Pikajalka 28

Page 1

Vanhatvelot.org 1

1/2014 5€

Pikajalka 28 Esimerkkejä–Arkipyöräilijöitä–Ketjuvaihteita


.

Vanhus ja pyörä Teksti ja kuva Markku Lahtinen

Mikä paikka?

Ohtakari Lohtajalla. Olin pannut merkille matalarunkoisen eläkeläispyörän Ohtakarin kalastajakylän ainoan palvelupaikan edustalla. -Mukava tavata hengenheimolaisia, sanoi auringossa viihtynyt mies, kun astuimme kälviäläisen ystäväni kanssa sporttisissa pyöräilytrikoissa Katiska-baarin terassille. - Taidattekin olla Kälviältä, mies sanoi. Hän tuntui kyllä tuntevan alueen pyöräilykulttuurin juuret. Olimme juuri ajaneet Kälviän keskustasta 35 km nauttiaksemme pienestä uinnista meressä. Istahdimme terassille kostuttamaan helteisen päivän rasittamia kurkkujamme, ja mies tuli pöytäämme jatkamaan juttua.

Mikä pyörä?

- Vastahankittu. Tuliterä Tähtipyörä valkosivurenkain. Uutta pyöräänsä Paavo pitää erinomaisena ajella. Vanhalla pyörällä hän muutaman kerran kompastui runkoon juuri pyörältä noustessa, mutta uuden pyörän matala runko helpottaa pysähtymistä ja liikkeelle lähtöä. Ketterästi hän lähteekin ajelemaan Ohtakarin pengertietä pujotellen uimareiden välitse.

93

Mikä mies?

- Paavo Palola Lohtajalta. Ikää yhdeksänkymmentäkolme. Vuoden 1920 ikäluokkaa. Sotaan lähdettiin nuorena miehenä ja ehjänä tultiin takaisin. Pienten muistelusten jälkeen päästiin asiaan. Paavo on aina ollut urheilullinen. Talvella hiihtoa ja kesällä pyöräilyä. Kymmenen vuotta sitten hän jäi yksin hoitamaan vanhaa maataloaan, ja puuha piti niin virkeänä, että hän on lehtimiespoikansa tärkeä tiedonlähde paikallisuutisten osalta. Paavo on myös paikallisten eläkeläisten liikuntaryhmän vetäjä. Kerran viikossa 10–25 hengen joukko lähtee ajelemaan Lohtajan pikkuteille Paavon johdolla. - Minulla kun on porukan ainoa mittari, pidän huolta siitä että tahti on juuri sopivaa kaikille, ei liian kovaa eikä liian hiljaista, vaan tasan 13 kilometriä tunnissa. Paavo itse pystyisi kyllä ajamaan lujempaa, päiväkahvireissu Lohtajalta Ohtakarille, 15 kilometriä suuntaansa ei häntä paljon hetkauta. - Useamman kerran kesässä minä täällä käyn, 20–30 kilometrinä edestakaisin, ja joka päivä ajan jonkinlaisen reissun. Viime vuosina hänen mittariinsa on kertynyt 2500 kilometriä kesässä.

Paavo ja Tähtipyörä Pikajalka 28

2


Pääkirjoitus

Pyöräilyä bittiavaruudessa

K

atsoin nojapyöräfoorumin sivuille linkitetyn videon tekniikkaintoilijasta, jolla oli vuonna 1991 nojapyörässään melkoinen repertuaari tietoteknisiä vimpaimia. Valtaosa noista tietotekniikan ja -liikenteen ominaisuuksista tuntuu nykyään kovin arkisilta, mutta edellyttivät tuolloin aivan erityistä teknistä lahjakkuutta ja tarmoa. Osaa kaverin käyttämistä laitteista ei ole vieläkään kuluttajapuolelle lanseerattu – valtaosa kuitenkin. Nojapyöräilyä ja radio- ja tietokonetekniikkaa harrastava Steve Roberts innostui vuonna 1986 ajatuksesta, että voisi työskennellä paikasta riippumatta ja ryhtyi rakentamaan nojapyörää, joka loisi tähän mahdollisuuden. Aluksi oli vain pyörä, ja tietokoneja tietoliikenneyhteydet otettiin kolikkopuhelimien ja modeemin avulla. Tekniikka kehittyi ja pyörään asennettiin radioamatööriverkkoihin perustuva langaton yhteys ja tilan tarpeen lisäännyttyä peräkärry. Lopulta käytössä oli täysin nykyisiä vastaavat satelliitteihin perustuva tietoliikenneyhteys ja GPS -paikannus. Kaksikymmentäkolme vuotta vanha video tekee näkyväksi, kuinka viimeaikainen tietotekninen kehitys on ollut nopeaa. Tavallisesti pienin askelin etenevä kehitys jää jatkuvasti kehittyvän luonteensa takia huomaamatta. Meillä todellakin on nykyään mahdollisuus olla internetin kautta yhteydessä työyhteisöömme, asiakkaisiimme tai ystäviimme milloin ja missä tahansa. Työntekokin onnistuu monelle paikasta riippumatta ja osaa ystävistämme tapaamme lähes yksinomaan bittiavaruudessa. Olemme kaikki saavuttaneet samat mahdollisuudet, joista Steve Roberts kolmekymmentä vuotta sitten haaveili. Kaikki tämä on vaivihkaa kehittynyt vuosien kuluessa ja kännyköiden ominaisuuksia paranneltaessa. Steve Robertsin lähes kolmenkymmenen kilon radiovarusteet ja tietokoneet, antennit ja virtalähteet on nykyään mahdutettu tavalliseen älykännykkään alle 200 gramman. Vielä puhutaan älykännyköistä, mutta muutaman vuoden kuluessa vain puhelimista.

Nykykännyköissä on lisäksi jopa videokamera, jota Roberts ei voinut kuvitellakaan 90-luvun alun mitättömillä muisti- ja laskentakapasiteetin määrillä. Puhumattakaan Googlen hakukoneesta, tuhansista verkkopalveluista ja vaikkapa Wikipediasta. Meillä on siis todellakin mahdollisuus olla riippumattomia paikan ja ajan kahleista. Silti kuljemme töihin ja takaisin samaan aikaan kuin muutkin – ruuhkiksi asti. Tekniikka kehittyy nopeammin kuin tavat ja kulttuuri. Nojapyöräharrastajana kiinnittyi huomioni Robertsin nojapyörän vanhanaikaisuuteen. Se oli 80-luvun lopun pitkäakselivälinen pyörämalli, joka on vieläkin suosittu Pohjois-Amerikassa, mutta Euroopassa tuollaisia ei ole milloinkaan oikein arvostettu. Nojapyörien rakenteet ja tekniikka ovat nekin muuttuneet viimeisen kymmenen vuoden aikana, mutta sitä tuskin asiaa harrastamaton lainkaan huomaa. Samoin on tietenkin käynyt tavallisten, nojapyöräharrastajien kielellä pystypyörienkin osalta. Kahden vuosikymmenen aikana ovat tulleet jousitukset ja levyjarrut – jopa hydrauliikalla toimivat. Runkomateriaali on muuttunut pääosin alumiiniksi, jopa hiilikuituisia pyöriä alkaa näkyä kuluttajamarkkinoilla. Kuulostavat isoilta muutoksilta, mutta perusrakenteeltaan polkupyörä ei silti ole muuttunut kohta sataankolmeenkymmeneen vuoteen. Asiaan perehtymätön ei huomaa eroa nykyisten ja sata vuotta vanhojen pyörien rakenteessa vähänkään kauempaa katsoen. Mitään sellaista ei ole tehty, että se olisi merkittävästi muuttanut polkupyörän roolia liikenne-, urheilu- ja liikuntavälineenä. Nykyisin meillä kaikilla on tekniset mahdollisuudet olla ”teknonomadeja”, paikasta riippumattomia kansalaisia. Miksi enää pitäisi ehtiä kovin nopeasti perille. Miksemme menisi rauhassa pyörällä, kuten Steve Roberts, joka kuvailee tuntemuksiaan tiellä, pyöränsä päällä ”perillä kotona olemiseksi”. Todellinen tietoyhteiskunnan pioneeri ja polkupyöräintoilija – tietenkin.

Videon nimi: NBC Earth Journal - 1991 BEHEMOTH bicycle and Human Power 3

Pikajalka 28

Jori Montonen


Pikajalka 1/2014 2

Vanhus ja pyörä

3 Pääkirjoitus 5 Pakinaa 6 Summaries 7

Lukijan tarakalta

8

Ulkomaiden velot

11 Esimerkillistä merkkikeräilyä Marko Eriksson on käynyt haastattelemassa monien asioiden keräilijää Kauko Välimäkeä. Hän on aloittanut keräilynsä nuorena miehenä isänsä apurina ja päässyt kokemaan parhaan pyöränmerkkien keräilyajan, kun vanhat pyörät kaivettiin kellareista ja ullakoilta ja vietiin kaatopaikalle. Nyt on myöhäistä saada kunnon kokoelmaa aikaiseksi.

16 Liikuntaan hurahtanut Esa Aallas ajeli ahkeran työmatkapyöräilijän Kati Paunasalon seurana ankarana pakkasaamuna tehtaan portilta kotiin. Kati on elämäntapaliikkuja, joka kulkee asiansa omilla jaloillaan, milloin, juosten, milloin pyöräillen, milloin potkukelkkaillen.

24 Ketjuvaihteiden alkuvaiheita Risto Alanko johdattelee ketjuvaihteiden syntyhistoriaan ja kertoo alan suurimmasta keksijästä, ranskalaisesta Paul de Viviestä eli Velociosta. Tämä ehti suunnitella ja kokeilla kymmeniä erilaisia vaihteistoja Rhone-joen vuoristoisilla teillä, mutta ei ehtinuyt päästä näkemään vaihteistojen läpilyöntiä pyöräkaupassa ja -kilpailuissa.

28 Pinnojen välejä

PIKAJALKA on pyörävanhusten äänenkannattaja, joka ilmestyy neljästi vuodessa. ISSN 1457-5566 14. vuosikerta nro 28 JULKAISIJA: Vanhat Velot ry INTERNET: www.vanhatvelot.org PANKKIYHTEYS: FI3180001670851881. Seuran jäseneksi voi liittyä maksamalla jäsenmaksu 25 euroa seuran tilille. Muista merkitä nimesi ja osoitteesi tilillepanokorttiin. Jäsenmaksu sisältää Pikajalan tilausmaksun. PAINOS: 300 kpl PAINOPAIKKA: Keuruskopio, Keuruu IRTONUMERO: 5 euroa esim. Mobiliasta tai Vehoniemeltä. Kirjastoille ja järjestöille tilattuna 15 e/v. Jäsenille lisänumerot 4 e. PÄÄTOIMITTAJA: Jori Montonen Kulmakatu 37, 33 500 Tampere jori.montonen@tut.fi, Puh. 0400 965049 TOIMITUSSIHTEERI: Marko Eriksson ULKOASU: Markku Lahtinen TOIMITUSKUNTA: Risto Lehto, Mikko Råberg (talous) LEHTI ILMESTYY SEURAAVAN KERRAN: 2/2014 toukokuu, aineiston jättö 10.4.2014, 3/2014 syyskuu, aineiston jättö 10.8.2014 MATERIAALIN TOIMITUS: Lähetä julkaistavaksi tarkoitettu materiaali osoitteeseen markkuwlahtinen (at) gmail.com. Sähköinen materiaali mieluiten .rtf ja .doc (teksti) ja kuvat aina erikseen .jpg -muodoissa. Lehti ei vastaa yksittäisten kirjoittajien näkemyksistä. ILMOITUKSET: Pikkuilmoitukset maksuttomia jäsenille. Takasivu 150€, muut ilmoitukset sopimuksen mukaan.

29 Kerhokuulumisia 30 Pyöräpajalta 31 Huoneentaulu

KANSI: Muutamat poiminnat Kauko Välimäen nimikilpikokoelmasta. Vanhin etumerkki on oikeassa yläkulmassa oleva alavutelaisen Juho Väliahon Hyvä-pyörän kilpi. Merkki on hyvin iäkäs, sillä Väliaho murhattiin sata vuotta sitten ja tuolloin myös päättyi tämän pyörämerkin taru.

Pikajalka 28

4


Pakina

Pyöräilevä mies Teksti Ketjupolttaja Piirros Anita Lahtinen

Meitä naisia syytetään usein motkottamisesta. Väitetään että me olemme hermostuneita ja kiukkuisia. Onko se ihme? Kuinka mieheen, varsinkin pyöräilevään mieheen, voi olla suuttumatta? Hän on kaikissa ryhtymyksissään niin outo, niin toisenlainen kuin hänen tulisi olla. Hän viettää niin kummallista elämää, lähtee pyöräilemään kun pitäisi mennä anoppia tapaamaan ja tulee mukaan, jos pitäisi jäädä kotiin panemaan huusholli kuntoon. Pyöräilevä mies ei sovi maailman oikeaan järjestykseen. Hänen kanssaan keskustelu on aina hedelmätöntä ja ajautuu lopuksi puheisiin hiilikuiturunkojen keveydestä. Eikä semmoiseen keskusteluun moni ryhdykään. Riidellä kyllä voin, sillä siinä ei ole kysymys ajatuksista, vaan pelkästään reagoinnista pyöräilyn joutavanpäiväisyyteen. Kotona olevalla pyöräilijällä on kolme olotilaa: hän tankkaa, lukee pyöräilylehtiä tai vaihtaa kuluneita jarrupaloja. Lasten silmissä hän on olento, joka ilmestyy samalla kertaa kuin päivällispaisti. Tämä tankkaaminen näyttääkin olevan hänen tärkein ominaisuutensa. 5

Pikajalka 28

Nainen ei tahtoisi, että hänen miehensä tankkaisi. Jos pyöräilevä mies haluaa säilyttää vaimonsa ihailun, hänen ei pitäisi tankata. Tankatessa hänen itsetyytyväinen ruumiillisuutensa ei voi olla loukkaamatta vaimoa. Pyöräilemään lähtiessään mies on huvittavimmillaan. Hän etsii kaapista pönäkät vaippahousunsa, hiestä haalistuneen paitansa, jonka selkämys on täynnä rukouksia paremmista pyörätarvikkeista, hän kaivaa esiin kovat ja ahtaat pyöräilykenkänsä ja lataa taskuihinsa banaaneja, patukoita ja juomapulloja kuin vetäisi niskaansa haarniskan ja puoli valtakuntaa. Sitten hän on valmis kiertämään korttelin ympäri. Mutta on pyöräilevässä miehessä hyvätkin puolensa. Miehen ollessa pyöräilemässä päivä on paljon luontevampi, vilpittömämpi. Jo ruokatavat ovat aivan toisenlaiset. Niihin tulee jotakin vapauttavan satunnaista. Funktionaaliset kuntoruuat voi jättää pois ja ottaa sijalle sellaista mikä vastaa ihmisen luonnollisia tarpeita: kinkku-ananaspizzaa, pannukakkua, kahvia, korvapuustia. Ja sitten tietysti suklaata välipalaksi. Sen voikin nauttia sohvassa lehtiä lukiessa. Jos sattuu olevan pitkän viikonloppulenkin aika, voi vielä kutsua sellaisia vieraita, joista pyöräilevä mies ei pidä. Ilmassa on silloin juhlan tuntua. Pyöräilevältä mieheltä puuttuu yleensä arvostelukyky mitä tulee urheilun ulkopuolisiin asioihin. Hän erehtyy melkein kaikessa. Tämä tuo elämään vissiä oikullisuutta, jota ilman se olisikin jokseenkin tylsää. Maailma olisi luultavasti ikävä ilman pyöriä ja pyöräileviä miehiä. Kun mies saapuu muutaman päivän pyöräretkeltään, koti muuttuu eläväksi ja alkaa tavanomainen vuoropuhelu, jossa toisella puolen on naisen rauhallinen äly ja tieto ja toisella puolen oikullinen putkiaivo. Pyöräilevä mies on olemassaolon seikkailu, paradoksi, jolla kyllä lihakset jäntevinä ajaessaan näyttää olevan paikkansa luonnon suuressa valtakunnassa. Kaikki on oikein ymmärrettynä kaunista, niin myös pyöräilevä mies.

Kirjoitukseen on innoitanut Kersti Bergrothin pakina 1930-luvulta.


Translation Tiina Alestalo

Summaries

Collecting badges

Bicycle head badges are curious pieces of metal. They can be downright artistic creations, and yet they are of absolutely no use from a rider’s point of view. Curiously, if such an insignificance happens to be missing, it may well hasten the way of an otherwise precious vehicle to a trash pallet. Marko Eriksson met Kauko Välimäki (pp. 11–15) from Alavus, who as a son of a scrap dealer knew from early on to put aside forlorn goods, including head badges that once decorated bicycles. As far as we know, over one thousand bicycle brands have been available in Finland. Kauko Välimäki undoubtedly has the largest collection of head badges in this country. He cannot say the exact number, but there are hundreds, anyway. – I got interested in bicycle badges when I was at confirmation class age, when I and Dad took bicycle carcasses to a foundry in the neighboring parish. I started gathering different kinds of badges before Dad passed on the wrecks. He himself had no interest in badges or any other kind of collectables; he was a scrap dealer and earned his living by selling, Kauko reminisces. He does no more reconditioning to the badges than wipe off the dirt. In other words, he won’t present steel wool or tough liquids to the badges. If a badge has become tarnished, it’s become tarnished. Lot’s of people have spoiled their metalwork by strong polishing or bathing in solvents. Kauko still gets updates to his collections. Sometimes just one per year, but still. He is not bothered by the slowing down of the collection, because quality still continues to improve. – I looked for Juho Väliaho’s Alavus-made ’Hyvä’ head badge for a long while. I had one half of it, until about 30 years later I found a whole one in a flea market, explains Kauko about the pearl in his possession. – Even nowadays I don’t know anyone around this neighborhood except me who ever soundly collected badges. Though there are a few bicycle enthusiasts otherwise. In 50 years’ time Kauko Välimäki has got hold of several head badges of bicycles that never numbered more than a few dozen. Many of the badges are probably the only ones remaining. Kauko has had the advantage of being allowed to accompany his dad on his country-house-clearing jobs since teenage. In those days people used to dump scrap iron to the forest; nowadays metal scrap is collected in a professional manner everywhere. Vintage bikes won’t be found deserted except by chance. In present-day house-clearings, items from the 1980’s to 2000’s end up on trash pallets. Though demolition houses and deserted bicycle wrecks have been the base of Kauko’s vast collection, he has also gained batches through barter between collectors. He also collects plenty of other stuff old, especially candy paper, milk jugs, and postal history from around Alavus.

Meeting a commuter cyclist

– It was –24 °C at five in the morning when I cycled to work. A few days earlier it was –27 °C, explains Kati Paunasalo, appearing in her cold-weather gear through the factory gate, to Esa Aallas who met her in the darkness of night (pp 16–23). Kati cycles to her three-shift work in the Saarioinen food plant dispatch center five days a week, summer and winter. To start the morning shift at six a.m., or evening shift at 2 p.m., or night shift at 10 p.m. – I also run to work occasionally, she grins, having worked at the factory for 18 years. She wakes up for the morning shift already around 3:30 and leaves for work around 5. In the winter you need to bundle up from head to toe. – Woolen net underwear, Ruskovilla-branded underwear, light

wind-and-snow-proof shell suit, back-hugging backpack, lined leatherboots, sometimes felt boots, long gloves, balaclava, helmet pipo and mining-type helmet on top. I have attached a plastic visor to it for eye protection, with a hole for nose. In darkness and in twilight Paunasalo can be easily spotted: the spotlight in her helmet extends its beam to 180 meters, and reflectors flicker in the wheels. The streetlights are missing for only about three kilometers of the way at the longest, depending on which route she chooses. In the summer days and iron nights it’s whole different. – I often jump in for a swim on my way to morning shift. But I’m scared of thunder. When it rains and roars, I’m terrified to be riding. There are two other steel horses in the garage at Paunasalo’s. A green, single-gear Tunturi Saint and a Swedish 1950’s Hermes with a stringed leather saddle, a reddish headlight, a decorative chain guard and a frame grip. Kati has prepared a basket for the cat Eppu; she attaches the basket to the handlebar on her tours; a picnic hamper goes to the back. Last year I cycled 7950 kilometers, 4400 of which in the summer. Jogs added up to 437, walks 244, and kicksled treks 35 km. As if this were not enough, Kati says she also does dancing. – Cycling for me is not a hobby, it’s a lifestyle. I think I’m privileged because I can move from one place to another in a healthy, low-cost way. But the best is the sense of freedom on the wheels.

The old man and the bike

’Nice to meet kindred spirits,’ announces Paavo Palola to Markku Lahtinen, who cycled in Lohtaja in the summer (page 2). The brisk-looking man reveals his age right away: ninety-three. After reminiscing a bit about the war we got the matter at hand. Paavo has always been sporty, skiing in winter, cycling in summer. He doesn’t always cycle alone; he’s the leader of a local pensioners’ exercise group. Once a week a group of 10 to 25 people headed by Paavo starts off for the back roads. ’I got the only meter of the lot and I take care that the pace is just right for all; not too fast or too slow but exactly 13 kilometers per hour.’ Paavo himself could surely ride faster. A ride for a midday coffee from Lohtaja to Ohtakari, over 10 kilometers one way, will not tire him too much. ’I come here several times a summer, 20 to 30 kilometers back and forth, and every day I make some kind of a tour.’ In the past few years he has done 2500 kilometers each summer. He thinks his new bicycle a great ride. With the old one he stumbled on the frame a few times when getting off the bicycle, but the low frame of the new one makes it easier to stop.

Development of gears

Risto Alanko familiarizes Finnish readers to the role of Paul de Vivie in the development of derailleur gears in the early 1900’s (pp 24–27). De Vivie wrote for decades as Vélocio for the magazine Le Cycliste. Vélocio lived in the Rhone mountain region near Lyon where he had to ride over mountains on his long cycling tours. He managed to experiment on dozens of different derailleur gears but never saw their final breakthrough. He fought for years to make them accepted on Tour de France – to no avail. The production of the first well-functioning derailleur gears started a few years after Vélocio’s death in a bicycle–tram traffic accident. The gear solution was based on Vélocio’s inventions. Who could think of competitive cycling without gears these days? Pikajalka 28

6


Lukijan tarakalta OUTO LASTENPYÖRÄ

Sami Leppälä löysi varastonsa orsilta Teuvasta Pyrkijän merkillä varustetun potkulaudan ja pyörän sekasikiön. Tunnistaako kukaan? Talon edellinen omistaja on ollut kova keräilemään kaikkea vanhaa, vanhoja kirjojakin on monta pahvilaatikkoa, 1900 luvun alusta 1960 luvulle. Niitä on ollut mielenkiintoista selailla. ”Tuossa vähän tutkiskelin niin on kyllä kätevästi tehty. Satulaputki on alapuoleta mutterilla kiinni rungossa ja takatarakan ja satulaputken saa yhdessä nostettua pois. Ja sen jälkeen se onkin potkulauta.” Jos peli on harvinainen, Sami ei halua tehdä ”räpellyskorjausta”, vaan entisöidä kunnolla. Pyörä vaikuttaisi olevan 1950-luvun tuotantoa. Parempaa tietoa pyörästä ei ole löytynyt. Osaavatko lukijat auttaa?

JUORUPYÖRÄ

Risto Heinonen Loimaalta on lähettänyt tutustuttavaksi juorupyörän nro 1, jonka hän on väsännyt saatavila olleista naisten (!) pyöristä ja parista yhdyskutkesta. Onkohan toinen ohjaustangoista kytketty irti, jotta on selvää kuka on ohjaimissa?

7

Pikajalka 28


Ulkomaiden velot Ruotsi Mainosta rallia paidassasi! Naapuriemme ensimmäinen IVCA-ralli järjestetään parin vuoden päästä, 13.–17.5.2015, Göteborgissa. Tapahtumalle on valmistunut kuvan mukainen logo sekä Sölvesborgin siltaa kuvaava t-paita. Noin 20 euroa maksavan paidan tilaustiedot löytyvät CHF:n verkkosivuilta.

Velocipeden n:o 56 on ilmestynyt. Vertailuna: nyt kädessäsi oleva Pikajalka on 28:s. ”Ero” johtuu siitä,

että edellinen lehti alkoi ilmestyä heti CHF:n perustamisen jälkeen vuonna 1997 (omamme 2001) ja että se pitkään jaksettiin tehdä neljästi vuodessa (Pikajalka viime vuoden alkuun saakka vain kahdesti). Puheenjohtaja Henrik Jakobssonin mukaan nyt – muutaman vuoden notkahduksen jälkeen – halutaan palata neljään Velocipedeniin. Hienoja Hermeksen mainoskuvia sekä Tweed Run- ja kilpahistoriaa esillä. Mikael Granberg kirjoittaa lehdessä Helsingissä viime vuoden helmikuulla järjestetystä Winter Tweed Runista, lajissaan ensimmäisestä. Granberg on havainnut ja huomauttaa TR-innostuksen ilmiömäisestä leviämisestä. Ensimmäinen pyöräily järjestettiin 2009 Lontoossa, ja nyt ajellaan jo ympäri maailmaa. Meikäläisiä varmaan kiinnostavat Pietarin ja Moskovankin ajot. Dag Hammar kirjoittaa lehdessä ensimmäisestä pyöräkilpailusta Pariisin lähellä Saint-Cloudissa 1868 sekä siihen liittyvistä myyteistä; myyteistä sikäli, että on voitu epäillä kilpailun ensimmäisyyttä. Aikanaan vuoden 1820 seutuvilla draisiineilla, ”potkupyörillä”, ajettuja kisoja ei kuitenkaan ole voitu laskea mukaan eikä 1840-luvun mahdollisista kolmi- ja nelipyöräisten kisailuista ole todisteita. Kilpailu-sanaa ei pitäisi käyttää kuin ennalta suunnitellusta ja ilmoitetusta tapahtumasta. Hyvin ruotsia, englantia ja mielellään myös ranskaa taitaville Hammarin laaja artikkeli tarjoaa kiinnostavaa pohdintaa. Mies on kirjoitukseensa hyödyntänyt muun muassa Le Petit journal -julkaisua kesäkuulta 1868. - KL

Pikajalka 28

8


Saksa Knochenshüttler, joka ilmestyy kolmasti vuodessa, tarjoaa aina laajan johdantoartikkelin pyörän historiaan. Tuoreimmassa numerossa aiheena on sveitsiläinen keskiövaihde Rappa. Tuhti rattaisto tarjosi neljä vaihdetta: jyrkänne-, vuori-, normaali- ja pikavaihteen. Vaihde tuli markkinoille 1930-luvulla ja oli ehtaa luxusta. Markkinoilla oli toki vaihtoehtoja, kaksi- tai kolmivaihteisia Sturmey&Archer tai Fichtel&Sachs –napavaihteita. Rappan vaihteisto tarjosi 217% välitykset, johon Sturmey&Archer pääsi vasta 1987 viisiportaisella mallillaan. Rappan vaihteita rakensivat pyöriinsä mm. tanskalainen Hamlet ja meille tuttu ruotsalainen Hermes. Vaihteisto nosti pyörän hintaa noin 50%. Viimeinen Rappa-pyörä valmistettiin 1956. Hockenheimringillä pidetään Euroopan suurin rompetapahtuma maaliskuun viimeisenä viikonloppuna. Paikalle odotetaan 2000 kauppiasta ja 50000 kävijää. Tarjolla on etupäässä moottoroitujen kulkupelien osia, mutta kyllä pyöräilijätkin osansa löytävät. Veterama.de

9

Pikajalka 28

Hollanti Vanhojen kilpapyörien tapaamisajot ovat levinneet kulovalkean tavoin ympäri Eurooppaa. Rüsselsheimin pyöräseura R.V.Opel, jonka Opelin veljekset perustivat v. 1888, järjestää Saksan retrokilpuriajot 1. kesäkuuta 2014. Retropedal ajetaan nyt neljättä kertaa. Mukaan pääsee vähintään 30 vuotta vanhoilla kilpatai retkipyörillä. Tämä kaikkien ooppelien kotikaupunki sijaitsee Reinin ja Mainin haarassa lähellä Mainzia.

Unkari IVCA-ralli ajetaan tänä vuonna Unkarissa, Tiszakécskessä juhannuksen jälkeisellä viikolla. Ohjelmassa on perinteiset century-ajot ajanmukaisissa asuissa velocipedeillä, isopyöräisillä, turvapyörillä ja sitä nuoremmilla erikoispyörillä. Toisena päivänä maailmanmestaruuskisat samoilla pyörätyypeillä lyhyillä matkoilla. Maasto on tasaista ja järjestelyt tilaisuuden laadun tasalla. Kylpylä odottaa kisaajia. Vuonna 2015 päästään sitten Ruotsiin. Kannattaa jo ruveta valmentautumaan. - ML

Hollannin ystävyysseuramme De Oude Fietsin jäsenlehti on muuttunut entistä tyylikkäämmäksi, vaikka onkin edelleen mustavalkoinen. Oude FIets käyttää tänä vuonna hyväkseen kansainvälistä arkeologian päivää syyskuussa tuodakseen esiin vanhojen polkupyörien roolia historiassa. 14. Ja 15.9. järjestetään vanhojen pyörien kokoontumisajo Twickelin linnassa. Jäsenlehdessä esitelläänkin näyttävästi paikallista pyöränvalmistuksen historiaa. Hollannissa on myös laadukkaita harrastelijoiden nettikokoelmia. Täältä löytyy kaikki vanhoista valaisimista http://www.antiekefietsverlichting.nl - ML


Teksti ja kuvat Marko Eriksson

Mestari itse iäkkään seinäkaappinsa äärellä, josta löytyy mukavasti kaikkea tarpeellista, kuten vanhoja karamellija tupakkarasioita sekä säästölippaita. Kauko Välimäelle tyypilliseen tapaan kaikki on hyvin pedantisti paikoilleen järjesteltyinä. Pikajalka 28

10


Leefeland Aegir Kestävä Esimerkillistä merkkikeräilyä Huhti Strada Hyvä 1 Syntyperäinen alavutelainen Kauko Välimäki on monipuolinen keräilijä. Romukauppiaan poika on jo nuoresta ymmärtänyt pistää talteen ihmisten hylkäämää, monessa tapauksessa nykyisellään harvinaiseksi käynyttä aineistoa. Sellaistakin, jota ei ole enää mistään saatavissa. Edes rahalla. Yksi Kaukon keräämistä kokoelmista koostuu polkupyöriä koristaneista nimikilvistä.

11

Pikajalka 28


Polkupyörien nimikyltit ovat merkillisiä metallinpaloja. Ne ovat usein hienoilla yksityiskohdilla varustettuja ja suorastaan taiteellisia kuvatuksia, mutta pyörän käytön eli ajamisen kannalta ne ovat täysin merkityksettömiä lätkiä. Mikä ihmeellisintä, tällaisen epäolennaisuuden puuttuminen polkupyörästä – eli sen nimettömyys – voi tehdä koko ajopelistä romulavalle joutavan, kun taas kilven kera kokonaisuus voi olla suurta arvostusta nauttiva. Vahvasti ruosteisena, jopa puutteellisena. Hyvin harva on ymmärtänyt pistää talteen näitä polkupyörien henkilöllisyystodistuksia. Nimiä, joita on Suomessakin ollut tiettävästi yli tuhannen erilaista. Edellytyksiä keräilyyn olisi ollut vähintäänkin riittämiin: on täysin mahdotonta heittää edes suuripiirteistä arviota, miten monta kymmentä miljoonaa polkupyörää Suomessa on myyty sitten 1800-luvun lopun. Vai mennäänkö jo hyvän matkaa yli sadan miljoonan. Mutta se on varmaa, että siitä joukosta vanha velo -kategoriaan kuuluvia pyöriä jäljellä on enää hyppysellinen. Ja että käytännöllisesti katsoen jokaisessa pyörässä tuo ”nimilappu” on alkujaan ollut.

Satoja nimikylttejä Viitisenkymmentä vuotta sitten alkanut kiinnostus monipuoliseen keräilyyn on johtanut siihen, että Kauko Välimäellä on epäilemättä maamme laajin kokoelma pyörien nimikilpiä. Tarkkaa lukua edes haastateltava itse ei osaa sanoa, koska lajittelemattomiakin merkkejä on vielä iso kasa. Kokonaismäärässä puhutaan joka tapauksessa sadoista. Siis kolminumeroinen lukumäärä keskenään erilaisia suomalaisten polkupyörien merkkejä. Toki joukossa on myös joitakin vieraampia nimiä esimerkiksi Ruotsista. – Kiinnostuin pyöränmerkeistä rippikouluikäisenä, kun veimme isän kanssa pyöränromuja naapuripitäjässä olleeseen sulattamoon. Aloin ottaa erilaisia kilpiä talteen ennen kuin isä antoi romut eteenpäin. Hänellä itsellään ei ollut mitään kiinnostusta merkkejä tai muutakaan keräilyä kohtaan, sillä hän oli romukauppias ja elanto tuli myymisellä, Kauko muistelee.

Alkuun merkkien keräily oli suorastaan villiä. – Merkki kuin merkki, kaikki kävi ulkolaisia myöten, otin irti jokaisen eteen tulleen. Jossain vaiheessa alkoi kiinnostaa nämä paikalliset enemmän. Keräilyn aikana olen saanut paljon tietoa tämän alueen pyöräliikkeistä. Kuortaneella on kuitenkin ollut Wilho Laine -niminen pyöräkauppias, jolta minulla on kilpikin, mutta en yhtään tiedä siitä miehestä: kerran kiersin kaikki Kuortaneen Laineet läpi, mutta kukaan ei ollut hänestä

kuullutkaan. Olisi mielenkiintoista tietää enemmän tästäkin pyörämerkistä, Kauko taustoittaa. Kotiseudun merkkikilvet ovat hyvin hallussa, mutta jotain yhä puuttuu: töysäläisen Eemil Aallon Otava-merkkisen pyörän kilpeä ei ole Kaukon silmille tullut. Jos joku Pikajalan lukija tällaisen sattuu omistamaan tai tietää jonkun, jolla se olisi, Kauko haluaisi välittömästi hieroa kauppaa! Joistakin olemassa olevista merkeistä Kauko puolestaan toivoisi saavansa parempikuntoisen version. Tällainen on esimerkiksi alavutelaisen H.J. Vainionpään Kestävä-pyörän merkki 1910–1920-luvun vaihteesta, jolloin liike sijaitsi vielä Alavuden Sydänmaankylässä. Sydänmaa-teksti erottaa kilven hieman myöhemmästä versiosta, jolloin paja sijaitsi Alavuden asemanseudulla. Nimikilpiä Kauko ei sen enempää kunnosta kuin että puhdistaa niistä liat pois. Läpysköille ei siis näytetä Patapataa tai tiukkoja liemiä. Jos merkki on tummunut, se on tummunut. Moni on pilannut esineitä voimakkaalla hinkkaamisella tai liuotinkylvyllä.

Harrastus jatkuu yhä Kauko saa edelleen kokoelmiinsa lisäyksiä. Joskus vain yhden per vuosi, mutta silti. Kilpiharrastuksen hidastuminen ei kuitenkaan häiritse, sillä olemassa olevien merkkien kuntoluokka paranee koko ajan: silloin tällöin hän saa kohteista aiempaa parempia kappaleita arkistoonsa. – Kauan etsin alavutelaisen Juho Väliahon Hyvä-pyörän nimikilpeä. Minulla oli sellaisesta puolikas, kunnes ehkä vasta 30 vuotta myöhemmin löysin kirpputorilta kokonaisen sellaisen, Kauko kertoo yhdestä kokoelmansa helmestä. Polkupyörien nimikilpien keräily on pienen piirin harrastus. Muita keräilijöitä on Kaukolle tullut eteen vain kourallinen. Ensimmäinen tällainen kollegakohtaaminen menee hänen muistikuvansa mukaan vain parinkymmenen vuoden päähän. Vaikka kerättävää on siis ollut jo 1800-luvun lopulta lähtien! Tuskin kukaan keräilee nimikilpiä sen vakavammin vaan enemmänkin ohimennen, jos vaikka rompetoreilla sattuu jotain kiinnostavaa löytymään. Tyypillinen merkkikokoelma lienee muutamia kymmeniä kilpiä. – Näiltä kulmilta en tiedä nytkään ketään muita lisäkseni, jotka olisivat nimikilpiä ihan kunnolla keränneet. Vanhoja polkupyöriä muuten harrastavia on muutama.

Huonoja uutisia keräämistä aloitteleville Viidenkymmenen vuoden aikana herra Välimäki on saanut talteen lukuisia metallinpaloja, joita kantaneita pyöriä ei välttämättä alkujaankaan ole Pikajalka 28

12


Enn

a m r a ätyV e s rtan o u K

Sarkaa kynnettäväksi: väläys yhdestä rasiallisesta vielä toistaiseksi lajittelemattomia vanhoja pyörämerkkejä...

13

Pikajalka 28


Kuortanelaisen yrittäjän Wilho Laineen Kulkuri-pyörästä on jäänyt Kaukolle talteen nimikilpi (keskellä), muttei mitään tietoa itse liikkeestä. Tässä kilvessä haastateltavaa viehättää paljon sen yksityiskohtaisuus, suorastaan jugendmainen tyyli. Muutenkin vanhoissa nimikilvissä on häntä kiinnostavia kuva-aiheita, jotka eivät läheskään aina edes liity polkupyöriin. Joistakin nimikilvistä Kauko haluaisi saada paremmat kappaleet nykyisten tilalle. Yksi niistä on alavutelaisen H.J. Vainionpään Kestävä-pyörän merkki 1910–1920-lukujen taitteen ajoilta, jolloin liike toimi vielä Sydänmaankylässä. Eniten Kaukoa viehättävät kotipaikan eli Alavuden ja lähipitäjien pyöräliikkeiden nimikilvet. Niitä on kourallinen, mutta jotain silti puuttuu kokonaan: töysäläisen Eemil Aallon Otava-merkkisen pyörän kilpeä ei ole vieläkään tullut vastaan. Tarjota saa, jos joku omistaa sellaisen! Pikajalka 28

14


ollut kuin joitakin kymmeniä, korkeintaan satoja kappaleita. Kokoelmassa on monia kilpiä, jotka todennäköisesti ovat ainoita jäljellä olevia. Niitä ei siis voisi saada mistään. Edes isolla rahalla. Kaukolla on ollut merkittävä etulyöntiasema saadessaan olla luvan kanssa tyhjäämässä maaseudun taloja romukauppias-isänsä kanssa jo teini-ikäisestä lähtien. Isäntäväen kuoleman tai poismuuton jäljiltä niihin on usein jäänyt sekalaista omaisuutta, jota Välimäet ovat päässeet kollaamaan ennen rakennusten purkua. Usein vielä 1980-luvulla vanhojen polkupyörien kaltainen rautaromu on poistettu silmistä nostamalla se aitan vintille tai dumppaamalla metsään: nykyaikana metalliromua kerätään ammattimaisesti kaikkialla. Ikivanhoja pyöränraatoja on päätynyt röykkiöittäin lavoille, kun ihmiset viimein ovat päässeet tonteillaan lojuvista metalliromuista eroon. Suorastaan antiikkisia polkupyöriä ei enää löydäkään hylättynä kuin sattumalta. Jos löytääkin, niissä ei välttämättä ole merkkikilpeä tallella. Oma lukunsa ovat kaatopaikat, jotka ovat nykyään ”yleisöltä” suljettuja, toisin kuin oli vielä muutama vuosikymmen sitten... Uskallan väittää, että Kauko Välimäen vertaista nimikilpikokoelmaa ei kukaan voi enää saada kootuksi nykypäivänä omin voimin. Pohjimmaisena, että enää ei ole paikkoja, joissa olisi vielä 1960- ja 1970- sekä kenties vielä 1980-lukujen mittakaavassa päässyt kosketuksiin aivan 1900-luvun alun romupyörien kanssa ennen niiden tuhoamista. Eikä pyöriä ajalta, jolloin melkein joka pitäjässä oli vähintään yksi omaan nimiinsä myynyt polkupyöräkauppias, ole muutenkaan enää paljon olemassa: 1970-luvulle tultaessa myytävien pyöränmerkkien määrä oli kaventunut ratkaisevasti, myyntihän alkoi keskittyä jo 1950-luvulla. Nykyään taloyhtiöiden pyöräkellarien kevätsiivouksissa jätelavalle päätyy suureksi osaksi 1980–2000-lukujen kalustoa. Niissä nimikilvet voivat olla tallella, mutta ne ovat liimalla kiinni. Oikeiden polkupyörien tunnukset ovat kiinnitettyinä ruuveilla tai niiteillä.

Puukko ja vasara Hylättyjen pyörien löytyminen ei katso päivää tai aikaa. Monta kertaa Kauko ehti törmätä tilanteeseen, jossa ennakoimatta eteen tuli pyöränromu kiinnostavalla kilvellä, mutta mukana ei ollut irrotusvälineitä, eikä koko pyörää pystynyt ottaa mukaankaan. Takaiskuista viisastuneena hänellä on ollut jo pitkään autossa ”ensiapupakkaus” mukana. – Puukko ja vasara, niillä merkit saa kätevästi irrotettua kun oikealla tavalla iskee! Olen niin monta kertaa sitä touhua harjoitellut. Vaikka purkutalot ja hylätyt pyöränromut ovat luoneet pohjan Kaukon mittavalle merkkikokoel15

Pikajalka 28

malle, paljon kilpiä on kerääntynyt harrastajien kesken tehdyillä vaihtokaupoilla. Keräilijänä Kaukolle on tärkeää, että kokoelmia laajennetaan ensisijaisesti kohteita vaihtamalla: siten, että osapuolet saavat mitä haluavat ja molemmat jäävät tyytyväisiksi. Kilpiä, joita hänellä on useampia samanlaisia, on helppo käyttää vaihdon välineenä. Rahalla hän ei omia merkkejään myy, edes niitä ylimääräisiä. Aikataulua vielä lajittelemattomien etumerkkien läpikäymiseen Kauko ei halua antaa. Kuten tunnettua, eläkkeellä kiireet vasta alkavat, ja näin on myös Välimäen isännällä. Niin mielenkiintoista kuin tähänkin aiheeseen olisi paneutua (erityisesti meidän Pikajalkaa lukevien mielestä!), monipuolinen keräilyharrastus on jokapäiväistä hommaa, viikonloput mukaan lukien – eikä pyöränmerkkikokoelma ole pääsemässä agendalle aivan lähitulevaisuudessa. Joskus kuitenkin vielä, Kauko lupaa. Voidaan uskoa, että aikanaan Kaukon aktivoiduttua kokoelmansa kartoittamisessa luvassa on ”uusien” vanhojen pyöränmerkkien löytymistä eli täydennystä Vanhojen Velojen jo nytkin laajaan merkkikartoitukseen. Hieno dokumentti aiheesta on yhdistyksemme muutama vuosi takaperin julkaisema Suomalaisia polkupyörämerkkejä -kirja, jota on yhä saatavilla kirjakaupoista tai Vanhoilta Veloilta kohtuulliseen hintaan.

Kerää muuta kuin muut Polkupyörien nimikilpien lisäksi Kauko Välimäki keräilee monenlaista vanhaa, ensisijaisesti karamellipapereita, maitokannuja ja Alavuden alueen postihistoriaa. Näitä ei ole tässä artikkelissa syytä enää esitellä, mutta asiansa tuntevalla keräilijällä on silti arvokasta ja julkaisun arvoista sanottavaa yleisellä tasolla ”kokoelmaharrastamisesta”. Näihin mietteisiin tämä lehtijuttu on hyvä päättää. – Minä en kerää väkisin mitään. Kerääminen on aikaa vievää ja siksi harrastuksessa pitää olla pitkäjänteinen. Kokoelman kartuttamisessa kohteiden vaihtaminen harrastajien kesken on tärkeää ja iso osa harrastuksen mielekkyyttä. Ei sellainen ole aito keräilijä, joka vain rahaa käyttää. Ja se on varmaa, että omiaan ei saa takaisin jos alkaa kerätä sellaista, joka on tehty markkinoille vain keräämistä varten, kuten esimerkiksi erikoisrahat, ensipäiväkuoret tai jääkiekkokortit. On ajoissa oivallettava, mitä voisi alkaa kerätä ennen muita, eikä vasta kun buumi on jo alkanut, Kauko Välimäki kiteyttää. Minäkin olen muutaman vuoden ajan keräillyt eräänlaista kokoelmaa polkupyöräaiheen ympärillä. Tulevat vuosikymmenet tulevat kertomaan, missä määrin Kauko-näköinen olin.


Kati Paunasalo polkee yötäpäivää talvet kesät

Liikuntaan

Pikajalka 28

16


Teksti ja kuvat Esa Aallas

hurahtanut

17

Pikajalka 28


P

akkasta riitti aamuviideltä 24 astetta, kun poljin töihin kuudeksi. Muutama päivä sitten oli miinus 27, kertoo portista pakkasvetimissään ilmestyvä Kati Paunasalo. Paunasalo pyöräilee viitenä päivänä viikossa kolmivuorotyöhön Valkeakosken Saarioisten ruokatehtaan keskuslähettämöön, mennen tullen kesät talvet. Aamusella kuudeksi, iltavuoroon kahdeksi iltapäivällä, yövuoroon kymmeneksi ehtoolla. Mattilan kylän kodista, Sääksmäentien varrelta kertyy edestakaisia pinnanvälejä töihin 22 kilometriä. Joskus myös juoksin työmatkojani, virnistää 18 vuotta tehtaalla töissä ollut Paunasalo, kun lämmittelen rukkasissani valokuvatessa kohmettuneita sormiani. Aamuvuoroon Kati sanoo heräävänsä jo puoli neljän maissa ja lähtevänsä pimeässä paukkupakkasellakin viiden aikaan matkaan. Lähden hyvissä ajoin, jotta ehdin vaihtaa asua työpaikalla. Yleensä olen päässyt perille. Harvaan ovat jäänet ne työpäivät, jolloin lähtö ei ole onnistunut. Silloin on pitänyt hypätä työkaverin kyytiin. Kerran pumppasin vuotavaa rengasta toistamiseen matkan varrella. Töissä sain työnjohtajalta ehjän sisäkumin, jonka turvin palasin kotiin.

Talvella pitää pukeutua päästä jalkoihin

– Villaverkkokerrasto, ruskovillakerrasto, kevyt, tuulta ja räntää torjuva kuoripuku, selän myötäinen reppu, vuoratut nahkasaappaat, joskus huopatossut, pitkävartiset hanskat, naamahuppu, kypärämyssy. Päällimäiseksi kaivosmallinen kypärä. Siihen olen kiinnittänyt silmien suojaksi muovisen visiirin, johon olen nakertanut nenäkolon. Pimeässä ja hämärässä Paunassalon havaitsee jo varhain: kypärässä loistavan valoheittimen säde yltää 180 metriin, renkaiden puoliin kiinnitetyt heijastimet välkkyvät. Valotonta matkaa kertyy pisimmillään vain kolmisen kilometriä Katin hieman vaihtelevilla työreitillä. Suven nätteinä kesäpäivinä ja rautaöinä on toista. – Monesti pulahdan matkalla aamuvuoroon Annilan rannassa. Mutta ukkossäätä kavahdan. Kun sataa, jyrisee ja salamoi, pyörän selässä jopa pelottaa.

Välttämättä ei autoa tarvitse

Enimmät aamuvuoronsa lopettaneet käynnistelevät kylmiä bensasyöppöjään. Yksi auto vähemmän -tarralla runkoaan koristanut Elina käynnistyy sähköttä ja lähtee liikkeelle bensatta. Pakkasilla on vain muutama töihin polkija, keväästä syksyyn pyörin kulkee useampi työntekijä.

Punainen Elina vartoo pakkasessa tehtaan portilla telineessä polkijaansa. Vieressä palelee kymmeniä peltilehmiä pysäköintialueella. Tehtaan portista käy yhtenään punaisia rekkoja. Poljin Pikajalkaa varten vastaan aamuvuoroaan lopettelevaa Elinan emäntää.

Pikajalka 28

18


Poljen intinvihreälläni Elinan peesiin 16–17 asteen tammipakkasessa. Etenemme rekkojen jyräämän Tampereentien (130) kupeessa sijaitsevalta ruokatehtaalta läpi teollisuusalueen omakotitalojen reunustamalle, lumipeitteiselle Penkkikoskentielle. Korentinoja ylittyy ja Tunnelipuuksi ristitty kiero-oksainen petäjä ohittuu. Vartuin täällä päin Mäntylässä. Ensimmäisen 3-pyöräiseni sain kait parin–kolmen vanhana. Pikkuveli Marko kömpi usein kyytiin. Kertoman mukaan halusin polkea kilometrien päähän Valkeakosken keskustaan. Vanhemmat pitivät pihapiirissä.

Paunasalon lapsuudenkoti oli autoton

– Isältäni tuli oppi siihen, ettei autoa välttämättä tarvitse. Isä myös harrasti myös kilpapyöräilyä edustaen Valkeakosken Pyöräkiriä 1970–1980-lukujen taitteessa. Albumikuvassa Kari Paunasalo polkaisee kilpapyörällään Lahden vuoden 1980 SM-kisoissa 50 km:n väliaikalähtöön korokkeelta päässään Koukkarin vanha, nakkimakkaraksi kutsuttu nahkakypärä. Sama kypärä turvanaan Vanhoihin Veloihin liittynyt nelikymppinen Kati polki Tampereelle viime keväänä rohdinpaita ja sarkahousut yllään 1950-luvun Hermes-pyörällään velotapaamiseen.

Sepeliä ja rakkeja saa varoa

Pyrytön pakkaskeli helpottaa polkua Lempääläntielle kohti Koskin keskustaa. Usein on hankalampaa. Lumisateen jäljiltä auraamattomat väylät, aurojen autoteiltä pyöräteille viskomat roippeet, kinoksiset pientareet, tuulenpyyhkimä jäinen pinta, viertä hipovat autot, Kati luettelee talvikauden haittoja. Päälle lisäämme sepelit, joita ei Sääksmäen oivalta pyörätieltä harjata pois viikkojenkaan suojasäillä. Pyöränsä Paunasalo onkin varustanut pyöränsä sepelit kestävin renkain. Kenraalinaukion alamäen kohdalla Kati kertoo kokeneensa vaaran hetkiä, kun autot ovat yllättäen kääntyneet nenän eteen pyrkiessään pysäköintiaukiollle. – Jos vain mahdollista, vältän vilkkaimpia autoteitä ja etsin rauhallisempia sivuteitä. Sivuteillä piilee omat vaaransa: polkijoita vaanivat pihamaiden kiinnittämättömät rakit. – Kerran kun koira puraisi jalkaani, omistaja vain totesi, että paljaat pohkeeni houkuttelivat hauvaa. Piti käydä lääkärissä ottamassa jäykkäkouristusrokote. Toppaamme Apianlahden ylittävällä kauniilla Putaansillalla. Taustalla savuavat Valkeakosken myllykylästä pikkukaupungiksi korottaneen Tervasaaren tehtaan piiput. Loppumatkan velo rullaa kevyesti Sääksmäentien hennon lumen sepelit peittävälle

19

Pikajalka 28


Pikajalka 28

20


pyörätielle ohi Yrjölän, Naakan, Raikkaan, Sasin kaupunginosien.

Paunasalon kotipihan tallista löytyy kaksi muuta teräsratsua

Vihreä, 1-vaihteinen Tunturi Saint. Sen Kati risti Kersantti Karolinaaksi. Nimi vääntyy Saint-sanasta: Sa-int, siis intti, eli kersantti… Vaihdoin viime kesänä 10-vuotiaan Elinan ja 8-vuotiaan Karoliinan geelisatulat Brooksin nahkaisiin: Elina sai mustan B17-klassikon, Karoliina ruskean B66 -mallin. Hieman jäykiltä ne ovat tuntuneet, varmaan muotoutuvat vähitellen paremmin takamukseen. Pakkasella käytän satulapäällistä. Viisikymmenluvun 1-vaihteisessa Hermestä komistavat jousinahkasatula, punertava Dynamo-lyhty, koristeketjusuoja sekä runkohantaaki. Kreikkalaisessa jumaltarustossa jumalten viestejä, kultaiset siivekkäät sandaalit jalassaan kiidättäneestä Hermeksestä muistuttava velo kulkee vakaasti, mutta ei kevyesti kuin Elina ja Kersantti Karoliina. Talon ikkunan lämpimämmältä puolelta pihaa tarkkailevalle Eppu-kissalleen Kati on valmistanut pyöräkopan, jonka kiinnittää retkillään ohjaustankoon ja pakkarille katin eväskorin.

Maratonien päälle tanssia

Paunasalon tarkasti ylös kirjaamat luvut kertovat liikuntaan monipuolisesti hurahtaneesta elämäntapaliikkujasta. Viime vuonna pyöräkilometrejä kertyi 7950, joista kesällä 4400. Niihin kului aikaa 488 tuntia, 57 minuuttia, keskinopeudeksi 16 km tunnissa. Juoksukilometrejä kertyi 437,5 viime vuonna. Kävellen taittui 244 km ja Helka-potkukelkallaan Kati

21

Pikajalka 28

lykki 35,4 km. Kahdeksasta juostusta kokomaratonista nopein vei 3 tuntia 39 minuuttia. Pirkan 33 km:n lenkkejä on kertynyt yksitoista, nopein kesti 2 tuntia 44 min. Puolimaraton on taittunut puolessatoista tunnissa, kerran voittajana Turun yli 35-vuotiaiden juoksussa. Kaiken tämän päälle Paunasalo kertoo tanssineensa kuutisen vuotta. Vielä iltasella aamuvuorolainen oli menossa kuntoafro-ryhmän tunnille harjoittelemaan koreografioita algerialaisen raï-musiikin tahdissa. Luontoon nuorempana hankkimansa metsätalousteknikon koulutuksenkin myötä perehtynyt Kati Paunasalo paljastaa jo hitusen hellittäneen polkuretkiään. Vuosia sitten poljin kaverin kanssa Virossa ja kiertelin Ahvenanmaata. Vaasasta kun laskettelin 2006 rannikkoa pitkin Turkuun, niin nenä kärähti. Kerran Kihniön suunnassa päivätaivalta kertyi 152 km. – Nykyään poljen työmatkojen lisäksi huvikseni päiväreissuja Epun kanssa herkkuja matkalla nautiskellen ,vaikkapa Laitikkalan Suttisen marjatilalle tai Hämeenlinnaan. – En mielestäni harrasta pyöräilyä, pikemminkin olen elämäntapapyöräilijä. Koen olevani etuoikeutettu, koska voin siirtyä edullisesti ja terveellisesti paikasta toiseen. Monesti koen pyörien päällä vapauden tunteen.


Teksti Risto Alanko

Varsin pian korkeapyöräisen syrjäyttäneen ”turvapyörän” ilmestyttyä alettiin etsiä ketjuvälitykselle monivaihteista ratkaisua. Korkeapyöräisessä nopeutta oli rajoittanut vanteen koko, joka riippui polkijan jalkojen pituudesta, lisäksi ajonopeuteen vaikuttivat tietysti kampien pituus ja polkijan kyky suuriin pyöritysnopeuksiin. Ketjulla välityssuhde oli periaatteessa rajaton, mutta suhteita tarvittiin monta.

Paul de Vivie ja yksi hänen suosikkipyöränsä, kaksiketjuinen nelivaihteinen Pikajalka 28

22


Ketjuvaihteiden alkuvaiheita – ideoita, henkilöitä ja riitoja Velocio – välityssuhteiden apostoli

23

Pikajalka 28

Paul de Vivie syntyi Pernesissä Lyonin lähellä 1853. Hän pääsi lukion käytyään oppiin Lyonin kutomo- ja silkkiteollisuuteen ja perusti silkkialalle oman yrityksen, joka menestyi hyvin. Hän oli asettunut keskiluokkaiseen elämään, hänellä oli vaimo ja kolme lasta, kun vuonna 1881 koko hänen elämänsä kääntyi uudelle uralle – hän osti ensimmäisen polkupyöränsä. Uusi ihastus oli korkeapyöräinen, painava ja epävakaa kapistus. Hän kierteli asuinseudullaan ja kohta lähti pitemmille retkille. Lyötyään vetoa ystäviensä kanssa hän ajoi 105 km kuudessa tunnissa päätyen Chaise Dieun vuoristohotelliin (1100 m korkeudessa). Odottamaton vapaus, reipas liikunta, raitis ilma ja vaihtuvat maisemat lumosivat hänet. Juhani Ahon pakinan termillä Paul de Viviestä tuli ”pyöräraivoilija”. Hän ei voinut olla ajamatta, uusi tekniikka valtasi hänet kokonaan. Korkeapyöräinen meni pois muodista vuodessa, tilalle tuli matala kolmipyörä, sitten tandem ja muita varhaisia malleja. de Vivien ajatukset kiersivät vain täydellisen polkupyörän etsimisessä. Hän matkusti työnsä vuoksi Englannissa ja tuotti samalla Coventrystä Whippet-pyöriä. Lopulta vuonna 1887 hän myi silkkiyrityksen, muutti uuden pyöräteollisuuden keskuspaikkaan St Etienneen ja avasi oman pyöräpajan käyttäen tuotemerkkiä Le Gauloise, ”gallialainen”. St. Etiennen kaupungissa toimi kehruu- ja kutomakoneita sekä aseita valmistavia yrityksiä, mm. valtion asetehdas MAS ja siviiliaseita tuottava Manufrance. Tämäntyyppiset tehtaat, koneet ja ammattitaito sopivat mainiosti uuden koneen, polkupyörän tuottamiseen, samoin oli käynyt Britannian Coventryssä (BSA:n asetehdas), USA:ssa ja lopulta Ruotsissakin (Husqvarna). St. Etienne sijaitsee laaksossa, jota varsinkin etelässä rajoittavat korkeat vuoret. Vaikea Välityksellä on merkitystä - jos koivet riittävät maasto innoitti pyöräilijöitä etsimään vaihteita. Paul de Vivien merkitys lopulta ei ollut pyörien valmistamisessa (Gauloise ei pärjännyt kovinkaan hyvin isojen tehtaiden kilpailussa) vaan ideoiden kokoamisessa ja välittämisessä. Hän hankki kaikki uudet välitysratkaisut kokeillakseen ja kirjoittaakseen niistä 1886 perustamassaan ”Le Cycliste”-lehdessä käyttäen kirjailijanimeä ”Velocio”. Velocio kirjoitti jo 1919 kokeilleensa 26 erilaista ketjuvaihderakennetta, osa omia, osa muiden tuotteita. Kirjoittaminen oli de Vivielle uusi, odottamaton osaamisalue, joka tekniikkajutuin, maalauksellisin retkikuvauksin ja jopa runoin veti puoleensa lukijoita. Velocion ympärille alkoi kerääntyä pyöräilyharrastajia, muo-


dostaen ”St Etiennen kouluksi” kutsutun pyöräkerhon. Tuon aikakauden pyöräilijät eivät olleet mitään tavallisia tallaajia, ”urheilumiehellä” tarkoitettiin henkilöä jolla oli ”omia varoja” eikä hänen tarvinnut käynyt työssä, harrastukseen oli aikaa ja varojakin periaatteessa loputtomasti. St. Etiennestä etelään vuorille ja 1161 m korkeudessa olevaan Col du Grand Boisin solaan johtava tie oli Velocion haaste, 8 km yhtämittaista nousua 12 km matkalla. Sillä tiellä hän ajoi joka aamu ylös solaan ja takaisin, siellä syntyivät varmaan monet uusiin välitysratkaisuihin johtavat ideat. Usein ajoseurana oli paljonkin Le Cyclisten lukijoita ja tuttavia. Velocio ajoi ja ajoi, matkat pitenivät koko ajan. Vielä 57-vuotiaana hän ajoi retkipyörällään kotoaan vuorten yli Nizzaan, 560 km 32 tunnissa, retkeilläkseen sitten tuttaviensa kanssa viikon ”kevyesti” 400 km Nizzan ympäristössä. Pisimmät matkat olivat yli kolme vuorokautta melkein pysähtymättä. Pyöräily oli tuohon aikaan lähinnä maastopyöräi- St Etiennen koulu” aamiaisretkellä 1909 Col du G lyä. Vain kaupunkien keskustoissa oli päällystettyjä baretti kuuluvat urheilumiehen pyöräilyvarustukse katuja. Velocio kannattikin pieniä, paksurenkaisia kiekkoja, useissa kuvissa hänellä on n. 50 x 500 mm renkailla varustettuja pyöriä. Hänen mielestään tä- mäntyyppiset pehmeästi kulkevat kiekot väsyttävät polkijaa vähemmän ”kolmannen ajotunnin jälkeen, kun on päässyt rytmiin” kuin kovat, kapeat renkaat isoilla 700 mm vanteilla. Hänen normaali ajoasunsa oli sarkainen takkipuku, polvihousut, pitkät sukat ja kuuluisat ”munkin sandaalit”, joita hän piti vielä lumikelilläkin. Kaikkien retkipyöräilijöiden tunteman hahmon täydensivät kultasankaiset nenälasit, harmaat mursunviikset ja kiiltävä kalju, jonka hän talvella suojasi valtavalla baretilla. Velocion ideoita oli mm. eteen- ja taaksepäin poljettava retro-directe -välitys, jonka Manufrance kaupallisti Hirondelle-pyörissään. Myös Velocion Gauloise-pyörää myytiin retro-välityksellä. Tunnetuin Velocion ensimmäisistä vaihderakenteista Kaksiketjuisen pyörän keskiö. Vaihdevipu kammen keskioli kahdella ketjulla ja vapaarattaalla toimiva, jossa kohdalla, se kytkee isomman eturattaan vetämään tai irti. isompi vaihde kytkettiin potkaisemalla vipua poljinkammen kyljessä. Tämä rakenne näkyy monissa valokuvissakin. Helpoin tapa välityksen muuttamiseen on tietysti käyttää useaa ketjuratasta rinnan sekä edessä että takana. Jos etu- ja takarattaan hammaslukujen summa on sama, voidaan ketju siirtää eri ratasparille jatkamatta. Ketju pitää tietysti katkaista, siihen Velocio kehitteli oman ratkaisunsa pikalukoksi. Lähes vastaavan idean toi myyntiin suuri valmistaja Terrot. Kaikkien alkuaikojen vaihderatkaisujen pääideana oli ketjulinjan pitäminen suorana. Uskottiin, ettei ketju kestä vinoa kuormaa, joka vielä tuottaa lisää kitkaa ja hukkaa polkemistehoa. Yksi suurimmista Velocion keksinnöistä on ketjun siirtäminen vapaasti Ketjun pikalukko helpottaa ketjun siirtämistä ratasparilta toiselle. rattaalta toiselle piittaamatta vinosta ketjulinjasta. Pikajalka 28

24


Tämä nykyaikaisen ketjuvaihteen mahdollistava idea syntyi ilmeisesti vuonna 1907. Kokeiltuaan ”hiilihangoiksi” nimittämillään haarukoilla sai Velocio aikaan ensimmäinen ”suistajan” ja 1910 valmistui ensimmäinen oikea ketjuvaihde. Useimmat tärkeät ideat jäivät patentoimatta, Velocio käytännössä antoi pois tämän ratkaisevan keksintönsäkin.

Koulukuntariitoja

Grand Boisin solan hotellissa. Takkipuku polvihousuin ja iso een. Velocio keskellä, oikealla Joanny Panel.

Vuosisadan vaihteen tienoilla oli pyöräilijöillä oikeita heimoriitoja. Puhdasoppiset kilpa-ajajat, jotka käyttivät kiinteätä vetoa, kulkivat nimellä ”fixe”. Heidän tunnuslauseenaan oli ”ei tarvita vaihteita vaan jalkoja”. Tämän oppisuunnan kannattaja oli L’Auto -lehti. Vuoristoisessa Ranskassa eivät alkuaikojen kilpailut kulkeneet kaikkien nykyisin kuuluisien nousujen kautta, miksihän? Henkiset lähisukulaiset ”fixeille” olivat ”monot”, jotka ajoivat vapaarattaallisilla yksivaihteisilla. Monissa kilpailuissa vapaa-

rataskin oli kielletty. Ketjuvaihteiden kokeilijat, joita oli montaa eri lahkoa, tunnettiin yhteisnimellä ”poly”. He harrastivat Velocion tyyliin kaikkia uusia ratkaisuja. Tämä joukko oli retkipyöräilijöitä, heidän äänenkannattajansa oli Velocion Le Cycliste -lehti. Yksi sitkein alkuaikojen oppisuunnista olivat ”flottantistet”, retkipyöräilijät joiden monirattaisissa pyörissä ketju roikkui löysänä ilman mitään kiristintä. Tarpeen tullen pysähdyttiin vaihtamaan, jos ketjua piti siirtää takana. Edessä ketjun sai koukatuksi varpaalla tai kantapäällä rattaalta toiselle. Näitä ”kelluvan ketjun” pyöriä näkyi harrastajilla 1940-luvulle asti. Yksi tunnetuimmista flottantisteista oli alunperin brittiläinen kuvanveistäjä Vernon Blake, joka asui Velocion ”hiilihangon” idea, lisänä vaihtaessa löystyvä ketjunkiristin. Ranskassa. Hän oli Velocion hyvä ystävä ja Le Cycliste -lehden avustaja. Blake ajoi mm. 5000 km matkan Lontoosta Istanbuliin ja kierteli Lähi-Idässä raportoiden matkoistaan lehdissä. Hän kehitteli retkiään varten ensimmäisenä välityksiltään, rengastukseltaan ja mitoiltaan nykyistä maastopyörää vastaavan pyörän. Siinä oli keskiörattaan vieressä ketjuohjuri, jolla vältetään ketjun tarttuminen rattaaseen paluupuolella. Tämän ”chain suck” -ilmiön tuntevat nykyiset maastopyöräilijät hyvin – nykyiset ohjurit ovat lähes samanlaisia.

Henri Desgrange – sitkein ”fixe”

Henri Desgrange oli menestynyt kilpapyöräilijä, jolla oli mm. tunnin ajon ennätys 35,3 km vuodelta 1893. Hän oli pyöräilyuransa jälkeen perustanut L’Auto -lehden, joka nimestään huolimatta kirjoitti pääasiassa kilpapyöräilystä. Desgrange perusti Tour de France -etappiajon Ensimmäinen ketjuvaihde vuodelta 1910. 25

Pikajalka 28


ja hallitsi yli 30 vuotta diktaattorin ottein kilpailua, sen sääntöjä ja sivusta myös Ranskan pyöräilyliittoa. Desgrangen järkähtämätön idea oli, ettei vaihteita tarvita pyöräilyssä. Hän kirjoitti ”Vaihteet voidaan hyväksyä yli 45-vuotiaille, mutta eikö ole jalompaa voittaa lihaksilla kuin vaihteiden konsteilla? Minulle kiinteä välitys!”. Tähän Velocio vastasi omassa lehdessään ”En kommentoi”. Monet retkipyöräilyliiton järjestämät kokeetkaan eivät saaneet Desgangen päät käännetyksi: Velocion Gauloise-pyörät ja muut vaihteelliset merkit voittivat kiinteävetoiset selkeästi monena vuonna. Lopulta 1911 sallittiin kilpailuissa kaksipuolinen takanapa, jossa kiekkoa kääntämällä saadaan kaksi erilaista kiinteää välitystä. St. Etiennessä syntynyt Joanny Panel oli alunperin aseseppä ja töissä asepajassa, joita kaupungissa oli monia. Hän oli myös kilpapyöräilijä, Vernon Blake ja ”kelluva ketju” joka esitteli Velocion Gauloise-pyöriä kilpailuissa ja messuilla. Velocion ensimmäisen kunnollisen ketjuvaihteen kaupallista toteutusta varten Panel perusti itselleen yrityksen nimeltä Chemineau, ”kulkuri”, sillä lempinimellä hänet oli tunnettu kilpailuissa. Mitään patenttia ei ollut, Velocio ei ilmeisesti hyötynyt tuotteistuksesta mitään. Chemineaun rakenne perustuu suoraan Velocion 1910 esittelemään vaihtajaan. jossa tangon päällä liukuvaa holkkia ketjupyörineen siirretään vaijerilla jousta vastaan. Jos vaijeri katkeaa, vaihNousu on olllut kilpailijalle liikaa. Kilpailun johtaja tajan pyörät ja ketju menevät pinnojen väliin! Henri Desgrange keskellä, savuke suupielessä. Velocion omaan Gauloise-pyörään tehdyissä vaihtajissa jousivoima oli poispäin pinnoista, mutta Chemineaun rakenne pysyi koko ajan samana.

A. Raimond ja ketjuvaihteen menestys

Albert Raimond oli aseseppä ja Joanny Panelin työtoveri samasta aseliikkeestä. Hän oli myös innokas pyöräilijä ja kokeili Velocion keksintöjä. Hänen menestyksensä alkoi vasta vuonna 1918, kun hän sodasta palattuaan suunnitteli oman ketjuvaihteensa. Sen rakenne perustuu Chauchat-pikakiväärin lukkoon, jota Raimond oli joutunut sodassa usein käsittelemään. Cyclo-tuotemerkillä likimain samana pysynyttä ketjuvaihdetta myytiin pitkälle 1940-luvulle asti. Sen rakenne perustuu kiinteän ruuvin päällä liikkuvaan mutteriin, jota pyöritetään vaijerilenkillä. Mutterin päälle on laakeroitu ketjunsiirtopyörä ja kiristyspyörän varsi. Jos vaijeri katkeaa, vaihtaja ei ”karkaa”, koska siirtomekanismissa ei ole jousia. Tämä tyyppi oli suosi”Kovat jätkät eivät tarvitse vaihteita vaan koipia”. Kään- tuin vaihtaja lähes 30 vuotta ja Raimondin nettävä takakiekko oli vakiovaruste kilpapyörissä yli 20 yritys menestyi hyvin. vuotta.Tässä kiekossa on sentään vapaaratas.

Pikajalka 28

26


Joanny Panel piti entistä työtoveriaan kilpailijana, joka oli varastanut häneltä ideoita. Kun Chemineaun menestys jäi Cyclon markkinoille tulon jälkeen vaatimattomaksi, entiset pyöräilijäystävykset olivat lopuksi katkeria vihamiehiä.

Legendan päätös

Paul de Vivie kuoli 1930, hän jäi raitiovaunun alle taluttaessaan rakasta pyöräänsä St Etiennen keskustassa. Hänen kuolemansa jälkeen Le Cycliste -lehti jatkoi uusissa käsissä ja ketjuvaihteiden tärkeimmät ideat olivat vakiintumassa. Ensimmäisen täysin nykymallisen vaihtajan esitteli ranskalainen Nivex-tehdas 1938. Velocio ei kuitenkaan itse nähnyt viimeistä voittoa: 1937 Henri Desgrange oli joutunut nöyrtymään ja ketjuvaihteet sallittiin Tour de Francessa. Tasa-arvon vuoksi pakollinen ainoa hyväksytty malli tosin oli hyvin vanhanaikainen: tunnetun kilpa-ajajan Oscar Eggin kehittämä Super Champion oli suora johdannainen Velocion ”hiilihangoista” 30 vuoden takaa. Syy ketjuvaihteen voittoon on selvä: vuoristonousun alla koko kilpailijajoukko pysähtyi kääntämään takakiekChemineau-takavaihtaja konsa. Sillä aikaa koko ajan kilpailun rinnalla vaihdepyöCyclo-takavaihtaja kuvatrillään seuranneet katsojat ajoivat ylös mäkeen parhaille tuna säilyneessä museokatselupaikoille odottamaan kärjen tuloa. Lähes 70-vuopyörässä tiaana Velociokin oli pysynyt pääjoukon vauhdissa. Tämä oli niin räikeä esimerkki ketjuvaihteen ylivoimasta ettei sitkeinkään ”fixe” sitä kestänyt. Velocion kuoltua hänelle alettiin järjestää muistomerkkiä, jolle valittiin luonteva paikka korkealta Col du Grand Boisin solasta. Muistomerkkikomiteaan valikoitui myös menestyvä Albert Raimond, joka taas järjesti, ettei hänen kilpailijansa ja vihamiehensä Joanny Panel päässyt mukaan. Velocio tunnettiin yleisesti termillä ”apotre de cyclotourisme”, eli ”retkipyöräilyn apostoli”, tämän termin ”cyclotourisme” hän oli itse lanseerannut lehdessään ja oikeastaan keksinyt koko retkipyöräilyn. Tätä nimitystä komitea suunnitteli monumenttiin. Koska Raimondin kilpaileva tehdas menestyi Cyclo-tuotemerkillä ja Panelin vanhanmallinen Chemineau ei enää oikein pärjännyt, Panel halunnut mistään hinnasta nähdä tätä cyclo-sanaa monumentissa. Panel sai vihiä komitean aikeista ja kävi salaa ostamassa muistomerkille valitun maapalan. Kun komitea sitten kuuli tästä, sai Panel myönnytyksenä maa-alueen luovutukselle suunnitella patsaaseen tulevat tekstit. Pitkän kiistelyn jälkeen monumenttiin saatiin sanat ”apotre de polymultipliee” eli ”monivaihteisuuden apostoli”, joita kaikki kuuluisaa tietä ohi ajavat pyöräilijät käyvät ihmettelemässä. Lähteet: Ron Shepherd: The Dancing Chain (Van der Plas Publications) www.uh.edu/engines/epi2357.htm http://cycling.ahands.org/bicycling/velocio.html

Velocion muistomerkki Col du Grand Boisin solassa.

27

Pikajalka 28


Pinnojen välejä Koonnut Risto Lehto

Sotapoikien hoitsun muistelmia

Jäi edellisessä Pikajalassa kertomatta Työväen Keskusmuseon Werstaan 27.10.2013 pidetyiltä 1950-luvun päiviltä, joissa edustimme yhdistystämme mm. velimiehen kanssa, juttusillemme poikenneen naishenkilön pari polkupyöräkokemusta. Hän oli koulutukseltaan sairaanhoitaja, joka oli toiminut tässä tehtävässä kymmenkunta vuotta Säkylän varuskunnassa. Naishenkilö kertoi viihtyneensä työssään varusmiesten parissa hyvin ja kulkeneensa päivittäiset työmatkansa polkupyörällä. Eräänä myöhäissyksyn pimeänä iltana hän palasi työstä tietysti pyörällä ja ajoi valoitta. Katuvalot valaisivat hänen mielestään riittävästi ja dynamo teki ajon selvästi raskaammaksi. Kuinkas sattuikaan, kahden miehen poliisipartio oli myös liikkeellä kylätiellä. Hänet pysäytettiin ja nuorempi viranhaltija etsi käsille jo sakkolomakevihkoa. Kun pyöräilijä käytti naisellisuuttaan, kertoi pitkästä päivästä varusmiestyössään ja hyvästä katuvalaistuksesta, vanhempi konstaapeli hillitsi nuoremman intoa ja niin rikollinen pääsi jatkamaan matkaansa huomautuksen ja dynamon päälle napsautuksen jälkeen.

Toisen kerran, kun kuultu oli lähdössä kotimatkalle työpaikalta, molemmat pyörän renkaat olivat tyhjänä. Kun hän palasi kovistelemaan arvelunsa mukaan sabotoineita lääkintämiehiä, hän sai kuulla, että renkaat oli tyhjennetty tahallaan ja paikkaajatkin löytyivät heti. Teon motiivina oli nähdä ”millainen sinä olet raivostuneena”.

Unohduksen syy

Serkkuni Mäkisen Arvo Orivedeltä kertoi jo joku aika sitten allekirjoittaneelle Mustalahden Kallesta, joka oli haavoittunut sodassa päähän, mutta eli silti vanhaksi. Hän käytti liikkumistarpeisiinsa pääasiassa polkupyörää, mutta hankki vielä vanhoilla päivillään mopon. Kypärän pitopakkoon hän ei suostunut. Hän oli hankkinut puheittensa mukaan lääkärintodistuksenkin, että pään suojan käyttö aiheuttaa hänelle särkyjä. Hän oli kertonut, että kerran poliisin kysyessä, että missäs papan kypärä on, hän vastasi ennen todistuksen esittämistä ”Se jäi Syvärille.”

Herran pelko

Tunnetusti ”yhtiöön päin kallellaan” eli tosi tunnollinen metsätyömies

Hoikan Kalle oli kai lähtenyt vähän liian aikaisin pois työmaalta ja ajeli kotiin päin polkupyörällään kapeaa metsätietä. Vastaan ”pöllähti” autollaan esimies Arvo Kärhämö ja Kalle joutui ajamaan pyörällään ojaan. Ylös kömpiessään hänelle tuli mieleen vanha sanonta ”Herran pelko on viisauden alku.”

Tähdet olisivat kertoneet

Aarne Annala ja Veikko Virtanen olivat hinaamassa Tarjannevedellä tukkeja, jotka olivat avolautan sijasta niputettu päällekkäin ns. sutraksi, kun kova myrsky yllätti heidät syyskuisena iltana. Suojautumismahdollisuutta ei ollut ja laivan täytyi vetää koko ajan, että sutra olisi pysynyt koossa. Mutta niinhän siinä kävi, että sutra pirstoutui yön aikana ja vain pieni osa tukeista saatiin perille. Hinauksessa oli Veikon polkupyörä puiden päällä ja sekin upposi sutran hajotessa. Kun Veikko kyseli yhtiön mahdollisuutta pyörän korvaamiseen, metsänhoitaja Koskenala kysyi ”Panitko merkille, mihin kohtaan Tarjannetta se putosi?”. Veikko vastasi ”En huomannut vilkaista tähtiin.”. Kirjasta Metsien miesten kertomaa.

Pikajalka 28

28


kuva

Markku Lahtinen

Kevään ajo-ohjelma

Koulutuspäivä lauantaina 28.3.2014 klo 12–16. Vanhan pyörän kunnostuksessa ja huollossa on monta osattavaa. Kierteet ovat vuoroin vasemman- vuoroin oikeanpuolisia, on tuumia ja millejä, tarvitaan erikoisavaimia ja erikoistaitoja. Nyt siirretään hiljaista tietoa osaajilta harrastelijoille. Tervetuloa rapisuttamaan ruostetta! Hämeenlinna, LinnaBike, Viipurintie 4. Tiedustelut Mikko Råberg 040 550 4428

III Retrokilpuriajot 24. – 25.5. Perinteiseksi muodostunut jo kolmatta kertaa järjestettävä Retrokilpurit tapahtuma ajetaan Vaasassa 24 ja 25.5.2014 ja kyllä, luit oikein, kaksipäiväisenä. Lauantaina ajetaan kilpurilenkki noin 100 km, mahdollisesti jos kysyntää on riittävästi, järjestetään myös vähän lyhyempi lenkki niille jotka haluavat nautiskella rauhallisemmalla tahdilla. Sunnuntaina onkin aika picknick-tyyppiselle tweed-ajolle, johon voi ottaa vanhemman, erikoisemman kulkineen tai vaikka jatkaa kilpurilla. Vauhti rauhallisempi ja ajokin tyyliin sopiva pukeutuminen suotavaa. Tiedustelut Mikko Råberg 040 550 4428

Veteraaniajoneuvopäivä, kirppari ja juhla-ajelu 7.6.2014 Perinteinen vanhojen ajoneuvojen yhteisesiintyminen kerää taas sadoittain autoja, moottipyöriä ja veloja Mobiliaan Längelmäveden rantaan monenlaisien herkkujen ääreen: on dollarihymyjä, pärinäpoikia, kinnereitä ja höyryäviä ruokapatoja. Tuo oma pyöräsi näytille tai raahaa myytävää tavaraa kirpputorille. Tilaisuus alkaa klo 10. Vanhat Velot esiintyivät ensimmäistä kertaa yhdessä Kangasalla v. 1994. Juhlan kunniaksi järjestetään juhla-ajelut. Taitettavat pyörät ja muut vanhat polkupyörät starttaavat torilta klo 10, suuntaavat Mobiliaan museoajoneuvotapahtuma ja palaavat torille takaisin. Tiedustelut Kalevi Lepo 0400 505 809

29

Pikajalka 28


Pyöräpajalta Ostetaan ja myydään POLKUPYÖRIEN uusia osia n. vv. 1930–1980. Hameverkkoja, lasisia kissansilmiä, napoja etu- ja taka-, kampia, rattaita, ketjuja, polkimien kumeja, keskiön osia, etuhaarukan osia, etuhaarukoita, ohjaustangon kannatinputkia, suoria, mutkallisia ja joutsenkaulallisia, kädensijoja, puisia, pakeliittisia, kumisia ja muovisia, lyhtyjä, dynamoita, merkkejä, vanteita, pinnoja, lokasuojia, pakettitelineitä, ketjusuojia, antiikkinapojen käytettyjä osia, käytettyjä satuloita, satulankanntinputkia, työkalulaatikoita ym. ym. Ajamaton Hermes-pyörä 28” miesten n. v. 1950, uusia runkoja, miesten ja naisten pyöriä, nuorisopyöriä, tavarapyöriä 2- ja 3-pyöräisiä, korjausteline, rihtauspukki. Hannu Mattila puh. (09) 4209080 tai 045 1235648 OSTETAAN Pikajalan numero 1/2001 ja 1/2002 ja 1900-luvun ensivuosien ajalta American Crescentin etumerkki. Marko Eriksson, p. 040 5150567 tai marko.eriksson (at) kolumbus.fi.

Kysytään ja vastataan

Edellisessä Pikajalassa kyselimme pyörän vanne-sanalle synonyymejä. Ja niitä myös saimme: kisko, kehä, palsta, kumivanne (vanh. kummivanne). Lisäksi: kiekko sekä pinnapyörä, joiden lähettäjä arveli niiden sisältävän vanteen itsensä lisäksi kuitenkin muutakin: pinnat, navan, renkaat... Kolme aktiivia osallistui, tietävimpänä Kari Oksman. - Kiitokset! Uutena kysymyksenä ja tehtävänä utelemme lukijoiltamme oheisen kuvan esineestä eli polkupyörän rungosta käytettäviä enemmän tai vähemmän virallisia muita kuin runko -nimiä. Tekstaa runko-synonyymisi allekirjoittaneelle 15.4.2014 mennessä - tiesitpä sitten yhden tai jopa useampia nimiä. Eniten kotimaisia runko-synonyymejä lähettäneelle lupaamme Velojen kiitos-esineen. - K.L. (puh. 0400 505809). Ps. Täydennä ja täsmennä mielihyvin myös vanne- sekä pyörä- (pinnapyörä-) nimistöämme, jollet ehtinyt viime lehden talkooseen mukaan. - Löytyisiköhän suomen(ei ruotsin)ruotsalaisesta nimistöstä lisäyksiä? Pikajalka 28

30


Huoneentaulu Teksti Markku Lahtinen

Olli Lyytikäinen, Naistenpyörä, 1971. Akvarelli. 60x45 cm Heinävedeltä kotoisin ollut Olli Lyytikäinen (1949– 1987) oli maalaistaustastaan huolimatta hyvin kaupunkilainen taiteilija, joka kaipasi suurkaupunkien vilinää. Hänen töistään on tällä palstalla aiemmin esitelty toinen akvarelli, Pakeneva Hamlet, joka kuvasi miehen epätoivoista pakoa pääkallo kainalossa. Ahdistus oli luita kalisuttavaa. Nyt tutustuttavana oleva akvarelli Naistenpyörä on tulkinnoiltaan väljempi. Sen voi yksinkertaisimmillaan nähdä kuvana naisten pyörästä, joka luultavasti on peräisin 1970-luvulta. Taiteilijan huomio näyttää erityisesti kiinnittyneen kiilteleviin osiin, ketjusuojaan, satulaputkeen ja ohjaustankoon. Yksityiskohtia on 31

Pikajalka 28

korostettu lähes piirustusmaisilla viivoilla. Muissa muodoissa maalauksellisuus tulee paremmin esiin, ja tekijä käyttää taitavasti akvarellitekniikan monia keinoja viivojen ja muotojen hahmottamiseksi. Taiteilija hyödyntää kuvallista materiaaliaan savolaisesti, pyörä viännetään ja kiännetään paperille niin, että se täyttää sen kauttaaltaan, nurkasta nurkkaan. Maiseman ja runkoputkien selkeästi hahmottuvat viivat pilkkovat paperin osiin, jotka ovat saaneet oman värinsä. Rungon ruosteenpunainen väri on hukkua taustan kirkkaisiin väreihin, siniseen, vihreään ja okraan, joilla luodaan illusorinen maisema. Maiseman keskellä, rungon sisässä on tyhjää, ikään kuin pyörä

odottaisi käyttäjää. Katsoja voi antaa mielikuvituksensa liitää ja kuvitella tilanteen. Onko joku lähtenyt pois ja jättänyt pyörän, kenties muutakin, vai odotellaanko tässä omistajan astumista esiin ja nousemista satulaan? Pitemmälle menevä tulkinta voi olla myös sen suuntainen, että ajaja ei olekaan nainen, vaan ikääntynyt mies, joka on lähtenyt työpäivän päälle kylille vaihtamaan kuulumisia ja jättänyt pyörän oman onnensa nojaan, sillä jalkanojaa sillä ei näytä olevan. Lyytikäisen kuvista huokuu älyllisyyden lisäksi huumoria, joka tekee villitkin tulkinnat mahdollisiksi. Teos ei ole vain polkupyörän kuva, siinä voi nähdä allegorioita alkuaineista, historiasta ja elämästä.


Pikajalka 28

32


Millions discover their favorite reads on issuu every month.

Give your content the digital home it deserves. Get it to any device in seconds.