Pikajalka 14screen

Vanhatvelot.org

1/2008 5€

Liperin kinneri Kansanpyörät katsastettavana Ollin matkat töihin ja takaisin Mikä pyöräpeto oli Leopard?

Pikajalka 14

1

Kevään kuvat

Vapriikin konservaattori Hanna Tuokila perehtyi Velomanianäyttelyä valmistellessaan polkupyörien konservointiin. Kuvissa ketjusuoja ennen ja jälkeen käsittelyn. Hanna kertoo urakastaan lehden sisäsivuilla.

Kuva Hanna Tuokila

2

Pikajalka 14

Pääkirjoitus

V

enyttelin edellisessä lehdessä historiakäsitystä menneen kirjaamisesta historian tekemisen suuntaan. Yleisön pyynnöistä huolimatta jatkan sitä nyt, koska polkupyöräkulttuuri elää juuri nyt voimakasta renessanssiaan ja tämä aika jättää varmasti merkkinsä historiaan.

Polkupyörien historiaa esitellään yleensä teollisesti valmistettujen pyörien historiana.

Sarjatuotepyöriä tehdään paljon, siksi osa niistä myös säilyy jälkipolville. Teollisesti valmistetut pyörät ovat kunkin ajan pyöräkulttuurin näkyvin ilmentymä, mutta ei välttämättä kiinnostavin. Muutokset ja käänteet pyörien historiaan luodaan pääsääntöisesti toisaalla.

Yksittäiset kokeilijat ja rakentelijat sekä samanhenkiset porukat toimivat evoluution välineinä ja tuottavat lopulta ne ratkaisut, jotka siirtyvät teolliseen valmistukseen. Teollisetkin pyörät ovat alkujaan villin pyöränrakentelukulttuurin hedelmiä. Jokainen uusi idea on ensin pieni ja yksityinen, taistelee elintilastaan aikansa vallitsevien ideoiden ja toisten samalla tavalla uusien kanssa, ja vasta sitten, jos se osoittautuu menestyksekkääksi, kasvaa suureksi, teolliseksi ja julkiseksi. Maastopyöränkin nousu kaupunkien peruspyöräksi oli alkujaan pyöriään rakentelevan poikaporukan touhuja –80 luvun Kaliforniassa.

Tällaista pyöräkulttuurin juurikasvua on viime aikoina alkanut nousta esiin enenevässä määrin. Pyöräily näyttää eriytyvän useaan, omalle suunnalleen erikoistuvaan, osaalueeseen. Temppu- ja trialpyörät, hiilikuituiset maantiepyörät ja nojapyörät ja viimein - enemmänkin taiteen puolelle sijoittuvat - kierrätysosista rakennetut cruiserit ja korkeat pyörät omaavat kukin aktiivisen internetin kautta kansainvälisesti toimivan yhteisön.

Internet on antanut kanavan vaikutteiden saamiseen ja aikaansaannosten esittelyyn maantieteellisistä rajoituksista piittaamatta. Pyörä on tällaiseen harrastustoimintaan erinomainen kohde. Se on riittävän pieni, jotta kustannukset pysyvät yksittäisen ihmisen maksukyvylle mahdollisina, mutta teknisesti riittävän monimutkainen ja haastava, jotta kiinnostavaa uutta voi oppia vaikka joka päivä.

Ennakkoluuloton nuoriso käyttää pyöräprojekteissaan - kuten aina ennenkin - edullisimmin saatavissa olevaa materiaalia ja luo siitä itsensä näköistä pyöräkulttuuria. Ennen raaka-aineena oli puu, nykyisin kierrätysmateriaaliksi muuttuneet romutetut kaupalliset pyörät. Tässä lehdessä on jutut molemmista. Puuajan teoksia esittelee Tiina MännistöFunk sivulla 16 artikkelissaan ”Kansa, joka rakensi itse pyöränsä”. Uutta, kierrätysmateriaalia käyttävää, sukupolvea esitellään Velomania näyttelyn täydennysosan ”Tuunatut pyörät Vapriikissa” puffissa sivulla 8 ja ”Mies ja pyörä” osiossa sivulla 35.

Perinnekeruiden ja kotiseutumuseoiden ansiosta muutamia puukauden pyöräkulttuurin kukkasia viime vuosisadan alusta säilyi kertomaan tuon ajan pyörän tuunaajista.

Aika näyttää, mitä meidän tekeleistämme yltää tuohon ikään. Vita brevis ars longa!

J K

ori Montonen

uluja leikataan. Pikajalka etsii vielä tässä numerossa itseään. Lehden postitus on käynyt aiempaa vaivalloisemmaksi ja kalliimmaksi, ja niinpä päätimme leikata menoja leikkaamalla marginaaleja kapeammiksi. Samalla kun tekstiala pysyi lähes aiemman kokoisena, saimme painoa pudotetuksi juuri sopivan määrän, ja saamme 40-sivuisen lehden postituskuluista säästetyksi lähes puolet. Siinä yhteydessä astuimme samaan kokoluokkaan muutamien muiden mielipide- ja harrastelehtien kanssa: Parnasso, Tekniikan vaiheita ja Bibliophilos.

Pikajalka 14

3

Pikajalka 1/2008 5

Pakinaa

6

Satularepusta

9

Ulkomaiden velot

10 Arviointia 12 Polkupyöriä Velomanianäyttelyyn

Vapriikin konservaattori Hanna Tuokila kertoo, kuinka varastosta valituista pyöristä tehtiin näyttelykelpoisia.

16 Kansa, joka rakensi pyöränsä itse

Tiina Männistö-Funk on tutkinut museoiden aarteita, 1800-luvun lopun itserakennettuja pyöriä. Kun ei ollut varaa ostaa rautaisia tuontipyöriä, näprättiin puusta korvike.

21 Työmatkoja yhdessä Jaguarin ja Rexin kanssa

Risto Lehto on päässyt haastattelemaan veljeään Ollia tämän uskomattomista työmatkoista pyörällä tuulessa ja tuiskussa, ojassa ja allikossa, joskus jopa Ruutanan kautta.

25 Leopard Markku Lahtinen on tavannut harvinaisen kissapedon, tamperelaisen italialaiskaunottaren. Lauma Leopardeja hallitsi maantiekilpailuja 1970-luvun lopulla.

28 Kinnerilöytö Liperissä Osmo Karttunen on löytänyt puun alta todellisen harvinaisuuden, vielä kunnossa olevan 1950-luvun kinnerin.

32 Verainen, Tunturin miehiä Kalevi Lepo kertoo pyöräkaupan veteraanista.

35 Mies ja pyörä 36 Ajo-ohjelma 37 Summaries 38 Pyöräpajalta 4

PIKAJALKA on pyörävanhusten äänenkannattaja, joka ilmestyy kahdesti vuodessa.

ISSN 1457-5566 7. vuosikerta nro 13 JULKAISIJA: Vanhat Velot ry INTERNET: www.vanhatvelot.org PANKKITILI: 800016-70851881 Seuran jäseneksi voi liittyä maksamalla jäsenmaksu 20 euroa seuran tilille. Muista merkitä nimesi ja osoitteesi tilillepanokorttiin. Jäsenmaksu sisältää Pikajalan tilausmaksun.

PAINOS: 300 kpl PAINOPAIKKA: Cityoffset Oy, Tampere IRTONUMERO: 5 euroa esim. Mobiliasta, Pyörätallilta ja Vehoniemeltä.

Kirjastoille ja järjestöille tilattuna 10 e/v. Jäsenille lisänumerot 4 e.

PÄÄTOIMITTAJA: Jori Montonen Kulmakatu 29, 33 500 Tampere jori.montonen@tut.fi, Puh. 0400 965049 ULKOASU: Markku Lahtinen TOIMITUSKUNTA: Kalevi Lepo, Risto Lehto, Rauno Pääsky (ilmoitukset), Reijo Lehtonen (talous) LEHTI ILMESTYY SEURAAVAN KERRAN: 2/2008 marraskuu, aineiston jättö 10.10.2008 1/2009 huhtikuu, aineiston jättö 10.3.2009 MATERIAALIN TOIMITUS:Lähetä julkaistavaksi tarkoitettu materiaali tulee toimittaa päätoimittajan osoitteeseen. Sähköinen materiaali mieluiten .rtf ja .doc (teksti) tai .jpg (kuvat) muodoissa. Lehti ei vastaa yksittäisten kirjoittajien näkemyksistä.

ILMOITUKSET: Pikkuilmoitukset maksuttomia jäsenille, takakansi 150 e, sisäkansi 100 e.

KANSI: Kineeri on todistettavasti levinnyt 1950lluvulla Liperiin asti. 1990-luvulla tämä menopeli sai pintaansa uutta väriä ja nokkaan Alfa Romeon merkin.

Pikajalka 14

Pakinaa

Pyörällä TEKSTI OLLI MÄKELÄ PIIRROS SANNI LAHTINEN Lähdin iltaiseen kohtaamiseen kaupungin kautta ajoissa jo aamusta. Kotona sanoin että menen kirjastoon. Otin pyörän ja lähdin naisiin.

Jätin pyörän bussipysäkin kohdalle ojaan, ajoin kaupunkiin ja painuin kaljalle sillä sehän oli auttanut viimeksikin.

Aikani kipattuani kalja ei maistunut enää ja nousin ja kävelin, menin kylätietä ulos kylästä ja poikkesin sivutielle, tulin hiekkamontun reunalle. Laskeuduin maate ja vetäydyin kyljelleni kippuraan. Palelin niin että en saanut unta. Paneuduin selälleni ja suljin silmäni. Jossain vaiheessa sain unen ja heräsin myöhään iltapäivällä virkeänä. Paksu lompakko jossa oli kourallinen kolikoita painoi takapuoltani.

Nousin ja kävelin tielle ja takaisin kylään. Baari oli jo auki.

Ostin kupin kahvia. Lähdin sitten bussilla sinne missä meidän piti tavata mutta hän oli jo mennyt.

Pikajalka 14

Kävelin autiolla mäellä, Helleviä ei näkynyt, odotin pysäkillä ja nousin seuraavaan kotiini päin menevään linja-autoon.

En ehtinyt soittaa hänelle kun hän jo itse soitti.

- Sinä et tullutkaan, hän totesi kipakasti.

- Matkassa meni niin kauan.

Kyllä minä tulin mutta sinä olit jo mennyt.

- Jaa niinkö se olikin?

- Menitkö yksin sinne bileisiin?

- En. Kävelin siinä hautausmaalla ja mietin mitä mietin.

Katselin varmasti pari tuntia hautakiviä. Äiti ja se saatanan äijä oli yhdessä jossain ulkona.

- Saatanan äijä? Onko äitisi saatana?

- Olisikin mutta kun on enkeli. Minä livahdin hautausmaan takaportista pihalle ja juoksin suoraan metsään ja koukkasin pellon yli kalliolle ja sieltä nousin maantielle. Mutta pysähdyin mäen päällä. Minä

olin ihan kauhuissani kun katsoin kotini mustia ikkunaruutuja. Minä olin kauhuissani, kaikki olisivat kotoa poissa, äitikin.

Seisoin mäellä maantiellä. Pieni päätyikkuna, keittiön ikkuna, oli musta. Näinkö siinä sen mitä eniten pelkäsin: minä olisin yksin sen äijän kanssa kotona. Värähdin oikein. Menin metsään pakoon odottamaan kunnes ne palaisivat. En uskaltanut mennä edes pihaan. Minä en mielestäni ole luonteeltani arka, en pelkää mitään enkä yleensä kotini mustia ikkunaruutuja, kodin sisällä kaameaa seisovaa ilmaa.

Pystyin kuvittelemaan miten kuuntelisin omaa hengitystäni jos joutuisin olemaan yksin siellä, kuuntelisin joka raksahdusta, hengittäisin hitaasti kuin äiti kuunnellessaan siellä ääniä, äijä töissä. Se viipyi ja viipyi. Oli jo pimeää ja minä menin takaisin hautausmaalle. Siellä minä en pelännyt mitään.

5

Satularepusta

Satavuotias Waltari satulalla

”Keuhkot täynnä tuulta pyörät laulaen teräksen ja vauhdin riemua”

Kahdella sormella valtavan tuotantonsa naputtanut Mika Waltari (1908-1979) kuvaa muutamin paikoin myös kaksipyöräisellä kokemaansa vauhdin riemua - ja kipeytynyttä takapuoltaan Varusmiesajastaan kertovassa Siellä missä miehiä tehdään (1931) Waltari ei muiden tavoin palaa Parolan aliupseerikurssilta Helsinkiin marssien vaan polkien. Hyrylän varuskunnan välietapille polkija tahkoo ”keuhkot täynnä tuulta pyörät laulaen teräksen ja vauhdin riemua”.

Haminan RUK:ssa kaksipyöräinen vaihtuu kohtalokkaasti autoon. Lomailevien kokelaiden auto päätyy ojaan lähellä Kotkan tienhaaraa. Upseerikokelas toipuu kuukauden sotilassairaala Tilkassa ja RUK jää sikseen.

Kaksipyöräisen satulaan Amerikan raudankin Sinuhen (1945) tekijänpalkkiona rapa-

6

kon takaa saanut kirjailija palaa sotien jälkeen. Kesältä 1947 löytyy parikin merkintää Waltarin polkuretkistä.

Tuttavaperheen ,Yrjö ja Liisa Schildtin ysmän Uus-Olkkolan huvilalle Marjatta-vaimon ja Satu-tyttären kanssa elokuussa tehdyltä pyöräretkeltä jäi runo vieraskirjaan.

Kaipuu mielessämme häipyi pyörä särkyi, henki säilyi kotimatka päilyi, päilyi.

Waltarit viettivät kesät 194549 Sysmän naapurikunnassa Hartolan Kahlossa anoppinsa Bertha Luukkosen huvilalla. Enojärvelle antavan huvilan ullakkohuoneessa Waltari takoi Sinuhen lisäksi historialliset romaaninsa Mikael Karvajalka (1948) ja Mikael Hakim (1949) sekä päiväkirjaromaaninsa Neljä päivänlaskua (1949).

Tekstikokoelmasta Vallaton Waltari ( 1957) löytyy samaan kesään 1947 liittyvä juttu Urheilevasta kirjailijasta. Waltari käy kirjeenvaihtoa Urheilijan Joulu-lehteä toimittavan Martti Jukolan kanssa. Tohtori Jukola pyytää kirjailijalta urheilujuttua lehteensä.

Empivän ironisissa vastauksissaan kirjailija pohtii kirjoittaisiko muinaisegyptiläisestä painista vai ehkä eniten harjoittamastaan urheilulajistaan : käsinvedettävän perämoottorinsa käynnistämisestä Saimaan kanavan Sulosaaressa ennen sotia sijainneella mökillään. Jukola toivoo painijuttua.

Takapuoli kipeytyi /väliotsikko

Savonlinnassa 10. heinäkuuta päivätyssä kirjeessään Jukolalle pyöräily nousee juttuaiheeksi.

Waltari kertoo polkeneensa kuutisentoista kilometriä kirkonkylälle ostamaan lihaa. ”Takapuoleni on vieläkin kipeä, mutta se johtuu vain siitä , että pyörässä on liian kova satula. Se on oikeastaan kilpapyörä, ja siksi siinä on niin kova satula vai mitä luulette. Taisin tehdä erehdyksen kun hankin kilpapyörän. ”Joka tapauksessa aion tästä lähtien käyttää vaimoni pyörää.

Se on tosin naisten pyörä, mutta siinä on pehmeä ja mukava satula , jossa istuu kuin nojatuolissa. Se on tosin painavampi ja raskaampi polkea, mutta minun iässäni ei enää pyri nopeusennätyksiin.”

Kipeistä kokemuksistaan huolimatta nelikymppinen pyöräilijä kertoo Jukolalle suunnittelevansa muutaman päivän pyöräretkeä jutun juureksi. Ilmeisesti retki jäi sikseen.

Elokuun 28. päivän sähkeessään Jukola utelee vielä epätoivoisesti , tuleeko sitä novellia vai ei huomenna painoon menevään Urheilijan Jouluun ? Seuraavan päivän sähkeessään Waltari vastaa ”mikä ihmeen novelli ? Kiinni laajemmassa työssä.”

- Esa Aallas Vanhoista waltareista kiinnostuneiden vanhoja velojen kannattaa sotkea juhannuksen jälkeisenä viikonloppuna Vammalaan. Vanhan kirjallisuuden päivien teemana on 100-vuotias Mika Waltari.

Pikajalka 14

Nettivinkki

Pullopostia

Vuoden alussa saimme tiedon Sheldon Brownin poismenosta. Sheldonista tuli internetin välityksellä tuttu polkupyörien ja pyöräilyn monipuolinen asiantuntija kautta maailman.

Hänen kotisivuiltaan löytyy yhä ratkaisu lähes kaikkiin pyörän huoltoon ja korjaukseen liittyvään ongelmaa. Mutta yhtä hyvin sieltä voi löytyä perusteluja pyöräilyn edistämiseen, kertomuksia pyöräilyn menneisyydestä tai huvittavia sattumuksia. Hänen sivunsa ovat satulareppu, pinnojen välit ja pyöräpaja yhdessä.

” A bicycle is a viewpoint and a lifestyle. For us it is also a statement of our wines: Essential, relaxed and joyful. Both in life and in wine we believe in returning to bicycle basics, to the simple things you never forget.”

Näin lukee Cono Sur -viinipullon takana. Viini on Chilestä, erittäin täyteläistä ja sitä kannattaa maistaa nyt ennen pyöräilykautta tai vasta pyörälenkin jälkeen koska prosentteja löytyy 14 % !

- Vittorio Giannini

Muuan ystävällismielinen polkupyörähistorioitsija Saksanamaalta toi viime kesänä tuliaisinaan täällä harvoin nähtyä draisiinijuomaan, saksalaista väkevänoloista Hulstkamp-viinaa.

Pullon etiketissä on kuvattuna paroni von Drais täydessä vauhdissa potkupyörällään, silinteri päässä ja vihreän takin liepeet lepattaen.

Hulstkamp on tislattu viljasta Wacholdissa, ja se jatkaa talon v. 1775 alkaneita tislausperinteitä.

Vesille pyöräilijän mieli Edellisessä Pikajalassa oli kuva amerikkalaisesta meripolkupyörästä, ja jutussa todettiin näille härveleille myönnetyksi patentteja kymmenittäin. Eipä näytä keksijänluonnetta puuttuneen suomalaisiltakaan, mistä kertoo tämä Suomen Kuvalehdessä v.

1929 julkaistu kuva. Siinä yhteiskoululainen Henri Elfving ajaa valmistamallaan vesipolkupyörällä pitkin Oulujokea.

Pikajalka 14

7

Ari Eskola design-kilpailun voittaneen pyöränsä takana Fillarimessuilla messukeskuksessa.

Oululainen Ari Eskola vei voiton Audi Design Bike -suunnittelukilpailussa pyörällään Deadly Mantis eli kuolettava rukoilijasirkka.

Idean kolmipyöräiseensä Eskola sai invapyörästä, jonka löysi roskalaatikosta. Runko ja ohjaushaarukka on hitsattu omin käsin raudasta ja teräsputkista.

Ostettuja osia ei kumien ja hammasrattaiden lisäksi juuri ole.

Pyörän rakentamiseen Eskolalta kului puolentoista vuotta.

Hän on ohjannut nuorisoharrastusta, mutta intoutui nyt ensi kertaa rakentelemaan itselleen näyttävää menopeliä. Kaunista käsityötä arvostetaan, ja tarakalle taitaa olla tungosta.

Vapriikki julistaa samalla myös yhteistyössä Tampereen polkupyöräilijät ry:n kanssa tuunauskisan kaikille asiaa harrastaville tahoille. Kilpailuun voi osallistua toimittamalla Vapriikin verkkosivuille 20.2.2008 avautuvalle tuunatut pyörät-sivustolle kuvan omasta pyörästään.

Polkupyörien kustomointi Polkupyöriä on rakenneltu iät ja ajat, ominaisuuksia paranneltu 1900 luvun alun pyörät myytiin ilman tarakkaa ja likasuojia. Lisäämällä mainitut lisävarusteet oltiin jo tekemässä ”tuunausta”.

Moni varmasti muistaa vuosikymmenten takaa keulan pidennyksiä, limppu- tai banaanisatuloita.

Custompyöriksi voidaan käsittää tehdasmalleista muunnellut ja sitten itsetehdyt. Nykyisin custompyörien rakentajia ja custompyöriä on alkanut näkyä katukuvassa ja erilaisilla messuilla.

8

Pikajalka 14

Ulkomaiden velot Ruotsi Ilmestyi Juhla-Velocipeedi sentään

Ruotsin velojen 10-vuotisjuhlalehti, Velocipeden n:o 42, on CHF:n kymmenvuotistaipaleen johdosta tavanomaista huolellisemmin tehty ja hyvin jäsennetty.

Lehti penkoo lävitse yhdistyksen omaa historiaa kolmen sivun sekä Ruotsin pyörähistoriaa neljän sivun verran. Hienot tiivistelmäjutut on saatu syntymään keräilykohteista: kylteistä, luetteloista, rekisterikilvistä, maskoteista ja nimikivistä; samoin tunnetuimmista pyörämerkeistä: Nordstjernanista, Hermeksestä, Crescentistä, Rexistä, Husqvarnasta ja Monarkista.

Lehdessä esitellään lisäksi naapurimaan polkupyörävalmistuksen pioneerit, JW Östberg ja Per From; kerrotaan 6 päivän ajoista; kuvataan kansalaisia pyörillään. Lehden on toimittanut CHF:n nykyinen puheenjohtaja Carlos Saldes yhdessä Åke Stenqvistin kanssa.

Lehti pyöräilee menneeseen

Yhdistyshistoriikki kertoo, että jo itse From otti 1890-luvun taitteessa pyöräharvinaisuuksia talteen. Ja että sen jälkeen, aina vuoteen 1973 saakka, moista ei naapurissa juurikaan tapahtunut. (Tätä allekirjoittanut ei muuten ihan heti usko.)

Veloharrastukselle perustaa alkoi kasvattaa herrojen Pluntky, Strömdahl ja Ekström vuonna 1973 synnyttämä Höghjulingssällskapet, Ruotsin isopyöräisten yhdistys. Enimmillään 30-jäseninen kerho organisoi 1999 toiminnot yhteen pari vuotta aiemmin perustetun CHF:n (Cykelhistoriska föreningen) kanssa.

Pikajalka 14

Varsinaisesti CHF:n katsotaan siinneen siitä, kun herra Sven Larsson (sittemmin yhdistyksen jäsen n:o 1) järjesti 4.22.5.1996 Tukholmassa onnistuneesti ”Cykeln en skön historia” -näyttelyn. CHF polkaistiin kokoon 11.1.1997.

Ensimmäinen puheenjohtaja on ollut Gert Ekström (199798), toinen Lars-Åke Fredberg (98-06), sitten Ekström uudelleen, ja hänen jälkeensä nykyinen puheenjohtaja Carlos Saldes viime vuodesta alkaen.

Yhdistys alkoi julkaista jäsenlehteä, joka 3. numerossaan sai nimen Velocipeden. Jonkin verran on sen ilmestyminen takunnut, mutta noin neljä lehteä, 112 sivua, on vuosittain tehty. Mikael Granberg saa kehut lehden tyyliuudistuksesta ja taitosta.

Saldes ja Stenqvist pohtivat, ettei uuden tekniikan mahdollisuuksia ole kyllin sovellettu yhdistyksessä, ja että jäsenrekisteriäkin voisi nykyistä enemmän hyödyntää.

Henkilöjäseniä CHF:ssä on noin tuplasti Vanhojen Velojen jäsenistöön nähden. Göteborgin ja Malmön seutuja kaivataan harrastukseen mukaan.

Lainataanpa lopuksi tähän viimeinen lause Åke Stenqvistin kirjoittamasta Ruotsin pyörähistoriikista: ”Cykeln har egentligen sedan länge funnit sin form, ändå kommer det hela tiden något nytt, som sägs vara ’bättre’ och ’lättare’ - utan att vara det.”

Svartengren Nääsvillen kunniakansalaiseksi

Viime Pikajalassa kerroin tällä palstalla CHF:n jäsenestä Gunnar Svartengrenistä, kuinka hän vuolaasti kiitteli kerhonsa verkkosivuilla Tampereen ICHC-järjestelyjä, kaupunki-ilmapiiriä ja

Cykelhistoriska föreningen on julkaissut näyttävän lehden kymmenvuotista toimintaansa juhlistaakseen.

Vapriikin Velomania-näyttelyä.

Sittemmin Svartengren on ulottanut kiitoksensa laajalevikkiseen ruotsalaiseen Nya Cykeltidningen -lehteen. Sen numerossa 3/2007 olevaan artikkeliin, kuvaan, ovat päässeet mukaan myös Vanhojen Velojen ykköskorkeapyöräilijät Lehtonen ja Lehto.

Täten ehdotan Gunnaria nimettäväksi Tampereen kaupungin kunniapyöräilijäksi tai ainakin joksikin Vanhojen Velojen Nääsville-jäseneksi.

Varsinkin kun hän yhä pohdiskelee, miten jalankulkija voi säilyä ehjänä Tampereen katujen vilinässä pyörähirmujen seassa. - KL

9

Arviointia S

uomen urheiluhistoriallinen seura on myöntänyt vuoden 2007 Urheiluhistoriallinen teko tunnustuksen Tampereen Museokeskus Vapriikille. Taidokkaasti toteutetusta ja eri sidosryhmien kanssa suunnitellusta näyttelystä Velomania!

Pyörällä halki aikojen. Monipuolisessa näyttelyssä kävijä pääsee kokeilemaan isopyöräisellä pyörällä ajoa ja hämmästelemään satoja suomalaisia polkupyörämerkkejä. Esillä olevat polkupyörät

V

Velomania! Pyörällä halki aikojen.Tampereen museoiden julkaisuja 98. Tampere 2007. 256 sivua, runsas nelivärikuvitus.

Ovh hinta 29 euroa.

Kirjaa myyvät mm.

Vapriikin museokauppa Vinssi ja Trafiikkiverkkokauppa: http://webshop.trafiikki.fi/ Vanhojen Velojen jäsenille erikoishintaan 23 e.

10

apriikin Velomania! -näyttely sai jatkoaikaa 3.8. asti.

Näyttelyn yhteyteen avatttiin erikoisnäyttely Tuunatut pyörät lauantaina 8.3. Näyttely esittelee itse rakennettuja tai oman näköiseksi tehtyjä kustomoituja polkupyöriä sekä pyörään liittyvää tuunattua taidetta.

Näyttelyn tuunattuja helmiä ovat oululaisen Ari Eskolan rakentama kolmipyöräinen vihreä chopperi ”Deadly Mantis”, Olli Erkkilän Joposta loihtima ”Freak Jopo” ja Tuomas ”Tume” Raidan vaaleanpunainen unelma ”Pimp King”, joka voitti pääpalkinnon tämän vuoden Fillarimessujen Custom pyörä kisassa. Esillä on myös mm. Olli Vilppolan alamäkipyörä ”Green Monster”.

Kuva- ja valokuvataiteilijat tuovat näyttelyyn uusia näkökulmia. Kuvataiteilija Kaarina Kuusisto-Lukkarin (Sotkamo) Ilma-, tuli- ja jääkehät on loihdittu polkupyörän vanteista ja keramiikasta. Taideteokseen saa myös koskea. Kuvataiteilija Pasi Rauhalan (Helsinki) hauska työ Tour de France haastaa puolestaan pohtimaan kilpapyöräilyn nykytilaa.

Tampereen taiteen ja viestinnän oppilaitoksen taiteilijoiksi valmistuvat Jonna Kalliomäki, Laura Konttinen ja Mia Saharla

ja pyörän valmistajien vanhat mainosfilmit herättävät nostalgisia tunteita. Osansa on saanut myös kilpapyöräily. Velomania on laajin Suomessa järjestetty polkupyörän historiaa esittävä näyttely.

Näyttelyn vahvuuksiin kuuluu sen toteuttaminen esimerkillisen hyvin yhteystyössä eri sidosryhmien, erityisesti Vanhat Velot ry:n kanssa. Museokeskus Vapriikissa pääsee pyörällä halki aikojen vielä 3.8.2008 asti.

lähestyvät nuorten taiteilijoiden keinoin pyöräilyä ja tuunauskulttuuria.

M

useokeskus Vapriikin julkaisemalle kirjalle Velomania! Pyörällä halki aikojen satelee kiitosta. Kirja sai 30.1.2008 kaksi merkittävää kunnianosoitusta.

Tampereen museoiden Velomania -kirjalle on myönnetty Tieliikennehistorian Mobilia-palkinto ja lisäksi kunniamaininta Vuoden urheilukirja-kisassa.

Mobilia-säätiö jakaa Tieliikennehistorian Mobilia- palkinnon korkealaatuisen historiatiedon tuottamisesta, kansantajuistamisesta ja julkaisemisesta tieliikenteen historian alalta. Pääpalkinto on 4000 euroa. Valinnan tehneeseen raatiin ovat kuuluneet puheenjohtajana professori Matti Juhala Teknisestä Korkeakoulusta sekä muina jäseninä päätoimittaja Eila Parviainen, dosentti Marko Nenonen ja KTM Martti Piltz.

Raati kiittää Velomania-kirjaa siitä, että kirjassa on onnistuttu yhdistämään näyttelyluettelo ja historiajulkaisu toimivaksi kokonaisuudeksi Tieto on esitetty ja argumentoitu hyvin. Myös kuvatoimitus on tehty hienosti.

Kirjan taittoa raati kiittää erinomaiseksi. Kirja nostaa uudella tavalla polkupyörän merkitystä sekä kulkuneuvona että teknisenä laitteena. Arvokasta on lisäksi, että kirjassa esitettyä tietoa on verrattu kansainväliseen kehitykseen.

Suomen Urheilumuseosäätiön nimeämä raati puolestaan valitsi Velomania-julkaisun kolmen kärkeen sadan viime vuonna julkaistun urheilukirjan joukosta. Suomen urheilumuseossa jaetun kunniakirjan jakajat kiittävät kirjan ulkoasua, kokonaisuutta ja siinä esitettyjä kiinnostavia uusia näkökulmia.

Kirjan kirjoittajat (Tekn. lis.

Mikko Kylliäinen, VTM, tutkija Tapani Mauranen, FM, tutkija Tiina Männistö, kulttuuritoimittaja ja kriitikko Vesa Karonen sekä arkkitehti Markku Lahtinen) ovat pyörä- ja liikennehistorian parissa jo pitkään vaikuttaneita tutkijoita ja alan harrastajia. Kirjan on toimittanut Vapriikin projektipäällikkö Kimmo Antila. Valokuvaaja Reetta Tervakankaan hienot värivalokuvat polkupyöristä ja arkistojen kätköistä kaivetut kuvalöydöt tarjoavat lukijoille paljon tutkittavaa ja tarkasteltava. Tervakangas vastaa myös kirja ulkoasun suunnittelusta. Taiton on toteuttanut Kaarina Marttila.

Pikajalka 14

Pinnojen välejä KOONNUT RISTO LEHTO Vaarallista Pyynikin ajoo

Allekirjoittaneelle tuntematon tamperelainen mies muisteli Tellervo Tuomisen kirjassa ”Takahuhti Tampereen sydän” Ristinarkun muuntajanmäen ajeluja 1950-luvulla: ”Kerrankin sitten pyärällä sodanjälkeen muitten poikain kans Kakaravaarassa kurvattiin ja oltiin sitten kauheesti Pyynikin ajoo.

Se oli semmosta nuaskalunta. Kun semmonen vanhempi miäs tuli Luhtaantiältä päin polkupyärällä. Sitten kun kaahasin Pyynikin ajoo siinä ja suoaraan päin ja kaaduttiin molemmat.

Se ääni väristen sano, että tiäräksää kun mulla on reppu täynnä tynamiittiä. Oli varmaan joku kaivontekijä, joka tuli illalla jotain kaivoo tekemästä.

Myähemmin, kun mää on tullut tiätään mitä tynamiitti on, että kun se on jäykkää ja semmosta vähän pakkasta saanutta, nin se on hyvin herkkää räjähtään.

Siinä olis molemmat voinu lähtee kauas ja äkkiä.”

Kuin Aleksis Kivi

Pirkkasen Urho oli Sammaljoen huonekalutehtaalla maalarina ja hän kävi suoraan töistä polkupyörällä ajaen kirkkokuoron harjoituksissa. Kerran hän myöhästyi pahan lumimyräkän johdosta harjoitusten alusta ja esitti kuoron johtajalle pahoittelunsa Kiven sanoin: ”Antakaa anteeksi kanttoori, älkääkä katsoko kuin lautapää härkä!”

Paremmaksi

Järven Jussi kertoi kaveriporukassa kuinka ilmavirta vei häneltä hatun kuorma-auton lavalla matkustaessaan. Tähän tempasi paremmaksi Virtasen Pikajalka 14

Moni on varmaan pahoillaan joutuessaan laskemaan pyöränsa maahan paikkaan, kun ei ole ollut mitään paikkaa, jonka nojaan sen asettaisi. Näin tekee Kalle Kekseliäs sellaisissa tilanteissa: hän sitoo satulan alle nuoran, jonka kumpaankin päähän hän kiinnittää naulat.

Ne hän taas lyö kiinni maahan ja polkupyörä seisoo ilman muuta tukea!

- Suomen Kuvalehti 1928 Toivo: ”Mitä yhdestä hatusta.

Multa menee polkupyörällä ajaessani viisikin lakkia pyhän seudussa.”

Vaimonko ajoaika nopeampi

Veljeni Olli osallistui joitain vuosia sitten tapansa mukaan Pirkan Pyöräilyyn, nyt vaimonsa Sinikan kanssa tandemilla ajaen. Lehdestä tulosluetteloa silmäillessään Olli havaitsi hävinneensä Sinikalle muutaman sekunnin. Hymy huulessa hän soitti kilpailun toimistoon ja totesi, että ajanotossa on varmaan tullut pieni virhe. Vastaaja ilmoitti, että ei pidä paikkaansa,

heillä ajanotto toimii pilkun, tai sekunnin tarkasti. Olli totesi, että kyllähän sen muuten uskoo, mutta he vaimon kanssa kun ajoivat tandemilla ja vaimo istui takimmaisella satulalla.

Tulosluetteloa entrattiin.

Liikakuormitusta

Simo oli pääsemässä Kuohenmaan lavatansseissa saatolle.

Kun tytöllä oli siskolikka kaverinaan, Simo lupasi kyydin polkupyörässään molemmille.

Konstaapeli Havumäki näki, kun nuoret sovittautuivat pyörän päälle ja kielteli: ”Älkää siittä pyärästä sentään junnaa tehkö!”

11

Kuva. Konservointia museon konservointilaitoksella - itse valmistettu tanniiniliuos harjataan voimakkain ottein pienellä (hammas)harjalla ruosteen pintaan. Ympäristön suojaus on tärkeää, myös omista suojavarusteista on huolehdittava. (korkeapyöräinen The Peerless S. Goodby&Son HM 935, kuvaaja Minna Miettinen)

Tampereen museoiden kokoelmista

Polkupyöriä Velomanianäyttelyyn

12

Pikajalka 14

TEKSTI: HANNA TUOKILA

Tampereen museoiden kokoelmissa on noin 80 polkupyörää. Kokoelma on muodostunut sadan vuoden kuluessa, aluksi passiivisen, ja 1970-luvun lopulta lähtien yhä enemmän aktiivisen kartunnan tuloksena. Tavoitteena on jo pitkään ollut erityisesti kotimaisen pyöränvalmistuksen tallentaminen.

Maaliskuussa 2007 avautuneeseen Velomania!

-näyttelyyn konservoitiin ja/tai huollettiin kolmekymmentä polkupyörää museon omista kokoelmista. Osa pyöristä oli ollut useassakin näyttelyssä museouransa aikana, osa oli ennennäkemättömiä, ja muutama jopa hankittiin varta vasten tätä näyttelyä varten. Pyörien kunto vaihteli hyvästä heikkoon. Tallennustilanteessa ei aina ole ollut mahdollisuutta puhdistaa tai korjata pyörää ja väliaikaiset säilytystilat ovat vuosien saatossa aiheuttaneet lisää ongelmia.

Toimenpiteitä suunniteltaessa pyrittiin valitsemaan sellaisia menetelmiä, joiden vuoksi pyöriä ei tarvinnut purkaa kovinkaan moneen osaan. Päätökseen vaikuttivat sekä konservointiin käytettävän ajan vähyys että konservoinnin pääperiaate. Mitä vähemmän puututaan esineen historiallisiin kerroksiin, sitä enemmän säilytetään esineen sisältämää informaatiota jälkipolville tai tutkijoiden käyttöön. Konservointitoimenpiteiden tulisi myös olla poistettavissa ja mahdollisimman huomaamattomia ehjän esineen muodostamassa kokonaisuudessa.

Ennen varsinaisia konservointi- tai hoitotoimenpiteitä selvitettiin pyörien käyttöhistoriaa ja kuntoa. Polkupyörät valokuvattiin sekä ennen että jälkeen toimenpiteiden joka puolelta kinofilmille, lisäksi yksityiskohtia ja toimenpiteitä tallennettiin digitaalisesti. Kuvaukset kirjattiin kuvauspäiväkirjaan.

Pikajalka 14

Vauriokartoituksen avulla tehtiin toimenpidesuunnitelma. Osa pyöristä oli melko hyväkuntoisia, pölyn ja kuran poiston jälkeen valmiita näyttelyyn. Vaurioista yleisin oli raudan korroosio, ruoste. Metallipinnoitteen tai maalikerrosten alta ruosteen poisto yleensä tuhoaa myös päällä olevat kerrokset.

Kivettyneen hiekasta, maantiepiestä, rasvoista ja öljyistä muodostuneen seoksen poisto vei eniten aikaa. Vaikein ongelma oli kumimateriaalissa. Vielä ei ole löydetty viisasten kiveä, jonka avulla kovettuneen kumitiivisteen saisi elvytettyä, murenevasta pyöränrenkaasta puhumattakaan!

Seuraavissa kuvasarjoissa nähdään tapoja museopyörän muuntamisesta näyttelykelpoiseksi.

1. RUOSTE 2. HAURAS KUMI 3. PUUTTUVA OSA 4. MAALIPINNAN RESTAUROINTI 5. SÄILYTTÄMINEN

HANNA TUOKILA TOIMII KONSERVAATTORINA TAMPEREEN MUSEOISSA. 13

3a

1a

1.RUOSTE - Tanniinikäsittely satulan jousissa ja pyörän rungossa sopii hyvin mustaksi maalatuille osille - stabiloidaan ruoste paikoilleen eli ruostetta ei poisteta!

- tanniini ei kestä ulkokosteuspitoisuuksia, joten sen suojauskyky ei riitä käyttöpyörälle 1a. ennen konservointia 1b. käsittelyn jälkeen (Rekord Extra TMT 2853, kuvaaja Eero Lehtinen) 1b 2. HAURAS KUMI - haurasta kumimateriaalia voidaan vain tukea ja täydentää, mitään palauttavia menetelmiä ei ole - olematon kumiosa täydennettiin sävytetyllä polyeteenisolumuovilla ja sidottiin värjätyllä puuvillakangaskaitaleella ennen toimenpiteitä 2b. täydentämisen jälkeen (korkeapyöräinen Special Club HM 1217:24, kuvaaja Anni Lahtinen)

2b

2a

14

Pikajalka 14

3b

4a

3. PUUTTUVA OSA - ketjusuojan kalvon rakentaminen: silkkipaperista ja useista kerroksista väritöntä sellakkaa saadaan alkuperäistä muovi(?)kalvoa imitoiva materiaali.

Lisäksi ruostetta stabiloitu tanniinikäsittelyllä.

3a. ennen toimenpiteitä 3b. restauroinnin jälkeen (Ooppel TTM 31513, kuvaaja Heidi Karjalainen) 4. MAALIPINNAN RESTAUROINTI - ruostekohdat eristetään sellakalla, jotka paikkamaalataan akryylivärein - restauroinnissa alkuperäistä maalipintaa ei päällemaalata 4a. ennen toimenpiteitä 4b. restauroinnin jälkeen (Tunturi, TTM 51036, kuvaaja Heidi Karjalainen)

4b

5. SÄILYTTÄMINEN 5a. ahdas varastotila ja väärä varastointitapa aiheuttavat kolhuja ja muita vaurioita 5b. tuki tai tuenta rungosta, väljä varastointi edesauttavat säilymistä (Urheilu, TTM 1680, kuvaaja Ulla Oksala) 5a 5b

Pikajalka 14

15

Kansa, joka rakensi pyöränsä itse

Huittisten museon puusta ja raudasta valmistettu polkupyörä, joka on tehty Kiikassa vuoden 1890 tienoilla. Etupyörän halkaisija on tasan metri.

Kuva: Tiina Männistö-Funk.

16

TEKSTI TIINA MÄNNISTÖ-FUNK

Pikajalka 14

Polkupyöriä on rakennettu käsityönä mitä ilmeisimmin lähes kaikissa maailman kolkissa, mutta itse tehtyjä pyöriä ei juuri ole tutkittu. Yhtenä syynä tähän lienee se, että tällaisesta, virallisen polkupyörähistorian marginaalissa tapahtuvasta toiminnasta, on jäänyt vähemmän tutkittavia jälkiä kuin vaikkapa pyöräilyseurojen ja pyöräteollisuuden historiasta.

Suomessa tilanne on kuitenkin keskimääräistä parempi. 1800-luvulla ja 1900luvun alussa suomalaisen kansallistunteen rakentamiseen ja vahvistamiseen kuului olennaisena osana kansanperinteen tallentaminen esimerkiksi perinnekeruita järjestämällä. Sotien jälkeen taas ilmaistiin kotiseuturakkautta ja tallennettiin modernisaation tieltä katoavaa perinteistä esinekulttuuria perustamalla kotiseutumuseoita. Juuri perinnekeruut ja kotiseutumuseot ovat koonneet ja säilyttäneet myös tietoa ja esimerkkejä 1800-luvun lopun vuosikymmeninä sekä 1900-luvun alussa rakennetuista itse tehdyistä pyöristä, niin kutsutuista kansanpyöristä.

Näiden omalaatuisten pyörien tutkiminen ei alunperin kuulunut suunnitelmiini, kun aloin tarkastella suomalaisen pyöräilyn historiaa, mutta vähitellen ne ovat alkaneet kiinnostaa minua yhä enemmän. Tässä artikkelissa kerron lyhyesti siitä, mistä olen kansanpyöriä jäljittänyt ja minkälaisia asioita olen historiantutkijana saanut niistä selville.

Kansanpyörien jäljillä muistoissa ja museoissa Kirjoitan parhaillaan historian alaan kuuluvaa väitöskirjaa arkiteknologian kulutuksesta ja käytöstä Suomessa ennen toista maailmansotaa, ja olen sitä varten tutkinut myös suomalaista polkupyöräkulttuuria.

Pikajalka 14

Alusta saakka törmäsin lähteitä lukiessani tuon tuostakin mainintoihin itse tehdyistä polkupyöristä. Ensin löysin 1880-luvun sanomalehdistä lyhyitä uutisia, joissa kerrottiin käsityönäyttelyissä nähdyistä polkupyöristä sekä taitavista henkilöistä, jotka valmistivat polkupyöriä myyntiin tai omaan käyttöönsä. Sitten aloin lukea museoviraston keruuarkistossa säilytettävää muistitietomateriaalia ja löysin lisää mainintoja.

Kansallismuseo ja Seurasaarisäätiö järjestivät vuonna 1971 järjestyksessä kahdeksannentoista kansanperinteen keruukilpailunsa. Kysymykset julkaistiin Seurasaarilehtisessä, ja osa niistä käsitteli pyöräilyä.

Palkinnoiksi parhaille vastaajille luvattiin muun muassa kirjoituskoneita ja hopeisia aterimia. Vastauksia polkupyörää koskeviin kysymyksiin tuli yhteensä 656 henkilöltä, ja niitä on paikkakunnittain järjestettynä keruuarkistossa kaikkiaan 3467 liuskaa.

Keruun kysymyksissä ei mainittu itse tehtyjä polkupyöriä, mutta heti kyselyn alussa vastaajaa pyydettiin kertomaan kotipaikkakuntansa ensimmäisestä polkupyörästä. Monessa tapauksessa tämä esikoinen oli ollut jonkun kyläläisen itse nikkaroima.

Kaikkiaan 47 vastauksessa mainitaan itse tehty polkupyörä, joissakin vastauksissa useampi kuin yksi. Tiedot koskevat 1800luvun loppua ja 1900-luvun alkua, jolloin suurin osa vastaajista eli lapsuuttaan. Mikäli kysely olisi tehty muutama vuosikymmen aikaisemmin, olisi kansanpyöristä saatu luultavasti vielä enemmän tietoa. Nyt maininnat ovat lyhyitä, yleensä muutaman lauseen mittaisia.

Muistitietokeruun vastauksista käy ilmi, missä kansanpyöriä on tehty, ja usein myös se, ketkä niitä ovat nikkaroineet. Sen sijaan niistä ei juurikaan ole saatavissa tietoa siitä, miltä nämä itse tehdyt polkupyörät

17

oikeastaan näyttivät. Tämän takia aloin jäljittää kansanpyöriä suomalaisten museoiden kokoelmista. Tällä hetkellä tiedän yhteensä 25 itse tehdystä pyörästä, jotka kuuluvat eri museoiden kokoelmiin. Suurin osa näistä sijaitsee kotiseutu- ja paikallismuseoissa.

Kotimaanmatkailua harrastaville vanhojen velojen ystäville voin antaa seuraavat vinkit: jos satutte lähistölle, kannattaa käydä vaikkapa Elimäen kotiseutumuseossa, Huittisten museossa, Kurikan museossa, Piippolan kunnan Viitainahon kotiseutumuseossa tai Sievin kotiseutumuseossa katsomassa hienoja ja mielenkiintoisia kansanpyöräyksilöitä.

Maaseudun pyöränikkarit Museoiden kokoelmissa olevat itse tehdyt pyörät ovat enimmäkseen korkeapyöräisiä; vain viidessä on jonkinlainen ketjuveto, lopuissa polkimet on yhdistetty suoraan etupyörän akseliin ja takapyörä on etupyörää huomattavasti pienempi. Puolet näistä museopyöristä on tehty pääosin puusta, puolet pääosin raudasta.

Muistitietovastauksissa useimmin mainittu pyörien rakennusmateriaali on puu, mutta mitä ilmeisimmin hauraat puupyörät ovat rautaisia harvemmin säilyneet meidän päiviimme asti. Puusta rakennetuissa polkupyörissä on yleensä joitakin rautaosia ja –vahvisteita. Ilmeisesti osittain materiaalin asettamien rajoitusten takia puiset korkeapyöräiset eivät yleensä ole yhtä korkeita kuin tehdasvalmisteiset korkeapyöräiset. Tavallinen etupyörän halkaisija niissä on metrin hujakoilla. Mielenkiintoista on, että korkeapyöräisiä polkupyöriä on nikkaroitu kotona vielä vuosisadan vaihteessa, kun ketjuvetoiset mallit olivat jo ajat sitten syrjäyttäneet tehdastekoiset korkeapyöräiset.

Koska itse tehdyt polkupyörät on rakennettu tehdasvalmisteisista polkupyöristä saatujen näköhavaintojen ja rakentajien oman mielikuvituksen pohjalta, ovat ne kaikki hieman erilaisia. Monissa niistä on myös selvästi havaittavissa piirteitä, jotka ovat tuttuja vanhoista maatalousvälineistä. Esimerkiksi

18

pyörien rakenne saattaa selvästi muistuttaa kärrynpyörää tai polkimet ovat kuin tahkon kammet.

Eri lähteistä on kaivettavissa esiin jonkin verran tietoja siitä, minkälaiset ihmiset polkupyöriä rakensivat. Sanomalehdissä ja muistitietoaineistossa mainitaan toisinaan henkilöistä, jotka rakensivat polkupyöriä myyntiin. Nämä henkilöt vaikuttavat yleensä olleen ammattilaiskäsityöläisiä; seppiä ja puuseppiä. Suurin osa käsin tehdyistä rautaisista polkupyöristä on ammattilaisten tekemiä.

Mielestäni tällaisia pyöriä voisi kutsua käsityöläispyöriksi erotuksena kansanpyöristä.

Molemmat ovat itse tehtyjä polkupyöriä, mutta kansanpyöriksi voidaan mielestäni kutsua lähinnä sellaisia, joita ei ole valmistettu ammattimaisesti myyntiin. Näitä pyöriä on selvästikin ollut suurin osa itse tehdyistä pyöristä, vaikka raja käsityöläispyöriin onkin toisinaan häilyvä.

Suurimman osa kansanpyöristä rakensivat maanviljelijät ja heidän poikansa. He rakensivat pyöriä itseään varten kokeilunhalusta ja uteliaisuudesta, huvittelunhalusta ja näyttääkseen taitonsa kyläläisille, harvemmin käytännön kulkuvälineiksi. Itse tehdyt pyörät olivat usein raskaita ja helposti rikkoutuvia. Joten vaikka ne olivat ajokelpoisia, niillä tuskin taitettiin säännöllisesti ainakaan pitkiä matkoja maaseudun huonoilla teillä.

Kansanpyöriä rakennettiin nimenomaan maaseudulla, mutta ei yhtäläisesti kaikkialla.

Kun laadin maantieteellisen kartan tuntemistani kansanpyöräyksilöistä, olin yllättynyt huomatessani, miten selvä niiden alueellinen jakauma oli. Suurimmasta osasta Itä- ja KeskiSuomea ei ole lainkaan tunnettuja tapauksia, vaan alue, jolla pyöriä on rakennettu, myötäilee leveänä vyöhykkeenä rantaviivaa Pohjois-Pohjanmaalta Satakunnan ja VarsinaisSuomen sekä osittain myös Hämeen kautta Uudellemaalle ja Etelä-Karjalaan.

Tämän alueellisen epätasaisuuden sekä kansanpyörien laajemman merkityksen ymmärtämiseksi pitää mielestäni tarkastella sitä

Pikajalka 14

Kurikan museossa oleva puinen, maalattu korkeapyöräinen, jonka etupyörän halkaisija on 106 senttiä. Tämä pyörä mainitaan myös museoviraston keruuaineistossa.

Sen kerrotaan olevan kahden miehen yhteisvoimin 1890-luvun alussa valmistama. Kuvalähde: Kurikan museon arkisto.

Tampereen museoiden kokoelmiin kuuluva lastenkokoinen, ketjuvetoinen kansanpyörä, jonka on rakentanut torpparin poika Kustaa Hakala 1800- ja 1900lukujen vaihteessa. Kuvalähde: Tampereen museot.

Mikäli joku lukijoista tietää kertoa jotain kansanpyöristä tai muista vanhoista itse tehdyistä polkupyöristä tai on nähnyt niitä jonkin museon kokoelmissa, olisin iloinen yhteydenotosta joko sähköpostitse (tiiman@utu.fi) tai puhelimitse (040 5584386).

Pikajalka 14

19

ajallista ja paikallista ympäristöä, jossa niitä rakennettiin.

Polkupyörän toinen maailma Suurin osa nykyihmisistä pitää ajatusta polkupyörän nikkaroimisesta melko huvittavana.

Historiallisista lähteistä käy kuitenkin ilmi, miten erilaista suhtautuminen oli sata vuotta sitten: itse tehty polkupyörä oli kiinnostava, mutta ei mitenkään tavaton tai kummallinen ilmestys. Nykypäivän näkökulmasta on helppo hämääntyä ajattelemaan, että polkupyöriä rakennettiin itse, koska niitä ei ollut varaa ostaa tai koska haluttiin kopioida kaupunkilaisten polkupyöräkulttuuria.

Kuten Mikko Kylliäinenkin toteaa Velomania-kirjan artikkelissaan, kaupunkien yläluokan pyöräilykulttuuri ei ollut ainoa suomalainen pyöräkulttuuri edes pyöräilyn varhaisimpina alkuaikoina. Siitä saakka, kun polkupyörä saapui Suomeen, taitavat ja kokeilunhaluiset henkilöt valmistivat itse polkupyöriä ja ajoivat niillä. He saivat virikkeen pyörän tekemiseen näkemistään tehdastekoisista pyöristä, mutta heidän pyöränrakentamisensa ei ollut pelkkää matkimista. Sillä oli omat merkityksenä omassa ympäristössään, joka oli aivan toisenlainen kuin kaupunkilaisen yläluokan ja koulutetun keskiluokan pyöräilijöiden elinpiiri.

Polkupyörän rakentaminen itse oli mittava projekti, joka vaati käsityötaitoa ja teknistä osaamista. Mielestäni lähteistä on luettavissa selvä kytkös kansanpyörien ja kahdenkin eri käsityökulttuurin välillä. Ensinnäkin vaikuttaa siltä, että polkupyöriä rakennettiin usein perheissä ja paikkakunnilla, jotka harjoittivat sivutoimista kotiteollisuutta.

1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Suomessa kotiteollisuus oli merkittävä lisätienestien tuoja tietyillä alueilla ja yksittäisissä ruokakunnissa. Esimerkiksi Pohjanmaan tiheäväkisillä seuduilla kehittyi paljon kotiteollisuustoimintaa. Tietyt kylät ja ruokakunnat keskittyivät yleensä yhteen tai muutamaan käsityötuotteeseen, mutta kotiteollisuuden

20

harjoittaminen ruokki yleistä teknistä uteliaisuutta, ja halukkuutta kokeilla uusien tuotteiden valmistamista. Tässä ympäristössä polkupyörä ei näyttäytynyt modernin maailman tehdastekoisena kulutustavarana, vaan yhtenä uutena esineenä sellaisten laitteiden joukossa, jotka taitava käsityöläinen saattoi valmistaa itse.

Toinen käsityön perinne, johon polkupyörien valmistaminen näyttää liittyvän, on viljelijäperheiden käsityöhön perustuva omavaraisuus. Erityisesti pienviljelijöiden oli osattava valmistaa itse maataloustyössä tarvittavat välineet. Esimerkiksi ostetut, rautaiset aurat yleistyivät 1800-luvun lopulla, mutta itse tehdyt, osittain tai kokonaan puiset aurat olivat yleisiä pienviljelmillä yhä 1900-luvun alussa.

Tällaisia pienviljelmiä, erityisesti torppia oli runsaasti Länsi- ja Etelä-Suomessa.

Kun tehdastekoisen polkupyörän hankkimalla saattoi 1800-luvun lopun ja 1900luvun alun Suomessa korostaa vaurauttaan ja uudenaikaisuuttaan, viestittiin kansanpyörillä aivan muunlaisia hyveitä; taitavuutta ja omavaraisuutta, jotka olivat arvossaan ajan maatalousyhteisöissä.

Kansanpyörien valmistamisen hiipuminen noin vuoteen 1910 mennessä johtui monesta syystä. Ketjuvetoinen pyörämalli oli vaikeampi valmistaa kotikonstein kuin korkeapyöräinen. Tehdastekoiset polkupyörät yleistyivät yhä nopeammin myös maaseudulla hintojen laskiessa, ja niiden laadullinen paremmuus kotitekoisiin verrattuna kävi selväksi. Ennen muuta kyse oli kuitenkin suuremmasta yhteiskunnallisesta murroksesta.

Etenevä teollistuminen, siirtyminen rahatalouteen ja syntymässä oleva kulutuskulttuuri kuihduttivat kotiteollisuuden kaupallisen toiminnan sekä viljelijöiden omavaraisen käsityökulttuurin. Tätä myötä katosivat myös into ja taito kansanpyörien valmistamiseen.

Kotiseutumuseoiden kansanpyörät ovat muutakin kuin vain suomalaisen pyöräilyhistorian hassunkurisia erikoisuuksia. Ne kertovat elämäntavasta, jota ei enää ole.

Pikajalka 14

Työmatkoja yhdessä Jaguarin ja Rexin kanssa

TEKSTI RISTO LEHTO Pikajalka 14

21

Ollin Rex on edelleen hyvässä ajokunnossa. Edellisen sivun kuvassa Olli poseeraa paremmin tunnetussa roolissaan pyöräilevänä tukkijätkänä.

22

”Kevättalvella 1970 minä aloitin työt Tampereen Valmetin metsäkoneiden korjaustehtävissä”, aloittaa työmatkojensa pyöräilyä muisteleva veljeni Olli Lehto.

Istumme asiaan keskittyneenä hänen vapaa-ajanmaansa verstaan höyläpenkillä pajaahjon vierellä. ”Asuin perheeni kanssa Kaukajärvellä Saarenvainionkadulla, josta muutimme sittemmin Kaukajärven itäpäähän Kangasalan Liuttuun. Kuljin koko Valmetin palveluaikani vuoteen 1988 työmatkani pääosin polkupyörällä ympäri vuoden. Vielä 70-luvun alussa tällainen kyyti oli aikalailla harvojen ”huvia”. Oman auton käyttö oli muodikasta, nopeampaa ja monin tavoin muutenkin helpompaa. Talvisin kyllä välillä hiihdinkin Kaukajärven poikki Sulkavuoren yli Härmälään ja takaisin. Kesällä joskus ylitin Kaukajärven soutuveneellä Riihiniemeen ja juoksin työmatkan talven hiihtoreittiä seuraillen.

Pyörämatkaa kertyi yhteen suuntaan noin 15 kilometriä, riippuen ajoreitistä. Saarenvainionkadulta oikaisin Vilusen harjun takaa Turtolan kartanon peltotietä Ahlmanin kou-

lun ohi Koivistonkylään, rautatien ali Rantaperkiöön ja Pyhäjärven rannan suuntaista metsätietä Valmetin kenttähallille.

Anteeksi mutta kiersin Ruutanan kautta Liutusta ajoin myös Messukylän kirkon kautta Turtolaan. Joskus pidensin kotimatkan lenkkiä, paini- ja jalkapalloharrastuksen treenin vuoksi, ajamalla Liuttuun Kangasalan Ruutanan kautta. Silloin matkaa kertyi jo kolmisenkymmentä kilometriä. Vaimo ei ollut aina ihastunut, kun ruoka oli ehtinyt jäähtyä jo moneenkin kertaan. Kännyköitä ei ollut.

Pyysin kyllä anteeksi melkein joka kerta.

Kevyen liikenteen väyliä ei aluksi ollut.

Jalkakäytävien reunoissa risteyksissä ei oltu otettu huomioon pyöräilijää.

Muun liikenteen joukossa, vallankin pimeinä aikoina ja huonoilla keleillä, ajo oli melkoista seikkailua. Suurin osa ajoreiteistäni oli päällystämättömiä teitä. Turtolan pellonpiennartiet, nykyisen City-Marketin paikkeilla, olivat savisia. Ei ollut silloin vielä asfaltoitua Sotilaankatua.

Pikajalka 14

Lumikelillä dynamo ei tahtonut pyöriä kunnolla. Siksi asentelin pyörään reiluja heijastimia. Kun autot tuppasivat siitä huolimatta ohittelemaan vaarallisen läheltä, kiinnitin pyörään sivulle sojottavan reilunmittaisen alumiiniputken ja siihen jatkoksi teräsjousen, johon kiinnitin ison heijastimen. Jousi esti systeemin rikkoontumisen esimerkiksi pyörän kaatuessa ja tarpeeksi pitkänä se piti autot riittävän etäällä ohitustilanteissa. Nastarenkaita ei ollut ja ketjut olisivat olleet raskaita ajaa pitkällä matkalla.

Polkupyöräily elpyi vähitellen uudelleen ja muitakin talvipyöräilijöitä alkoi ilmaantua 1980-luvulla. Katujen ja tiestön rakentamisessa alettiin vähitellen huomioida myös autottomat.

Kokeiluja satulalämmittimellä Ajoasuna kesäkelillä oli verryttelypuku, tai muuta kevyttä. Talvella tarvittiin useampi vaatekerta päällekkäin, sanomalehteä etupuolelle vaatteiden alle, karvalakki korville, saappaat jalkaan ja käsiin pitkävartiset rukkaset villakintaiden päälle. Pakkaskeleillä asetin satulalle muotoonleikatun kappaleen vanhaa huopasaappaan vartta, joka oli lähtiessä lämmitetty patterin päällä.

Herkullista ei kyllä ollut lähteä kotiinkaan vaikkapa pakkasella, kun oli palannut märkänä ja viluisena kenttähallille metsäkoneen korjausreisulta lumisesta korvesta. Eräänkin kerran muistan, kun tällaisella matkalla jouduin ajattelemattoman yöautoilijan vuoksi ajamaan tiessä olevaan kuoppaan, jossa puhkesi pyörän takarengas. Kello oli kaksi yöllä ja pakkasta oli 28 astetta. Ajoin toistakymmentä kilometriä kotiin tyhjällä renkaalla. Roikuin ohjaustangon (onneksi oli poikkirivalla varustettu speedway-tanko) päällä rähmälläni vähentääkseni takapyörän kuormitusta. Oli vilu ja nälkäkin, sekä tiedossa työhön uudelleen lähtö ennen kello kuutta.

Valmetin kenttähalli sijaitsi sotilasalueella, johon vaadittiin meiltäkin armeijan kulkulupa.

Pikajalka 14

Aluetta vartioivat armeijan miehet kello 18-6. Asevelvollisilla vartiomiehillä oli alueella useampiakin kontrolloivia kellotuskohteita, joiden etäisyys toinen toisistaan oli matkana jonkinmoinen. Minäkin, joka jouduin useampiakin vuorokausia kestäneiden reisutöiden jälkeen palaamaan hallille mihin vuorokauden aikaan hyvänsä, saatoin väsyksissä miettiä, oliko pyöräni siinä paikassa, johon sen olin työhön tullessani jättänyt. Kun myös Rantaperkiöstä työssä käyvä Teräväisen Pertti oli todennut, että hänenkin pyöräänsä oli joku käyttänyt luvatta, esitti Pertsa asiasta varovaisen kysymyksen varuskunnan päällikölle.

Niinhän siinä kävi, että todettiin vartiointia hoitaneiden varusmiesten jo useammankin ikäluokan osalta helpottaneen kierrostaan lainaamalla tarjolla olevia pyöriämme. Pojat joutuivat tästä lähin kävelemään.”

Ketterästi polki Olli ”Jaa, että minkälaisella pyörällä työmatkojani ajelin. Kyllähän sää ainakin toisen tiät, sanos tamperelainen”, totesi Olli kysymykseeni, johon kyllä tiesinkin vastauksen. ”Sehän oli sinun 1955 hankkimasi sininen Jaguar, jonka olit trimmannut sen aikuiseksi sporttiseksi vaihdepyöräksi. (Ei kovia kokenut pyöräni lainassa parantunut. Latojan huomautus) Mutta kun itse tarvitsit sitä työmatkapyöräksesi, jouduin miettimään taas oman polkupyörän hankintaa. Ruutanalainen työkaverini, Tanhuanpään Pauli tuli silloin avuksi ihan sopivasti. Taisi olla vuosi 1974 ja sen erityisen leuto talvi. Ostin Paulilta sitkeiden neuvottelujen jälkeen käytetyn Rex-pyörän 10:llä markalla ja ihan käteisellä. Solifer-valojärjestelmän tinkasin vielä kauppaan, kylläkin myöhäisempänä toimituksena.

Kun olin tottunut Sinun pyöräsi ajoa helpottaviin ja toimiviin Sturmey Archervaihteisiin, parantelin Rexiäni mm. samanmerkkisellä vaihdekapalla, jonka pinnasin vanteelle itse.

23

Ollin ja työmatOjaan ja allikkoon kapyörät, Rex ja Jos kysyt ja taisit jo kysyäkin, onko sattunut Jaguar, käyttöön viri- tuollaisen työmatka-ajon aikana sattumuktettyinä ja parhaassa sia. putsissaan.

Onhan niitä sattunut. Töistä myöhästymisiä ei, kotoa kyllä. Tavallisimpia olivat rengasrikot, joista selvisin varalla olevalla sisärenkaalla, tai paikkauksella matkan varrella. Kerran ajoin aamupimeällä ojaan, kun Turtolan Isäntä-Antti oli kai kyllästynyt kotikartanonsa kuusiaidan vierustaa käveleviin, kuin myös polkupyörällä ja mopolla ajaviin köyhiin ja oli vetänyt polun poikki syvän ojan.

Aamupimeässä suistuin edellä ajaneen mopomiehen perässä yllättäen kaivettuun ojaan.

Savisia oltiin molemmat ja kaiketi Turtolan isäntä tyytyväinen. Vaimo pesi ajoasuni ja Valmet kengistäni sotkuneet haalarit.

Pyöräni, sinultakin lainassa olleen pyörän huolsin itse. Säilytin niitä lämpimässä, kerrostalon pyörävarastossa.

Venttiilien mutterit kiristin tongeilla, jotta ”asianharrastajat” eivät saaneet laskettua renkaita tyhjiksi sormipelissä, kun meidän harvojen pyörät seisoivat houkuttelevasti Valmetin siihen aikaan autioksi jääneissä hyvin varustetuissa pyöräkatoksissa.

Ajomatkoilla pidin aina mukana varaosina venttiilitappeja ja –kumeja, ylimääräistä sisäkumia ja palasta Nokian päällysrenkaan

24

valmistuksessa käytettävää kangasta. Kangas oli mainiota ”lopiskaksi” rikkoontuneen päällysrenkaan vuoraukseen. Se oli kestävää ja ohutta, eikä aiheuttanut jytkettä ajettaessa, kuten esimerkiksi nahkapalalla tuettu rengas.

Eväät ja kutipussi aina matkassa Kaksi pyöränpinnaa oli varalla sijoitettuna pumpun onttoon männän varteen. ”Kutipussin”, jossa oli kaikenlaiset korjaustarvikkeet ja työvälineet, pidin aina mukana yhtä tärkeänä, kuin vaimon tekemät eväät. Tuon pussin sisällön täydentämisestä muistan, kun huoltoaseman myyjä noukki kumiliimatuubin tiskin alta. Näin pyrittiin estämään aineen joutuminen haistelijoiden käsiin. Huumepolitiikkaa siis.

Kerran saavuin töihin mennessä hengästyneenä Messukylän kirkolle, jonne asti olin Liutusta lähtien yrittänyt karistaa kannoiltani ihan hartiani takana kilpaa ajavaa hahmoa.

Viialan notkoon vapaalla lasketellessani helpotuksekseni havaitsin, että tasapäinen kanssaliikkujani olikin ollut kulma uudesta selkärepustani.

Reppua ei enää ole. Jaguar ja Rex ovat edelleen kohtuullisessa kunnossa ja ajoittain käytössäkin.

Pikajalka 14

Leopard TEKSTI JA KUVAT MARKKU LAHTINEN

Waasan Lehti

TamperelaisellaTeuvo Niemelällä on kellarissaan aarre: lähes käyttämätön oranssinpunainen kilpapyörä, jonka viistoputkessa lukee komeasti Leopard. Monta näitä Tampereella tehtyyjä italialaiskaunottaria ei ollut kaikkiaankaan, 50-60 yhteensä, eikä juuri muita ole 1970-luvun lopulta säilynyt.

Pikajalka 14

25

T

euvo Niemelä sai pyöränsä vuonna 1980, juuri ennen kuin lopetti kilpauransa ja siirtyi ralliauton rattiin. Hän ehti ajaa Leopardilla vain yhden kilpailun, ja lenkkeilykin sillä on jäänyt vähiin. Pyörä on puhtoinen ja kiiltävä, renkaan kulumattomat.

Oman pyörämerkin rakentaminen oli kilpa-ajamisesta pyöräkaupan puolelle siirtyneen Tauno Lönnqvistin ajatus. Leopardien rungot rakennettiin Tampereella italialaisista putkista ja muhveista. Oppia käytiin monilla Italian matkoilla hakemassa Milanon suunnalta, missä lähes kaikki maan pyöränvalmistajat toimivat. Apua annettiin mielellään. Rossinin tehtaalla saatiin lupa valokuvata ja katsella runkojen kasaamista. Mallin mukaan rakennettiin jigit, ja Tampellassa hitsarina toiminut Reijo Niemelä juotti rungot kasaan Rossinilta saaduilla langoilla ja pulvereilla. Hitsatessa oikea kuumuus on tärkeää, ja Italian matkalla opittiin katsomaan juuri oikea liekin väri.

Muhviliitosten viimeistely oli kovaa työtä, kun sopivia laitteita ei ollut käytössä, mutta kohtuullisen hyvään tulokseen kuitenkin päästiin.

Rungot vietiin sitten Hämeenkyröön Tuomisen autokorjaamolle maalattaviksi. Tallin oma väri oli vaaleansininen. Niemelänpyörä on puolestaan oranssi. Mistä pyörälle sitten nimi? Sveitsistä löytyi ohikulkumatkalla tuotantoaan lopetteleva pyöräpaja, jolla oli hienoja Leopard-merkkejä varastossa. Ei tarvinnut kuin liimata paikoilleen.

Siihen aikaan kilpapyörän kiekot kasattiin aina itse. Lönnqvistin liikkeessä, Suomen Urheilupyörässä oli taito hyppysissään, ja

menestyksekäs kilpa-ajaja Kyösti Myyryläinen vastasi rihtaamisesta.. Pyörissä käytettiin tietenkin italialaisia osia, Campanolon napoja, vaihteita ja jarruja ja Cinellin tankoa. Eikä 1970-luvun puolivälin jälkeen juuri vaihtoehtoakaan ollut.

Teuvo Niemelän pyörä on viimeisiä valmistuneita Leopardeja, ja siihen on käytetty juuri kilpailuluokan Dura-ace-osillaan markkinoille tulleen Shimanon vaihtajia ja jarruja.

Niemelän pyörän keskiö on Omega, renkaat Clementi. Niemelän etukiekko on puolattu säteittäisesti.

T

auno Lönnqvist perusti Leopard-tallin 1977. Hän kutsui sen ajajiksi useiden eri seurojen, niin SVUL:n kuin TUL:nkin edustajia. Kaikki kahdeksan ajajaa olivat SM-tasoa.

Tampereelta mukaan tulivat Risto Niemi, Jukka Sorjonen, Janne Lahti ja Tapio Mölsä, kauempaa Hannu Honkonen, Pekka Riihelä, Hannu Heiskari ja Asta Forsell.

Talli toimi hyvin ammattimaisesti. Se tarjosi pyörien ja ajoasujen lisäksi leirin ja kansainvälisiä kilpailuja, ja sillä oli käytössään laadukkaat huoltoautot. Maantiekisojen lisäksi ajettiin myös radalla, mutta ratapyörät olivat vain osittain tamperelaista tuotantoa.

Leopardien menestys pantiin merkille. Se vauhditti Lönnqvistin pyöräkauppaa. Kahden vuoden jälkeen Lönnqvist ostettiin Crescentin tallin vetäjäksi, sitten porvoolaisten ja Colnagon tallin. Leopardin talli jäi uljaaksi luvuksi Suomen kilpapyöräilyn historiaan.

Lähteet: Teuvo Niemelän haastattelu, 26.2.2008 Tauno Lönnqvistin haastattelu 16.3.2008 Heikki Kuva: Suomalainen lämminverinen. Tekniikan Maailma 12/1979.

Jaana Alajoki: Tampereen Yritys 100 vuotta. Jyväskylä 1999.

26

Pikajalka 14

Niemelä oli kilpaillut 1960-luvun alusta.

Hän oli perustamassa Tampereen PyöräUnionia 1963, ja hän saavutti joukkuetovereidensa kanssa komeita voittoja…

Kuvassa vuoden 1964 SM-kisat Tampereella.

Keskellä Markku Stenberg, joka oli aikanaan lähes ylivoimainen, oikealla Tapio Särkkä, kummatkin Monarkilla, ja vasemmalla Teuvo Niemelä, jolla on allaan harvinen Harthiner

Pikajalka 14

27

Kinnerilöytö Liperissä

TEKSTI OSMO KARTTUNEN

28

Pikajalka 14

Viime syksynä olin yrittänyt saada kiinni vanhaa koulukaveriani Timo Kaikkoa jo muutaman kerran. Olin luvannut toimittaa hänelle kirjan, jota olin ollut mukana tekemässä. Kirja käsitteli Sortavalan suomalaista arkkitehtuuria.

Hienoa! Autonasentaja haluaa arkkitehtuurikirjan. Tottahan semmoinen toive oli toteutettava.

N

yt olin viimeinkin tavoittanut Timon.

Hän ei kuitenkaan ollut kotonaan Joensuussa, vaan mökillään Pyhäselän rannalla parinkymmenen kilometrin päässä. Oli syyskesän ilta, joten samapa se, ajattelin. Käynpä Timon mökillä ja tulee rästissä ollut kirjanvientihomma hoidetuksi.

Olin ajatellut lähteä kirjan vientiin muutaman kilometrin päähän Timon kotiin kinnerilläni. Eihän tuo mökkikään hirveän kaukana ole, mutta kun laskin yhteen mökille menevät epämääräiset hiekkatiet ja pimenevän illan, niin otin alle auton.

Timo on tosiaan vanha tuttu. Käytiin samaa koulua. Käytiin kerhossa, hiihdettiin, ajettiin polkupyörällä. Yhtenä vappuna, kun oltiin varmaan kolmentoista, lähdettiin ajamaan pelkät simapullot eväänä. Lopulta tuli ajelulle matkaa reilusti yli sata kilometriä. Alla oli vain sen ajan tavalliset nuorten vaihteettomat pyörät ja tiet itärajan suuntaan olivat mäkiä täynnä.

Sitten Timo siirtyi mopoihin ja mopoista autoihin. Hänestä tuli autonasentaja. Minä pysyin vakaasti polkupyörälinjalla. Perheemme muutti muualle, mutta tapasimme aina silloin tällöin. Timo ryhtyi muun ohella entisöimään vanhoja autoja. Vajassa on yhtenään ollut vaiheessa oleva työ ja valtaisasti osia.

Timo on ollut tekniikassa aina alan mies.

Siinäpä sitten istuttiin iltaa Timon mökillä ja kirja tuli toimitetuksi perille. Ilta hämärtyi ja oli aika palata kotiin. Lähtiessä kuusen alla kiinnitti huomiota punainen kuomu. Mitä ihmettä? Siinähän on polkupyörän pyörät!

Pikajalka 14

Sehän on kinneri!

Ensivilkaisut ja -tiedot paljastivat, että kyseessä oli melkoinen löytö ja aarre. Olinhan perehtynyt Lahtisen Markun tutkimuksiin kinnereiden historiasta ja selvillä, ettei vanhoja kinnereitä ole löytynyt Suomesta. Otin muutamia valokuvia ja päätimme palata asiaan.

Timo kertoi lapsena nähneensä sinisen kinnerin kotiseudullaan Tohmajärvellä joskus 1950-luvun lopulla. Kinneriä ajoi sotainvalidi, jolla oli vain yksi käsi. Hän hoiti kinnerin avulla kauppareissunsa Kinnusen liikkeeseen jostain Lahdenvaaralta päin. ”Kävely oli huonoa, mutta kinneri kulki hyvin. Me pojat yritimme juosta vierellä, mutta hän vain nauroi ja sanoi, jotta pojat ettehän työ miun autolle maha mittää!”

Kun Timon poika Jussi oli toisille kymmenille ehdittyään isänsä tapaan kiinnostunut kaikista pyörillä kulkevista vehkeistä, ryhtyi Timo 1990-luvun alkupuolella kyselemään, olisiko tuon lapsuudenmuiston tapaista ajoneuvoa missään tallella pojan käyttöön. Sitten Timo sai vihiä, että kinnerin kaltainen oli nähty Enossa joskus 1970-luvulla. Enolainen tuttu, Markku Matikainen lupasi selvittää asiaa. Viikon kuluttua Markku tuli kysymään, että ”milloin sinä tulet sen raadon hakemaan?”

Tämä tapahtui vuonna 1995. ”Kun katselin kinneriä peräkärryyn nostettuna totesin, että onpa loppuun ajettu.

Renkaat olivat riekaleina, takavanne kaksinkerroin, apurunko puhkiruostunut, etuakseli poikki ja korissa oli potkaisten aikaansaatu reikä.”

29

L

öydetyn kinnerin alkuperää yritettiin selvittää ja saatiin sen verran tietoa, että kulkuneuvo olisi kuulunut, kuten Tohmajärven kinnerikin, sotainvalidille. Kinneri oli tehty sotien jälkeen. Mies elätti itsensä suutarina Enon ja Ilomantsin rajamailla 195060-luvuilla. Miehen kuoltua kinneri oli pikkupoikien leluna 70-luvulla. Varmennuksia henkilötietoihin ei ole saatu.

Talven aikana kinneri korjattiin perusteellisesti. Hitsaustöitä tehtiin ja rikkonaisia osia uusittiin. ”Sen verran nykyaikaistimme sitä, että laitoin vetorummuksi Torpedon kolmivaihteisen navan ja varustin kinnerin käsijarrulla ja Soliferin dynamolla ja valoilla”, kertoi Timo. Maalattuna ja ajokuntoisena kinneri oli keväällä 1996.

Jussi ajeli kinnerillä lähinnä pyöräteillä ja sai paljon huomiota osakseen, mm. kaupun30

gin kiertävän ympäristöauto Kaarnan palkinnon saasteettomasta kaupunkikulkuneuvosta.

Kinneri oli hyvä kulkemaan, nopea ja vakaa, vaikka teräsrunko ja vanerikuomu toivatkin sille melkoisesti painoa.

Kun Jussi kasvoi, kävivät kinnerin tilat pieniksi ja kinneri joutui seisomaan kesämökille. Jonkun kerran kinneri tuli viedyksi automobiiliveteraanien rompetorille, mutta ostoinnokkuutta sille ei löytynyt.

Syksyllä hämärässä kuusen alla kinneri oli aika lohduttoman näköinen. Vanerista tehdyn kuomuosan maalit hilseilivät ja kokonaisuus oli rapistuneen oloinen. Hieno muotoilu ja järkiperäiset rakenteet olivat kuitenkin kaiken taustalla. Ohjauspyörä ja pieni tuulilasi tekivät laitteen ilmeestä hyvin automaisen.

Perusrakenne on usein nähty nykyaikaisissakin kinnereissä: kaksi ohjaavaa etupyörää Pikajalka 14

ja veto takana yhdessä pyörässä. Ohjaavat etupyörät riittävän kaukana toisistaan tekevät kinneristä vakaan. Etupyörissä on jousitus.

Ohjausliike siirretään ratin akselilla olevan pyörän ja vaijerin avulla ohjausvarsiin.

Kunnostuksessa etuakselistoa vahvistettiin puulla.

T

akana oleva kolmas pyörä on kokonaan kuomun sisällä. Poljinkeskiönä on käytetty polkupyörän rungon osaa. Jarrutus tapahtui alkuaan tavallisen polkupyörän tapaan taaksepäin polkemalla. Tämä ei oikein toiminut, joten Timo lisäsi takapyörään vannejarrun, joka toimii rungon sivulla olevalla pitkällä käsijarrukahvalla.

Kate on muotoiltu näppärästi sivulta avoimeksi helpottamaan sisäänpääsyä. Vanerin saumat oli alkuaan peitetty puulistoilla mutta Pikajalka 14

korjauksissa saumoissa käytettiin autonkorilistaa. Alta runko on avoin.

Heti kunnostuksen jälkeen otetuista kuvista näkyy ylellinen pehmustettu nojatuolimainen istuin ja kulkuneuvon ajaton eleganssi.

Timon mielestä kinnerin muotoilu on saanut vaikutteita Alfa Romeon kilpamallista P3.

Yhdennäköisyyttä kieltämättä onkin, sillä vuonna 1932 alkuaan merkillä Type B tunnettu Alfa on ulkonevine renkaineen tosiaan samankaltainen. Kunnostuksessa kinnerin keulalle tehtiin säleikkö- ja teksti-imitaatio maalaamalla.

Tarkoitus oli päästä syksyllä tutkimaan kinneriä tarkemmin ja koeajamaan se. Vaan sitten asia jäi, kun ajatus kinnerin viemisestä Vapriikin polkupyörähistorialliseen näyttelyyn ei ottanutkaan tulta. Onneksi kinneri pääsi talveksi suojaavaan katokseen.

31

Verainen, Tunturin miehiä

Matti Verainen eläkemiehenä Klaukkalassa maaliskuulla 2008. Kädessään hänellä on ikätoveri, Klaus Hellbergin Pyöräkirja vuodelta 1933. Matti asui komentotoimiston päällikkönä ollessaan Suomenlinnassa. Seinällä on ystävän Matille sieltä maalaama maisema.

Nurmijärven Klaukkalassa asuva Matti Kalervo Verainen (syntynyt 1932) on ollut polkukoneitten kanssa tekemisissä kuuden vuosikymmenen ajan. Pyöräkorjaamoon hän meni töihin jo poikasena ja oli ennen varusmiesaikaansa pyörätehtaiden palveluksessa Turussa. Leipätyöstään Suomen puolustusvoimista hän siirtyi reserviin 1976 ja perusti pian oman polkupyöräliikkeen Klaukkalaan.

32

Pikajalka 14

Muistikuvia menneiltä vuosilta Poikavuosiksi pyöräkorjaamon leipiin Mynämäellä syntyneen ja siellä nuoruusvuotensa asuneen Matti Veraisen isä kuoli syksyllä 1939 Matin ollessa tuskin kouluiässä. Tämä siirsi Matin koulunaloitusta vuodella. Kun koulu aikanaan eräänä lauantaina kuudennen luokan jälkeen päättyi, Matti meni maanantaiaamuna 13-vuotiaana Mynämäen Pyörähuoltoon töihin. Oitis hänet pantiin korjaamaan pyöriä. Huollossa Matti työskenteli useaan otteeseen, ollen välillä kuitenkin muun muassa nuohoojana, jotta sai Kansanhuollolta luvan ostaa renkaita.

Liike oli aluksi Matti Almin omistuksessa, mutta kun Alm kuoli, tilalle tuli Lars Lampinen. Liikkeessä ei polkupyöriä ollut myynnissä. Tuohon aikaan, 1940-luvun loppupuolella, niitä ei Veraisen mukaan ollut edes saatavana.

Lampinen siirtyi korjaamoineen myöhemmin Turkuun. Pyöriä koetettiin pitää ajokuntoisina kaikin keinoin. Napojen laakeripintojakin hiottiin smirgelillä, kun koetettiin saada syöpymät sileiksi.

- Päälirenkaita paikattiin ja kumia vulkanoitiin yötä päivää, Verainen kertoo. Tarkkaa hommaa, josta ei voinut olla poissa. Raspilla putsattiin pinnat, laitettiin sisäpuolelle pala telttakangasta. Lämmöllä se sulatettiin päälipuoleen kiinni.

Veraisen isäpuoli oli työssä Raivon pajassa, missä hän keksi tavan päälirenkaan langan juottamiseksi rengasrunkoon kiinni. Juotostyö tehtiin tässä pajassa. Palkkaa nuorimies Verainen ansaitsi silloin 3000 mk kuussa.

Mustassa pörssissä pyörän rengas maksoi 5000 mk. Voikilo maksoi 1500 mk.

Kustaa ja Aarne tulevat tutuiksi Sittemmin Lampinen hommasi Matin Turkuun Kustaa Merilälle (Suomen Polkupyörä- ja konetehtaalle) töihin. Merilää mies palveli kuitenkin vain lyhyen ajan. Yritys toimi tuolloin Nummenpakalla, Kirkkotiellä, nykyistä keskussairaalaa vastapäätä. Matti kortteerasikin siellä sukulaistensa luona. Kustaa Merilä oli

Pikajalka 14

lähtöisin Mietoisista, Veraisen syntymäpitäjän Mynämäen naapurista.

- Merilä oli ”pyörämaakari”, oikea patruuna, Matti muistelee.

Pussihousuinen, koppalakkeineen ja voimakkaine silmälaseineen kiersi hän ”koko helkkarin päivän” tehtaalla.

Matti Veraisen mukaan Merilälle oli tärkeää, että pyöriä valmistui paljon, oli niiden laatu mikä hyvänsä. Kustaalla oli rahaa, ja hän olisi halunnut tuodakin pyöriä, mutta ei saanut lisenssejä. Kustaan tarvitsi tehdä kaikkea, vanteita ja lokasuojiakin alusta loppuun saakka.

Jotkut asiat jäävät nuoruudesta tarkasti mieleen: ”Ei saa laittaa paksua saumaa, tulee hiomista”, Merilä muisti Matin mukaan huomauttaa käydessään hitsaamossa joka päivä.

Oltuaan aluksi kaikennäköisissä hommissa Verainen siirtyi hitsaamon puolelle. Hitsipillillä sai raudan äkkiä hehkuvaksi. - Kun kävin vessassa, saatoin polttaa ovenkahvassa näppini. Joku oli lämmittänyt kahvan kuumaksi.

Varsin pian, runsaan kuukauden jälkeen, Verainen siirtyi Pyöräkellariin, Tunturille, siellä suoraan hitsaamoon. Pyörällä hän kulki Mynämäen asemalle, jatkoi junalla Turkuun, käveli asemalta töihin. Tunturin johtaja Aarne Harkken Matti sanoo olleen käytäntöön suuntautunut mies. Harkke oli Mattia autoineen Mattia vastassa, kun ”mentiin Aarne toisessa ja minä toisessa päässä putkea putkia pinoamaan Kupittaalle”.

Työnteon tyyli muuttui toiseksi Tunturilla.

Ylityöjohtaja Kaisla valvoi hitsareita. - Mikään ei saanut repsottaa. Pyöräkellari toimi aluksi vuokratiloissa, kunnes uusi tehdas valmistui Kupittaalle. Pyörien ohella Tunturi teki invalidikärryjä, Mattikin oli niitä kokoamassa.

Kuntopyöriä tehdas valmisti vientiinkin.

Armeijassakaan polkupyörä ei unohtunut

Kuva pyöräliikkeen avajaisista vuodelta 1976.

Verainen puolisonsa Rauha Annikin kanssa. Pyörät ovat Tuntureita. Tiskiin kiinnitetyssä plakaatissa lukee ”Perusta oma kuntokoulusi Tunturi välinein”.

Klaukkalan Pyörähuolto joulun alla 1979.

Tonttujen edessä lasissa Tunturin logo, tonttujen alla Tunturi-mopo. ”Luistimet teroitetaan odottaessa”, lukee lasissa, sekä liikkeen aukioloajat.

Katosta roikkuvissa rinkuloissa lukee ”Tunturi Maxi”, ”Suosittu Suomalainen”, ”Tunturi Retki”, ei saa selvää, ”Tunturi pyörä - nykyaikainen ja monipuolinen polkupyörä”.

Matti Veraisen pyörienteko päättyi kesällä 1952, kun hän astui 33

Tunturipyörä Oy:n jälleenmyyjät kutsuttiin Aulangolle syksyllä 1988.

Rouva Harkke kiinnittää prenikkaa Matti Veraisen rinnukseen.

Tunturin johtaja lukee diplomin tekstiä. Kuvan on Matille lähettänyt markkinointipäällikkö Ismo Selin.

varusmiespalvelukseen Turun rannikkotykistön riveihin Kuuskajaskarille. Palvelun jälkeen seurasi siviilielämää puolisen vuotta.

- Vuoden 1953 syksy oli tavattoman märkä. Olin Turun Osuuskaupan palveluksessa tekemässä viljankuivauksia Paattisilla. Kaupan johtaja sanoi, että ellen ole tyytyväinen, hänellä on minulle paikka varattuna muualla.

Verainen aloitti sitten joulukuun alussa 1953 jatkopestinsä 1. Erillisen rannikkotykistöpatteriston palveluksessa ’kapitulanttina’.

Palvelu tapahtui useilla paikoilla. Oli hän perustamassa kahta rannikkotykistöjoukkoosastoakin.

- Tykistökoulussa olin polkupyörävaraston hoitajana. Pääsin kun pyysin. Arvelin, että voisin tehdä yhtä ja toista hyödyllistä.

Palvelusuhde päättyi sotilasmestarin arvoon ja Santahaminaan, Rannikkotykistökoulun komentotoimiston päälliköksi ja sieltä reserviin 1976.

Paluu pyörien pariin Siirryttyään reserviin 1976 Matti Verainen perusti Klaukkalaan Klaukkalan Pyörähuolto -nimisen urheilukaupan ja korjaamon.

- Ratkaisu ei ollut vaikea. Olin jo sotilasaikanani ostanut kylästä tontin ja kävin taloa rakentamassa. Asuinkin sitä. Nyt sattui olemaan joutilasta aikaa.

Yritys kuului Kesport-ketjuun ja toimi aikansa, vuoteen 1995 saakka. Matin vaimo ja kolme poikaa olivat toiminnassa mukana.

Liiketila sijaitsi hyvällä paikalla nykyisen linja-autoaseman tontilla.

- Leschin Pekka korjasi jo Klaukkalassa pyöriä. Mutta kun kylä kasvoi nopeasti, ei ollut vaikea minunkaan päästä alkuun, Matti muistelee. Klaukkalan väkimäärä onkin kasvanut runsaasta 1500:sta asukkaasta kymmenkertaiseksi 30 vuodessa.

Tunturi oli Veraisen oma merkki. V. Lamminahon ja sittemmin Raul Hellbergin Ruotsista tuottama laadukas Crescent oli toinen.

34

- Tunturi oli hintaansa nähden hyvä pyörä. Kaikki merkit me kuitenkin korjattiin.

Monet tuontipyörät eivät tosin olleet tehtykään korjattaviksi, kaikki eivät alkuunkaan toimiviksi.

Verainen korjasi pyörät alkuaikoina itse, mutta sitten vastuu niistä siirtyi vanhimmalle pojalle, Ismolle. Matti alkoi huoltaa mopoja, mutta kyllä pyörähuoltokin häneltä onnistui ”ihan viime vuosiin saakka”.

- Vanhin poikani oli sitkeä. Tunturin oman mekaanikon kanssa hän otti selvää 7-vaihteisen Shimanon rakenteesta. Mutta sekään ei auttanut, sillä napaan ei saanut varaosia.

Nykyään kaupat korjaavat Matin mukaan vain omia merkkejään, ja varaosien saanti on hankalaa. - Mutta eipä ole varsinaisia korjaamojakaan monia enää.

Liikunta ja ihmissuhteet pitävät pirteänä Matti Veraiselle sattui vakava sairaustapaus, kaatuminen, kolmisen vuotta sitten. Se meni ohi, mutta toi ainakin toistaiseksi mukanaan lääkkeen käytön.

Veraisella on sosiaalinen liikuntaharrastus, joka pitää hänet vireänä. Vaikka hän kertoo muistinsa heikenneen, niin menneitä vuosikymmeniään polkupyörien parissa hän muistelee mielellään. Pyörä on ollut hänelle leiväntuoja. - En ole juuri pyöräillyt enkä pyöräretkiä tehnyt.

Kustaa Merilä on hänelle pyörämiehistä mieleenjäävin, Harkken veljekset myös, ja yrittäjävuosilta Veikko Lamminaho ja Antero Hellberg. Yhden serkuistaan Verainen kertoo asuvan Mietoisissa Merilän sukutilan mailla.

Merilää Matti muistaa moittiakin. - Ennen sotia Ainot ja Oivat ehdittiin tehdä hyvin, mutta sen jälkeen jo maalaamoon vietäessä monet pyöränrungot katkeilivat.

- Helkama otti suuren riskin hankkiessaan Merilän jälkeen Aino- ja Oiva-merkit käyttöönsä.

TEKSTI KALEVI LEPO KUVAT MATTI VERAINEN JA KALEVI LEPO

Pikajalka 14

Mies ja pyörä Olli on vähän alta kolmikymppinen taideteollisen opiskelija.

Parhaiten Olli on tunnettu rakentamastaan haarukattomasta Jopostaan. Seuraavassa Olli itse kertoo projekteistaan.

TEKSTI MIKKO RÅBERG

Jopo Freak

Olen aina pitänyt Jopon kulmikkaasta muotoilusta ja visuaalisten osasien sommittelusta.

Saan itseäni ärsytetyksi helposti jos joku asia vakiintuu kuten polkupyörien muotoilu, polkupyörä on näyttänyt samalta kohta 130 vuotta. Toki on myönnettävä että vallalla oleva polkupyörän muoto on valmistuksen, hinnan ja toimivuuden saralla paras, mutta armottoman tylsä. Aloin syystalvella 2005 pohtimaan autoista tutun napaohjauksen soveltumista polkupyörä käyttöön. Ajattelin aiheen sopivan hienosti jopon mittasuhteisiin.

Jopon massiivisen runkoputken sekä aihioiden hintojen vuoksi päädyin tekemään oman ”joponi” vanhan Fleur Combin rungosta. Sain naapuriltani aihioksi kohtuu hyväkuntoisen yksilön jossa oli jopa juuri hankitut päälikumit. Talven aikana sorvailin pikkuhiljaa olka-akselin, pinnasin etuvanteen rullatuolin ”pikanavalle” ja taivutin etuhaarukka putken.

Projekti oli muutoin jäässä kevääseen asti, kunnes vihdoin toukokuun lopulla sain järjestettyä itselleni viikon paja aikaa.

Leikkasin Fleurista eturungon poikki ja hitsasin siihen uuden kiinteän etuhaarukka putken, alkuperäinen eturunko putki löysi paikkansa ylempää rungosta. Fleurin alkuperäinen pitkä ohjaus akseli putki päätyi hoitamaan ohjauksen apuakselin virkaa. Ohjaustangon kiinnike akselille ei tule enää niin suurta Pikajalka 14

rasitusta joten korvasin sen hennommalla ohjaus akselilla.

Ohjausvarsienpäät ovat auton kallistuksen vakaimien pystyakselien päitä joiden hinta määräsi niiden päätymisen pyörään, mutta ne eivät rakenteellisen jäykkyytensä takia ole optimaalit ja ne on tarkoitus vaihtaa Uniball niveliin. Sisällä suoritetun koeajon jälkeen rohkenin purkaa pyörän maalausta varten, se sai pintaansa Jopomaisen kirkkaan oranssin pulverin.

Dekaalit maalasin pensselillä pinstripe värein.

Käytin Freakkia lähes joka päiväisenä kulkuneuvona ollessani vuoden vaihdossa Slovenian pääkaupungissa Ljubjanassa.

Muutoin lomamatkoillani pyörä on saatettu bongata Barcelonassa saakka, jonne se tuli kyydittyä vuoden 1960 rättisitikkani kyydissä.

Funky Elephant

Aloittaessani opiskelua Lahden muotoiluinstituutissa 2004 huomasin ettei pienessä kaupungissa kannata liikkua autolla joka paikkaan, polkupyörä tuntui luontevalta valinnalta. En voinut kuvitellakkaan itseäni tavallisen polkupyörän päälle, jotain erikoista oli tehtävä.

Elephantin eli Norsun kantava idea oli tehdä erittäin pitkä ja matala mutta vielä ajettava pyörä.

Onnistuin tässä mielestäni kohtuu hyvin, pyörä on alle 80cm korkea ja 3 metriä pitkä, akseliväliä oli lopulta enemmän kuin rättisitikassani! Pyörä tosin ei ollut helpoimmasta päästä ajaa mutta käytin sitä silti menestyksekkäästi päivittäisiin koulumatkoihin jopa talvella! Pyörän ensimmäisessä versiossa oli vanhoista moottoripyöristä tuttu girder tyyppinen mutta joustamaton keula, hylkäsin sen myöhemmin liian tavallisena.

Uudesta keulasta tuli tukevampi kuin vanhasta, jätin toisen puolen haarukasta vain torson. Kysyipä mummeli liikennevaloissa että: ”onko keulan toinenpuoli katkennut?” Tein pyörään pieniä muutoksia koko ajan kun huomasin sen käytössä jotain puutteita tai ongelmia, tässä johtuen en maalannut sitä koskaan. Pintaa peitti pelkästää pulveri lakka. (kuva sivulla 8)

35

Vanhat Velot Vuoden 2008 ajo-ohjelma

Ohjelmassa on tänä vuonna pyöränosien rompetori Mobiliassa, vanhojen polkupyörien kokoontumisajot Retulansaarella ja syysmatka Pietarsaareen.

Museoajoneuvopäivä Mobiliassa

Kokoontumisajot Retulansaareessa

La 7.6. Velot osallistuu kansallisen museoajoneuvopäivän viettoon klo 10-15 tuomalla vanhoja polkupyöriä esille sekä järjestämällä pyörien ja pyöränosien osto-, myynti- ja vaihtotorin Kangasalla sijaitsevassa auto- ja tiemuseo Mobiliassa.

Jos aiot myydä tavaraa, ota viimeistään edellisenä päivänä yhteys Reijo Lehtoseen puh. 050 5317473, varaa 2 eurolla itsellesi paikka. Tervetuloa muutenkin vaan pyörinesi muuten vaan mukaan.

Autoa ei saa myyntipöytämme viereen, joten toivomme, että ainakin isoimmat tavarat tuotaisiin paikalle klo 9.30 mennessä.

Kansallista museoajoneuvopäivää vietetään maassamme muuallakin, katso www.mobilia. fi/. Voit osallistua tapahtumaan vaikkapa omalla kotipihallasi.

Su 3.8. Vanhojen polkupyörien kokoontumisajot Tyrvännön Retulansaarella. Kokoontuminen klo 10.30 Hauhon Alvettulan ja Valkeakosken Tykölän välisellä tiellä (3073) paikassa, joka on Alvettulan suunnalta tultaessa ennen Retulansaaren tienhaaraa ja jonne PälkäneenHämeenlinnan tieltä (57) on noin 2,5 km matka. Paikalla on rastilippu merkkinä tienohessa.

Sonnustautumisen ja lyhyen tilanneselvityksen jälkeen nousemme pyörille klo 11 ja ajelemme opastetusti Retulansaaren Myllymäelle noin 3 km matkan.

Täällä on paikan ja seudun tunteva opas meitä vastassa.

Nautimme kahviossa kahvit. Kuuntelemme johdatuksen paikan nykyisyyteen ja menneisyyteen. Pääsemme oppaan johdolla tutustumaan Ylikartanon museoon ja ajokaluvarastoon.

Kiertelemme jalan ja pyörillä kartanon ja saaren maisemia.

Yhteensä vierailu perillä kestää kolmisen tuntia.

Velojen retkiyhteyshenkilö on K.Lepo puh. 0400 505809.

Retulansaaren verkkosivut www. ylikartano.fi ja www.kulttuuriperintö.fi. Tervetuloa kaikki mukaan!

Ohjeita kokoontumisajoihin osallistumisesta on Pikajalan 1/2002 Huoneentaulussa. Tilaisuudet ovat avoimia muillekin kuin jäsenille. Jäsenmerkit mukaan tapahtumiin. Kauden muunlaisista pyörätapahtumista löytyy tietoa esimerkiksi Pyöräilykuntien verkosto ry:n internetosoitteesta www.poljin.fi.

36

Höstresa Pietarsaareen La-su 27.-28.9. Syysmatka Pietarsaareen. Matka tehdään 27.9. klo 10.06 Helsingistä Ouluun lähtevässä junassa IC 847. Juna saapuu Pännäisiin noin klo 14.40, sieltä on bussiyhteys Pietarsaareen. Muuten ja muualta päin saapuville: Pännäisissä voi liittyä retkikuntaan mukaan.

Majoittumisen jälkeen perillä seuraa tutustumista kaupunkiin, yhteinen illallinen ja kulttuuripitoista ohjelmaa.

Sunnuntaina aamiaisen jälkeen siirrymme lainapyörillä tai vuokrabussissa Alholmaan, Pietarsaaren Moottorimuseoon.

Museo on retkemme pääkohde, ja meille sen esittelee museonjohtaja, vanha velo Pelle Lillkvist.

Museolla saattaa vierähtää toinenkin tunti. Paluuaikataulusta voimme sopia yhdessä illalla, toki kotiin voi palata omankin aikataulun mukaan.

Majoitusjärjestelyn vuoksi matkalle tulee ilmoittautua (nimi, puhelinnumero, miel. sähköposti) 30.8.2008 mennessä Markku Lahtiselle (03) 3771169, markkuwlahtinen(at)gmail. com. Kukin makselee matkantekonsa, majoituksensa ja muut itse, mutta yhdessä sopien ja liikkuen on mahdollista selvitä edullisesti.

Ohjelma varmennetaan ilmoittautuneille syyskuun puoliväliin mennessä. Jos yhdistys päätyy pitämään syyskokouksensa Lillkvistin museolla (selviää myöhemmin), matkasta tiedotetaan jäsenistölle kokouskutsun mukana.

Pellen puhelinnumero on 050 5251234, Pietarsaaren verkkosivut www.jakobstad.fi; junaaikataulut www.vr.fi. Tervetuloa matkalle mukaan toivovat Pelle Lillkvist ja Vanhat Velot.

Pikajalka 14

Summaries

Folk bikes

It is known that do-it-yourself bikes have been made all over the world, but no research is done. National board of antiquities has gathered stories of traditional skills, for instance of the first bicycles in different villages, in 1970’s. Tiina Männistö-Funk (p. 16) has studied these memoirs.

Tens of notices were found about bikes seen 70-80 years earlier. You can guess that the actual amount of folk bikes must have been a lot higher. Tales were told about the builders and their origins, but not about the looks of the bikes. Therefore the writer checked through several local museums to find traces of smith and carpenter made folk bikes, and discovered altogether 25 such bikes in various museums to study the technique of the doit-yourself bike.

Most of the bikes are high wheelers, only five of them are chain driven. Half of the bikes are wooden, half made of iron.

The memoirs told mostly about Pikajalka 14

wooden bikes, so it is assumed that most wooden bikes have vanished in the long run. The front wheel of the wooden high wheelers is normally quite small, around 25”. Many technical details are common in agricultural tools, wagon wheels etc.

Most of the iron bikes are made by professional craftsmen, and often they are made to be sold. The building of a wooden bike was instead a hobby.

The builders were mostly farmers or their sons who wanted to show their skill or to have fun. The product itself was often heavy and hard to use, so it was scarcely regularly used for commuting.

The folk bikes are found along the western and southern coast, but not at all in the east of the country. Local production and private enterprise are still popular in the same areas.

Veteran velocar

Osmo Karttunen (p. 28)has found an old velocar in Eastern Finland. It was built during the

after-war years when velocars were quite popular in the country. Only a few of them survived, due to the heavy plywood structure and second hand bicycle parts that made them hardly maneauverable. This velocar from Liperi is actually the only one so far known still alive.

The velocar was originally used by a war invalid in the 50’s.

It was discovered in the 90’s in a bad condition. After renovation it was used by children for some years until again forgotten under the twigs of a big spruce in the garden.

The velocar is built on steel frame with plywood fairing.

It has two wheels in front and one rear wheel for drive. During the renovation in the 90’s it was painted red and got an Alfa Romeo sign in front. It looks like a convertible roadster.

Renovation

Hanna Tuokila (p 12) explains the procedure of renovating museum bikes for the Velomania exhibition in Tampere. The pictures show the problems that were solved with rust, rubber, missing parts, painting and storing.

The exhibition will be opened till August 3rd. The exhibition and the Velomania-book have won several national prices this spring. It’s really worth visiting.

Pimp your ride

As well as to pimp your car you can pimp your bike. Both the Helsinki Bicycle Expo and Velomania exhibition show pimped and special design bikes. The three wheeled Deadly Mantis (p 8) won the design price in Helsinki. The long forked Jopo on p 35 won a competition last year. The designer student wants to break the rules of tradition.

37

Pyöräpajalta Myydään

Haluan ostaa harvarattaisen takarattaan esim new departureen tai vaikka koko takanavan. Jos löytyy jousivoimalla soiva kilikello, niin sellaisestakin voisin kauppoja hieroa. Vaasalaiset merkit kiinnostaa aina. Puh. 0405504428/ Mikko Helsingissä harrastaja myy: 28 ja 36 reikäisiä Sturmey Archer takanapoja -70 luvun alusta. 3 vaihteiseen Sport Shifter vaihtajia. Öglandin rummullisia etu ja takanapoja. Tsekkiläisiä etunapoja -50 luvulta NOS. Pokelainen 0503816318.

Polkupyörän korjausteline 250 euroa. Rihtauspukki 150 euroa.

Vanhojen polkupyörien uusia osia lähes mitä vain! Poljinkumeja, käytettyjä satuloita, vanteita, lokasuojia, etu- ja

takanapoja, kissansilmiä, kädensijoja, merkkejä, etuhaarukoita, kampia, rattaita, ketjuja, pakettitelineitä, käytettyjä lyhtyjä ja dynamoita ym. Uusi miestenpyörän runko Pyrkijä v. 1937 ja uusi miestenpyörän runko Tunturi 1930-luvulta 170 euroa kappale. Hannu Mattila, p. 09 / 4209080.

Myydään ja ostetaan pyörätarvikkeita ja pyöriä Mobiliassa Velojen rompetorilla museoajoneuvopäivänä 7.6. Ehkä myös Pikajalkoja, velopaitojakin. Katso Vanhojen Velojen ajo-ohjelma 2008.

Ostetaan

sinisillä tai punaisilla raidoilla, punaista sinistä, vihreää kannattaa kysellä 0405504428/ Mikko

Kysytään, vastataan Löydät kesäehtoona pyörätien kupeelta kuvan esittämän pyörän polkimen. Kuinka pystyt siinä paikalla selvittämään, oikeaanko vai vasempaan kampeen poljin kuuluu?

Viime Pikajalassa esitetty härveli on mekaaninen, pyörän etunapaan kiinnitettävä polkupyörän matkamittari, ”kilometerzahler”.

Ertro 584mm 26” vanteita olis myynnissä, pienellä toimitusajalla tosin; vanteet Vaasassa kauppias Espoossa. Eri värejä; valkoista

Mennään eikä meinata

W

altakunnalliset Weteraanikonepäivät Oulaisissa 4.-6.7.2008.

Jo ensimmäisillä Weteraanikonepäivillä oli mukana maamoottoreiden ja traktoreiden lisäksi myös vanhoja autoja, moottoripyöriä, mopedeja ja polkupyöriä, sekä tietenkin rompetori. Vuosi vuodelta tapahtuma on laajentunut ja monipuolistunut.

Oikeastaan tapahtuman nimeä olisi pitänyt muuttaa jo vuosia sitten vastaamaan paremmin sen sisältöä. Olisi parempi puhua Weteraanikone- ja perinnepäivistä, sillä tuo perinteisten käsityötaitojen vaaliminen, työnäytökset, Naiswoiman perinnekokoelmat ym. ovat lisääntyneet vuosi vuodelta, kun tapahtumaa on monipuolistettu ja siihen on haettu uutta sisältöä.

Weteraanikonepäivien kävi-

38

jämäärä on ollut viime vuosina säistä riippuen 15.000 - 20.000 vierasta. Weteraanikonepäivien kävijämäärän perusteella se on ehdottomasti tämän alan suurin tapahtuma Suomessa. EteläSuomen vastaavissa tapahtumissa on parhaimmillaankin päästy vain noin 3.000 vierailijan tasolle. Myös jäsenmäärän perusteella olemme Suomen suurin tämän alan kerho.

Vuosien saatossa kerho on rakentanut omilla varoillaan Oulaisiin myös toiminnallisen perinnekeskuksen, jossa on kahden suuren konehallin lisäksi erillinen hieman pienempi halli voimakoneita varten, sekä lukuisa joukko muita rakennuksia.

Olemme jo nyt sopineet, että tänä vuonna pyrimme saamaan kaikki kaksipyöräiset en-

tistä paremmin esille. Erityisesti polkupyörien esillesaanti on noussut ykkösasiaksi. Olisimme kiitollisia, jos pystyisitte toimittamaan Vanhojen Velojen piiristä vanhaa pyöräkalustoa Weteraanikonepäiville.

Yhteistyöterveisin Pekka Soukka.

A

uranmaan mopedi- ja ajoneuvoharrastajat järjestävät rompetorin 18.5.2008 Auran Nuortentalolla. Lisätietoja Tarmo Niemelä 040 7419 730.

M

uista velotanssit pikkulavoilla joita niitäkin yhä on. Pyörillä pääsee lavojen kupeelle saakka. Pirkkalan Haikanniemen velotansseista saat Guukkeli-haulla tietoa.

Pikajalka 14

Pikajalka 14

39

Vanhojen Velojen flanellinen jäsenpaita á 20 €. Paitaan on kirjailtu yhdistyksen nimi. Paitaa on saatavilla tällä hetkellä kokoja 50-54.

Pikajalan vanhoja numeroita on rajoitetusti saatavilla Reijo Lehtoselta, puh. (03) 2120 468, ja Vapriikista Velomania-näyttelyn ajan á 4 e, 10 e/3 kpl.

Vanhat Velot ry Kuohunharjuntie 234, 36270 Kangasala puh. (03)377 1169

40

Pikajalka 14