__MAIN_TEXT__

Page 1

Vanhatvelot.org 2/2011 5€

Vanhan pyörän maalaaminen ja viimeistely Hj. Vainionpään pyöräliike Alavudella Ratsuväki vaihtaa satulaa 1 Pikajalka 21


SYKSYN

KUVAT

Löytötavarasta hienostopyörä. Timo Lanki kertoo seikkaperäisesti polkupyörän kunnostamisesta, sivu 26. Mervi Pasanen markkinoilta löytämänsä hienon Special-pyöränsä kanssa. Lahtelaisten Mervi ja Riku Pasasen perheessä on nyt neljä vanhaa polkupyörää, ja Jokimaalta pariskunta löysi yhteen niistä myös 5/8 tuuman ketjut. Mervi sai veloilta neuvoja olla fiksailematta 1920tai 30-luvulta olevaa Specialiaan millään lailla. Lisää Lahdesta sivulla 37.

Pikajalka 21

2


PÄÄKIRJOITUS

V

iranomaiskielessä on Suomessa puhuttu pitkään kevyestä liikenteestä ajatellen, että kävelyn ja pyöräilyn tarpeet voidaan korvata aina yhdenmukaisilla ratkaisuilla. Tällaista suhtautumista ei muualla tapaa. Kävelijöidenja pyöräilijöiden ohjaaminen samoille väylille aiheuttaa varsinkin keskustassa tämän tästä keskinäistä vihanpitoa, joka hyödyttää vain autoalaa. Ongelma voidaan korjata helposti vaikka muuttamalla liikennemerkkien merkitys toiseksi. Ei tarvitse kieltää pyöräilyä jalkakäytävällä tai mopoilua pyörätiellä, kun voidaan muuttaa jalankulkijamerkki tarkoittamaan jalankulkijan nopeutta, pyörä- ja jalankulkijamerkki tarkoittamaan hidasta pyöräilynopeutta ja pyörätien merkki tarkoittamaan pyörän nopeutta. Pyörällä saisi siis ajaa jalkakäytävällä, kunhan nopeus on alle 10 km/h, mopolla saisi ajaa pyörätiellä, kunhan nopeus pysyy alle 25 km/h. Samoin voi muuttaa suojatien tarkoittamaan ajoradan turvallista ylittämistä siten, että auto väistää on ylittäjä liikkeellä pyörällä, rullaluistimilla, kelkalla, potkulaudalla tai kävellen. Pari vuotta sitten tehdyt pienet liikennesääntömuutokset kaipaavat jatkoa. Seuraavaksi odotetaan pyöräilyn sallimista yksisuuntaisilla kaduilla vastavirtaan siellä, missä se erikseen merkitään. Vasta laadittu valtakunnallinen kävelyn ja pyöräilyn strategia toteaa kävelyn ja pyöräilyn yhteiset, mutta myös toisistaan poikkeavat tarpeet. Strategian käsittely on saanut niin myönteisen vastaanoton, että lähivuosina on odotettavissa merkittäviä parannuksia suhtautumisessa näiden ihmisten perusliikkumismuotojen huomioon ottamiseen koko liikennejärjestelmän kehittämisessä. Liikenneministeri Kyllönen on kertonut panevansa erityistä painoa kävelyn ja pyöräilyn edistämiseen, koska omin lihaksin liikkuminen ei ole vain ympäristöystävällistä ja terveyttä edistävää vaan useimmiten myös nopeaa, halpaa ja hauskaa. Lisäksi kävelyn ja pyöräilyn edistämiseksi tehtävät toimet eivät edellytä kalliita panostuksia. Liikenne vaikuttaa ympäristöön ja ihmisten viihtyvyyteen. Kävelyä ja pyöräilyä edistämällä vähennetään liikenteen vaikutuksia ilmastoon ja tehdään jokapäiväinen liikkumisympäristö hiljaisemmaksi, viihtyisämmäksi ja turvallisemmaksi. Jori Montonen, päätoimittaja

3 Pikajalka 21


PIKAJALKA 2/2011 2 3 5 6 8 9 10 12

Kuukauden kuva Pääkirjoitus Pakinaa Satularepusta Summaries Keskustelua Arviointia Hyviä ja kestäviä pyöriä maaseudulta

16

Ratsuvoimat pyörillä

21

Polkupyörän entisöintimaalaus

27

La Porte

33

Suomalaiset chopperit

35 36 37 38 39

Pinnojen välejä Vanhat Velot Kerhokuulumisia Pyöräpajalta Poika ja pyörä

Marko Eriksson selvittää Hjalmar Vainionpään vaikutusta alavutelaisten liikkumiseen ja pyöräkauppaan koko Keski-Suomessa. Vainionpäällä oli kolme pyörämerkkiä: Hyvä, Kestävä ja Maaseutu. Risto Alanko jatkaa juttusarjaansa polkupyöristä sodassa. Tällä kertaa tarkastellaan, kuinka syömätön hevonen onnistui syrjäyttämään ratsut sotatantereilla. Ari Sinkkonen on paneutunut vanhan kilpapyörän maalauksen entisöimiseen. Hyvä pohjustus on onnistuneen työn edellytys. Ja se tietää hikeä ja aherrusta. Timo Lanki sai käsiinsä pyörän, josta oli vaikea löytää mitään tietoja, mutta uutterasti ahertamalla hän onnistui palauttamaan ranskalaisen kaunottaren luontaisen viehättävyyden. Pertti Vuollet luo yleiskatsauksen nuorisopyörämuotiin 1960- ja 1970-luvuilla

PIKAJALKA on pyörävanhusten äänenkannattaja, joka ilmestyy kahdesti vuodessa. ISSN 1457-5566 11. vuosikerta nro 21 JULKAISIJA: Vanhat Velot ry INTERNET: www.vanhatvelot.org PANKKITILI: 800016-70851881. Seuran jäseneksi voi liittyä maksamalla jäsenmaksu 20 euroa seuran tilille. Muista merkitä nimesi ja osoitteesi tilillepanokorttiin. Jäsenmaksu sisältää Pikajalan tilausmaksun. PAINOS: 250 kpl PAINOPAIKKA: Arkmedia Oy, Vaasa IRTONUMERO: 5 euroa esim. Mobiliasta, Vapriikista ja Vehoniemeltä. Kirjastoille ja järjestöille tilattuna 10 e/v. Jäsenille lisänumerot 4 e. PÄÄTOIMITTAJA: Jori Montonen Kulmakatu 29, 33 500 Tampere jori.montonen@tut.fi, Puh. 0400 965049 TOIMITUSSIHTEERI: Marko Eriksson ULKOASU: Markku Lahtinen TOIMITUSKUNTA: Kalevi Lepo, Risto Lehto, Mikko Råberg (talous) LEHTI ILMESTYY SEURAAVAN KERRAN: 1/2012 huhtikuu, aineiston jättö 10.3.2012 2/2012 marraskuu, aineiston jättö 10.10.2012 MATERIAALIN TOIMITUS:Lähetä julkaistavaksi tarkoitettu materiaali päätoimittajan osoitteeseen. Sähköinen materiaali mieluiten .rtf ja .doc (teksti) ja kuvat aina erikseen .jpg (kuvat) muodoissa. Lehti ei vastaa yksittäisten kirjoittajien näkemyksistä. ILMOITUKSET: Pikkuilmoitukset maksuttomia jäsenille, takakansi 150 e, sisäkansi 80 e.

KANSI:Crescent Hellracer 1935. Lisää pyörästä ja sen entisöinnistä sivulla 21. Kuva Ari Sinkkonen. VAS: Tyttöjen pyörämuotia. Mitä kaikkea Vittorion pyörämuseossa onkaan? Keskustelua sivulla 9. Pikajalka 21

4


PAKINA Karppausta ja hyötyajelua TEKSTI KETJUPOLTTAJA PIIRROS SANNI LAHTINEN Ruuasta puhutaan paljon, vaikkei siitä nyt monilla pula olekaan. Välillä sen pitää olla läheltä, toisinaan taas maalta. Minä olen aina vannonut hiekkamaan tuotteiden puolesta. Useimmiten kinastelussa mennään laidasta laitaan ja toisinaan ojasta allikkoon. Milloin on paha leipä, milloin leivän päällinen. Nyt kun taas voi loppuu kaupoista ja ihmiset syövät läskiä suu rasvassa kuin ennen vanhaan, ei saa päästää unohtumaan, että pyöräilijän on kyllä hyvä välillä ottaa ohraleipääkin. Haanpään Pentillä oli se ohjenuora pyöräretkellä että leipä pitää olla kokonainen ja makkaraa täysi lenkki. Juodakin pitää, että hiilihydraatit imeytyvät, sanoo ravitsemusterapeutti, mutta siitä mina en ymmärrä mitään. Juon kuitenkin mieluusti ja paljon, kun pakkaa hikoamaan. Huono kunto, kun hiki tulee, sanoo naapurin Pena, joka käy joka päivä pyörällä torilla nauttimassa hengen ravintoa eli muitten ikäihmisten seuraa. Niin on ollut ja on aina oleva, ravintoa pitää olla monensorttista, ettei pääse nääntymään. Erittäinkin tämä pitää paikkansa pitkällä pyörämatkalla. Viime kesänä, kun ajoin yhtä soittoa kaksisataa kilometriä Turkuun asti, oli käydä hassusti, minä kun en alennu ihan jokanimiseen paikkaan poikkeamaan. Niinpä boikotoin puolimatkassa ollutta baaria sillä seurauksella, että jouduin ajamaan vähillä eväillä ja niukoilla juomavaroilla koko matkan. Ei vain tullut sitä toista baaria tein varteen. Tuli siinä mieleen Leskisen Wiljamilta kuulemani eväskonsti, nimittäin kirnu, joka 5 Pikajalka 21

asennetaan polkupyörään vähän niin kuin puukaasulaitos auton perään, siihen missä toisilla on sivulaukut eli niin sanotut komuutit. Mäntä yhdistetään vivulla poljinkampeen, joka panee männän edestakaiseen liikkeeseen niin kuin männän kuuluukin. Itse kirnu valmistetaan kevytrakenteisesta, mieluiten jo parhaat päivänsä päättäneesta jalka- eli käsipumpusta, joka ennen uusiokäyttöä huolletaan, puhdistetaan ja öljytään ruokaöljyllä. Matkalle lähdettäessä kirnuun annostellaan kermaa arviolta tarvittava määrä tai vähän enemmän, mikäli voita joudutaan käyttämään myös ulkoisesti. Yleensä noin kahdenkymmenen kilometrin ajon jälkeen voi alkaa olla käyttökunnossa, jolloin se suolataan riittävästi, koska ajaminen varsinkin lämpimillä keleillä on suolatasapainoa järkyttävää. Sitten vain ojan penkalle istumaan, pumpun letkusta voita leivän päälle ja muuta urheilujuomaa sekaan. Hyötypyöräilyä kaikki tyynni, kirnuaminen ja matkanteko!


SATULAREPUSTA

Näyttelijä Hannu Lintukoski valmistautuu ajamaan Jyväskylän kaupunginteatterin lavalle.

Tekniikan waiheita

Mikko Kylliäinen on julkaissut Tekniikan waiheita -lehden numerossa 3/2011 artikkelin Polkupyörien rekisteröinnistä Hämeenlinnan kaupungissa 1904 - 1928. Selvitys antaa selkeän kuvan polkupyörän yleistymisestä viime vuosisadan alkupuolella kaupunkiväestön keskudessa. Kun asukasluvun kasvu oli hyvin maltillista, vain noin 0,2 % vuodessa, pyörien määrä tarkastelukaudella kymmenkertaistui. Polkupyörärekisteriin merkityt omistajien ammattitausta mutokset tänä aikana eivät ole kovin merkittävät. Työväestön osuus nousee nopeasti noin alle 15 %:sta noin 30 %: iin, mutta ylempien sosiaaliryhmien osuus ei rekisteröinnin alkuvaiheessakaan, jolloin pyöriä oli kappalemääränä alle 200, ollut merkittävä. Hämeenlinnan pyörärekisteriin ei ole merkitty tietoja pyörien merkistä tai malleista, joten pyöräharrastajien kannalta mielenkiintoisin tieto jää puuttumaan. - ML

Piaf

Jyväskylän kaupunginteatterissa esitetään legendaarisen Pariisin pikku varpusen, Edith

Piafin elämästä kertovaa näytelmää. Rakkauden ja julmuuden tarinat liitetään toisiinsa runsain lauluin. Mutta ajetaan näyttämöllä pyörälläkin aivan kuin Tampereen Oopperan keväisessä Taikahuilu-esityksessä. Nyt on alla Mikko Råbergin lainaama fillari. - ML

I. K. Inhasta veljenpojantyttären silmin

Aamu Nyström on kirjoittanut teoksen, jossa kerrotaan I. K. Inhasta suvun silmin. Viime aikoina on Inhasta julkaistu useita valokuvaukseen keskittyneitä teoksia, mutta nyt on syytä odottaa jotakin muuta. Inhan toimissa on todella kerrottavaa, niin monta uraa hän ehti olla aukomassa. Inha oli Suomen ensimmäisiä ”kahlewekselipolkupyörällä” ajaneita. Vuonna 1886 hän teki kuuluisan pyörämatkan, josta kirjoitetut lehtijutut Vanhat velot pari vuotta sitten julkaisi Mikko Kylliäisen tomittamana kirjana. Inha kokeili myös pyörien maahantuontia ja käytti pyörää ahkerasti myös juttu- ja valokuvamatkoillaan tomittajana ja kirjailijana. Inha oli ahkera kääntäjä, joka on toimittanut suomalaiselle nuorisolle innoitukseksi sellaiset

teokset kuin Kaksi partiopoikaa ja Runotyttö. Aamu Nyströmin mielenkiintoinen kirja valottaa Inhan pitkää ja monitoimista uraa kiinnostavasti. Perhealbumin hienot kuvat kertovat paljon sadan vuoden takaisista oloista Virroilla ja muilla Inhan mailla. - ML

Mikä tämä on?

Nettiin on avattu keskustelufoorumi esineistä. Mukana on paljon museoväkeä, kansanperinteen tuntijoita, mutta myös tekniikan alan ihmisiä. Foorumi antaa mahdollisuuden kysellä, tunnistaako joku oudon esineen, kuinka se pitäisi kunnostaa tai ottaa käyttöön. Tämä on hyvä paikka myös polkupyöräharrastajalle, ei vain pyörän, vaan myös sen lisävarusteiden tekniikan selvittämiseen. tutustu osoitteeseen www.artefacta.fi - MR

Merkillisiä ja merkittömiä

Viime kesänä Ahvenanmaan Eckerössä pyöräillessä allekirjoittanutta kiinnosti unohdetun oloinen vanha talo, jonka rakennusten seinämillä – kas kummaa – lojui entisaikaisia jo matkansa tehneitä polkupyöriä. Toisella ohiajelulla uteliaisuus pakotti

Pikajalka 21

6


Ouninpohjan Aune lepäilee kotimuseon perällä jokapäiväisten tavaroiden paljoudessa. niitä tutkimaan. Pyöriä, kiehtovan ruosteisia raatoja, oli siellä – ja varmaan on yhä – yhteensä viisi. Kahdessa (Monark sekä Nordin, Erik Nordin Örebro) olivat merkit tallella, kolmessa muussa ei. Teoreettisluonteinen suomipojan kuvitelma: joskus parikymmentä vuotta sitten ruotsalainen harrastaja, niin kuin nyt minä, on osunut saarelle, paikalle ja huomannut pyörät. Kolme eksoottista suomalaista nimikilpeä on ”lainattu” taskuun, ja kaksi ”inte så interessanta” ovat saaneet jäädä! Toinen kuvitelma: jospa tulinkin vierailleeksi jonkun edesmenneen ahvenanmaalaisen pyöränromuihin vinksahtaneen kotona! – KL

Suodenniemi ja Suonenjoki maailmankartalle

Suomalaisia polkupyörämerkkejä -kirjaan (2010) on pyörämerkkejä ”sijoitettu” 89 eri paikkakunnalle. Kuluneena kesänä allekirjoittanut bongasi kaksi lisää, ja saattaa toki uusia olla jo muitakin. Lahden kokoontumisajoissa (juttu toisaalla lehdessä) löytyi savolainen Suonenjoki (E. Koivistoisen Special) ja oriveteläiseltä korjaamoyrittäjältä sata-

7 Pikajalka 21

kuntalainen Suodenniemi (Arvo Sinervon Virma). Noilta vierailuilta saatiin nämäkin uudet merkit: neutraalit Ideal Extra Ote ja Urheilu, sekä kuopiolaisen J. Widkoppin Perfekta. – KL

Satavuotias Ouninpohjan Aune

Keskisuomalaisen kotimuseon hämärissä viettää vanhuuttaan lähes satavuotias Aune-merkkinen miesten polkupyörä. Vaikka pyörä on pitkään sotien jälkeenkin ollut liikenteessä ja siinä on vihreä patinoitunut ylimaalaus, on se hyvin alkuperäisen oloinen. Erikoinen seikka, joka saa alan harrastajan hyrisemään, on, että keskiön ratas on niitein kampiosassa kiinni. Ruuvikiinnitystä tuonaikaisten pyörien rattaissa kyllä näkee, eikä äkkiseltään voi sanoa, onko Aunen tekniikka originaalia vai ei. Vinkiksi lukijalle, että Aunen tekijästä, viime vuosisadan alussa toimineesta Rauman Polkupyörätehtaasta, on laajalti tietoa Vesa Rohilan (2007) Nostalgiset polkupyörät -teoksessa. Auneen ja sen alkuperäiseen omistajaan, talollisenpoika Kalle Ouniin Ouninpohjan kylästä Kuhmoisten kunnasta, liittyy mielenkiintoinen dokumentti

vuodelta 1914. Siinä, suomenja venäjänkielisessä todistuksessa silloinen Kuhmoisten piirin nimismies vahvistaa Ounin esteettömäksi matkustamaan polkupyörällä sotatilanteen aikana. Myös automobiililla, moottoripyörällä ja moottoriveneellä matkustamiseen todistus on suonut haltijalleen oikeuden.

Todistukseen n:o 88 liittyy valokuva tuolloin 19-vuotiaasta (synt. 1895) Kalle Ounista. Omistajansa tavoin Aunekin on kuvassa prameana. Tästä tohtii päätellä, että pyörän satavuotisjuhlat ovat nyt lähellä.


SUMMARIES ding bike was developed. And is that an invention! A number of ideas were tried for developing a fighting bicycle, but as the World War I started one idea only proved out to be fine: bicycle as a means of transportation. Even big troops were fast and easy to move with bikes on poor roads.

The emblem of Hjalmar Vainionpää’s luxury Maaseutu 1 bicycle.

In the continuing story of military bicycles, Risto Alanko describes (pp 16 – 20) the initiatives of the armies to adopt the technical inventions of the bicycle. In the late 19th century big manufacturers such as Pope and Columbia tried to convince the army about their products. Armies wanted further development, and some new ideas were put into practice, most of them proved not to be good ideas. At first bicycles were treated as non-eating horses with horse armament, but the result was more like comic. You just could not fight with spears and ride the bike at the same time. But in fact, bicycle was much easier to take care for than the horse. The next thing to be tried was to shoot while riding the bike. As you can guess, it was rather difficult too. To make shooting easier even a stan-

Hjalmar Vainionpää was one of the many Finnish citizens to try their luck in the New World. After ten years of American business he returned to Finland with the idea of bicycle production and trade as Marko Eriksson describes (pp 12 – 15). Vainionpää returned to his home farm and started making bikes in a shed in 1913. After a few years Vainionpää was able to enlarge his business and to hire a secretary and a couple of assemblers. And even more: during winter women in the village knitted skirt mesh for the ladies’ bikes. Frames were imported from Germany (Göricke), but later on he could use also Finnish frames of Kone ja Terä and Pyrkijä. Vainionpää used three trade marks, Maaseutu, Hyvä and Kestävä, and each were made in two quality categories, 1 and 2. The emblems were made in Denmark. Bicycle production was in upswing in the 20’s and 30’s. Hundreds of frames were waiting for assembly in the Alavus railway station storage. As Vainionpää had learned

both English and German, he used his skills not only for his own trade but also to help other small bicycle shops and producers. Alavus was a small town, and the market was not big enough for all the 14 bike shops. In the 50’s bikes were dumped and a number of shops were closed, among them also Vainionpää’s. Later on it concentrated in the furniture business. You can still find lots of these bikes. They made people moving further and further from their home village. As the local vicar put it: Vainionpää bike shop had done the most in the town to prevent incest. There are two reports on bicycle conservation. Ari Sinkkonen (pp 21 – 25) introduces us repainting the bicycle frame. Rattle cans are not for serious job, he says, and shows in step-by-step procedure how to grind and polish the metal frame before and after primer. His bike is a Crescent Hellracer from the 30’s. Painting and striping gives him more pleasure and satisfaction. Timo Lanki (pp 26 – 32) writes about conservation of a French randonneur. His point of view is fixing the specs. As his La Porte is found in a garbage bin, the history is unrevealed. He cannot even find anything of the bike in the internet. His only informant is the bike itself. Lanki is also skillful with the decals, which he makes with his own hands and a tiny brush. Pikajalka 21

8


KESKUSTELUA

Pikajalan edellisessä numerossa oli juttu Vittorio Gianninin polkupyöräkokoelmasta. Jutun kuvitus ei antanut riittävää kuvaa kokoelman laajuudesta ja laadusta, ja toimitus sai asiasta useita kommentteja. Hyviä kuvia löytyy esimerkiksi museon kotisvuilta www.fillarimuseo.tk

RETROKILPURIT 2012

Suomen oma L’Eroica, perinteinen järjestyksessään ensimmäinen wanhojen kilpapyörien kokoontumisajo Vaasassa lauantaina 26.5.2012. Lähtö- ja maalipaikka on Vaasan auto- ja moottorimuseo, joka sijaitsee keskeisellä paikalla Vaasassa osoitteessa Myllykatu 18B. Reittejä on kaksi 65km ja 32km. Huoltopisteet on suunniteltu kulttuurihistoriallisiin paikkoihin Vaasassa. Vaikka trendinä pyöräkuntoilutapahtumissa on ajan otto jos minkälaisilla elektronisilla välineillä, me pidättäydymme ajanotosta. Osallistumismaksu 20 Euroa, joka tulee sisältämään mehut huoltopisteillä, sekä ruuan ajon jälkeen sekä pääsyn tutustumaan Vaasan auto- ja moottorimuseon museonäyttelyyn. Tapahtuma-alueella on mahdollisuus myydä ja ostaa päivän teemaan sopivaa pyörän osaa ja vaikka kokonaisia pyöriä. Osallistujien pyöristä yleisö saa äänestää suosikkinsa. Myös muita palkintoja tullaan mahdollisesti jakamaan, kategoriat tarkentuvat lähempänä tilaisuutta. Vaasassahan on pitkät perinteet kilpapyöräilyssä. Ensimmäiset kilvanajot järjestettiin 116 vuotta ennen Retrokilpurit 2012 tapahtumaa. Kesäkuussa 1896 ajettiin 60 km kilpailu ja heinäkuussa kisailtiin 27km matkalla. Kilpailijat ”olivat paljaspäin ja pienet lipokkaat jalassa sekä puetut waan yksinkertaiseen hienoon willapaitaan, mikä peitti ainoastaan keskiruumiin, joten sääret ja käsiwarret kokonaan oliwat paljaat ja siten ihan wapaat”. Vaasan kovin pyöräilijä tuohon aikaan oli vahvasti myöhemminkin Vaasan pyöräilyhistoriaan vaikuttanut G. L. Hasselblatt. - MR

9 Pikajalka 21


ARVIOINTIA

En ole sotakirjallisuuden tuntija, jos kohta en kattavasti pyöräkirjallisuudenkaan. Horst Hinrichsenin teoksesta Radfahr-schwadronen (sanatarkasti: Pyörin liikkuvat pienet taktiset ratsuväkiyksiköt) uskallan kuitenkin sanoa, että lajissaan mainio kuva- ja tietokirjakin se on. Teos kertoo schwadrooneista, pyörä-eskadroonista, Saksan sotavoimien osina toisen maailmansodan aikana ja ulottaa juurensa pitkälle edeltävillekin vuosikymmenille. Ensimmäinen polkupyörillä liikkuva koekomppania perustettiin PoznaHORST HINRICH- niin Puolaan 1906. SEN, RADFAHRKäskyn tullessa 1939-1940 SCHWADRONEN. suuntasivat – armeijan motoriFAHRRÄDER IM soitumisesta huolimatta – kymEINSATZ BEI DER menet tuhannet sotilaat rintamalle myös pyörillään. PolkuWEHRMACHT pyörät auttoivat etenemisessä 1939-1945. sekä aseiden, ammusten, laitDÖRFLER VER- teiden ja muonan kuljettamiLAG GMBH, EG- sessa, vaikeissakin olosuhteissa. Pyörättömiä joukko-osastoja ne GOLSHEIM 2010. palvelivat tiedustelu- ja lähetti-

tehtävissä. Lennosta pudotettuina jääkärit pyörineen saattoivat suorittaa yllätyksellisiä operaatioita. Kirjaa voi lukea kehuna ja kiitoksena sotalaitoksen pyöräilijöille. Aluksi, varsinkin länteen ja Puolaan marssittaessa, pyörät täyttivät tehtävänsä. Myöhemmin itään suunnattaessa olot muuttuivat pyörien kannalta hankalammiksi. Saksan sotapyörätuotannon koko määrästä toisen maailmansodan aikana ei ole tietoa. Useampikin tehdas (mainitaan Puch, Graz-Puntigam, Assman, Radom, Express, Brennabor, Opel, Adler, NSU) teki pyöriä lähinnä Steiermarkin maakunnassa. Osavalmistukseen ja kokoonpanoon oli selkeät laatuvaateet, rungoille kahden vuoden takuut. Kirjan sinällään vähät artikkelit ovat tarkkoja, kuvat teksteineen mielenkiintoisia, kertovia. Arkisto- ja albumilähteet on lueteltu, mutta yksittäisten kuvanottajien nimiä ei.

Kuvien kertomaa

Kuvia kirjassa on 125, joukossa 16 piirrosluonteista. Yhteensä pyörä tai pyöriä esiintyy 120 otoksessa. Yhdessä on naistenpyörä hiprakkaisen sotamiehen tukena. Kaksi kolmesta kuvatilanteesta näyttäisi olevan Saksasta; kolmannes Venäjältä, Hollannista, Belgiasta, Puolasta, Ranskasta, Balkanilta ja Baltiasta; yksi lappilaisesta Sallasta. Pyöriä huolletaan kuudessa kuvassa. Sodan olot (taistelutanner, hävitys, uupuminen) näkyy 20...30 kuvassa, kaatuneita kuitenkin vain yhdessä. Talvi, lumiset olosuhteet, ovat osuneet viiteen. Motorisoituja laitteita, kuten autoja, muutama ase, kaksi moottoripyörää ja kolme lentokonetta, on parissakymmenessä

otoksessa, sotahevosiakin vielä kymmenessä. Saksalainen tavanomainen sotapyörä on poikennut suomalaisesta samassa suhteessa kuin on poikennut siviilipyöräkin suomalaisesta. Sotakalusto, polkupyörät mukaan lukien, on ollut tarkoin määriteltyä. Peruspyörässä (runko, pyörät, ketjut, polkimet, satula ja ohjaustanko) on varusteina kurakaaret, kissansilmä, takateline, mantteliteline remmeineen, työkalukotelo, pumppu, kello ja lukko. Valot (1. maailmansodan aikana karbidi) ja käsijarru näkyvät lähes kaikissa kuvissa. Vaativampia aseita, kuten konekivääriä ja kranaatinheitintä varten pyörissä saattoi olla omat kiinnittimensä, kuten myös ammuskotelot runkoputkien välissä. Parissa kuvassa näkyvät pukinsarvet, jarrut vaijereineen ja vaihteet: kalusto on hollantilaista ryöstösaalista. Oikeisiin sotapyöriin eivät kuulu ketjusuojat eivätkä roiskeläpät. Nimikilvet näyttävät kuuluvan, osin tummennettuina, sekä – joskaan ei aina – joukko-osaston ja pyörän numerot rapakaaressa.

Hinrichsen kaipaa lisää materiaalia

Teos on siitä erikoinen, ettei siinä lue julkaisuajankohtaa lainkaan. Vuosiluku 2010 oli löydettävä baijerilaisen kirjaston tietokannasta. Lähes samannäköisellä mutta kuitenkin eri kansikuvalla sekä parin merkin verran poikkeavalla nimellä kirja on jo aiemmin ilmestynyt Poozun & Pallas´in kustantamana vuonna 1996. Kirjan jälkisanoissaan Horst Hinrichsen kaipailee taittopyörästä pudotuskoreineen sekä yksiaisaisesta pyöräkärrystä lisätietoja; valokuvia ja muuta - K. Lepo Pikajalka 21

10


Velojen toukokuisen kokoontumisajon kahvitauolla Lahden raviradalla yhdistyksemme puuhamies Kalevi Lepo kertoi viime vuoden puolella julkaistun pyöräkirjan esittelytilaisuudesta Pälkäneen pääkirjastossa 16.5. Kuinka ollakaan Kalevi sai allekirjoittaneen puoliksi lupaamaan osallistumisesta tuohon tilaisuuteen sekä kirjoittamaan kirjasta ja tekijästä Pikajalkaan. Kirja on Hannu Syväojan omien pyöräretkien perusteella kirjoittama Kulttuuripyöräilyä Hämeessä ja vähän sen ulkopuolellakin. Kustantaja oli Mediapinta, jolta kirjoittaja osti itse ensimmäisen kalliiksi tulleen värikuvallisen painoksen. Muuten myyntiin tulleen 276-sivuisen, hinnaltaan huokeamman, laitoksen kuvitus on muutamaa aluejakosivua lukuun ottamatta valitettavasti mustavalkoinen. Kuvat ovat Syväojan itse ottamia – mielestäni aivan laadukkaita ja hyvin valittuja. Opettajan työstä jo pitkään eläkkeellä olleen, leppoisasti ja asiantuntevasti esiintyvän kirjoittajan ja hänen retkitoverinaan pyörämatkoilla monesti olleen vaimonsa tapaaminen oli varsin miellyttävä kokemus. Syväoja on opiskellut työnsä ohessa, kirjoittanut useita koulu-, paikallis- ja henkilöhistorioita. Väitöskirjansa hän tehnyt kirjallisuuden historiasta. Syväoja (synt. 1933) kertoi innostuneensa nuoruusajan jälkeen hiipuneeseen pyöräilyharrastukseen uudelleen 1988. Ajatuksena oli aluksi vanhuuden vaivojen viivästyttäminen, mutta pian ajoreittien paikkakuntiin lähempi tutustuminen asettui itse ajamista keskeisimmäksi motiiviksi. Päivämatkat ovat lyhentyneet alun Tampere–Turku, tai Tampere–Jyväskylä reiteistä nykyisiin 40–80 kilometrin taipaleisiin.

11 Pikajalka 21

Hannu Syväoja sai teoksestaan Vuoden kotiseutukirja -kilpailussa kunniamaininnan.

Kirjoittajan paljolti käytössä ollut tapa siirtyä kotoa autolla kullekin pyöräilyreitille ja takaisin, on tehnyt mahdolliseksi varsin laajaan alueeseen tutustumiseen. Tähän kirjaan sisältyvät pyöräretket ovat suuntautuneet Pirkanmaalle, Kanta-Hämeeseen, Päijät-Hämeeseen ja vähän näiden rajojen ylikin. Syväoja on nähnyt todella paljon vaivaa, varmaankin jo ajatellut tämän ”velomaanisen” teoksen toteuttamista, selvitellessään todella perusteellisesti eri kanavia käyttäen paikkakuntien maantiedettä, historiaa, henkilöhistorioita, nähtävyyksiä ym. joko etu-, tai jälkikäteen. Reittien kuvaus on kyllä sitten kirjoittajan oman kynänjälkeä, jossa historian ja kirjallisuuden tuntemus sekä kirjoittajakokemus tulevat selkeästi esille. Luonnonkuvaukset ovat usein varsin oivallisia. Esimerkkinä ajelu Teiskon keväässä: ”Teen taivalta rentukkapartaisten koskien pärskyessä ja käkien kukkuessa. Maisema on vielä melko pelkisteinen, se ei ole vielä huppuuntunut kesän ruoho- ja lehtipaljoudesta”. Mielessä on ollut runoilijoiden ja historiallisten henkilöiden ajatuksia ympäristöstä.

Syväoja löytää selvästi niistä samankaltaisuuksia omille tuntemuksilleen. Kangasalan Pelisalmen kauneudesta kirjoittaessaan Syväoja pohtii roomalaisten käsitettä genesis lou – paikan henki. Sitä ei voi nähdä, mutta sen voi tiedostaa ja tuntea. Päästyään vauhtiin kirjoittaja kääntelee kolmen sivun verran käsitettä maisema ja näköala suomalaisten ja ulkomaalaisten mietiskelijöiden ajatusten pohjalta. Jonkun jakson lopussa Syväoja toteaa: ”Näin päättyy kuvattu retki, jossa päähenkilönä ei ollut pyöräilijä, vaan joki.” Kirja ei siis kerro vain polkemisesta ja hikoilusta. Vaikka kyllä sitäkin siihen mahtuu. On väsymystä, sääskiä, ikäviä säitä, mäkiä ja hyvä- sekä heikkolaatuisia teitä. Vastoinkäymisistä pahin on ollut nurinajo, jonka vuoksi kuuden viikon sairaalareissu ja toipumisaika pitivät kirjoittajaa pitkän jakson pois pyörän päältä. Voin vilpittömästi suositella Hannu Syväojan sujuvasti ja kuvailevasti toteutettua kirjaa luettavaksi ihan kulttuurisuunnistusoppaanakin. - Risto Lehto

HANNU SYVÄOJA: KULTTUURIPYÖRÄILYÄ HÄMEESSÄ. MEDIAPINTA OY. TAMPERE 2011.


HYVIÄ JA KESTÄVIÄ

POLKUPYÖRIÄ MAASEUDULTA TEKSTI: MARKO ERIKSSON KUVAT: ERKKI VAINIONPÄÄN KOKOELMAT

Kuten pyöräalan professionaalit tietävät, vielä muutama vuosikymmen sitten monissa pyöräliikkeissä koottiin ja nimettiin omat polkupyörät. Osat haalittiin osin Suomesta ja osin ulkomailta, yhteen ne lyötiin isommissa ja pienemmissä verstaissa eri puolilla maata. Alavutelaisia pyörämerkkejä on ollut noin tusinan verran ja niistä suurin osa on Hj. Vainionpään polkupyöräliikkeen jäljiltä. Se oli merkittävin pyöräliike Alavudella ja sen lähipitäjissä.

A

lavudella varttunut Hjalmar Vainionpää (1884–1961) lähti monien aikalaistensa tavoin Pohjois-Amerikkaan paksumpaa ja leveämpää leipää hakemaan. Matka alkoi vuonna 1902 ja kesti kymmenen vuotta. Paluumatkan oli määrä hoitua Titanic-laivalla, mutta sattuneista syistä johtuen hän pääsi matkalle viiveellä, luonnollisesti toisella aluksella. Ilmeisesti Yhdysvaltain-reissullaan Vainionpää oli saanut liikeidean: omien polkupyörien kokoaminen ja myyminen. Niinpä 1.4.1913 hän perusti Hj. Vainionpää -nimisen yrityksen. Liike sijaitsi Alavuden Sydänmaalla Hjalmarin kotitalon piharakennuksen yhdessä huoneessa, niin sanotussa ”kämpässä”. Polkupyöräkauppaa alettiin tehdä Kestävä-nimisellä omalla pyörämerkillä. Pyörien ohessa kauppaa tehtiin vähän muustakin, kuten marjoista ja nahoista.

Väliahon vanavedessä Polkupyöräkaupan pioneeri paikkakunnalla oli Kuortaneella vuonna 1873 syntynyt Juho

Väliaho. Hänen pyöräbisneksensä luistivat 1900-luvulla. Väliaho myi omaa Hyvä-nimistä pyöräänsä. Menestys kävi pidemmän päälle kalliiksi, sillä Väliaho tapettiin kotonaan vuonna 1910. Verityön tekijäksi todettiin hänen naapurinsa Juho Brinkki poikansa ollessa mukana tilanteessa. Tappo oli aikansa uutispommi ja tutkintaa seurattiin lehdissä herkeämättä vuosien ajan – tapahtumasta julkaistiin jopa muistokirjasia. Vainionpään pyöräliike menestyi siinä määrin hyvin, että alkuperäiset tilat alkoivat vähitellen jäädä pieniksi. Uuteen paikkaan Alavuden asemanseudulle siirryttiin 1910– 1920-lukujen taitteen aikoihin. Sattumaa tai ei, paikka oli sama, missä oli asustellut Juho Väliahon murhasta tuomittu Juho Brinkki. Tien toisella puolella Väliaho oli muinoin pitänyt liikettään. Vaikka Vainionpään alkuperäinen liike sijaitsi junaradan eli hyvien liikenneyhteyksien läheisyydessä, oli uusi toimipaikka tässä suhteessa vielä paremmassa paikassa. Puhumat-

Pikajalka 21

12


takaan aivan eri mittakaavan työskentely- ja varastotiloista, jotka saatiin kunnolla käyttöön vuonna 1925, kun varsinaiseksi kaupaksi muodostunut rakennus valmistui. Toimitusjohtajan lisäksi yritys työllisti ympärivuotisesti konttoristin – nykykielellä sihteerin – ja kahdesta kolmeen asentajaa. Vaihtuvuutta oli vähän ja henkilökunta pysyi pitkään lähes samana. Toiminta tiesi työtä välillisesti myös monille muille: lähiympäristön naisväki kutoi talvisin polkupyörien hameverkkoja yrityksen tarpeisiin.

Varustelutaso vaatimusten mukaan Vainionpää hankki oikeudet Hyvä-pyörämerkin käyttöön Juho Väliahon perikunnalta 1920-luvulla. Liekö hän katsonut, että vanhastaan tunnetulla ja lupaavalla nimellä oli myönteinen maine: se voisi edistää omaa liiketoimintaa. Keskenään pyörillä ei ollut muuta yhteistä kuin sama nimi. Kestävän ja Hyvän ohessa Maaseutu oli kolmas merkittävä ja pitkään käytössä ollut

13 Pikajalka 21

Hjalmar Vainionpää (takana vas.) liikkeessään. Mukaan kuvaan ovat päässeet myös Vainionpään pojat sekä tanskalaiset yhteistyökumppanit. Vieraat toivat tuliaisina kuvassa näkyvän pienen polkupyörän.

Vainionpään pyörämerkki. Hyvää lukuun ottamatta nimet olivat Hjalmarin omasta päästään keksimiä. Kolmesta mainitusta pyörämerkistä suosituimpia olivat Kestävä ja Maaseutu. Pitkään rungot tulivat Vainionpäälle pääasiassa Saksasta Göricken tehtaalta, myöhemmin niitä saatiin kotimaasta esimerkiksi Tampereelta Kone ja Terä -tehtaalta ja Turusta Pyrkijältä. Englantilaiskalustoakin oli käytössä erityisesti yrityksen alkuaikoina.

Hj. Vainionpään lehti-ilmoitus 1910luvulta. Kuten näkyy, bisnekset eivät alussakaan rajoittuneet ainoastaan polkupyöriin.


Kustakin Vainionpään pyörämerkistä myytiin samanaikaisesti kahta eri mallia 1920-luvulta lähtien. Myynnissä oli muun muassa Maaseutu 1- ja Maaseutu 2 -nimisiä pyöriä. Numerot tarkoittivat varustelutasoa: ykkösmalli oli hieman paremmin varusteltu ja siten kalliimpi. Erot saattoivat liittyä vaikkapa parempaan satulaan, tavaratelineeseen tai lokasuojiin. Nimikilvet pyöräliike teetti Tanskassa. Kenties sieltä on peräisin suuri osa muidenkin kotimaisten verstaiden etumerkeistä.

Vähittäis- ja tukkukauppaa Erityisesti 1920- ja 1930-luvut olivat vahvaa aikaa pyöräkaupalle Suomessa. Kysynnän kasvu näkyi myös Vainionpään pyöräkaupassa. Parhaimmillaan, 1920-luvun lopulla, Alavuden asemalla odotti 5000 pyöränrunkoa jatkojalostukseen pääsyä. Perspektiiviä lukumäärälle antaa se, että näihin aikoihin koko Alavuden pitäjässä oli noin 11 500 asukasta. Kielitaitoisena miehenä Hjalmarilla oli suorat kauppasuhteet muun muassa Saksaan, Tanskaan ja Englantiin sekä tietysti Suomen

Pikajalka 21

14


Aito ja alkuperäinen Kestävä-pyörä 1920-luvun lopulta. Kuvaan on varta vasten otettu myös muutamia varaosia.

vastata kilpailijoiden hintoihin, eikä laadun heikentäminen kuulunut yrityksen arvomaailmaan. Muutaman vuoden ajan pyöräkauppaa tehtiin tappiolla, kunnes Vainionpään polkupyöräliiketoiminta lakkautettiin lopullisesti vuonna 1956. Tämän jälkeen liike jatkoi hyvin vetäneellä huonekalukaupalla. Sitä yritys oli pyörittänyt pyörien ohessa jo vuodesta 1930 lähtien.

Kansaa tervehdyttävä vaikutus

keskeisimpiin alan valmistajiin. Hj. Vainionpää ei ainoastaan myynyt omia polkupyöriä vaan toimi myös tukkuna: yritys toimitti kokonaisia pyöriä ja niiden osia muille firmoille. Ainakin Viitasaarella asti liikkeellä on ollut jälleenmyyjä. Vainionpään polkupyöräkauppa alkoi yskähdellä 1950-luvulle tultaessa. Enimmillään Alavuden kirkonkylässä ja asemalla oli 14 polkupyöriä myyvää liikettä. Markkinat muuttuivat hintojen polkemiseksi. Kilpailu toi kentälle halvempaa, mutta laadullisesti huonompaa kalustoa. Vainionpään oli vaikea

15 Pikajalka 21

Kuinka monta polkupyörää Vainionpään yritys ehti koota noin 40 pyörävuotensa aikana? Lukua on valitettavasti mahdotonta selvittää, sillä tarkkaa kirjanpitoa ei enää ole jäljellä. Joka tapauksessa kyse on kuusinumeroisesta määrästä. Vaikka pyörien valmistus on päättynyt jo pian 60 vuotta sitten, Vainionpään liikkeen polkupyörien löytyminen Alavuden seudulta ei ole kovin harvinaista tänäkään päivänä. Entisaikaan pyörillä ajettiin kymmeniä vuosia ja niistä pidettiin todella hyvää huolta. Nyttemmin useimmat säilyneistä kapineista ovat joutuneet huonoon kuntoon, osa makaa metsissä puita halaamassa. Yrityksen kokoamilla pyörillä on jäljellä lähinnä tunnearvo. Viime vuosisadan ensipuoliskolla polkupyörät tarjosivat monille ainoan keinon pienimuotoiseen matkailuun. Ne tehostivat väkevästi sosiaalista kanssakäymistä yli kuntarajojen. – Vainionpään pyöräliike on eniten vaikuttanut sukurutsauksen vähenemiseen Alavudella. Nämä ylistyssanat sanoi eräissä häissä Alavuden pitkäaikainen kirkkoherra Paavo Huida 1950-luvun loppupuolella Hjalmarin pojalle, pitkään yritystä vetäneelle Erkki Vainionpäälle. Eikä Huida taatusti ollut väärässä: polkupyörät auttoivat löytämään puolisoita kauempaakin kuin naapurikyliltä.


Ratsuvoimat pyörillä TEKSTI RISTO ALANKO

Pikajalka 21

16


Kun polkupyörä tuli sotilaiden tietoon, sitä haluttiin soveltaa sotilaskäyttöön. Ensimmäiseksi tietysti asialle ehti ratsuväki, joka halusi uuden ”teräshevosen”. Kaikien armeijojen huoltopuolen päädogmina on aina ollut että mikään siviilituote ei kelpaa sotilaille sellaisenaan. Tämä tuli ilmi myös pyörien suunnittelussa, vaikka suuret tuottajat, mm. Columbia, Pope ja Raleigh jo tarjosivatkin omia vakiomallejaan. Kehitys 1890 – 1914 tuotti monia ehdotuksia, joista tositoimiin ehti vain muutama.

E

17 Pikajalka 21

nsimmäinen idea oli korvata ratsumiehen hevonen pyörällä ja jättää taistelutaktiikka entiselleen. Edellinen suuri sota Amerikassa oli sisällissota, Euroopassa Ranskan-Saksan sota 1870, ne oli käyty sata vuotta vanhoilla opeilla miehiä järjettömästi tuhlaten ja samoja oppeja yritettiin vieläkin soveltaa. Husaarien unelma, vauhdikas rynnäkkö miekoin ja keihäin avomaalla yllätetyn jalkaväen kimppuun ei onnistunut polkupyöräjoukoilta ollenkaan. Miekan ja keihään käyttöä kokeiltiin pitkään harjoituksissa ja todettiin, että aseistettu pyöräilijä maastossa on liian epävakaa ja kevyt yhdistelmä. Jos miekan huitaisu menee ohi ja pyöräilijä on vielä pystyssä, ei vastustajaa voi ”ratsastaa kumoon” koska massaa ja vauhtia on liian vähän. Hevonen pysyy pystyssä ohjaamattakin, osaa vielä potkia ja tallata vihollista, mutta pyöräilijä kaatuu ensimmäisen vastustajansa kanssa samaan kasaan. Näin ollen pyörä jäi rakuunoiden eli ratsain liikkuvien ja jalan taistelevien joukkojen tyyliseen käyttöön, pelkästään kulkuvälineeksi. Helppo ”rehuhuolto” ja myös liikkumisen äänettömyys olivat polkupyörän valtit. Osa miehistä vapautui myös hevosten hoitamisesta taistelun aikana ja levossakin oli pyörien huolto helpompaa kuin hevosten. Tästä saatiin kipeästi kokemusta mm. buurisodassa 1890luvulla, kun hevosia jouduttiin lopettamaan joukoittain rehun ja veden puutteessa. Sotilaille heti mieleen tuleva idea oli ”rynnäkköpyörä” jossa ajaja käyttelisi tuliasetta

Kuva 1: Polkupyöräulaanit keihäsharjoituksissa 1890-luvun alkupuolella.

Kuva 2 : Andersonin taistelupyörä, välitetty etuveto, polviohjaus, iso tavarateline ja kätevät seisontatuet .


ajon aikana. Siis eräänlainen ”kevyt panssarivaunu” vaikka käsitettä ei silloin vielä tunnettukaan. Koska kädet tarvittiin ohjaamiseen, esitettiin jopa suunnitelma polvilla ohjattavasta taistelupyörästä, jolla kulkisi samalla kaikki sotilaan varustus. Ohjaaminen ja ampuminen yhtaikaa osoittautui varsin yhtä huonoksi yhdistelmäksi kuin miekan ja keihään käyttökin polkiessa. Kiväärin ja varsinkin konekiväärin rekyylin hallitseminen on pyörän päältä paikoiltaankin ampuen hyvin vaikeata, puhumattakaan maastossa polkemisesta. Seuraava idea oli suunnitella aseistettu polkupyörä, joka ei liikkuisi ampuessa. Kaksi-, kolmi- ja nelipyöräisiäkin kaksin tai kolmin poljettavia ”taistelukinnereitä” syntyi everstien aivoituksissa monessa maassa. Tärkein ase oli myös teollisen ajan uusinta tekniikkaa edustava konekivääri joka oli jo todettu liian raskaaksi kokonaisena kantamalla liikuteltavaksi. Aseen varustukseen kuului itse ”varsinainen” isopyöräisellä lavetilla, joka oli jalkaväkitykkien perua ja lavetilla olivat vielä lisäkuormana panoslaatikot, puhdistusvälineet ja varaosat. Vuosisatoja käytetystä tykin pyörälavetista ja sen etuvaunusta ei ollut pitkä matka poljettavaan ajoneuvoon, jota konekiväärin koko miehistö polkee, samalla kulkisivat raskaat

Pikajalka 21

18


Kuva 3: Colt-konekiväärillä varustettu pyörä

Kuva 4: Kahdella konekiväärillä varustettu taistelutandem-trike toiminnassa. Lavettihaarat, joissa on ampujien istuimet ja panoslaatikot, nostetaan ylös vaakasuoraan ajon ajaksi. Kuva 6: 37mm Hotchkiss-tykillä varustettu rinnakkais-tandem-trike. Kuinkahan kauas pyörä lensi ampuessa?

Kuva 5: Käsinveivattavan Gatling-konekiväärin ensimmäinen pyöräsovellus aivan ”turvapolkupyörän” alkuajoilta. Pyörissä on vielä umpikumirenkaat.

19 Pikajalka 21


ampuma- ja huoltotarvikkeet. Myös kevyitä 20 mm ja 37 mm tykkejä sovellettiin samaan tapaan. Kun vertaa tykin raskasta lavettia maakannuksineen kevyehköön kinnerimäiseen pyöräajoneuvoon, alkaa jo ampumisen ajatteleminenkin hirvittää. Kolmas testattu idea oli ”tykkivaljakko”: korvataan vetohevoset polkupyöräilijöillä. Tavallinen armeijan tykkivaljakkohan koostuu hevospareista joista aina toisen hevosen selässä istuu ratsuri, joten kuskeja on aina ollut monta. Poljettavia vetoyksiköitä tai tavallisia pyöriä kytkettiin vetämään kevyttä tykkiä, konekivääriä tai sairaankuljetusvaunua. Taistelukinnerien viimeinen sovellus taisi olla toisen maailmansodan aikaan Englannissa sovellettu radiopyörä, ne muokattiin asiakkaita vaille jääneistä jäätelönmyyjien tavarapyöristä. Niillä pommituslentäjät harjoittelivat radioliikennettä ja lentueiden ryhmittymistä ajellen ympäriinsä eteläisen Englannin lentokenttien läheisillä nummilla. Lähteet: J.Fitzpatrick: The Bicycle in Wartime, Brassey’s Inc 1998. ISBN 1-57488-157-4. M.Caidin, J.Barbree: Bicycles in War. Hawthorn Books Inc 1974. ISBN 0-8015-0614-X

Kuva 7: 12-miehinen vetovaljakko, jollaista ainakin kokeiltiin Englannissa. Ohjaamista on aika vaikea hahmottaa tämän kuvan perusteella, pitkä vetoaisa näyttää jäykältä. Dicycle-tyyppisten rinnakkiaspyöräisten vetoyksiköiden pystyssä pysyminenkin on arvoitus...

Kuva 8: London Cycle Battalionin konekivääriryhmä vauhdissa, lavetilla Colt-Browning konekivääri Taistelukinneri-villitys lopulta oli varsin lyhytaikainen, eivätkä huoltoeverstien ideat ehtineet taistelukentille. Seuraava ”sota joka lopettaa kaikki sodat” syttyi vuonna 1914, silloin oli moottoriajoneuvojen kehitys jo ehtinyt kuormaautojen asteelle ja miesvetoiset tykkivaljakot unohtuivat, hevosia toki käytettiin edelleen. Joukkojen liikkumavälineenä polkupyörä puolusti paikkaansa vielä satakunta vuotta vaikka varsinainen taistelukäyttö unohtuikin.

Kirjoittaja on tekniikan lisensiaatti Tampereelta.

Pikajalka 21

20


POLKUPYÖRÄN ENTISÖINTIMAALAUS TEKSTI JA KUVAT ARI SINKKONEN

Toimitus pyysi kertomaan vanhan kilpapyöräni maalauksen entisöinnistä. Tässä on selostus siitä, miten minä sen tein...

21 Pikajalka 21


K

unnostuksen kohteena on siis 1935-mallinen Crescent Helracer 70, jonka sain melkoisena raatona ja päätin entisöidä likimain alkuperäiseen kuntoon. Entisöinnin aloitin purkamalla pyörän kokonaan ja etsin poljinkeskiön sisältä alkuperäistä maalia. Halusin löytää sitä paikasta, jossa UV-säteily ei ole päässyt haalistamaan sävyä. Tuon värimallin perusteella sekoitettiin automaaliliikkeessä saman sävyistä 2K-akryylimaalia 3 dl. Ensimmäinen varsinainen entisöintitoimi oli poistaa kaikki vanhat maalit kuumailmapuhaltimen avulla. Ne olisi yhtä hyvin voinut poistaa maalinpoistoaineella, mutta käytin tällä kertaa lämpöä. Maalien poiston jälkeen puhalsin rungon lasikuulilla niin ulkopuolelta kuin mahdollisimman tarkasti sisältäkin. Melko laajojen metallitöiden jälkeen rungossa oli näkyvissä pari hyvin pientä lommoa, jotka täytin koritinalla. Tämän jälkeen lasikuulapuhalsin rungon taas kevyesti ja täytin vielä muutaman pienen syöpymän rungossa 2K muovikitillä. Yleensä vältän viimeiseen saakka kitin käyttöä, mutta välillä sitäkin on pakko käyttää. Mitä vähemmän kittiä, sitä parempi... Kitin ongelmana on lähinnä kaksi asiaa: se voi lohjeta, mikäli runko elää ja toisekseen sen lämpölaajenemiskerroin on eri kuin metallin, eli myös lämpötilamuutokset saattavat lohkaista kitin. Kumpaakaan näistä ongelmista ei tinalla ole. On myös muistettava, että kitti kuuluu levittää puhtaalle metallille, sen päälle ruiskutettava epoksiväri sitten eristää sen varsinaisista maalikerroksista. Kitin hionnan jälkeen ruiskutin rungon 2K-epoksipohjamaalilla ja yritin saada sitä myös sisäpuolelle joka paikkaan lukuun ottamatta keskiön kierteitä. Näin rungon suojaus on niin hyvä kuin mahdollista. Epoksivärin kuivuttua hioin sen 240 karkeuksisella hiomapaperilla kovaa hiontatukea käyttäen, osittain metalliin saakka ja ruiskutin uuden kerroksen epoksia, tällä kertaa pelkästään ulkopuolelle. Annoin epoksin kuivua ja hioin jälleen 240 karkeudella varoen hiomasta maalia puhki. Pinta oli tässä vaiheessa jo kohtuullisen hyvän näköinen. Epoksi vaatii kuitenkin päälleen vielä hiomaväriä ennen varsinaista pintaväriä. Ruiskutin

siis 2K -hiomaväriä, annoin kuivua ja hioin 400-karkeuksisella pehmeällä hiomatyynyllä. Muutamassa paikassa oli vielä pientä epätasaisuutta ja ruiskutin lisää hiomaväriä ja hioin 800-1000 karkeuden hiomatyynyllä varoen puhkaisemasta hiomavärikerrosta. Jos kerros menee puhki epoksiin saakka, täytyy ruiskuttaa lisää hiomaväriä ja hioa uudelleen. Runko oli tässä vaiheessa yhtä sileä kuin se valmiiksi maalattuna tulisi olemaan. Juuri ennen pintavärin ruiskutusta pyyhin pinnan tahmarätillä poistaakseni kaikki loput hiomapölyt. Itse pintavärin maalaamisessa ei ollut mitään ihmeellistä, ensin yksi harsokerros ja sitten lopullinen pinta. Etuhaarukkaan onnistuin tekemään pienen valuman. Annoin maalin kuivua pari viikkoa ja hioin valuman pois 2000 karkeuden vePikajalka 21

22


vältän viimeiseen saakka kitin käyttöä sihiomapaperilla ja kiillotin hiontakohdan kiillotustahnalla. Nyt valumakohtaa ei näe. Sitten olikin vuorossa projektin mielenkiintoisempi osuus, eli koristemaalausten tekeminen. Tämän vaiheen tein kokonaisuudessaan olohuoneen lattialla. Kuviot oli alun perin tehty mahdollisesti siirtokuvina, mutta päätin toteuttaa ne maalaamalla käsin. Kuvioiden mallin ja sijainnin olin selvittänyt etsimällä netistä mahdollisimman paljon kuvia (joita ei tosin monta tämänikäisestä ollut), kaivamalla esiin vanhoja Crescentin myyntiesitteitä ja ennen vanhan maalin lopullista poistoa tutkimalla rungossa näkyviä alkuperäisen värin jäänteitä. Kuviot olivat olleet mustia ja reunustettuja kullanvärisellä outlinella eli ohuella raidalla. Lisäksi pumpun alla oli ollut Crescent-teksti. 23 Pikajalka 21


Tein kuviot One Shot kylttimaalilla ja X-Caliber pinstripepensselillä kokoa 0000, eli pienimmällä mahdollisella. Aloitin työt mittaamalla kuvioiden paikat, jotka merkitsin putkiin ruskealla rasvaliidulla. Merkkasin myös putket pituussunnassa rasvaliitutäplillä, jotta pitkät kuviot eivät lähde ”kiertymään” rungon ympäri. Näin käy todella helposti ilman merkkejä, koska silmällä ei ole mitään kiinnekohtaa pyöreässä putkessa. Maalasin ensin kuvioiden mustat sisäosat ja annoin niiden kuivua yön yli. Seuraavana päivänä rajasin reunat kultavärillä ja jatkoin kullalla pitkät, kapenevat ”hännät” kuvioihin alkuperäiseen tyyliin. Kuviot olivat jokseenkin haastavia maalattavia, koska seatstayt ovat halkaisijaltaan vain noin 10 milliä. Crescenttekstiä en saanut onnistumaan oikeanlaisella fontilla ohueen putkeen, joten turvauduin ammattiapuun ja pyysin Suomen johtavaa pinstraipparia, Pekka ”The Wizzzard” Mannermaata apuun. Ratkaisu oli oikea ja nyt teksti näyttää siltä kuin pitääkin! Mikäli straippaus kiinnostaa, suosittelen hankkimaan Pekka Mannermaan kirjoittaman suomenkielisen oppaan nimeltä ”Pinstriping, äärimmäinen opas raidoitusmaalaukseen”. Sitä myy ainakin Alfamer. Straippaustarvikkeita ja maaleja saa ostettua Alasalmen Jussilta Seinäjoelta. Hänellä aukeavat pian uudet nettisivut osoitteessa pinstriping.fi. Tällainen on minun näkemykseni laadukkaasta entisöintimaalauksesta. Oman vaivannäön kannalta ehkä helpoin vaihtoehto olisi ollut pulverimaalaus, mutta tällöin sävy ei olisi ollut oikea ja pulverimaalauksella on myös ikävä taipumus mattaantua ajan kuluessa. Minkäänlaisia spraymaaleja en käytä mihinkään vakavahenkiseen projektiin. Vaikka kyseessä olisi maalikaupan purkittama automaali, niin se ei ole samaa tavaraa kuin ruiskulla levitettävä 2K-automaali. Spraylla maalattaessa maalikerroksesta tulee ohuempi ja kestävyydeltään heikompi. Lisäksi esim. valumien poisto on paljon vaikeampaa tai jopa mahdotonta käytettäessä spraymaaleja. Tavaratalon normaalit sprayt puolestaan eivät kelpaa minkäänlaiseen entisöintitoimintaan.

Pikajalka 21

24


sprayt eivät kelpaa entisÜintiin

25 Pikajalka 21


LA PORTE kuvia pyörän korjaamisesta

Irwininiä mukaillen; Kaikki alkoi siitä kun mä... löysin metalliromuläjästä ranskattaren raadon. Tippa ei kuulemma tapa. Samalla logiikalla voi sanoa, että aina on tilaa yhdelle fillarinraadolle ja aikaa uudelle projektille vaikka nurkat olisi täynnä entisiä. Yksi puhuu pakkomielteestä, toinen intohimosta. Kolmas ei puhu mitään vaan kippaa kunnostuskelpoisen fillarin romun sekaan.

TEKSTI JA KUVAT TIMO LANKI

E

nsisilmäyksellä kyseessä oli vaaleanruskea miestenpyörä jossa näytti olevan asiallinen geometria ja hienot muhviliitokset, kannattanee ottaa talteen. Vaihteita kai kymmenen. Teräksiset kiilakammet, kumipolkimet, alumiininen stongankannatin, jonkunlainen droppitanko jne. Taisi olla täysmittainen retkipyörä kun oli myös lokaria, tarakkaa ja dynamoa. Nyt oli vain raato täynnä nuhjuisia osia, joista oikein mikään ei toiminut kunnolla. Löytöhetkellä fillarin kunto oli sanalla sanoen hurja. Koko härveli piti kantaa purettavaksi. Taluttaminen oli mahdotonta, koska takakiekko ei pyörinyt. Edestä rengas ja sisäkumi irrallaan ja kaikki muu mikä voi olla ruostunut tai muuten vaan jumissa, oli nimenomaan ruostunutta ja jumissa. Etuhaarukan linjaa oli muotoiltu hienovaraisesti. Toisin sanoen joku oli ajanut sillä seinään tai kolarin. Stonga oli niin äärimmäisessä asennossa, että ajaminen on varmasti ollut loppuaikana hankalaa. Voi vaan arvailla pyörän historiaa ja omistussuhdetta. Joskus valkoisena hohtanut tankonauha roikkui nyt kuivana kuin käärmeennahka auringonpaahteessa. Mutta lukossa tätä menopeliä oli joskus aiottu pitää hapettuneen vaijerilukon perusteella – joka oli silminnähden väPikajalka 21

26


hintään yhtä vanha kuin raato. Fillari oli siis ainakin joskus merkinnyt omistajalleen jotain. Kaikki komponentit paitsi satula ja putki oli tallessa. Jos raadossa on ollut nahkasatula, niin se on ehkä ollut omistajalle ainoa säilyttämisen arvoinen asia tai sitten joku muu vei sen jo ajat sitten. Purku lähti käyntiin hämähäkkejä väistellen. Niitä käveli ulos yksinään ja pienissä ryhmissä sekä rungosta, että joka ikisestä kolosta. Ja lisää tuli sitä mukaa kun osia tippui pois. Mennessään vielä huutelivat solvauksia, pirulaiset. Hämähäkkikammoisena tämä vaihe purkua oli silkkaa helvettiä, mutta olihan raato ollut ulkosalla vuosikausia, kesät talvet. Pohdin samalla mitä kaikkea fillarista saisi, tai kannattaisi ottaa talteen. Alumiininen Pivo stongankannatin kiinnitti huomion ensimmäisenä. Useimmin vastaan tulee niitä teräksestä taivutettuja mutkia, jotka toimivat pikalukituksella. Universel-nimiset kiilakammet, vaikken sellaisten ystävä oikein ole. Keski- ja headset tuntuivat olevan myöskin ihan ok-kunnossa, mitä nyt rasvat jämähtäneet pihkaksi. Liekö koskaan edes vaihdettu uusia rasvoja ennen tätä? Polkimet olivat ihan hienot, mutta tätä projektia varten tarvittaisiin jotain hieman urheilullisempaa kuin kumipolkimet. Eturatas, stonga, jarrut.. kaikki käyttökelpoisia nekin. Etukiekko oli näköjään jossain vaiheessa vaihdettu uudempaan, mutta takana mitä ilmeisimmin alkuperäinen Rigida-teräsvanne yllään kohtalaisen rapeassa kunnossa oleva Michelin oranssikylki. Edessä joku uudempi skinwall lähes uudella kuviolla, 27 Pikajalka 21

mutta epäonneksi kyljet täysin kuivaruton syömät. Simplex-vaihtajista etummainen toimi jotenkuten, takavaihtaja oli ajettu loppuun. Vaihdevivuista oli toinen katki ja kaikki vaijerit täysin jumissa. Sulky-jarrukahvat rikki, toinen sisäkumi ok. Maillard-navat edessä ja takana. Kokonaisuutena osat olivat hyvää keskivertoa, joissa oli käyttökelpoistakin, mutta ei sentään mitään harvinaisuuksia. Rungon kaikki alkuperäiset siirtokuvakirjaimet oli tiessään. Ihmettelin, olivatko ne irronneet vuosien varrella itsestään vai tarkoituksella hinkattu pois? Maalipinnassa saattoi nähdä tummia kirjainten hahmoja jostakin ulkomaankielisestä sanasta tai nimestä. Kun tutkin tätä salakirjoitusta tarkemmin erilaisissa valaistuksissa, nimeksi paljastui ”Laporte”. Mutta kaikki mitä tästä oli jäljellä oli pystyputken toisella puolella oleva, hieman traagisen oloisesti rapistunut ”E”. Ohjainputkessa sama nimi vielä ollut pystysuoraan ja sen ympärillä pieniä keltaisia ja oransseja tähtiä kuin EU:n tähtilipussa konsanaan. Laporte ei sano minulle merkkinä yhtään mitään, en ole siitä koskaan kuullut, eikä siitä tunnu löytyvän mitään infoa muualtakaan. Takahaarukan alaosassa näkyi myös poispyyhkiytynyttä tekstiä, josta oli kuitenkin helppo päätellä, että ranskassa fillari on saanut alkunsa. Vasemmassa takalehdessä sarja- tai runkonumero, ohjainputkessa huomaamattomat leimat ”73” ja ”60” jonka perusteella kuvittelen, että ”73” voisi olla vaikka valmistusvuosi, kun miettii pyörän kokonaisuutta muhveineen ja osineen. Mene


Pesu jatkui Fairyllä ja ihmesienellä.

ja tiedä. Rungon koko taitaa olla 57cm ja vaakaputki saman verran, jos osasin mitata oikeista kohdista. Vaakaputkessa on juotetut korvakkeet takajarruvaijerille sekä pumpulle. Viistoputkessa ohjaimet vaihdevaijereille ja dynamon johdolle. Keskiön irrotus oli oma lukunsa. Aina oppii uutta, kuten että molemmilla puolilla voi olla normaalit kierteet toisin kuin mihin olen yleensä tottunut. Onko tämä nyt se ranskalainen keskiö? Ilmeisesti, kun ei ollut aiempaa kokemusta. Kiilakammista rattaatoman puoleinen oli jumissa ja keskikupeista rattaanpuoleinen. Eikä se kierteiden outo avaussuuntakaan auttanut yhtään, kun väärään suuntaan väänsi. Reilusti öljyä, oikean kierresuunnan toteaminen ja hieman jatkovartta niin johan irtosi lopulta molemmat.

Samalla vääntynyt haarukka oikaistiin varoen takaisin linjaan. Yleensä pyrin aina säästämään alkuperäisen maalipinnan jos siihen on vähääkään edellytyksiä, niin myös nyt. Löytöhetkellä rungon väri näytti vaaleanruskealta, mutta pinttyneen lian alta paljastui nopeasti alkuperäinen tumma pronssin ja kullansävyinen kimallepinta. Runkoon on tehtaalla laitettu kuparinvihreä pohjamaali, joka antaa hieman läpikuultavalle pintavärille omintakeisen sävyn. Jokuhan olisi voinut maalipinnan nähdessään laakista todeta, että eikun uutta päälle vaan! Mutta pienet arvet ja kolhut ei yleensä haittaa mitään, päinvastoin ne tuo luonnetta ja kertoo tarinaa. Mitä pidempi tarina, sen parempi. Kolhutkin saavat näkyä jos ne ovat syntyneet käytössä. Eikä ollut tarkoituskaan tehdä uutta, Pikajalka 21

28


vaan ehostaa halvalla sen mitä kotikonstein pystyy. Runko ja haarukka pestiin ensin suurpiirteisesti painepesurilla, jolla saatiin pahimmat töhnät irti ja oikea väri esiin. Keskiön kierteisiin pesiytyneet ruosteet irtosivat teräsvillalla, mutta pahimmat piti raapia surutta ruuvimeisselillä. Taisi olla viimeiset ajat käsillä, ennen kuin keskiön kupit olisi sulautuneet pysyvästi ruosteiseen liittoon keskiön kierteiden kanssa. Samalla tuli tutkittua lähemmin rungon rakennetta ja helisteltyä irtonaiset ruostekokkareet ulos putkien sisältä viimeisten muumioituneiden hämähäkinraatojen saattamana. Pesu jatkui kotona ammeessa Fairyllä ja ihmesienellä. Hankalimmat kohdat käytiin läpi tärpätillä ja pumpulipuikoilla. Pintaruostetta 29 Pikajalka 21

keränneet kolhut ja naarmut lähtivät maalipinnasta varovasti hinkkaamalla ihan keittiön teräsvillalla ja runsaalla saippualla. Pesun jälkeen maalipintaa kiillotettiin käsivoimin metallinkiillotusaineella. Näin saatiin alkuperäisen värin pintakiilto takaisin ja värisävy vielä paremmin esiin. Kolhuja paikkailtiin kullanvärisellä emalilla, jota taitettiin hieman mustalla. Muhviliitoksien kauniit muodot tuotiin paremmin esiin maalaamalla reunojen syvennykset kultamaalilla. Varsinaiset paikkaukset toki erottuvat, jos niitä katsoo läheltä, mutta pääasia oli saada fillarista siisti ja estää enempi ruostuminen. Kokonaisvaltainen, täydellisyyteen pyrkivä entisöinti jääköön tällä erää toiseen projektiin. Saattoi alkaa konaisuuden hahmotus.


Vihoviimein pi naputett tulaputke

OSAT Alumiiniset 170mm Takagin valmistamat Motobecane-kammet ranskalaisilla poljinkierteillä ja niitä varten hankitut Lyotard-rotanloukut saivat nyt käyttöä. Kammissa kohollaan olevien Motobecane-tekstien musta taustaväri oli päässyt pahasti rapistumaan, joten vanha poistettiin maalinpoistoaineella ja maalattiin päälle uusi musta emali. Kirjaimet kaivettiin varovasti esiin tärpättirätillä. Eturattaassa pyörii 52 hammasta ja takana 16. Kampia varten keskiöön vaihdettiin käytettynä hankittu kanttiakseli ja rattaattoman puolen kuppi vaihdettiin ja kuulat uusittiin. Lukkomutteri vaihdettiin koristeellisempaan ja kiillotettiin. Mukana tullut Pivo-stongankannatin kiillotettiin ja ohjainlaakeriston alakuppi vaihdettiin paremman muotoiseen. Tankonauhaksi kierrettiin ensimmäiseen mutkaan asti vanhaa no-

kialaista kumia ja päät tulpattiin käsintehdyillä tammisilla puutapeilla. Ideana oli alunperinkin, että tällä stongalla ajetaan vain ala-otteella virtaviivaisesti eikä laiskotella maisemia katsellen. Toinen tammesta tehty puutappi (”Le Cornouiller”) lyötiin myös haarukan emäputken pohjaan vakaassa uskossa, että se vielä yhtenä päivänä saattaa pelastaa mun hengen, jos tai kun haarukka napsahtaisi mukulakivitiellä poikki, kuten on kuulemma joillekin ranskalaisille ja belgialaisille kuljettajalle aikoinaan käynyt. Vihoviimeinen puutappi naputettiin vielä satulaputken huipulta sisään, ettei kura lennä ajaessa sitäkään kautta sisään. Fillari pysyy nyt paljon tukevammin kasassa näillä omin käsin tammesta veistetyillä tulpilla. Käsin kiillotetut 622-teräsvanteet löytyivät omista varastoista. Molempien kasaamisessa käytettiin kierrätettyjä rosteripinnoja, jotka on otettu talteen roskiin joutavista kiekoista. Pinnat pestiin ensin suurpiirteises-

ti, sitten saippua-teräsvillalla ja kiillotetiin lopuksi yksitellen uudenveroisiksi. Laskin pelkästään pinnojen kohdalla säästäneeni useita kymmeniä euroja. Etunavaksi valikoitui korkelaippainen Normandy, joka korvasi mukana tulleen matalalaippaisen Maillardin. Näin saatiin vähän lisää ratapyörämäistä ammattilaisilmettä. Napa hankittiin Kierrätyskeskuksesta, missä niitä on suorastaan laatikollinen jos toinenkin odottamassa löytäjäänsä jos jaksaa vähän kaivella. Napa purettiin, pestiin, kiillotettiin, rasvattiin ja laitettiin uudet kuulat. Keskelle leikattiin koristeeksi ranskan värit. Napa puolattiin paikoilleen 4-ristiin -kuviolla edellä mainituilla pinnoilla ja uusilla, pitkillä nippeleillä. Taakse laitettiin Sachs Jet jalkajarru Renak-jarruvivulla. Raadosta konvertoitiin näin urheilullinen ja pelkistetty jalkajarru-sinkula, koska olen mieltynyt takarattaaseen, joka ei tikitä ja tykkään jalkajarrun ajotuntumasta, mutta en ole Pikajalka 21

30


nen puutaptiin vielä saen sisään.

henkisesti valmis taipumaan fiksiin. Jettejä tilattiin saksasta kerralla kaksi uutukaista kappaletta vanhasta varastosta, koska se on eräs, ellei kaikkein kevein ja ulkomuodoltaan pienikokoisin jalkajarru jonka tiedän. Sen sisuskalut eivät myöskään helise pienissä töyssyissä, kuten Favoritit ja Torpedot. Ja onhan ”Jet” jo pelkästään nimensä puolesta vauhdikkaamman kuuloinen kuin ”Shimano”. Jarrutustehoa löytyy kiitettävästi suurissakin nopeuksissa, vaikka navan kääpiömäinen olemus voi antaa eri vaikutelman. Takanapaa koristeltiin samaan tapaan Ranskan värein kuin etunapaakin ja puolattiin 3-ristiin -kuviolla ja pitkillä nippeleillä. Renak jarruvivun kromatun kiinnityspannan sisäpintaan liimattiin huvikseen suikale sisäkumia hellimään rungon kulunutta maalipintaa ja kiinnitysruuvin alla lepää kupariprikka ihan värin vuoksi. Satulaputki on alumiinia merkkiä Kalin ja mallia 90-luku. Sitä varten pystyputken sisäpin-

31 Pikajalka 21

taa ”hoonattiin” puhtaaksi ruosteesta ja muhvien juotoksista syntyneistä epämääräisestä karstasta ja rasvattiin kevyesti. Satulaputken kiristyspultti ja mutteri vaihdettiin. Musta mokkanahkapintainen San Marco Concor SuperCorsa -satula hyväilee pyöräilijän pakaralihaksia hellästi ollakseen vanhaa varastoa 80luvulta, tai ehkä juuri siksi. SuperCorsaa olin säästänyt jotain tällaista aivan erityistä projektia varten, johon sen raaski laittaa. Satulan kiinnikkeet on tietysti siirretty satulakiskojen yläpuolelle jotta ne saatiin kokonaan piiloon satulan alle. Oman turvallisuuteni takia asensin mukana tulleen CLBmerkkisen sivuvetoisen etujarrun huollettuna ja kiillotettuna paikoilleen. Jarrua käskyttää ultrakiillotettu Altenburger-kahva, josta yläotteen vipu on poistettu. Altenburgerissa on hienot kevennysrei’ät kahvaosassa, jotka kiinnittivät huomion oikeantyylistä kahvaa etsiessäni. Kahva on kiinnitetty vääräoppisesti tankonauhan päälle, niin

ei ainakaan lähde siitä kohtaa nauha purkautumaan ja pysyy kahvakin hyvin paikallaan. Jarrupalat on sopivan alkeelliset ja kulmikkaat, mutta tyyliin sopivat Shimanot, jotka pysäyttävät hyvin, ei siinä mitään.

Uudet DST renkaat tilattiin englannista, kokoa 28 X 700c. Olennaisempaa, kuin ainaiset ”skiddailu”-ominaisuudet, oli kylkien väri jonka tuli sopia yhteen rungon kanssa. Kuvionnin tuli myös olla sopivan hillitty. Yleisesti ottaen oli tärkeää, että fillarin värimaailma olisi tasapainossa. Musta satula, mustat kädensijat. Kromipintaa ja alumiinia sopivassa suhteessa keventämään maalatun pinta-alan raskautta. Muutamia tarkkaan harkittuja yksityiskohtia ja loppuun joku yllättävä oivallus. Yksityiskohdilla on väliä vaikkei ne näkyisikään muille ihmisille. Kunhan itse tietää missä mitäkin on.


TARRAT Kun salapoliisina selvitin pyörän merkin ja nimessä käytetyn fontin, syntyi tarve luoda rungosta puuttuvia Laporte nimitarroja. Rungon alkuperäinen kullan ja pronssin sävyinen maalipinta on hieno, mutta kokonaisuutena fillari kaipasi tarroja, joista kävisi ilmi sen nimi. Ei olisi ollut temppu mennä tilaamaan laserleikatut Laporte-tarrat oikeanlaisella ja kokoisella fontilla. Mutta päätin leikata ne itse, koska vastaavaa on aiemmin tullut harrasteltua BMX-puolella. Tarvitaan vain kontaktimuovia, viivoitin, terävä veitsi, hieman kärsivällisyyttä, vakaa käsi ja iltapäivä. Sekä tietysti printti halutuista teksteistä. Tarkoituksena oli tehdä kotitekoiset ”rub-on” -kiinnitystekniikkaan perustuvat tarrat. Käytin kiiltävää keltaista DC Fix -kontaktimuovia joka vahvistettiin väärältä puolelta tavallisella pakkausteipillä ja päällipuolelle teipattiin printattu teksti. Sana piti tietysti leikata ääriviivojen mukaan kaikkiaan neljä kertaa ja aikaahan siihen hupeni, mutta ei se mitään haitannut kun piti lopputuloksen mielessä. Kirjaimet leikattiin irti kontaktimuovista siten, että reunat irrotettiin varovasti ja varsinaiset kirjaimet jäivät paikoilleen vahapaperiin. Nyt pääsi näkemään paitsi käden jäljen, niin myös sen kuinka vakaasti käsi on myötäillyt kirjainten linjoja. Tässä vaiheessa joillekin voi tulla kiusaus kynsiä kirjaimet irti ja lätkiä ne yksitellen jonoon epäsanaksi. Nimen päälle liimattiin läpinäkyvä pakkausteippiä jota oli ensin hypistelty siten, ettei se tarttunut kirjaimiin kuin vain nimellisesti, mutta kuitenkin niin, että kirjaimet liimautuvat siihen selkeästi kiinni. Läpinäkyvä teippi toimii kohdistaja-

na. Kohdistuksen ja liimauksen jälkeen on tarkoitus saada läpinäkyvä teippi helposti irti kirjainten päältä. Jos teippi jämähtää kiinni kirjaimiin, niin se on sitten siinä. Kohdistuksessa on pelivaraa, mutta kannattaa etukäteen mitata ja laittaa jonkilaiset apumerkit, jos on taipumusta liimailla asioita vinoon. Kun teksti oli halutussa kohdassa, se paineltiin huolellisesti kiinni joka nurkasta ja lopuksi läpinäkyvä teippi irrotettiin varovasti. Kun kirjaimet olivat paikoillaan pyörän yleisilme muuttui kerralla. Pysty ja viistoputkien tekstit reunustettiin alku- ja loppupäästä Ranskan värein, jotka maalattiin kromikiiltoiselle tarrakalvolle emalimaaleilla. Ensin otettiin tarrojen ulkomitat pystyputken alkuperäisistä ja leikattiin saman kokoiset palat. Tarrat teipattiin kiinni paperiin jotta ne pysyivät tukevasti paikoillaan maalauksen ajan. Värialueet, sininenvalkoinen-punainen erotettiin toisistaan 1 mm maskiteippisuikaleilla, reunaan jätettiin tyhjää tilaa alkuperäisten mittojen mukaan. Pystyputkessa säilyneistä alkuperäisistä tarroista otettiin mallia, ja värisävyt sekotettiin silmämääräisesti. Kun kaikki tarrat oli asennettu, runko ja haarukka suojattiin kokonaisuudessaan autovahalla. Rungon vasemman puolen seat stayssä on kiinteä korvake dynamolle. Meinasin repiä sen turhana härpäkkeenä irti jo purkuvaiheessa, kunnes sain idean, että siihen voi kiinnittää vaikka kuvitteellisen kilpailunumeron kun oli noin sopivassa paikassa. Pyöreä numerokilpi sahattiin noin millin alumiinilevystä ja porattiin rei’ät kiinnitysruuveille. Musta tausta ja valkoinen numero leikattiin molemmille puolille jälleen kerran kontaktimuovista.

Pikajalka 21

32


Suomalaisia choppereita TEKSTI JA KUVAT: PERTTI VUOLLET

Speedway ja Cross Valmistajia: Pyrkijä Speedway, 1958 - , Regulus Speedway, Merilän tehtaan, SOK:n, Tunturi Speedway, Hopeasauma Paavo, 1959?-1965? -> Helkama Cross, 1968-1972?

50-luvun lopulla poikien nuorisopyöriin tuli moottoripyöriä jäljittelevä malli, jota kutsuttiin Speedway tai Cross nimellä. Pitkä satula oli 50-luvulla kapea puurunkoinen ja kuvissa aina matalalle kiinnitetty jolloin ulkonäkö saatiin lähimmäs moottoripyörää. Selkänojaa ei ollut ja jappirauta oli myös matalaa mallia. 60-luvulla pitkä satula tuli muhkeammaksi ja oli jopa parempi istuttava kuin tulevat tyylikkäämmät mallit. 33 Pikajalka 21

Satulan väri oli yleisimmin valko-punainen. Pyörät olivat 24” tai yleisintä 26” 584mm kokoa. Renkaiden piti olla maastokuvioiset kuten Nokian Hakkapeliitat. Ohjaustanko oli leveämallinen kapealla poikkipinnalla. 60-luvulla näissä malleissa alkoivat yleistyä vaihteet ja rumpujarrut, Sturmey Archer-merkkiset, joita käytettiin käsikahvoista.

Tunturi Speedway

1960 – 1970 kuvassa, 1971 – 1976 - ?

70-luvulla chopper-pyörien muodin myötä Tunturi Speedwaykin uudistui. Oli mahdollista ostaa tavallinen poikien pyörä ja jälkeenpäin kustomoida se varaosilla Speedwayksi.


Vuonna 1971 satula oli valko-sininen metal flake -vinyylillä verhottuna, ja takaraudaksi tuli korkea malli. Seuraavina vuosina satula oli musta ns. banaanimallinen pienellä selkänojalla, jota kannatteli korkealle nouseva kromattu jappirauta. Kokovalikoima laajeni 22-tuumaisesta 26:een. Jotkut innostuivat vaihtamaan speedway-ohjaustangonkin korkeisiin ohjaussarviin. Väreinä oli keltainen ja metallinhohtosininen tai -vihreä.

Tunturi Ralli 1972 - ?

Jarno Saarinen toi ulkomaan matkoillaan näkemistään uusista pyörämalleista ideoita Tunturille. Hänen ohjeidensa mukaan valmistetun Kiri prototyypin pohjalta markkinoille tehtiin Ralli-pyörä. Värit olivat keltainen tai puna-oranssi ja vaihteina Sturmey Archer AB 3-v. rumpujarrulla. Etu- ja takapyörä olivat 20 tuumaiset. Saksalaisen Bonanza pyörän tyyliin etuhaarukassa oli isot kromiset koristejouset ja erikseen säädettävät vasen ja oikea ohjaustanko. Runko oli mahdollisestimodifioitu 20-tuumaisen Ponin isommasta mallista.

Helkama Jopo Rodeo 1972 – 75?

Värit vihreä, puna-oranssi, tumman sininen ja punainen Sturmey Archer AB 3-vaihteinen

rumpujarrulla. Rengaskoko 22” kuten Jopoissa mutta hieman isompi, 37-498. Vanhemmissa Rodeoissa rungon yläputkena on yksi paksu putki, viimeisissä malleissa rungon taka-akselista kaartuvat ohuet putket jatkuivat satulaputken ohi rungon etuputkeen. Ohjaustankona Rodeossa saattoi olla matala speedway tai myös korkeamallinen. 16.8.72 on Stenfors piirtänyt Rodeon teknisen piirroksen ja 4.10.72 Eero Helkama hyväksynyt.Rodeon tekninen piirros hyväksyttiin lokakuussa 1972, joten voidaan olettaa, että Rodeot tulivat todella markkinoille keväällä 1973. Piirroksessa rungon yläputkina kaartuu kaksi kapeaa putkea, jotka jatkuivat takahaarukaksi. Ensimmäisissä Rodeoissa oli kuitenkin yksi paksumpi yläputki. Muutos runkoon tehtiin mahdollisesti siksi, että hankittu erä vaihteenvaihtajia, Sturmey Archer Stick Shift, on muotoiltu asennettavaksi yhteen paksuun putkeen kuten Raleigh Rodeossa. Myöhempää vaihtajamallia saattoi asentaa sekä yhteen tai kahteen yläputkeen, joten runkoakin alettiin tehdä kahdella yläputkella. Ohjaustanko oli aluksi puolikorkea kuten Ruotsin Monarkissa ja Crescentissä. Ehkä turvallisuussyistä myöhemmin käytettiin matalaa poikkipinnaista speedway-tankoa. Satula oli aluksi 60-luvun lopun yleisin puna-valkovärinen malli, jonka kanssa käytettiin matalaa jappirautaa. Myöhemmin jappirautana alettiin käyttää korkeaa ja satulana banaanimallia, jossa oli paksumpi, muotoiltu takanoja, samanlainen kuin Tunturi Speedwayn 1971 mallissa.

Pikajalka 21

34


PINNOJEN

VÄLEJÄ

KOONNUT RISTO LEHTO

Mikä siinä maksaa Kilpapyöräilyä Kun Velojen tämänsyksyinen vuosikokousväki oli tutustumassa helsinkiläiseen polkupyörävalmistaja Pelago Bicyclesiin, asiantuntijapuheiden väliin Lehdon Olli kertoi muutaman kymmenen vuoden takaisesta työmatkastaan naama peruslukemilla. Hän oli lähtenyt syyshämärässä polkemaan Kangasalan Liutusta Valmetin verstaille Tampereen Härmälään. Jo Messukylän mäkeä noustessaan hän näki silmäkulmassaan jonkun seuraavan itseään takaoikealla. Hän lisäsi vauhtia, mutta vielä Viialan notkossa äkkivilkaisulla todettuna seuraaja oli edelleen mukana. Rantaperkiössä tilanne oli rajusta nykäyksestä huolimatta sama. Olli piti itseään kovakuntoisena ja muutkin sen myönsivät, mutta työmaan pyörätelineille hikipäässä saapuessaan hän saattoi vain todeta, että oli löytänyt vertaisensa pyöräilijän. Kun hän nosti pyöräänsä katokseen, vaimon ostaman uuden repun kulma osui oikean olkapään takaa telineeseen. 35 Pikajalka 21

Kalliojärven Valte Tyrväällä oli tunnetusti nuuka mies. Hänen poikansa teki 1930luvulla kotona töitä, mutta uhkasi lähteä kotoa, jos isä ei osta hänelle polkupyörää. Lopulta isä suostui ja yhdessä lähdettiin sitä ostamaan Vammalasta. Valte tinki ja tinki sekä kirosi:” Mikä perekele siinä maksaa, kon se on noin kraisi?”

jota Pieliskäkin asteli. Kun Rajalan ajotyyli ei sallinut väistöliikettä, tapahtui yhteentörmäys. Ylös päästyään Hollolan Lahlesta kotoisin oleva puuseppä julisti: ”Ekkö sinä ihminen tielä, että minun tieni kulkee tästä aamulla kello seittemän, päivällä kello ykstoista ja kakstoista ja illalla kello neljä?!” Kirjasta Sata vuotta Sassinmäkeä 1999

Raakaa leikkiä

Värivalot

Puuseppä Rajala opetteli pyörällä ajon vanhana miehenä. Ajo oli tästä syystä vakaata. Pojat kyttäsivät tien vieressä hänen töistä tuloaan ja huusivat alamäessä yllättäen, että hei Rajalan setä, pumppu putos. Rajala katsahti taakseen, ohjaustanko kääntyi ja mies rysähti nokkospuskaan. Poikia ei luonnollisesti ollut mailla eikä halmeilla.

Oma tie Edellä mainittu puuseppä Rajalalla oli muuten oma ajoreittinsä työmatkallaan. Pielisen torpan emäntä laidunsi lehmäänsä Sammalsuolla ja hän oli kerran menossa elukkaansa katsomaan Valkaman kaupan kohdalla. Rajala oli juuri tulossa töistä ja ajoi hiekkatien tasaiseksi kulunutta kaistaa,

Poliisi pyöräilijälle:” Tästä tulee sakko. Ettekö nähnyt punaisia valoja?” Pyöräilijä:”En herra konstaapeli, olen värisokea.”

Tervaten Tarhalan Eljas oli jostain tienannut rahhaa se verran, että sai ostettua polkupyörän. Syksyn tullen meinas sitä talvivarastoon. Eljas oli tuumannut, että pittää varastoila kunnolla. Otti siitä pyörät irki ja tervas hyvin, renkaatkin. Sitten pani ne kuivaan pirtin uunin päälle katosta killuun. Keväällä sitten huomas, että ne oli pilalle haurastunu. Ne raakakummiset renkaat. Ei päteny uusissa vehkeissä se vanhan kansan viisaus, että kaikki minkäs teet, tee tervan kanssa. Kirjasta Ronttikulmalta Koljonkantaan 2007


VANHAT VELOT

Museoajoneuvopäivä houkutteli jälleen vanhojen autojen, moottripyörien ja polkupyörien ystäviä tapaamaan toisia harrastajia ympäri maata. Mobiliassa Kangasalla järjestetyssä tapahtumassa Vanhat velot esiintyivät niin pyörien selässä kuin myyntipöydän takanakin.

Vuosikokous ja käynti Pelagossa

Vanhat velot käsittelivät mennen vuoden tilit ja toimintakertomuksen ja suunnittelivat tulevan vuoden tapahtumia vuosikokouksessa Helsingissä. Allotrian miljöö ja taustalla soinut kaunis musiikki siivittivät päätöksiä. Kokouksen jälkeen käytiin tutustumassa läheisen Pelagobikesin myymälätiloihin. Pelago on vähiin kutistuneen suomalaisen pyöräteollisuuden laatuunkäypä edustaja. Hietalahdessa sijaitseviin tuotantotiloihin emme päässeet tutustumaan, mutta myymälän tiiviissä tunnelmassa tutustuttiin Pelagon mallistoon ja tuotantotapoihin. Pelago on veljesten Timo ja Mikko Hyppösen projekti. He työskentelevät graafisina suunnittelijoina, mutta ovat haaveilleet pyöräkuvioista pitkään. Pelago-nimi keksittiin jo 2000-luvun alussa. “Se tulee archipelagosta, saaristosta. Ja Helsinki on saaristo-, tai oikeastaan

merenrantakaupunki.” Aluksi veljekset kokeilivat, millaisia pyöriä syntyisi kierrätysosista. Kyläsaaresta lähti mukaan 15 parhaan oloista pyöränraatoa. Ne purettiin osiksi, ja Mikko alkoi kasata osista uusia pyöriä vanhempien autotallissa. Puuhassa kului seuraava kesä, sitä seuraava talvi ja vielä vuoden 2006 kesäkin. “Mikko kiroili miten vaikeaa se oli ja miten paljon aikaa meni”, Timo kuvailee. “Mulla ei ollut tietoa mekaniikasta ja standardeista. Myöhemmin tajusin, miksi ne rungot oli jätetty lojumaan: niissä oli epästandardeja osia, kuten ranskalaisia kierteitä, joiden takia niistä ei saanut tehtyä järkevästi uusia pyöriä”, Mikko kertoo. Koettelemusten jälkeen kävi selväksi, että myytävien pyörien kannattaisi sittenkin olla tuliteriä. Pitkän etsiskelyn jälkeen veljekset löysivät mieleisensä valmistajan Belgiasta. He vuokrasivat pakettiauton, ajoivat 2 000 kilometriä pienen perheyrityksen tehtaalle ja hakivat joukon pyöriä koeajoon. “Se oli hauska reissu. Meidät otti vastaan perheen 26-vuotias poika. Hän on pyöränvalmistaja kolmannessa polvessa. Perheen isä tuli tervehtimään meitä haalarit päällä, kädet rasvassa. Niiden kotona, tehtaan vieressä, meille tarjottiin perheen äidin tekemää mudcakea”, Timo muistelee. Pyörät tulevat nyt siis Euroopasta, ja niiden sanotaan soveltuvan sivistyneeseen eurooppalaiseen kaupunkipyöräilyyn. “Pyörämme sopivat niille, jotka haluavat ottaa pyöräilyn rennommin, ja kaikille, jotka haluavat ajaa pyörällä kouluun tai duuniin.” Hyppösten haaveena on, että Pelagoilla ajettaisiin vielä 50 vuoden päästäkin. - ML, MR

Pikajalka 21

36


KERHOKUULUMISIA Uutta merkkitietoa Lahdesta

Vanhojen Velojen vuoden 2011 kokoontumisajojen osoitteena toukokuun puolivälissä oli Lahti. Pyöriä ohjastettiin Niemen sataman Telakalta lähtien muun muassa Sibeliustalon, stadionin ja uuden Perhepuiston kautta pitkälle etelään: Jokimaan raviradalle ja markkinoille saakka. Ajoihin osallistui 14 pyöräilijää. Kaupunki esitteli, varsinkin Vesijärven ranta-alueillaan, vierailijoille upeimpia puoliaan. Maisemien ja mukavan porukan ohella allekirjoittanutta innostivat markkinoilla (vain vartin kierroksen aikana!) kolme uutta, pyörissä kiinni olevaa merkkiä: kuopiolaisen J. Widkoppin Perfekta, suonenjokelaisen E. Koivistoisen Special ja neutraali, arviolta 1950-lukuinen, Urheilu-merkki. Omista pyöristämme vanhimpia olivat loimaalaisen herran hienonhieno Aino sekä monille tuttu Olli Lehdon Toveri.

Kaksi pyörää, kumpikin Jalonen Oy:n, olivat lähtöisin Lahdesta: Toveri sekä Jukka Nordmanin vuodelta 1938 oleva Leijona. Nordman kertoi, että hänen pyöränsä on kahdesti pelastettu kaatopaikkakuormasta. - K.Lepo

Marssitauolla Jokimaan raviradalla ja rompetorilla. Edessä komeilevat Sirpa Saukkola (Helkamallaan) ja Reijo Toivonen (Tunturillaan) Lahdesta. Keskellä lappu rintapielessään paikallinen esittelijävelo ynnä opas Juha Virola.

Katseenvangitsijavelot Veikko Rantanen (vanerikorinen 3-pyöräinen kinneri) ja Olli Lehto (isopyörä-Reijonlainen) Jokimaalla. Ollin tavoin Veikko on ideoinut ja rakentanut pyöränsä itse. Kuhmoislaisen Veikon kinneri on 1980-luvun puolivälistä. Se on sähköavusteinen, varustettu 8 mA metallihybridiakulla. Aiemmin Helsingissä asuessaan Veikko on körötellyt työmatkansakin sillä.

37 Pikajalka 21


PYÖRÄPAJALTA Myydään

Kuvassa näkyvä Hermes, joka on aikanaan hankittu Ulvilan kirkkoherran tyttärelle. Pyörän kävi lunastamassa pappilan renki, jonka nimi on kirjattuna ostokuittiin. Mukaan saa alkuperäisen, kehystetyn ostokuitin/ takuulapun. Hintapyyntö 125:- euroa. Pyörä nähtävänä Kangasalla. Lisätiedot puh. 0400-834905 tai s-posti olavi.alm@elisanet.fi

Kymmenen vuotta sitten Vanhojen Velojen syysretki suuntautui syyskuulla 2001 Gustavsbergiin, Thord Lönnquistin polkupyörämuseoon. Päivä Tukholmassa -risteilylle intoontui lähtemään yhteensä yksitoista veloa. Rautatiemuseo ja tekniikan museo kuuluivat Tukholman ohjelmaan niin ikään.

Kysytään tai ainakin vastataan

Viime ja sitä edellisessäkin lehdessä utelimme, minne Vittorio Gianninin omistama Diamantpyörä voi olla rekisteröity. Nyt toimitus on saanut vinkin, ja Viroonhan se vastaus on. Kuvassa Diamant vielä sivulta. – KL Viime lehdessä kysyimme myös puupolkupyörästä: mikä mokoma se on. - Tottahan toki tuo voi olla vaikkapa puurunkoinen pyörä, mutta vähän erikoisempikin vekotin se on. Maaseudun Tulevaisuudessa 3.11.1959 on samea kuva ja teksti (lainaus): Melkein juoksemalla kiipeää tottunut kävynkerääjä männyn latvaan näillä Baumvelo-kengillään. Nimi ”Baumvelo” onkin suomeksi ”puupolkupyörä”. Tuoreempi tieto ja oheinen puupyöräkuva löytyy saksalaisen

verkkokaupan sivustolta Baumvelo-nimellä hakemalla. Pylväskengätkin puupolkupyörä siis on! – KL

kypsyteltiin Velojen rekisteröitymistä yhdistykseksi (toteutui seuraavan vuoden alussa) sekä ensimmäisen jäsenlehden julkaisemista. Ensimmäinen Pikajalka, pöytäkeskusteluissa mm. Vanha

Velotar, ilmestyi jo saman vuoden syksyllä. Markun, Mikon, Reijon ja Kalevin lisäksi ensimmäisen lehden toimituskuntaan tuli nimetyksi myös retkellä mukana ollut Risto Lehto. - KL

Retken hovikuvaajana toimi Mikko Kylliäinen. Kuvassa Lönnquistin pyöriä ihastelevat Olli Lehto, Kalevi Lepo, Pentti Järvelä (ruotsalainen opas), Reijo Lehtonen, Sinikka Lehto, Eero Lehtonen, Markku Lahtinen ja Tarmo Palttala. Tukholmasta lähdettäessä mieliala oli korkealla. Yhdessä Pikajalka 21

38


POIKA

Kenenkä kokoelmiin kuuluu näin korea pyörä? Eero Råbergin talliin Vaasassa. Mikä pyörä tämä oikein on? Tunturi BMX 1987. Kiinnostiko pyörässä erityisesti sen kotimainen laatu? Tunturi Oy (entinen Tunturipyörä Oy) on suomalainen polkupyörien ja kuntolaitteiden valmistaja. Veljekset Aarne ja Eero Harkke perustivat yrityksen vuonna 1922 Turussa. Isi sai 1974 syntymäpäivälahjaksi 22” Tunturi Speedwayn ja haluaa pitää minut samalla polulla. Oliko pyörän tyyppi ehkä tärkeä? Olin joskus tuollaisen nähnyt ja siitä oli jonkinlainen himo jäänyt kyseiseen pyörämalliin, ja kun sellainen oli mahdollisuus saada, niin käytin tilaisuuden hyväkseni. Pyörä oli melko käytetyssä kunnossa, aikahan tekee helposti tehtävänsä ja varsinkin poikien krossikäytössä osat kuluu. Jouduitko panetumaan kunnostukseen? Kunnostus alkoi purkamalla pyörä osiin ja puhdistamalla osat. Kaikki muut osat olikin käyttökelpoisia paitsi 39 Pikajalka 21

stemmi, joka oli saanut eniten kärsiä ajan hampaasta. Runko hiekkapuhallettiin ja pulverimaalattiin paikallisessa maalaamossa. Suurin urakka olikin nylonvanteitten putsaamisessa, yhdistelmällä taikasieni, teräsvilla ja hiomatahna tulikin ihan siedettävä lopputulos. Lopuksi vanteet suojattiin silikonilla. Uusi stemmi ja jarrukahvat ebaysta ja vanhat osat kiinni uusittuun runkoon. Huutonetistä vielä uudet keltaiset Tunturi-tarrat ja pyörä onkin valmis käyttöön. Ja käyttöönhän se entisöitiinkin, kilometrejä on kesän aikana tullut useita kymmeniä vaikka minulla on muitakin pyöriä käytössä. - MR

JA PYÖRÄ


������������������������������������������� ���������������������������������������� ������������������������������������������������������������������������������������������� ����������������������������������������������������������������������������������������� ���������������������������������������������������������������������������������������������� ����������������������������������������������������������� ���������������������������������������������������������������������������������������� ���������������������������������������������������������������������������������������� ��������������������������������������������������������������������������������������������� ��������������������������������������������������������������������������������������������� �������������������������������������������������������������������������������������������� ����������������������������������������������������������������������������������������������� ������������������������������������������������������������������������������������������� ��������������������������������������������������� ��������������������������������������������������������������������������������������������� ��������������������� ������������������������ ������������������� ��������������������� �������������������������� ���������������������

� ������������������������������

Pikajalka 21

40

Profile for Mikko Råberg

Pikajalka 21screen  

Pikajalka 2/2011

Pikajalka 21screen  

Pikajalka 2/2011

Profile for mrvelo
Advertisement