Minervan Pöllö 3/2013

MINERVAN PÖLLÖ MINERVAS UGGLA 3/2013

SUKUPUOLI

3/2013

Minervan Pöllö - Minervas Uggla 3/2013

35. vuosikerta.

Teema: Sukupuoli Painos: 150 kappaletta Julkaisija: Dilemma ry Toimituksen osoite: Dilemma ry / Minervan Pöllö Unioninkatu 40, 5. kerros 00014 HY Nettisivut: www.minervanpöllö.fi Päätoimittaja: Joonas S. Martikainen Taitto: Joonas S. Martikainen Toimitussihteerit: Heli Eronen, Maria Hämeen-Anttila, Pasi Takkinen Kannen kuvitus: Etukansi: © Joonas S. Martikainen Takakansi: © Maria Hämeen-Anttila 2013 Sisäsivujen kuvitus: Kuvitus © Suvi Ainola 2013, jos toisin ei mainita.

ISSN: ISSN 1239-2545 (Painettu) ISSN 2341-5940 (Verkkojulkaisu) Paino: WhyPrint Oy Minervan Pöllö on Helsingin yliopiston filosofian opiskelijoiden ainejärjestön julkaisema, neljästi vuodessa ilmestyvä aikakausjulkaisu. Tämä lehti on vastaanottanut HYY:n järjestölehtitukea.

”One thing we learn in Women and Gender Studies over and over again is that there is nothing natural or inevitable about hierarchies – gender hierarchies have sustained the power of fathers over mothers, men over women, cis-gendered people over gender variant people; class hierarchies allow for the exploitation of workers by management; racial hierarchies implicitly and explicitly map out certain futures for some people and they foreclose futurity itself for others. Sexual hierarchies, as Gayle Rubin’s work demonstrated some thirty years ago, sustain all kinds of moral orders that more properly belong to religious systems and they maintain a social mistrust of sexual pleasure while inhibiting what she calls the possibility for erotic justice.”

—Jack Halberstam

P Ä Ä T O I M I T TA J A LTA Meikkaan joskus. Olen kuullut, että näytän hyvältä mekossa. Olen mies.

Sukupuoli tuntuu edelleen monen mielestä tyhjentyvän biologiseen, “luonnolliseen” vastakkainasetteluun miehen ja naisen välillä, kaikkine niine ominaisuuksineen, joita näihin kahteen vastapariin liitetään. Jos otan tässä annettuina feminismin historian, queer-teorian, Judith Butlerin, sukupuolentutkimuksen kritiikin, Henry Laasasen, Eddie Izzardin ja Perussuomalaiset, tulen pikaisesti nähneeksi, että asia on kaikkea muuta kuin näin yksinkertainen. Samalla kuitenkin näyttää olevan selvää, että emme voi astua sukupuolen ulkopuolellekaan.

Olen miettinyt, onko muutama sipaisu rajauskynää silmiin poliittinen kannanotto, esteettinen valinta vai jotain muuta. Kyseessä on kuitenkin ele, joka nostattaa kulmakarvoja saman tien; 80-luvun jälkeen meikkaavat kundit ovat olleet harvassa.

Sukupuolten välisen rajan rikkominen on yksi viimeisiä todellisia tabujamme. Sitä venyttävät ihmiset ovat erityisen alttiita väkivallalle: vähänkään ristiinpukeutuvalla miehellä tai naisella on syytä olla vikkelät jalat yössä liikkuessa. Transihmiset herättävät yhä avointa kauhistelua ja inhoreaktioita. En edes mene tässä ihan vanhaan kunnon naisvihaan, sukupuolittuneeseen väkivaltaan tai raiskauksiin. Näiden hirveyksien suhteen asenteet tuntuvat viime vuosina menneen vain taaksepäin.

Minervan Pöllö käsitteli (tietääkseni) edellisen kerran sukupuolta vuonna 1996.

(Silloinen numero on esillä Issuu-sivuillamme.) Silloinen numero oli kannesta oudon seksuaalisävytteinen ja kummallisen maskuliininen; lehdessä tuntui olevan enemmän kovia kyrpiä kuin Hetero Priden jatkoilla. Tällä kertaa Pöllön kirjoittajakunta on ottanut asiaan hieman teoreettisemman tulokulman.

Yhdistävää kaikille osallistujille tuntuu olleen tarve ymmärtää sukupuolta jonain sekä kehollisena että kehosta irrallisena, fyysisenä, että henkisenä. Queerteoreetikko Judith Halberstam on huomauttanut, että vaikka meidän on vaikeaa, ehkä jopa mahdotonta päästä eroon maskuliinisen ja feminiinisen välisestä vastakkainasettelusta, on molempien suhde fyysisiin kehoihin hyvin ambivalentti ja samalla kivuliaankin konkreettinen. On kuitenkin feminiinistä maskuliinisuutta ja maskuliinista feminiinisyyttä. Halukkuus tarkastella sukupuolta ei-luonnollisena, kontingenttina ja aina ongelmallisena on yksi tärkeä avain tasa-arvoisempaan maailmaan, joka pystyy sisällyttämään itseensä kaikenlaiset ihmiset, sukupuoleen katsomatta.

Tämä on SUKUPUOLIpöllö vuosimallia 2013. Iso kiitos kaikille sen tekemiseen osallistuneille!

Joonas S. Martikainen

6

MINERVAN PÖLLÖ 3/2013

MINERVAN PÖLLÖ 3/2013

7

TÄ S SÄ N U M E ROSSA

8

I DETTA N U M M E R

MINERVAN PÖLLÖ 3/2013

10 Sukupuoli ympäristöajattelussa: haastattelussa Kaarina Kailo Dilemman ympäristövastaava Pasi Takkinen haastatteli tunnettua ympäristöfilosofia.

18 Merkinantajat ja auktoriteetin symbolit: katsaus tornirakennusten semantiikkaan Niko Lempa analysoi Dilemman tornityöryhmän saavutuksia arkkitehtuurin semiotiikan alalla.

28 Kaapin epistemologiasta

Henri T. Hyvönen puhuu kaikenlaisista kaapeista.

33 Nathalie Djurberg & Hans Berg Taidehallissa

Kasper Kristensen tarkasti näyttelyn ja piti näkemästään.

34 Sukupuolesta ja käytöstavoista

Joonas S. Martikainen pohtii feministisen käytöstapakoodiston mahdollisuutta.

39 Kaksi toista sukupuolta eli sukupuolisen suuntautuneisuuden vaatimus Dilemmalaisryhmä phuu sukupuolisesta suuntautumisesta individualistisessa maailmassa.

44 Naisellinen vasemmisto ja miehekäs oikeisto: 2000-luvun biopolitiikan sukupuolienergiat Otto Lehto yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta: onko politiikka sukupuolittunutta?

52 Pöllön Shakkipalsta

Minervan Pöllön shakkipalsta aloittaa! Avausesittelyssä kuningatargambiitti.

Tämänkertaisen numeron taiteesta vastaa aina yhtä loistava Suvi Ainola.

Suurkiitokset!

MINERVAN PÖLLÖ 3/2013

9

10

MINERVAN PÖLLÖ 3/2013

SUKUPUOLI

YMPÄRISTÖAJATTELUSSA haastattelussa Kaarina Kailo

Teksti: Pasi Takkinen Kuvat: Kaarina Kailo

Kaarina Kailo on toiminut mm. Oulun yliopiston naistutkimuksen professorina sekä Simone de Beauvoir-instituutin johtajana Montrealissa. Kailo on myös ollut aktiivisesti mukana erilaisissa kansalaisjärjestöissä ja politiikassa.

Kailo suostui teemamme houkuttelemana Dilemman ympäristövastaavan haastateltavaksi.

Mitkä teemat nousevat esille, kun puhutaan ympäristöfilosofiasta ja sukupuolesta?

—Sivilisaatiokriisi; vallitsevan talousajattelun ongelmat, eritoten BKT-malli; luontosuhteen ja ilmastokaaoksen sukupuolittuneisuus; länsimaisen tieteen episteeminen väkivalta ja piiloinen miesnäkökulma; ympäristökriisien vaikutus mm. naisiin, alkuperäiskansoihin ja kehitysmaihin. Lisäksi ruumiillisuus ja ikääntyneet naiset, omasta kehosta ja ruumiillisuudesta vieraantuminen. Vastuuvaje ja asennevamma suhteessa hoiva-aloihin ja laajemmin koko ekososiaalisesti kestämättömän politiikan sukupuolittuneisuus jne.

MINERVAN PÖLLÖ 3/2013

11

Teemojen runsaus heijastaa sitä, että naisnäkökulma ympäristöfilosofiaan on syventynyt ja kehittynyt sitä mukaa kun ympäristökriisitkin ovat lisääntyneet. Yllä kuvatut avainsanat tekeillä olevista kirjoistani kuvaavat, että ympäristöfilosofialla kuten kaikella on sukupuoli, josta seuraa sukupuolittuneita teorioita ja käytäntöjä. Ns. neutraali filosofinen teoria vain kätkee ja sulkeistaa sukupuolen, esittäen tietoisesti tai tiedostamatta miesnäkökulman ”ihmisnäkökulmana”.

Mikä siis on naisnäkökulman anti ympäristöajattelulle?

—Naisnäkökulma merkitsee että ympäristöasioissa huomioidaan sosiaalinen sukupuoli. On ymmärrettävä miten eri tavoin naiset ja miehet sosialisoidaan suhtautumaan luontoon ja miten naista ja luontoa kohdellaan.

Ympäristöajattelu on heikolla pohjalla, jos se sivuuttaa 51% väestöstä, eli naiset ja heidän erityishaasteensa ja osaamisensa.

Naisten kokemusten huomiotta jättäminen on tehnyt valtavirran ympäristöajattelusta sokeaa, yksipuolista, harhaanjohtavaa ja näin paitsi epätieteellistä myös moraalisesti kestämätöntä. Ympäristökriiseillä ja ilmastonlämpenemisellä on eri yhteiskunnissa myös aivan erilaisia sukupuolivaikutuksia, joita nyt ei juuri huomioida.

Ekologinen, taloudellinen, 12

MINERVAN PÖLLÖ 3/2013

biologinen ja kulttuurinen monimuotoisuus sisältää paitsi luonnon, myös erilaiset yhteiskuntamallit, joihin ekofeminismi lisää sukupuolten erilaisen tietotaidon ja viisauden. Naisnäkökulma ei siis ole vain oikeudenmukaisuuskysymys vaan yhteisen hengissä säilymisen edellytys.

Naistiedon väheksyminen on todella lyhytnäköistä, itsetuhoista. Yhteisen edun nimissä usko luonnolliseen herruusjärjestelmään on tehtävä näkyväksi ja kyseenalaistettava, koska se oikeuttaa hierarkiassa alemmaksi paikannetun sekä villiksi/vaaralliseksi mielletyn luonnon hyväksikäytön.

Ekofeminismin ytimessä on oletus siitä, että ihmisen asettaminen luonnon ja miehen asettaminen naisen yläpuolelle edustaa yhtä ja samaa kaksinapaista maa-ilman jäsentämisen muottia.

Patriarkaalista ajattelua ja sukupuolijärjestystä määrittävälle vastakohtaoletukselle on vaihtoehtona esim. irokeesien kahden dynaamisen voiman täydentävyyden ajatus. Länsimaiseen herruusideologiaan sen sijaan sisältyy kaksi toinen toisensa poissulkevaa ja toisen termin ylempiarvoiseksi esittävää herruuslogiikan periaatetta.

Miehen ja naisen oletettu ero määrittää todellisuudessa kestämättömiä vastakohtapareja kuten järki/tunne, ruumis/henki, primitiivikansat/sivistyskansat ja niin edelleen. Tällaisten dikotomioiden luonnollistaminen ja esittäminen itsestään selvinä on olennainen osa patriarkaalista (hetero-) seksismiä ja ns. hegemonista maskuliinisuutta.

Useimmat filosofisista esikuvistani ovat myös ympäristöaktivisteja, jotka ovat laskeutuneet alas akateemisista norsunluutorneista. Heidän mielestään tulee itse aktiivisesti taistella saastumista ja luonnonvarojen loppuun käyttämistä vastaan, ja lisäksi huomioida mittavat, syvenevät sosiaaliset ja taloudelliset erot yli- ja alikehittyneiden (tai riistettyjen) maiden välillä.

Mielestäni naisfilosofit näkevät pitemmälle ja syvemmälle marginaalisemman positionsa ansiosta, kuin esimerkiksi syväekologiset miesteoreetikot. Monet miehet ovatkin omineet (eko)fe-

minismin oivalluksia, muuttaneet niitä hieman ja nousseet guruiksi naisteoria-lähteiden avulla.

Ajattelussasi yhdistyvät mm. naistutkimus, alkuperäiskansat, myyttisyys, suomalainen kansanperinne, lahjatalous sekä ekopsykologia. Kuinka nuo näkökulmat sopivat yhteen ja millaista ympäristöfilosofiaa niistä syntyy?

—Nuo teemat mahdollistavat ympäristöeettisen pohdinnan, joka ylittää fossiilikapitalismin lyhytnäköiset tavoitteet, itsekeskeisyyden ja arvolaman. Löydän niistä tukea huolenpitoeetokselle, jossa tunnustetaan kaikkien elävien olentojen itseisarvo eikä hyväksytä mielivaltaisia, luontoa riistäviä valtakeskittymiä.

Naistutkimuksesta olen omaksunut tietenkin sukupuolijärjestelmän käsitteen, joka auttaa tekemään näkyväksi kulttuurin piiloiset sosialisaatioon ja sukupuolirooleihin liittyvät ilmiöt.

Se, että asuin yhdeksän vuotta cree-intiaanien parissa vaikutti vahvasti maa-ilmankuvani murrokseen. Alkuperäiskansojen native science ja ekologinen perinnetieto (traditional ecological knowledge eli TEK) edustavat todellista haastetta kolonialismin ja herruusjärjestelmien myötä syntyneelle ja vakiintuneelle länsimaiselle tieteenfilosofialle ja itsestäänselvyyksinä pidetyille normeille.

Olenkin kehittänyt teoriaa ekomyyteistä, joissa valloitus- ja sankaruustarinat korvattaisiin ihmisen ja luonnon keskinäisriippuvaisuutta ja ekologisen tasapainon arvoja esiin nostavilla kertomuksilla. Sotaisat eepokset ja tietokonepelit pitäisi korvata, tai ainakin niiden rinnalle tulisi nostaa, sosiaalista eheyttä ja egalitarismia edistävät tarinat.

Myytit ajattelevat meissä, ja niiden muuttaminen ekomyyteiksi on mielestäni yhtä olennaista kuin poliittisten järjestelmien suursiivous.

Siksi olen ottanut käyttöön omia supisuomalaisia, joskin historian saatossa muiden kansojen

kulttuureista vaikutuksia saaneita myyttejä, joiden sisältö on omiaan lisäämään tietoisuutta ekososiaalisesti kestävän tulevaisuuden edellytyksistä.

Feministinä samaistun syväekologiseen lahjatalousfeminismiin, joka terminä kuvaa asennettani maailmaan. Ekofeministit ovat usein myös mukana yhteiskuntaan ja luontoon vaikuttavassa suorassa kansalaistoiminnassa, kuten oma viiteryhmäni, Feministit lahjatalouden puolesta (www.giftparadigm. org).

Lahjatalouskulttuurit ovat voimissaan ympäri maailman lukemattomissa muodoissa. Ilmaisia lounaita on. Äitien hoivakulttuurissa lapsia ei ruokita vaihdon logiikalla. Vanhakantaisia tai moderneja lahjatalouksia ei tule romantisoida, mutta niistä voi ottaa oppia.

Ekofeminismillä on paljon yhtymäkohtia myös muinaissuomalaiseen luontouskontoon.

Molemmissa on keskiössä elämänvoiman uusintaminen ja ekososiaalisesti kestävän tulevaisuuden varmistaminen takaisin antamisen rituaaleilla. Luontouskonnoille on ollut ja on yhä tyypillistä ihmisen ja luonnon, jopa koko kosmoksen keskinäisriippuvaisuuden eetos, joka estää luonnonvarojen ja eläimien käytön vain voitontavoittelun raaka-aineena.

Olin myös mukana perustamassa Suomen Ekopsykologian yhdistystä- Metsänpeitto, jossa MINERVAN PÖLLÖ 3/2013

13

”

Naisten kokemusten huomiotta jättäminen on tehnyt valtavirran ympäristöajattelusta sokeaa, yksipuolista, harhaanjohtavaa ja näin paitsi epätieteellistä, myös moraalisesti kestämätöntä.

14

MINERVAN PÖLLÖ 3/2013

järjestimme ekososiaalista kestävyyttä ja suomalaista ekologista identiteettiä ja kansankulttuuria tunnetuksi tekeviä ja edistäviä työpajoja. Luomu ja paikallisruoka, eheytymisharjoitukset luonnossa, voimapaikat, metsän antien löytäminen— nämä ovat joitain meille tärkeistä muutoksen aineksista.

Pahenevien ympäristöongelmien ratkaisuja etsitään usein tieteen, teknologian, talouden ja lainsäädännön piiristä. Mitä ajattelet tällaisesta teknokraattisesta ympäristönsuojelusta ja sen mahdollisuuksista?

—Elävää luontoa ei pelasteta samoilla ideologioilla ja asenteilla kuin millä se ollaan tuhoamassa. Vihreä kapitalismi on sumuverho sille, ettei lopultakaan olla valmiita luopumaan luontoa ja ihmisarvoa polkevista käytännöistä. Kapitalistinen kestävä kehitys on paradoksi: hyvien työehtojen ja ilmastonsuojelun maista lähdetään ns. kehitysmaihin saastuttamaan muiden ekososiaalista tasapainoa.

Se, että on keksitty merkittäviä luonnon elinvoimaa palauttavia, tuhoja paikkaavia ja työtä helpottavia teknovempaimia on positiivista, mutta ei riitä muuttamaan faktaa, että orwellilainen älytuotteiden pörssiaatelisto on tuhoamassa historian parhaat sosiaaliset innovaatiot – hyvinvointivaltion ja yhteisvastuun. Tämä on jatkoa luontouskontojen keskinäisriippuvaisuuden eetoksen tuhoamiselle. Ennen avohakattiin pyhät lehdot, nyt avohakataan työpaikat ja ihmisten mahdollisuudet ruokkia itsensä.

Hegemoninen, patriarkaalinen tekno-oligarkia on ottamassa naisvaltaisten alojen työt haltuunsa muuntaen hoivan ja jopa reproduktion insinöörityöksi. Luonto ja hoiva ovat häviämässä roboteille ja kloonaukselle Moderniin teknologiaan pohjautuvat herruusideologiat kommunismista kapitalismiin— vaikka niissä on merkittäviä eroja luokkayhteiskunnan suhteen—eivät ole tunnustaneet

riippuvaisuuttaan luonnosta ja naisten koti-, tunne- ja hoivatyöstä.

Siirrytään ajatuksista ajattelijoihin: kuinka sukupuoli näkyy ajattelussasi? Entä kuinka se on vaikuttanut akateemiseen uraasi?

Avautuuko tai sulkeutuuko joitain mahdollisuuksia naiseuden myötä?

—Aivan selvästi naiseksi syntyminen altistaa nykyaikana syrjinnälle varsinkin jos ei ole samaistunut korostuneen naiselliseen hoivaaja-uhrautuja-malliin ja pysy ruodussaan, tai jos ei suostu hyväksi jätkäksi omaksumalla ”tasa-arvoiset” miehiset toimintatavat. Toisaalta luulen, että naisten on helpompi löytää eheyttävä polku elämänvoiman lähteille, koska naisten enemmistöltä onneksi puuttuu militaristinen ja tunnepatologinen sosialisaatio.

Kanadassa olin tottunut siihen että normaali, ajatteleva ihminen voi ottaa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin ilman että siitä joutuu ”saunan taakse” tai puhutteluun. Siellä ilmapiiri on todella monikulttuurinen ja salliva. Paluu Suomeen oli kulttuurishokki. Täällä törmäsin konsensuspakkopaitaan ja kun aloin puhua uusliberalismin negatiivista vaikutuksista (käytyäni rakennemuutokset läpi aikaisemmin Kanadassa) löysin itseni melkein paitsiosta.

Kehityskeskusteluilla vaiennetaan akateeminen oppositio ja kauhukseni Suomessa eletään herranpelossa eikä uskalleta vastustaa vääryyttä!

Epäilen, että virkani Oulun yliopiston naistutkimuksen professorina jäädytettiin – ei vain taloudellisista – vaan aatteellisista syistä.

Ihmisoikeudet, eläinoikeudet, kohtuutalous, lahjatalousyhteisöt ja naismytologia... mitään pahempaa ei ilmeisesti voisi nostaa tapetille. Näkeehän mitä Heidi Hautalallekin tehtiin punavihreän naisen ajojahtina. Toronton yliopistossa juuri tehty tutkimus osoittaa, että feministiksi julistautuneita kohdellaan rajusti ja toisaalta nuoria estetään samaistumasta feminismiin

kuvaamalla feministit miestenvihaajiksi tai ”epähygieenisiksi.”

Lian käsite onkin kautta aikojen yhdistetty alempiarvoisiksi tai vaarallisiksi leimattuihin ryhmiin olivatpa ne etnisiä ryhmiä tai normeista poikkeavia naisia.

Mutta; mottoni on että kun herra sulkee oven, jumalatar avaa ikkunan. Aivan uusi vapauden maa-ilma avautuikin ja olen palaamassa omille henkisille juurilleni tehtyäni kierroksen akateemisessa maailmassa ja politiikassa. Halusin alun perin lukea taidetta ja olin Ateneumissa vuoden vapaaoppilaana. Kaipaan yhä enemmän taiteen pariin. Se on tässä iässä (62) reviiri, jossa koen voivani eniten avata ihmisten mielen ja sielun räppänöitä, ja jossa itse voin hyvin. Suomen taide-, kirjasto- ja kulttuuriharrastajathan ovat myös ensisijaisesti naisia siinä missä urheilu on enemmän miesten reviiri.

Tunnen, että retkeni maailmalla ja eri aloilla ovat johtaneet minut tiedonlähteille, joita nyt tarvitaan maailman muuttamisessa.

Lopuksi käytännön kysymys: kuinka urbaani, stressaantunut yliopisto-opiskelija voisi eheyttää suhdettaan luontoon, kansanperinteeseen ja itseensä?

—Mitä stressattu opiskelija lopulta janoaa? Mikä on olennaista? Mammonamenestys vai tasapainoinen elämä ja riittävä MINERVAN PÖLLÖ 3/2013

15

elintaso? Yliopistoissa käydään teoreettista debattia ruumiillisuudesta, mutta istutaan kyyryssä ja voidaan kehossa huonosti. Ei osata saada yhteyttä enää oman kehon rytmeihin kvartaalitalouden rytmien rikottua sisäiset sykkeemme. Luonnolla ja metsällä on eheyttävä vaikutus, jota voi voimistaa kansanperinteen ja ekopsykologian keinoin.

Metsät ovat ilmainen luonnonvara ja filosofit kuten Gaston Bachelard ovat ymmärtäneet että vesi, tuli, ilma ja maa ovat mentaalisia hormoneja, jotka tuottavat hyvänolon tunteen. Intiaanit toteavatkin usein että länsimaalaiset tekevät tappovauhdilla töitä päästäkseen puhtaan veden ja rauhoittavan tulen äärelle pois saastemetropoleista. Heillä on jo tämä maailma hallussa, eikä kulutuskansalaisuus edistä tämän yksinkertaisen elintavan säilyttämistä.

Monet intiaanit ovat päässeet päihteistä eroon löydettyään uudestaan yhteyden oman kulttuurinsa arvoihin ja käytäntöihin. Myös meille kansanperinne voi olla tärkeä eheän omakuvan elementti. Olen löytänyt omasta kulttuuristamme todella paljon ekologista syväviisautta ja kestävän elämäntavan rituaaleja, saunakulttuuri yhtenä esimerkkinä.

Minervan Pöllö kiittää Kaarina Kailoa haastatelusta!

16

MINERVAN PÖLLÖ 3/2013

MINERVAN PÖLLÖ 3/2013

17

MERKINANTAJAT JA AUKTORITEETIN SYMBOLIT KATSAUS TORNIRAKENNUSTEN SEMANTIIKKAAN HELSINGISSÄ Teksti: Niko Lempa Kuvat: Joonas S. Martikainen

Erilaiset tornit ovat hyvin yleinen näky Helsingin kantakaupungin alueen katukuvassa. Vaikka pääkaupunkiseudun tornirakentaminen on muihin maailman metropolialueisiin verrattuna melko vaatimatonta sekä rakennusten määrässä että yksittäisten tornien korkeudessa, sillä on oma vankkumaton osansa paikallisessa kaupunkikulttuurissa. Tornit toimivat maamerkkeinä, jonka lisäksi useilla torneilla on erillisiä hyödyllisiä tehtäviä, kuten esimerkiksi ajan ilmaiseminen. Helsingin torneja ei ole silti rakennettu kadulla kulkevien kiintopisteiksi, eivätkä läheskään kaikki vaikuta palvelevan kenenkään välttämätöntä tarvetta. Mikä on tornien merkitys ja miten se määräytyy? Tämä artikkeli tarkastelee viiden helsinkiläisen tornin arkkitehtonista semantiikkaa, eli sitä mitä tornit ilmaisevat ja mikä on niiden rakenteellinen ja merkityksellinen funktio.

Mistä on kysymys?

Rakennusten semantiikkaa tutkivat tavalla tai toisella useat eri tieteenalat, esimerkiksi arkkiteh-

18

MINERVAN PÖLLÖ 3/2013

tuuri, antropologia, sosiologia ja sosiaalipsykologia. Laajimmassa kulmassa aihetta kuitenkin lähestyy semiotiikka, joka pyrkii järjestelmällisesti kartoittamaan ja tunnistamaan rakennukseen liittyvät merkityssisällöt ja funktiot.

Urbaanin sekä arkkitehtuurin semiotiikan uranuurtajiin kuuluvat semiootikot ja filosofit Roland Barthes sekä Umberto Eco. Mitenkään väheksymättä Barthesin tai muidenkaan urbaanin semiotiikan tutkijoiden työtä perustuu tämän artikkelin tornien semantiikan analyysi etupäässä Econ semioottiseen teoriaan sekä analyysiin rakennusten koodatuista merkityksistä.

Econ teoria arkkitehtuurin semiotiikasta perustuu jakoon denotoivien ja konnotoivien arkkitehtonisten merkkien välillä sekä teoriaan rakennuksen ensi- ja toissijaisista funktioista.

Hänen kantava ajatuksensa on se, että arkkitehtonisiin kokonaisuuksiin liittyy mielteitä, jotka ovat kulttuurisen kehityksen myötä abstrahoituneet koodiksi. Koodin osasina eli arkkitehtonisina merkkeinä toimivat rakennuksen käytöstä viestivät rakenteelliset yksityiskohdat.

Arkkitehtoniset merkit jakautuvat denotoiviin ja konnotoiviin. Denotaatiota edustavat kaikki sellaiset merkit, jotka liittyvät rakennukseen itseensä sekä sen toteuttamiin funktioihin. Näitä ovat esimerkiksi holvaukset, ikkunoiden muotoilu ja asettelu, pylväät, koristelut ja arkkitehtoninen tyylisuunta ja niin edelleen.

Arkkitehtonista konnotaatiota taas edustavat kaikki ne merkit, jotka ilmaisevat rakennuksen käyttötarkoitusta tai symbolista merkitystä sekä symbolisia ja käytännöllisiä erityisfunktioita, kuten erityisiä funktioita palvelevien laitteiden läsnäolo tai koristelu, jolla on selkeä symbolinen merkitys.

Hyvä esimerkki näistä kahdesta on Helsingin observatorion liikuteltava tähtitorni: tornin yläosaa, kattoa, voidaan rakenteellisen ratkaisun vuoksi kääntää väkipyörän avulla myötä- ja vastapäivään (denotatiivinen merkki—rakennettu niin, että katto on käännettävissä; denotatiivinen MINERVAN PÖLLÖ 3/2013

19

funktio—katto on käännettävissä). Tämä palvelee rakennuksen tarkoitusta observatoriona, koska näin ollen kaukoputkella voidaan tähytä kaikkialle yötaivaalle (konnotatiivinen merkki—katto on käännettävissä koska kyseessä on tähtitorni, josta on voitava paremmin tähytä taivaalle; konnotatiivinen funktio—katto on käännettävissä jotta tähtitornista voitaisiin paremmin tähytä yötaivaalle).1 Ero näiden merkkien välillä ei välttämättä ole jyrkkä, ja jaottelua denotoivaan ja konnotoivaan (tai syntaktiseen ja semanttiseen, kuten sitä toisinaan kutsutaan) arkkitehtoniseen koodiin on kritisoitu tarvittavan empiirisen todistusaineiston puutteesta.4 On kuitenkin syytä huomata, että arkkitehtuurin semanttinen koodi käsittää usein useita eri moodeja, eli viestimisen tyylejä, useissa eri kerroksissa. Se, että jokin merkki tai funktio on jossain tulkintayhteydessä denotatiivinen, toisessa konnotatiivinen ja kolmannessa molempia, ei tarkoita denotaatio (syntaksi)/konnotaatio (semantiikka) -jaottelun perustavanlaatuista puutteellisuutta, vaan sitä, että arkkitehtoninen koodi osoittaa meille, kuinka rikasta rakennuksen semantiikka voi olla.

Denotaation ja konnotaation pohjalta Eco tekee jaottelun rakennuksen primääriseen funktioon ja joukkoon sekundäärisiä funktioita. Primääriset funktiot 20

MINERVAN PÖLLÖ 3/2013

ovat rakenteellisia funktioita ja luonteeltaan denotatiivisia—ne kuvaavat sitä tarkoitusta ja tapaa jota rakennuksen eri osat toteuttavat puhtaasti arkkitehtonisesta näkökulmasta. Rakennuksen sekundääriset funktiot ovat konnotoivia, ja käsittävät sen symboliset ja toiminnalliset merkitykset.1 Esimerkiksi se, että Suomenlinnan majakan huipulla on lyhty, on majakan primäärinen funktio. Se, että lyhty loistaa, ja välittää näin tietyn viestin merenkulkijoille, on majakan sekundäärinen funktio. On syytä huomata, että adjektiivit ”primäärinen” ja ”sekundäärinen” eivät tässä yhteydessä viittaa millään tavalla arvottamiseen.

Kummatkin funktiot ovat yhtä välttämättömiä: mikäli primäärinen ei toteutuisi, majakkaa ei olisi, mikäli sekundäärinen ei toteutuisi, se mikä olisi, ei olisi (enää) majakka.

Tämä artikkeli kiinnittää torneissa huomiota pääasiassa niiden primäärisiin ja sekundäärisiin funktioihin rakennuksina, sekä niihin arkkitehtonisiin denotaatioihin ja konnotaatioihin, jotka näihin nimenomaisiin funktioihin liittyvät. On selvää, että sellaisilla seikoilla, kuin rakennuksen edustamalla arkkitehtonisella suuntauksella, arkkitehdin tekemillä rakenteiden muotoa ja materiaalia koskevilla valinnoilla, sekä rakennuksen koristelulla (tai koristelematta jättämisellä)—olipa se kuinka yksinkertaista hyvänsä—on hyvin suuri merkitys arkkitehtuurin semiotiikan tutkimuksessa. Tämän artikkelin yhteydessä se osa arkkitehtonisesta koodistosta jätetään kuitenkin vaille sille muutoin kuuluvaa huomiota. Myös tornien historiallisen taustan ja historiallisten funktioiden, etenkin tilapäisten, tutkiminen jätetään merkittävästi vähäisempään rooliin, joskin sitä on sekä mahdotonta että mieletöntä täysin sivuuttaa.

Viimeisenä huomautuksena tehtäköön sekaannusten välttämiseksi ero sanojen “semantiikka” ja “semiotiikka” käytölle tässä artikkelissa. Semantiikalla tarkoitetaan laajempaa merkityksien tutkimusta ja analysointia, siinä missä semiotiikalla viitataan nimenomaisesti merkki-

järjestelmien sekä merkityksen ja viestisisällön välittymistä tutkivan erityistieteen piiriin kuuluvaan aineistoon.

Tornit tähtäimessä Ensimmäinen tarkasteltavista kohteista on Suomenlinnan majakka, joka on samalla myös Suomenlinnan kirkon torni. Jo yksistään tämä kaksoisrooli tekee kyseisestä tornista hyvin mielenkiintoisen. Yhdistäessään yhteen rakennukseen sekä kirkontornin symbolisen että majakan käytännöllisen funktion, se tulee samalla potentiaalisesti konnotoineeksi tavanomaisen majakan signaalin ohella vahvan symbolisen sanoman; ei tarvita kummoistakaan kristillisen tradition ja merenkulun tuntemusta, jotta haluttaessa voitaisiin tehdä analogia kirkon oppien ja pelastussanoman sekä majakan tärkeän, navigaatiota ohjaavan tehtävän välillä. Ajatus on mielenkiintoinen myös siltä kannalta, että majakkafunktioon yhdistyvä kirkollinen symboliikka olisi malliesimerkki ns. multimodaalisesta semiotiikasta, jossa viesti välittyy päällekkäisesti useamman eri moodin välityksellä.5 Huolimatta siitä, kuinka tarkoituksenmukainen tai epätarkoituksenmukainen viestin tällainen tulkinta mahdollisesti on, ovat kirkollinen ja navigoinnillinen signaali tämän tornin kohdalla niin vahvoja, ettei niitä yhdistävää tulkintaa voida syyttää täysin mielivaltaiseksi, vaikka siitä ei välittyisikään rakennuksen “todellinen” sanoma. Niin tai näin majakan valolla on kuitenkin tunnettu ylimääräinen viesti. Majakan lyhty lähettää valolla morsesignaalia kirjaimelle H; H niinkuin Helsinki.

Navigointimerkkinä toimiminen sekä kirkon ja uskonnon arvovallan symbolina toimiminen eivät kuitenkaan ole Suomenlinnan majakan/kirkontornin ainoat funktiot. Kirkon nykyinen torni rakennettiin itsenäisyyden alkuvuosina peittämään alun perin ortodoksisen kirkon venäläisyydessään Helsingin horisontille MINERVAN PÖLLÖ 3/2013

21

Ylimpänä: Näkymä Kallion kirkon tornista Unioninkatua pitkin etelään.

Yllä: Keskipäivän kuutamo Tähtitorninmäeltä nähtynä.

22

MINERVAN PÖLLÖ 3/2013

Ylimpänä: Suomenlinnaa majakasta nähtynä.

Yllä: Näkymä Hotelli Tornin huipulta Mannerheimintielle.

MINERVAN PÖLLÖ 3/2013

23

sopimattomana pidetty sipulikupoli. Tämä peittäminen on funktio, joka toteutuu sekä denotaation että konnotaation tasolla: torni kirjaimellisesti sulkee vanhan kupolin sisäänsä peittäen sen samalla, mutta alkuperäisessä kontekstissaan se on myös viesti siitä, että vanha kupoli, ja sitä kautta myös vanha valta, on haudattu. Viimeksi mainittu ominaisuus korostuu erityisesti, kun ottaa huomioon, että vanha kupoli oli melko lailla matalampi kuin sen korvannut epäkunnioittava mausoleuminsa. Tornin kolmas sekundäärinen funktio on toimia korokkeena muusikoille. Perinteen mukaan kaksi torvensoittajaa nousee iltaisin torniin soittamaan iltasoiton.

Toinen kohde on Kallion kirkon torni. Toisin kuin Suomenlinnan kirkon tornilla, Kallion kirkon tornilla ei tiettävästi ole vakituisia toiminnallisia funktioita, jotka oleellisesti poikkeaisivat muista kirkontorneista. Torni on kyllä toisen maailmansodan aikana toiminut ilmavalvonta-asemana, kuten monet muutkin Helsingin korkeat rakennukset, mutta tämä funktio on niin tilapäinen ja rajallinen, ettei sille tarvinne suoda kovin suurta huomiota.

Kallion kirkon tornin merkittävä primäärinen erityisominaisuus on se, että se korkeutensa ja korkean sijaintinsa vuoksi näkyy hyvin laajalle alueelle. Tämä on avain sen merkittävään sekundääriseen funktioon. Torni kohoaa kuin huutomerkkinä horisontissa, ja välittää vaikuttavalla olemuksellaan selkeän sanoman kirkon vallasta ja vauraudesta. Kun ottaa huomioon historiallisen kontekstin, jossa Kallion kirkko on rakennettu, ei ole hankalaa nähdä kirkon majesteetillisessa olemuksessa ja tornin goljatillisissa mittasuhteissa konnotoituvan myös mahdollisen poliittisen sanoman; samoihin aikoihin kirkon suunnittelun ja rakentamisen kanssa oli Hakaniemeen kohonnut Helsingin työväentalo eli Paasitorni. Mikäli nämä kaksi tornia edustavat tai edustivat symbolisella tasolla porvarillisen kristillisyyden ja marxismin välillä käytyä ideologista kamppailua Kalliossa asuvan proletari24

MINERVAN PÖLLÖ 3/2013

aatin sieluista, oli Kallion kirkolla näkyvyydessä puolellaan maaston suoma etu. Autonomian ajan lopun Kallion rakennuskanta oli varsin toisenlainen ja paljon matalampi kuin nykypäivänä, ja kirkontorni näkyi työläiskaupunginosan kaduilla ja kujilla helpommin kuin nykyään.

Herranpelon ohella—tai pikemminkin sen sijaan—taivaanrannassa kohonneen jyhkeän kivitornin voi olettaa luoneen proletariaatin mieliin katkeraa luokkatietoisuutta: herroilla oli varaa pystyttää kivilinna toisensa jälkeen ja pitää niitä tyhjillään, samalla kun työkansa joutui asumaan vetoisissa puutaloissa.

Kallion kirkon torni on myös kellotorni.

Tämä on merkittävä sekundäärinen funktio, ei yksin kirkonkellojen soittamisen yleisesti välittämän viestin vuoksi, vaan myös siksi, että Kallion kirkon kellot soittavat Jean Sibeliuksen koraalia/kellosävelmää (op. 65).

Tähtitorni eli Helsingin observatorio on kolmas tutkittava rakennus. Vuonna 1834 valmistunut observatorio on torniotoksen vanhin rakennus, ja sen primääriset ja sekundääriset funktiot eroavat huomattavasti muiden vastaavista.

Suurimmat erot ovat primäärisissä funktioissa. Tähtitorneja on observatoriossa neljä, kun muissa rakennuksissa on torneja vain yksi. Observatorion tornit ovat verrattain pieniä ja matalia, ja osa niistä on puurakenteisia. Lisäksi tornit on rakennettu niin, että niihin asennetut teleskoopit on tuettu suoraan peruskallioon. Merkittävin erikoisuus on se, että tornien yläosia voidaan kääntää myötä- ja vastapäivään niin, että koko tähtitaivaan tähyäminen katossa olevasta kapeasta aukosta käy päinsä.

Erot muihin torneihin ovat huomattavia myös tähtitornin sekundääristen funktioiden suhteen, olkoonkin, että suurin osa niistä ei ole enää aktiivisesti toiminnassa. Verrattuna toisiin torneihin on tähtitornin välitön symbolinen arvo melko pieni: se kertoo enemmän 1800-luvun keisarillisen Venäjän tiedeyhteisön kun-

nioitettavista ambitioista kuin suurten yhteiskunnallisten tai elämänkatsomuksellisten liikkeiden välittömästä auktoriteetista.

Observatorio on toiminut luonnollisesti astronomisten tutkimusten harjoittamisen paikkana, mutta aikana, jolloin julkiset kellot ovat olleet harvinaisia ja rakennuskanta matalampaa kuin nykyisin, se on toiminut myös ajannäyttäjänä: keskipäivän hetkellä on observatorion tornista pudotettu merkkipussi viestiksi muulle kaupungille. Tämän merkinannon avulla kaupunkilaiset ovat voineet tarkistaa omien kellojensa täsmäävyyden.

Neljäs tarkasteltava torni, Kansallismuseon torni, poikkeaa edellä mainituista siinä, että se ei tunnu palvelevan mitään ulkopuolista tarkoitusta, ja on näin ollen eräässä mielessä “puhdas” torni. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Kansallismuseon tornilla olisi semanttista funktiota.

Koska selvää sekundäärisiä funktioita ei päälisin puolin näyttäisi olevan, Kansallismuseon tornin primääriset funktiot korostuvat.

Torni tuo tyylillisesti mieleen kirkontornin tai mahdollisesti eurooppalaisen raatihuoneen tornin. Se on hyvin ilmastoitu ja se erottuu selkeästi Kansallismuseon jyhkeää rakennuskompleksia vasten. Siinä on suuret luukut ja pienet, epäkäytännölliset parvekkeentapaiset. Se on niin torni kuin torni olla voi.

Kansallismuseon tornille voidaan tätä kautta määritellä MINERVAN PÖLLÖ 3/2013

25

mielekäs, joskin epätavallinen sekundäärinen funktio: sen voidaan katsoa symbolisoivan tornia. Tämä ei ole lainkaan niin päätöntä, kuin miltä se saattaa kuulostaa. Koska torni primäärisen funktionsa kautta muistuttaa kirkon tai raatihuoneen tornia, se välittää olemuksellaan alluusion noista rakennuksista, joka sitten yhdistyy mielikuvana museoon. Lisäksi, koska tornirakentaminen vaatii suhteessa enemmän aikaa, vaivaa ja resursseja kuin tavanomaisempi rakentaminen, on luonnollista olettaa, että päätös rakentaa nimenomaan torni palvelee jotain tiettyä tarkoitusperää—vaikka asian laita ei olisikaan näin, torni välittää silti vaikutelman merkittävyydestä.

Viimeinen tarkasteltava rakennus on Hotelli Torni. Sen erikoisuus muihin rakennuksiin nähden on sen korostetun kaupallinen luonne. Siinä missä muiden tornien tarkoituksena on enemmän tai vähemmän palvella yhteistä etua, on Torni varattu maksaville asiakkaille.

Tornin primäärisen funktion erityispiirteisiin kuuluvat ennen muuta hissi, suuri määrä huoneita, ylimpien wc-tilojen suuret ikkunat, sekä ylimmän kerroksen terassit ja näköalaa silmälläpitäen suunniteltu huone. Tornin sekundääriset funktiot eivät ole kovin erityisiä: se on hotelli ja sisältää baareja, ravintoloita, kokoustiloja ja hotellihuoneita, ilman, että sillä olisi 26

MINERVAN PÖLLÖ 3/2013

mitään erityistä tekemistä rakennuksen torniuden kanssa. Ainut poikkeus tähän lienee ylimmän kerroksen Ateljeebaari, jonka funktiona on tarjota mielenkiintoisia näköaloja asiakkaille.

Hotelli Tornin symbolinen funktio on nykyisin melko vähäinen: sen voi katsoa edustavan jossain määrin hienostelun sekä kalliin ja vaativan maun kulttuuria, mutta tämän se tekee implisiittisesti.

Kohotessaan aikoinaan Helsingin horisonttiin se kuitenkin oli merkittävä liike-elämän menestyksen ja makean elämän symboli. Tähän tehtävään se palasi taas toisen maailmansodan jälkeen, toimittuaan ennen sitä ilmapuolustuksen tähystyspisteenä ja Neuvostoliiton valvontakomission päämajana. Tornin viestimä glamour oli aikansa kontekstissa niin vahvaa, että sitä esiteltiin erikseen mm. Matti Kassilan vuonna 1951 valmistuneessa Radio tekee murron -elokuvassa, joka on eräs suomalaisen elokuvan klassikoista.

Vaikeneeko muuri?

Tornien, samoin kuin arkkitehtuurin ja monen muun ei-verbaalisen, mutta ilmeisen rikkaan kulttuurin muodon tai tuotteen semantiikan tutkimisessa esiintyy erilaisia ristiriitaisuuksia ja ongelmia. Yhtäältä on ilmeistä, että esim. niin tornirakennuksilla, veitsillä kuin päällystakeilla voi olla paljon funktioita sekä denotoituja ja konnotoituja ominaisuuksia niiden muotoilusta seremonialliseen merkitykseen. Vaikka Eco osoittaa, miten arkkitehtuurista on löydettävissä merkityksiä ja koodeja1, voi niiden tarkka jäsentäminen olla huomattavan hankalaa. Kun otetaan huomioon, että koodien merkitykset ovat (etenkin tässä tapauksessa) kulttuurin tuotetta ja koska kulttuurit muuttuvat historian saatossa, myös merkitykset vaihtuvat ja lisääntyvät.

Tämä johtaa siihen, että esimerkiksi rakennuksen arkkitehtoninen koodi heikkenee ja funktiot muuttuvat. Tämä johtaa edelleen siihen, että käytettävissä olevat ns. kulttuuriset yksiköt (käsitteet) eivät välttämättä riitä ilmaisemaan kaik-

kia niitä merkityksiä, joita esim. jollain tietyllä rakennuksella on.2,3 Verrattain yksinkertaiset muutokset voivat johtaa funktiotasolla hyvinkin merkittäviin muutoksiin. Tämä tekee rakennusten semanttisesta analyysistä haastavan mutta mielenkiintoisen tutkimushankkeen.

Lisäksi on toinenkin ongelma. Econ mukaan semiotiikkaan sisältyy kaikki se, mitä voidaan käyttää valehteluun, koska käänteisesti vain tällöin ve voivat sanoa jotakin totta.2 On epäselvää, voivatko rakennukset valehdella sanan vakiintuneessa merkityksessä. Onko observatorion seinään rakennettu valeovi todella “vale”, vai onko se vain esteettinen yksityiskohta? Onko tyylillinen tai funktiollinen alluusio vale? Onko kertaustyyli ja jälijittely valheellisen viestin lähettämistä. Tämä on tavallaa hankala kysymys, ja osoitus siitä, kuinka monia eri muotoja semantiikka ja semiotiikka voivat saada.

Vaikka rakennukset itsessään eivät lähtökohtaisesti ilmaise propositiolauseita, ne kuitenkin välittävät tai ovat välittävinään meille erinäisiä viestejä, joiden tarkempi tulkintaa vaatii usein perinpohjaista analyysia. Muuri vaikenee, koska ei voi puhua, mutta tämä ei tarkoita, etteikö se silti voisi kertoa meille yhtä jos toista.

Tekijät haluavat kiittää —Piia Rytilää ja Petri Oittisita sekä Helsingin tuomioseurakuntaa —Henri Palomäkeä ja Arto Kurosta sekä Kallion seurakuntaa —Niklas Itälää ja Helsingin observatorion henkilökuntaa —Jari Valoa ja Suomen kansallismuseon henkilökuntaa

Lähteet: Eco, Umberto: Function and Sign: Semiotics of Archtiecture, 21 sivua, 1973, julkaistu osana teosta Structures Implicit and Explicit (toim.

Bryan, J. ja Sauer, R.) 2 Eco, Umberto: A Theory of Semiotics, Indiana University Press 1979, s. 6-7, 66-68 3 Eco, Umberto: Semiotics and the Philosophy of Language, Indiana University Press 1984, s. 3639 4 Krampen, Martin: Meaning in the Urban Environment, Pion 1979, s. 94-96 5 Kress, Gunther: Multimodality, Routledge 2010, s. 79-88 1

MINERVAN PÖLLÖ 3/2013

27

KAAPIN EPISTEMOLOGIASTA Teksti: Henri T. Hyvönen Kuvat: Anni Tolvanen

Ranskan substantiivit jakautuvat useimpien indoeurooppalaisten kielten tavoin sukuihin.

Koulussa kohtaamistamme vieraista kielistä vain englanti on substantiivien osalta näennäisen sukupuolineutraali. Toisin kuin esimerkiksi saksassa, ranskan pronominit ja substantiivit jakautuvat maskuliiniseen ja feminiiniseen sukuun, jonka ilmaiseminen on välttämätöntä ilmaisun kieliopillisen koherenttiuden ja joissain tapauksissa myös viestin ymmärrettävyyden vuoksi.

28

MINERVAN PÖLLÖ 3/2013

Istuin yhdellä Ranskan alkeiskurssin viimeisistä tunneista. Käteni nousi pystyyn kysymyksen merkiksi. Kuinka viitata parisuhteen olemassaoloon ja mahdolliseen puolisoon siten, ettei tule käyttäneeksi sukupuolittavia termejä ”aviomies”, ”vaimo”, ”poikaystävä” tai ”tyttöystävä”?

Kysymykseni oli kuulemma hyvä, vaikkakin hivenen erikoinen. Opettajan vastauksesta kävi ilmi, että sikäli kun sellaisia sanoja ensinkään oli olemassa, on ne muiden sanojen tapaan sukupuolitettava siten, ettei ”poikaystävää” ja ”tyttöystävää” korvaakaan puoliso, vaan maskuliininen ”puoliso” ja feminiininen ”puolisotar”.

Kysymyksen esittäminen tuntui minusta rohkealta teolta kahdella tapaa. Ensinnäkin siinä esitetty ajatus sukupuolisen anonymiteetin

mahdollisuudesta on poliittisesti merkityksellinen maassa, jossa ilmestyy Normihomolehti, kansallisteatteri esittää aiheensa mukaan nimetyn ”Homo!”-näytelmän, verovaroin rahoitettu TV-kanava järjestää Homoillan ja jonka valtiollisissa itsenäisyyspäivän juhlissa vaihtoehtoina ovat sotaveteraanien kunnioittaminen ja lampaiden kanssa tanssiminen.

Toisekseen on rohkeaa ottaa osaa tällaiseen keskusteluun iltakurssilla, joka etenkin paikallesaapuneille senioreille on harrastus ja jonka ydinsisältö on kielenopiskelu rennossa ympäristössä. Useimmat paikallaolijat eivät olleet varsinaisesti yliopisto-opiskelijoita, eikä kysymyksenasetteluni välttämättä kytkeytynyt heille tuttuun keskustelutraditioon. Tämän kirjoituk-

sen aihe, itsensä merkitseminen, tapahtui juuri siinä hetkessä kun otin puheeksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä sivuavan aiheen. Olin tilanteessa, jossa en voinut paeta filosofisen mielenkiinnon tai muun kontekstin taakse. Olin mies keskellä erästä heterogeenisimmistä kuviteltavissa olevista opetustilanteista tiedustelemassa opettajalta, kuinka välttää puhe puolisonsa sukupuolesta. Ilmeinen ja aiheeseeni läheisesti liittyvä sanonta kertoo sen koiran älähtävän, johon kalikka kalahtaa. Vaikka MINERVAN PÖLLÖ 3/2013

29

en saanut osakseni vihjailuja tai ivaa, avasin silti mahdollisuuden monenlaisten oletusten tekemiseen.

Kaapista tuleminen on monille lehtien palstoilta tuttua toimintaa. Mielikuvissa siihen liittyy elämänkerrallista ainutkertaisuutta. Kaapista tullaan ulos dramaattisesti ja kertarysäyksellä. Kun yksilö kerran on tullut kaapista ulos, häntä ei saa sinne enää sullomallakaan takaisin. Kaapista tullut rohkaisee muita tekemään saman, toimii esitaistelijana ja sijaiskärsijänä niille, jotka eivät vielä ole sitä tehneet ja samalla paljastaa jonkinlaisen vaietun totuuden.

Huomionarvoista on, ettei kaapista tuloon oikeastaan enää liity negatiivisia mielikuvia. Kaapin avaamiseen liittyvät mielikuvissa positiiviset eettiset mielikuvat: rehellisyys, rohkeus ja jopa altruistinen uhrautuvuus. Harvan kaapista tulo näyttäytyy korskeana itsekorostuksena; kaapista ei tulla henkilökohtaisen huomionkipeyden tyydyttämiseksi.

Dramaattisella totuuden paljastavalla ulostulolla ei oikeastaan ole mitään merkitystä sen kanssa, mistä ranskantunnilla tuli puhe, tai mistä ranskantuntiin itseensä liittyvässä pohdinnassani on kyse. Vaikka mahdollisesti poikkeavasta sukupuolisuudesta puhuminen – tai sen toteuttaminen – voi varsinkin ensimmäisellä kerralla vaatia poikkeuksellista rohkeutta, se ei kuitenkaan kaiverra 30

MINERVAN PÖLLÖ 3/2013

kenenkään otsaan pysyvää leimaa. Pään päälle ei syty välkkyvää merkkivaloa, eikä ympäristö vaistomaisesti saavuta tietoa henkilön julkilausutusta ominaisuudesta.

Kaapista tuleminen on toistuvaa ja tapahtuu aina uusien ihmisten edessä eri lailla. Kaapista tullaan sivulauseissa, yksittäisissä sanavalinnoissa ja sanomatta jättämisissä. Kaapista ei tule kokonaisia olentoja. Sen sijaan kaapin saumoista tihkuu jatkuva viestien virta. Kaappi on ilmiö, joka yhdistää kaikkia niitä, joilla on selkeästi enemmistöstä erottavia ominaisuuksia, jotka tarpeen vaatiessa voi piilottaa.

Kaappi on luonteeltaan perustavalla tavalla epädemokraattinen. Kaapin oven saranat eivät narise kaikkien elämässä. Joudumme viikoittain tilanteisiin, joissa joudumme merkitsemään itsemme.

Vältän tarkoituksella puhumasta itsen määrittelystä. Määrittely on jotain, jonka teen itseäni varten. Joudun merkitsemään itseni muita varten. Itsensä esittely ja määrittely muille ovat jotain, jonka monet yksilöt tekevät iloiten ja ylpeydellä. Toisilta se vaatii kerta kerran jälkeen rohkeutta.

Tarkoitukseni ei suinkaan ole sanoa, että ensiksi mainitut juhlisivat kaapin ulkopuolella viimeksi mainittujen kustannuksella. Sen sijaan väitän, ettei kukaan voi paeta kaapin läsnäoloa.

Kaapin kielipelistä pakenemisen on estetty kulttuurissa ja kielessä. Kulttuurista kuria meidän on helppo vastustaa. Itsensä ja lapsensa voi nimetä ja pukea, jos ei vallitsevan sukupuolijaon, niin ainakin tunnistettavien mies- ja naismallien ulkopuolelle. Tämän tekstin kirjoittaminenkin on teko erilaisen todellisuuden puolesta. Syrjintää vastaan on helppo taistella, jos sitä toteuttavat ihmiset.

Vaikeampaa on paeta sitä tahmeaa hämähäkinseittiä, jonka kieli itsessään muodostaa. Kieltä on suorastaan vaikeaa käyttää hallittuun kaapista tuloon, koska sen käyttö itsessään on jatkuvaa kaapista tuloa. Kielellisiä mahdollisuuksia kaa-

pin kielipelin kiertämiseen ei ole tarjolla, sillä perhesuhteiden ilmauksista alkaen kaikki ihmisen tärkeät identiteetin osatekijät on sukupuolitettu.

Kielellisiä työkaluja läheisyyden, rakkauden tai vain platonisen ystävyyden ilmaisemiseen ei yksinkertaisesti ole olemassa sen matriisin ulkopuolella, jossa yksilöllä on yksi eroottisen rakkauden kohde, niin sanottu puoliso, vastakkaisesta sukupuolesta ja useampia ystäviä samasta sukupuolesta.

Olen syksystä 2011 alkaen tehnyt kokeiluja kaapin epistemologian parissa. Näillä kokeiluille ominaista on ollut niiden näennäinen epäonnistuminen pyrkimyksessä onnistua edes tyydyttävästi kiertämään kaapin kielipeli. Lisäksi ne ovat toistuvasti tarjonneet uutta todistusaineistoa kuvailemani ilmiön olemassaolosta ja seurauksista.

Vaikka suomea ranskantunnilla ylistettiin ”tasa-arvoiseksi” kieleksi, on senkin arkinen käyttö täynnään ongelmia.

Tähän mennessä merkittävin kokeiluni koski sukupuolittavia suhdesanoja ”tyttöystävä” ja ”poikaystävä”. Aloin järjestelmällisesti vältellä näitä sanoja.

Kokeiluni aikana havaitsin kielenkäytön vaikeutuvan. Näille sanoille ei ensinnäkään ole olemassa korvikkeita: ”heila” ja ”kulta” ilmaisevat arkikielelle vieraita leikkisyyden sävyjä. Lähinnä samansukupuolisten parien uudelleenkäyttöönottamien ja -merkityksellistämien ”kumppanin” ja ”puoliskon” kanssa rimpuilun

MINERVAN PÖLLÖ 3/2013

31

koin henkilökohtaisesti vaikeaksi, koska ne eivät asiayhteydestä riippuen joko tarkoita mitään, tai tulevat vaihtoehtoisesti heti tulkituiksi eufemismeiksi.

Aivan uuden tason kokeiluni sai, kun aloin keskittyä itseni sijaan niihin heijasteisiin, joita muut ihmiset tuottivat. Tutustumisleikissä, jossa osallistujien tuli rikkinäisen puhelimen tapaan kertoa tarina taskustamme löytyneestä satunnaisesta esineestä, kerroin saaneeni esineeni ”paremmalta puoliskoltani”. Tarinaa kierrättänyt rikoskumppanini käytti sanaa ”heila” sotkeakseen pakkaa entisestään. Kun tarinan lopullinen versio lopulta kohtasi minut kierrettyään arviolta viiden hengen kautta, ainoa tarinan asiasisällössä ilmennyt muutos oli seurustelukumppanini sukupuolen eksplikoituminen nimenomaan naiseksi. Olin kuin olinkin saanut esineeni nimenomaan ”tyttöystävältä”. Mitään muuta tähän päätelmään ohjaavaa vihjettä, kun oma biologinen sukupuoleni, ei ollut annettu.

Miksi haluan haastaa kaapin kielipeliä ja tutkia sen epistemologiaa? Onhan vaihtoehtona myös täydellinen läpinäkyvyys: heteroseksuaalista oletusta seuraavan kielen sääntöjen mukaisen statuksen ottaminen ja kantaminen. En tässä syvenny kielemme ilmaisukyvyn ongelmiin koko sukupuolisuuksien kirjon ilmaisemisessa.

Olettaenkin, että arkikielemme todella kykenee jonkinlaiseen vastaavuuteen, todellisia ongelmia ilmenee politiikan saralla. On epäreilua, että osan ihmisistä tulee jatkuvasti puntaroida stigmatisoidusta asemastaan puhumista tilanteessa, jossa vaihtoehtoja ovat valikoiva vaikeneminen, toisille valehtelu ja poikkeusyksilönä kanssaihmisten silmissä näyttäytyminen.

Kielemme ihminen on typistetty. Standardi-ihminen on luonteeltaan homo crescent, lisääntyvä ihminen: hän oletusarvoisesti lisääntyy ystävänsä kanssa ja mainitsee siksi hänen biologisen sukupuolensa ennen muita ominaisuuksia.

Tämän järjestyksen ulkopuolelle määrittymisestä seuraava poikkeavuuden stigma on erityinen, sillä siinä rakkaus, halu ja välittäminen ihmisiä kaapin seinien molemmin puolin yhdistävänä asiana alistetaan jollekin noihin tunteisiin nähden toissijaiselle tavalla, joka ei ole kielen mielekkään toiminnan kannalta lainkaan välttämätön.

Kirjallisuutta Kaapin epistemologian käsitteen minulle lainasi Sedgwick, Eve Kosofsky: Epistemology of the Closet. Teoksessa Eve Kosofsky Sedgwick: Epistemology of the Closet. Hertforsshrine, Harvester Wheatsheaf, 1990.

Homoseksuaalisesta olemassaolosta kirjoittaa vakuuttavasti, vaikkakin omille lähtökohdilleni vieraan elämäntarinansa inspiroimana Rich, Adrianne: Compulsory Heterosexuality and Lesbian Existence. Teoksessa Adrienne Rich: Selected Prose 1979—1985. New York, W. W. Norton & Company, 1991.

32

MINERVAN PÖLLÖ 3/2013

NATHALIE DJURBERG & HANS BERG TAIDEHALLISSA Teksti: Kasper Kristensen Pahoittelemme kovasti lehden ja näin ollen myös tämän arvostelun myöhästymistä.

Julkaisemme tekstin näyttelyn päätyttyä jo aikoja sitten. —Päätoimittaja Musta karvamatto hyväilee arjesta yhä kauemmaksi haipuvaa ruumistani. Verkkokalvoilleni syttyy kirkasväristen solumaisten muotojen tanssi, puhkeavia kuplia ja valtaviksi kosmisiksi vaginoiksi repeytyviä valoaaltoja. Värien ja muotojen temmellystä rytmittää hidastempoinen psykedeelinen konemusiikki. Kuutio, jossa epäsuhta jatkuvasti rentoutuvan ruumiini ja tajuntaani stimuloivan ärsykearsenaalin välillä käy yhä ilmeisemmäksi, majailee Helsingin Taidehallissa marraskuun 10. päivään asti.

Kyseessä on muun muassa Venetsian Biennaalin ja New Yorkin New Museumin kiertäneen ruotsalaisparivaljakon, Berliinissä(!) työskentelevien Nathalie Djurbergin ja Hans Bergin videotaidetta esittelevä näyttely. Ensin mainittu vastaa teosten varsinaisesta sisällöstä ja jälkimmäinen musiikista.

Teoksissa yhdistyvät naivistinen animaatioestettiikka, groteskit ihmis- ja eläinhahmot sekä jonkinlainen selittämätön pahaa-aavisteleva piina. David Lynchin elokuvista tuttu painostava äänimaailma kohtaa Francis Baconin muotopuolet brutaalit hahmot. Paviaani työntyy esiin räsynukkemiehen parsitusta peräaukosta pehmustetun sellin klaustrofobisessa maailmassa vain vittuillakseen. Eristetyn osaston subjektittomat painajaiset eivät paljasta näkijäänsä. Meitä ihmiselämän kiduttavan kontrolloimattomissa virroissa navigoivia epäagentteja, joiden raajat karhunrauta sulkee tiukasti sisäänsä ahnaiden petojen rientäessä kaluamaan uhria ravinnoksi.

Jonkinlainen absurdi metamorfoosi ja alkukantainen, miltei riivaava tuhoamisvimma nousevat näyttelyn pääteemoiksi. Ystäviä ei ole. Ympärillä pyörii omien pelkojensa ja tarpeidensa riivaamia olentoja, jotka vaanivat herpaantuvia, eivätkä rauhoitu ennen kuin tuhoavat, käyttävät hyväksi ja muuntuvat uudenlaisiksi halukoneiksi. Juuri tässä on syntymän ja elämän kiertokulun väkivaltainen paradoksi: jokainen materiaalinen olemassaolo on viimekädessä mahdollista vain jonkun toisen materiaalisen muodon haltuunotolla ja kuluttamisella.

Näyttely koostuu yhteensä kahdeksasta eripituisesta installaatiosta, jotka jättävät mietteliään mutta kylläisen olon. Vahva taide-elämys, jota suosittelen etenkin joka paikkaan tunkevan ja joskus vaikeasti avautuvan so. kehnon videotaiteen turruttamille.

MINERVAN PÖLLÖ 3/2013

33

Sukupuolesta ja käytöstavoista Teksti: Joonas S. Martikainen

H

yvät käytöstavat ovat yksi sivistyneen ihmiselon paremmista puolista. On surullista, miten toisen ihmisen huomioimiseen ja yhteiselon helpottamiseen ja mukavammaksi tekemiseen vuosisatojen kuluessa hioutuneet käytösmallit ovat rapautuneet nykyään silkaksi varjoksi menneestä itsestään. On selvää, että mennyttä on turha toivoa takaisin; silti romanttinen nostalgikko minussa haikailee jo iäksi menneen maailman perään, jossa herrasmiehet vielä osasivat huolehtia kanssaihmistensä, ja etenkin daamiensa, hyvinvoinnista pikkutarkalla ja korrektilla käytöksellä, joka ei koskaan kuitenkaan saanut olla pelkkää ulkokultaista etiketin noudattamista. Tärkeintä oli sydämen sivistys, kyky ymmärtää sivistyneen käytöksen merkitys jokapäiväisessä vieraiden ihmisten kohtamisessa ystävinä ja vertaisina, ei vain silkkoina muukalaisina.

34

MINERVAN PÖLLÖ 3/2013

Tämä kulttuuri on kuitenkin iäksi menetetty. On selvää, että yhtenä syynä tähän on ollut valloilleen päästetyn markkinatalouden ja sen mukanaan tuoman massakulttuurin lisäksi (ehdottoman positiivinen) tasa-arvoistumiskehitys, joka on kuitenkin saattanut perinteiset käytösmallit jonkinlaiseen kaaokseen. Pikkutarkat herrasmiehen elkeet vaikuttavat usein yhtä naurettavilta nykyaikaisen miehen päällä kuin daamin elkeet nykynaisen käytöksessä. Niin perinteisten herrasmiesten kuin daamienkin aika on joitain harvinaisia poikkeuksia lukuunottamatta ohi, ja heidän mukanaan on kaatunut myös se perusta, jolle sivistyneen käytöksen periaatteet ovat vuosisatojen saatossa rakentuneet. Tämä on hieman sääli, mutta väistämätöntä - kuten monet aikansa eläneet kauniit instituutiot, ne on syytä laskea haudan lepoon oman aikansa hengen kauneimpina ilmentyminä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että käytöstapojen ajan tulisi olla ohi.

Tähän asti nykyaikaisen yhteiskunnan ratkaisu sivistyneen käytöksen ja sukupuolisuhteiden muutoksen väliseen umpisolmuun on ollut käytöstapojen hylkääminen. Niitä tavataan pitää vanhan maailman jäänteinä, tiukan roolijaon ja aikansa eläneiden sosiaalisten hierarkioiden muodostamina luutumina, jotka elävät vain korostetun ironisesti suoritetuissa romanttisissa

eleissä ja joidenkin harvojen eksentrikkojen harteillaan kantamassa menneen maailman tyylissä. Käytöstavoista sietikin päästä eroon, ajatellaan: ne alistivat kaikki kummalliseen roolileikkiin, jolla ei tulisi olla enää sijaa moniarvoisessa ja ihmisten perustavaan tasa-arvoon perustuvassa yhteiskunnassa. Tilalle on kuitenkin tullut vain joko silkka tylyys tuntemattomia kohtaan tai sitten pakotettu epämuodollisuus, amerikkalaisen bisneskulttuurin mukanaan tuoma small talkin ja väkinäisten hymyjen kulttuuri, jossa kaikki ovat näennäisesti tasa-arvoisia, paitsi he, joilla on varaa olla hieman tasa-arvoisempia kuin muut. Teitittely on pannassa, hierarkioita ei tunneta ja hyvät tavat ovat typistyneet siksi absoluuttiseksi minimiksi, joka mahdollistaa arjen mahdollisimman kitkattoman pyörimisen.

Jokapäiväistä elämäämme hallitsee suoranainen tapapelko. Selkeiden, perinteisten käytösmallien puuttuessa miehet eivät enää uskalla harjoitella herrasmiehen elkeitä, ja naiset eivät enää ymmärrettävästi halua alistua palvotuksi tulemisen roolin kahleisiin. Sama pätee myös sukupuolirajojen sisällä: emme enää uskalla antaa lahjoja, emmekä osaa ottaa niitä vastaan, emme tervehtiä emmekä tulla tervehdityiksi.

Pelkäämme asettua avoimeksi toisen ihmisen kohtaamiselle, koska meiltä puuttuu se kieli, jolla toista ihmistä lähestytään: käytöstavat. Pelkkä sana “kiitos” on niin harvassa, että voisi ihmisten kuvitella luulevan sen kuluvan käytössä.

Lopputuloksena on näennäisen neutraali varovaisuus ja tylyys. Emme uskalla asettua palvelemaan toista, emmekä halua missään nimessä tulla palvelluiksi. (Tästä kertoo myös se, että suosituimpia sovelluksia mille tahansa älypuhelimelle ovat ohjelmat, jolla ravintolalasku on helppo jakaa tasan kaikkien kesken. Näin kukaan ei joudu tarjoamaan toisille ateriaa tai juomia, vaikka varaa olisi - sehän olisi rahoilla leveilyä, ja asettaisi muut alisteiseen asemaan, velallisiksi!) Helpompaa, kun kaikki suorittavat oman osuutensa; sääli vain, että tällöin jokai-

sen sivistyneen kulttuurin pohjana olevat vieraanvaraisuuden osoittamisen hyveet muuttuvat kuolleiksi kirjaimiksi. Vanhat käytöstavat elävätkin enää köyhemmissä sosiaaliluokissa, joissa ystävällisyyden osoittaminen ei ole vielä muuttunut vainoharhaiseksi velkojen ja suoritusten laskemisen peliksi.

Elämämme on muuttunut tämän sisällöttömän samanarvoisuuden myötä näennäisesti mukavammaksi (Miten kirottu sana! Onko mitään arvokkaalle ja kauniille ihmiselämälle vastakkaisempaa kuin silkka mukavuus?), mutta huomattavasti köyhemmäksi. Tämä on erityisen valitettavaa, koska käytöstavat ovat paitsi ilmaisia, ne myös tuottavat nautintoa, jota rahalla ei voi edes hankkia. Kaunis ja sivistynyt käytös ei ole jokin varakkaiden luokkien itsekorostuksen tapa ja etuoikeus, vaan kyseessä on meille kaikille avoin mahdollisuus jokapäiväisen elämämme kaunistamiseen suhtautumalla kunnioittavasti kanssaihmisiimme. Tämä kunnioitus on kauneinta tullessaan näytetyksi toteen puheissamme, eleissämme ja teoissamme.

En kuitenkaan toivo menneen maailman paluuta. Käytöstavat ovat myös aikansa peili, ja yhteiskuntamme vähittäisen ja hitaan tasa-arvoistumisen tulokset ovat näennäisiä haittapuolia huomattavasti tärkeämmät. Sovinistisen ja onneksi jo vähitellen murtuvan heterokulttuurin pönMINERVAN PÖLLÖ 3/2013

35

”

Uuden, tasaarvoisen käytöskulttuurin luominen on hanke, johon jokaisen oikeudenmukaisuudesta, tasaarvosta ja kauneudesta välittävän on heittäydyttävä koko sydämellään.

36

MINERVAN PÖLLÖ 3/2013

kittämisen sijaan haluaisin kiinnittää huomiota niihin mahdollisuuksiin, jotka tämä positiivinen muutos avaa. Kauniiden käytöstapojen hylkäämisen sijaan on tullut aika saattaa ne suurimpaan kukoistukseensa! Itse asiassa väitän, että sukupuolten välisen tasa-arvon edistäminen, feminismi ja hegemonisen maskuliinisuuden hidas murentaminen voivat johtaa meidät uudenlaiseen ja ennennäkemättömään elämän kaunistumisen aikaan.

Vanhat käytöstavat perustuvat pohjimmiltaan sukupuolten väliselle vastakkainasettelulle, joka ei ole tasapainoinen tai neutraali. Oli sukupulieron tarkasta luonteesta mitä mieltä tahansa, on selvää, että perinteisessä näkemyksessä sivistyneistä tavoista saamisen ja huomioiduksi tulemisen nautinto kasautuu lähes kokonaan toiselle sukupuolelle, antamisen ja huomioimisen nautinto - ja kyseessä on nautinto, yksi suurimmista sellaisista! - taas toiselle. Ihminen, joka tuntee näistä inhimillisen perusluonteemme suoman tyydytyksen puolista vain toisen on tuomittu viettämään vain puolikasta ihmiselämää.

Sukupuolten välinen tasa-arvo väärin ymmärrettynä johtaa käytöstapojen kuihtumiseen ja jokapäiväisen elämämme rumentumiseen ihmisten todella pelätessä kanssaihmisiensä varauksetonta ja ystävällistä kohtaamista. Oikein ymmärrettynä se kuitenkin voi johtaa ihmisten välisen yhteiselon kaunistumiseen tavoilla, jotka ovat vielä liki mahdottomia kuvitella.

On makeaa saada, mutta myös antaa; sekä huomion antaminen että siitä nauttiminen ovat asioita, joista nykymaailmassa liian useat meistä jäävät hyvien tapojen kadottua täysin suotta paitsi. On luotava uusi, luutuneiden sukupuoliroolien tuulettamiselle herkkä käytöskulttuuri, joka viimein toteuttaa ihmisten välisissä suhteissa antamisen ja saamisen tasa-arvon. Tässä kulttuurissa kaikkien olisi sukupuoleen katsomatta mahdollista sekä tarjota että saada, antaa ja antautua, nauttia ja antaa nautintoa. Herrasmiehet ja daamit saisivat edelleen olla herrasmiehiä ja

daameja, mutta miesten tulisi olla välillä myös palveltavia daameja. Naiset saisivat viimein luvan kanssa passata miehiä, jotka joutuisivat opettelemaan ottamaan suosionosoitukset vastaan kiitollisina ja iloisina palvelluksi ja huomioiduksi tulemisen tunteesta. Tämä johtaisi ehkä omalta osaltaan myös viimein sukupuolidikotomian vähittäiseen murtumiseen ja sukupuolen moninaisuuden ja muunneltavuuden turvalliseen esilletuomiseen.

Luutuneet rooliodotukset murskaamalla on saavutettavissa uusi, kaikille suurempaa hyvää tuottava sivistyneen käytöksen muoto. Näin kaikkien nautinnollisten vastuiden langetessa tasan meidän kaikkien osaksemme tulemme nauttimaan täysin rinnoin yhdestä ihmiselämän suurimmista siunauksista, tasa-arvoisten ihmisten välillä vietetyn sivistyneen yhteiselämän tuomasta hiljaisesta ja lämpimästä, silkan sydämellisestä ilosta. Tämä uusi käytöstapojen aikakausi tulee vaatimaan paljon molemmilta sukupuolilta, mutta suurempi taakka jää minun mielestäni miesten harteille. Miessukupuolen on näet viimein opeteltava ottamaan vastaan, luopumaan hetkeksi aktiivisen toimijan roolistaan ja asettumaan suosionosoitusten kohteeksi niiden antamisen sijaan. Onko näet mitään vaikeampaa kuin lahjan vastaanottaminen tyynesti ja kunniallisesti, sortumatta välittömään ja antajaa loukkaavaan hyvittelyyn tai annettujen suosionosoitusten vähättelyyn?

Tämä tarkoittaa myös, että miestenkin välille on luotava uudenlainen vieraanvaraisuuden ja toisen huomioonottamisen perinne. Viime vuosisadan aikana virinnyt sairaalloinen homokammo on tappanut miesten välisistä ystävyyssuhteista lämmön, jonka yksi osoittamistapa hyvät tavat joskus olivat. Tämän uuden käytöskulttuurin nousu palauttaisi myös miesten välille kauniin ja lämpimän ystävyyden hehkun.

Hyvät tavat eivät ole vain tyhjiä eleitä; ne ovat syvien ja kauniiden tunteiden ilmaisun ja täydellistämisen muotokieli.

Uuden, tasa-arvoisen käytöskulttuurin luominen on hanke, johon jokaisen oikeudenmukaisuudesta, tasa-arvosta ja kauneudesta välittävän on heittäydyttävä koko sydämellään. Palkintona kangastelee tulevaisuus, jossa kauniin käytöksen ja sivistyneen yhteiselämän mukanaan tuomat nautinnot ovat kaikkien saatavilla. Se on tulevaisuus, jossa kaikki voivat sukupuoleensa katsomatta nauttia kauniin elämäntyylin makeista hedelmistä: rakkaudesta, syvästä ystävyydestä, kunnioituksesta ja tunnustuksesta, arjen todellisesta sulostumisesta. Kuten tiedämme, loppujen lopuksi vain kaunis elämä on elämisen arvoinen.

MINERVAN PÖLLÖ 3/2013

37

KAKSI TOISTA SUKUPUOLTA eli sukupuolisen suuntautuneisuuden vaatimus

Teksti: Ville Louekari, Sofia Blanco Sequeiros, Joosua Lehtinen

K

uvitellaan, että eläintaksonomiamme perustuisi periaatteelle, jonka mukaan jokainen eläinlaji pitäisi paikantaa vain ja ainoastaan jompaankumpaan kahdesta kategoriasta: hitaisiin tai nopeisiin eläimiin. Luultavasti ajautuisimme tilanteeseen, jossa tietyt, kategorioihin näennäisen luonnollisesti kiinnittyvät ominaisuudet liitettäisiin automaattisesti jompaankumpaan: pyöreys ja tukevuus hitauteen, virtaviivaisuus ja hoikkuus nopeuteen. Nopeisiin eläimiin yhdistettäisiin pian pitkä häntä, siivet ja kaviot. Hitai-

siin yhdistettäisiin paksu nahka, kuono ja kaviot.

Tällainen jaottelu näyttäisi mielivaltaiselta ja järjettömältä. Vastaava absurdi pohjavire on nähtävissä nykyisessä sukupuolikeskustelussa.

Keskustelussa on havaittavissa tietty kaksinaamaisuus, jota puhetapamme ilmentää. Toisaalta toivomme ihmisten emansipoitumista, vapautumista vanhoista rooleista—että ihmiset ymmärtäisivät sukupuolen Judith Butlerin kuvaamalla tavalla: tekoina, ei olemuksena. Vapaus on tässä mielessä juuri vapautta valita; mahdollisuutta olla jatkuvassa muutoksen tilassa. Toisaalta emme ole kiinnostuneita mistään enempää kuin täysin päinvastaisesta: siitä, mitä joku ihminen Todella On, subjektin ytimessä piilevästä pysyvästä olemuksesta. Tätä olemusta määrittää ensisijaisesti sukupuoli ja seksuaalisuus.

MINERVAN PÖLLÖ 3/2013

39

Tämän jännitteen kenties tiivisti henkilöönsä Michael Jackson, jonka ydin, todellinen minä oli tältä seksuaalis–sukupuoliselta kannalta mittaamattomien arvailujen ja analyysien kohteena. Jackson myös muutti ominaisuuksia, joita ei aiemmin oltu pidetty mahdollisina muuttaa.

Hän ei ollut mies eikä nainen, ei musta eikä valkoinen, ja ainoa asia, joka hänessä ihmisiä aidosti kiinnosti, oli se, oliko hän mies vai nainen, musta vai valkoinen. Kyseessä ei kuitenkaan ole vain median halu luoda ristiriitoja sinne, missä niitä ei ole, vaan yleinen halu luoda yhtenäinen ihminen.

Yhteiskunnan kehityksen myötä ei enää ole sijaa epämääräisyydelle tai yleisyydelle, vaan kaikki epämääräinen ja yleinen täytyy hajottaa määräisiin yksikköihin. Tämä tapahtuu selkeiden, identifioivien yksittäiskategorioiden kautta. 1970-luvun Oulussa erilainen leimattiin kommunistiksi, homoksi tai neekeriksi, koska muita identifioivia termejä ei ollut. Nykyään erilaisuuden yläkategoriaan voidaan liittää lukemattomia kuvauksia: kööpenhaminalainen ernugoottihipsteri, moskovalainen runoilija-anarkisti, filosofian fuksi, palestiinalais-suomalainen videotaiteilija. Ennen sukupuoli määritelmänä oli itsestäänselvyys, näkymätön valtadiskurssi, jonka vaatimuksia ihmiset olemassaolollaan täyttivät ilman sen määrittelevyyden kyseenalaistamista. Nykyään, sukupuoliroolien murruttua, sukupuolesta on tullut pinnallisella tasolla selkeämpi tapa määritellä ihminen ontologisella tasolla. Siihen ripustetaan yhä yksityiskohtaisempia ominaisuuksia, jotka vakiintuvat vain toisen sukupuolen kuvauksiksi: mies, valkoihoinen, lihansyöjä, hetero, vulgaari spede.

Nainen, lyhyt, sinisilmäinen blondi, ikävystyttävä kitisijä. Samalla muodostuvat valtadiskurssille tyypilliset stereotypiat.

Mikä oli naisasialiikkeen ja feministisen filosofian suuri keksintö? Se, ettei opittu sukupuoli määrää ihmisen olemusta kuten ei myöskään luotu sukupuoli. Sukupuoli on irrotettava 40

MINERVAN PÖLLÖ 3/2013

”

Yhteiskunnan kehityksen myötä ei enää ole sijaa epämääräisyydelle tai yleisyydelle, vaan kaikki epämääräinen ja yleinen täytyy hajottaa määräisiin yksikköihin.

ihmisestä: se ei ole alkusyy vaan alkuefekti. Me emme omista sukupuolta, vaan sen käytön, joka on pragmaattinen ja filosofinen. Tässä valossa kaikki nykyisen feminismikeskustelun osanottajat näyttävät menevän metsään: feminismin epä-älylliset vastustajat siinä, että he muistuttavat jalkapallofaneja, jotka huutavat: ”jos pelaisin jalkapalloa, pelaisin paremmin!”; feminismin puoltajat siinä, että heidän toimintansa ikuisena moottorina on ainoastaan taistelu tasa-arvon puolesta. Nykyfeminismi ei millään tavalla tavoita sukupuolisuuden voimaa, vaan kaatuu omaan hautaansa esimerkiksi alkuperäisen feminismin ikävän jäänteen, naistenlehtien, myötä. Eeva, Anna ja Me Naiset yhdessä vahvistavat sukupuolen määrittelevää voimaa ylläpitämällä kuvaa ”naiseudesta” samalla luoden oman, lähes kotieläimeen verrattavan ideaalimiehensä: näin saat hänet moppaamaan lattioita! Konsepti on ironisen lähellä tapaa, jolla miesvaltainen kulttuuri loi ideaalinaisen kuvan.

Tämä miesvaltainen kulttuuri, tai ehkä tarkemmin sanottuna maskuliininen valtadiskurssi on syönyt omat mahdollisuutensa. Koko diskurssi on pysähtynyt, sen kategoriat on jähmetetty; sillä ei itsessään ole eteenpäin työntävää voimaa. Siitä on luotu valtava myytti, joka penetroi jokapäiväisen olemassaolomme maailmassa: se on tuhonnut aidon sukupuolisuuden ja samalla myös omien käsitteellisten mahdollisuuksiensa ja vapauksiensa sfäärin. Juuri tästä syystä vähemmistödiskurssien (kuten nyt esimerkiksi feminismin) merkitys ja voima korostuvat: sukupuoli (sen käsite ja sen määritelmä) elää toiminnasta ja leimahtaa täten liekkeihin vaikkapa suuren vapautusliikkeen toiminnan myötä.

Eikö tästä nimenomaisesta syystä Hetero Pride ollut täydellisen epäonnistunut ja naurettava kyhäelmä? Se oli vanhentuneen heteronormatiivisen enemmistödiskurssin suorasanainen artikulaatio, eikä muuntautumiskykyinen ideologia voi—oman jatkuvuutensa nimissä—

kestää sellaista. Lakaisemalla tällaiset aktit suvaitsevaisuuden kaikkivoipaisen maton alle vallitseva diskurssi mahdollistaa oman toimintansa jatkumisen. Tämä käy yksiin žižekiläisen ideologiakäsityksen kanssa: 2000-luvulla ideologia on uskoa siihen, että asiat voivat jatkua kuten ne ovat jatkuneet aina, kunhan tehdään pieniä muutoksia sinne tänne.

Marginaalidiskurssit ovat valtadiskurssin polttoainetta.

Hetero Priden absurdius ja epäonnistuminen olivat myös merkki siitä, ettei sukupuolinen valtadiskurssi ole enää heteronormatiivinen siinä, että se peräänkuuluttaisi tietynlaista seksuaalista suuntautumista. Väitämme kuitenkin, että normaaliuden ihanne elää ja voi hyvin. Onkin kysyttävä, mikä sääntö vaikuttaa tämän näennäisen sukupuolisen vapautumisen takana. Puhumme suuntautuneisuudesta. Uudessa valtadiskurssissa elävien harvinaisen laaja-alainen hyväksyntä seksuaaliseen ”toiseen” on hämmästyttävän yksimielistä.

Samalla sitä vaivaa hyväksynnän puhetavan pinnallisuus. Kaikki kolme uuden identiteetin rakennusainetta, sukupuoli, seksuaalisuus ja ruumiillisuus, yhdistyvät tässä suuntautumisen käsitteessä.

Olemme identiteetin kautta, joka on tämä kolminainen yksikkö, jonka kaikki osa-alueet kuitenkin käsitetään suuntautuvina.

Emme puhu tällöin identiteetin laaja-alaisesta intentionaalisuudesta, vaan jonkinlaisesta toisen MINERVAN PÖLLÖ 3/2013

41

kautta elävästä suuntautumisesta. Emme enää tiukasti ajattele, että miestä määrittää suuntautuminen naiseen. Tämä putkimainen suuntautuminen vaikuttaa silti taustalla. Hetero suuntautuu vastakkaiseen sukupuoleen, homoseksuaali suuntautuu omaan sukupuoleensa, biseksuaali on kaksisuuntainen nuoli.

Se, missä ideologia elää, on tämä erityisesti ruumiillinen, sukupuolinen, olemismuoto.

Natsi-ideologia yhdisti ruumiillisuuden ja sukupuolisuuden: sukupuolisista (miehisistä) ominaisuuksista, kovuudesta, määrätietoisuudesta ja vahvuudesta, tuli yhteisiä ruumiillisten ominaisuuksien kanssa. Nämä ominaisuudet yhdistyivät osaksi korkeampaa päämäärää. Ihminen oli meille kauhistuttavalla tavalla suuntautunut kohti ideologiaa.

On silti kysyttävä: mitä mahdollisuuksia nykyinen suuntautunut oleminen antaa ihmiselle?

Ajatellaan historiallista tilaa ennen suuntautuneisuuden vaatimuksen aikakautta (johon kritiikkimme kohdistuu), siis eksplisiittisten ideologioiden aikaa.

Tuolloin auktoriteetit vallitsivat, ja niitä oli kahdenlaisia: lokaalisia (perhe, ystävät, sosiaalinen ympäristö) ja yhteiskunnallisia (poliittiset ideologiat: kapitalismi, kommunismi, idealistinen ympäristöliike jne.). Auktoriteetti on aina jonkinlainen ohjenuora, kuva, jotain johon suuntautuminen tarkoittaa vaikutteiden ottamista tuosta kuvasta ja nii42

MINERVAN PÖLLÖ 3/2013

den hyväksymistä. Esimerkiksi laki ei tässä mielessä ole varsinainen auktoriteetti. Tällaisessa ympäristössä suuntautuneisuus voi toimia positiivisessa muodossaan. Suuntautuneisuus saavuttaa vapauden. Olemme vapaita valitsemaan suhteemme niin vanhempiimme kuin poliittisiin ideologioihin. Tämä valinta on bipolaarinen: hyväksyntä tai kapina.

Nyt puolestaan elämme ajassa, jota voi luonnehtia post-ideologiseksi ja jota leimaa individualistisuus. Auktoriteetteja ei enää pidetä auktoriteetteina: niiden luonne ja asema ovat muuttuneet. Eksplisiittinen puhe auktoriteeteista tuntuu jopa naurettavalta. Niiden määrittelemättömyys saa aikaan sen, että on yhä vaikeampaa valita kapina. Tämä ei välttämättä korreloi suoraan sen kanssa, että auktoriteettien – vallan – hyväksyntä olisi jossain määrin väistämättä sisäänrakennettua, mutta väite ei myöskään tunnu aivan absurdilta.

Aiemmin (sukupuolisen) suuntautuneisuuden kohteet, kategoriat, oli tarkemmin rajattu, ja – lacanilaisen viitekehyksen termein ilmaistuna – paternaalisen superegon maltillinen vaatimus kuului: ”nauti (suuntaudu) näissä rajoissa”.

Maltillisen siitä tekee se, että se antoi nauttimiselle (suuntautumiselle) tietyt koordinaatit, rajat, joiden sisällä toimia. Nyttemmin superegon vaatimuksesta on tullut yksinkertaisuudessaan totaalisen mieletön: ”nauti! (suuntaudu!)”. Jos aiemmin yksilön oletettiin olevan sukupuolinen olento tietyissä rajoissa, tilanne on nyt kääntynyt päinvastaiseksi: meidän oletetaan suuntautuvan johonkin sukupuoliseen identiteettiin. Konformismi ja välinpitämättömyys ovat epäonnistumista matkalla todelliseen elämästä rajoituksitta nauttivaan, itseään toteuttavaan individuaaliin.

Tämä on aikamme halujen kohde, Baabelin torni, sammunut valotaulu, jota kohti silti yhteisessä yksinäisyydessä vaellamme.

MINERVAN PÖLLÖ 3/2013

43

NAISELLINEN VASEMMISTO JA MIEHEKÄS OIKEISTO 2000-LUVUN BIOPOLITIIKAN SUKUPUOLIENERGIAT Teksti: Otto Lehto

44

1. Achtung!

2. Balanssi ilman balanssia

Tämä teksti saattaa edistää vastakkainasettelua sukupuolten välillä sekä vahvistaa käsitystä, että ihmisyyteen kuuluu vain kaksi binääristä sukupuolta.

Tämä riski on otettava. Vielä suurempi riski on nimittäin olla huomioimatta sitä, että biologia ohjeistaa (oman ei-normativiisen preferenssinsä mukaan) ihmisiä syntymään lähinnä binäärisiin sukupuoliin, ja tällä tendenssillä on valtava vaikutus psykologiaan, antropologiaan ja politiikkaan. Väittäisin, että ihmisillä on taipumus heijastaa sukupuolijakoa myös poliittisessa duaalisessa kahtiajaossa.

Metafyysinen teesini on gender-poliittinen: väitän, että yhteiskunnan rakenteissa, ja politiikassa, on kyse taistelusta, neuvottelusta ja ajoittain saavutetusta epästabiilista tasapainosta vastakkaisten, eri suuntaan kiskovien, sukupuolittuneiden, tai kvasi-sukupuolittuneiden, voimien välillä.

Nämä voimat, joita voitaisiin kutsua maskuliinisuudeksi ja feminiinisyydeksi (tästä eteenpäin miehuullisuus ja naisellisuus) ovat aina kutakuinkin sosiaalisesti tasapainossa. Yksi syy tälle tasapainolle on, että maailmaan syntyy biologisia miehiä ja naisia suunnilleen 1:1 suhteessa. (Maailman sukupuolijakauma on 101 miestä 100 naista kohden.)

Ajoittain toinen sukupuoli-eetoksista pääsee niskan päälle, ja silloin voidaan puhua patriarkaalisesta tai matriarkaalisesta vallankäytöstä, jolloin vastakkainen sukupuoli, tai tarkemmin

MINERVAN PÖLLÖ 3/2013

MINERVAN PÖLLÖ 3/2013

45

siihen liittyvä prinsiippi, joutuu altavastaajaksi, jolloin sen täytyy käyttää energiaa puolustaakseen olemassaoloaan.

Näitä ihmisluonnossa esiintyviä vastakkaisia ja toisiaan täydentäviä periaatteita voitaisiin kutsua myös nimillä animus ja anima, mutta Jungin psykoanalyyttiseen teoriaan hirttäytyminen estäisi meitä ymmärtämästä asiaa kunnolla.

3. Poliittisen kahtiajaon sosiaaliset kromosomit Politiikka länsimaissa, ja globalisoituneessa maailmassa, on jakautunut aina Ranskan vallankumouksesta alkaen kahteen vastakkaiseen leiriin, vasemmistoon ja oikeistoon, ikään kuin poliittisiin X- ja Y-kromosomeihin. Tämä biopoliittinen vastakkainasettelu on uskoakseni luonnollinen työnjako kahden erilaisen poliittisen lähestymistavan, perspektiivin, hyveellisyyden, välillä. Vasemmiston ”tehtävä” - rooli, missio - on edistää naisellisia hyveitä ja asioita, ja oikeiston tehtävä on edistää miehuullisia hyveitä ja asioita. Eikö tämä ole naurettavaa? Ei, vaan reaalipolitiikkaa.

Tätä ilmiöitä voisimme kutsua sukupuolueellisuudeksi: sukupuolienergioiden ja puoluepolitiikan salaiseksi suhteeksi.

Jos biologinen sukupuoli perustuu työnjakoon X- ja Y-kromosomien välillä, niin sosiaalinen sukupuoli perustuu työnja46

MINERVAN PÖLLÖ 3/2013

koon (naisellisen) vasemmiston ja (miehekkään) oikeiston välillä.

On kuitenkin tärkeää erottaa biologinen ja sosiaalinen sukupuolisuus, koska sosiaalista naisellisuutta voi yhtä hyvin edustaa biologinen mies, ja sosiaalista miehuullisuutta voi edustaa biologinen nainen. Tämän takia feministit eivät ole koskaan antaneet Margaret Thatcherille anteeksi, sillä hänen politiikkaansa oli puhtaan maskuliinista sukupuolipetturuutta. Maggie oli itse asiassa biopoliittinen transu, mutta tässä ei ole mitään ihmeellistä, sillä sosiaalinen sukupuoli on täysin irrotettavissa biologisesta sukupuolesta.

4. Biopoliittinen sukupuolitutkimus Sosiaalisella sukupuolella en tarkoita samaa kuin mitä sukupuolitutkimuksessa kutsutaan (sosiaalisesti rakennetuksi) genderiksi, vaan jotain vähän oudompaa: sitä, että politiikka, ja moraali, jakautuu kahteen leiriin ikään kuin se olisi sukupuolitettu luonnollisen kahtiajakautumisen kautta.

Suomessa punavihreällä laidalla Vihreiden äänestäjistä, eri gallupien mukaan, 60-70% on naisia. Oikeistolaisena ”äijäpuolueena” tunnetut Perussuomalaiset ovat ylivoimaisesti suosituin miesten keskuudessa; vuoden 2011 eduskuntavaalien ”jytkyä” osaltaan selittää miesten kasvanut äänestysprosentti.

Yleisesti maailmalla on samanlainen tendenssi binääriseen ja sukupuolittuneeseen vastakkainasetteluun. Euroopan parlamentit kautta linjan ovat edelleen jakautuneet vasemmisto-oikeistoakselilla kohtuullisen tasaisesti, 50-50.

USA:ssa tämä kahtiajako toteutuu eksplisiittisimmin, koska siellä on de facto vain kaksi vastakkaista puoluetta, Demokraatit ja Republikaanit. Gallupin mukaan naisista 41% identifioituu demokraatiksi ja 25% republikaaniksi. Miehistä samat luvut ovat 32% ja 28%.1 Nämä kaksi leiriä kokevat itsensä toistensa arkkivihollisiksi. Miehekkäät hyveet ovat poliit-

tisesti ja metafyysisesti vastakkaisia naisellisille hyveille, ja päinvastoin. Miehuullisuus (esim. johtajuuden ja suoraselkäisyyden korostaminen) vähentää naisellisuuden (esim. empaattisuuden ja kompromissihakuisuuden) toimivaltaa ja sama toisinpäin. Periaatteet sulkevat toisensa pois.

Molempia ei voi toteuttaa yhtä aikaa, mutta peliteoreettisia tasapainotiloja on saavutettavissa sosiaalisesti rakennetuilla kompromisseilla, esim. puoluepoliittisen valtatasapainon kautta.

Täten saavutettu tasapaino on volatiili, ja, kuten vasemmiston ja oikeiston suhteellisen säännönmukaiset suhdannevaihtelut osoittavat, pitkälti syklinen, sillä yleensä toisen osapuolen valtakauden jälkeen seuraa ”opposition” (eli ”repressoidun sukupuolen”) paluu valta-asemaan, ja vallassa olleen osapuolen alentaminen (”repressoiminen”) oppositioon.

5. Politiikan vastakkainasetteluiden dialektiikkaa Vuoden 2000 USA:n presidentinvaalit ratkaistiin Floridan osavaltiossa, jossa Bush ja Gore kamppailivat viimeisistä äänistä tarkistuslaskennassa. Lopulta tämä kamppailu, jota toki edustivat kaksi biologista miestä, päättyi lähes tasapeliin, muutaman sadan äänen erolla, ja oikeusistuimen väliintuloon. Miten on mahdollista, että kaksi näennäisen hajanaista puoluetta kykenevät jakamaan kansan 1:1 - lähes samassa suhteessa kuin miesten ja naisten biologinen suhde populaatiossa?

Marxilainen analyysi lähtee siitä oletuksesta, että vasemmisto edustaa työväenluokkaa ja oikeisto porvaristoa, mutta tämä analyysi ei voi pitää paikkaansa. Työväenluokka äänestää oikeistoa siinä missä porvaristo vasemmistoa. Nykyään äänestyskäyttäytymistä ei selitä ammatti, tausta tai biologinen sukupuoli, vaan arvokäyttäytyminen, johon sosiaalinen sukupuoliajattelu vaikuttaa vahvasti. Marxilainen luokkateoria

”

On kuitenkin tärkeää erottaa biologinen ja sosiaalinen sukupuolisuus, koska sosiaalista naisellisuutta voi yhtä hyvin edustaa biologinen mies, ja sosiaalista miehuullisuutta voi edustaa biologinen nainen.

MINERVAN PÖLLÖ 3/2013

47

”

Vasemmiston ja oikeiston binäärinen suhde pyrkii hakeutumaan samaan balanssiin kuin naisten ja miesten välinen vallanjako, eli korjaamaan itse omat epätasapainotilansa demokraattisen sodan kautta.

toimii ainoastaan osaselityksenä laajemmalle yhteiskunnalliselle kahtiajaolle.

Jos olisimme tarpeeksi suuruudenhulluja, voisimme ryhtyä tekemään omaa hegeliläis-biologista sukupuolipolitiikan dialektiikkaa, jossa ”koko tähänastinen historia on vain sukupuolten välistä kamppailua”. Mutta vaikka tuo analyysi pitäisi paikkansa, ei tuohon vastakkainasetteluun, kuten luokkaristiriitojen tapauksessa – marxilaisten protestoinneista huolimatta – ole olemassa mitään ”synteesiä”. Feministien protestoinnista huolimatta realistinen historiantulkinta osoittaa, että feministinen synteesi on lopulta naisten tyranniaa, samoin kuin kommunistinen synteesi on lopulta vain työväenluokan tyranniaa. Todellinen tasapaino on miehuullisten ja naisellisten, oikeistolaisten ja vasemmistolaisten hyveiden tasapainossa, joka saavutetaan mm. demokraattisessa puoluepolitiikassa.

Vasemmiston ja oikeiston binäärinen suhde pyrkii hakeutumaan samaan balanssiin kuin naisten ja miesten välinen vallanjako, eli korjaamaan itse omat epätasapainotilansa demokraattisen sodan kautta.

6. Historia hakee tasapainoa patriarkaalisten ja matriarkaalisten tendenssien välillä Historiaan mahtuu patriarkaalisia ja matriarkaalisia epookkeja. Paimentolais- ja talonpoikaismoraaliin pohjautuva juutalais-kristillis-islamilainen politiikka on perustunut patriarkaaliseen naisellisuuden alistamiseen miehuullisen hyveellisyyden alaiseksi. Tästä feministit ovat vetäneet virheellisen johtopäätöksen, että koko historia, ja valta itsessään, on maskuliinista. Tämä ei pidä paikkaansa.

On kyllä totta, että maanviljely-yhteiskuntien synty luultavasti johti keräilijänaisten roolin heikkenemiseen suhteessa entisiin metsästäjämiehiin (joista tuli kertaheitolla maajusseja), mutta toisaalta 1900- ja 2000-luvun über-sivistynyt postmoderni jälkiteollinen hyvinvointivaltio

48

MINERVAN PÖLLÖ 3/2013

perustuu pitkälti naisellisuuden riemuvoittoon ja miehuullisuuden alistamiseen, koska sen periaatteina on ollut kaiken kattava ja kaikesta huolehtiva ”nanny state”, jonka ruorissa ovat kukkahattutätien maailmojasyleilevä matriarkaatti transu-miehistä koostuvine castrati-armeijoineen. Ja koska tämä yhteiskuntamalli on leviämässä globaaliksi, voidaan perustellusti uskoa, että ensimmäinen globaali supervalta, enemmistön tyrannia, tulee olemaan demokraattis-matriarkaalinen hyvinvointivaltio (à la Greenpeace meets Heikki Patomäki).

Feministien tasa-arvo on naisten ylivaltaa miehistä ja siihen kuuluvaa miehuullisuuden, ja miehekkäiden hyveiden, kieltämistä. Miesliikkeen tasa-arvo on miesten ylivaltaa naisista, ja siihen kuuluvaa naisellisuuden, ja naisellisten hyveiden, kieltämistä. Ironia onkin siinä, että kumpikin puoli pyrkii saavuttamaan ylivallan toisesta puolesta, koska he uskovat, että sukupuolten – tai sukupuolimoraalien - välillä vallitsee yhteiskunnallinen epätasapaino, jonka juuri heidän liikkeensä kykenee korjaamaan.

Vasemmiston ja oikeiston vallanjako yhteiskunnassamme lähentelee biopoliittista fantasiaa kahdesta tasavertaisesta sukupuolesta – poliittisesta ”ydinperheestä.” Ja perheellä on asian kanssa paljonkin tekemistä. Erään tutkimuksen mukaan biologisten tyttöjen saaminen johtaa vanhempien asenteiden vasemmistolaistumiseen: ”having daughters makes people more sympathetic to left-wing parties. Acquiring sons, by contrast, makes individuals more rightwing. Ceteris paribus, in our panel data, every extra daughter (or son) leads a person to be approximately 2 percentage points more likely to vote Left (or Right).”2 N. 50-50 tasapainotilaa kohti ajautuva äänestyskäyttäytyminen heijastelee ihmisten tarvetta saada balanssi sukupuolihyveiden välille, koska he kokevat yhteiskunnan isona ”perheenä” (analogiana omasta lapsuudestaan), johon kuuluu sekä Isä että Äiti, jotka ilmentävät maskuliinisia

hyveitä ja feminiinisiä hyveitä, ja jos nämä ovat epätasapainossa (jos Isä on liian dominantti suhteessa Äitiin, tai toisinpäin), niin äänestämällä voi rektifioida tämän balanssin.

Suurin osa ihmisistä sijoittaa itsensä jonnekin vasemmiston ja oikeiston välimaastoon, mutta poliittisesti valittavana on usein ”jompi kumpi.” Tämä johtuu siitä, että puolueet edustavat ei niinkään absoluuttisia periaatteita, vaan liikehdintää kohti menetettyä balanssia. Ihmiset eivät siis spontaanisti toteuta yksisuuntaista sosiaalista sukupuolittuneisuutta, mutta puolueet ja poliitikot tekevät sen heidän puolestaan, edustamalla tapoja rektifioida (oletettua) menetettyä sukupuolibalanssia.

Täten jokainen voi löytää itselleen poliittisen sukupuoliroolin: 1) Lisää Isää (oikeisto) tai 2) Lisää Äitiä (vasemmisto).

7. Sukupuolipolitiikan lyhyt katekismus Vasemmistolaisia ovat ne – biologisesti miehet tai naiset tai siltä väliltä - joiden mielestä yhteiskunnassa miehuulliset hyveet (jotka he usein tulkitsevat paheiksi joko itsessään tai väärin annosteltuina) ovat liian vahvoilla, ja naiselliset hyveet aliedustettuina. Vasemmisto kannattaa Valistuksen arvoista tasa-arvoa ennen vapautta, koska äidin rakkaus lapsiinsa ei tee meritokraattisia erotteluja.

MINERVAN PÖLLÖ 3/2013

49

Oikeistolaisia ovat ne – biologisesti miehet tai naiset tai siltä väliltä – joiden mielestä yhteiskunnassa naiselliset hyveet (jotka he usein tulkitsevat paheiksi) ovat liian vahvoilla, ja miehelliset hyveet aliedustettuina. Oikeisto kannattaa Valistuksen arvoista vapautta ennen tasa-arvoa, koska isän rakkaus lapsiinsa perustuu meritokraattiseen tunnustukseen ja eriarvoistavaan kritiikkiin.

Samaa ajattelua voi soveltaa eri yhteiskuntapolitiikan osa-alueisiin. Esimerkiksi taloudessa vasemmiston ajattelu perustuu naisellisen ”pehmeisiin” arvoihin, kuten eriarvoisuuden poistamiseen ja liiallisen kilpailun hillitsemiseen, kun taas oikeistolainen talousajattelu perustuu miehuullisen ”koviin” arvoihin, kuten vapaisiin markkinoihin ja kilpailuttavaan eriarvoistamiseen. Tämä selittyy samalla dialektisella vastakkainasettelulla: tasa-arvo vai vapaus - äiti vai isä?

Sosiaalipolitiikassa vasemmisto kannattaa hyvinvointipalveluihin (kuten terveyteen ja koulutukseen) satsaamista ja kokonaisbudjetin kasvattamista, kun taas oikeisto kannattaa lakiin ja järjestykseen (kuten poliisiin, rajavartioon ja armeijaan) satsaamista ja kokonaisbudjetin pienentämistä. Toisin sanoen vasemmisto kannattaa isompaa hyvinvointivaltiota, eli kaiken kattavaa äidillistä hoivavaltiota, ja oikeisto pienempää, eli ihmi50

MINERVAN PÖLLÖ 3/2013

sille vapautta suovaa, ihmisten eroja kunnioittavaa, turvallisuusvaltiota. Äidillinen rakkaus on ylitsevuotavaa ja ylisuojelevaa, kun taas isällinen rakkaus on hillittyä ja tilaa antavaa.

Maanpuolustuksessa oikeistolainen isällinen vietti johtaa siihen näkemykseen, että tarvittaessa maata pitää olla valmis puolustamaan väkivallalla, koska väkivalta, tai sen uhka, on pienempi paha kuin suvereniteetin ja elämän menettäminen. Äiti pitää huolta köyhistä ja isä odottaa ovella ase kädessä.

8. Loppusanat: ”Mitä vittua?”

Onko tässä mitään järkeä? (Ehkä.) Eikö biopoliittinen lähestymistapa poliittisiin ristiriitoihin ole konservatiivinen tie? (En usko.) Eikö tällainen sosiaalisen sukupuolen käsite ole yhtä leveä kuin germaanisten kielten kieliopillinen sukupuoli? (Sen jätän avoimeksi kysymykseksi.)

Oikeistolaisessa fantasiassa hysteeriset feministit ja kastroidut miehet haluavat korvata luonnolliset biologiset eroavaisuudet naisten ylivallalla miehistä. Vasemmistolaisessa fantasiassa omien etuoikeuksiensa puolesta taistelevat (valkoiset hetero-)miehet haluavat pitää yllä heidän rakentamaansa naisia sortavaa patriarkaattia.

Luultavasti molemmat ovat oikeassa.

Väitteeni kausaalivoima on kaksisuuntainen (eli ehkä paremminkin funktionalistinen). Jos väitteeni pitää paikkansa, ainakin jossain määrin, niin perhearvot heijastuvat yhteiskuntaan, ja yhteiskunnalliset arvot heijastuvat perheeseen.

Ts. yhteiskunnan tasolla vasemmisto toteuttaa naisellisia perhearvoja ja oikeisto isällisiä perhearvoja. Ja sama toiseen suuntaan: perheen sisällä nainen toteuttaa vasemmistolaisia yhteiskunta-arvoja ja mies oikeistolaisia yhteiskunta-arvoja.

Täten mikro- ja makrokosmos heijastelevat ihmisen biologista moraaliperustaa. Tällä biologisella moraaliperustalla ei itsessään ole normatiivista ulottuvuutta, ts. siitä, että ihmiset kai-

paavat yhteiskunnallista ja poliittista balanssia sukupuolieetoksien välillä, ei seuraa, että näillä perhearvoilla olisi itsessään mitään arvoa, saatikka etteikö sukupuolittunutta ajattelua voisi korvata esim. puhtaan järjen maksiimeilla tai utiliteettikalkyylillä. Mutta siitä seuraa, että psykologisesti ja antropologisesti tämä ajattelu näyttää laajalle levinneeltä maailmanhahmottamisen tavalta, jolla on lukuisia reaalipoliittisia seuraamuksia. Olisi myös mielenkiintoista tutkia, onko tämä yksinomaan modernin länsimaisen pluralistisen demokratian ominaisuus, vai onko se jotain universaalimpaa ja yleisinhimillistä (siihenhän biologinen perusta näyttäisi viittaavan).

Siihen asti, sukupuolinormeja rikkomaan!

Mutta pohtikaa omaa poliittista sukupuolisuuttanne. Oletteko cis- vai trans-sukupuolisia äänestyskäyttäytymiseltänne? Onko ihminen tuomittu valitsemaan miehuullisuuden ja naisellisuuden, vasemmistolaisuuden ja oikeistolaisuuden, välillä?

Viitteet: http://www.gallup.com/poll/120839/women-likely-democrats-regardless-age.aspx Oswald, A., and Powdthavee, N. (2006). Daughters and left-wing voting. Technical report, Department of Economics, University of Warwick, U.K. 1 2

MINERVAN PÖLLÖ 3/2013

51

Pöllön Shakkipalsta Teksti: Joonas S. Martikainen Tervetuloa sen toisen talviurheilulajin pariin, jossa mitalisijojen kärjessä keikkuu norjalainen! Jari Porttilan Carlssen-skuuppeja odotellessa esittelemme SUKUPUOLInumeron hengessä suositun avauksen, joka etenkin aloittelevilla pelaajilla tapaa suotta jäädä miehisemmän vastineensa varjoon. Kyseessä on tietenkin kuningatargambiitti.

Gambiiteissa toinen puoli pyrkii saamaan etua itselleen uhraamalla heti pelin alussa yhden sotilaistaan. Tämä nimenomainen avaus on saanut nimensä siitä, että toisella siirrollaan valkoinen asettaa kuningattaren puoleisen sotilaansa alttiiksi lyödyksi tulemiselle.

Peli alkaa seuraavasti: 1. d4 d5 2. c4 Tästä peli etenee joko hyväksyttynä kuningatargambiittina (2. ... dxc4), jossa musta lyö c-sotilaan, tai hylättynä, jolloin musta valitsee jonkin monista muista mahdollisista taktisista vaihtoehdoista. Suosituimpia ovat varsinainen hylätty kuningatargambiitti (2. ... e6) ja slaavilainen puolustus (2. ... c6).

Suljettuna avauksena (1. d4 d5) kuningatargambiitti johtaa useimmiten rauhallisempaan ja mietteliäämpään peliin kuin vauhdikkaammat avoimet avaukset (1. e4! e5) Hyväksyttynä se antaa valkoiselle mahdollisuuden hallita laudan keskustaa. Mustalle taas kuningatargambiitin hyväksyminen ei johda suoraan etuun. Sen sijaan mustalla on mahdollisuus hyökätä myöhemmin d4-sotilaan kimppuun c-sotilaallaan, jolloin tuloksena on tiivistunnelmaista ja taktista tykittelyä keskipelissä.

Kyseessä onkin avaus, jolla saadaan aikaan syvällistä paneutumista vaativa taisto; juuri omiaan pitkiin ja kylmiin, hyvässä seurassa shakkilaudan ääressä vietettyihin talvi-iltoihin!

Kuningatargambiitin kanssa Shakkikoulu suosittelee Alkon hyllystä mehevää ja vivahteikasta italialaista nimeltä Solo Passione Appassimento Rosso Veronese 2010 (9,90€). Viinin syvä väri ja voimakas, mutta pehmeä mausteisuus ovat omiaan siivittämään pohdiskelevaa kuningatargambiittipeliä kohti uusia strategisia ulottuvuuksia.

Gambiitti Akateeminen Shakkiseura (GAS) kokoontuu säännöllisesti pelaamaan shakkia vakavassa ja vähemmän vakavassa hengessä. Kerho on avoin kaikentasoisille pelaajille ainejärjestöön katsomatta. Lisätietoja osoitteessa www.facebook.com/gambiitti.

52

MINERVAN PÖLLÖ 3/2013

MINERVAN PÖLLÖ 3/2013

52

MINERVAN PÖLLÖ 3/2013

53

Nyt tarjolla mitä hienoin lahjavinkki pukinkonttiin:

MINERVAN PÖLLÖN OMA KASSI! (Kuva ohessa.)

NÄYTÄ TYYLIKKÄÄLTÄ JA SYVÄLLISELTÄ AJATTELIJALTA IHAN MISSÄ VAIN! HYVÄ MM. ASIOIDEN KANTAMISEEN! Hinta naurettavat viisi euroa. Saatavilla Pöllön asiamiehiltä ympäri maan niin kauan kuin tuotetta riittää.

54

MINERVAN PÖLLÖ 3/2013

ISSN 1239-2545 (Painettu) ISSN 2341-5940 (Verkkojulkaisu)