Pikajalka 35

Page 1

Vanhatvelot.org

4/2015 6 â‚Ź

1

Leopard, Phillips, Pietari, Inha Pikajalka 35


Ajettua

Sarka-ajoissa Teksti Markku Lahtinen Kuvat Jari Talvela

Sarka-ajoja suosi syksyn kaunein auringonpaiste ja lämmin lokakuun lopun ilma.

Väkeä oli kerääntynyt Vapriikin aukiolle kymmenittäin. Oli isopyörää, tavarapyörää, sinkulaa, vaijeripyörää, retkipyörää, miestenpyörää ja naistenpyörää ihan niin kuin kunnon tapaamisajoissa pitääkin. Ja kaikki osallistujat sonnustautuneina tyylin mukaisiin asuihin. Lehdon Ollillakin oli tavarapyörässään postisäkki, kun kerran Postimuseossa poikettiin. Kyttälän Ilkan loikka isopyöräisen selkään pani monet haukkomaan henkeä. Pääskyn Rauno johdatti joukkoa kohti Kalevaa. Vauhti pidettiin hiljaisena, ja joukko pysyikin hyvin kasassa rauhallisessa liikenteessä aina siihen asti, kun matkanjohtaja poikkesi hakemaan lisää kuulalaakeria, eikä häntä sen koommin nähty. Muu joukko kääntyi jo ennen Kissanmaata takaisinpäin ja suun-

tasi aiempaan tapaan kohti Hatanpäätä, missä tiedettiin Tampereen näkyvän kauneimmasta kulmasta. Hatanpään puistossa saatiinkin tutustua ajajien aarteisiin, postisäkkien saloihin ja Vinhan Antin kertomuksiin Bianchi Centenarion hankinnasta. Malja sille! Kuulalaakeria vain ei kuulunut. Mutta ei se matkantekoa hidastanut. Palailtiin takaisin keskustan suuntaan Laukontorin ja Palatsisillan kautta. Energianpalautusta harrastettiin Finlaysonin alueen saksalaistyylisessä ravintolassa aitosaksalaiseen tyyliin. Sarka-ajot ovat saavuttaneet vankan aseman syksyisessä tyylipyöräilygenressä. Nekin, jotka eivät esteiden vuoksi päässeet paikalle, voivat tutustua tunnelmiin YouTubessa taikasanalla ”Sarka-ajot”. Pikajalka 35

2


Pääkirjoitus

Auton valtakausi on päättymässä

K

aupungit eivät kestä enempää autoja. Kaikki keinot henkilöautoliikennejärjestelmän tehokkuuden parantamiseksi on jo käytetty, eikä tulos ole häävi. On vain hyväksyttävä se tosiseikka, ettei kaupunkien liikenne voi perustua henkilöautoiluun. Alkujaan kaupungit rakennettiin jaloin liikuttaviksi ­­­­– hevosellakin on jalat. Heti teknologian salliessa otettiin käyttöön myös joukkoliikenne, junat ja raitiovaunut. Maailmansotien päätyttyä tekniikan kehitys, nousukausi ja yltiöoptimismi saivat kaupunkisuunnittelijatkin kuvittelemaan, että kaikki voisivat kulkea autolla ja että tästä aiheutuva lisätilan tarve on teknologian keinoin ratkaistavissa. Erehtyivät. Tila muodostui alkuräjähdyksessä 14 miljardia vuotta sitten, eikä lisää tehdä, siksi sitä ei sovi tuhlata. Varsinkaan kaupungeissa ei tilaa ole tuhlattavaksi. Suurkaupungeissa mm. Yhdysvaltojen länsirannikolla kokeiltiin autoilun edistämistä liikenneväyliä leventämällä. Sama tauti levisi 60-luvulla kaikkialle, onneksi tuo hulluus on jo paranemaan päin. Nopeaksi tarkoitettu autoliikenne vaati valtavasti tilaa ja lopulta kaupunkien keskustoissa moottoriteitä rakennettiin moneen kerrokseen. Siitä huolimatta tuloksena oli liikenneväylien täyttyminen ja ruuhkat. Se, että autoliikenne ei kaikesta yrittämisestä huolimatta toimi, ei sinällään ole ongelma, vaan se että autoilun priorisointi on tehnyt pyöräilystä ja joukkoliikenteestäkin kankeaa ja henkilöautoliikenteelle alisteista. Etelä-Euroopan ahtaissa kaupungeissa oli pakko soveltaa. Nopean autoliikenteen vaatimaa tilaa ei ollut, joten oli pakko pitää ajoneuvot ja nopeudet pieninä. Parasta kaupunkisuunnittelua noilla alueilla oli keskiaikana mitoitetut ahtaat kadut, joilla ei yksinkertaisesti mahtunut ajelemaan autolla, eikä ainakaan suurilla nopeuksilla. Tämä teki kaduista viihtyisiä ja rauhallisia ja kävely säilyi ensisijaisena kulkumuotona.

N

ykyisin edistyneimmät kaupunkisuunnittelijat ratkovat kaupunkikeskustojen liikennesolmuja ottamalla mallia keskiaikaisista kaupungeista. Groningenissa Hollannissa autoliikenne kierrätetään kaupungin keskustan ympäri. Keskustan toiselle puolelle päästäkseen pitää autolla ajaa ulos keskustasta kehätielle, kiertää toiselle puolen kaupunkia ja palata sieltä hidasta yksisuuntaista pistotietä takaisin keskustaan. Pyörällä ja jopa kävellen pääsee suoraan ja perille paljon nopeammin. Kaupunkiin voi toki tulla myös autolla, mutta auto ei missään olosuhteissa ole ainakaan nopein kulkuneuvo. Autoilua ei siis ole tarvinnut kieltää, vaan se on luonnostaan vähentynyt, koska siitä on tullut hidas tapa siirtyä paikasta toiseen. Silti, jos on oikeasti tarve kuljetella painavia tai isoja tavaroita, sen voi tehdä autolla ­­­­– hitaasti, mutta kuitenkin. Muualta Groningeniin saapuvien autojen määrää on vähennetty siirtämällä kaikki parkkitilat liityntäpysäköinteihin kaupunkikeskustan ulkopuolelle. Mainiosti voi silti tulla kaupunkiin autollakin, purkaa kuorman perille ja viedä auton parkkiin kaupungin ulkopuolelle. Keskellä kaupunkiakin voi siis autoilla ja liikkua mm. jakeluautolla, eikä kaupungissa asuvienkaan tarvitse olla autottomia. Häiritsevä ja tilaa vievä autoliikenne on vähäistä, koska kaupungin läpi ei pääse autolla. Lähes kaikki ihmisten liikkuminen on ylivoimaisen nopeusedun takia lihasvoimaista tai joukkoliikennettä. Pyöräily todellakin pääsee näyttämään kyntensä liikennevälineenä. Suomalaiset kaupungit kasvoivat vasta autoliikenteen aikaan. Katutila oli puurakentamiseen liittyvän tulipalovaaran takia mitoitettu väljäksi ja se ehdittiin lähes sadan vuoden aikana täyttämään autoilla, melulla ja pölyllä. Nyt Groningenin mallin mukaan autoilua ollaan siirtämässä pois keskustasta, sen ympärille, jopa maan alle. Helsingin Hämeentielle suunnitellaan taas pyöräkaistoja. Sanoin taas, sillä ensimmäisen kerran Hämeentien pyöräkaistat piirrettiin vuonna 1937 kantakaupungin pyörätiesuunnitelmaan<http://www.hs.fi/kaupunki/a1369536950200>. Tuosta tulee kohta kuluneeksi 80 vuotta, mutta on hauska nähdä, että pyöräily on taas palaamassa kaupunkiliikenteen ytimeen pitkän auton valtakauden jälkeen. Jori Montonen päätoimittaja

3

Pikajalka 35


Pikajalka 4/2015 2

Ajettua

3 Pääkirjoitus 5

Todellisia tarinoita

6 Summaries 7

Ulkomaiden velot

10 Luettua 11

Leopard, maantiekilpapyörä

Olli Jokinen onnistui nettifoorumilta hankkimaan nuoruutensa haaveen, tamperelaisen täysiverisen kilpapyörän. Sen remontista kehkeytyi mainio esimerkki vertaistuen käyttämisestä omien taitojen puutteiden paikkaamiseen. Nyt Leopard on eho.

18

Liikkuva suutarinverstas

24

Pyöräseura oikoo pinttymiä

Esa Aallas on käynyt itärajan takana tutustumassa aktiiviseen pyöräilyharrastukseen. Pietarilaiset ovatkin mainioita käyttämään hyväksi polkupyörän kaikkia etuja.

27

Ketterästi polki vaari

Harri Savola on löytänyt kuvia vaarinsa kilpapyöräuralta.

28 Taittoambulanssi Ilkka Kyttälä kertoo tarinan muusikon pyörästä.

29 Kerhokuulumisia 30 Satularepusta 31 Huoneentaulu

Suomessa suutarit ovat tottuneet odottamaan asiakkaita verstaissaan. Italiassa täytyy olla aktiivisempi.

19

My Phillips

Jussi Suomala sai isältään kouluun mennessään käytetyn urheilupyörän. Se ehti kokea monta trendiä ja metamorfoosia ennen kuin asettui taas vanhaan muotoonsa ja käyttöönsä. Mutta urheilullisessa käytössä pyörä on ollut aina.

Kansi: Reginan takapakka alkuperäisessä asussaan. Olli Jokisen kuva Leopardin kunnnostuksesta. Kuva oik. Neulegraffitit ovat iskeneet polkupyöriinkin. Viehättävä kulkupeli Balkanilta. Kuva Juha Mäkinen. Takakansi: Lasten Oma kirja, 1924.

PIKAJALKA on pyörävanhusten äänenkannattaja, joka ilmestyy neljästi vuodessa. ISSN 1457-5566 15. vuosikerta nro 35 KUSTANTAJA: Vanhat Velot ry INTERNET: www.vanhatvelot.org PANKKIYHTEYS: FI3180001670851881. JÄSENYYS Seuran jäseneksi voi ilmoittautua s-postillla mr (at) sci.fi tai puh. 040 550 4428 jäsenmaksu 25 e sisältää pikajalan tilausmaksun PAINOS: 300 kpl PAINOPAIKKA: Keuruskopio, Keuruu IRTONUMERO: 6 euroa esim. Mobiliasta tai Vehoniemeltä. Jäsenille lisänumerot 4 e. VUOSITILAUS 20 euroa. TOIMITUS PÄÄTOIMITTAJA: Jori Montonen, Kulmakatu 37, 33 500 Tampere, jori.montonen@tut.fi, Puh. 0400 965049 TOIMITUSSIHTEERI: Marko Eriksson ART DIRECTOR: Markku Lahtinen TOIMITUSKUNTA: Risto Lehto, Mikko Råberg (talous) LEHTI ILMESTYY SEURAAVAN KERRAN: 1/2016 maaliskuu, aineiston jättö 10.2.2016, 2/2016 toukokuu, aineiston jättö 10.4.2016 MATERIAALI: Lähetä julkaistavaksi tarkoitettu materiaali osoitteeseen markkuwlahtinen (at) gmail.com. Sähköinen materiaali mieluiten .rtf ja .doc (teksti) ja kuvat aina erikseen .jpg -muodoissa. Lehti ei vastaa yksittäisten kirjoittajien näkemyksistä ILMOITUKSET: Pikkuilmoitukset maksuttomia jäsenille. Pikajalka 35 4 Takasivu 150€, muut ilmoitukset sopimuksen mukaan.


Todellisia tarinoita

Ehtiminen

Teksti │August Hokkanen

H. linna 31.8.1946 Janne veli Näin myöhään on jäänyt se paketin lähettäminen. On ollut tässä yhtä ja toista estettä. Mutta ajattelin, että kaipa ne vieläkin kelpaa. Siitä on jo taas viikkoja vierähtänyt, kun lähdin sieltä. Se minun junaan pääsemiseni muodostuikin ramaattiseksi. En voinut sitä ensinkään siellä sellaiseksi kuvitella, miksi se muodostui. Asia oli kaikessa lyhykäisyydessään seuraava. Kun lähdin sieltä ajelemaan Vaajakoskea kohti, niin oli olosuhteet mitä myönteisimmät. Ilma oli kaunis ja niin ollen hyvä keli. Ja mieli-ala keveä ja reipas. Näissä oloissa matka edistyi hyvin, joten tulin verrattain hyvissä ajoin Vaajakoskille. Se taisi olla siinä 20.30 klo. Ajattelin, että kun on näin runsaasti aikaa, niin on turha mennä heti asemalle, on parasta mennä ruokalaan syömään ja lepäämään ja niin teinkin. Söin sitten kaikessa rauhassa, enkä pitänyt kiirettä. Lähdin sieltä vasta vähän ennen puolta kymmentä ja kuljin verkalleen asemalle, sillä junanhan piti lähteä minun laskelmani mukaan vasta siinä kymmenen nurkilla. Mitä ollakkaan, kun saavuin sinne, sain kauhukseni kuulla, että moottorijuna oli juuri lähtenyt sieltä ja juna lähtisi J.kylästä tasan kymmeneltä ja minulla oli enää runsas puoli tuntia käytettävänä. Nyt

5

Pikajalka 35

olivat hyvät neuvot tarpeen. Ajattelin jo jättää huomiseen koko menon mutta sitten kuitenkin tein päätöksen yrittää. Laitoin kaikki yhden kortin varaan ja aloin hurjan ajon, minkä suinkin sen kuorman kanssa pääsin. Jännityksellä seurasin matkan kehittymistä ja ajan kulumista. Kellon viisarit näyttivät kulkevan niin pelottavan nopeasti eteenpäin. Siinä vauhdissa uhkasi tulla joku onnettomuuskin väistäessäni erästä henkilöä tiellä, jolloin meinasin kadottaa tasapainoni ja suistua tienoheen, mutta kaikeksi onneksi sain sen kuitenkin viimehetkessä vältettyä. Kun pääsin Kaupungin kadulle, alkoi taas kiusallinen tilanne, kun se talkkunapussi oli siinä kassissa päällä päin ja siinä katukivien tärinässä se ei meinannut millään pysyä siinä. Minun täytyi näin ollen toisella kädellä pidellä talkkuna pussia ja toisella kädellä ohjata pyörää. Se pussi rupesi hajoamaankin ja jauhot alkoivat pöllytä pitkin katua, mutta kaikeksi onneksi loppui vihdoinkin matka. Olin Jyväskylän asemahuoneen edustalla, mutta minun kelloni osoitti jo olevan tasan kymmenen, joka oli viisi minuuttia edellä. Viisi minuuttia minulla oli siis aikaa saada pyöräni pakaasiin ja ostaa matkalippu. Sieppasin siis pyöräni ja ryntäsin sen kanssa

ovesta sisään. Mutta kun takatelineelle oli sidottu monia paketteja niin revin mielipuolen raivolla niitä irti, sillä minulla ei ollut enää aikaa aukoilla solmuja ja sitten ojensin sen pyörän narujen riippuessa junamiehelle, jonka jälkeen juoksin piletti luukulle lippua saamaan, mutta sielläkin oli pitkä jono ja juna vislasi jo. Nyt ei ollut minulla enää aikaa odottaa vaan riensin jonon etupäähän työntäen rahat myyjän eteen ja huusin: Pian tänne yksi H.linnan lippu, juna jättää. Niin sain lippuni ja nyt kiireessä paketit mukaan ja ulos. Juna oli jo liikkeellä ja minä hyppäsin liikkeellä olevan junan portaille. Siitä sitten hivuttauduin vähitellen sisään. Olin likomärkä ja äärimmäisen uupunut. Hurja ajo ja siihen liittyvä hermojännitys olivat vieneet voimat. Mutta olinhan nyt kuitenkin ehtinyt junaan. Huohotin kauan aikaa tässä täpötäydessä junassa, ennenkuin selvisin niin paljon, että rupesin järjestelemään tavaroitani ja itselleni jotain kolkkaa etsimään. Tätä kirjoittaessa onkin paperi kulunut loppuun, joten täytyy lopettaa tämä kirje. Hyvin sittenkin kaikki meni. Ei tullut mitään onnettomuutta ja täällä olemme maistelleet ja kehuneet niitä talkkunoita, jotka olin suurella vaivalla tänne saanut.

Kirjoitttaja (kuvassa oikealla) oli lahtelainen kauppias, jonka perilliset ovat antaneet tekstin hyväntahtoisesti Pikajalan käyttöön.


Summaries Translation Tiina Alestalo

Leopard – the Finnish Elite Road Bike Restored

Not many road racing bicycles have been made in Finland. Leopard, made by Tauno Lönnqvist’s bicycle shop in Tampere, is a true rarity, a racer to the bone, assembled of Italian tubes in Finland. Leapard had a race team of its own at the end of the 1970s. Olli Jokinen speaks on pp. 11 – 16 about how he used to dream of a Leapard, standing behind a shop window of a bicycle store. A couple of years ago he managed to get a bike that matched his size, though in a poor state. It had probably belonged to Asta Forsell who rode it in Finland’s national team. The restoration was a slow but careful process. To finish the frame he needed to fix rusty spots, put on decals and a light layer of paint and varnish. The decals resisted paint, but the problem was solved with instant glue. Nearly all of the original Campagnolo components were usable after clean-up. Only the gear levers and the Cinelli stem needed replacing. Instead of old tubular wheels, clincher wheels with Mavic rims and Record hubs were assembled of parts typical of the time. For the rear casette he found an old Regina whose chirp brings memories to Jokinen’s mind. As is customary, Jokinen chose the interfaces to his taste. Leather seat, brake hoods, and pedal straps need a lot of time and riding to get an antique look and feel. Cooperation and mutual aid with an internet community (yksivaihde.net) was essential for a succesful restoration project. Both component and competence shortages were solved mostly thanks to peer support.

My Phillips

A couple of years back, Jussi Suomala’s heart jumped when he saw a Phillips Sport Tourer hung on a farm museum wall. The bike was just like the one he’d gotten from his father at the end of the 1940s: drop handlebars, narrow saddle and saddle bag – a fine vehicle. Jussi explains on pp. 19 – 23 how his father had bought the bike second-hand in the thirties. As a young gymnastics teacher, his father had ridden the bike between three schools, two sports grounds and home, his briefcase folded neatly over the top tube. When the wars were over, he needed a rack for carrying his firstborn daughter. The horns were turned upward and brake levers removed – he had, after all, also installed a coaster brake. As a little man, Jussi himself got to sit over the handlebar. There’s also a story about Jussi’s father catching him from suspenders after a sudden braking, then pulling him back on his ‘seat’. Entering school, Jussi’s sister got a brand new ladies’ Raleigh, but Jussi had to do with father’s old Phillips. He got to know it thoroughly by taking it down to pieces and putting them back together. The tools and components didn’t always fit back as expected, but luckily there were already good bike shops in Helsinki, Karunka and Fillarikellari, which helped Jussi develop a sense of bike maintenance. From repair and maintenance started adding on equipment. Phillips gets a Simplex shift and accessories, wheels are fixed with shiny finger nuts, and the rack has to go. Sister’s Raleigh works as a model for further rearmament.

Soon the bike has brake levers and rim brakes, mirrors on both sides, mudguards, father’s old lamp, and looks like a Harley-Davidson. The final touch comes with a pennant on a string, and the bike is aptly christened Jussi’s Christmas tree. The downside is you can no longer cruise at speed. Soon enough, a new recreation started. Bikes were ridden like motorcycles in Helsinki’s waterfront forests, in pits and mud. Jussi’s bike needed readjusting: all extra had to go. Mudguards were clipped, drop bars exchanged to a V bar made of water pipe, and the final touch came with a silver paint over the frame. But then, Finnish motor cyclists started making a name in TT races, and the bike went through another metamorphosis. Old paint off and reflection red on; new aluminum mud guards were trimmed, water pipe bent downward and shortened, and the bike got new brake levers and rubber handgrips. Boys rode the streets of Helsinki in crops, at speed, without cars on the way, at times chasing each other and at times taking off on a longer ride towards Porvoo. In the sixties, the Phillips underwent one more transformation: all the usual equipment, including a baby seat in the handlebar, was reattached. The wheel had come full circle. Pikajalka 35

6


Ulkomaiden velot

Teksti ja kuvat │Markku Lahtinen

Yötä päivää radan ympäri Belgia on kilpapyöräilymaa. Siellä ei kukoista pelkästään maantiepyöräily vaan belgialaiset ovat innokkaita myös meillä tuntemattomampien lajien parissa. Sekä rata-ajot että cyclocross keräävät suuria katsomoita.

Tunnelmaa täydessä salissa. Radan sisälle ovat ahtautuneet niin ajajat pyörineen kuin iso osa yleisöä ja kierroslaskijat, joiden työ vaatii tarkkuutta ja asiantuntemusta.

7

Pikajalka 35

Pikajalka lähetti toimittajansa tutustumaan Gentin kuuden päivän ajoihin marraskuun lopulla. Samaan aikaan ajettiin Pohjanmeren rannalla cyclocrossin maailmancupin osakilpailu, josta lehdistö sai vielä suuremmat otsikot, kun kansakunnan sankari Sven Nys nousi taas podiumin korkeimmalle pallille. Mutta syytä oli juhliin kuuden päivän ajoissakin. Tällä kaudella kuuden päivän ajojen sarja alkoi Lontoosta, joka ei ole aikoihin ollut mukana. Olympialaisiin valmistuneen Lontoon uuden velodromin ja brittien suurmenestysten jälkeen uskottiin ajojen saavuttavan taloudellista menestystä Lontoossakin. Muita vuosittaisia kisapaikkakuntia ovat Kööpenhamina, Rotterdam, Bremen, Berliini ja Zürich. On yllättävää, että Sveitsissäkin on ollut monia menestyksekkäitä rata-ajajia, kuten Bruno Risi.


Yllä ja vieressä. Gent on pyöräilykaupunki. Laaja kirjo pyöriä on näkyvillä joka puolella – niin vanhoja veloja ja tavarapyöriäkin. Paikallismuseoon oli juhlan kunniaksi rakennettu suuri näyttely kuuden päivän ajojen historiasta. Kuvissa pyöriä ja julisteita eri vuosikymmeniltä. Museon kahvilassa oli alan rekvisiittaa ja erinomainen tunnelma. Ajojen kunniaksi myös monet näyteikkunat oli somistettu kuuden päivän ajojen teemaan. Kiertotalous on tullut myös pyöräkauppaan. Vanhoja kunnostettuja ja maalattuja kilpapyörän runkoja oli tarjolla runsaasti. Myös vanhaa varastoa antiikkisia osia kuten Ideale-satuloita.

Ensimmäinen velodromi rakennettiin Birminghamiin 1875. Englannista hullutus levisi Yhdysvaltoihin ja sitä kautta Euroopan mantereelle 1900 alussa. Gentissä pidettiin ensimmäiset kuuden päivän ajot 1922. Ensimmäiset velodromit olivat hiekkapintaisia avoratoja, joita saattoi käyttää myös hevosurheiluun. Isopyöräisiä eivät kavionjäljet niinkään haitanneet.

Merckx ja Sercu

Gentiin rakennettiin ensimmäinen velodromi vuonna 1892. 1930-luvulla Belgiassa oli vähintään yksi velodromi 208 kaupungissa. Nykyään useimmista on jäljellä vain kadunnimikyltti Velodroomstraat, jos sitäkään. Velodromien rakentaminen edellytti erityistä taitoa, ja belgialaisesta Apostelin suvusta tulikin alan suuNizzan velodromin osake 1920-luvulta. Näillä kerättiin rahaa rakennuskassaan. Belgialaisen Apostelin sukuyrityksen tehtäväksi tuli velodromin rakentaminen. Osakekirja on löytynyt Tampereelta keräilytapahtumasta. Olutpullon etiketti muistuttaa, että Eddy Merckx ajoi Moltenin tallissa. Pikajalka 35

8


ri tekijä. Apostel aloitti uransa 1907 ja rakensi ratoja Belgiaan myös mm. Ranskaan ja Monacoon. Gentin sisävelodromin Apostel rakensi 1922. Tämä vanha Kuipke-nimen saanut rata tuhoutui tulipalossa 1960-luvun alussa, ja uusi Kuipke valmistui saksalaisen arkkitehti Schürmannin suunnitelmia mukaan 1965. Niin uusi kuin vanhakin rata ovat olleet tunnettuja lyhyydestään (166 metriä), jyrkkyydestään ja nopeudestaan. Belgialaisten suurimmat pyöräilysankarit ovat olleet Eddy Merckx ja Patrick Sercu, jolla on enemmän kuuden päivän ajon voittoja kuin kellään muulla, yli 80. Sercu ja Merckx ajoivat muutaman kerran parina, eikä kilpailijoille silloin jäänyt juuri sanan sijaa. Tänä vuonna Gentissä juhlittiin uuden Kuipken 50-vuotisjuhlia ja Gentin kuuden päivän ajojen 90. kertaa. Kisat olivat loppuunmyydyt niinä kolmena päivänä, jolloin toimituskuntamme oli paikalla. Tunnelma oli sen mukainen, eivätkä Brysselin kuumana käyneet terroristiongelmat näkyneet kisoissa mitenkään. Tuhannet ihmiset olivat täysin sydämin mukana ajoissa ja hurrasivat suosikeilleen

9

Pikajalka 35

villisti. Ja syytä hurraamiseen olikin usein, vaikka radalla oli ajajia myös Hollannista, Tanskasta, Sveitsistä, Englannista, Tshekistä ja Saksasta.

Monipuolinen tapahtuma

Alun alkaen kuuden päivän ajoissa ajettiin kuusi päivää yhtä soittoa ja seitsemäntenä levättiin niin kuin kirjassa sanotaan. 1800-luvun lopulla määrättiin, ettei päivässä yksi ajaja saa ajaa 12 tuntia pitempään. Tämä johti kahden hengen joukkueajoon: toinen lepäsi sillä välin kun toinen ajoi, mutta radalla oli nähtävää kellon ympäri. Kuuden päivän ajoista tulikin kovapalkkainen ammattiurheilulaji, jonka sankarit ansaitsivat 1920-luvulla Yhdysvalloissa enemmän kuin sen aikainen koripallojoukkue yhteensä. Hyvin ansaitsivat myös vedonlyönnin välittäjät. Niinpä 1930-luvun Saksassa Adolf Hitler kielsi lajin, koska se oli juutalaisille erinomainen bisnes. Laji kuihtuikin sitten joksikin aikaa. Tämän päivän kuuden päivän ajot on toisenlainen spektaakkeli. Monilla paikkakunnilla siihen kuuluu runsas musiikkitarjonta, kauneuskilpailuja, paljon olutta ja makkaraa, mutta myös lasten päivä, jolloin perheitä

houkutellaan mukaan. Gentissä urheilulla on selvästi suurempi osuus kuin muualla. Paikkakunnan perinteiden mukaisesti radan sisällä seisomakatsomossa on paras tunnelma, vaikka näkyvyys on kehno. Enää ei ajeta kellon ympäri, vaikka kuutena päivänä ajetaankin. Joka ilta ajoja on 6–8 tuntia, ja välillä radalle pääsevät mutkin kuin parit. Lajeina on pariajon eli madisonin lisäksi sprinttiä, pudotusajoa ja pisteajoa, ja välillä radalla on myös naisia ja nuoria. Huimaavinta on kuitenkin derny, jossa kilpailijat seuraavat edeltäjämopoja huimalla vauhdilla. Nopeus nousee 70–80 kilometriin tunnissa. Ahtaalla ja jyrkällä radalla se edellyttää paitsi rämäpäisyyttä, myös varovaisuutta ja toisten huomioon ottamista. Vahinkoja sattuu silti harvoin, yleensä vain jos rengas räjähtää. Tämän vuoden sankareiksi nousivat Gentin oma mies Iljo Keisse ja tanskalainen Michael Mörkov, jotka ratkaisivat hyvin tiukan kisan viimeisen lajin muutaman viimeisen kierroksen aikana, tosin suvereenilla näytöksellä. Katsomo kiitti seisaallaan mylvimällä.


Luettua I. K. Inhaa enemmän on tänä vuonna juhlittu hänen koulutoveriaan Jean Sibeliusta. Mutta Inhakin on saanut osansa huomiosta. Häntä on juhlittu virtolaisena, valokuvaajana ja pyöräilijänä. Hänen ristiriitainen hahmonsa on saanut kirjailijatkin pohtimaan luovan persoonan eri puolia.

Maria Renforsin totuus

Jokunen vuosi sitten ilmestynyt Eeva-Kaarina Arosen esikoisromaani herätti huomiota persoonallisella kerrontatavallaan. Teos toi esiin useitakin mielenkiintoisia hahmoja. Nimisankari oli kajaanilaisen kulttuurisuvun vesa, joka oli sukupuolisovinnaisuuksien vastaisesti innokas kalastaja ja tunnettu perhonsitoja, mutta myös valokuvaaja. Romaanihamo I. K. Inha poikkeaa Kajaaniin tapaamaan kollegaansa mennessään valokuvaamaan Vienan Karjalaa. Hän saa mukaan Maria Renforsin, ja he poimivat seuraansa vielä kuusamolaisen herran ja uhtualaisen kauppamiehen. Miehet ovat Marian lailla innokkaita perhokalastajia. Maria tuntee vetoa kaimilempiin, mutta heidän luonteiden ja käytöksen erot tulevat pian selviksi. Inha tallentaa tilanteita, näkymiä ja tapahtumia sekä silmillään että kamerallaan. Hän on luonteeltaan tarkkailija, ei päähenkilö, ja hänen tehtäväkseen jää auttaa Maria selviytymään tukalaksi käyvästä kevätretkestä.

Intoilija

Panu Rajalan tämänvuotinen romaani valittiin Finlandia-palkintoehdokkaaksi, mikä innoitti kriitikotkin tutkimaan teosta hieman tarkemmin. Toisaalta kuultiin kehuja, kuinka taitavasti Rajala oli asettunut Inhan pääkopan sisään ja kertoili ryhtymyksistään vauhdikkaasti ja ruoti oman persoonansa rajallisuutta, toisaalta taas kiinnitettiin huomiota siihen, että tekstistä suuri osa oli lähes suoraa lainausta Inhan kirjoituksista, ilman merkintöjä lainauksesta.

Romaani on hyvä kokonaiskuvaus Inhan monista toimista ja aikaansaannoksista. Se on tekstinä luontevaa ja sopivasti vanhahtavaa ja siten uskottavaa. Inhan tekemiset koulupoikana, pyörien maahantuojana, toimittajana, valokuvaajana ja kääntäjänä tulevat hyvin esiin. Samoin kirjasta välittyy hänen vaikeutensa saada luotettavaa kontaktia muihin ihmisiin kuin lähisukulaisiin. Motivaatiot näin moniin askareisiin ja ongelmiin jäävät kuitenkin pääosin selvittämättä. Rajalan kirjassa on pitkä kuvaus Saksan, Böömin, Sveitsin ja Ranskan pyöräretkestä, mutta lähdeluettelossa ei lainkaan mainita Inhan lehtiin kirjoittelemia kuvauksia tai Vanhojen Velojen kustantamaa teosta Muistelmia Polkupyöräretkeltäni. Kuitenkin monikymmensivuinen kuvaus on sanasta sanaan Inhan tekstiä, tosin välistä lyhennettynä. Kustantaja korostaa sitä, että Inhan tekstillä ei ole enää tekijänoikeuksia. Mutta sulatettaisiinko sitä, että Rajala panisi Seitsemän veljestä julki oman nimensä alla?

Inhan pyöränjäljillä

Muistelmia polkupyöräretkiltäni ilmestyi tekn. lis. Mikko Kylliäisen toimittamana v. 2009, ja se sai innostuneen vastaanoton pyöräilijöiden ja lukuisien Inha-harrastajien keskuudesta. Hiljattain Kylliäinen oli kertomassa teoksen taustoista Kangasalan kirjakahvilassa, missä hän selvitti myös syitä, miksi Inha päätti niin nuorena lähteä niinkin haastavalle retkelle kuin pitkälle Euroopan matkalle – josta olisi tullut vielä paljon pitempi, jos hän olisi saanut veljeltään luvatut rahat Sveitsiin. Pikajalka 35

10


I. K. Inha 150 vuotta

Reinin kanava Strasbourgin ja Baselin välillä. Tämän kanavan vartta Inha pyöräili 130 vuotta sitten 20-vuotiaana.

Inha oli kouluikäisenä hyvin kiinnostunut maantieteestä, matkailusta ja luonnosta, mikä selittää myös hänen myöhemmät toimitus- ja käännöstyönsä, karttakirjat, tietosanakirjat ja Ernest Thomson Setonin eläinkirjojen suomennokset. Lainausmerkintöjen mukaan hän lainasi koulun kirjastosta ahkerasti nimenomaan matkailua ja maantiedettä käsitteleviä teoksia. Hän oli kiinnostunut vieraista maista ja löytöretkeilijöistä. 1800-luvun loppu olikin tältä osin hyvää aikaa. Inhan ajatus pitkästä pyöräretkestä oli uraa uurtava. Thomas Stevens oli pyöräillyt Yhdysvaltain halki 1884, vain pari vuotta aiemmin, ja hän jatkoi matkaansa sitten maailman ympäri parin seuraavan vuoden kuluessa. Vaikka Inhalla ei tiettävästi ollut tavoitteena ihan näin pitkä reissu, hänen tavoitteensa olivat kuitenkin korkealla ja pyrkimys suuriin saavutuksiin näkyvillä. Pikajalan toimituskunta käväisi keväällä testaamassa Inhan retken takasuoraa. Sen jälkeen, kun rahat olivat loppuneet, Inha ajoi vaivojaan säästämättä, mutta rahaa pantaten huimaa kyytiä Sveitsistä pohjoiseen. Noin 160 kilometrin matka Baselista Strasbourgiin taittui päivässä. Reitti oli kohtuullisen suora ja kulki hiljattain kaivetun Reinin kanavan vartta. Toimituskunta kulutti hieman pitempään matkaan Freiburgista Colmarin kautta Strasbourgiin kolmessa päivässä uusilla retkipyörillä. Sillä matkalla ei rahaa säästetty, mutta ei vaivojakaan, sillä reitti kulki pitkin Alsacen viinialueen mäkiä ylös ja alas. - ML 11

Pikajalka 35

Maria Renfors oppi Englannissa sitomaan perhoja. Hän toi taidon mukanaan Suomeen ja levitti sitä pitkin Kainuuta. Kuvassa Maria Renforsille nimetty lohiperho, jonka on sitonut Jukka Nissinen.


LEOPARD

maajoukkuemaantiekilpapyörä Teksti ja kuvat I Olli Jokinen

Haaveilua

Nuorena opiskelijana 1970-luvun lopulla Tampereella minulla oli tapana käydä Tauno Lönnqvistin verstaalla hankkimassa osia pyörääni. Ihailin hänen rakentamiaan hienoja sinisiä Leopardeja ja ajattelin, että minulla ei ole ikinä varaa noin hienoon pyörään. Teinkin sitten silloiset Itä-Euroopan pyöräretkeni valmistujaislahjaksi saamallani Mercier-retkipyörällä. Leopard jäi kuitenkin kummittelemaan mieleeni.

Löytyminen

Pyörä ostohetkellä ajokelvottomassa kunnossa.

Kesällä 2013 huomasin netissä Leopardin raadon. Olin työpaikan vaihtumisen vuoksi vähissä rahoissa ja 600 euroa tuntui silloin liian isolta summalta. Sain kuitenkin sovittua pyörän myyjän, Yksivaihteen ”Sepe84:n” kanssa osamaksukaupasta. Joidenkin mielestä tuo summa 1970-luvun maantiekilpapyörän irvikuvasta on aivan liikaa, koska marketista sillä summalla saa

parikin toimivaa pyörää. Kysymyksessä oli kuitenkin Columbuksen putkesta tehty maajoukkuekilpapyörä Campagnolon osasarjalla. Tein mielestäni loistokaupat. Hinta määriteltiin oikeudenmukaisesti osien summana Velobasen keskihintojen perusteella, mutta pyörän arvo minulle olikin henkisellä asteikolla paljon suurempi.

Ensimmäinen käyttäjä

Saatuani pyörän soittelin Tauno Lönnqvistille ja yritin vähän kysellä pyörän historiaa. Erilaisten mittatietojen perusteella hän arveli, että pyörä on aikoinaan tehty Asta Forsellille, takavuosien maajoukkuetasoiselle pyöräilijälle. Lähetin pyörän kuvan myös hänelle ja hän piti mahdollisena sitä, että pyörä on hänen vanha pyöränsä. Ihan täyttä varmuutta asiaan ei ole, mutta tietenkin minä pidän pyörää vuorenvarmasti Asta Forsellin pyöränä. Pikajalka 35

12


Korjattu pyörän runko ja tarroituksia.

Purkaminen ja toinen osasarja

Hankin pyörään ammattilaismielessä loppuunajetut kiekot ja vähän huolsin pyörää. Tein muutamia koeajoja ja todettuani pyörän itselleni sopivaksi purin sen osiin restaurointia varten. Hankin myös toisen Campagnolo-osasarjan (kun tuli edullisesti eteen) siltä varalta, että jokin osa osoittautuu kunnostuksessa liian huonokuntoiseksi. Hyvistä osasarjakaupoista suuret kiitokset Monivaihteen Markolle.

Rungon kunnostus

Sitten tuli tauko. Aloin jännittää rungon kunnostusta. Olen äärimmäisen kärsimätön yksitoikkoisissa tehtävissä, siis myös hiomisessa. Pohdin myös pitkään rungon kunnostuksen filosofiaa. Päädyin ruostepilkkujen hiontaan, pohjamaalaukseen ja kevyeen ylivetoon uudella spraymaalilla. Se tapahtui 2015 keväällä. Tismalleen oikeansävyisen ja oikealla tavalla hieman kimaltelevan värin sain Decoväristä. Leopard-tekstitarrat piirsi ”Samuli.S” Yksivaihteelta ja Columbuksen tarran sain australialaiselta Cyclomondolta. Lopuksi lakkasin koko komeuden. Australiasta hankittu Columbus-tarra, pieni tärkeä yksityiskohta. Jostain syystä alkuperäinen tarra oli ranskankielinen. Rungon kunnostuksessa oli mennä hermot ihan eri kohdassa kuin olin luullut. Hionta olikin yllättävän helppo operaatio. Sen sijaan tarrafirman käyttämä materiaali ja hankkimani pintalakka eivät olleet yhteensopivia. Lakka käpristi tarramateriaalia niin voimakkaasti, että liima ei pitänyt ja kirjainten kulmat 13

Pikajalka 35

nousivat ylös. Nyt tarvittiin sitä puuttuvaa kärsivällisyyttä. Liimasin pikaliimalla yksitellen kirjainten kulmat runkoon ja suihkuttelin toisen merkkistä lakkaa päälle. Homma onnistui.

Kokoaminen

Ainoa osa, joka ihan kunnolla hajosi, oli Cinellin A1 -stemmi. Ohjaustangon kiristysruuvia aukaistessani syntyi ruuvin reiän reunaan kunnon halkeama. Stemmistä tuli siis käyttökelvoton. Onneksi Yksivaihteen ”Terolta” löytyi vastaava osa. (Toki Hilary Stoneltakin löytyi, mutta tapansa mukaan hän ei saanut ikinä aikaiseksi lähettää sitä.) Kokoamisessa oli käytössä kaksi laatikkoa. Toisessa alkuperäiset Leopardin osat ja toisessa hankkimani varasarja. Työmenetelmä oli se, että ensin otetaan osa alkuperäislaatikosta ja huolletaan se, ja jos siitä tulee täysin käyttökelpoinen, niin se kiinnitetään pyörään. Muussa tapauksessa otetaan vastaava osa varalaatikosta. Loppujen lopuksi Campagnolo-varalaatikosta piti ottaa vain vaihtajat ja jarrujen säätöruuvit. Puhdistus sujui hyvin astianpesuaineella, talouspaperilla ja bambutikulla. Pahimpiin kohtiin käytin tavallista kotitalousetikkaa ja asetonia. Jonkin verran kului myös etanolia, siis puhdistukseen.

Kiekot

Kiekot poikkeavat alkuperäisistä kahdesta syystä. Ensinnäkin ne ovat kulutustavaraa ja kunnossakin olevassa pyörässä olisi jo ties kuinka monennet uudet kiekot. Toisekseen pyörä on tarkoitettu pidemmille


Pyörän nahkaosat vaaleata aitoa nahkaa. (Tankonauhat puuvillaa.)

Pikajalka 35

14


Ihmisellä voi olla ihmeellisiä muistikuvia. Ensimmäisellä ajolla tuli nostalginen muisto Reginan vapaarattaan kauniista sirinästä yli 35 vuoden takaa. matkoille, enkä ole halukas äheltämään tuubirenkaitten liimaamisessa jossakin metsätaipaleella. Näiden seikkojen vuoksi vanteet ovat Mavic Open Sport -avorenkaan vanteet ja renkaat Michelin Dynamic Classic 20 mm. ruskeakylkiset avorenkaat. Navat ovat toki Campagnolo Recordit. Navat toimitti minulle Yksivaihteen ”ahomik”. Kiekkojen puolaamisen ja rihtauksen suoritti Yksivaihteen ”Janoinen”. Takapakaksi löytyi 1970–1980-luvun viisilehtinen Regina Extra Syncro BX alkuperäispakkauksessaan. Siitä hennoi luopua Monivaihteen Ilpo. Muistan, kun 1970-luvun lopulla markkinoille tuli Mavicilta Open Sportin kaltaiset alumiinivanteet. Leopardissa olisi voinut olla myös sellaiset.

Nahat

Toinen poikkeama on ”interfacet” eli ne kohdat, joissa polkija liittyy pyörään. Satula, jarrujen huput ja varvasremmit ovat vaaleaa nahkaa (tankonauhat vaihtuivat viime tipassa puuvillateipeiksi.). Tällaiselle poikkeamalle on syynä se, että usein ajaja vaihtaa juuri nämä osat mieleisikseen. Näin tein minäkin. Satula on Gyes G1, tankonauhat Tressostar ja varvasremmit Christophe. Jarruhuput ovat Yksivaihteen nimimerkin 15

Pikajalka 35

”mikko_n” käsityötä. Pikku detaljeina on vielä juomapullotelineen ja varvashäkkien nahkaosat. Pyörän kokonaisuus noudattaa kuitenkin 1970-luvun lopun ihanteita.

Ajokokemus

Pyörä valmistui lokakuussa 2015, eikä kilometrejä vielä ole tullut kovin paljon. Hyvältähän se toki tuntuu heti ensi polkaisulla. Ensi kesänä sitten katsotaan sen ominaisuuksia maantieajossa.

Lopuksi Tällaisessa restaurointiprojektissa oma erityinen ja mielenkiintoinen osa-alueensa on puuttuvien tai vaihdettujen osien etsiminen sekä sen pohtiminen, millaisia ne olisivat aikoinaan olleet. Erityisen suurta mielihyvää tuottaa se, että nyt Leopard kiiltää uutuuttaan juuri sellaisena kuin sitä aikoinaan 1970-luvun lopulla ihailin. Pyöräaiheiset nettiyhteisöt ovat olleet korvaamattomia tässä restauroinnissa ja osien etsimisessä. Suuret kiitokset kaikille, jotka ovat hennoneet luopua hienoista osista Leopardini hyväksi!


Pikajalka 35

16


17

Pikajalka 35


Liikkuva suutarinverstas Kuvat I Jari Salmi

Seinäjoella kenkäalalla työskentelevä Jari Salmi törmäsi taannoin Italian-reissullaan mielenkiintoiseen ilmestykseen: polkupyörän päälle kasattuun suutarin verstaaseen. Hyvin harvinainen viritelmä ehkä suomalaisen silmään, muttei välttämättä harvinaisuus Italiassa, jossa kengänvalmistuksella on pitkät perinteet.

Pikajalka 35

18


Phillips Oksalan pihalla Pälkäneellä 2013. Kuva Markku Lahtinen

Teksti I Jussi Suomala

My Phillips

Siinä se oli! Oksalan talon aitan seinällä! Mun eka fillari! Sininen, siro 26-tuumainen Phillips Sports Tourer: merkillinen litistetty kilpapyörämäinen ohjaustanko, käsijarrut, alumiiniset lokasuojat, vai olisivatko maalatut, kapeahko nahkasatula ja tilava satulalaukku. Hieno pyörä! 19

Pikajalka 35

Jos tarkkoja ollaan, niin eihän se minun pyöräni ollut. Kyllä Jouko minulle kertoi kuka sen pyörän osti ja kenelle ja koska vaan en muista. Mutta samanlainen pyörä se oli kuin minunkin Phillipsini. Ja jos aivan tarkkoja ollaan, se oli samanlainen kuin minun Phillipsini oli ollut, ennen kuin minä sen sain. Ollaanpa sitten tarkkoja tai aivan tarkkoja, niin on se vaan hieno fillari! Kummallista litistettyä kilpapyörämäistä ohjaustankoa aikanani kyllä vierastin, mutta nyt se tuntuu olevan Phillipsin elegantein osa. Hieno pyörä ja niin ALL BRITISH!


Isäni Ensio osti juuri tuollaisen pyörän joskus 1930-luvulla, ennen sotia, käytettynä tosin. Oli ollut hyväkuntoinen, eikä vanhakaan. Sillä Phillipsillä hän, nuori voimistelun opettaja, sukkuloi kolmen koulun, kahden urheilukentän ja kodin väliä salkun läppä taitettuna tangon (top tube) ympäri. Sitten ryssä sotki kaiken, kuten isäni asian ilmaisi. Pyöräilyn henki muuttui ja isäni Phillipskin muuttui. Sotien jälkeen oli toiset tarpeet. Taakse oli asennettu musta pakkari eli tarakka (rack). Tarakalla matkusti isosiskoni Annu. Käyräsarvinen ohjaustanko (handlebar) oli käännetty ylöspäin ja siihen huonosti sopivat käsijarrut poistettu, olihan pyörässä vielä jalkajarru. Saattaa olla niinkin, että takakappakin (rear hub) oli joskus vaihdettu jarrulliseksi. Käyräsarvisen muodostamassa pesässä, tyynyn päällä matkustin minä, silloin parivuotias. Perheeni legendan mukaa, kun isä oli joutunut äkisti jarruttamaan ja jatkuvuuden lain mukaan minä olin jatkanut matkaani, hän oli tarrannut henkseliini ja vetänyt takaisin tyynylle. Ehkä tuon tapahtuman innoittamana hän oli hankkinut rautarakenteisen lastenistuimen, joka kiinnitettiin pyörän tankoon, polkijan ja ohjaustangon väliin. Istuin lienee ollut jatkossa pikkuveljeni Matin paikka.

Joulukuusi

Sotien jälkeen sisareni Annu aloittaa oppikoulun ja saa vuonna 1948, aloittaessaan kolmannen luokan, ikioman polkupyörän. Eikä aivan minkä tahansa polkupyörän! Raleigh Ladies’ Sports, London Green kultaisin koristeviivoin, kaksi käsijarrua, kolmiportainen kappavaihde ja kappadynamo, edessä lyhty, joka toimi myös patterilla, täyskoteloitu ketju, Brooks-nahkasatula ja kookas satulalaukku työkaluineen. Olen silloin kuusivuotias ja käsitän vain sen, että se pyörä on niin hieno, etten sitä käsitä. Iän karttuessa alan aavistaa tai ainakin toivoa, että ehkä saan samanlaisen miestenpyörän, kun pääsen oppikouluun.

En saa. Saan vanhan, käytetyn miestenpyörän, isäni entisen, yli 10 vuotta vanhan Phillipsin. Ei vaihteita, ei käsijarruja, tyyliin sopimaton pakkari, missä jököttää vielä vanha rekisterilaatta, kummallinen ylösalaisin oleva käyräsarvinen ohjaustanko, jota naapurin tätikin ihmettelee: Eikö isäsi, joka sentään on terveysopin opettaja, voi hankkia sinulle kunnon ohjaustankoa. Tuostahan saa keuhkotaudin kun se on niin kapea. En saa keuhkotautia ja sitä paitsi ensi pettymys muuttuu pian aidoksi iloksi. Minulla on ikioma fillari ja saan puuhailla sen parissa niin kuin vain haluan! Ja minähän haluan! Paras tapa tutustua omaan Phillipsiin on purkaa se. Kannan pyöräni kotiin poikien huoneeseen ja alan purkaa sitä vanhempieni mitenkään puuttumatta puuhiini. Puran Phillipsini pienimpiin mahdollisiin osiin. Ne kaikkein pienimmät, keskiön laakerikuulat ovat niin pieniä ja vikkeliä, että vain ropisevat lattialle ja vierivät joka rakoon. Vain vaivoin saan suurimman osan niistä laakeripesään takaisin. Purkuvaihetta seuraa osien huolellinen tutkinta ja puhdistus sekä uusien, purkutyössä vaurioituneiden osien, hankinta. Meillä kotona on lähes täydellinen työkaluvalikoima ja olen tottunut työkaluja käyttämään, mutta ne ovat puutyökaluja! Ei ole jakoavaimia, ei kiintoavaimia eikä lenkkejä. Puusepän pumppuruuvari ei oikein toimi metalliruuvien kansa. Raleighin mukana tulleet työkalut ovat ainoat polkupyörän korjaamiseen soveltuvat työkalut. Kampien kiilojen jengat menevät pärsään kun irrotan niitä rautavasaralla. Vasta vuosia myöhemmin saan hankittua puu-, kumi-, muovi- ja lyijyvasarat. Kuparivasaraa minulla ei ole vieläkään. Töölössä, kouluni vieressä, on loistava polkupyöräkauppa Karunka. Sieltä saa mitä tahansa ja Töölön torin varrella olevasta Fillarikellarista saa sitäkin, mitä Karunkasta ei saa. Näistä liikkeistä tulee minulle kuin toinen koti ja niihin kannan kaikki viikkorahani. Karunkasta hankin siis uuden parin kammen kiiloja. Ne ovat tietysti liian paksuja ja vaivalloisen viilaamisen jälkeen Pikajalka 35

20


saan ne sopimaan. Ensimmäisestä kappaleesta tosin kiristän jengat kiharalle. Toinen onnistuu jo hyvin. Sopivan avaimen puutteessa keskiön laakeripesän kannet vaurioituvat, mutta kelpaavat vielä. Vaihde on hankinta, jonka teen heti ensi kokoamisen yhteydessä. Vaihtoehtoja on kaksi: Huret ja Simplex. Valitsen kolmirattaisen Simplexin. Miksikö Simplexin? Samasta syystä kun myöhemmin valitsen Citroënin ja Macintoshin, eniten parjattu ja halveksittu, mutta paras ja ainoa mahdollinen. Vaihdemekanismin ja rataspakan lisäksi tarvitsen uudet pidemmät ketjut, takahaarukan alaputkeen pienen Y-muotoisen pidikkeen, joka ottaa ketjun vastaan kun jarrutan, ja keskiörattaan tuntumaan satulaputkeen kiinnitettävän pienen tapin, joka estää ketjun hyppäämästä keskiörattaalta jarrutuksen jälkeen. Vielä muovailen vanhan ketjusuojan siten, ettei se rämise ajettaessa isolla vaihteella, eikä kolise kampea vasten. Pyörien napojen kiinnitysmutterit vaihdan kiiltäviksi, kromatuiksi siipimuttereiksi. Naapurikorttelissa on autorengasliike, mistä saa pari palaa mustaa paksua sisäkumia, oivallista materiaalia lokasuojien alapäähän roiskeläpiksi. Ne antavat jotenkin juhlallista ilmettä koko pyörälle. Kun pyörä on kasassa, pakkarin hylkään epäesteettisenä, olen sinut Phillipsini kanssa. Kynsieni alla on samaa rasvaa kuin pyörän muttereissa ja ruuveissa, ketjuissa ja rattaissa. Mutta varustaminen on vasta alussa. Syrjäsilmin tarkastelen sisareni Raleighia. Minultahan puuttuvat käsijarrut! Karunkasta saan halvat, halvannäköiset ja huonot, mutta niin kiiltävät jälkiasennusjarrut eteen ja taakse, että jo niiden näkeminen tekee hyvää. Käsijarrujen kahvojen asennus tuottaa lieviä ongelmia, koskapa käyräsarvinen ei ole tarkoitettu käännettäväksi ylösasentoon. Ratkaisen pulman asentamalla kahvat hiukan vinoon ulospäin. Se leventää kapean pyörän ilmettä ja antaa ylellisen vaikutelman. Käsijarrujen käyttäminen on tosin hiukan hankalaa, mutta onhan minulla jalkajarru! Kelpuutan myös isäni entisen, karmean, mustan pyöränvalaisimen ja suurikokoisen ja tehottoman 21

Pikajalka 35

dynamon. Entistä huonommaksi valaisimen teho muuttuu, kun samasta dynamosta otan virran vielä punaiselle takavalolle. Pumppua varten hankin Karunkasta alaputkeen kiinnitettävät ruostumattomat pidikkeet. Ajoturvallisuuttakaan en unohda. Asennan käsijarrujen kahvojen eteen käyräsarvisen kummallekin puolelle pitkävartiset peruutuspeilit. Nyt Phillipsini näyttää lähes Harley Davidsonilta. Vielä, kun saan etupyörän keskiöön pienen peukalon kokoisen matkamittarin naksuttamaan mennyttä matkaa, fillarini on miltei täydellinen, vain jalka puuttuu! Eihän tätä komeutta voi jättää seinää vasten tai tunkea pyörätelineisiin, se on nostettava omille jaloilleen kuin – sanotaan nyt vaikkapa Harley Davidson. Aina on kuitenkin parantamisen varaa. Vasemman puolen peilin varresta vedän tukevan narun etupyörän napaan ja naruun kiinnitän Vehoniemen ja Tampereen viirit, taitaa siihen livahtaa Lahdenkin viiri. Liput liehuen kruisailen kodin ja koulun väliä, tuollaisella fillarilla ei nimittäin kaahailla. Phillipsini saa koulun pihalla ansaittua lisähuomiota, sitä mukaa kun sen varustelu kasvaa. Lopuksi pyörääni aletaan kehua Jussin Joulukuuseksi.

Skramlee–fillari

Moottoripyörät alkavat kiinnostaa 1950-luvun alussa, varsinkin uusi kilpailumuoto, scramble eli nykyisin motocross. Tunnettuja tähtiä ovat Rafu Saastamoinen ja Tor-Björn ”Scramble” Johansson Tähti-pyörillään sekä Olavi Silvennoinen Puch-pyörällään. Myöhemmin 1950-luvun loppupuoliskolla Laakson radalla kamppailevat Raimo Rein Arielillaan ja Antti-Jussi Tiitola Peto-pyörällään, jossa on Puch-kone. Sotien jälkeen, pitkälle 1950-luvulle saakka Helsingin rannat ja rantapuistot ovat villiä metsää, peltoa ja kalliota. Niin myös Hietaniemen hautausmaan ja Taivallahden välinen alue. Metsän ja ryteikön keskellä on vain Krematorio ja ortodoksinen Pyhän Nikolauksen kirkko. Ryssis, ortodoksikirkon ja rannan välinen alue, on mahtavaa skramlee-maastoa: mutakuoppia, multalä-


Paitsi skramleeta, ajamme Kilkkistä, jota ajetaan kadulle liidulla rajatulla neliömäisellä alueella. Tavoitteena on saattaa kaveri niin tukalaan tilanteeseen, että hänen on laskettava jalka maahan, jolloin on poistuttava ruudusta. Voittaja on se, joka on viimeisenä pyöränsä selässä. Nimensä mukaisesti kaverin tasapainoa voi hiukan häiritä etupyörällä kilkkaamalla. Skramlee-Phillips on toimintavarma fillari, joka on kuin kotonaan Paunulaisen peräkoukuissakin Helsingistä Saarikyliin ja mainio peli Vassaan kallioilla, sammalilla ja metsäpoluilla.

TT-Phillips

jiä, juurakoita ja kiemurtelevia polkuja. Siellä ajetaan skramleeta oikein tosissaan! Kuraisin on paras. Varikolla, naapuritalon pihalla, vesiletkun äärellä kerrataan ajon vaiheita ja puhdistellaan skramlee-fillareita, saappaita ja naamaa. Olemme skramlee-sankareita kaikki! Päivänselvää on, ettei Jussin Joulukuusella voi sinne mutakuoppiin mennä, joten kannan Joulukuuseni huoneeseemme ja puran pyörän osiin. Opin, että keskiön laakerikuulat kannattaa poistaa pesuvadin päällä, silloin saa käytännöllisesti katsoen kaikki kuulat talteen ja että sivelemällä vaseliinia laakeripesään voi kuulat asettaa paikoilleen yksitellen ja kiristää laakeripesän kansi kiinni. Sininen on tyhmä väri skramlee-fillarille, joten maalaan rungon hohtavan kiiltävän kromin väriseksi. Käytännössä sellaista maalia ei ole olemassa, on tyydyttävä himmeän Hornan hopeaan. Mutta hyvä niinkin. Kokoamisvaiheessa lyhennän lokasuojat. Etulokasuojasta jää vain lyhyt pätkä haarukan molemmin puolin, eikä takalokasuojakaan ole pituudella pilattu. Se päättyy kohta takahaarukan yläputken jälkeiseen uuteen skramlee-kahvaan. Samaan kahvaan tukeutuu myös satula, merkillinen puolen metrin mittainen pehmustettu pötkö, joka alkaa satulatolpasta. Vaihteet, käsijarrut, peilit ja muut turhat vermeet jäävät ”Fillarikamaa” -laatikkoon. Samaan laatikkoon joutaa myös käyräsarvinen ja tilalle väännän vesijohtoputkesta oikean skramlee-stongan. Se on V-muotoinen ja mitä pidemmät sakarat sitä komeampi – ja vaikeampi ajaa. Kriteerit on kuitenkin asetettava arvojärjestykseen. Vielä pieni ajotekninen parannus, polkimet vaihdan kumisista metallisiksi, pysyy saapas paremmin polkimilla. Hopeanhohtoinen skramlee -Phillips on valmis!

Kehitys kehittyy ja kaupunki kunnostaa rantojen rämeiköt puistoiksi, aitaa nurmikot ja varustaa ne ”Älä tallaa nurmikoita” -kyltein. Meidän on keksittävä muuta. Kouluni voimistelunopettajalla on tapana järjestää äitienpäivän alla retkeilytunteja ja ajoittaa ne Eläintarhan ajojen harjoituspäiviksi. Curt Lincoln on ehdoton suosikkini ja rakennan veistotunnilla vuoroin Jaguar C-, vuoroin Jaguar D -tyypin pienoismalleja, kunnes päädyn Ferrari 500 Testa Rossaan. Moottoripyörätkin kiinnostavat, niiden ”virtaviivaisuus” ja ajajan mahtava pyöränkäsittely Kuolemankurvissa. Ensimmäinen suuri suomalainen TT-mestari oli Raine Lampinen Nortonillaan. Ajoipa hän joskus Raleighillakin. Oli tietysti myös Nils Schröder Nortonillaan ja Esko Lahti Triumphillaan. Naapurikorttelissani asuu minua muutamaa vuotta vanhempi Pepa, joka puhuu ruotsia ja jonka isällä on monta metriä pitkä musta Lincoln Continental. Pepalla on siis resursseja ja hän keksii tehdä omasta fillaristaan TT-Nortonin. Runkona hän käyttää tuliterää hopeanhohtopunaista ruotsalaista Monarkia. Takakapassa on kolme vaihdetta ja päällä Fillarikellarista ostetun adapterin välityksellä kolmirattainen Simplex. Lisäksi keskiössä on kaksi ratasta, yhteensä siis 18 vaihdetta! Varusteiltaan pyörä on karun asiallinen. Takana 26-tuumainen läski ja edessä 27-tuumainen ratapyörän sormenohut etupyörä. Ohjaustanko on aivan suora ja ajoasento matala kuin Nils Schröderillä. Ja kaiken kruunaa ohjaustangon edessä oleva tuulisuojain, kananmunanpuolikkaan muotoinen alumiininen koppa, jonka takareunassa on pieni läpinäkyvä tuulilasi. Pepan TT-Monark mielessä kannan skramlee-Phillipsini huoneeseeni ja puran pyörän. Puhdistan joka osan huolellisesti, sillä kuraa ja hiekkaa on kaikkialla. Hopeanhohto on himmennyt ja vanha sininen maali osin kulunut, mustaa pohjamaaliakin on paikoin näkyvissä. Hion rungon ja maalaan Phillipsini nyt metallihohtopunaiseksi. Punainen on punainen, mutta metallihohto on suhteellinen käsite. Maalaan pensselillä ja teen Pikajalka 35

22


parhaani. Katsotaan sitten mihin se riittää. Kovin mielelläni vetäisisin runkoon kultaiset koristeviivat, mutta pienen kokeilun jälkeen luovun ajatuksesta. Mutta vanhan ja jo huonokuntoisen satulan maalaan samalla punaisella. Uudet, kiiltävät alumiiniset lokasuojat leikkaan heti lyhyiksi kuin skramleessa aikanaan. Lokasuojiin maalaan kaksi pituussuuntaista punaista kapeaa raitaa. Takalokasuojassa punaiset raidat kääntyvät reunoille ja antavat tilaa valkoiselle osalle. Valkoiselle osalle asennan pystyyn pienen kissansilmän, niin lain kirjainkin tulee täytetyksi. Hankin eteen uuden pienemmän, mutta tehokkaamman lampun, jonka asennan alas etunavan tuntumaan. Napojen siipimutterit korvaan ruostumattomilla hattumuttereilla. Polkimet varustan jälkiasennettavin varvasremmein kilpapyörän tapaan. Vanhasta Joulukuusen Simplexistä ei ole enää vaihteeksi ja hankin uuden. Ketjukin on uusittava: vanha on paitsi lyhyt, myös hiekan kuluttama. Vaihteen vaijerin johdan ohjaustangolle oikeanpuoleisen käsijarrun kahvaan. Vaihteita ei ole kolmea enempää. Kerran tosin lainaan Raleighin takapyörää ja kokeilen miltä yhdeksän vaihdetta tuntuu. Kokeilu jää lyhyeksi, sillä puuttuva pyörä huomataan pian. Phillipsin vanhan etupyörän saan vaihdettua uuteen rumpujarrulliseen etupyörään. Pikku-Ana saa vaihdossa vanhan etupyörän, lampun ja dynamon. Vanhoja Joulukuusen käsijarrun kahvoja en kelpuuta, vaan hankin Karunkasta kaksi Raleighin varaosakahvaa. Kovin mielelläni olisin hankkinut Nortonin pallopäiset kahvat, mutta... Ja kun Pepalla on ratapyörän etupyörä, niin minulla on ratapyörän mutka eli ohjainvarsi ja siihen liittyvä säädettävä sovituskappale. Ohjaustangon taivutan, tai itse asiassa en taivuta juuri lainkaan, vesijohtoputkesta ja maalaan punaiseksi. Ajoasento on matala. Kumiset kädensijat ovat kuin suoraan Nortonista. Jo näyttää joltakin! Mutta vielä yksi pikku juttu, jota ei ole edes Pepalla. Rakennan TT-Phillipsiini vaihdemittarin, joka näyttää mikä niistä kolmesta rattaasta on kulloinkin käytössä. Mittariin tarvitsen vanhan takalampun, mistä poistan punaisen hilan ja korvaan sen kirkkaalla lasilla. Lennokkivanerista teen taulun, jonka maalaan valkoiseksi. Viisarin taivutan rautalangasta. Viisaria liikuttaa vaijeri, joka on liitetty vaihteen vaijeriin. Kun vaihde painetaan kolmoselle, viisari siirtyy oikealle ja kun vaihde siirretään ykköselle, viisari siirtyy vasemmalle. Mittaritauluun piirrän kaaren ja kaaren varrelle numerot 1, 2 ja 3. Että mitä hyötyä? Ei niin mitään, mutta voin olla joskus kuuluisa keksijä. TT-fillareilla ajetaan kaduilla ja kovaa. Autoja on 1950-luvulla vain satunnaisesti, eikä liikenne ole este hyvälle harrastuksellemme. Ajomuotoja on muutamia: 23

Pikajalka 35

Varoitus: Tämän tarinan olen kirjoittanut muistini varassa. Muistin tukemiseksi olen käyttänyt kirjailijan vapautta. Vastuu lukemisen ymmärtämisestä on tyystin lukijan.

Rofee ja Poldee ajettaessa vauhti on kova, niin kova kuin mahdollista. Poldet ajavat Rofeja kiinni, pelialueen rajoina meri, Taivallahti, Mechelininkatu ja Hietaniemen hautausmaa. Kun Polde havaitsee Rofen jossain kaukana, hän polkaisee TT-fillarinsa täyteen vauhtiin, kallistaa kadunkulmassa ajokkinsa kuin Esko Lahti ja jättää kulman täydellä vauhdilla poljin asfalttia hipoen. Rofe on saatu kiinni kun Polde on saavuttanut hänet. Leikin kannalta on aivan sama, onko Rofe vai Polde, pääasia on, että ajaa kovempaa ja komeammin kuin toinen. Leikki kehittää räjähtävää lähtökykyä, oikeaa kurvitekniikkaa ja sisua. Kypärää ei ole kellään. Paitsi Pepalla, koska ”de e så Schröder”. Noin 30 kilometrin Iltalenkki on rauhallisempaa pyöräilyä. Sopiva porukka, 5–10 kaveria lähtee Väiskiltä, polkee Lauttasaaren läpi Jorvaksentietä Porkkalan sillalle, silloin vielä ulkomaan rajalle, kääntyy pohjoiseen Turuntielle ja takaisin Väiskille. Pidempi, Porvoon lenkki, Porvooseen ja takaisin, ajetaan pari kertaa vuodessa. Perillä kokeillaan kuka on nopein jyrkässä kenttäkivipäällysteisessä kirkonmäessä. Takaisin poljetaan leppoisasti rullaten. TT-Phillipsini on oiva kulkuneuvo Saarikylissäkin. Se vie minut Ossarille, Tossalle, Kumpulaan, Onkkaalan Pirtille ja Vilpolaan sekä Kangasalan Kirkkoharjun lavalle. Käyn Iharissa, Kautialassa tai Tampereella. Joskus ajan TT-Phillipsini Helsingistä Saarikyliin, mutta se on eri juttu.

Isän Phillips

Menen naimisiin ja saan lapsia. Tavat muuttuvat ja Phillips niiden mukana. Phillipsini kokee 1960-luvun lopulla vielä yhden muodonmuutoksen. Nyt jätän sen tosin ensin purkamatta. Poistan vain vaihdemittarin, vaihdan lokasuojat normaalikokoisiksi, ohjaustangon normaaliksi, ajoasennon pystymmäksi ja asennan isäni entisen metallisen lastenistuimen tangon päälle. Kierros on umpeutunut, Phillips on taas lasten kuljetustehtävissä. Mutta ehkä joskus, ajattelen, joskus puran ja kokoan Phillipsin vielä kerran. Maalaan sen takaisin siniseksi. Missähän se käyräsarvinen mahtaa olla? – Paitsi jos sittenkin tekisin siitä...


Pyöräseura murtaa pinttymiä Soiselle suistomaalle vuonna 1703 perustetusta Pietarista voisi tulla Amsterdamin tai Oulun kaltainen pyöräilykaupunki. Laakeaa aakeaa ja viivasuoria, kävelijää väsyttäviä katuja geometriset mittakaavat saaneessa palatsien ja takapihojen

Pietarista voisi tulla Amsterdamin tai Oulun kaltainen velokaupunki Teksti ja kuvat │Esa Aallas

kaupungissa ainakin piisaa. Alankomaiden Amsterdamin sanotaan olleen Pietari Suuren yhtenä esimerkkinä päättäessään luonnonvoimia uhmaten mutaan ja liejuun satatuhatta tammenrunkoa ja lukemattomia raatajia upottaneesta hankkeestaan. Maailman suurimmassa pohjoisten leveysasteiden metropolissa auto hallitsee pintaa ja syvällä pinnan alla metro. Vaikka pysäköintitilaa ei riitä keskustasta ja metroissa on usein täyttä. Venäläisten ja viranomaisten enemmistön asenteiden mukaan pyöräily sopii vain lapsille, kilpailijoille ja maalle Toistaiseksi valtavassa kaupungissa on merkittyjä pyöräteitä vasta 30 km, keskustassa ei nimeksikään. Harva polkija uskaltautuu kahdeksan ajokaistan pääväylälle Nevski prospektille peltilehmien reunaan. Nevskin jalkakäytävien ihmisvilinään ei mahdu kuin taluttamaan.

Kuusitoista reittiä luvassa

Näitä pinttymiä yrittävät murtaa nuoret pyöräilyä harrastavat pietarilaiset naiset ja miehet. Heidän vuonna 2012 perustamansa Velosipedization of Saint Petersburg -seura pyrkii eri tavoin helpottamaan polkemista myös Piteriksi kutsutussa viiden miljoonan asukkaan suurkaupungissa. Seuran aktiiveihin kuuluvan, kaupunkisuunnittelua opiskelevan Daria Tabachnikovan mukaan pientä muutosta asenteissa on jo nähtävissä. Pietarin kaupunkisuunnittelijat on saatu laatimaan 16 pyöräreitin suunnitelma. Lisäksi muutamille ajoväylille on luvassa pyöräkaistoja. Viime ja tämän vuoden toukokuussa pidetyissä pyöräilykonferensseissa avittajiksi oli kutsuttu Pikajalka 35

24


alustajia Hollannin lisäksi niin Kööpenhaminasta, Lontoosta, Rotterdamista kuin Oulusta. Pekka Tahkola Oulun talvipyöräily -yhdistyksestä kertoi, miten talvellakin tarkenee tahkota. Dostojevskin, Gogolin tai Puskinin lukijat tietävät Pietaria koettelevan aika ajoin historian, uskonnon ja tyrannien lisäksi myös Suomenlahden puhurit, tuuli ja kylmyys, loska ja lumi, Nevasta nouseva usva ja tulvat. Valkeina suven öitä yöjalasta tai -jalkaan polkevan pitää puolestaan olla tarkkana puolen yön jälkeen, ettei jää väärälle rannalle kolmeksikin tunniksi, kun Nevan ylittävät sillat nousevat väylää kyntäville aluksille. Viime vuoden kesästä alkaen kaupunkikuvaan ilmestyi myös sinisiä lainapyöriä telineisiin. Yksityisen Moskovassa jo aloittaneen Velogorod-yrityksen pyörän käyttöönotto edellyttää rekisteröitymistä ja noin 20 euron kausimaksua. Netistä näkee venäjäksi ja englanniksi missä kaikkiaan 85 telineestä on vapaa velo. Kausimaksun maksaja voi polkea ensimmäisen puoli tuntia ilman, seuraavista puolikkaista tikittää jo 50 senttiä kustakin. Pyörän voi ottaa käyttöön hetkeksi, koko päiväksi, viikoksi ja kuukaudeksi. Yrityksen mukaan käyttäjiä olisi kertynyt toistakymmentätuhatta lähes pyörätiettömässä kaupungissa. Varkauksilta ei ole vältytty. Niiden takia firma edellyttää palauttajan odottavan viisi minuuttia saadakseen tekstiviestinä tai sähköpostitse vahvistuksen kirjautumisestaan. Jos viestiä ei tule, neuvotaan tarkistamaan onko pyörä asetettu oikein telineeseen tai soittamaan. Pää pyöräilylle Pietarissa on joka tapauksessa saatu auki, vakuuttavat aktivistit. Siirtyykö polkimille 25

Pikajalka 35

myös parkkipaikkoja löytämättömiä tuskaantuneita autoilijoita tai varttuneempaa väkeä, jää nähtäväksi. Aktiivisten nuorten rinnalle tarvittaisiin myös keski-ikäisiä ja varttuneempia pyöräilijöitä kääntämään päitä ja näyttämään esimerkkiä. Turvallisia pyöräreittejä pitkin monia suomalaisia voisi myös kiinnostaa väsyttävän kävelyn sijaan rullata katsomaan vaikkapa entisiä suomalaispaikkoja, kuten Marskin jalanjälkiä, Pyhän Marian kirkkoa Suurella Tallikadulla tai Kuusisen klubissa ammuttujen punapakolaisen muistolaattaa ikuisen tulen Mars-aukiolla. Ja junaanhan saa Suomesta mukaan vaikka oman menijänsä.

Tasainen Kannas vetää puoleensa

Varttuneempana velona jään vielä vartomaan luvattuja polkuväyliä. Vuokraan rautapollen Moskovan aseman viereiseltä Goncharnya ulitsan Rikoksen ja rangaistuksen koronkiskurin sisäpihan mieleen tuovan pihakellarin Skat prokat -pyörävuokraamosta. Liikettä pyörittävät nuoret murtavat osaltaan pietarilaisten pyöräilypinttymiä. Se järjestää yhdessä Peterswalk-yrityksen kanssa opastettuja Pietari-kierroksia turisteille ja muille kiinnostuneille keväästä syksyyn päivin ja valkein öin. Samoin pitempiä pyöräretkiä, joita nuori nainen Dina on vetänyt Imatraa ja Kotkaa myöten. Tiskin takana olevan Wazan mukaan vuokraajat ovat enimmäkseen nuoria. Kierroksille osallistuu myös keski-ikäisiä naisia, jotka eivät juuri muutoin polje. Pietari-kierroksila vältetään vilkkaimpia ajoväyliä, eikä karsasteta harvoja kävelyteitäkään tai vapaita jalkakäytäviä.


Aion taivaltaa alkumatkan Kannakselle paikallisjunalla kera velon ja repun. Siksi Waza suosittaa jopomaista venäläistä Shulz-mallia. Sen kun saa taitettua junan välikköön ja siltä pääsee nopeammin jaloilleen vaaratilanteissa. Hinta aamusta hämärälle on vain 400 ruplaa. Yksi euro vaihtui syyskuussa 75 ruplaksi. Pantiksi tarvitsee passin tai sen kelpo kopion ja majapaikan tiedot. Kypärän, jota ei kysymättä tarjottu, sain samaan hintaan. Wazan vinkkien mukaan vältän meluisan ruuhkaista Moskovan asemalta kohti Suomen asemaa vievää Liteyny prospektia. Sen suuntaisia sivukatuja luovasti polkien joudun palamaan Nevan ylittävälle Liteynyn sillalle, jonka ylitse poljen jalkakäytävällä. Suomen aseman edustalla hengähdän Lenin-patsaan varjossa ennen kuin talutan Shulzini asemahalliin. Tiketti Komarovoon 40 kilometrin päähän maksaa 95 ruplaa. Perillä suomalaisaikana osaksi Terijokea kuuluneen Kellomäen asemalaiturilla pitäisi odottaa Wazan velotutun. ”Velosipedistä” konduktööri joko veloittaa, tai sitten ei, 38 ruplan kuljetusmaksun. Mennessäni ei, palatessa kylläkin. Vaunujen välikössä on tilaa vuokravelolleni ja näköyhteys istumapaikaltani. Pari pysäkkiä myöhemmin polleni saa seuraa, kun viereeni istumaan tuleva Boris taittelee omansa, valkovenäläisvalmisteisen Krabi-merkkisensä kokoon. ”Harashoo”, sanon. ”Da, da, harashoo”, vastaa Boris. Ymmärrän sen verran, että mies käy tiuhaan Terijoella eli Zelenogorskissa luonnon äärellä Pietarin betonilähiöstään. Mutta ei kaupungin keskustassa: ”Njet harashoo velosipedi”. Baskeripäinen, leukapartainen originellin vaikutuksen tekevä Boris tekee lyhyen matkamme mittaan ruutuvihkoonsa merkintöjä ja toivottaa hyvää jatkoa kun laskeudun Kellomäen asemalle.

Haaveena pyörätie Pietarista Terijoelle

Myrkynvihreän ukrainalaisen U-tankoisen vaihteettoman Trek-merkkisen pyörän kanssa odottava Igor tun-

nistaa minut pyörästäni. Igorin opastuksella poljemme hengittävää tasaista mäntykangasta läpi Komarovon huvila-alueen. Mäntykankaalla on paljon jo neuvostoajalla kulttuuri- ja tiedeväelle jaettuja datshoja. Niiden joukossa sijaitsee myös suurelle runoilijalle Anna Ahmatovalle (1889–1966) viimeiset kymmenen elinvuottaan kuulunut mökki. Määränpäänämme on viiden kilometrin päässä asemalta suojelumetsän reunustaman tien varrella sijaitseva Komarovon hautausmaa, jolla Ahmatova lepää. Paikkakunnalla asuva Igor kertoo polkevansa päivittäin vaihteettomalla menijällään arkiset matkansa ja osallistuvansa silloin tällöin pyöräretkille. Hänen mukaansa vakinaisia polkijoita on aika vähän Terijoen seudulla, vaikka tilaa ja kelvollisia teitä Terijoen seuduilla riittää. Putinin pari vuotta sitten vihkimä Pietarista Primorskiin, entiseen Koivistoon vievä ohitustie on lisännyt autoliikennettä Terijoen upeaa rantatietä myöten. Rantatien viertä kulkee kuitenkin myös kolmatta kymmentä kilometriä pitkä, päällysteeltään pääosin hyvä pyörä- ja kävelytie entisen Ollilan seudulta Terijoelle ja sieltä vielä eteenpäinkin. Kimmeltävä Suomenlahti pilkahtelee tasaista, mahakumpua säästävää rantatietä edetessämme. Tosin välistä näköalan peittävät datshain kymmeniä metrejä pitkät synkät aitaukset. Sesonkiaikana telttakatoksen alla toimivassa pyörävuokraamossa Pjotr huoltaa ja lainaa pyöriä, joiden joukossa on myös retromalleja. Tosin puolet korkeampaan hintaan kuin pietarilaisvuokraamoni, minkä jätän kertomatta. ”Aurinko ja lomakausi tuovat polkijoita”, Pjotr virnistää. Rullatessamme paluujunalleni Igor toivoo Pietarista Terijoen seudulle yltävää ja kohti Viipuriakin jatkuvaa pyörätietä. Nykyisellään Pietarista polkevan pitää kulkea esikaupunkien pyörätiettömän viidakon halki päästäkseen Suomenlahdelle. ”Da, da”, nyökkään. Kuin pyörätie Helsingistä Porvooseen käy mielessäni nostaessani vuokraratsuni Pietariin palaavan lättähatun välikköön. Pikajalka 35

26


Teksti ja kuvat │Harri Savola

Ketterästi polki vaari Vaarini Kalle Edward Olli syntyi 7.8.1892 keskosena. Häntä pidettiin hieman lämmitetyssä leivinuunissa, ei ollut keskoskaappia käytettävissä maaseudulla. Kaikesta huolimatta hänestä kasvoi ”intomielinen” urheilun ystävä: juoksua, hiihtoa, pikaluistelua ym. Mutta voiton vei syttyminen kilpapyöräilyyn. Nuorukaisena alkoi kisaaminen maakunta-ajoissa ja viesteissä. Vuonna 1918 hän haavoittui konekiväärin sarjasta Kalevankankaalla, josta seurasi pitkä toipuminen sotilassairaalassa. Yksi luoti jäi oikeaan lonkkaan. Se aiheutti vaurion hermostoon ja oikeasta nilkasta tuli hervoton, josta seurauksena oli ontuminen. Veri veti kumminkin kisaamaan. Vuonna 1933 tuli PM-kisoissa hopeaa, pari vuotta myöhemmin ja sitten kolmena vuonna kultaa ja vuonna 1940 vielä hopeaa. SM-kilpailussa Hämeenlinnassa hän ajoi parhaan ajan, mutta jonkun ”hämmingin” vuoksi myöhästyi yhteislähdöstä, eikä näin ollen hyväksytty tulosluetteloon. Tämä harmitti häntä vuosikaudet. Vaari hankki viimeiseksi jääneen pyöränsä Ruotsista joskus vuosina 1940–1942. Se oli Union-merkkinen. Siitä oli keskusteltu kovasti emännän kanssa, koska raha oli tiukassa. Onnekseni vaari piti päänsä ja hankki Unioninsa, sillä tämä pyörä on ollut minun silmäteräni yli 40 vuotta. Pyöräilyyn innostunut vaari ei koskaan luopunut kaksipyöräisestä vaan menehtyi vuonna 1972 mopo-onnettomuudessa. 27

Pikajalka 35


Teksti ja kuvat│Ilkka Kyttälä

Taittoambulanssi

Pirkka-Hämeen Jätkäperinne ry:n tukkilaisorkesteri Oksetti oli Oulaisissa Wanhan Woiman kesätapahtumassa ronnuuttamassa. Sattumoisin orkesterimme justeerinsoittaja, hanuri-lusikkamestari ja kita(-) risti-mandolinisti ovat myös Vanhojen Velojen jäseniä ja mukana kulkevaan rekvisiittaan kuuluukin yleensä myös pari vanhaa sotkupeliä. Isopyöräisen lisäksi oli muun muassa kuvassa näkyvä eripuratandem Jakuar Pekial – Jakuar Port, joka oli pikkupoikien suursuosikki, mutta tarina ei tällä kertaa koske sitä. Wanhan Woiman kesätapahtuma on laatuaan Suomen ensimmäinen, suurin ja ainoa kolmepäiväinen. Siellä tarvitaan lukemattomia mikrofoneja ja vielä paljon enemmän kaiuttimia ja niitten välissä tietysti vahvistimia, säätimiä ja tolkuttomasti piuhaa. Kaikkien täytyy pelata joka säässä taivasalla huolimatta siitä, että kymmenet Zetorit ja mörkömajurit ynnä muut vekottimet kulkevat paikasta toiseen piuhojen yli ja ali. Jos jotain häikkää äänentoistossa ilmeni, paikalle pyrähti pienellä vähän Jopon näköisellä fillarilla muuan Antti Epäilys ja hoiti asian kuntoon vakuuttavalla rutiinilla. Kolmannen tapahtumapäivän loppupuolella kun homma alkoi jo olla puikoissa ja kiire vähän hellittää, kyselin Antilta, että minkälainen organisaatio äänentoistoa hoitelee ja onko tullut mittatappiota. Ilmeni,

että vain yksi piuha oli mennyt metrin pätkiksi ja että Antti hoitaa nuoren apumiehensä kanssa koko systeemin alusta loppuun. Sitten tuli puhetta tärkeästä ajoneuvosta, jolla pääsi väentungoksessa nopeasti häiriöpaikalta toiselle. Antti kertoi, että joskus 70-luvulla yhdet puolalaiset muusikot puoliväkisin myivät pyörän hänelle ja toisen samanlaisen velipojalle. Fillarit kun eivät enää mitenkään mahtuneet keikkabussiin. Sen sijaan sinne kasattiin röykkiöittäin pieniä maalipurkkeja, jotka rautakaupasta heltisivät pyöristä saaduilla markoilla. Väreistä oli kuulemma siihen aikaan kova pula Puolassa, jonne oltiinkin saman tien lähdössä . Lähtöhetkellä Antti kysyi, miksi niitä oudon näköisiä veloja Puolassa nimitetään. ”Pokotojovits” tai jotain sinnepäin huikkasi yhtyeen basisti ikkunasta. Pokotojovitseillä veljekset sitten ajelivat vuosikaudet, kunnes kohdalle sattui joku vähän enemmän puolaa osaava kaveri, joka sanoi että teitä on hei vähän jekutettu; pokotojovits tarkoittaa ambulanssia! Kuten kuvasta näkyy, Antin Wigry 3 -ambulanssi on taittuvaa mallia. Sähkömiehen ambulanssissa ajovalot tietenkään eivät pelaa hätävilkusta puhumattakaan. Voimansiirto sen sijaan on kammen kiilapulttiliitosta myöten kestänyt hyvin aikaa ja kulutusta. Pikajalka 35

28


Kerhokuulumisia ja korjauksia

Vanhojen velojen vuosikokous pidettiin Sarka-ajojen yhteydessä Tampereella. Yhdistyksen hallitukseen valittiin uutena Antti Vinha Jyväskylästä. Muutoin luotettiin pääosin entisiin voimiin. Kuva Sarka-ajojen jälkeisestä illanvietosta.

Pikajalka 3/2015 kansikuvan teksti jäi puuttumaan. Kuva oli Luodon pihasta juhannuksena 1956. Vasemmalla Anja Luoto. Yrjö Louhelo ja Raija Tuomola os. Luoto. Kulkupeli on Yrjön rakentama ”Kinneri”. Vieressä vielä yksi kuva kinneristä ja sen rakentajasta Yrjö Louhelasta.

KORJAUS SÄHKÖPOSTIOSOITTESEEN:

Hyvä jäsen! Muista päivittää sähköpostiosoitteesi, jotta voimme paremmin, nopeammin ja edullisemmin tiedottaa toiminnastamme. Lähetä yhteystietosi osoitteeseen info.vanhatvelot@gmail.com

29

Pikajalka 35


Satularepusta

Viimeksi kyseltiin tulitikkuetikettejä. Niitä tuntui löytyvän monestakin piironginlaatikosta. Nämä on lähettänyt Matti Vuorenmaa Alavudelta. Ensi kerralla lisää.

Pikajalka 35

30


Huoneentaulu Teksti I Markku Lahtinen

Vilho Setälä: Pyöräilijät, 1930-luku.

hopeagelatiinivedos

Vilho Setälä (1892–1985) syntyi kulttuurisukuun. Hänen isänsä E. N. Setälä uudisti jo alle 20-vuotiaana suomen kielen kieliopin ja vaikutti professorina alansa kehitykseen vuosikymmeniä. Vilhon sisar Salme Setälä toimi rakennushallituksessa arkkitehtina pitkään ja vaikutti kotimaan kasvojen kehitykseen. Vilho Setälä hankki ensimmäisen kameransa 14-vuotiaana v. 1906. Suurikokoisesta kuvaformaatista hän siirtyi pienkuvakameraan ensimmäisten joukossa v. 1927. Sitä ennen hän oli jo valmistunut yliopistosta matemaatikoksi, kamerallaan tallentanut isänsä tutkimusmatkaa Liivinmaalle ja järjestänyt esperanton maailmankongressin Helsinkiin. Setälästä tuli Suomen ensimmäinen katukuvaaja. Hänellä oli myös kansainvälinen rooli valokuvauksen kehityksessä, sillä hänen keksintöään on kameran objektiivin kaiverretut terävyysaluemerkinnät. Sitä hän tarjosi

31

Pikajalka 35

Leica-kameran valmistajalle, ja keksintö levisi sitten kaikkiin kinofilmikameroihin. Mainetta ja mammonaa Setälä ei tästä kuitenkaan saanut. Setälä julkaisi eri vuosikymmenillä useita valokuvauksen oppikirjoja, toimi 1930-luvulla alan opettajana ja toimi aktiivisesti Nuoren Voiman Liitossa. Maailman tunnetuin katukuvaaja, Henri Cartier-Bresson, jonka töiden suurnäyttely on parhaillaan esillä Ateneumissa, aloitti toimintansa 1930-luvun alussa. Hänen kohdealueensa oli laajempi, mutta kohteensa paljolti samat. Setälä oli parhaimmillaan spontaanien sattumusten ja katuelämän kuvaajana. Hänen kuvauskohteensa oli liike, hyppäävä tai tanssiva ihminen, ohikiitävä auto tai polkupyörä. Setälän kuvakulma oli usein normaaliperspektiivistä poikkeava. Hän kuvasi paljon korkealta, yläviistosta, tai maan tasosta.

Setälän tunnetuimpia töitä on kilpaa kiitäviä pyöräilijöitä kuvaava otos. Kuva on peräisin 1930-luvulta. Kuvaaja on seurannut kamerallaan vinhaa vauhtia kiitäviä pyöräilijöitä niin että tausta on jäänyt epäselväksi ja neutraaliksi. Pyöräilijöiden yksityiskohdat erottuvat selvästi. Jännittyneet asennot ja voimakas etunoja kertovat kuitenkin maalin lähestyvän ja kirin pian alkavan. Kuvassa on vauhtia, voimaa ja jännitystä ihan kuin oikeassa pyöräkisassakin. Ajajilla näyttäisi kaikilla olevan täysiveriset, tosin vaihteettomat kilpapyörät, joissa on kippurasarvet ja vaijerijarrut. Taktiikka ei ole niin tarkkaa kuin nykyään, vaan kilpailijat ovat jakautuneet epämääräisin ryhmiin hyödyntämättä vetäjän imua. Osa pyöräilijöistä on pyöräilypaitoineen ja housuineen selvästikin kokeneita seurojen edustajia, toiset golf-housuineen ja lippalakkeineen hakevat vasta tuntumaa kisailuun.


Nuorten velojen joulupähkinä Pikajalka 35

32


Millions discover their favorite reads on issuu every month.

Give your content the digital home it deserves. Get it to any device in seconds.