI Arvokkaimmat suomalaiset laivat

Maakulkuneuvojen rekisterin on anja veneet on listattu omaan re- muodostamistehtävä nettu Mobilialle, joka on kutkisteriinsä, jonka pidosta vastaa sunut hankkeeseen mukaan useita harrastajajärjestöjä, Museovirasto. Nyt myös maa- myös Vanhat Velot. Järjestöt muodostavat yhdessä Mobilikulkuneuvojen harrastajat ovat an, Museoviraston, Metropolian ja Trafin asiantuntijoiden heränneet laatimaan samanlaista kanssa lautakunnan, joka tekee ehdotuksia rekisteriin luetteloa onnikoista, kuorma-au- otettavista kulkuneuvoyksitoista, henkilöautoista, moottori- löistä Mobilian päätettäväksi. Luettelon on tarkoitus olla kermojen kerma. Tällä hetpyöristä, mopoista – ja tietenkin kellä museoajoneuvorekisterissä on kymmeniätuhansia polkupyöristä. autoja, joista valitaan joitakin satoja Suomen ajoneuvohistorian kannalta kaikkein Teksti arvokkaimpia yksilöitä. Markku Polkupyöristä ei ole olemassa minkäänlaista reLahtinen kisteriä, josta valita. Sellaisen luominen on seuraava yhteinen suuri ponnistuksemme merkkiluettelon laatimisen jälkeen. Mopoilla ei ollut rekisteröintipakkoa 1957– 1995, joten tuon ajan mopot ovat silloisesta pakollisesta liikennevakuutuksesta huolimatta liki polkupyörän asemassa perinnerekisteriä tehtäessä.

Rekisteröitäville kulkuneuvoille asetetaan kovia vaatimuksia Perinneajoneuvorekisterin lähtökohta on ajoneuvon liittyminen Suomen historian johonkin ilmiöön tai vaiheeseen. Keskeistä on, että ajoneuvolla on suomalainen historia sen varsinaiselta käyttöajalta. Keräilytarkoituksissa jälkikäteen maahantuodut yksilöt eivät kelpaa. Merkittävän kotimaisen pyöräteollisuuden vuoksi ero autojen alkuperään onkin tuntuva. Museotoiminnan eettisten periaatteiden mukaan myös katkeamaton omistajaketju (provenienssi) on yksi lähtökohdista. Polkupyörien osalta kotimainen alkuperä on helppo täyttää, omistajatiedot sen sijaan vaikeammat, kun edes muutamien kaupunkien vuosisadan alkupuolella ylläpitämissä rekistereissä ei pyörää ole yksilöity, vain sen omistaja.

Perinneajoneuvolle olennaista on, että sen säilyttäminen tulee olla varmistettu. Ajoneuvojen kunnolla ei ole niinkään suurta merkitystä. Esineiden eli ajoneuvojen tutkittavuus on perinne-esineen ominaisuus. Yleensä sen takia entisöinti vähentää ajoneuvon perinnearvoa. Toisaalta, jos entisöinti on hyvin dokumentoitu, ainakin osa sen perinne- ja todistusarvosta voi olla jäljellä. Mobilian vetämän konservointikoulutuksen tavoitteena onkin lisätä harrastajapiirien kulttuuriperinteen tallennustyön ymmärrystä, tietoa ja taitoa.

Perinneajoneuvorekisterin rakentaminen alkaa inventoinnista Autojen osalta ajoneuvorekisteri on selkeä lähtökohta, jonka ulkopuolelle jää vain joitakin työkoneita. Polkupyörien osalta tietoja löytyy valmistetuista tai maahantuoduista pyörämerkeistä. Museoilla on luettelot kaikista niiden hallussa olevista esineistä, mutta museoiden omistamista pyöristä luetteloihin on yleensä merkitty vain, onko kyseessä miesten vai naisten pyörä, mutta merkin, mallin, iän tai omistajaketjun dokumentointi on arvattavasti vajavaista. Inventointi tuottaa luettelon potentiaalisista perinneajoneuvoista. Kun inventointi on saatu tehdyksi, täytyy sopia kriteereistä, miten valitaan ja arvotetaan löydetyistä ajoneuvoista arvokkaimmat suomalaisen historian ilmiöiden esineelliset todistuskappaleet, miten juuri se yksilö edustaa ajan ilmiöitä, suomalaisen kulttuurin ja pyöräilyn historiaa. Perinnerekisteriin kuuluvan ajoneuvon säilyminen pyritään takaamaan. Jää myöhemmin harkittavaksi, miten säilyttäminen ratkaistaan, tarkoittaako rekisteriin kuuluminen avustuksia ajoneuvon säilyttämiseen tai jopa maastavientikieltoa. Mobilian tarkoitus on hakea avustusta projektiin, jonka avulla se pystyy teknisesti operoimaan perinnerekisterin hoitamisen. Tärkeä tehtävä hankkeella on myös muodostaa ensimmäistä kertaa pysyvä yhteistyötoimintafoorumi harrastejärjestöille ja kulttuuriperinteen alan toimijoille. Polkupyörien osalta työ on aloitettu keräämällä tietoja museoiden omistuksessa olevista pyöristä. Samalla paljastuu millä tolalla niiden kunto ja säilytys on. Vanhojen Velojen tehtäviin kuuluu laatia luettelo harrastajien hallussa olevien pyörien parhaimmistosta. Siinä on meille tekemistä useiksi vuosiksi. Tarkempia ohjeita jaellaan kevään lehdissä. Pikajalka 31

26


TEMPPU JA KUINKA SE TEHDÄÄN OSA 3. TYRÄAJO

Teksti Seppo Kuurila Kuvat Kaija Tilus Voi voi poika parka, sanoi kuvia ottava Kaija. Muista nyt että et ole enää taidokas nuori vaikka uhmaahan sinussa on. Ota toki alussa edes polvisuojat ja kypärä. Ja missäpä aiot temppusi esittää? Yleisellä tielläkö? No – alahan tulla niin tähtään! Otin harjoituspyöräksi vanhan matalarunkoisen, jossa oli jo paha rintatauti. Vauhti ja kova etujarrutus nosti takapyörää ilmaan. Kuvaaja oli tarkkana ja onnistuikin saamaan naapurin saunan kuvaan. Napatyrääni nipisteli. Uusi kokeilu ja käsijarrukäännös etujarrua käyttäen polkimilla seisten. Kyllä kääntyi mutta viimeisen kerran ja mies putosi. Vaihdoin pyörää. Sopiva vauhti alamäestä ja kuvaaja valmiina. U-käännös takajarrulla kurvaten. Hieno juttu, mutta kuvaan tuli syksyn kuivattamia horsmia. Rauhoittelin arpityrää toista tuntia. Nyt oli tehtävä uusi ja selkeä ratkaisu. Oivalsin, että on parasta antaa vaikeat taitotemput taitaville. Muistin nähneeni viime vuosituhannella partaisen ukkelin, joka työnsi pyöräänsä kaatopaikalta päin. Pyörän päälle oli kasattu mahtava metallikuorma. 27

Pikajalka 31

Pyörän vanteisiin oli sidottu rautalangalla paksua köyttä. Kumeja ei ollut. Edessä oli iso alamäki ja ukko nousi pyörän selkään ja laski alas. – Ikäni ja terveydentilani huomioonottaen päätin tehdä samanlaisen tempun, mutta kahdella tyrällä. Lastasin ehjimmän pyöräni kyytiin kolmen pyörän jäännökset, sivulaukut ja sorkkaraudan ja ajoin turvallisesti kuormaa puolensataa metriä. Haastan täten seuraavan vanhan velon Markku Sarastamon Iittalasta esittämään temppunsa sanoin ja kuvin.


Ajettua tietä

RAJUILMA SAATTOI SOTKEA TAITTOPYÖRÄAJOJA

Vanhojen Velojen 20-vuotisjuhla-ajelua 7.6.2014 Kangasalla saattoi latistaa edellisenä ehtoona riehunut paikallinen Kustaanpäivän myräkkä. Odottamamme karavaanarien pyörät eivät intoutuneet lähtemään mukaan. Kaksi taitettavaa pyörää plus kolmas Mobiliassa sentään olivat liikkeellä: Markku Lahtisen Brompton sekä Kalevi Lepon Kuwahara. Jäykkärunkoisilla pyöräilivät Ilkka Kyttälä ja Olli Lehto Reijonlaisilla sekä Eero Lehtonen Hermeksellä ja Marketta Lepo Pyrkijällä. Olli, Eero, Marketta ja allekirjoittanut sekä Mobiliaan mukaan ehtinyt Olavi Smolander polkivat aikanaan jo ensimmäisissä ajoissa. Ajelun taukopaikalla kilisteltiin ja taannoisia muisteltiin mehumukilla. Mobilian tauolla osallistuttiin museoajoneuvopäivään. Yhteiseen potrettiin ehtivät kirppiksen pitäjät Hannu Salokannel (vas.) ja Jaakko Hätönen (oik., taitettavalla); yhdessä Ollin (takana vas.) ja Eeron kanssa. - Kalevi Lepo

SARKA-AJOT MEREN RANNALLA

Vanhojen Velojen vuosikokous pidettiin Eiran rannassa tuulisena lokakuun päivänä. Kerhon hallitus jatkaa lähes aiemmassa kokouksessaan. Toiminta on asettunut uomiinsa. Perinteiset Sarka-ajot nauttivat yleisön suosiosta, kun pääkaupunkiseudun vanhojen pyörien harrastajat tulivat vahattuine viiksineen lähtöpaikalle. Tilaisuuden luonteeseen sopi tyylikkäiden asujen lisäksi pyörien tyylikkyys. Nähtävillä oli 50-lukuisten arkipyörien lisäksi uutta ja vanhaa eksotiikkaa, kinneriä, custom bikea, retrokilpuria BMXää, tandemia; oli verkaa, sarkaa, tweediä, villapaitaa ja punaista kaulahuivia. Kierroksella ajettiin pitkin baanaa, jota tänä vuonna on ajanut jo 700000 pyöräilijää, ohitettiin kauppatori ja esplanadi, käytiin Senaatintorilla kuvassa ja päätettiin päivä Classic Biken pyöräkauppaan, jonka tyylikkäät tuotteet sopivat tilaisuuden luonteeseen erinomaisesti. Hyllystä löytyi lisää tweediä päälle pantavaksi. Kauppias oli varautunut juhlavaan tilaisuuteen erinomaisin tarjoiluin, joista arvovaltainen joukko sai vatsansa täysi ja mielensä hyväksi. - ML

OIKEAT VANHAT VELOT

Ennen oli miehet rautaa, lauletaan. Rautamiehiä on edelleen, todettiin elokuulla Kangasalla, kun ikäluokkien Suomen mestaruuksia tempo-ajossa oli jaossa. Ikämiesluokissa oli osanottajia niin paljon, ettei podium-paikkoja kaikille piisannut. Yli 75-vuotiaat ajoivat 20 kilometriä, mutta yli 80-vuotiaille 10 kilometriä nähtiin riittäväksi. Lähtöviivalle ilmaantui neljä tiukkoihin lycra-asuihin sonnustautunutta miestä hienoine pyörineen. Kunnioitetusta iästä huolimatta herrat ajoivat korkealle rampille ja napsauttivat ajokengät lukkopolkimiin. Vain yhden jalkaa jouduttiin avittamaan polkimen päälle. Peräänantamattomuuden pääasiallinen tehtävä on kestää kärsivällisesti vastoinkäymiset, joihin ei ole parannuskeinoa. Pyöräilykärpänen ei ole pahimmasta päästä vastoinkäyminen, mutta parannuskeinoa siihen eivät nämä miehet olleet löytäneet, vaan lähtivät peräänantamattomasti ajamaan Liuksialan vainioiden poikki kulkevaa tietä. Katsojat tunsivat olonsa etuoikeutetuiksi päästessään katsomaan, kuinka historian siivet havisivat miesten kiitäessä ohi. Vuosikymmenten hurtti huumori yhdisti heitä, enää ei ollut tarvetta taistella mestaruuksista tai ennätyksistä, vaan nauttia matkasta ja tuulen vilvoituksesta. Ilo ja tyytyväisyys loisti myös ajajien kasvoilla. Ajoon osallistuivat Sauli Uusi-Kokko, Markku Puskala, Henrik Anthoni ja Teuvo Hillebrandt, joka on tunnettu paremmin nimellä Louhivuori. Nopein heistä suoriutui matkasta alle 20 minuutin eli nopeudella 30 km/h, nautiskelijoilla meni liki puoli tuntia. Likimain samaa vauhtia ajoivat 14-vuotiaat tytöt. - ML

Pikajalka 31

28


Ruotsi CYKELHISTORISKA

CHF:n nykyinen, tuoreehko puheenjohtaja Henrik Jakobsson aktivoi uutterasti Velocipedenin pääkirjoituksissaan jäsenistöä tapahtumiin. Vipinää ja kasvua onkin syntynyt, ei vähiten yhdistyksen Facebook-sivuilla. Kirjautuneita harrastajia oli huhtikuulla 444, alkukesän tuorein lukema on 757. Yhdistyksen logoa on kesän kuluessa uudistettu, valittu kahdesta vaihtoehdosta äänestyksen tuloksena lähes alkuperäisen kaltainen. Kuvan käsiteltävyys sähköisessä mediassa on ollut uudistuksen lähtökohtana. Pyöreästi kolmannes jäsenistöstä ei ole maksanut viime vuonna 250 kruunun jäsenmaksuaan. Hallitus on linjannut, ettei Velocipedeniä lähetettäisi enää maksamattomille. *** MAALISKUUN lehden n:o 57 pääartikkeli on Den svenska velocipedbanan, Lars Fridénin kymmensivuinen selvitys Ruotsin velodromeista, pyöräilyä varten rakennetuista harjoittelu- ja kilparadoista. Artikkeliin sisältyy luettelo lähteistä sekä seikkaperäiset tiedot viidestätoista eri areenasta. Fridénin artikkelia täydentää Mikael Granbergin kirjoitus Falunin velodromista; tätä pidetään Ruotsin ratapyöräilyn keskuksena. Muuta: Kerrassaan hieno tuotantotekniikan kuvakertomus on poimittu lehteen vuoden 1946 Crescent-katalogista. Markku Lahtinen haastaa Pikajalassa 2/2014 vanhoja veloja temppukisaan (ja onkin jo saanut haasteelleen vastakaikua). Kilpailun ulkopuolelta

esiteltäköön Velocipeden 57:n takakannen seuraava temppu: fillaristi polkee pyörää vasemmalla ja ohjaa sitä oikealla jalalla. Samalla hän nauttii kahvikupposestaan oikealla kädellä ja silmäilee aamulehteä kuskaten sitä vasemmassa kädessään. Ja eikö mitä: tuorein, syyskuun Velocipeden panee vielä paremmaksi; se kuvaa kolmen pyöräilijän kimppakeulintaa. *** LEHDEN (58) näyttävin artikkeli on Andreas Bengtssonin käännös ja muokkaus Peter W. Cardin kirjoituksesta koskien polkupyörien karbidi- ja öljyvalaisimia. Juttu käynnistyy lamppujen alkuhistorialla (ensimmäinen Lucas-valaisin tehtiin 1879), ja se kytkeytyy Microphote-lampun patenttisuojaukseen ja mallin kopioimiseen. Vanhojen karbidi- ja öljyvalaisimien kerrotaan olevan suosittuja keräilyn kohteita, muidenkin kuin pyöräharrastajien keskuudessa. *** CHF:n eräänlainen edeltäjä on ollut 1973 perustettu ja 1999 lakkautettu Svenska Höghjulningsällskapet, Ruotsin Korkeapyöräseura. Siitä on syyskuun lehdessä (59) Gert Ekströmin kirjoittama pieni historiikki. Lehdessä on kosolti muutakin kiinnostavaa, johon allekirjoittanut lupailee palata ensi vuoden puolella. Arviointia lopuksi. Joulukuulla 2008 uuden kuosin saaneet Velocipedenit (yhteensä 15 numeroa) kisaavat keskinäisessä prameudessaan. Lehtien aukeamista näyttävät musta-valko-ruskea-sävytteiset olevan väriaukeamien kanssa kuta kuinkin tasaluvuissa. Kansista useimmat ovat mustavalkoisia. - KL

SATAKUNTA PYÖRIÄ NAKKILAN KIRKON VAIHEILLA

Olin viime elokuulla Pirkka-Hämeen Jätkäperinne ry:n ohjelmaryhmän mukana Nakkila-Seuran vuosittain järjestämässä , vanhoja vehkeitä ja työtapoja esittelevässä Tappura-tapahtumassa kirjonkylän museoalueella ja sen lähiympäristössä.

29

Pikajalka 31

Ulkomaan velot

Sarka-ajoissa Senaatintorilla oli monenlaista menijää. Yksi oli yhteinen: kursailematon tyylikkyys.


Kerhokuulumisia Pinnojen välejä

Koonnut Risto Lehto

Talvikelin työmatkapyöräilystä

Eri lähteiden mukaan kasvava joukko suomalaisia tekee työmatkansa polkupyörällä myös talvella. Vaikka nastarenkaat ja jalkineiden liukuesteet ovat myös yleistyneet, tavallisin pyöräilyturma on kaatuminen tai liukastuminen. Tapaturmavakuutuslaitosten liiton tietojen mukaan vuoden 2012 talvikuukausina sattui pyöräilijöille noin 1700 korvattavaa työmatkatapaturmaa. Neljä viidestä oli kaatumisia tai liukastumisia. Liikenneturva korostaa, että talvella pyöräilijän ihan ymmärrettävästi on erityisen tärkeää tehdä itsensä näkyväksi. Pyöräilijä tarvitsee talvihämärässä huomioliivit, heijastimet, etuvalon ja mielellään myös takavalon. Yleensä ne, jotka pyöräilevät talvella, ovat kokeneita pyöräilijöitä ja heillä on varusteetkin kunnossa, kertoo yhteyspäällikkö Varpu Tavastsjerna. Demokraatti 24.2.2014

Tarpeelliset tutkinnot

Kirjailija/toimittaja Erkki Kanerva on jossain lukemassani jutussa pohtinut sitä, kuinka nykymaailmassa pärjäilläkseen pitää olla suoritettuna joku tutkinto. Liikennekin on mennyt semmotteks, että jalankulkijatkin kaipaisivat jotain koulutusta. Jonkinlainen koipeliinin ylempi loppututkinto saattas pelastaa kävelijän jäämästä auton alle. Ja alemmalla tutkinnolla vois ehkä juuri ja juuri välttää sen, ettei päälle aja polkupyörrä. Pyöräilyn ja ratsastuksen ero Tunnettu pankkimies ja ratsastaja Christopher Wegelius lopetti urheilun kilpailu-uransa 2001. Pankkiuransa jo ennemmin. Hänen poikansa Charly, josta isä oli odottanut myös

ratsastajaa, päätti urheilu-uransa 2011. Hän oli ajanut ammattipyöräilijänä isossa ja arvostetussa Mapei-tallissa Englannissa. Hän kirjoitti ammattipyöräilystä rehellisen kuvauksen ”Domestique” (ranskaa, suoraan käännettynä palvelija. Suomessa puhutaan apuajajasta). Kirja oli myydyin pyöräilykirja Englannissa 2013. Pyöräilyn valitsemisesta lajikseen Charly on sanonut sen olleen osin ilmeistä isäkapinaa: ”Halusin tehdä jotain täysin päinvastaista, kuin isä. Pyöräily oli siinä mielessä paras vaihtoehto.”. Kun haastattelija on todennut, että eikö ratsastus ja pyöräily ole lähes sama asia, istutaan satulassa ja …? ”Ei missään tapauksessa”, puuskahtavat isä ja poika yhtä aikaa. ”Hevonen on elävä ja lämmin. Pyörä on kuollut ja kylmä. Pyörä on vain väline”. Aamulehden Kasvot-liitteestä 10.11.2013

Liekö tarpeeksikaan

Oli aika, kun Alkossa asioiva tarvitsi kaupan tekoonsa valtion vuosittaisella veromerkillä varustetun ostokortin ja kertaostosten määrä oli rajattu väkevien viinojen osalta kahteen ”kirkkaaseen” ja kahteen värilliseen (4 x ½ litraa) pulloon. Noina aikoina Kammosen Nestori Maakeskin kylästä oli polkupyöräillyt Lahteen kymmenien kilometrien matkan tämän alan kaupantekoa varten. Kun oli tulossa pientä vuosijuhlaakin ja kaupunkireissun teko pyörällä ei niin vaivatontakaan ollut, Nestori keplotteli aina Alkon myymälän tienoilla roikkuvien ystävällismielisten kansalaisten avulla reppuunsa pari ylimääräistä pulloa. Heti kotimatkalla hän Vesijärvi–Loviisa-radan ylitettyään erään varastorakennuksen takana aloitti varmistelun, että ostokset olivat onnistuneet. Kuinkas sattuikaan, heti Kärpästenmäen jälkeen oli ”lentävien” ratsia. Nestorin reppu tarkastettiin, kun henkikin vähän haiskahti ”pahanmakuiselle”. ”Täällähän taitaa olla vähän liikaa”, totesi poliisimies. Tähän tuumasi Nestori ilmeisen rehellisesti: ”Pahaa pelkään, ettei piisaakaan.”.

a Pyörä Nakkilan kirkon vaiheilla

Olin viime elokuulla Pirkka-Hämeen Jätkäperinne ry:n ohjelmaryhmän mukana Nakkila-Seuran vuosittain järjestämässä , vanhoja vehkeitä ja työtapoja esittelevässä Tappura-tapahtumassa kirjonkylän museoalueella ja sen lähiympäristössä. Eräässä katoksessa silmäni osuivat vanhaan loistokuntoiseen polkupyörään. Minulla ei ollut kameraa, mutta olin nähnyt erään järjestäjiin kuuluvan kaverin näppäilevän kuvia mm. meistä esiintyjistä. Niinpä pyysin häneltä palvelusta. Nostimme pyörän viereisen aitan seinälle, kamera käyntiin ja kotiin tullessani tietokoneellani oli muutamia otoksia kaunottaresta. Sen puuvanteet ja puiset lokasuojat olivat hienosti säilyneet, tyylikäs satula samoin. Polkimet olivat kuluneet ja pumppu kadonnut. Hyväkuntoisen näköiset renkaat olivat erään kuvaustilanteessa paikalla olleen asiantuntijan arvelun mukaan sota-aikaista korvikekumituotantoa. Keskiön ja taka-akselin rattaiden hammastus ja ketjujen rakenne olivat minulle täysin outo. Keskiössä joka toinen hammas oli pitkä ja joka toinen oikeastaan vain matala nystyrä, jonka virka lienee vain ketjun ohjaus. Asiantuntijoille se ei liene mikään erikoinen ratkaisu. Nimikilpeä tavanomaisesti ohjausputkessa ei jälkien perusteella luultavasti ole ollutkaan. Etuhaarukan niklatuissa olkapäissä oli jo hiukan vaikeasti luettavissa kaiverrus ”Stearns”. Tai lähimain niin. Nakkilassa parin päivän oleskeluni aikana sain vihjeen, että järjestävän seuran puheenjohtaja Hannu Ranne tietää pyörästä enemmän. Etsin hänet käsiini ja kuulin sen historiasta. Pyörä on valmistettu Yhdysvalloissa New Yorkissa luultavasti 1920-luvulla. Kaupunginosankin Ranne oli kuullut, mutta ei muistanut sitä tältä seisomalta. Ensimmäinen omistaja oli ollut Satalinnan Tubekuloosisairaalan ylilääkäri Väinö Horelli. Noin 50 vuotta sitten kertojan nuori sukulaispoika oli ostanut pyörän itselleen huutokaupalla yhdellä markalla, jonka rahan Horelli kuitenkin palautti nuorelle uudelle omistajalle. Kuluneena kesänä tuon aikuistuneen ja jo kuolleenkin omistajan leski lahjoitti pyörän Nakkila-Seuran kokoelmiin. Jos satutte joskus Nakkilan kirkon vaiheille, poiketkaapa vilkaisemassa pyörää ja muutenkin näyttävää kotiseutumuseota. Vaikka kirkko ei ole se, jota vanhassa sanonnassa tarkoitetaan, vaan 1930-luvun funkkisluomus. Mutta vaihe on aivan sama. Risto Lehto

Pikajalka 31

30


Huoneentaulu Teksti Markku Lahtinen

Vo i t t o V i k a i n e n (1912–1985) oli vehmaalainen taidegraafikko, joka tunnetaan primitivistisistä puupiirroksistaan. Voitto Vikainen on yksi kolme taiteilijaveljeksestä, kaksi muuta ovat kuvanveistäjä Jussi Vikainen ja Olavi Vikainen.

Vo i t t o V i k a i n e n opiskeli Turun Taideyhdistyksen piirustuskoulussa vuosina 1930-luvulla. Hänen teoksiaan oli esillä ensimmäistä kertaa Turussa 1941. Voitto Vikaista pidetään yhtenä 1940-luvun keskeisenä puupiirroksia tekevänä taiteilijana Vilho Askolan, Ina Collianderin ja Erkki Tantun ohella. Vikaisen primitivististen puupiirrosten aiheet olivat usein uskonnollisia ja kansantaiteeseen liittyviä. Puupiirrosten ja muiden kohopainotekniikoiden käyttö Suomessa lisääntyi 1930-luvulla, kun Taideteollisuuskeskuskoulussa aloitettiin käyttögrafiikan opetus. Puu- ja linopiirrokset lisääntyivät metalligrafiikan oheen. Värejä käytettiin kohopainotöissä enemmän kuin metalligrafiikassa. Väriskaala oli usein alasävyinen. Kirkkomatka on Vikaisen ilmaisulle, mutta myös ajankohdalle tyypillinen. Aihe on sekä uskonnollinen että kansanomainen. Työssä on käytetty värejä, jotka eivät kuitenkaan hehku. Tummat naiset ovat seisattuneet kirkonmäelle. Aiheesta tulee ensinnä mieleen Albert Edelfeltin teos Ruokolahden eukkoja kirkonmäellä. Siinäkin neljä rahvaan naista huivit päässään keskustelevat kirkon edustalla. Vikaisen työ on tunnelmaan hartaampi. Eukoilla on mustat puvut ja mustat päähineet, ja mieleen tulee, että

31

Pikajalka 31

ollaan menossa hautajaisiin tai pitkäperjantain messuun. Pari sanaa on kuitenkin pysähdyttävä vaihtamaan. Vikaisen sommitelma on vahva. Pyörien suunta johtaa katseen voimakkaasti taulun sisään. Ensimmäinen pyöräilijä kääntää katseen linjan kohti työn keskustaa, missä erottuu tapulin kellonluukkujen punertava väri, joka toistuu kuvassa vain pyörien kissansilmissä. Hahmot täyttävät melkein koko kuva-alan ja jättävät vaakasuuntaisia linjoja toistavan kirkon varjoonsa. Huivien hapsut tuovat vastakohtaa laajoina, yhtenäisinä pintoina kuvatuille mekoille. Polkupyörät on kuvattu hyvin yksityiskohtaisesti varsinkin tekniikan rajoitukset huomioon ottaen. Pinnat, kapat, rattaat ja tavaratelineet virsikirjoineen erottuvat herkin viivoin piirrettyinä. Takalokasuojan valkoiset perät ja punaisina vilkkuvat kissansilmät ovat suorastaan hauska elementti muutoin pidättyvässä teoksessa, onhan kirkkoa ympäröivät puut ja niittykin kuvattu yksinkertaisina oliivinvihreinä pintoina.

Voitto Vikainen, Kirkkomatka. Puupiirros 38x39 cm.1960


V I E S T I N V I E J Ä T Eläydy, tunne ja herätä unohtuneet muistot ja historia eloon Katso oheisohjelma www.postimuseo.fi 10 €/4 €, Alaverstaanraitti 5, Tampere

Pikajalka 31

32


Millions discover their favorite reads on issuu every month.

Give your content the digital home it deserves. Get it to any device in seconds.