Pikajalka 38

Vanhatvelot.org

3/2016 6 €

Vittorion pyörämuseolla tavattiin Lähdettiin mökille pyörällä Kälviän mestarit juttutuulella 1

Pikajalka 38

No johan tempun teki TEMPPU OSA 8. Etupään tasapainottelu paikallaan Teksti Markku Lahtinen Kuva Ritva Lahtinen

Pannaan poljin ala-asentoon, etupyörä poikittain, nojataan pyörään sitä tarpeen mukaan kallistaen, otetaan toisella kädellä kiinni ohjaustangon mutkasta ja toisella etupyörästä. Nostetaan jalka polkimelle ja avitetaan toisella jalalla tasapainoa.

Temppu soveltuu kaikille, myös aloitteleville pyöräilijöille tai jo ehtoopuolelle ehtineelle.

Pikajalka 38

2

Pääkirjoitus

Kenelle tiet tehdään

O

nko maanteile jyrsityt tärinäraidat todellakin sitä varten, että voi rauhassa nukkua ratissa ajamatta ulos tieltä.”Oman työajoni nämä urat ovat pelastaneet monet kerrat vaikka täysin valveilla on oltu”, kertoo rekkakuski ja useat muut kommentoijat säestävät ja toivottavat pyöräilijät muualle pyöräilemään autoilijoiden tieltä tärinäraitojen takia yliajetusta pyöräilijästä tehdyn lehtijutun kommenttipalstalla.

Mitä helvettiä, onko tiet vain autoille. Ajetaanko autoja unissaan. Hyvin kuvaava asenteelle on monessa kommetissa toistunut ajatus: Täysin valveilla on oltu koko ajan, mutta silti tärinäraita herättää, kun on vähällä ajaa ulos tieltä. Ei näytä olevan valveilla nämä henkilöt edes kommentteja kirjoittaessaan. Tiehen jyrsittyjen, painettujen tai valettujen tärinäraitojen virallinen nimikin järkyttää, ”Heräteraidat”. Miten voi olla mahdollista, että maantietä kaupunkien väleillä ajeleeautoilijoita, jotka nukkuvat pätkinä ja heräävät vain auton tärinään ohjaamaan sen takaisin tielle. Tärinäraidat mahdollistavat tämän ja opettavat ihmiset ajamaan yhä välinpitämättömämmin.

Jos tiellä liikkuisi vain autoja samalla nopeudella, tässä ei olisi varsinaista ongelmaa, sen kun vain nukuttaisiin ratissa tärinästä tärinään. Tärinäohjattu autoilija ja matkapyöräilijä on kuitenkin erittäin onnettomuusherkkä yhdistelmä. Useita kuolemaan ja vakaviin vammoihin johtanutta pyöräilijöiden yliajoa niiden muutaman vuoden aikana, joina tärinäraitoja on Suomessa kokeiltu. Nukkuautoilijoiden lisäksi samaa tietä käyttävät myös matkapyöräilijät, jotka eivät 30 sentin tärinäraidan takia mahdu ajamaan alle puolimetrisellä pientareella, eikä tärinäraidan polkupyörälle aiheuttaman ohjausta vaikeuttavan tärinän takia, kykene vauhdissa väistämään tärinäraidan yli pois ajoradalta tärinäraitaohjatun nukkuvan autoilijan tieltä. Ilman törmäystä selvitään vain tuurilla, jos nukkuautoilija sattuu olemaan uniensa välissä hereillä.

Miten on mahdollista, että Liikennevirasto on tällaisia tärinäraitoja päätynyt suosittelemaan ja ELY-keskukset niitä innolla rakentavat. Liikenneviraston oman tutkimuksen mukaan pientareen puolen tärinäraidat aiheuttivat 36% enemmän suistumisia vasemmalle puolelle tietä. Pientareen herätemerkintä siis herätti kuljettajan niin syvästä unesta, että tämä herätessään ohjasi vastaantulevan kaistalle ja päätyi vielä ojaan vastakkaiselle puolelle. Äärimmäisen vaarallista täysin syyttömille vastaantulijoille. Perustelut pientareen puolen tärinäraidalle ovat kestämättömät. Silti niitä rakennetaan.

Varsinainen paholaisen keksintö ovat pientareen puolen tärinäraidat, mutta myös keskiviivan tärinäraidat vaarantavat hitaan liikenteen. Tärinäraidalle ei ei autoilija niin mielellään aja, joten hitaan liikenteen ohittamiset tehdään tarpeettoman läheltä. Taas iso riski, joka aiheutuu kalliisti rakennetuista tärinämerkinnöistä tiellä. Pientareen puolen tärinäraitaa ei pitäisi laittaa tielle, jossa pientareelle ei tärinäraidan oikealle puolelle ei jää yli metrin levyistä kelvollista aluetta ajaa myös kolmipyöräisellä polkupyörällä.

Onko oikeasti tarpeen pitää nukkuvat autoilijat tiellä. Eikö olisi turvallisempaa päästää nukkuvat autoilijat nukkumaan ensimmäiseen puskaan, kuin pitää heidät tiellä nukkumassa ja aiheuttamassa vaaraa muulle liikenteelle.

Jori Montonen päätoimittaja

3

Pikajalka 38

Naisia, miehiä ja pyöriä

PELLAVISSA AJETTIIN ennen vanhaan. Vanha kuva kertoo pyöräilevistä naisista ja heidän taka-alalle vetäytyvistä sulhoistaan. Kuva vahvistaa näkemystä, että pyörä ei ollut Suomessa ylhäisön leikkiväline vaan palkollisten työkalu. Pää- ja esiliinoihin pukeutuneet naiset ovat

sattuneet samaan kuvat lakkipäisten työmiesten kanssa.

Kesäkuun lopulla Vanhojen velojen Pellava-ajoissa nähtiin hienompaa retonkia, pellavaa ja nahkaa. Ilkka Kyttälä on soittimensa kanssa valmiina nousemaan isopyöräisen selkään.

Päivi ja Esko Kuikka poseeraavat

Tallipihan Suvi-Vintage-päivien yleisömerelle, mutta Hannu Salokannel hämäläisenä vielä pohtii mihin joukkoon liittyisi ajamaan. Pellava-ajot kerää vuosi vuodelta enemmän ajajia kiertämään Tampereen keskustan puistokäytäviä ja rantoja.

Pikajalka 38

4

Pakina

Päivän sana: brexit Teksti ja kuva Ketjupolttaja

Brexit on tarpeen toistaa. Pitää saada saarivaltion ulkopuolinen maailma nousuun myös pyöräilyssä. Kyllä ihan riittäisi, että englantilaiset pärjäävät Englannin ympäriajossa. Ei tarvitse tämän tästä kiertää Ranskan ja Espanjan ympäri valtiaan lailla.

Ja entäpä nämä olympiakisat velodromilla?

Toiset eivät saa edes edustajiaan kilpailemaan, kun Englannille tarjotaan monta paikkaa. Eivätkä nämä ymmärrä jakaa mitalien kantamisen taakkaa toisten kanssa kun itse pitää saada kaula täyteen. Oli lajina sitten joukkuetakaa-ajo tai pareittain piiloon niin ettei kukaan hae.

Brexit, sanon minä, ratkaisee ongelman kaikkia tyydyttävällä tavalla. Ja vaihteen vuoksi asiasta voidaan järjestää äänestys Englannin ulkopuolella. Kyllä minä luulen, että Ranska ja Italia, jotka minun nuoruudessani hallitsivat velodromia, äänestävät vankasti brexitin puolesta. Ja Uzbekistan ja Kolumbia.

Entäpä suomalaiset? Kyllä niin monta englantilaista on päässyt kiilautumaan suomalaisten eteen, etteivät ole tämän katajaisen kansan kasvatit päässeet näyttämään näppejään perävaloista puhumattakaan.

Ei edes Kainalniemen Elmo ottanut osaa keiriniin, vaikka olisi varmasti voittanut. Hyvin olisi voinut antaa tasoitusta kaatumalla takasuoralla ja silti ehtinyt ensimmäisenä maaliin.

Tämän vuoden maantiepyöräilyn MM-kisat ovat juuri edessä. Voittoja odotetaan ainakin Slovakiaan ja Puolaan ja muutamiin muihinkin vanhoihin pyöräilykulttuureihin. Etelän ilmanala Dohassa saattaa kuitenkin tehdä tepposet ja panna hikivanan virtaamaan 5

Pikajalka 38

selkää pitkin semmoista vauhtia, ettei pullonjakelu riitä täyttämään janoisien ajajien tarpeita.

Mutta tällä kohtaa meillä on ylivertainen etu muihin ajokulttuureihin nähden. Sauna on totuttanut suomalaisen urheilijan villinä virtaavaan hikeen ja selkää nöyryyttävään kuumuuteen. Löylyn suhina muistuttaa vinhasti pyörivän vapaarattaan surinaa, ja kerta toisensa jälkeen naamalle lyövä höyry on kuin eteläinen sadekuuro, joka käy kimppuun iltahämärissä maalisuoran avautuessa kuin valaan kita kisailevan pyöräilyjoukon eteen.

Pentti Haanpää on jo taannoin kuvannut raadollisesti saunan käyttöä pyöräkisoihin valmentautumisessa. Pyöräilyunionin herrat valmentajat eivät ole mielestäni riittävästi hyödyntäneet tätä fiktion kautta tarjottua konstia, joka on niin kaukana dopingista kuin nuotiolla käryävä makkara on valkoiselle pöytäliinalle katetusta hummeri-illallisesta, vaan ovat tyytyneet Pohjanmaan vastatuulten antamaan haljuun harjoitukseen. Vaikka Kälviältä on saatukin muutamia vallan kelvollisia edustajia Olympian alttareille, saavutukset ilman saunaharjoittelua ovat jääneet jokseenkin vaatimattomalle tasolle. Vaikka onhan aina muutama ranskalainen ja italialainenkin joutunut keskeyttämään, ei sen puoleen.

Turhaan luotetaan ajovastuksiin ja ylämäkivideoihin. Nyt on tarpeen nostaa pyörä saunan kattoon ja tarttua löylykauhan varteen. Kun yksi lyö löylyä, toinen puhaltaa kuumaa selkään ja kolmas viskoo kylmää vettä päin naamaa, luodaan oikea etelämaan kilpailutunnelma niin että palmut vain puuttuvat.

Onko lähtijöitä?

Pikajalka 3/2016 2

No johan tempun teki

3 Pääkirjoitus 5

Pakinaa

22

7 Summaries Vanhat velot museossa

10 Testattua 11

Ulkomaiden velot

12

Viialan velopajasta

He olivat sankareita kaikki

Pojat ottivat pyörät alleen ja lähtivät mökille. Jussi Suomala kertoo, mitä ehti tapahtua ennen kuin oltiin ehditty Helsingistä Saarikyliin ennen vanhaan.

6 Sisältöä

8

14

Pinnojen välejä

23 Kerhokuulumisia 24

Porukalla ajoivat kisoihin

Kälviän kilpapyöräperinne elää voimakkaasti. Ainakin vanhojen kuskien muistossa. Markku Lahtinen kävi kuuntelemassa Matti Herrosen ja Raimo Luodon kertomuksia.

30 Pyöräpajalta

Uusia pyörämerkkejä syntyy edelleenkin. Suuria sarjojakaan ei tarvitse valmistaa, kuten Esa Aallas kertoo Viialan pyöräpajasta.

31 Huoneentaulu

Raimo Luoto ja Matti Herronen (penkillä) kertovat, mestaripelimanni Erkki Lassila, vanhavelo Timo Mämmi, Tapio Lampela ja Taisto Hankaniemi kuuntelevat.

PIKAJALKA on pyörävanhusten äänenkannattaja, joka ilmestyy neljästi vuodessa. ISSN 1457-5566 16. vuosikerta nro 38 KUSTANTAJA: Vanhat Velot ry INTERNET: www.vanhatvelot.org PANKKIYHTEYS: FI3180001670851881. JÄSENYYS Seuran jäseneksi voi ilmoittautua s-postillla mr (at) sci.fi tai puh. 040 550 4428 jäsenmaksu 25 e sisältää Pikajalan tilausmaksun PAINOS: 300 kpl PAINOPAIKKA: Keuruskopio, Keuruu IRTONUMERO: 6 euroa esim. Mobiliasta tai Vehoniemeltä. Jäsenille lisänumerot 4 e. VUOSITILAUS 20 euroa.

TOIMITUS

PÄÄTOIMITTAJA: Jori Montonen, Kulmakatu 37, 33 500 Tampere, jori.montonen@tut.fi, Puh. 0400 965049 TOIMITUSSIHTEERI: Marko Eriksson ART DIRECTOR: Markku Lahtinen TOIMITUSKUNTA: Risto Lehto, Mikko Råberg (talous) LEHTI ILMESTYY SEURAAVAN KERRAN: 4/2016 joulukuu, aineiston jättö 10.11.2016, 1/2017 maaliskuu, aineiston jättö 10.2.2017 MATERIAALI: Lähetä julkaistavaksi tarkoitettu materiaali osoitteeseen markkuwlahtinen (at) gmail.com. Sähköinen materiaali mieluiten .rtf ja .doc (teksti) ja kuvat aina erikseen .jpg -muodoissa. Lehti ei vastaa yksitPikajalka 38 6 täisten kirjoittajien näkemyksistä ILMOITUKSET: Pikkuilmoitukset maksuttomia jäsenille. Takasivu 150€, muut ilmoitukset sopimuksen mukaan.

Summaries Translation Tiina Alestalo

They used to ride together to races The municipality of Kälviä in Central Ostrobothnia is one of the most well-known cycling locations in Finland. High Ostrobothnian ambition combined with a good cycling environment have repeatedly raised locals into Finnish champions and even into Olympic competitors.

Our editor met two ex-racers, Matti Herronen and Raimo Luoto, on their home ground, pp. 24–29.

The old competitors were brimming with stories and memories of their times together at the turn of the 1950s and 60s. Herronen was drawn to racing at the age of 16 as he was always the best of the lot on their rides to movies. Movie theaters were 15 kilometers away in Kokkola, so both speed and stamina were a must. Herronen borrowed a racing bike whose owner told him to ride fast – the rear wheel was leaking.

He won his first start, and soon he was winning Finnish junior championships both on track and road.

Herronen persuaded Luoto and a couple of peers to join his training rides. They used to make long rides together and finish by riding around a running track for about an hour. Thus developed both their road and track skills. Coming out of age, the boys turned unbeatable on team pursuits both on the road and on velodromes, where they attended a training camp each summer. Consequently, they won team road champs three times in a row during 1958-60; the second team of their club also did well.

Both Herronen and Luoto took part in Warsaw–Berlin–Prague ”Peace Race”, the greatest amateur stage riding event in those days.

7

Pikajalka 38

Another Finn, Paul Nyman, was the most successful, however, and the Kälviäns were less lucky in races outside Finland: Herronen was a member of the Rome Olympics team. His ride started out bluntly as he got a flat tire on the first kilometer, and the rest of the team pedaled on without waiting.

In the road race, to avoid riding in the ditch he had to ride over a competitor who’d fallen off his bike, and so he was left behind the peloton 20 km before the finishing line.

Yet the men’s reminiscences abound with funny stories about training and races. At one time, Herronen was training on a long ride for a stage race to be held in Sweden when a motorist ahead of him plunged straight into sea. Herronen threw his bike aside and plunged behind to help. He fetched the driver to the roadside who then asked him to save his three kids. Herronen swiftly did as told. Then he spotted further movement in the car, it’s top still floating above water level. He found the wife who’d already taken a gulp, and saved her too. In wet clothes, he rode another 50 kilometers back home. The driver, though, explained to the rescue service how he himself had bravely saved his family from the sinking car, and was awarded a medal for it. As for Herronen, he got sick with bronchitis during the race in Sweden and was forced to retire. But before entirely packing up, he took medicine for bronchitis and rode a time trial of a lifetime. Such were the cures in those days.

On another occasion, tied up with work, Luoto took a train while the rest of the team went ahead by taxi to a competition held in Porvoo. Midway through the journey, he saw his

friends on the platform with their bikes, looking for the right train.

The taxi had driven to a ditch and turned on its top. The men were unharmed, but their bikes needed fixing. ”Great job so far”, Herronen exclaimed. Their bikes were repaired in due time before the competion started.

The guys’ coach was bicycle dealer Arvo Maunumäki, who kept them in check and counted their chances. When Finnish champs were held in Tampere, Herronen had a chance to win time trial on the road as well as on track. Midway through the road race Herronen was riding second, and Maunumäki interrupted his ride. He still got in the track race where he was a more probably champion. And win he did.

The competitions brought the men a lot of friends and sympathizers around the world. After retiring, Luoto and Herronen organized big cycling events, Central Ostrobothnian races, for twenty years. This way they were able to get the best out of their ties with fellow competitors in Finland and abroad.

At the age of 80 plus they are still in form and ride the bicycle, at least the exercise bicycle, while watching bike races on TV.

Matti Herronen, Jorma Ylitalo and Unto Hautalahti in the year of the olympics 1960.

Vanhat velot museossa Teksti ja kuvat Markku Lahtinen

HYVINKÄÄN KESKUSTA henki lauantai-iltapäivän raukeutta. Torin reunalla taidemuseo esitteli Humalan ja Krapulan taiteilijoita laajassa näyttelyssä vanhoille veloille, jotka ovat jo ehtineet humalansa ja krapulansa kokea Olimme jo Raunon kanssa käyneet pyöräilemässä taitelijatovereiden Sallisen ja Ruokokosken ateljeissa, joita niissä viimeksi työskennelleen Terho Sakin tytär ystävällisesti ja vaivojaan säästämättä meille esitteli. Oli hämmentävää nähdä kuinka ahtaissa tiloissa yksinhuoltajataiteilija Tyko Sallinen oli asunut ja työskennellyt vuosikymmeniä, kaukana kaupungista joskin lähellä maantietä. Vanhoja pyöriä ei ollut nähtävillä, mutta uskoimme taiteilijoiden niitä käyttäneen.

Pyörämuseolla oli tungosta

Mutta nyt odoteltiin päivän päätapahtumaa, käyntiä Vittorio Gianninin pyörämuseossa. Taidemuseossa kyllä tiedettiin, että pyörämuseo on poikkeuksellisesti auki, ja oppaat olivat innoissaan: kerrankin jotakin erikoista esiteltävää. Meitä oli jo hyvä joukko veloja torin reunalla odottamassa matkanjohtajaa, Vinhan

Anttia. Niin kertoi Anttikin meitä kaivanneensa, ja yhytimmehän me lopulta toisemme oikeassa paikassa.

Museo oli keskustasta pari kilometriä pääkaupungin suuntaan, joten hikilenkkiä tästä ei tullut.

Melkoinen yllätys oli havaita, että vanhat velot eivät todellakaan olleet ainoat kävijät! Piha oli täynnä asiasta kiinnostuneita, ja vieraskirja oli päivän mittaan täyttynyt ties kuinka monen aukeaman yli. Kaikilla tuntui olevan kommenttinsa sanottavana joko näyttelyesineistä tai omista pyöräilykokemuksista. Näin oli lehdistötiedote kantanut hedelmää.

Pyöriä ja pyöränosia

Vittorio Giannini esitteli ylpeänä ja hieman hämmentyneenä kokoelmiaan, pyöriä, tarvikkeita, julisteita, viinipulloja ja muuta pyörätriviaa. Välillä hän joutui signeeraamaan keväällä ilmestyneen keittokirjansa eksemplaareja niin, että tuskin ehti pitää erityisesittelyä veloille. Ja oliko tuo niin tarpeenkaan. Kyllähän asiantuntijat tiesivät mistä on kyse.

Kokoelman helmiä olivat Vittorion omat pyörät ajalta, jolloin hän ajoi aktiivisesti kilpaa, Bianchi ja Atala. Pyörien päällä roikkui firenzeläisen pyöräPikajalka 38

8

seuran villainen ajopaita ja lakki. Myös 1800-luvun tavaraa oli tarjolla: englantilainen isopyöräinen nojasi seinään vanhojen julisteiden ja valokuvien alla.

Takahuoneessa oli mainio kokoelma lastenpyöriä ja -istuimia, jotka eivät ole kerääjien päällimmäisiä suosikkeja. Lastenpyörät ovat kuitenkin paitsi hellyttäviä, myös koko genreä kuvastavia. Lapselle on tehty niin kaksi kuin kolmipyöräisiäkin aina vallitsevien tyylisuuntien mukaan. Istuinten kehitys kuvasti hyvin turvallisuusajattelun muuttumista: palli on muuttunut turvalaitteeksi.

Vittorio on kerännyt seinille myös sarjan kiiltäviksi hangattuja lamppuja, karbidilyhtyjä, dynamoita, soittokelloja ja keskiörattaita, sotapolkupyöräjulisteita, sarjakuvia ja tietenkin laatikkokaupalla pyörän etumerkkejä. Pääpaino on suomalaisissa polkupyörissä, mutta muitakin pohjoismaisia ja saksalaisia pyöriä ja pyöränosia kokoelmassa on runsaasti.

Museo on persoonallinen ja kokoelma kerääjänsä näköinen. Se ei ole kattava eikä ainutlaatuinen, mutta kuitenkin erinomainen lisä kovin vähäiseen pyörämuseotarjontaan. Toivottavasti Vittorio jaksaa täydentää kokoelmiaan ja pitää sitä edelleen aika ajoin auki yleisölle, jota se näytti erityisesti kiinnostavan.

Uudenmaantien varrella olevassa varastossa on hyvät tilat Vittorio Gianninin pienelle polkupyörämuseolle. Seinät, katto ja lattiat on täytetty mielenkiintoisesti kuvilla, esineillä ja kokonaisilla, hyväkuntoisilla polkupyörillä.

9

Pikajalka 38

Luettua ja testattua Vittorio Giannini, Marita Joutjärvi ja Satu Nyström: Herkullisten ruokien ja tarinoiden Toscana.

Porvoo 2016

ITALIALAISET RUUAT ovat Suomessa yhtä suosittuja kuin italialaiset kilpapyörätkin. Kotikokeille tarjotaan monenlaisia kattauksia Italian ruokapöytiin.

Aivan kirkkaimpaan kärkeen päässeen Vittorio Giannini ystäviensä kanssa tekemällä kirjalla Herkullisten ruokien ja tarinoiden Toscana. Nimen mukaisesti lähes jokaiseen reseptiin on liitetty tarina Vittorion lapsuudesta tai vielä kauempaa suvun historiasta.

Tarinat eivät juurikaan kerro pyöräilystä, mitä on syytä kummastella, mutta kuvaus Lambretta-retkestä sentään löytyy. Sentään on tarjolla kuva pikku-Vittoriosta mummun polkupyörän selässä.

Kirja tarjoaa kattavan kuvan toskanalaisesta arkiruuasta soppineen, pastoineen, lihoineen ja makeine herkkuineen. Ja kuvat ovat aivan valloittavat! Kirjaan on onnistuneesti yhdistetty kuvia esivanhemmista, vanhoista keittokirjoista, kattauksista pihapuiden alla ja tietenkin herkullisen näköisistä ruoka-annoksista.

Vittorio osoittautuu herkkusuuksi. Italialainen ruoka on tietenkin paljon muuta kuin pizza ja pasta ja minestrone. Vittoriolle mieluisia ovat jälkiruuat ja kakut.

Vähäisen kokeilun perusteella voin suositella ainakin Nonnon omenatorttua, joka on Tarte Tatinin veroinen keikauskakku, mutta hieman vähemmän rasvainen ja hieman enemmän makea.

Vittorio Gianninin, Marita Joutjärven ja Satu Nyströmin tekemä keittokirja on kokonaistaideteos, jossa valloittavat sekä suussa sulavat reseptit, herkulliset tarinat että kiihottavat valokuvat, vieläpä muistoja mieleen tuova tuoksu.

ML Pikajalka 38

10

Ulkomaiden velot Ruotsin Sarka-ajot Bike in Tweed, on kasvattanut suosiotaan vuosi vuodelta. Vintage-asuja ja -pyöriä tuntuu löytyvän toinen toistaan tyylikkäämmiksi kokonaisuuksiksi.

”RUOTSIN VELOT” on Cykelhistoriska Föreningen, pyörähistoriallinen yhdistys, CHF. Velojen puheenjohtajana on vuodesta 2013 alkaen ollut Henrik Jakobsson. Hän myös kirjoittaa jäsenlehti Velocipedenin pääkirjoitukset.

Tuoreimmassa, vuoden 2016 kesälehden kirjoituksessaan Henrik pohdiskelee ja analysoi yhdistyksensä aatepohjaa – haluten ymmärtää, että jokainen lukija on lehden tilaaja sekä myös jäsen – seuraavista lähtökodista: 1. Kaikki pitävät polkupyöristä, moni maanisuuteen saakka. 2. Kaikkien mielestä vanhat pyörät ovat nykyaikaisia, nykypyöriä parempia.

Eikö sitten menneeseen haikaileminen modernin tekniikan maailmassa ja yhä paranevissa liikenneympäristöissä ole turhanaikaista? Allekirjoittanut K.L. pelkistää, ehkä myös kärjistää Jakobssonin tekstiä liikaa. Joka tapauksessa, Henrikin ”silmä pilkahtaen” näkövinkkelistä: 1. Ennen polkupyöriä pidettiin ajoneuvoina.

Nykyään pyörät saavat olla kauppojen sisuksissa harrastuksen ja vapaa-ajan osastoilla.

2. Pyörät maksoivat rahaa, niillä oli hintansa – ja laatunsa. ”Kaupan päälle” -polkupyörillä voi tänä päivänä olla romun arvo.

3. Pyöriä arvostettiin. Niitä ei hylätty ensimmäiseen vikaan, eikä jätetty talven tultua ulos. Vuonna 1949 LM Ericssonin 5000 palkollisesta 3000 pyöräili työmatkansa.

4. Vakiinnuttuaan pyörä merkitsi vapautta: työhön, opintoihin, tavarankuljetukseen, aivan uudella tavalla.

Hyvä vanhan ajan polkupyörä, kartta, evästä, mahdollisesti teltta. Ulkoilmaa, maisemia ja vapautta. Nostalgista haikailua, toki, mutta myös elämyksiä – edelleen. Tällaista pohdintaa Henrik on tarjonnut nyt jo päättyneeksi kesäkaudeksi yhdistyksen jäsenille ja lukijoilleen. Potkua linjaukseensa Jakobsson on saanut CHF:n kasöörilta, Tell Hermanssonilta.

KL

11

Pikajalka 38

Akalle Ukkokin

VIIALAN VELOPAJASTA Teksti & Kuvat Esa Aallas

Akka odottaa hoidon aloittamista.

VIIALAN TYÖPAJAN ohjaaja Ari Salonen pitelee jo käsissään Ukon valmista runkoa. Pajan pyöräverstaassa uusista ja vanhoista jäsenistä koottuja Akkoja rullaa teillä jo puolen tusinaa.

Vieläkö jonakin päivänä Akaalla polkee pareja rinnan Akalla ja Ukolla.

Ensin vanhasta pyörästä esiin hiottu Akan rungon pinta pohjamaalaataan. Sitten koristellaan uusilla ketjuilla, kädensijoilla, satulalla ja polkimilla. Lokasuojat on kunnostettu vanhoista , selvittää Ari Akan anatomiaa.

Ukon prototyypin runko sisältää kiinnikkeet nykyveloista kadonneelle kantokahvallekin, jota harkitaan.

Valmistamme Akkoja ja Ukkoja myös asiakkaan toivomin lisin. Eräs rouva halusi jalkajarrullisen perusmallin sijaan 3-vaihteisen Akan, Ari täydentää.

Ajatus pajan omista pyörämerkeistä virisi parisen vuotta sitten

Ensin tuumimme Mummoa, mutta Akaassa kun ollaan, niin Akka sointui paremmin. Ja tarvitseehan Akka Ukon vai kummin päin se menikään, tuumii Ari työpajan toisen ohjaajan Pekka Siltalan kanssa.

Suuremmasta Toijalasta ja pienimmistä Viialasta ja Kylmäkoskesta syntyi Akaa 2007. Kolmen piipun kyläksi kutsuttua Viialaa koetteli rajusti 90-luvun lama, kun miltei peräkanaa lakkautettiin nahkatehdas, viilatehdas ja vaneritehdas.

Aiemmin kuntouttavan työtoiminnan paja toimi Kylmäkoskella. Sieltä se muutti Viialaan 2015 entisen Tele-talon tiloihin liki komiaa puista työväentaloa.

Vanhojen pyörien entisöinti, kunnostus ajokuntoisiksi sekä peruspolkupyörien huolto ovat osa pajan työkykyä käden taitojen avulla ylläpitävää toimintaa pidempään työttömänä olleille.

Mukana on parhaillaan 38 henkeä, joista muutama on pyörien kimpussa. Pääosin avustamme Akaan teknistä toimea kunnostamalla ja huoltamalla liikuntapaikkoja, leikkikenttiä, puistoja ja koulurakennuksia. Lisäksi korjaamme sähkökoneita ja teemme puutöitä, Salonen selvittää.

Pajan pyöräverstaassa Kimmo Karjalainen huoltaa juuri asiakkaan sinistä Jopoa. Varaosia pursuavilla seinillä roikkuu Ukonkin runko, viereisessä maalaamossa useita pohjamaalattuja.

Kimmon mukaan jotkut ovat tuoneet myös aika vanhan oman pyöränsä huollettavaksi kuultuaan meistä.

- Kun kolmisen vuotta sitten levitimme tietoa vanhojen ja romupyörien noudosta ja vastaanotosta, niitä kertyi nopeasti 250 kappaletta, muistelee Pekka pajan pihalla.

Seinän viertä pitkin seisoo rivissä kymmeniä pikajalkoja

- Sitten hiipui. Kunnes paikallislehti Akaan Seudun keväinen juttu Akastamme viritti tuomaan kymmeniä lisää. Nyt piisaa kunnostettavia ja käyttökelpoisia osia.

Tarpeettomat viedään metallikierrätykseen, Pekka myhäilee.

Mies harrastaa itsekin menopelien, bensakäyttöistenkin, tuunaamista. Näyttäen näytöltä vanhaa Tunturiaan kera lyhyiden ja pitkien valojen dynamolampun.

Pikajalka 38

12

Pajalle ei ole toistaiseksi tuotu oikein vanhoja, ennen sotaa valmistettuja veloja.

Silti joitain 1940 –1950-luvuilla valmistettuja malleja.

Löytyy kauniin ruskehtavaksi patinoitunut Tarmo tai korea 1950-luvun Hopeasauma-naistenpyörä tai 24-tuumainen Tunturi-tyttömalli tai 20-tuumaisia lastenpyöriä, Pekka esittelee pajahallin elokuista valikoimaa.

Useita kymmeniä pajan kunnostamia pikajalkoja on jo myyty kohtuuhintaan.

Käsin tehdyt Akat ja tulevat Ukot lähtevät 80–100 eurolla, muut muutamasta kympistä toiselle sadalle. Emme pyri voittoon vaan katamme tuloilla toimintaa, työkalujen ja varaosien hankintaa, korostaa Ari Salonen.

Lähiaikoina ohjaajat vihjaavat pajasta valmistunevan myös Viialassa käsin tehty Veteraani-malli. Kolmipyöräistä tavarapyörääkin harkitaan. Joten pankaas poiketen vanhat velot!

Viialan Työpaja Kansankatu 1, ma,ti,pe 8–13, ke–to 8–15.

Tiedustelut: Ari Salonen 040 335 3533, Pekka Siltala 040 335 3053

Akaan raitilla keväästä alkaen pyörinyt punavartinen Akka on saamassa seurakseen mustavartisen Ukon. Jos huolii.

13

Pikajalka 38

Ari Salonen Akan selässä.

HE OLIVAT SANKAREITA – KAIKKI Fillarilla Stadista landelle

Teksti Jussi Suomala Piirrokset V. Tonisson

Kevät on pitkällä, koulu lopuillaan ja kaverusten, Atin ja Jussin, ajatukset jo tulevassa kesässä. Edessä on täydet kolme kuukautta huvilalla, kesäjuhlat Kumpulassa, helteiset heinäpellot, ilman paitaa ja paljain jaloin, soudellen ja meloen, uiden ja pyöräillen, Atin perhe Roineen saaressa Vehoniemen Saarenpäässä ja Jussin perhe Roineen saaressa Saarikylien Vassaassa. Kaverukset ovat tunteneet toisensa siitä alkaen, kun poika toisen pojan oppii tuntemaan. He asuvat molemmat Töölössä ja käyvät samaa koulua, aina väliin samalla luokallakin, kunnes toinen jää luokalleen ja sitten taas toinen.

Pikajalka 38

14

Kaverukset

Muutto maalle ja taas syksyllä takaisin on aina melkoinen operaatio. Nyt ei enää onneksi kuljeteta pöytiä ja tuoleja mukana, mutta säkkejä, pahvilaatikoita ja matkalaukkuja on mahdoton määrä. Poikien huolenaihe on kuitenkin polkupyörät. Yleensä pyörät nostetaan Paunulaisen peräkoukkuihin, pyörä pyörän päälle. Ei siitä fillari juuri parane ja perillä pikavuoron pysäkillä Vehoniemen Matkailumajalla saattaa kuski joutua purkamaan montakin pyörää saadakseen alimmaiset Stadissa nostetut fillarit pois. Takuuvarmasti pyörät ovat pölyisiä, mutta mahdollisesti vielä yltä päältä kuraisia, joku osa lommolla, pinna vääntynyt tai vanne soikeana. Kuoppainen soratie ja tärisevä Paunulaisen peräkoukku on huono yhdistelmä pyörälle kuin pyörälle. Vaikka kuskit ovat rautaa, niin linjurit ovat mitä ovat:

Ensin näkyy sauhu

Sitten kuuluu pauhu

Jo näkyy vaunu

Kyljessä lukee Väinö Paunu Jos menee hyvissä ajoin linja-autoasemalle, saattaa saada maaniteltua mukavan kuskin nostamaan fillarin linjurin katolle muiden tavaroiden, säkkien, laatikoiden ja matkalaukkujen sekaan. Silloin on kyllä vahdittava, että fillari tulee ketjupuoli ylöspäin, ettei 15

Pikajalka 38

Simplex ole pinnojen välissä matkan päätteeksi ja ettei kuski kiinnitä köysiä vanteiden ympäri, vaan rungon ympäri ja vielä matkankin aikana on huoli, että joku matkalaukku joutuu fillarin päälle.

Fillareiden kuljettamiseen liittyy niin paljon huolta ja murhetta, että Ati ehdottaa jotain aivan uutta. Poljetaan pyörät Helsingistä maalle! Niin Ati oli tehnyt jo edelliskeväänä. Pyöräkin pysyy ehjänä ja puhtaana. Se on aika hurja ajatus, mutta Jussi on juonessa mukana.

Hänkin haaveilee jo sankarin sädekehästä. Häntäkin ihailtaisiin ja ihmeteltäisiin, sanottaisiin: ”Se poika on ajanut pyörällä Helsingistä Saarikyliin.”

Kaverukset nukkuvat yön yli. Jussia alkaa asia askarruttaa. Helsingistä Saarikyliin, 180 kilometriä!

Atille se on tuttu juttu ja hän täyttää kohta 16 vuotta.

Ati on pitkä, salskea, hoikka ja jäntevä urheilija, ui, ampuu, juoksee kovaa, hyppää korkealle ja pitkälle ja voimistelee, todellinen voimistelunopettajaisänsä mallipoika. Jussi taas pukeutuu mieluummin itse pestyyn valkoiseen nailonpaitaan ja solmii leuan alle itse ompelemansa rusetin, todellinen käsityönopettajaäitinsä unelmapoika. Sitä paitsi Jussi on vasta 14-vuotias.

Nukkuvat vielä toisenkin yön. Toisaalta, Jussi miettii, onhan hänellä luokkansa suurimmat keuhkot. Ne mitataan joka syksy. Leskisen Martti, voimistelunopettaja puhalluttaa pyöreää pönttöä ja

mitä korkeammalle pönttö nousee, sen suuremmat ovat keuhkot. Jussi on ahkera uimari, siitä ne keuhkot kasvavat, opettaja arvelee. Pitkät kesät saaressa panevat kaverukset uimaan. Uivat pitkiä matkoja, saaresta saareen, kyllä siinä keuhkot kasvavat. Sitä paitsi, Jussilla on oma kanootti, melonut hän on pienestä pitäen. Hänen voimistelunopettajaisänsä on kokenut meloja ja kanootteja perheessä on ollut aina.

Kun Jussi puntaroi mahdollisuuksiaan, hän lisää vaakaan vielä pyöräilyharrastuksensa. Kyllä hän polkee, eihän hän muuta teekään. Kouluun fillarilla ja kotiin fillarilla, läksyjen jälkeen ja joskus ennenkin, satulaan ja lenkille. Sitä se Atikin varmaan ajattelee, kun noin rohkean ajatuksen esittää. Niin, Jussi pohtii, miksi emme lähtisi sille pienelle pyöräretkelle.

Kolmen nukutun yön jälkeen asia on selvä. Jussi nauttii ajatuksesta, hän on ”Se poika joka pyöräili Helsingistä Saarikyliin”. Matka on tosin vielä ajamatta, mutta sitä Jussi ei enää pidä mahdottomana, ei edes vaikeana. Kaverukset alkavat matkan valmistelut. Karttoja he eivät tarvitse. Paunulaisen reitti, Hyrylä-Nukari-Hyvinkää-Hausjärvi-Hämeenlinna-Hattula-Palssari-Laitikkala-Pälkäne, on molemmille tuttua tutumpi monien muutto- ja lomamatkojen kautta. Pieni maantiekartta otetaan mukaan, ihan vain etenemisen toteamiseksi.

Eväät tehdään, munapäällysteisiä ruisleipiä, maitoa ruskeaan pulloon. Atin käsityönopettajaäiti pistää mukaan levyn suklaata. Kun Jussin pyörässä ei ole tarakkaa, sovitaan, että Ati ottaa repun, joka sidotaan hänen pyöränsä tarakalle. Atin reppuun lastataan molempien vaihtovaatteet ja äitien ompelemat puuvillaiset tuulipuserot. Jussi puolestaan lainaa

sisarensa Raleighista suuren satulalaukun, minne mahtuvat molempien eväät, pieni valikoima työkaluja, trasselia ja pyöränkumin paikkausvälineet.

Pyörätkin huolletaan. Atilla on iso tuliterä vaihteeton 28-tuumainen Helkaman Tiefpunkt-hopeasaumattu Venus Special -retkipyörä. Jussin 1930-luvulta peräisin oleva 26-tuuman Phillips on uudessa kuosissa, ranskalaisen ratapyörän mutka, matala ajoasento, kolme vaihdetta, typistetyt pienet lokasuojat ja polkimissa varvasremmit. Pyörät pestään, kaikki ruuvit ja mutterit kiristetään, ketjut puhdistetaan ja rasvataan.

Ati kehottaa Jussia poistamaan kolmivaihteisen Simplexinsä.

– Vaihteilla vain väsytät itsesi.

Jussi epäröi. Vaihteet, erityisesti käsijarruun kahvalla vaihdettavat kolme vaihdetta ovat TT-Phillipsin koko sielu ja sitä paitsi, melkein koko Jussin kukkaro.

– Voinhan ajaa samalla vaihteella, jos alkaa väsyttää, Jussi säätää ja voitelee kolmipykäläisen Simplexin.

Lauantaina, heti koulujen päätyttyä, ksäkuun ensimmäisenä aamuna, puoli seitsemän aikaan äiti herättää Jussin varoen, ettei Matti, Jussin pari vuotta nuorempi pikkuveli herää. Jussi pukee ylleen trikoiset verkkarit, päähänsä puuvillaisen pipon ja jalkaansa läskipohjaiset Nokian nahkaiset verryttelykengät. Ne pysyvät hyvin fillarin varvasremmeissä. Äiti keittää kupillisen kuumaa hunajavettä ja tekee savustetulla hevosenlihalla päällystetyn voileivän. Jussin lähtiessä hän vielä oikaisee tämän pipoa. Ei se vinossa ole, mutta jokin ele hänen on tehtävä. Isä huikkaa hiljaa vielä viimeiset ohjeet ja kehottaa kaveruksia ajamaan Aulangon kautta, se on lyhyempi ja kauniimpi reitti.

Hämeenlinnassa on lisäksi pyöräilijälle kurjat kenttäkivipäällysteiset kadut.

Kello seitsemältä Jussi tapaa Mannerheimintiellä Atin verkkareissaan ja pipossaan. Ilma on puolipilvinen ja kuulas, ihanteellinen matkailma.

Pikajalka 38

16

Ranskalainen mutka

Pian jäävät Helsingin kivetyt kadut taakse ja maantie alkaa. Soratie on jo hyvässä kunnossa talven jäljeltä, joitakin kirsisilmiä on vielä kierrettävä, muuten pinta on kostean kiinteä. Isommat kivet ponnahtelevat kovien renkaiden alta. Jussi vaihtaa kolmoselle.

Määränpääksi on sovittu Saarikylien Tossan talo.

Tossa on Jussille tuttu talo. Onhan se hänen mummunsa entinen kotitalo ja nykyinen isäntä, ”Kana” Jussin isän hyvä ystävä jo nuoruuden ajoilta. Jussi on pikkuveljensä Matin kanssa ollut monet kesät talon heinätöissä, Matti koko kesiäkin pikkurenkinä. He ovat viettäneet muutaman joululomankin talon vieraina. Tossan yhdeksänlapsisesta lapsikatraasta löytyy aina joku kaveriksi.

Atille Tossa on vieläkin tutumpi.

Kaikki lapset ovat hänen serkkujaan.

Talon isäntä, ”Kana” on hänen enonsa.

Ati on Tossan urheilevien seitsemän veljeksen joukossa kuin kotonaan.

Kaverukset arvioivat matkavauhdikseen noin 25 kilometriä tunnissa.

Kahdeksassa tunnissa polku pitäisi olla poljettu ja sankarin sädekehä saavutettu.

Mitään erityistä ajokoreografiaa he eivät harrasta. Joskus Ati ajaa edellä ja Jussi peesaa perässä, joskus Jussi ajaa edellä ja Ati polkee perässä. Mistään peesaamisesta Ati ei voi puhua, Jussi kun ajaa niska kyyryssä ja Ati halkoo ryhdikkäänä omaa tuultaan ajoi hän sitten edellä tai perässä.

He laskevat olevansa lähes puolessa välissä matkaa, kun Hausjärven 1700-luvun lopun puukirkko näkyy edessä pienen mäen laella. Hikiä on takana, voimia on jäljellä ja Jussi haluaa niitä vähän näytellä.

Hän nousee polkemaan seisten, toinen jalka polkee ja toinen nostaa, takapyörä ruopii kostealla soralla, pyörä vaappuu puolelta toiselle polkemisen tahdissa.

Yhtäkkiä ohjaustanko antaa periksi, lumpsahtaa syvälle alas ja kääntyy pitkittäin. Onneksi vauhti ei 17

Pikajalka 38

ole ehtinyt nousta vielä suureksi ja Jussi saa pyöränsä pysähtymään kontrolloidusti, kaatumatta. Jussin Phillipsiin asentama ranskalainen ohjaustangon mutka on pettänyt! Onko kiristysruuvi mennyt poikki?

Jussi kääntää tangon suoraan ja nostaa sitä ylöspäin.

Tiukalta tuntuu, mutta muutaman polkaisun myötä tanko painuu jälleen alas, ajo on mahdotonta.

Kaverukset jalkautuvat ja ottavat esiin satulalaukusta ”reikäjuuston”, kolmen millin paksuisen levyn, jossa on erikokoisia kuusikulmaisia reikiä ja hahloja.

Melkein sopiva reikä on kuitenkin liian pieni ja lähes sopiva taas liian iso. Brittiavain ei sovi Ranskan ruuviin. Hetken ähellyksen jälkeen kiristysruuvin kuusikulmainen pää on kahdeksankulmainen eikä ruuvi kiristy eikä aukea.

Kirkon viereisen rakennuksen pihalla näyttää olevan lapsia. Kaverukset taluttavat pyörät talon pihaan. Pihalla on myös vanhempi mies, joka aavistaa heti, että kaveruksilla on ongelma. Ei tarvitse Jussin monellakaan sanalla vaivaa selvittää, kun mies jo häviää talon taakse ja palaa mukanaan valtavan kokoinen jakoavain, ainakin 40 sentin mittainen. Jos ei tuolla aukea, ei sitten millään! Mutta niin vain käy, että kohta kahdeksankulmainen ruuvin pää on pyöreä.

– Pää on viilattava litteäksi, mies sanoo ja häviää talon taakse, palatakseen mukanaan puolen metrin mittainen viila.

Jussilla ei ole aavistustakaan mihin tarkoitukseen jättiläismäinen viila on tehty, mutta ranskalaisen mutkan kiristysruuvin päätä se puree kuin lämmin veitsi voita. Muutaman viilan vedon jälkeen pää on litteä ja jakoavain pureutuu siihen ahnaasti kuin terrieri.

Kuuluu naksahdus.

– Poikki, mies toteaa, mutta on onneksi väärässä.

Ruuvi alkaa aueta. Jussi vapauttaa kiilan napauttamalla ruuvin kantaa jakoavaimen päällä ja nostaa mutkan tankoineen ylös. Kyllä on kamalan näköinen

mutka! Itse mutka on tietenkin niklattu, mutta kartiokiila on mustaa rautaa, märkä ja aivan ruosteessa.

Ruostetta on kaikkialla, mutkan hahlossa ja haarukan putkessa. Jussi kuivaa kiilan ja mutkan trasselilla niin hyvin kuin taitaa, yrittää puhdistaa vielä haarukkaputkeakin.

– Tuo kaipaisi vähän öljyä, mies sanoo ja häviää talon taakse.

Pienestä punaisesta öljykannusta hän pumppaa öljyä kiilalle, ruuville, mutkalle ja ruikkaa vielä muutaman tipan haarukan putkeenkin. On se vaan ilo kiristää litteäkantainen ruuvi kunnon jakkarilla ja tuntea kuinka ruuvi natisten vetää kiilan kireälle. Pikaisen koeajon jälkeen Jussi toteaa pyöränsä olevan parempi kuin uutena. Hän palauttaa lainatyökalut, mutta jakoavaimen mies antaa hänelle mukaan.

– Ei se ole ainoani, saatatte vielä tarvita sitä.

Liftataanko? Vaikka tauosta Hausjärven

kirkolla tulee aiottua pidempi, eväitä ei keritä nauttia. Kaverukset pysähtyvätkin evästauolle Turkhautaan, koska sillä on niin hauska nimi. Turkhaudan nimi on aiemmin ollut Hausteturku ja Hausjärvikin on samaa hauste-alkuperää.

Hauste taas on majavista aikoinaan saatu ihmelääke, jonka uskottiin lisäävän sukupuolista kyvykkyyttä. Sitähän pojat eivät silloin vielä tiedä ja popsivat ahnaasti eväitään. Pohjoinen taivas näyttää uhkaavan mustalta.

Turengista kaverukset nousevat Hattelmalan harjulle ja laskettelevat Hämeenlinnaan laivakahvioon, missä suunnitelman mukaisesti nauttivat lämpimän kaakaon ja nisupullan. Jussin isän ohjekin muistetaan ja Hattulan ohi he polkevat Aulangon kautta. Aulangon maisemia he eivät jää ihailemaan, sillä alkaa sataa. Sade sinänsä ei ajoa haittaa, mutta näyttää siltä, että he ovat polkemassa seudulle, missä sadetta on

saatu jo tovi. Maantie alkaa olla märkä. Savi liettyy tien pinnalle ja muuttuu liukkaaksi. Atin Venus Specialin isot lokasuojat pitävät jotenkin tiestä irtoavan saven ja hiekan vyötärön alapuolella, mutta Jussin Phillipsin pienet lokasuojien tyngät ovat siinä liejussa ”yhtä tyhjän kanssa”. Jussi muistelee isänsä käyttäneen tuota ilmaisua nähtyään Phillipsin uudessa kuosissa. Takapyörä heittää kuran, liejun ja hiekan ensin takapuoleen, sitten selkään ja lopuksi niskaan ja pipon päälle. Siitä yltyvä sade liuottaa kuran alas niskaan paidan alle. Etupyörän kura pysähtyy suoraan ajettaessa etuputkeen, mutta jos vähänkin kääntää ohjaustankoa, ja käänneltävähän sitä on, koska liejuinen tie pyrkii viemään pyöräilijää minne sattuu, etupyörä roiskauttaa kuravanan rintamuksille ja edelleen naamalle.

Niin on Jussilla hiekkaa suussa, silmissä ja niskassa ja molemmat kaverukset litimärkiä. Verkkarit ovat oikeita mestarivedenimijöitä.

Tyrvännön mutkissa, missä tie luikertelee vähän väliä sähkölinjan alitse, on varmaankin juuri ennen sadetta laskettu tienhoitolipeää, joka yhdessä sateen ja saven kanssa muodostaa aikamoisen mömmön. Liikennettä on vähänlaisesti, joskus joku kuormuri tulee vastaan tai menee ohi, mutta joka kerran se lennättää aikamoisen kurapilven kaverusten niskaan. Jussin Simplexistä alkaa kuulua outoa rutinaa. Hiekka ja savi tunkeutuvat jousien väliin eikä vaihde enää suostu vaihtamaan, ei ykköselle, ei kolmoselle. Jököttää vain kakkosella.

– No nyt ei sitten vaihdella ei tosin väsytäkään, Jussi tuumailee.

Palssarin kankailla sade yltyy miltei myrskyksi eikä kummankaan tarvitse ehdottaa taukoa. Seuraavan maitolavan kohdalla kaverukset nousevat lavan koppiin sateen suojaan. Mitä tuossa nyt haastellaan, märkiä ollaan ja alkaa tulla vilu. Ei ainakaan pölise!

Pikajalka 38

18

– Mitäpä, Jussi ehdottaa ihan vain ohimennen, sitä nyt mitenkään erikoisesti tarkoittamatta – jos liftattaisiin seuraavaan kuormuriin?

– Eei, me.

Eikä asiasta sen enempää puhuta, eikä kuormuriin liftata. Sadekin alkaa hellittää ja kaverukset nousevat satulaan. Laitikkalassa pidetään taas taukoa. Siellä Paunulainenkin aina pitää pidemmän tauon. Pojat haukkaavat evästä ja juovat maitoa. Vaatteetkin alkavat jo kuivua, ja tie kovettuu. Nyt alkaa tuntua jo selvää kutinaa varpaissa. Laitikkalasta ei ole kuin kymmenkunta kilometriä Pälkäneelle, sieltä ei ole sitäkään Saarikylien tienhaaraan ja sieltä Tossalle ei ole oikein enää mitään.

Taustin synkän kuusikon kohdalla kaverukset kokevat iloisen yllätyksen! Vastaan tulee kolme moottoripyörää. Tossan emäntä on jo alkanut huolestua, kun Helsingin poikia ei kuulu, kellohan lähestyy jo kuutta. Vastikään moottoripyörän kortin saanut Tossan Jussi Peto-krossipyörällään sekä Tuppu ja Jantsun Jounihan siinä tulevat punaisilla JAWA-CZ -pyörillään.

Onkkaalaan asti pyysi emäntä ajelemaan.

Nyt on kaverusten matka henkisesti poljettu. Jos nyt jokunen kilometri onkin vielä ajamatta, ajatuksissa ollaan jo perillä. Sankarin sädekehä tuntuu jo pipossa. Tossan pojat ajelevat edellä ja Stadin kundit perässä. Joskus joku jättäytyy letkan hännille ja pyyhkäisee sitten koko jonon ohi nostaen peukalonsa voitonmerkiksi Stadin kundien kohdalla.

Kääntyminen Saarikylien kylätielle on yhtä juhlaa, turvallisesti tutulla tiellä, totta puhuen, aikamoisen polkemisen jälkeen. Matilan sillalta avautuu Leväslahti ja sen takana on Atin perheen Saarenpään huvila. Uitinsillalta näkyy Jussin perheen Vassaa. Kohta mäen takana on Antinmäki, Jussin Mummula, kohta ohitetaan juhlatalo Kumpula. Jussi näkee kuinka kyläläiset kerääntyvät tienvarsille ja lapset heiluttavat Suomen lippuja.

Eivätkö keräänny, eivätkö heiluta? No siltä ainakin tuntuu.

19

Pikajalka 38

Tossan pihalla on kuitenkin runsaasti väkeä, omaa väkeä, renkejä, kanahoitajia ja naapurin serkkuja ja kaikki Stadin Sankareita odottamassa. Tossan Jussi ajaa pihaan komeasti keulien. Ati ottaa pienen loppukirin pihaan ajaessaan ja nostaa toisen kätensä voiton merkiksi. Jussi ottaa riskin, hän kyllä tietää, ettei amatöörien pyöräkilpailuissa saa maaliin tullessa irrottaa molempia käsiä tangosta. Hän kuitenkin irrottaa ja ajaa pihaan ”ilman käsiä” silläkin uhalla, että suoritus hylättäisiin. Kerrankos sitä.

Kuraiset pojat saavat ihailevia katseita. Kuinka meni? Miten sitten kävi? Ja monia muita kysymyksiä. ”Kanakin” tulee paikalle ja tutkii Jussin Phillipsiä ja erityisesti sen typistettyjä lokasuojia.

– Olisi äärettömän tärkeätä, että takalokasuoja ulottuu pyörän taakse ja etulokasuoja miltei pyörän alaosaan saakka. Muuten kura roiskuu selkään ja naamalle. Totta joka sana! ”Kana” tuntee kanat ja kananmunat, veneet ja polkupyörät.

Emäntä ottaa ohjat käsiinsä ja kehottaa omia poikiaan viemään sankarit saunaan ja sitten syömään, alapirtissä on ruoka valmiina.

Saunassa saavat sankarit kertoa juurta jaksaen yhä uudelleen ja uudelleen matkan kohokohdat ja miten sitten kävi, samalla kun Tossan pojat kilvan hankaavat Stadin kundien selkää juuriharjalla. Niin he aina tekevät kesällä, ensi kertaa saunottaessa.

Syödessäänkin vielä, kun pirtissä on uudet kuulijat, köksät, piiat ja pikkulapset, sankarit kertaavat matkansa vaiheita. Sauna ja ruoka ramaisee, lienee

päivän polkemisellakin osuutensa, pyytämättä sankarit kiipeävät aitan parvelle, minne kesän alusta kaikki muutkin pojat muuttavat, ja nukahtavat sikeään uneen.

Sunnuntai

Seuraava sunnuntai valkenee raikkaana ja aurinkoisena, eiliset sateet ovat menneet, poikien sankaruuskin vähin erin haalistuu, eletään tavallista sunnuntaita, nautitaan alkavasta kesästä. Aamukahvin jälkeen kaverukset ryhtyvät puhdistamaan pyöriään. Kura on kovettunut, mutta irtoaa kyllä harjalla ja vedellä, kunhan jaksaa jynssätä. Vielä kerran he joutuvat kertaaman retkensä dramaattisia vaiheita, kun Jussin stonga brakas, myrsky kasteli ja kura peitti kaiken alleen. Mutta kyllä pyörät ovatkin kurassa, vaivoin Jussi saa Simplexinsä toimimaan, joutuu purkamaan koko laitteen. Hiekkaa on kaikkialla, jokaisessa nivelessä.

Hieno retki, kaverukset ovat siitä yhtä mieltä, mutta Paunulaisen peräkoukuissa olisi fillari ehkä sittenkin säilynyt puhtaampana.

Puoltapäivää lähestyttäessä pihalle alkaa kerääntyä väkeä ruoan toivossa. Piha täyttyy taas lapsista, rengeistä, kanaharjoittelijoista, naapurin serkuista ja kesäänsä aloittavista kesävieraista. Sunnuntai on talossa viikon kohokohta ja kesän ensimmäinen sunnuntai varsinkin.

Emäntä astelee pihan poikki, pysähtyy, tervehtii väkiä ja suuntaa askeleensa kohti vellikelloa.

Matti

Atin ja Jussin pyöräretken valmistelut saavat myös Jussin 12-vuotiaan pikkuveljen innostumaan. Hän lähtee mukaan! Ati ja Jussi vaihtavat lyhyen silmäyksen, mutta eivät virka mitään, ei tarvitse. Äidin mielestä Matti on vielä liian nuori niin vaativalle retkelle.

Ehkä sitten joskus toiste, ensi keväänä?

Matti ei kuitenkaan anna periksi, hän pakkaa pikku reppuunsa varavaatekerran ja omat eväät ja jää odottamaan aamua. Aamu tulee ja menee. Kun Matti herää, ovat ”isot pojat”, miten niin isot pojat,

jo menneet. Äiti on tehnyt katalan tempun, ei ole herättänyt.

Mutta Matti ei anna periksi. Päivän mittaan hän varustaa reppuaan. Tekee vaivihkaa lisää leipiä ja täyttää vähitellen maitopullon teeskennellen juovansa lasillisen silloin tällöin. Repun hän piilottaa sängyn alle. Varmistaakseen aikaisen herätyksen hän asettaa suuren herätyskellon tyynyn alle ja vääntää sen herättämään puoli viideksi. Illalla hän pukeutuu verkkareihin ja vetää pyjamatakin kaiken ylle, menee peiton alle ja huikkaa vanhemmilleen hyvät yöt. Äiti tulee vielä peittämään, kohentaa peittoa, suukottaa Mattia otsalle ja kuiskaa: – Ensi keväänä näytät niille.

Matti nyökkää, saa puristettua pienen kyyneleenkin poskelleen. Pakkaa kyllä hymyilyttämään, kun nyt vain malttaisi olla paljastamatta aikeitaan.

Kello pärähtää puoli viideltä, Matti ei ole juuri nukkunut ja sammuttaa sen välittömästi, kuuntelee hetken. Varmistuttuaan, ettei kukaan ole pärinään herännyt hän riisuu pyjamatakin, sijaa vuoteensa ja asettaa valmiiksi kirjoitetun lapun sängylle:

Olen lähtenyt pyörällä maalle.

Matti

Juuri lähtiessä söin

Matin retken vaikein etappi on nyt edessä. Poikien huoneesta ei pääse eteiseen kulkematta vanhempien makuuhuoneen läpi. Matti ja Jussi ovat kyllä jo useamman vuoden ajan harjoitelleet hiljaa hiipimistä.

Nyt Matti on kuitenkin hiipimässä pois huoneesta, ehkä vanhemmat ovat valppaampia. Reppu ja kengät kädessä hän hiipii askel askeleelta kohti eteistä.

Hän kiertää tunnetut parketin laatat, hän tuntee ne kuin Lapin mies kosken kuohujen silmät, pysähtelee ja kuuntelee vanhempiensa tasaista hengitystä.

Porrashuoneen oven lukon hän avaa hiiren hiljaa ja tönäisee sitten oven rivakasti auki, näin eivät saranat narise. Oven hän sulkee avaimella, ettei lukon kieli loksahda pesään.

Kellariinkin hän hiipii vielä sukkasillaan, kiinnittää reppunsa 24-tuumaisen Tunturi-pyöränsä Pikajalka 38

20

tarakalle ja hiipii kadulle. Vasta kadulla hän vetää kengät jalkaansa, mitään riskejä ei oteta. Ajo Väinämöisenkadulta Tossalle alkaa varttia vaille viisi. ”Isojen poikien” tavoin Mattikin poikkeaa Hämeenlinnassa laivakahvioon, mutta koska on sunnuntai ja kellokin on hädin tuskin yhdeksän, on kahvio suljettu ja lämpöiset kaakaot jäävät saamatta. Maitoa ja hevosenlihaleipiä on.

Jo korkealle nousseen auringon lämmössä Matti polkee muina miehinä Tossan mäelle, jättää pyöränsä vähän kauemmaksi navetan seinustalle ja liittyy pihan väkeen.

Emäntä astelee pihan poikki, pysähtyy ja tervehtii väkeä.

– Kas Matti, koskas sinä olet tullut?

– Juuri tulin.

– Milläs sinä tulit?

Vassaasta on Tossalle vajaan kolmen kilometrin vesimatka ja saman verran maantietä pitkin. Tossalle 21

Pikajalka 38

mennään joskus veneellä, joskus pyörällä, eikä emäntä hämmästele, kun Matti vastaa: – Pyörällä.

Emäntä suuntaa askeleensa kohti vellikelloa: – Tule sinäkin syömään, ruoka on juuri valmista.

– No, juuri lähteissä söin!

Siinä Matti kyllä varsin valehtelee. Ei syönyt lähteissä, vasta Hämeenlinnassa söi ja sielläkin vain kylmän aterian.

Lähteet: Ati, Matti Tammisalo Matti Suomala (1945–1993) Pikajalka 1/2002 Kirjallinen vapaus Kartta: Ote Autoilijan tiekartta,1 Eteläinen lehti 1955 Maanmittaushallitus Kuvat V. Beekmanin teoksesta Rahutu teekond, Tallinna 1956

Pinnojen välejä Koonnut Risto Lehto

Kypärätkö pois

Pyöräilijöiden kypäräsäädös tulisi poistaa tieliikennelaista, vaatii Pyöräliitto. Tarkoittaa sitä, että muutoksen jälkeen laissa ei erikseen suositeltaisi kypärän käyttöä.

Pyöräliitto on sitä mieltä, että kypärän käyttöön pakottaminen vähentää pyöräilyn suosiota ja voi jopa lisätä onnettomuusriskiä.

Viestintäministeriössä pohditaan kypäräsuosituksen poistoa, kypäräpakon asettamista, tai säädöksen pitämistä ennallaan. Asiaa käsitellään eduskunnassa 2017.

Kovaa halua

Kuhmoisten pojalta kysyttiin kutsunnoissa toiveita tulevasta aselajista. Se oli lentäjän tehtävissä toimiminen. Vääpeli kysyi nuorukaisen perusteluja toiveeseensa.

Poika totesi, että kun lentokoneella pääsee kovaa. Vääpeli suositteli kuitenkin jääkärin koulutusta: ”Eikös polkupyörälläkin pääse kovaa?”

Aika on rahaa

”Säästätte aikaa ja siis myös rahaa, jos Te tavaran jakelussa otatte avuksenne Husqvarna tavarankuljetuspyörän. Se on kestävä ja edullinen siinäkin suhteessa, että matala etupyörä sallii kuletettavan korkeitakin kantamuksia ilman, että näköala ajajalta peittyy.

Matala etupyörä tekee sitä paitsi pyörän kantokykyiseksi ja voi sillä vaikeuksitta ajaa vilkasliikenteisilläkin kaduilla.”

Tavarankuljetuspolkupyörän mainos Suomen Kuvalehti 1927.

Pelottelusta

Paavo Lipponen otti vaalitilaisuudessa 16.1.1982 kantaa ehdokas Johannes Virolaisen Lapissa aikaisemmin esittämään pelotteluun, jos Koivisto valitaan presidentiksi: polkupyörätkin otetaan kansalaisilta valtion haltuun.

Musiikkimies tunnetaan

Rafael Paasio, Ahti Karjalainen ja Urho Kekkonen matkustivat polkupyöräretkelle Viroon 1970-luvulla. Tullissa Paasiolta ei tiukattu henkilöllisyyspapereita, mutta Kekkoselta ja Karjalaiselta virkailija niitä tivasi. Kun Kekkonen tiedusteli miksi heiltä niitä vaadittiin, vaan ei tältä kolmannelta mieheltä, vastasi tullivirkailija: ”Ei hänen tarvitsekaan niitä esittää, kyllähän minä Jori Malmstenin tunnen.”.

Pikajalka 38

22

Kerhokuulumisia VANHAT VELOT RY:N SÄÄNTÖMÄÄRÄINEN VUOSIKOKOUS järjestetään lauantaina 22.10.2016 Hämeenlinnassa. Kello 14 kokouskahvit Linnan Pyöräverstaan kahvilassa, Viipurintie 4. Sen jälkeen vuosikokous samassa paikassa. Kokouksen jälkeen tutustutaan Pyöräverstaan toimintaan.

Kokouksessa käsitellään seuraavat asiat: 1. Kokouksen avaus 2. Valitaan kokouksen puheenjohtaja, sihteeri, kaksi pöytäkirjantarkastajaa ja tarvittaessa kaksi ään- tenlaskijaa 3. Todetaan kokouksen laillisuus ja päätösvaltaisuus 4. Hyväksytään kokouksen työjärjestys 5. Esitetään vuosikertomus, tilinpäätös ja tilintarkastajien lausunto 6. Päätetään tilinpäätöksen vahvistamisesta ja vastuuvapauden myöntämisestä hallitukselle ja muille vastuuvelvollisille 7. Vahvistetaan toimintasuunnitelma, jäsenmaksujen suuruudet sekä tulo- ja menoarvio seuraavalle kalenterivuodelle 8. Valitaan hallituksen puheenjohtaja ja muut jäsenet 9. Valitaan yksi tai kaksi toiminnantarkastajaa ja heille varatoiminnantarkastajat sekä päätetään toi- minnantarkastajien palkkiosta.

VUOSIKOKOUKSEN JÄLKEEN SARKA-AJOT klo16 Verkatehtaalta.

Ajellaan vanhoilla pyörillä Hämeenlinnan katuja ja Vanajan rantoja hienoihin kostyymeihin pukeutuneina. Tarviitaessa poikkeillaan virvokkeille. Lopuksi istutaan iltaa hyvässä seurassa.

23

Pikajalka 38

Porukalla ajoivat kisoihin Teksti Markku Lahtinen Kuvat Matti Herrosen arkisto ja Timo Mämmi

Keski-Pohjanmaa on ihan parasta pyöräilyseutua. Maasto on tasaista, kaupungit sopivan kokoisia ja lähellä toisiaan.

Pikkukuntia on ollut paljon ja kilpailu niiden välillä tavalla jos toisellakin vireää.

Vanha velo Timo Mämmi on kutsunut Kälviän keskustaan Maunumäen pyöräkaupalle kaksi vanhaa kilpapyöräilijää jutustelemaan toimittajalle mukavia. Matti Herronen (s. 1933) ja Raimo Luoto (s. 1934) olivat kilpakumppaneita 1950–1960-lukujen taitteessa. Hyvä kunnon ja mielen he ovat säilyttäneet yli 80 vuoden ikäänsä asti, edelleen pyöräillen, ainakin kuntopyörällä Touria katsellessaan. Ja juttuun he pääsevät kiinni välittömästi.

Maunumäen Arvo innosti ja johti

Maunumäki antoi kalustoa lupaaville nuorille. Ojalan Paavolta, joka oli Maunumäen verstaalla töissä, Raimo sai ensimmäisen Monarkin. Verstas veti juttumiehiä puoleensa runsaasti, mutta aina Ojala pani kisamiehen pyörän heti kuntoon. Myöhemmin pyöriä haettiin Vaasasta, Helkaman pyöriä, sittemmin myös Crescentejä ja Monarkeja, jotka tuntuivat aina olevan liian isoja. Mutta kun pyöräily alkoi tuottaa tuloksia, ei kisakoneita enää tarvinnut itse hankkia.

Porukalla kerran ajettiin kisoihin, Herronen, Luoto ja nuori Eero Maunumäki. Arvo Maunumäki oli autossa kuskina.

Juteltiin siinä vuolaasti ja pitkään, mutta Arvo ei puhua pukahtanut. No siihen havahduttiin ja Hannonen tinkasi: - Mikä sinun on Arvo kun et mitään puhu?

- No kun aamulla heräsin ja radion avasin, sanottiin, että nyt tuli voimaan Arvon lisävero, niin minä sitä olen pohtinut, mitä pahaa minä olen tehnyt kun semmoinen määrätään.

Poikajoukossa oli tapana käydä elokuvissa Kokkolassa, 15 kilometriä suuntaansa. Matti Herronen oli aina vähän muita nopeampi. SM-kisat järjestettiin Kälviällä, kun Matti oli 16 vuoden ikäinen. Hänet ilmoitettiin kisoihin, vaikkei hän hirveän innostunut ollutkaan. Arvo Maunumäki antoi hänelle käyttöön ratapyörän. Ennen ei ollut Matti noussut kilpurin selkään.

- Ei ole pakko panna mäystimeen toista jalkaa, Maunumäki neuvoi. - Mutta pitää ajaa lujaa, kun takarengas vuotaa.

- Kauhialla kiireellä piti ajaa ja ylivoimaisesti voitin, Herronen - Ei se varmaan voi kauan kestää semmoinen yhden miehen muistelee, mutta kyllä takapyörä oli jo vähän löysä kun maaliin vero. pääsin.

- Kyllä nämä yleensä jäävät pysyviksi.

Pikajalka 38

24

Matti Herronen 1 km aika-ajossa Tampereella 1953.

Maunumäki ei ollut valmentaja vaan kasvattaja.

- Pitää oppia häviämään, hän opetti.

Siten voi tulla vaikka Suomen mestareita. Hän oli kuin toinen isä, Herrosta ja Luotoa kymmenen vuotta vanhempi.

Arvo oli tärkeä pyöräilymies koko maassakin, ei vain Kälviän pyöräkauppias, valmentaja ja kisojen järjestäjä. Hänestä tuli myös pyöräliiton puheenjohtaja 1960-luvulla.

Liitossa oli ollut riitoja pitkään, paljolti TUL:n ja SVUL:n välisestä poliittisesta skismasta lähtöisin.

Tilanne äityi niin pahaksi, että ajajat vaativat johdon, Roope Pajusen, erottamista. Ainoaksi, johon kaikki luottivat, osoittautui Arvo Maunumäki. Hän suostui johtamaan liittoa vuoden ajan, jolloin pahimmat hiertymät mm. valmennuksessa saatiin hoidetuksi.

Siitä seuraavan johtajan, Kallio Kotkaksen oli helppo jatkaa.

SM-kisoissa käytiin ahkerasti jo nuorisosarjoista

Herronen aloitti kilpailemisen 1949, samana vuonna kuin hieman vanhempi Paul Nyman, josta tuli myöhemmin hänen kovin kilpakumppaninsa, mutta myös ystävänsä. Nyman moneen kertaa jätti Hannosen hopealle, mutta oli aina yötä Kälviällä kun kävi Kokkolassa kisaamassa.

Pian mukaan houkuteltiin myös Raimo Luoto ja Hautamäet. Kälviällä onkin joka suvussa pyöräilijöitä, vaikka kuinka paljon. Herrosessa, Maunumäellä ja Luodolla, Hautamäellä, Uusimäellä. Yhdessä käytiin lenkillä, valtavat määrät. Ja lenkin päälle vielä ajettiin urheilukenttää ympäri tunnin verran.

Pökän Kalevi aina ajoi täysillä ja muut pojat valittelivat vauhtia, joka ei sopinut peruskuntoharjoitteluun, mutta Pökkä totesi vain, ettei tunnun missään.

Mutta sitten kun alettiin oikein kisata, Herronen ja Luoto napsivat mitalia, Pökkä jäi jälkeen ja maalin jälkeen lepäsi nurmella vetämässä henkeä.

- No, tuntuuko missään? Luoto virnuili.

25

Pikajalka 38

Matt Herronen voittajana vasemmalla. Tampere 1953.

Matti Herronen Roomassa olympiakisamatkalla.

Kälviän Tarmo vastasi Pyöräilyliiton mestaruuskisoista 1950, jolloin Herronen jo näytti vauhtinsa voittamalla rata-ajossa molemmat matkat, 1 km ja 4 km. Jatkoa seurasi sitten Porissa 1952, kun hän voitti 4 kilometrin takaa-ajon mestaruuden. Simo Klimscheffskij ei edes rohjennut tulla viivalle häntä vastaan. Tästä alkanut voittokulku jatkui sekä radalla että maastossa vuosikausia, ensin nuorten sarjoissa, sitten aikuisten.

Helsingin olympiarata käytiin ajamassa esikisoissa ajamassa 1951. Herronen oli hyvin mukana kärkikamppailussa. Loppusuoralla Koskelantiellä oli kaksi kaistaa, Herronen ajoi kärjestä määrättyä kilpa-ajouraa, monet oikaisivat hieman lyhyempää reittiä ja Herronen jäi kolmanneksi.

Kisoissa pelattiin aina Maunumäen Arvon pillin mukaan. Kerran Herronen ajoi Pyynikillä 50 km SM-tempoa Pyynikillä, mutta kun ei ollut puolivälissä johdossa, Arvo käski keskeyttää. Näin hän ehti mukaan 4 km takaa-ajoon, jossa hänen arveltiin joka tapauksessa voittavan. Ja voitti.

Joukkueajon Suomen mestaruuden Kälviän Tarmo voitti kolmasti peräkanaa 1958–1960. Porukkaa oli niihin aikoihin kovasti. Kälviälläkin oli kaksi joukkuetta. Raimo Luoto, Matti Herronen ja Kalevi Pökkä oli voittajajoukkue, paitsi 1960 Hautamäen Esko Luodon sijasta.

Esko Hautamäki oli hieman huonokuntoinen ennen Meksikon esikisoja, ja hän sairastui siellä.

Mauno Uusivirta oli varsinaisissa kisoissa 1968 Kälviän edustajana. Tequila-pullon hän toi lahjaksi, pullo on kyllä vielä jäljellä. Uusivirta oli kotoisin Toholammilta, ja vähäisen pyöräilykulttuurin vuoksi sikäläiset urheilupiirit vaativat häntä hiihtämään.

Mutta hän tuli Kälviälle ja pääsi ajamaan pyörällä.

Pohjoismaiden mestariksi asti hän ehti.

Hautalahden Unto oli puolestaan Nivalasta ja Lummen veljekset Kokkolasta. Yhdessä kuljettiin kisoissa vaikka eri seuroja edustettiin. Asetelma kisoissa oli silloin Keski-Pohjanmaa vastaan muu Suomi.

Kyllä Herrosta ja Luotoakin houkuteltiin GIF:iin silloin kun Kokkolassa asuttiin ja oltiin töissä.

Pyörät ammattina

Arvo Maunumäki välitti Herrosen asentajaksi pyöräliikkeisiin ja tehtaisiin. Satamassa töissä ollessaan Herronen hoiti 500 pyörää firman puolesta. Pyöriä työntekijät saivat käyttää vain sataman aidan sisällä.

Pyörät olivat kaikki keltaisia ja numeroituja. Maunumäen Arvo pyörät oli toimittanutkin. Ne olivat kotimaisia, Tuntureita. Kobolttitehtaalta Herroselle tuli astma, ja hän joutui lähtemään muihin tehtaisiin.

Pyöräkaupan mekaanikkona toimiessaan Herronen kasasi monta sataa pyörää yhden pyhän aikana.

Aktiiviuransa jälkeen Herronen toimi 14 vuotta Suomen pyöräilymaajoukkueen mekaanikkona.

Pikajalka 38

26

Rautaa ja retonkia

Matti Herronen kuului Peto-talliin niin kuin Paul Nymankin. Rooman olympiakisat käynyt Peto roikkuu edelleen autotallin seinällä, tosin vaivaisena. Runko meni poikki kisojen jälkeen, mutta se hitsattiin kuntoon. Kammet sen sijaan on siirretty poikien pyöriin.

Ennen vanhaan oli huonot varusteet, ei ollut säämisköjä ajohousuissa. Kun Raimo Luoto vihdoin semmoiset sai käyttöönsä, ne unohtuivat ensimmäisissä kisoissa etelään.

- Mutta kyllä oli Yhteishyväkin housuissa erinomainen, varsinkin kun siihen ensin pari kertaa kusaisi.

Toinen kälviäläinen pyöräilylegenda, Berliinin kisoissa 1936 ajanut Thor Porko oli 10 viime vuottaan aktiivinen kilpailujen mainosmies ja kahvittelija. Hän kävi myös paristi kuukaudessa Herrosta tapaamassa töissä, yleensä puoli päivää kerralla. Juttumiehiä olivat entiset pyöräilijät.

- Elokuun 23. Porvoossa voitin 27 sekunnilla, saattoi tarina alkaa.

- Ihmemiehiä kun muistavat 30 vuotta vanhoja asioita sekunnilleen, Keskipohjanmaan urheilutoimittaja Korhosen Jukka totesi juttua tehdessään.

Porkon kuoltua leski otti Maunumäkeen yhteyttä ja sanoi että Porko halusi viimeisenä toiveenaan Tarmon pyöräilijöiden kantavan hänet hautaan, vaikka hän edusti pitkään Kokkolan GIF:iäkin. Maunumäki, Hautamäki, Herronen, Luoto ja pari muuta kantoivat sitten vanhan mestarin hautaan.

Oslossa 1958.

Peto-joukkue: Rytioja, Pökkä, Ylioja, Hautalahti, Herronen ja johtaja Meriläinen

Rauhanajojen kävijöitä ja olympiaedustajia

Se vasta oli pyöräilijä, joka on ollut Rauhanajoissa.

Rauhanajot oli aikanaan amatööripyöräilyn arvostetuin etappikisa, kaksiviikkoinen suurtapahtuma Puolan, Itä-Saksan ja Tsekkoslovakian alueilla. Väkeä oli reitin varrella niin kuin nykyään Tour de Francessa.

Varsovan, Berliinin ja Prahan kolmiota kierrettiin 13 etapilla vuosittain vaihtelevassa järjestyksessä, Tsekeissä kolme päivää, viisi Puolassa ja viisi Saksassa.

Paul Nyman kävi ajot monesti ja oli Suomen suurin menestyjä, sillä hän pääsi nousemaan podiumille 1956. Myös Kyösti Myyryläinen pääsi osallistumaan ajoon useammasti.

Herrosen Matti oli mukana 1957, jolloin Nyman kuului ennakkosuosikkien joukkoon ja paistatteli salamavalojen loisteessa. Sinä vuonna ajajat saivat käyttöönsä hienot Favorit-pyörät suoraan valmistajalta. Nyman sai pyöränsä kotiin jo ennen kisoja trimmattavaksi, Herronen vasta perillä, joten virittely oli viimetinkaista. Pyörä jäi hieman epäsopivaksi, mutta sitä ei huonosta menestyksestä pidä syyttää. Herronen nimittäin kaatui pahasti loppukirissä Berliinin stadionilla, loukkasi selkänsä ja joutui keskeyttämään.

Raimo Luoto oli Rauhanajoissa mukana 1960.

27

Pikajalka 38

Rauhanajoissa 1964

Jyväskylä 1955, voittaja Herronen radalla.

Lähdössä Roomaan: Honkanen, Nyman, Herronen

Ulkomailla suomalaisajajille tuli aina mahatauti.

Lääkäri sanoi, että bakteerikanta on erilainen. Kyösti Myyryläinen oli Rauhanajoissa mahataudissa, ja matkalla vatsasta tuli tavaraa vähän toistenkin silmille.

Maalissa takana tulleet miehet kävivät kuumana.

Aina tuli rengasrikko

RaimoLuoto ja Matti Herronen muistelevat menneitä Maunumäen pyöräliikkeen pihalla.

Paul Nyman olisi Herrosen mielestä kerran voittanut Rauhanajon, mutta häneltä meni rengas pahimmoilleen ja sen verran hän hävisi. Mutta meni Matiltakin mitaleita isommissa ja pienemmissä kisoissa renkaitten takia. Tiet olivat siihen aikaan huonoja, eikä tuubirenkaissa tosiaankaan ollut pistosuojaa. Onneksi lopulta saatiin vapaa huolto Hautamäen Unton painostuksesta, eikä rengasrikoista enää tullut kisoja ratkaisevaa tekijää.

Rooman olympiakisoissa joukkueajo meni pilalle jo kahden kilometrin kohdalla. Vaikka tie oli alussa huonoa sepeliä, joukkueen johto vaati panemaan ohuet tuubit, sillä Suomi oli valmis taistelemaan voitosta. Herrosen rengas kuitenkin tyhjeni kohta lähdön jälkeen, eivätkä nuoret Raimo Honkanen ja Unto Hautalahti uskoneet Nymanin neuvoa odottaa, ja niin miehet lähtivät kolmistaan taittamaan taivalta. Herronen jatkoi yksin perästä varamiehenä 42 asteen helteessä. Eihän sitä kolmella miehellä tällaisessa kisassa pärjää, vaikka määrä olisikin ollut riittävä. Joukkueelta rikkui kaiken kaikkiaan seitsemän rengasta. Mutta kymmenen joukkoon he silti pääsivät.

Epäonnea oli muutoinkin. Henkilökohtaisessa maantieajossa sveitsiläinen pamautti alamäessä Herrosen edessä kumoon. Matti hetken pohdittuaan ajoi kilpailijansa päälle mieluummin kuin tieltä pihalle, ja pääjoukko karkasi vain 20 km maalista. Tämä oli Herroselle kovin ajo kilpailu-uralla.

Suurin menestys Herroselle oli kriteriumajo Berliinissä Stalin Alleella, jossa Matti voitti hallitsevan maailmanmestarin ja tanskalaisen Jensenin, joka oli kolmas MM-kisoissa. Herronen tuli viidenneksi kirissä. Pääsuoralle tultaessa oli aina tiukka käännös, jossa kammet ottivat ja säkenet lensivät ilmaan.

Matti Herronen lopetti kilpailu-uransa 1962. Raimo Luoto lopetti 1964. Herrosen toiseksi viimeinen kilpailu oli Nälkämaan ajo, jossa kiertopalkinto oli hänelle katkolla.

Kisa oli erikoinen ja pitkään ajettu. Luoto ja Herronen sopivat yhteistyöstä pokaalin saamiseksi. Lauantaina oli kortteliajot, jotka Luoto voitti. Yhdessä lähdettiin pyhänä 200 km maantiematkalle. Kaksi kierrosta ajettiin, kolme miestä pääjoukosta irti, Luoto ja Herronen kärjessä. Matti pääsi vielä yksin irti, mutta kolmas mies ei päästänyt Pikajalka 38

28

Herrosen Peto on patinoitunut kaunotar.

Raimoa seurastaan. He alkoivat saavuttaa Herrosta, ja saivatkin tämän lopulta kiinni. Luoto ajatteli, että nyt hän ei saa voittaa, vaan kisa täytyy pedata Herroselle. Lopuksi ajettiin urheilukentällä kaksi kierrosta, ja siihen Matti oli erikoistunut. Herronen edellä lähdettiin viimeiselle kierrokselle, kolmas mies oli aivan kiinni takarenkaassa, kaikki metrin sisällä, mutta lopulta Kälviälle tuli kaksoisvoitto ja pytty kotiin. Siellä se on kaapin päällä edelleen.

Mieleen jääneitä kisareissuja

Luoto lähti valmentajan kanssa junalla Helsinkiin kisoihin. Vaunuun sattui tuttu tyttö Nivalasta, missä usein käytiin ajamassa kisoja. Tyttö taisi olla vähän ihastunutkin Luotoon. Hän oli menossa etelään syntymäpäiville, oli leiponut sitä varten täytekakun, joka oli laatikossa mukana. Mutta siinä pitkällä matkalla herkku kävi houkuttelevaksi, ja kakku syötiin. Maunumäkikin sai osansa. Tyttö tykkäsi, että oli mukavaa eikä ollenkaan harmitellut kakun kohtaloa.

Kun taas piti lähteä Porvooseen kisoihin, Luoto oli sähkölaitoksella töissä, eikä päässyt muiden mukaan lähtemään lohtajalaisen taksikuskin kyytiin, vaan joutui tulemaan Maunumäen kanssa junalla. Pyörä sentään saatiin taksin katolle. Mutta eipä aikaakaan kun luoto ja Maunumäki näkivät toisten poikien kävelevän asemalla jossakin Orivedellä polkupyörät olalla. Auto oli ajanut nurin pellolle ja tavarat levällään.

- Hyvinhän se tähän asti meni, Herronen totesi.

Etuhaarukka meni vain oli mennyt pyörästä rikki.

Mutta sekin Hellbergin verstaalla yöllä korjattiin.

Jäähdyttelyvuosiksi järjestettiin suuret kilpailut

Herronen, Luoto ja Hautalahti lopettivat uransa samoihin aikoihin ja halusivat hyödyntää kansainväliset 29

Pikajalka 38

kontaktinsa. He keksivät järjestää Keski-Pohjanmaalle oman ajonsa, jota ehdittiinkin ajaa 20 kertaa. Hieman miehiä harmittaa, että jatkajia ei tultu hankkineeksi – tuli sairauksia ja muuta ja sitten piti lopettaa.

Keski-Pohjanmaa-ajosta oli tullut merkittävä kisa.

Kerran oli Amerikasta asti kuuden miehen joukkue, joka samalla reissulla osallistui Itämeren ympäriajoon.

Venäläisiä, ruotsalaisia, saksalaisia ja virolaisia oli useammastikin. Järjestelyissä oli paljon yhteistyötä Turun Urheiluliiton kanssa. Kilpailujen päivistä sovittiin Simo Klimschefskijn kanssa. Viimeinen ajo ajettiin saman vuonna kuin Mämmi tuli Kälviälle töihin. Hän ei ehtinyt pelastaa tilaisuutta.

Simo Klimschefskijstä, josta myös tuli liiton pitkäaikainen johtaja, miehillä on yhtä hyviä muistoja kuin Maunumäestä. Kilski puhui seitsemää kieltä.

Niihin aikoihin järjestettiin joka vuosi viikon leiri velodromilla. Sen päätteeksi ajettiin rata-ajon SM-kisat, joissa Kälviän miehet pärjäsivät 4 km takaa-ajossa.

Herronen pärjäsi kyllä muutenkin. Leirillä oltiin majoittuneina Otaniemessä, ja sinne sattui kuuromykkien konferenssi samaan aikaan. Pojat pilailivat, ettei Kilski varmaan noitten kieltä osaa, mykän kieltä, mutta annapa, kun tulivat lähemmäksi, niin Simo alkoi puhua niiden kanssa sormipeliä.

- Murteita vain en osaa, Kilski totesi vaatimattomasti.

Mukavia kilpakumppaneita Tampereeltakin

Kälviän lisäksi näihin aikoihin kilpapyöräilyn napoja olivat myös Porvoo, Turku ja Tampere. Tampereelta Nymanin lisäksi Teuvo Louhivuori on Luodon ja Herrosen ikätoveri ja kilpakumppani. Hieman nuoremman Lönnqvistin Taunon kanssa ollaan hyvää pataa edelleen, puhellaan usein ja käydään tapaamassa. Yhtä matkaa käytiin kauempana kisoissa. Matti

hommasi serkkutyötönkin seuraksi kisojen ajaksi.

Herronen oli Ruotsin kuuden päivän etappiajoissa Nymanin kanssa. Joka maasta oli mukana kaksi parasta ajajaa. Ajettiin Moran ja Falunin kautta Tukholmaan.

Nyman luuli tulleensa vanhaksi kun hävisi pari kertaa Herroselle.

Ruotsiin valmentautuessaan Herronen oli Monarkilla töissä.

Poikkeuksellisesti hän kerran lähti työaikana kahdelta lenkille, kun piti ehtiä ajamaan 200 km kierros.

Luodossa ajoi auto mereen juuri Matin kohdalla kun ei tiennyt kumman tien valitsi, ajoi välistä ja suoraan jyrkänteeltä alas, missä vettä oli rintaan asti. Herronen syöksyi pelastamaan ja kiskoi ajajan autosta pois. Mies oli aivan sekaisin, pyysi pelastamaan kolme lastaan, minkä Matti teki. Sitten hän huomasi, että onhan siellä takapenkillä vielä joku, ja haki vaimonkin pois. Kuljettaja sai sittemmin palkinnon perheensä hengen pelastamisesta. Herronen sen sijaan sai vaatteensa märiksi, palasi pyörällään 50 km Kokkolaan ja paleli. Kuuden päivän ajoissa sitten iski flunssa ja keuhkoputkentulehdus. Lääkäri antoi oireisiin joitakin tippoja, joiden voimin Matti lähti tempoajoon. Nyman sanoi, että jos vain puolitoistaminuuttia häviät, olet kovassa kunnossa. Eroa tuli kaksi sekuntia.

- Semmoiset flunssalääkkeet silloin oli.

Falunissa saatu kylmä suihku kisan päälle oli kuitenkin liikaa, ja Herronen joutui keskeyttämään neljäntenä päivänä.

Vaikka päivät tehtiin kovaa työtä, ehdittiin päälle harjoitellakin. Parhaina vuosina ajetuksi tuli 16 000 km. Talvella harjoiteltiin enempi hiihtämällä ja käytiin savotalla. Tiet ovat kyllä parantuneet. Ennen oli savipintaiset tiet, jotka märällä kelillä muuttuivat kuravelliksi. Maalituomareille tuli ylimääräistä työtä, kun piti

maaliviivan ylittäneiltä aina kysyä ”kuka sää oot”. Pahinta oli, kun saven päälle pantiin jotakin myrkkyä tai muuta kemikaalia ja siihen kun satoi vettä, niin oli liukasta ja myrkystä vielä tuli silmät turvoksiin. Asfalttia oli niinä aikoina Kokkolasta Jyväskylän suuntaan viisi kilometriä, ja siinä käytiin ajelemassa talvellakin. Sitä Herronen ja Hautamäki ajoivat ahkerasti olympiavuonna.

Nykypäivää ja tulevaisuutta

Nykypäivää miehet hieman harmittelevat. Ajat ovat muuttuneet, nyt on vähän kisoja. Oli ennen kolme–neljä kisaa viikonlopulla, ja kovia olivat. Mutta sen verran innokasta väkeä Kälviällä oli, että liiton toiminnanjohtaja kun tuli Kälviälle kisoihin, niin asemalla oli enempi väkeä pyörillä vastaanottamassa kuin muualla kisoissa.

Raimo Luodon poika Hannu ajoi vuorollaan Suomen mestaruuksista, ja tämän poika Ville ajaa nyt neljättä kauttaan. Pyöräilyä ei ole hänelle tuputettu. Mutta kerran hän otti isän pyörän allensa ja lähti ajamaan Kälviältä Vaasaan, Kokkolan kohdalla hän huomasi palelevansa ja palasi takaisin ja lisäsi vaatetta. Sitten hän lähti uudelleen Vaasaan. Seuraavana vuonna hän voitti sitten jo kilpasarjan.

Pyöräpajalta Ostetaan ja myydään

Myydään polkupyörien uusia osia n. vv. 1930–1980.

Hameverkkoja, lasisia kissansilmiä, napoja etu- ja taka, kampia, rattaita, ketjuja, polkimien kumeja, keskiön osia, etuhaarukan osia, etuhaarukoita, ohjaustangon kannatinputkia, suoria, mutkallisia ja joutsenkaulallisia, kädensijoja, puisia, pakeliittisia, kumisia ja muovisia, lyhtyjä, dynamoita, merkkejä, vanteita, pinnoja, lokasuojia, pakettitelineitä, ketjusuojia, antiikkinapojen käytettyjä osia, käytettyjä satuloita, satulankanntinputkia, työkalulaatikoita ym. ym.

Ajamaton Hermes-pyörä 28” miesten n. v. 1950, uusia runkoja, miesten ja naisten pyöriä, nuorisopyöriä, tavarapyöriä 2- ja 3-pyöräisiä, korjausteline, rihtauspukki. Hannu Mattila puh. (09) 4209080 tai 045 1235648 Kymmenittäin hyväkuntoisia veteraanipyöriä myytävänä edulliseen hintaan mummoille ja papoille Vehmaisissa ja Vatialassa.

Pitäkää kiirusta, sillä parhaat viedään päältä.

Soita 033645794 / Jaakko Hätönen

Kaivataan tietoja

HALLUSSANI oli vielä vuonna 1969 Adler-merkkinen miesten pyörä. Hyväkuntoinen kolmivaihteinen pyörä, jonka erikoisuuksiin kuului oikea vaihdelaatikko keskiössä.

Sitten se varastettiin Helsingin Eerikinkadun asuntoni kellarista. Varkaalle ei kelvannut sisareni perua ollut Raleigh-naistenpyörä. Saamieni tietojen mukaan Adlereita tuotiin 1930-luvulla 30 kappaletta, ja tuolloin 1968 niitä oli jäljellä neljä kappalettta, Hellbergin pyöräliikkeessä Helsingissä yksi, Olavi Sallisella yksi (nyt automuseossa Vehoniemessä), kollegallani Heikki Suvitiellä jossain Kirkkonummen liiterissä yksi ja minulla yksi. Omani oli uudelleen maalattu ja kunnostettu, väri harmaa. Useimmiten Adlerit olivat kai tummia, mustia ruskeita ja punaisia.

Kovin mielelläni kuulisin tuosta Adlerista enemmän ja aivan erityisesti, jos onni käy, harmaasta yksilöstä, jossa on matalapainerenkaat ja rikkinäinen Adlerin merkki.

Jussi Suomala, 050 5850 240, Helsinki.

BALLIS SAINT ETIENNE. Pyörä lienee -40-50 luvulta. Simplex vaihteet, Durex kammet, teräsvanteet. Interwebin olen tutkinut, tietoa tosi vähän saatavilla. Olisiko kenelläkään mitään tietoa, muistikuvia tai jotain millä historia vähän selkiäisi. Puh 0405504428/ Mikko, lisäkuvia mrvelo.com Pikajalka 38

30

Huoneentaulu Teksti I Markku Lahtinen

Esa Riippa. Kuulija. Etsaus ja akvatinta. 1995

ESA RIIPPA on ollut tällä palstalla useamminkin.

Hän onkin kälviäläinen taiteilija, joka myös myös pyöräilee itse, ei vain piirtele pyöräin kuvia.

Kuulija on tekniikaltaan monivärinen etsaus ja akvatinta, joka on tehty syövyttämällä kuva kuparilevylle ja painamalla se syväpainomenetelmällä paperille. Kaikki työn vaiheet edellyttävät paitsi taiteellista näkemystä, myös erityistä huolta ja tarkkuutta. Virheliikkeitä on vaikea korjata. Tasalaatuisen tuloksen aikaan saaminen painotuotteeseen käsityömenetelmin on hankalaa sekin. Ammattipainajat siitä suoriutuvat ohjeistettuna, mutta Riipalla on tapana vedostaa työnsä itse.

Vedossarjat ovat rajallisia, muutamia kymmeniä kappaleita enintään, ja työt vedostetaan kulloisenkin kysynnän mukaan. Tätä työtä saa vedostaa myyntiin enintään 70 kappaletta.

Kuulija esittää eläkeikää lähestyvää miekkosta, joka on alkukesän iltana pysähtynyt metsätaipaleella kuuntelemaan linnun laulua. Katsoja saa tilanteensa 31

Pikajalka 38

mukaan päätellä, lurittaako siellä kiuru onneaan pellon päällä, satakieli sulosointujaan pöheikössä vaiko käki kuulijalle jäljellä olevia vuosia.

Työstä voi äänten lisäksi aistia juuri metsän rannan taakse painuneen auringon jälkeensä jättänyttä lämpöä ja kasvavasta oraasta nousevaa juurevaa tuoksua.

Hämärä on siinä vaiheessa, jossa metsä on jo musta vaikka taivas on vielä sininen.

Pyörien ystävä kiinnittää ensimmäiseksi huomionsa pyörään, joka on helppo tunnistaa ketjusuojassa olevasta nimestä. Tämä on selvästi Ruotsin Crescent, eikä Vaasan Cresent. Vanha mies on joutunut matkaan naisten pyörällä ja saanut vielä iltahämärissä kuskattavakseen ruukkukukan.

Joku miettii, miksi ketju on vasemmalla puolen pyörää. Tämä juontuu ennen kaikkea siitä, että painotuote on peilikuva painolaatasta. Pyörä, joka on kaiverrettu mallin mukaan oikeanpuoleisin ketjuin, tuleekin painosta vasemmanpuoleisena. Nimen Riippa on kyllä havainnut kaivertaa peilikuvana.

V Sarka-ajot 22.10.Hämeenlinnassa.

Jokseenkin tyylikäs kaupunkipyöräily. Matka n. 15 km. Lähtö Verkatehtaalta klo 16. Tyylikkäimpiä palkitaan.

Järjestää Vanhat Velot ry Pikajalka 38

32