Minervan Pöllö 1/2012

Martti Joonas Laine (2011).

4 Pääkirjoitus 6 PJ-haastattelu: Iloinen johtajamme 2012: Sofistien junioriliiga 8 Nufit Toimintaopas ja ohjelmajulkistus elämänjanoisille, 10 paremman maailman puolesta taisteleville 16 Simone de Beauvoir: Moniselitteisyyden etiikka 17 Herbert Marcuse: Taiteen ikuisuus Viren & Jussi Vähämäki: Perinnöttömien 18 Eetu perinne, Marx ilman marxismia Tontin haastettelu: Tulkinnan varassa 24 Jarkko Politiikka, filosofia ja ilma, jota hengittämällä ei 32 tule onnelliseksi 34 Turvallisempien tilojen bileDilemma 37 Tunnepuhetta!

40 Kerava - todellinen totuus Suomesta?

44 Muistoja yliopistolta 45 Jatkotarina: osa I Minervan Pöllö 1/2012 34. vuosikerta Julkaisija: Dilemma ry Toimituksen osoite: Dilemma ry/Minervan Pöllö, Unioninkatu 40, HY Päätoimittajat: Huu Tiainen Akseli Huhtanen

Ulkoasu ja taitto: Huu Tiainen Kannen kuva: Noora Valtonen Toimitussihteerit: Joonas S. Martikainen Satu Kankkonen ISSN: 1239-2545 Paino: AM digipaino

Sisällys

Teema: TULKINTA

Minervan Pöllö on filosofian opiskelijoiden ainejärjestö Dilemma ry:n julkaisema neljästi vuodessa ilmestyvä aikakausjulkaisu. Tämä lehti on saanut HYY:n järjestölehtitukea.

3

Pääkirjoitus

Tulkintakysymys

Moni Minervan Pöllön päätoimittaja on varmasti tehtäväänsä astuessaan miettinyt G.W.F. Hegelin kuuluisia sanoja ”Minervan pöllö lähtee lentoon vasta hämärän laskeutuessa”. Kieltämättä se oli myös ensimmäinen mielleyhtymä, joka tuli ajatuksiini alkaessani pohtimaan lehtemme luonnetta. Hegelin lauseen on usein tulkittu tarkoittavan, että filosofia ymmärtää asioita vasta jälkikäteen. Itse tulkitsen sen profetiaksi: Minervan Pöllö –lehti on paperisena julkaisuna tuomittu epäajanmukaisuuteen, ja siten se on mitä otollisin alusta ilmiöiden, ajatusten ja tapahtumien ruotimiseen – jopa ymmärtämiseen.

Kuten Minervan Pöllökin, myös tämänkertainen teemamme tulkinta on tuomittu jälkikäteiseen viisauteen. Tulkinnan kohde on aina väistämättä jo menneisyyttä, kun taas tulkinta tapahtuu jatkuvasti vain nykyhetkessä. Jos tulkinta on vanha, teemme siitä käden käänteessä uuden tulkinnan. Tulkinta ei ole jotakin, jota tehdään vain pyhien tekstien ja taideteosten äärellä. Se on elämää: tulkitsemme käymiämme keskusteluja, lukemiamme lehtijuttuja, opiskelemiamme tilastoja ja näkemiämme unia. Vaikka tiedemaailmassa ajautuukin helposti objektiivisuuden illuusioon, on tulkinnan luova henkilökohtaisuus läsnä kaikkialla, missä ihminen kohtaa maailman. Siksi tulkinnat voivat mennä ja lähtökohtaisesti menevätkin ristiin, ja siksi ne ovat myös poliittisia, kuten Suvi Rinkineva kirjoituksessaan huomauttaa.

Asioita on tapana vähätellä sanomalla niiden olevan ”vain tulkintakysymyksiä”. Mutta

mitä muuta oikeastaan on ihmisenä, tai ainakaan filosofian opiskelijana olo, kuin tulkintakysymyksien käsittelyä? Filosofia elää tulkinnan ravintoketjun huipulla: usein alkuperäisimmäksi tulkinnaksi mielletään ei-sanallinen taideteos tai tieteellinen koe, niitä taas tulkitsevat välitulkitsijat eli media, josta tulkinnan tekee kenties kirjallisuus, johon viimeisen sanan saa filosofi – sillä ketä muuta voisi kiinnostaa niin vanha, niin epäajanmukainen sisältö?

Mikä sitten on perimmäinen tulkintakysymys? Nähdäkseni se on kysymys siitä, mitä käsillä oleva teksti – laajasti ymmärrettynä – tarkoittaa minulle. Haastattelin tähän lehteen hermeneuttista oikeusfilosofiaa tutkinutta Jarkko Tonttia, jonka mukaan tulkinta on aina väistämättä luovaa toimintaa ja kiinni tulkitsijan konteksteissa.

Samaa tuntuvat sanovan Jaakko Pitkänen ja Vesa Korkkula Pöllöä 3/2011 tulkitsevassa artikkelissaan.

Koska tulkinnassa kyseessä on selkeästi henkilökohtainen asia, olen iloinen että lehden syntyyn vaikuttivat niin monet eri tekijät sanoineen ja kuvineen.

Minusta Minervan Pöllö oikeuttaa olemassaolonsa ennen muuta tasokkaan ja henkilökohtaisen, kuvallisen ja sanallisen sisällön kautta. Meidän on vain uskallettava olla rohkeasti epäajanmukaisia, tulkita menneitä ja tähyillä tulevaan. Tämän lehden teemana on tulkinta, mutta se on vain eräs tulkinta siitä.

Helsingissä 12.3.2012 Akseli Huhtanen (& Huu Tiainen)

4

Roope Laine (2010).

Itsenäisyyspäivänä 2011 dilemmalaiset kokoontuivat Kuppalaan vuosikokoustamaan ja Anni Tolvane valittiin Dilemman puheenjohtajaksi.

Minervan Pöllö survaisi alkuvuodesta linnuille tyypillisen – mutta kuitenkin, ah, niin elegantin – nokkansa uunituoreen puheenjohtajan asioihin ja kyseli elämästä.

Teksti ja kuva: Huu Tiainen

Huu: Miten kiinnostuit filosofiasta?

Anni: Olin jollain äikän kurssilla lukiossa ja analysoin René Descartesia sivuavaa runoa ja jouduin ottamaan selvää siitä jäbästä. Ihmettelin, että joku oli oikeasti pohtinut samanlaisia juttuja, mitä oli itsekin kelaillut.

H: Samastuit siis Descartesiin!

A: Tietenkin! Jossain vaiheessa tajusin, että lukujärjestyksestä löytyi ihan tätä vastaava oppiainekin. Meidän lukiossa oli vasta toisena vuonna se pakollinen sillisalaattikurssi. Sitä edeltävänä kesänä mä lueskelin satunnaisesti filosofiaa ja kasvoin filosofiksi siinä toisen lukiovuoden aikana.

H: Miksi ryhdyit puheenjohtajaksi?

A: Toissa vuonna Joonas epätoivoisesti kähmi ties ketä PJ:ksi ja istutti silloin semmosen pelottavan “mitäs jos” -ajatuksen päähän. Viime syksynä sitten tulin siihen tulokseen, että hirveän kiva yhtäkkiä ottaa vastuuta, hoidin pari hommaa ja se ei ollutkaan niin kamalaa kuin olin luullut.

Mulle tuli sellanen utopistinen ja suorastaan harhainen minäpystyvyys-uskomus; tätä vastuunottokykyähän voisi valjastaa muidenkin hyödyksi, ja tuli sellaisia fiiliksiä, että olisi hienoa antaa resurssejani vielä enemmän Dilemmalle.

H: Miltä ensimmäisen kokouksen vetäminen tuntui?

A: Olin ennen sitä koko päivän sellaisissa seinillehyppimis-adrenaliini-kauhupöhinöissä, mutta se meni mukavasti. Yllättävän hyvin sieltä löytyi se sisäinen puheenjohtajakin ja kokous oli tosi lepposa hengaustilaisuus. Tajusin, että iso osa on kuitenkin jo mun ystäviä ja ne, jotka ei vielä ole mun kavereita, olisi sellaisia pian.

H: Millaiseksi ainejärjestöksi koet Dilemman?

A: Dilemma itsessään on musta kyllä aika

Haastattelu

Iloinen johtajamme

huippu. Meillä on niin hiton kivaa keskenään, että me ei ikinä haluta hengata muiden kanssa vaan juodaan itsemme känniin ja jätetään muut rannalle siivoamaan.

H: Kenties filosofit koetaan vaan niin pelottaviksi.

A: Filosofit kokee ehkä itsekin itsensä sellaisiksi traagisiksi yksinäisiksi hahmoiksi, jotka voi ymmärtää vain toisia samanlaisia. (nauraa) Me hengataan aika paljon Kannun järjestöjen kanssa ja meillä on aika vähän humanistisen puolelle yhteyksiä, mutta sieltä voisi kenties löytyä enemmän hengenheimolaisia.

H: Millainen olisi ihanteellinen puheenjohtajan asema Dilemmassa?

A: Olisi hyvä, jos puheenjohtaja olisi lähinnä se tyyppi, joka joutuu vähän katsomaan, että asiat menee eteenpäin, mutta ei olisi kuitenkaan Dilemman kasvot. En ainakaan itse toivo, että Dilemma mitenkään henkilöityy minuun. Tulee vaan mieleen, kun mua taputeltiin olalle sillon itsenäisyyspäivänä: “Nyt Tolvane saat tietää käytännössä, miksi sosialismi ei toimi!”

H: Mikä on sen filosofisen kahvihuone-projektin kohtalo?

A: Siitä taistellaan kynsin ja hampain eli muis(tu) tetaan kerran viikossa, että sitä pitää hoitaa. (nauraa) Itse asiassa sain vihiä, että vahtimestaria, sisustussuunnittelijaa ja yliarkkitehtia voisi kuumotella siitä. Vaksin juttusilla jo kävinkin oppimassa, että jännältä ja pahalta vaikuttaa, ellei jotakin Korkeampaa Tahoa onnistuta mairittelemaan ennennäkemättömän suopeaksi.

Toivotteli kuitenkin tsemppiä ja voimia hyvän asian puolesta pullikoimiseen.

H: Onko Metsiksen vaksi yhtä pelottava kuin Aleksandrian vaksi?

A: Olen ymmärtänyt, että kyseinen herra Hämäläinen on tosi sympaattinen. Sillon, kun muutettiin Metsätaloon, niin se oli kuulemma ainut, joka sai hommat hoitumaan. Hämäläinen aina keksi, miten estetään seiniä kaatumasta päälle!

H: Millaisia tavoitteita teillä on tulevalle vuodelle?

A: Tilajuttujen lisäksi tavoitteena on olla kusematta vuosijuhlia!

H: Koetko sielunyhteyttä pöllöihin?

A: Pöllöt on linnuista ehkä kivoimpia, kun niillä on niin isot silmät ja ne on sellaisia epäurheilullisen näköisiä. Pöllöt on kuitenkin liian awesome, että niihin voisi samastua.

Ehkä mulla on erään syvänmerensukellusunen perusteella pikemminkin yhteys majesteettisesti lipuviin jättiläiskalmareihin.

7

Nufit 2012

Sofistien junioriliiga Teksti: Heli Eronen Kuvat: Huu Tiainen

Mitä jäi jäljelle nuorten ja filosofien välisestä kohtaamisesta, muuta kuin sotaa ja rauhaa käsittelevät paperiset mietelmät sekä tutkimustietoa ydinaseista ja kemiallisesta sodankäynnistä? Muutakin kuin mietittävää siitä, mikä kaikki ylipäätään liittyi teemaan ”kauneus” ja miten? Yhdeksi mielenkiintoisimmista kohteista arvioisin Syksy Räsäsen, tuon fysiikan ihmelapsen, jonka harakanpesää muistuttava hiuspehko on jo sinänsä esteettinen luomus.

Vähemmän kivaa ja kaunista kuunneltavaa oli Väyrysen Paavo, joka vyöryi vaalipuheillaan aiheen yli ja ohi, juurikaan piittaamatta politiikkatulvaa epätoivoisesti ohjailemaan pyrkivistä kommentaattoreistaan. Lisäksi herra “huonomminkin olisi voinut käydä” tarjosi vaalikojullaan yleisölle viemäriveteen verrattavaa jämäkahvia. Missasin valitettavasti useimmat kiinnostavat esitelmät ja lähinnä jumitin ständillä katselemassa, kuinka Paasitornin arvokkaat käytävät vilisivät filosofiaa ihmettelemään tulleita lukiolaisia, jotka söivät kaikki Dilemman karkit.

Siksi kirjoitan hirveän omaperäisesti nuorista ja filosofiasta, en Räsäsen karvoituksesta tai Väyrysen vaalipieruista.

Selvästi oma ruumis ja ego laajentuvat vuosien myötä, kun nuorempien ikäpolvien laumaeläimet näyttävät aina vain pienemmiltä ja tyhmemmiltä. Toisaalta joidenkin selvästi massasta poikkeavien outolintujen ajatusmaailma pääsi potentiaalillaan jopa yllättämään. Itse asiassa oli hauska todeta, että edes joillakin lapsukaisilla oli mielenkiintoa filosofiaa kohtaan, sillä käsitykseni nuorista ylipäätään on negatiivinen ja äärimmäisen turhautunut.

Mahtuihan mukaan niitä puoliväkisin paikalle raahattujakin, jotka ennemmin piiloutuivat vessaan, mutta jotkut tuntuivat olevan järjestetyistä luennoista jopa aidosti kiinnostuneita. Puhumattakaan niistä hyperaktiiveista, jotka vääntäytyivät väittelykisojen kerroksiin asti. En ehtinyt seuraamaan kuin yhtä mittelöä, jossa siinäkin tosin esiintyivät pienet sydämet nimilapuissa ja itseään toistavat argumentit, mutta jossa ainakaan ihan kaikilla ottelijoilla ei tuntunut olevan täysin lihaksettomia aivonystyröitä. Olen tosin aina suhtautunut nihkeästi myös tällaisiin väittelykisoihin – ehkä Sokrateen sofistien vastaisen liikkeen jatkeena, vaikka kumma kyllä

8

kisat on nimetty hänen mukaansa – koska pointtina on vain kilpaileva argumentaatio eikä mielekäs keskustelu, mikä tuntuu vesittävän hienoimman idean filosofiasta avoimena ajatustenvaihtona.

Toisaalta olisi äärimmäisen suotavaa opettaa ihmisiä argumentoimaan kaikkien logiikan sääntöjen mukaan – ja huhutaan, että paikalla olikin varsin kovatasoisia kilpailijoita. Oli se sitten keppi tai porkkana, joka sai nämä argumentaatiokisojen pikku sofistit liikkeelle, oli kuitenkin lohduttavaa huomata vielä olevan olemassa nuoria, jotka lähtevät edustamaan kouluaan tällaisiin mittelöihin. Eikä ainoastaan pääkaupunkiseudun lukiolaisia, vaan kuulemma tänä vuonna väkeä oli oikein poikkeuksellisen laajalti ympäri Suomea.

Omassa lukiossani, tuolla susirajan takana ja kaiken akateemisen hypetyksen ulottumattomissa, ei ollut kovinkaan tavallista olla kiinnostunut mistään, mihin liittyi ylimääräistä ajatustoimintaa (tai tätä aktiviteettia ylipäätään). Silti, vaikkei aihe juuri ketään kiinnostanutkaan, oli filosofian kursseilla paljon kävijöitä karismaattisen opettajan ansiosta.

Verrattain helppo ja hauska kurssisuoritus kokeella, jossa melkeinpä asiallisen sisällön ohella oli aina pseudopakollisena kysymyksenä mielipide opettajan haubereista sekä mahdollisesti loppukevennyksenä vitsi miehestä, apinasta ja risiiniöljystä. ”Herr Überlehrer” kuitenkin haastoi ja rohkaisi paimennettaviaan itsenäiseen ajatteluun, sekä osasi välikevennysten lisäksi persoonallisella pedagogisella tyylillään tehdä filosofian opetuksesta mielekästä. Jäbä oli kaikista elämäni opettajista niitä parhaimpia, mutta valitettavasti kiinnostavaan muotoon puettu informaatio tuntui silti valuvan valtaosalla oppilaista korvien välistä ulos, tarttumatta mihinkään.

Filosofian historian kuivat käntyt eivät tietysti ole jokaisen teini-ikäisen (tai vanhemmankaan) märkä päiväuni, mutta vain ahdas stereotypia rajoittuu tähän: Nufitin parasta antia oli filosofisen ajattelutavan soveltaminen aihealueisiin, jotka olivat helpommin ”tavisten” lähestyttävissä. Teeman mukaisesti kauneutta löytyi ajankohtaisista sekä yllättävistäkin paikoista, ja siitä saatiin aikaiseksi mielenkiintoisia sekä ainakin itselleni täysin uudenlaisia ajatuskulkuja. Jos filosofiaa ja itsenäistä ajattelukykyä sekä sen arvostamista pyritään oikeasti kasvattamaan muuallakin kuin akateemikkojen keskuudessa, pitäisi elonhenkiin potkia vauhtia ja parantaa filosofian asemaa

sijoittamalla se siihen käytännön elämään, joka avautuu jokaiselle. Huomio herätetään kytkemällä keskustelu siihen, mikä ihmisiä ja etenkin nuoria aina kiinnostaa, eli heihin itseensä – ja jokainen on kiinnostunut omista mielipiteistään.

Useimmat eivät varmasti myöskään malta olla hiljaa, vaan sanovat ajatuksensa ääneen.

Parhaimmillaan ajattelija käyttää vielä itse aivojaan, sen sijaan että mielikuvitustaan häpeillen varastaisi vastauksen sosiaalisesta eetteristä. Kuitenkin itsenäinen ajattelu toteutuu ihmisillä aivan liian harvoin. (Mielestäni on tosin äärimmäisen epäselvää sanoa, missä määrin ajattelu on itsenäistä ja kuinka pitkälti sosiaalisen merkityskontekstin korruptoimaa, mutta lienee liian riskaabelia kajota näihin kysymyksiin tässä.)

Toisaalta filosofian liiallisesta lobbaamisesta ei seuraa merkityksellisyyden kasvua vaan ennen pitkää päädytään sofistisiin edesottamuksiin ja pakkopullaan, jos aito ja omaehtoinen intohimo ajatteluun puuttuu - mikä nyt on aika itsestään selvää, mutta jännästi seuraa jo edeltävästä, ihmiselle luontaisesta kyvyttömyydestä olla tasapainoinen ja olla tekemättä asioita päin persettä. Jos filosofia asettaisi ihmiset vastakkain oman tyhmyytensä kanssa, jos filosofia pääsisi siihen merkittävään asemaan, joka sille ehkä kuuluisi, ei maailmassa olisi tarpeeksi vessatilaa jonne piiloutua.

Paasitornin väittelytilaisuuksien lisäksi vapaammin nuori polvi pääsi osallistumaan luovaan ajatteluun erilaisissa pienryhmäkeskusteluissa. Näistä teenurkkauksista asioimme Merleau-Pontyn kirjoituksia taiteen ja filosofian samanlaisuudesta käsittelevässä keskustelutuokiossa, johon sattui paikalle myös varsin omaperäisen näköisiä ja oloisia lapsukaisia. Toinen ilmiö, joka yllätti positiivisesti, oli joidenkin nuorison jäsenten lisääntynyt värikkyys: ei pelkkiä minihameista ulos tursuavia blondeja tai housut nilkoissa könyäviä teinipoikia, vaan oikeasti persoonallisia yksilöitä. Filosofia, kuten taidekin, vaatii omalaatuista tyyppiä – erilaista luonnetta arvostan aina muissa ihmisissä, ja liian harvoin kohtaan sitä filosofipiirien ulkopuolella.

Ajatus taiteilijan ja filosofin toteuttaman luovuuden yhtymäkohdista oli äärimmäisen jännä, ja aktivoi hyvin joitakin nuorempiakin osanottajia avaamaan suutaan.

Merkkejä omaehtoisesta elämästä nuorten korvien välissä on siis olemassa.

9

Toimintaopas ja ohjelmajulistus el채m채njanoisille, paremman maailman puolesta taisteleville Teksti: Vesa Korkkula ja Jaakko Pitk채nen Kuvat: Jaakko Jekunen

10

Etsivä tulkitsijana ja kysyjänä

Minervan Pöllö 3/2011 julkaistiin kollaasisarjakuvana. Kyseinen sarjakuva on monellakin tapaa tulkinnan ytimessä: se vaatii tulkintaa, sen keskeiset hahmot tulkitsevat ja tulkitaan. Viime kädessä se on tulkinnan käytännön opas. Tulkinta on aina luomista, luominen on aina tulkintaa: näitä kahta ei voi erottaa. Luotuna kuvien ja tekstin kollaasina, värikkäänä räjäytyksenä, haavana länsimaisten julkaisujen ja esineiden kaanonissa kyseinen lehti on vailla vertaa. Lehteen on siis syytä perehtyä vähän tarkemmin.

Tulkinnan ja filosofian lähtökohta on kysyminen. Pöllön 3/2011 päähahmona toimiva etsivä on kysymisen ammattilainen.

Sarjakuvan tarina, ja koko länsimainen filosofia, lähtee liikkeelle kysyjästä. Jokainen kysyminen edellyttää kysyjän, ei kuitenkaan välttämättä pysyvänä ja muuttumattomana subjektina.

Etsivän krapulainen kysymys lävistää maailman paljastaen sen arkkitehtonisessa eli perustavassa rakenteessa olevan särön.

Kokeakseen kysymyksen lävistävyyden lukijan on hyvä henkilökohtaisesti mennä istumaan Linnunlaulun kahvilalle aurinkoisena lopputalven tai alkukevään päivänä ja juoda termospullosta jotain maukasta lämmintä juomaa.

Muutenkin toiminnallinen suhtautuminen tulkintaan ja luomiseen on suositeltavaa. Psykomaantieteen harrastuksen vähäisyys on saavuttanut Suomessa ja hälyttävät asteet. Sen vähäisyys köyhdyttää suomalaisten havaitsemisen ja elämisen mahdollisuuksia. Jos valta olisi tämän tulkinnan kirjoittajien käsissä, olisi psykomaantiede osana opetussuunnitelman perusteita. Itse asiassa koko peruskoulun opetussuunnitelma rakentuisi psykomaantieteen varaan.

Sarjakuva olettaa, ja Linnunlaulun kahvilalta avautuva maisema paljastaa, että maailma on perustavasti ristiriitainen, widersprechen.

Maailma on erilaisten näkökulmien, subjektiivisuuksien, rationaalisuuksien ja etujen täyttämä. Sarjakuvan päähenkilö eli etsivä kohtaa erilaisia yrityksiä asettaa tämä ristiriita rationaaliseen järjestykseen. Tällaiset yritykset ovat välttämättä valheellisia. Tarinamme pyrkii tuomaan esiin sen valheellisen puolueettomuuden, joka näihin erilaisiin järkeistyksiin liitetään.

Objektiivinen järki on myytti

Tällaisella valheellisella järjestyksellä on aina paljon poliittista painoarvoa, sillä tietyllä

rationalisoinnilla perustellaan myös vallitsevaa tai hegemonista valta-asetelmaa.

Kuten Nietzsche Speden luona selittää: kaikki kulttuurin yhtenäisyys on pohjimmiltaan myyttistä.

Saman totesivat myös Theodor W. Adorno ja Max Horkheimer kuuluisassa Valistuksen dialektiikassa: valistus on aina välttämättä myös myyttistä ja toisaalta myytissä piilee valistuksen siemen. Yhteiskunnan vallitseva järjestys, ja siihen pohjaava järkeileminen, ei siis ole missään nimessä neutraalia tai objektiivista, vaan sisältää välttämättä myyttisiä elementtejä.

Joskus tämä järjen myyttinen perusta on räikeästi esillä. Miksi esimerkiksi täytyy pitää solmiota, jotta voi sanoa jotain tärkeää? Solmio, hyi saatana! Tai miksi ”taloustieteelliset” mielivaltaisiin fysiikasta lainattuihin tasapainoyhtälöihin perustuvat argumentit saavat olla poliittisen päätöksenteon voimakas perusta? Valtavirtataloustiede, hyi saatana!

Sarjakuvamme kysyjä on vieraantunut ja paikkansa menettänyt etsivä, joka löytää maailman ristiriitaisuuksista ja säröistä vihjeen, joka sisältää kysymyksen hänestä itsestään. Jossakin tuolla ulkona on taho. Mutta mikä on se taho, joka on kaiken rationalisoinnin takana? Sarjakuvan rullatessa eteenpäin paljastuu, ettei kysymykseen ole tarjolla yksittäistä vastausta.

Yksilö – porvareiden emävale

Vaikka Erkki Tuomioja esittää alustavan näkemyksensä vapaamuurareiden keskeisyydestä ja Dan Brownkin yrittää esittää näkökulmansa asiaan, ei mitään selkeää vastustettavaa tahoa löydy. Tällöin herää vääjäämättä seuraava kysymys: mitä etsivän ja Tšernyševskin konkreettiseen totaliteettiin pureutuva tutkimus löytää tahon sijaan?

Eräs vastaus löytyy mimeettisestä kolmiosta: Nietzsche-Spede-Blackstreet. Tämä on eräs niistä elementeistä jotka kerjäävät meitä hylkäämään ah-niin-suositut yksilölliset ja porvarilliset näkökulmat: yksittäisen kuluttajavalinnan tai postmoderniutta huutavan blogiraapustuksen. Tämä on tapamme edetä.

Yksilöllisen, so. porvarillisen, näkökulman hylkääminen johtaa myös yksittäisen viholliskuvan hylkäämiseen.

Vaikka rakenteellinen julmuus, alistaminen ja riisto ilmentää itsensä erillisten toimijoiden kautta (Jussi Pajunen, Guggenheim, John Von Neumann), ei se ikinä samaistu kenenkään

11

yksittäisen tahon ahneuteen tai juonimiseen – tämän johdosta moralisointi, joka on aina vääjäämättä porvarillista, ei voi tällaisia ongelmia myöskään ratkaista. Sarjakuva havainnollistaa tämän paljastamalla, että vaikka vapaamuurarit ovatkin kulissi-instituutio, ei se varsinaisesti piilottele takanaan mitään erillistä toimijaa. Kaikki instituutiot ovat viime kädessä kulissi-instituutioita, ja niiden suurin ongelma on tuo institutionaalinen status itsessään.

Instituutiomuotoisuus on viime kädessä vain voimaton rooli järjestelmän mielivaltaisen voimankäytön nukketeatterissa.

Yksilöllisen näkökulman hylkääminen johtaa loppuun vietynä myös etsivän oman yksilöllisyyden hylkäämiseen.

Sarjakuvassa apua tähän asiaan tarjoavat Judith Butler ja Slavoj Žižek. Vallankumouksellisen kysyjän on tiedostettava, että hänessäkin on järjestykseen ja yhtenäistämiseen pyrkiviä impulsseja, ja itse asiassa ilman näitä ei hän olisi päässyt kotiaan pidemmälle. Psykoanalyysissa Tšernyševski, tuo mainio sosialistinen myyrä ja paremman maailman utoopikko, paljastuu puhtaaksi järjestäväksi impulssiksi.

Psykoanalyysissä selviää muutakin tulkinnan kannalta keskeistä. Kenties suurin kyseisen aukeaman herättämä kysymys on etsivän lapsuusmuiston merkitys. Etsivä kanavoi muistoissaan Georges Bataillea. Nämä lapsuusmuistot vihjaavat sarjakuvan positiiviseen pohjatasoon, sen emansipatoriseen voimaan.

Etsivän lapsuutta tulkittaessa eteen asetetaan seuraavanlaisia kysymyksiä: mitä varsinaisesti on rajojen rikkominen (orgasmi tai kokaiini) ja mittakaavan katkos (tähdet tai virtsa)? Ne ovat merkkejä erilaisista mahdollisuuksista ja vanhan sekä kangistuneen vakavuuden taikapiirin katkeamisesta.

Spede ja mielikuvitus hegemonisen järjen kahleita vastaan

Tässä mielessä unen sisältö viittaa takaisin sarjakuvan varsinaiseen visuaaliseen pohjatasoon, joka on monta kertaa syvempi ja paksumpi kuin pelkkä tekstin tuoma ohut juonne.

Juuri tämä visuaalinen pohjataso on samalla koko sarjakuvan keskeisin teema. Kangistuneen ja sortavan järjestyksen rikkominen on vapautumisen ja elämisen välttämätön ehto.

Juuri tähän kollaasitekniikka tähtää: se repii auki ja uudelleen järjestää kuvien ja kapitalististen imperatiivien tulvaa. Jos jokin tähän liittyen on epäselvää, suosittelemme kääntymään Speden

12

puoleen.

Spedessä on aitoa positiivista intoa, joka ilmenee maailman mielikuvituksellisena muokkaamisena. Spede, vakavasti otettavana hahmona ja tunnettuna nietzscheläisenä, repii auki sen myyttisen taikapiirin joka on määräävinään oikean järjestyksen ja erottavinaan sen väärästä. Mikä on tekevinään yhdestä kuvien sommitelmasta uskottavamman kuin toisesta?

Laillisen järjestyksen ja minkä tahansa leikityn järjestyksen erot ovat pohjimmiltaan myyttisiä. Syvemmälle kaivauduttaessa paljastuu eroksi vain se, että toisin kuin laillisen järjestyksen, ei leikityn järjestyksen tarvitse teeskennellä perustuvansa tieteelliseen diskurssiin. Kaikki nämä näennäiset erot esitetään objektiivisina siten, että laillinen järjestys olisi myyttisen vastakohta. Juuriin asti tunkeutuva hegemonia määrittelee ja ylläpitää näiden erojen esittämistä objektiivisena.

Spede ja kuvien kollaasi asettavat tämän eron näennäisyyden kaikkien nähtäville.

Hegemonia – mitä se on ja ei ole?

Ei kuitenkaan ole samantekevää minkä järjestyksen puolelle asettuu, minkä järjestyksen järjestyksessä järjestytään ja ajatellaan. Mare Chiarossa esitetty kysymys hegemoniasta on juuri tästä syystä olennainen, ja se muodostaa erään tulkinnan huippukohdan Speden nietzscheläisyyden ja Tšernyševskin alussa esitettyjen kysymysten yhteismitattomuuden kanssa.

Hegemonia viittaa suostuttelun kautta saavutettuun valta-asemaan.

Hegemonisessa valta-asemassa ei ole kyse raa´alla voimalla saavutetusta hierarkian ylimmän portaan hallinnasta, vaan kyse on hienovaraisempien ja myyttisempien vallankäytön muodoista.

Väkivaltakoneisto ei nimittäin koskaan riitä minkään tietyn valtajärjestelmän ylläpitämiseen, vaikka se on toki sen välttämätön osa. Massoja voidaan ja täytyy manipuloida myös toisin keinoin, hegemoninen vallankäyttö toimii kattoterminä näille keinoille.

Hegemoninen järjestys on myös vastuussa juurikin tietynlaisista yksilöllistämisen ja individuoinnin perustasoista: milloin rakennukset ovat osa toisiaan ja milloin eivät, kuka subjekti eriytyy olemaan mistäkin vastuussa, mitä ovat ”yksilövalinnat”, mikä on ”omaa työtä” ja ”siitä” saatua palkkaa, miten ihmisen ”itse” pitäisi ottaa vastuu ja muokata omaa elämäänsä. Politiikkakin tuntuu joidenkin

suussa samaistuvan mainostoimistojen ”luo-omaelämäsi”-subjektiivisuushypeksi.

Tällaisessa todellisuudessa kaipaakin jo todellisuuden takaisiniskua kuvotuksena. Politiikan sijaan aletaankin innostua oman kuvan luomisesta muille – sen sijaan että mentäisiin pintaa syvemmälle, varsinaisten tuotantotapojen taakse, riistoon ja kurjuuteen tai konkreettisiin toimintojen rajoituksiin – mennäänkin syvemmälle pintaan, tuijotetaan hydran persettä.

Silloin kun kyse ei voi olla yksilön valinnoista niin jo tutun tavan mukaan hegemonisen vallan ylläpitämät erot ja kurjuus sysätään ”luonnon” harteille: biologisiksi ongelmiksi tai medikalisaatioon liittyviksi. Jostain täysin käsittämättömästä syystä perinteinen vetoaminen ”reaalipolitiikkaan” tepsii myös yhä. Se on vähän kuin mämmiä. Paskan oloista mömmöä, jota suuret ikäluokat syövät.

Ikään kuin ei olisi ikinä ollut olemassa laillista järjestystä, väkivaltakoneistoa, valtaeroja, ideologisia valtiokoneistoja ja muita vastaavia massiivisia koneistoja laajemman poliittisen hegemonian luomiseen. Tässä Minervan Pöllö 3/2011 esittää vaativan haasteen: se lähtee rikkomaan vallitsevia hierarkioita, raastamaan kangistuneen järjen järjestystä.

Hierarkioiden haastaminen ei tule tippakaan liian myöhään. Hegemonisen järjen kankeus ilmenee kuvittelukyvyn järjestelmällisenä köyhdyttämisenä.

Hegemoninen järki pyrkii esittämään maailman näennäisen vaihtoehdottomana. Tätä ilmentää sarjakuvassamme Tšernyševskin esittämien kysymysvaihtoehtojen kaventuminen sekä Speden aloittama trendi, jonka mukaan jokaisen mimeettisen taulun on nykyään välttämättä esitettävä Blackstreetin albuminkansia. Maailman vaihtoehdottomuuden ongelma ei kuitenkaan ole vain sarjakuvan maailmaan rajoittuva ongelma, vaan hyvin keskeinen nykypolitiikan ongelma.

Lopuksi: toimintatapojen myydestä

vaihtoehtoisten välttämättö-

porvarillisten subjektiviteettien luomisen ja kuluttajavalintojen näennäisvaihtoehtoisiksi kentiksi.

Tämän tilanteen, kauhun ja kriisin edessä ratkaisevan aseen ideologian ja hegemonian hydraa vastaan antaa Slavoj Žižek. Emme voi jäädä arvopuheiden tai edes teoreettisen kritiikin tasolle, sillä toimintamme on yhä kiinni ideologisessa fantasiassa. Varsinaisen poliittisen toiminnan on ulotuttava muuttuneisiin rituaaleihin, muuttuneisiin toimintatapoihin ja sen on yllettävä vielä pidemmälle kuin Pöllö 3/2011 yltää. Kyseinen teos on jo nyt länsimaisen kirjallisuuden uusi klassikko, joten vaadittu ponnistus ei ole vähäpätöinen.

On yllettävä toimintaan, eikä vain porvarillisen yksilön toimintaan, vaan uuden ryhmän toimintaan, uuden konstellaation avaamiseen, kulttuuriteollisuuden jo yli 50 vuotta pyörineiden tukahduttavien muotojen tuhoamiseen. Ideologian taikapiiri alistavaa järjestystä ylläpitävien kuvien liimana ja yhä uusien porvarillisten vempeleiden ahdistavana lumona, mutta myös, ja ennen kaikkea, toimintamme ympärillä pyörivänä kokonaisvaltaisena hallintana on rikottava.

Tulkinnan on avattava uusia mahdollisuuksia ja uutta ymmärrystä. Vapauttava luominen on vietävä kaikkeen kuvitteluun, toimintaan ja tulkintaan. Sekä kuvittelun että tulkinnan pitää viime kädessä aina kysyä: ”Mikä on toiminnallinen pohjani ja toiminnallinen vaikutukseni?” Ja tietenkin Tšernyševskin kolmatta, tähän asti salattua kysymystä unohtamatta: ”Miten voimme siirtyä kohti uutta Mileriläisempää konstellaatiota – konstellaatiota joka ilahduttaisi ja nivoisi yhteen Krtek Myyrän ja etsivämme samana hahmona?” Vastauksena näihin kysymyksiin me emme vain ajattele uudestaan vaan me siirrymme, me muutumme, me elämme, me sukellamme kohti huiputonta huippua ja myyrämäistä maanalaista imploosiota.

Ystävällisin terveisin, Jaakko Pitkänen ja Vesa Korkkula

Mitä sitten on maailman vaihtoehdottomuus? Se suorastaan iskee vasten kasvoja: aivan sama kuinka monta erilaista vaihtoehtoa on esillä, jokainen vaihtoehto esitetään vähintään yhtä huonona kuin edellinen, joten taloussedän kertoma vaihtoehto on aina se oikea. Arvot voivat kyllä taipua sinne ja tänne, ja arvokeskustelua voidaan käydä, toiminnalliset vaihtoehdot kavennetaan joka tapauksessa

15

Kirja-arvostelu

Simone de Beauvoir: Moniselitteisyyden etiikka Teksti: Joonas S. Martikainen

Tutkijaliitto on (jälleen) tehnyt kulttuuriteon ja julkaissut kaikessa hiljaisuudessa ensimmäisen suomennoksen Simone de Beauvoirin teoksesta Moniselitteisyyden etiikka (Pour une morale de l’ambigüité, 1947). Kirja on Beauvoirin yritys muotoilla etiikkaa Jean-Paul Sartren vuonna 1943 ilmestyneessä klassikkoteoksessa L’être et le neant muotoillun eksistentialistisen ontologian pohjalle. Sartre oli päätynyt omassa teoksessaan tuomitsemaan ihmisen aina epäonnistumaan suhteessaan Toiseen – ongelma, jota Beauvoir lähti ratkaisemaan keskittymällä yksilön perustavan vapauden ja erilaisten sorron muotojen teemoihin.

Itse termi ambigüité, moniselitteisyys, merkitsee Beauvoirille ihmisen ristiriitaisuutta ja sisäisiä jännitteitä: olemme eläviä, mutta kuolemaa kohti suuntautuneita, vapaita, mutta olosuhteidemme ja menneisyytemme rajoittamia; sekä subjekteja että objekteja, täynnä kaksinaisuuksia, joihin emme voi löytää pysyvää ratkaisua. Elämä ei kuitenkaan ole täysin vailla merkitystä, vaan voimme sitoutua autenttisesti ja vapaasti valitsemiimme tulevaisuuteen suuntautuviin hankkeisiin, joilla on merkitystä meille ja toisille – omaan vapauteemme ja olemassaolomme moniselitteisyyteen sitoutuessamme tulemme samalla myös sitoneeksi itsemme toimimaan kanssaihmistemme vapauden puolesta kaikenlaista sortoa vastaan. Beauvoir valaisee etiikkaansa käsittelemällä erilaisia epäautenttisesti eläviä ihmistyyppejä, jotka joko kieltävät vapautensa tai väärinkäyttävät sitä, aiheuttaen vahinkoa kanssaihmisilleen.

Eniten kulmakarvojani nostatti Beauvoirin humanistisia perusintuitioita vastaan käyvä analyysi väkivallasta – saksalaismiehityksen läpi elänyt Beauvoir hyväksyy väkivallan ja jopa tappamisen mielestään usein välttämättöminä

16

keinoina vapauden ja paremman tulevaisuuden rakentamiseksi. Itse väkivallan välttämistä tärkeämpää Beauvoirille on vastuullisuus ja kriittisyys sen harjoittamisessa – molempien ominaisuuksien hän huomasi puuttuvan esimerkiksi useiden sellaisten marxilaisten ryhmien toiminnasta, jotka asettivat puolueen linjan yksilön edelle. Beauvoir muotoileekin koko etiikkansa eräänlaisen praksiksen ympärille: meidän on tarkasteltava yksittäisiä tilanteita kriittisesti ja pyrittävä toimimaan vastuumme kantaen, samalla pitäen mielessä, että moraalisen epäonnistumisen edessä ei saa nujertua – etiikka on mahdollista vain, jos epäonnistuminen on mahdollista.

Suomennostyö on kautta linjan tasokasta ja asiantuntevaa. Syvällisessä johdannossa Erika Ruonakoski ja Sara Heinämaa asettavat Beauvoirin teoksen aikalaiskontekstiinsa ja myös selvittävät termien ja konventioiden käännösten taustalla tehtyjä valintoja. Ruonakoski on helsinkiläinen filosofi, joka on aikaisemmin ollut mukana mm. suomentamassa Beauvoirin teosta Toinen sukupuoli; hänen asiantuntemuksensa avulla Beauvoirin selkeä ja konkreettinen ajatus ja eloisa tyyli ovat välittyneet erinomaisesti myös ranskaa taitamattomalle. Teos olikin erityisen kiinnostava Beauvoirin tunnetumpaa teosta juuri lukevalle: Moniselitteisyyden etiikka pohjustaa myös naisten sorrosta ja vapauttamisesta puhuessaan useita niitä ajatuskulkuja, jotka myöhemmin tulivat tarkemman tarkastelun kohteeksi Beauvoirin feministisessä klassikossa.

Moniselitteisyyden etiikka on hälyttävän ajankohtainen teos: kun yhteiskuntaa hallitsee jatkuva näennäinen hätätila, on helppo asettaa syrjään yksilöt hyödyllisten abstraktioiden, kuten Talouskasvun ja Turvallisuuden, edessä.

Beauvoir tekee kouriintuntuvasti selväksi sen, että jokaisen yksilön vapauden tulisi olla aina toimintaamme ohjaava päämäärä. Jos emme turvaa ihmisille tilaa pyrkiä omiin päämääriinsä ja auta muita ihmisiä saavuttamaan vapautensa ehtoja, kaikki yhteiskunnalliset saavutuksemme käyvät arvottomiksi – tämän voisi tulkita todellisen hyvinvointiyhteiskunnan projektiksi.

Simone de Beauvoir: Moniselitteisyyden etiikka (Pour une morale de l’ambigüité, 1947). Suom. Erika Ruonakoski. Tutkijaliitto.

173s. 28 euroa.

Teksti: Huu Tiainen “Taiteen totuus on tässä: että maailma todellakin on sellainen, jollaisena se taideteoksessa ilmenee.”

Herbert Marcusen (1898-1979) viimeinen teos ennen hänen kuolemaansa on vuonna 1977 julkaistu Taiteen ikuisuus (Permanenz der Kunst), joka on vihdoin suomennettu Ville Lähteen toimesta. Marcuse kritisoi yhteiskunnallisiin tuotantosuhteisiin taiteen tulkinnassa jumahtanutta marxilaista estetiikkaa. Hänen mukaansa taide on autonominen suhteessa vakiintuneeseen todellisuuteen ja sillä on kyky kritisoida ja transsendoida nämä suhteet – puhkaista annettuun todellisuuteen emansipoivia mahdollisuuksia paljastava aukko. Emme tavallisesti kiinnitä

Teksti: Akseli Huhtanen

Herbert Marcuse: Taiteen ikuisuus (Die Permanenz der Kunst: Wider eine bestimmte marxistische Aesthetik, 1977). Suom. Ville Lähde. niin & näin. 92s. 27 euroa.

10% utilitarismia

Teoria tilastona

John Rawls: Oikeudenmukaisuusteoria

huomiota jokapäiväistä elämäämme mystifioiviin tekijöihin ja koska taide voi ylittää nämä, se on itse asiassa todellisempi kuin jokapäivänen todellisuus.

Taiteen ikuisuudessa on monia väitteitä, joiden tahtiin havahduin nyökkäileväni.

Erityisesti Marcusen subjektiuden ja ihmisen sisäisyyden puolustaminen ovat edelleen relevantteja yhteiskunnassa, jossa kapitalismilla tuntuu olevan kapasiteetti niellä uumeniinsa lähes tulkoon kritiikki kuin kritiikki.

Marcuse on tunnettu lukukelvollisen tekstin kirjoittamisesta, mitä ei välttämättä voida sanoa kaikista muista Frankfurtin koulukunnan edustajista. Myös Taiteen ikuisuus on kieleltään ymmärrettävää, vaikka joskus Marcusen perustelut jäävät melko ohuiksi. Käännetty teksti on sujuvaa ja lukijasta pidetään hyvin huolta kattavan esipuheen avulla, jossa esimerkiksi avataan käsitteitä ja luodaan yhteyksiä Marcusen aiempiin teoksiin. Ville Lähde on myös lisännyt teokseen lukuisia selventäviä viitteitä, joita Marcusen alkuperäisteksti ei sisällä.

Kirja-arvostelu

Herbert Marcuse: Taiteen ikuisuus

10% Aristot25% sodanjälkeistä eleen oikeuden1900-luvun alkupuolella yhteiskuntafilosofia kehitysoptimismia mukaisuusajatkatsottiin loppuun kalutuksi: keskeisimmät telua käsitteet muotoiltiin jo antiikissa, 5% sosiaasopimusteoreetikot ja valistusfilosofit muurasivat lidemokrateoreettisen rungon ja alan maineen pilasivat tiaa Marx ja kumppanit. Looginen positivismi naulasi arkun kiinni. Arkussa oli hiljaista.

25% amerik Kahden maailmansodan jälkeen kalaista sosiaali25% 1950-luvulla kehitysoptimismi kuitenkin liberalismia klassista palasi, kenties vahvempana kuin koskaan. liberalisYhteiskuntafilosofian uuden loistokauden aloitti mia John Rawls, jonka keskeisimmät ajatukset hyväksytään, mutta vain siihen asti kun ne muotoituivat “oikeudenmukaisuusteoriaksi”. tuottavat hyvää köyhimmillekin, ja virkojen on Teorian mukaan nimetty pääteos ilmestyi 1971, ja oltava avoimia kaikille. on sittemmin dominoinut keskustelua.

Rawlsin oikeudenmukaisuusteoriassa

Aristoteleen raivaamalle kentälle häilyy taustalla kaikkien hyvää maksimoiva oikeudenmukaisuutta julistamaan tuli milliläinen ajattelu, ja kenties ripaus optimistinen, sosiaaliliberalistinen teoria, jonka sosiaalidemokraatia. Tärkeintä on kuitenkin mukaan kaikkien on oltava vapaita loukkaamatta vapaus. muiden vapauksia. Lisäksi varallisuuserot

17

Kirja-arvostelu

Eetu Viren & Jussi Vähämäki: Perinnöttömien perinne, Marx ilman marxismia Teksti: Kasper Kristensen

Mistä on kyse

Teoksessaan Perinnöttömien perinne Viren ja Vähämäki etsivät postmodernin Marx-luentansa kautta keinoja nykykapitalismin kritiikkiin, vastarinnan organisoimiseen ja palkkatyöstä vapautumiseen ilman tukeutumista essentialistisiin ihmiskäsityksiin. Motiiviksi palata Marxiin mainitaan pako palkkatyöstä kohti kommunismia, mikä ei tässä yhteydessä viittaa mihinkään historialliseen kokeiluun – pikemminkin se on astumista syrjään valmiiksi annetuista instituutioista ja suhteista sekä ennen kaikkea järjestäytymistä, jotta erilaiset autonomiset yksilöt voisivat yhdessä taata oman vapautensa ilman tarvetta raskaaseen ja autoritääriseen puoluekeskeisyyteen.

Teoksen lähestymistapa on riisuttu Marxin historianfilosofisista profetioista ja se keskittyykin konkreettisiin kapitalistisen yhteiskunnan ristiriitoihin ja niistä kumpuaviin antagonismeihin.

Kirjoittajat painottavat erityisesti ”kypsän” Marxin (ja Engelsin) teoksia Vuosien 1857-58 taloudelliset käsikirjoitukset, osat I-II, (”Grundrisse”), Pääoma.

Kansantaloustieteen arvostelua osat I-III, joissa keskeisiksi nousevat analyysit alkuperäisestä kasautumisesta, arvonmuodostuksesta ja luokkasuhteiden kehittymisestä, mutta esimerkiksi varhaiseen ja keskivaiheen Marxiin keskeisesti kuuluva vieraantumisen tematiikka loistaa poissaolollaan.

Kapitalismin väkivaltainen uudelleentuottaminen

Lyhyesti tiivistettynä teos asettuu sellaista järjestelmää vastaan, jossa suuri osa ihmisistä on joissakin konkreettisissa historiallisissa tapahtumissa pakotettu väkivaltaa

18

käyttäen luovuttamaan oikeutensa hyödyntää maata ja sen resursseja niin henkensä pitimiksi kuin oman itsensä toteuttamiseksi. Tässä tulee esiin Virenin ja Vähämäen alleviivaama Marxille ensiarvoisen tärkeä työn ontologinen luonne: toisaalta voimme puhua työstä kapitalistisessa viitekehyksessä, jolloin sen tuottavuus määritellään poliittisesti suhteessa pääomaan, toisaalta voimme käsitteellistää sen teoreettisesti tai ontologisesti, jolloin työ näyttäytyy ihmisen luontaisena suhteena ympäristöönsä ja se aktualisoituu juuri ympäristön muokkaamisessa ihmisen itsensä näköiseksi. Tällöin työ on aina jotain uutta luovaa, eikä palaudu sille valmiiksi asetettuihin ehtoihin (kuten kapitalismissa): ”Ontologisessa merkityksessään työ tekee historiaa eikä tule edellytystensä tai pääoman käyttämäksi.” (s. 108). Juuri näin määritelty työ on ihmisen lajiolemus; tapa, jolla ihminen ottaa paikkansa maailmassa ja asettaa yhteisen viitekehyksen erilaisten yksilöiden toiminnalle.

Historiassa pakotettu luokkasuhde (proletariaatteihin ja kapitalisteihin) ei kuitenkaan ole staattinen eikä se palaudu ainoastaan työläisen irrottamiseen tuotantovälineistä – päinvastoin se vaatii jatkuvaa liikkumisen ja vapauden rajoittamista sekä jatkuvaa pääomalle alistetun työläissubjektin uudelleenluomista (subjektin, joka täytyy yhä uudelleen irrottaa työvälineistä jokapäiväisessä tuottamisessa). Siten ajatus kapitalismin keskiössä olevasta tietynlaisen subjektiviteetin tuottamisesta tuo Marxin yhteyteen sellaisten ajattelijoiden kanssa kuin Foucault, Deleuze ja Guattari.

Muiksi tärkeiksi ajattelijoiksi ja suuntauksiksi perinnöttömien perinteelle mainitaan 70-luvulta alkaen Marxin ajatuksia hyvin päivittänyt feministinen liike, HansJürgen Krahl ja antiautoritäärinen opiskelijaliike, Debord ja muut situationistit sekä italialainen operaismo-liike. Tästä sekoituksesta saadaan Marx-luentaa ohjaava maksiimi: ”Pääomaa on luettava nykyisten konfliktien näkökulmasta, koska haluamme kokeilla ja koetella sitä, ei siksi, että uskomme siihen. Eikä nykyisiä konflikteja mitata tai arvioida Pääoman kautta. Pääoma mitataan niiden kautta.” (s. 20). Tätä juuri

tarkoittaa perinnöttömien perinne: nykyhetken konkreettisiin tilanteisiin ja muutoksiin reagoimista ilman sitovaa ja dogmatisoivaa perinnettä, joka määrittää jo ennalta, kuinka asioita katsotaan. Tämä asenne voi kuitenkin hedelmällisesti toteutua vain niillä, joilla ei ole syytä pitää kiinni vanhoista asemista ja läänityksistä; niillä, jotka eivät omista ja joille ei jää perintöä, proletariaatilla.

Nykykapitalismin omaksumassa subjektivointiprosessin teoretisoinnissa Foucault’n lanseeraama biopolitiikan käsite nousee keskeiseksi. Myös Marx määrittelee työvoiman kaikiksi niiksi ruumiillisiksi ja henkisiksi kyvyiksi, jotka ihminen valjastaa tuottaessaan mitä tahansa käyttöarvoja. Tällöin kapitalismin ja siihen nivoutuneen poliittisen järjestelmän kannalta keskeiseksi nousee kysymys, kuinka tietynlaisia kapitalistiselle tuottamiselle hyödyllisiä henkisiä ja ruumiillisia kykyjä kantavia subjektiviteetteja pystytään uusintamaan (eli kuinka itse elämä, kreik. bios, ja sen mukana työvoima valjastetaan tietylle poliittis-taloudelliselle järjestelmälle).

Tietysti ero Marxin aikaisen tehdaskapitalismin ja nykyisen Virenin ja Vähämäen kuvaileman finanssikapitalistisen yhteiskunnan välillä on merkittävä. Tämä näkyy esimerkiksi kaupunkitilan taloudellistumisessa: taloudellisen lisäarvon tuotto perustuu yhä suuremmissa määrin aineettomalle työlle, ja tieto- ja palvelupohjaisessa taloudessa tärkeiksi tuotantovälineiksi nousevat lopulta ihmistenvälinen kommunikointi ja kyky toimia yhdessä. Tässä kohtaa Viren ja Vähämäki lainaavat Antonella Corsanin ym. käsitteistöä, joiden mukaan kaupunkien historiasta, kulttuurista ja ilmapiiristä muodostuu tietty ”urbaani perintö” eli ”immateriaalinen kiinteä pääoma” (s. 48), josta kumpuava ihmistenvälinen suhdeverkko toimii pohjana arvonmuodostukselle.

Kyse on ennen kaikkea kaupunkitilan ja sen tuottajien erottamisesta.

Aikaisemmin kapitalistin tuli sijoittaa koneisiin, mutta nyt nuo tuotantovälineet ovat sulautuneet immateriaaliseen elävään työhön ja ihmisten jokapäiväisiin käytäntöihin. Tällaisessa tilanteessa ihmisten luova ja tuottava potentiaali muunnetaan reaaliseksi arvonnousuksi kontrolloimalla heidän pääsyään kaupunkien perinteeseen: kaupunkitilaa aidataan ja muunnetaan yksityiseksi, siellä liikkumisesta tai olemisesta tulee maksaa, ihmisiä ohjataan kulkemaan tiettyihin kulutuksen kannalta keskeisiin paikkoihin jne.

Kapitalismi näyttäytyy siten olennaisesti järjestelmänä, joka toisaalta asettaa ihmisille rajoja ja lokeroita niin fyysisesti kuin henkisesti (eli reterritorialisoi tietynlaisia subjektiviteetteja tiettyihin kapitalismin kannalta olennaisiin keskittymiin) mutta toisaalta jättää aina myös katvealueita, rakoja ja murtumia, joiden kautta ihmisille tyypillinen uudenluominen ja omaehtoinen toiminta (deterritorialisaatio) tulevat mahdolliseksi – vain tullakseen taas anastetuksi kapitalismissa. Kapitalismin ja pääomasuhteen sisällä on kuitenkin elementtejä, jotka eivät ole sen tuloksia, mutta toimivat sen edellytyksinä, kuten esimerkiksi ihmisten ajattelukyky ja vuorovaikutus. Kapitalistisessa järjestelmässä nämä ihmisolennoille perustavat kyvyt konstituoivat työvoiman puhtaana potentiana, johon kapitalisti voi sijoittaa yhä uudelleen.

Kahleet katki?

Teoksen ensimmäinen heikkous nousee palkkatyön määrittelystä aina itsessään pahaksi, työn ontologisen luonteen vastaiseksi.

Samaan aikaan se on kuitenkin koko nykyisen yhteiskuntamuotomme perusta ja suuri osa ihmisistä tuntuu olevan siihen melko tyytyväisiä – tai jos sitä ylipäätään kyseenalaistetaan, ongelmana ei useinkaan nähdä itse palkkatyötä vaan se, miten se on rakenteellisesti järjestetty. Toisaalta puhutaan sankarillisesta paosta pois kapitalistisista rakenteista, mistä paistaa läpi tietty dikotominen ajattelu alistetusta kapitalismin sfääristä ja jostain vapaasta ja autenttisesta sen ulkopuolella – jota ei kirjoittajien mukaan kuitenkaan ole. Niinpä monet teoksen ehdottamista tavoista paeta palkkatyötä ja etsiä vaihtoehtoja kapitalismille ovat toimivia vain, mikäli huomattava määrä ihmisiä saadaan sellaisten strategioiden taakse, joilla voidaan todella murentaa kapitalistisia rakenteita; ennen tällaista liikehdintää kirjoittajien luotto palkkatyöläisten vallankumouksellisuuteen tuntuu jokseenkin ongelmalliselta. Ei nimittäin ole kovin haitallista kapitalismille, mikäli muutama hyvinvointivaltion kasvatti kieltäytyy palkkatyöstä.

Toinen teoksen ongelmista liittyy sen ehkä parhaaseen, 1800-luvun erilaisista sosialismeista kumpuavan vasemmiston perinteen, kritiikkiin. Kirjoittajien mukaan viimeistään Kautskyn ja Leninin perintö irrotti sosialismin työläisten toiminnasta ja tällöin unohdettiin Marxin tärkein periaate:

19

”työläiset tekevät politiikkaa järjestäytyäkseen, ottaakseen haltuunsa työvälineet, eivätkä järjestäydy politikoidakseen, ottaakseen haltuunsa porvarillisen valtiovallan” (s. 18).

Nykytilanteessa erilaiset vasemmistoryhmittyvät ovat omaksuneet porvarillis-liberaalin tavan tehdä politiikkaa, joka jo rakenteellisesti sulkee pois niiden tavoitteiden toteutumisen, joista nämä liikkeet ponnistavat. Ranskan vallankumouksesta kumpuavat (porvarilliset) vapauden, veljeyden ja tasa-arvon ideaalit eivät yksinkertaisesti voi toteutua kapitalististen tuotantosuhteiden vallitessa, joten voimat tulisi keskittää järjestelmää vastaan eikä sen parantamiseen.

Periaatteessa olen kirjoittajien esittämästä kritiikistä täsmälleen samaa mieltä, mutta samalla siitä paistaa tietty itse vieroksumani ehdottomuus. Vaikka nykyinen poliittis-taloudellinen järjestelmä on aivan paska, voi vallankumousta odotellessa ehkä kuitenkin valita huonoista vaihtoehdoista sen paremman, siis äänestää Haavistoa Niinistön sijaan. Hieman inhimillisempi kapitalismi on parempi kuin Wahlroos-kapitalismi, vaikka molemmat ovatkin paperilla huonoja. Kohtalon kysymys tässä on tietysti situationistien luoma ajatus rekuperaatiosta, missä näennäisesti kapitalismin vastaiset yritykset käännetään (tai reterritorialisoidaan) osaksi pääoman logiikkaa ja kapitalismia. Siten kapitalismia systeemin sisällä murennettaessa pitäisi aina löytää keinoja välttää rekuperaatio, yksi kapitalismin ”rautaisimmista” laeista.

Kirjoittajat asettavat lopulta sekä itsensä että Marxin niin liberalismia, sosialismia kuin anarkismia vastaan – ja yleisemmin kaikkia niitä, ehkä sympaattisia, mutta vääriä ajattelusuuntauksia, joissa rakennetaan universaaleille oikeuksille tai essentialistisille ihmiskäsityksille. Tässä ilmenee myös teoksen suurin teoreettinen jännite: sen alusta loppuun kulkevana punaisena lankana on vapaudenkaipuu ja taistelu autonomian puolesta. Liberalistiskapitalistisessa järjestelmässä ei kuitenkaan voi olla vapautta ja tasa-arvoa, koska nämä käsitteet saavat merkityksensä vasta järjestelmässä, joka perustuu jo pakotetulle alistavalle luokkasuhteelle.

Tästä pääoman ja liberaalien arvojen konstituoimasta alistussuhteesta on vapauduttava, mutta, kuten nykyistä post-modernia poliittista filosofiaa, myös Perinnöttömien perinnettä vaivaa kyvyttömyys määritellä tätä vapautta. ”Emme ole profeettoja”

20

vastaavat niin Foucault, Hardt ja Negri kuin Viren ja Vähämäki. Sen sijaan positiiviseksi reseptiksi kommunismiin siirtymisestä annetaan yhteisen (commons) rakentaminen väen (multitude) käsitteen kautta. Väki on erilaisten singulariteettien muodostama ihmismassa, joka ei palaudu sitä alistaviin ja muovaaviin vallankäytäntöihin ja homogenisoiviin kategorioihin, vaan kantaa aina mukanaan mahdollisuutta uuden luomiseen ja muutokseen.

Yhteistä taas ei pidä ymmärtää universaalina tekijänä, vaan nimenomaan erilaisuuksien konstituoimana yhteisenä rakennelmana.

Ihmisiä yhteensaattava käsitys hyvästä elämästä tai vapaudesta voidaan tietysti kirjoittajien tapaan jättää ilman konkreettista reterritorialisoivaa määritelmää, keskittymällä teoretisoimaan vain sen mahdollistamia reunaehtoja. Mutta miksi tällainen antagonismien kautta luotu yhteisö ikinä olisi mitään muuta kuin jatkuvaa taistelua, valtasuhteiden epätasapainon konstituoimaa re-/deterritorialisaation piirileikkiä? Voisiko kommunistiseen vapauteen ja työn ontologiaan perustuvaa elämäntapaa reterritorialisoida? Teoksen implisiittinen usko vapauden valtakuntaa sisällään rakentaviin erilaisiin väen edustajiin ei ehkä lopulta ole kovin uskottava. Viimekädessä kysymykseksi nousee, millä perusteella vapaa, ontologisesti määritellyn ja ihmiselle olemuksellisesti kuuluvan työn harjoittaminen toisi mukanaan vapaamman maailman kuin liberaali, kapitalistinen järjestelmä.

Lopuksi on tosin vielä mainittava, että teos on kirjoitettu pamflettityyliin, eikä se edes yritä olla vastaus kaikkiin teoreettisiin ongelmiin, joita sen käsittelemiin kysymyksiin liittyy. Pikemminkin siinä halutaan haistattaa vitut aika monille ja vastaavasti jaellaan propseja niille, joista tykätään. Tästä huolimatta monet kritiikit osuvat ainakin suurin piirtein maaliinsa, eikä teoksen asenteellisuus tietenkään samanmielisiä häiritse, mistä johtuen siitä tuskin tulee suurten massojen kirjaa. Teosta sopiikin lukea pikemminkin inspiraation lähteenä omille ajatuksille kuin valmiina käytännön johdatuksena. Ja ajatuksia herättävä se todella on – siksi toivoisinkin kovasti, että mahdollisimman moni tämän teoksen lukisi: siinä on paljon veitsenterävää ajattelua monista päivänpolttavista teoreettisista ja käytännöllisistä seikoista sekä kauniita ajatuksia, jotka lämmittävät mieltä.

Eetu Viren & Jussi Vähämäki: Perinnöt tömien perinne. Marx ilman marxismia.

Tutkijaliitto. 230s. 28 euroa.

Viitteet: Marxin teosten jaottelusta erilaisiin aikakausiin ks. esim. Althusser, Louis (1969): ”Introduction” teoksessa For Marx. Kääntänyt Brewster, Ben. Penguin Books Ltd., England.

(Alkuperäisteos Pour Marx julkaistu 1966, Librairie Francais Maspero S.A..)

Eikö tässä nyt olla sortumassa essentialismiin?

Kysymykseen ei ole aivan yksiselitteistä vastausta: Virenin ja Vähämäen mukaan ”Kommunistille ihmisluonto ei ole moraalinen käsite eivätkä instituutiot annettuja ja ikuisia.” (s. 12). Heidän mukaansa kommunismi ei siten perustu rakenteelle, jossa essentiaalisista ominaisuuksista johdetaan erilaisia universaaleja implikaatioita sille, miten asioiden tulisi olla. Ja kuitenkin heidän kritiikkinsä palkkatyötä vastaan perustuu juuri työn ontologiselle määreelle, josta näyttäisi seuraavan moraalisia implikaatioita. Kyseinen ongelma liittyy myös laajempaan kysymykseen post-modernin olemukset hylkäävän ajattelun mahdollisuuksista kiinnittää kritiikkiään tai positiivista ajatteluaan ei-essentiaalisiin kiintopisteisiin tai rakenteisiin.

Suom. O.V. Louhivuori ym., Edistys, Moskova 1974.

(1996): Le bassin du travail immateriel dans la metropole parisienne, Harmattan, Paris.

Tähän liittyy toisaalta myös 2000-luvulla paljon keskusteltu ja myös Virenin aktiivisesti ajama perustulo, jota usein perustellaan työmarkkinoiden sekä työläissubjektien muutoksella: aika on ajanut ohi vakaata ja pitkäaikaista palkkasuhdetta korostaneesta järjestelmästä ja toisaalta itse työ ja siihen käytetty aika (innovaatioina tai yleisenä ymmärryksenä, general intellectinä) sekoittuu siten, että on hyvin vaikeaa rajata tarkasti kelle palkka kuuluu ja mistä. Siksi kaikille maksettava perustulo tekisi järjestelmästä oikeudenmukaisemman – ja samalla parantaisi kapitalismia. Toisaalta perustulokeskustelu liittyy kiinteästi myös teoretisointiin väestä (ks. alla) ja sen dynamiikasta, jolloin se usein esitetään keinona taistella kapitalismia ja palkkatyötä vastaan (ks. esim. Hardt&Negri: Empire, 2000; Paolo Virno: La grammatica della moltitude, 2001).

Roosa Stenroos (2012).

21

Jaakko Jekunen (2011).

Jarkko Tontti työskentelee tekstien parissa. Tontti on tehnyt esimerkiksi runoutta, filosofiaa, kirjallisuutta, juridiikkaa ja kansalaisjärjestötyötä. Hän itse kokee tekemisensä yhdeksi suureksi jatkumoksi, jonka läpileikkaava teema on kieli ja sen tulkinta. Minervan Pöllö haastatteli Tonttia helmikuussa 2012 kruununhakalaisessa kahvilassa.

Teksti ja kuvat: Akseli Huhtanen Keväällä 2009 käsite ”natsikortti” nousi suomalaisten tietoisuuteen.

Termiä oli toki käytetty aiemminkin, mutta tuolloin, tammikuussa 2009, nähtiin televisiossa jotakin, joka demonstroi natsikortin käytön niin selkeästi, että termin väärintulkinnalle ei enää jäänyt tilaa.

Kyseessä oli Ylen Aamu-tv:n lähetys, johon oli kutsuttu mediayrittäjä Timo T.A. Mikkosen vaimona tunnettu Nina Mikkonen, sekä kirjailija Jarkko Tontti - kumpikin lasten vanhempia, kuten toimittaja ohjelmassa korostaa.

Tontin ja Mikkosen on määrä keskustella lasten päivähoidosta, ja erityisesti siitä, tulisiko lapsia hoitaa kotona vai päiväkodeissa. Vieraat istuvat vaaleasävyisillä sohvilla, rennosti taaksepäin nojaillen. Jutustelu alkaa mukavasti toimittajan alustuksella ja Tontin kommenteilla.

Sitten keskustelun sävy muuttuu äkillisesti.

Nina Mikkonen mainitsee alkupuheenvuorossaan kaksi poliittista aatetta ja kolme diktaattoria nimeltä. Tähän kaikkeen menee aikaa noin 20 sekuntia.

Keskusteluilmapiiri tulehtuu välittömästi, eikä dialogia enää muodostu. Tontti koittaa aloittaa argumenttinsa esittämisen muutaman kerran, mutta Mikkonen tulkitsee tahallaan väärin ja keskeyttää puheenvuorot. Analogia-argumentti nimeltä natsikortti on kääntänyt keskustelun kulun.

Kun kysyn Jarkko Tontilta miksi ihmeessä hän oli puhumassa Aamu-tv:ssä lastenhoidosta, hän vaivaantuu hieman.

Ilmeisesti hän on kuullut kysymyksen ennenkin.

Tontti sanoo toimittajan löytäneen netistä hänen vanhan kolumninsa päivähoidosta, ja hakeneen vastakkainasettelua keskusteluun.

Sitä ainakin saatiin. Tontti kertoo sittemmin kieltäytyneensä vastaavista tilaisuuksista, joissa

Haastattelu

Tulkinnan varassa

omaa mielipidettään ei ehdi kunnolla muotoilla: ”Tuolla mediamylläkässä kun toimittajat kysyvät kysymyksiä jotka vetävät ihan sivuun siitä mitä haluaisi sanoa, ja pakottavat kyllä tai ei -vastauksiin, niin sitä tulee varovaiseksi. Että mieluummin sitä kirjoittaa kirjoja.”

Mutta kirjatkin ovat alttiita vihamielisille tulkinnoille. Eikö Tonttia sitten häiritse se, että kun teos on julkaistu, menettää kirjoittaja väistämättä kontrollin sen sisällöstä tehtyihin tulkintoihin? ”Kyllähän se ärsyttää tietyissä tilanteissa, mutta kun vaihtoehtoja ei oikeasti ole. Jokainen tulkitsija tulee siihen omasta kulmastaan, ja minä vaan olen menettänyt sen otteeni”, Tontti sanoo, ja jatkaa: ”Joskus tekee mieli kommentoida, kun näkee vähän kaikenlaista, että ei näin. Mutta minkä minä sille voin, että jos joku lukija saa jonkin rehellisen vaikutelman sieltä. En minä voi mennä kieltämään sitä siinä mielessä, että ’minun tulkinta tekijänä on eri, että sori vaan’.”

Filosofiaa oikeustieteellisessä: Lasku vai Heidegger?

Tontti, jos joku, on pätevä puhumaan eri tulkitsijoiden näkökulmista.

Ennen kirjailijan- ja runoilijanuraansa hän tutki hermeneutiikkaa ja erityisesti sen sovellutuksia oikeustieteen alalla. Hänen väitöskirjansa käsitteli hermeneuttista oikeusfilosofiaa, lähtökohtanaan Hans-Georg Gadamerin näkemys tulkinnasta näkökulmariippuvaisena soveltamisena. Tontin oma teesi oli, että Gadamer unohtaa näkemyksessään tulkintatilanteiden konfliktiulottuvuuden.

Esimerkkitapauksena käytetty juridinen päätöksenteko perustuu paitsi vanhojen lakitekstien luovalle tulkinnalle, myös kamppailevien tulkintojen konfliktille, kun eri osapuolia edustavat juristit painottavat omia tulkintojaan.

Pyrkivätkö tulkitsijat siis aina lukemaan kulloistakin tekstiä omaksi edukseen?

Tontin mukaan eivät, mutta jokainen tulkitsija on näkökulmansa vanki: ”Tulkitseva subjekti on välttämätön, se tekee menneessä olevan ymmärrettäväksi itselleen.

Menneisyyttä sovelletaan nykyisyyteen, ja se on vääjäämättä luovaa, koska ei se voi olla sama. Kieli on muuttunut, konteksti on muuttunut. Vääjäämättä tulkinta on erilainen.” Teksti siis on aina osa

25

jotain mennyttä, mutta tulkinta on mahdollista vain nykyhetken kontekstissa. Koska tulkitsijat ovat subjektiivisia, konflikti on aina läsnä: ”Me voimme tietysti aina yhteiskunnallistaa ne konfliktit, mutta minusta se on paljon isompi kysymys: subjekti. Koska subjektit ovat aina erillisiä, niin siinä on tietyllä tavalla välttämättä aina konflikti - vaikka se konflikti olisi kuinka pieni.”

Vaikka väitöskirja käsittelikin hermeneutiikkaa oikeustieteen näkökulmasta, samat tulkinnan lainalaisuudet pätevät Tontin mukaan myös muilla elämänalueilla. Esimerkiksi kirjallisuutta tulkitaan aina jollain tavalla, ja keskustelussa tulkinta on jatkuvasti läsnä, kuten vaikkapa edellä mainitussa Aamu-tv:n lähetyksessä. Tontti on valmistunut maisteriksi sekä oikeustieteestä että käytännöllisestä filosofiasta.

Väitöskirjan aihevalinnan oikeustieteellinen painotus oli kuitenkin käytännöllisesti perusteltua: ”Tosiasiahan on, että oikeustieteellisessä rahoituksen saaminen on paljon helpompaa kuin filosofian alalla. Se on käytännöllisesti paljon järkevämpi paikka, vinkkinä kaikille!”

Oikeustieteelliseen palautettu hermeneutiikka-väitöskirja saattaa kuulostaa kummajaiselta, kuten sillä kuten Tonttikin sanoo, ”tosiasia on, että suurimmalle osalla opiskelijoista on tärkeämpää oppia kirjoittamaan lasku, kuin pohtia että ’miten tätä voisi kelata Heideggerin kautta’”. Tontin mukaan oikeusfilosofia kuitenkin kukoistaa tiedekunnassa, jopa kansainvälisesti maineikkaana. Emeritusprofessori Aulis Aarnio on maailmalla hyvin tunnettu oikeusteoreetikko, Tontin mukaan ”suurin piirtein se ainoa joka tiedetään”. Aarnion wittgensteinilaisvonwrightiläinen oikeusfilosofia ei kuitenkaan vedonnut Tonttiin, mutta muunkinlaiselle oikeusfilosofialle on tilaa. Esimerkiksi professori Panu Minkkinen on tehnyt fenomenologisesti painottunutta oikeusfilosofiaa.

Suomalaisten oikeusfilosofien maine maailmalla auttoi myös Jarkko Tonttia saamaan väitöskirjaansa perustuvan monografian julkaistuksi englantilaisella kustantamolla.

Tontin väitöskirja, kuten molemmat pro gradunsakin, on englanninkielinen. Myöhemmin runoilijana ja suomenkielisen kirjallisuuden puolustajana Tontti on hieman katunut kaikkien akateemisten opinnäytteiden vieraskielisyyttä.

Toisaalta hän myös toimitti vuonna 2005 ilmestyneen, hermeneutiikkaan keskittyvän artikkelikokoelman Tulkinnasta toiseen.

26

Vaikka suomenkielinen, hermeneuttinen oikeusfilosofia olisi ollut Tontin mielestä väitöskirjavaiheessa kirjoittamista ”viidestä miehestä viidelle miehelle”, niin suomenkielisen artikkelikokoelman teko oli silti hyvin palkitsevaa. ”Se ei ole vain kääntämistä, vaan se on uudelleen ajattelemista uudella kielellä. Minä tarkoitin eri asiaa suomeksi kuin mitä tarkoitin englanniksi. Minä osallistuin eri keskusteluihin”, Tontti sanoo. Kääntäminen uudelle kielelle on siis aina tulkintaa uudessa kontekstissa, vaikka tulkitseva subjekti olisikin sama. Niinpä uudet käännökset luovat aina jotakin uutta.

Tulkinnan tekijäksi

pohtijasta

tulkinnan

Puhuessaan hermeneutiikasta ja filosofian harjoittamisesta Tontti kuulostaa paitsi asiantuntevalta, myös kiinnostuneelta. Mikä sitten sai hänet jättämään akateemisen maailman väitöksensä jälkeen ja ryhtymään kirjoittamaan runoutta ja kaunokirjallisuutta? ”Heideggerin lähiluku vei minulta kieltämättä vähän uskoa filosofian mahdollisuuteen. Ja sitten taas tietyt Paul Ricœurin kirjoitukset sai minussa aikaan halun siirtyä siitä kommentaattorin roolista siihen kommentoitavan rooliin. Se teoreettisen asenteen etäännytetty tarkkailijan rooli, tuntui että minä olen kulkenut sen tien vaan loppuun.”

Tontti ei kuitenkaan suoraan heittäytynyt taiteilijaksi: ”Hetkeksi minä lähdin yliopistolta myös juristin töihin ja se tuntui siltä että tekee sitä hermeneutiikkaa, tekee tulkintaa oikeasti, eikä vaan mieti sitä.”

Lakimiehentöiden aikana Tontti alkoi kirjoittaa, aluksi salaa työpäivien aikana.

Kirjoittaminen oli pakonomaista, sillä Tontin tunsi olevansa pakotettu sanomaan asioita, joista ei osannut puhua muuten kuin kirjallisuuden keinoin. Osittain tämä johtui pettymyksestä filosofiaan: ”Menetin uskoni käsitteellisen puheen mahdollisuuksiin sanoa mitään oleellista, kun taas kirjallisuus on aina konkreettista, ja sillä lailla singulaarista ja yhteen konkretiaan takertuvaa. Se tuntui vaan keinolta sanoa kaikenlaista sellaista, mitä minä koen, että en pysty teoreettisessa puheessa sanomaan.” Nyt, kun sekä filosofian että juridiikan harjoittaminen ovat muuttuneet harrastuksiksi, Tontti sanoo molempien alkaneen taas maistua: ”Filosofia on hyvä harrastus, mutta jos sitä tekee työkseen, niin siitä ei ainakaan pysty nauttimaan niin paljon. Oikeustiedekin tuntuu paljon nautinnollisemmalta, kun sitä voi tehdä harrastuksekseen.”

Harrastuksena juridiikka

Tontti on harrastanut juridiikkaa monissa kansalaisjärjestöissä. Syykin on selvä: ”Minä olen Suomen tunnetuin ilmainen juristi.

En osaa sanoa ei, ja järjestöt tietävät, että ’tuo on se, joka ei anna laskua’.” Tontti onkin toiminut mm. Amnestyssa, SETA:ssa ja Nuoren Voiman liitossa. Tällä hetkellä hän on kirjailijoiden sananvapausjärjestö Suomen PEN:in puheenjohtaja. Lakimies-kirjailijoita ei Suomessa ole kovin montaa, ja koska Tontin mukaan kirjailijat ovat ”semmoinen porukka, joka ei oikein osaa pitää puoliaan”, niin luottamustoimi PEN:issä on hänelle eräänlainen velvollisuus.

PEN on kansainvälinen järjestö, joka puolustaa vainottuja sanankäyttäjiä globaalisti.

Suomalaisten kirjailijoiden kohteluun PEN ottaa harvoin kantaa, mutta hiljattain oli tapaus Pääministerin morsian, jossa Matti Vanhasta käsittelevä kirja sensuroitiin oikeuden päätöksellä yksityisyyden suojaan vedoten. Tuolloin PEN otti kantaa kirjailijan puolesta - ”vaikka se nyt on harvinaisen tyhjänpäiväinen teos” - sillä järjestö katsoi sananvapauden vaatimusten ylittävän pääministerin yksityisyyden suojan. Tontti sanoo käyttäneensä vertausta itänaapuriin: ”Kuvitelkaa että jos tämä tapaus tulisi Venäjältä. Tulisi joku uutinen, että ’Putinin elämää käsittelevä kirja sensuroidaan’. Se näyttäisi aika helvetin pahalta.”

Oikeudenkäyttö on siis usein konflikteja kahden hyvänä pidetyn asian välillä, Pääministerin morsiamen tapauksessa sananvapauden ja yksityisyyden suojan.

Sananvapauden puolustajana Jarkko Tontti on usein päätynyt puolustamaan myös omiaan tai hänen kirjoistaan poimittuja, henkilöhahmojen mielipiteitä julkisuudessa. Hän on kritisoinut esimerkiksi uskontojen käyttöä yhteiskunnallisen keskustelun argumentteina.

Kysymys järkevän ihmisen oikeudesta uskoon on Tontille ilmeisen ongelmallinen: ”Minulla on paljon uskonnollisia ystäviä jotka on hienoja ihmisiä. Mutta olen huomannut, että niiden kanssa aina tulee vältettyä tätä aihetta, ja minä aina pelkään että ne loukkaantuvat. Siinä saa olla tosi varovainen. Mutta kyllä tässäkin, niin kuin monessa muussakin asiassa, on semmoinen kriittinen keskustelu paikallaan. Ainakin silloin, kun uskonto vaikuttaa muuhun yhteiskuntaan.”

Uskonnosta johdetut arvot eivät, kuten eivät yksilön arvot ylipäätään, ole Tontin mielestä kelvollisia perusteluita yhteiskunnallisessa

28

keskustelussa.

Perusteluita ei voida ammentaa myöskään pyhistä kirjoituksista: ”On hermeneuttinen fakta, että Raamatusta löytyy tukea melkein mille mielipiteelle vaan. Sen takiahan se nyt on kirjallisuuden klassikkoja.

Sieltä löytyvät perustelut ihan mille vaan, ja usein kirjallisesti ihan tosi upeassa muodossa. Raamatun ongelma on kirjallisuusluokituskysymys: jotkut pitävät sitä tietokirjallisuutena, kun se oikeasti on kaunokirjallisuutta.”

”Kirjoittaminen on hienointa, mitä on”

Vaikka Tontti onkin verrattain paljon julkisuudessa luottamustoimiensa kautta, ensisijaisesti hän mieltää itsensä kirjoittavaksi taiteilijaksi. Kaikkein läheisintä hänelle on runous. Jarkko Tontilta on julkaistu kaksi runokokoelmaa, Vuosikirja sekä Jacasser. Hänen mukaansa runoutta ei voi vain alkaa kirjoittaa, vaan se tulee jos on tullakseen. Runoudessa kulminoituu Tontin mukaan hänen uransa suuri jatkumo, viha-rakkaus –suhde kieleen: ”Runous vain tutkii kieltä. Siinä kaikkein tärkeintä on se miten sanotaan. Kieli ei taivu helpolla siten, miten sen haluaisi taipuvan. Ja se ärsyttää, mutta se on kuitenkin hienointa mitä on, kirjoittaminen.

Tai ainakin mitä nyt ihminen voi housut jalassa tehdä, tai ainakin minä”, Tontti naurahtaa.

Kirjoittamisen perimmäinen syy on Tontille kokemus pakottavasta tarpeesta saada sanotuksi asioita, joita ei muuten saa pois mielestä. Kirjailijaksi ei kannata ryhtyä, jos tuntuu siltä, että olisi kiva olla kirjailija.

Pakottavan sanomisen tarpeen takia hän myös kirjoittaa niin runoja, proosaa kuin esseitäkin: hänen mukaansa on olemassa asioita, joita yksinkertaisesti ei voi käsitellä tietyn lajityypin keinoin. Esimerkiksi essee on hänelle epäajankohtainen mielipidekirjoituksen muoto, jossa kuitenkin keskeisempää on se, miten sanotaan kuin se, mitä sanotaan. Se siis sijoittuu johonkin runojen ja journalistisen kirjoittamisen välimaastoon. ”Väline on ratkaisevaa siinä, mitä voi sanoa”, Tontti tiivistää. Hän tunnustautuu myös aforismien ihailijaksi, mutta sanoo, että se saattaa jäädä kirjoittamisen lajiksi, jota hän ei tule koskaan kokeilemaan: ”Se on todella vaikea laji, jossa koko ajan on uhkana naurettavuuden, ylimielisen viisastelun aura.”

Sanominen on Tontille keskeistä, sillä kirjailijana hän kokee kirjallisen ilmaisun olevan hänelle eksistentialistisessa mielessä oma

tapa olla maailmassa. Kaikki ihmiset joutuvat tulkitsemaan maailmaa omista lähtökohdistaan, mutta toisille on välttämätöntä artikuloida se kirjallisesti, Tontille se on tapa käsitellä asioita, joita ei muuten saa mielestään. Tieteellisestä kirjoittamisesta proosa ja runous eroavat Tontin mukaan siinä, että viimeksi mainituissa ”ammutaan monta kertaa ohi, kunnes yksi saattaa sattumalta osua maaliin”, kun taas tieteessä metodin noudattaminen takaa kelvollisen lopputuloksen.

Tontilla on työn alla nuoremmille lukijoille suunnattu fantasiaromaani, jonka kautta hän uskoo voivansa sanoa asioita, joita ei perinteisemmässä romaanissa kykenisi ilmaisemaan. Fantasiakirjallisuuden tekeminen onkin tavallaan kokonaisen maailman luomista.

Kysyn, kokeeko Tontti sen jonkinlaisena kirjallisena kliimaksina.

Hän siteeraa vastaukseksi Lauri Viitaa: ”’Kun luot, niin luo maailma.’ Se on fantasiakirjoissa ehkä kaikkein eniten esillä - että miksei loisi koko maailmaa?

Se on kiehtovaa.”

Ensisijaisesti kirjailijat Tontin mukaan pyrkivät kuitenkin luomaan jotain ajatonta, siis olemaan epäajankohtaisia ja kirjoittamaan kestäviä, myöhemmille polville kiinnostavia teoksia. Tämän takia ajankohtaisia kannanottoja etsivä julkinen kirjallisuuskeskustelu on aina outoa, kun sitä tarkastellaan jälkikäteen: ”Valtava määrä kirjoja unohtuu, ja sitten toisaalta jotkut teokset, jotka eivät julkaisuaikana ole juurikaan herättäneet huomiota voivat nousta pintaan.”

Esimerkiksi kun Helsingin Sanomat haastatteli Tonttia edellisen kirjajulkaisun yhteydessä, koko sivun juttu otsikoitiin ”Jumala paha, EU hyvä”.

Kirjallisuutta käsittelevällä journalistisella kirjoittamisella on tapana hakea ajankohtaisia kannanottoja ja tulkita kirjoittajaa henkilönä sen sijaan, että se etenisi tekstin ehdoilla.

Tontista on myös pyritty tekemään Luokkakokous-romaaninsa kautta jonkinlaista sukupolvenkuvaajaa, mutta siitä hän sanoutuu irti. Hän pitää romaanihenkilöiden lausahduksien tulkitsemista kirjailijan mielipiteiksi ”aivan absurdina”.

Sanotaan, että maailman yleisin taideteoksen nimi on ”taiteilijan muotokuva”, sillä taiteilijat tekevät runsaasti omakuvia. Tämän Tonttikin myöntää: ”Minulle sanottu, että minä kirjoitan aina samaa kirjaa uusiksi ja sama runo on eri kirjoissa. Voi olla.” Tontille tulkinnat ja kieli niiden muotoilijana ovat ihmisen tapa olla maailmassa: ”Se ei ole vapaasti valittava seikka,

millaisen kirjan, romaanin tai runon voi kirjoittaa.

Kieli kirjoittaa meissä. Omaa tapaansa olla maailmassa ei pysty tahdollaan muuttamaan.”

Kirjailijoiden tahattomat, subjektiiviset mielipiteenilmaisut kiinnostavat Tonttia.

Hänen mielestään kaikessa kirjallisuudessa on väistämättä yhteiskunnallinen ulottuvuus, varsinkin näennäisesti epäyhteiskunnallisissa ns. viihdekirjoissa.

Esimerkiksi romanttiset kioskipokkarit tai dekkarikirjallisuus sisältävät Tontin mukaan vahvoja kätkettyjä ennakko-oletuksia, joita kirjoittaja ei useimmiten ole itse huomannut, ja jotka vaikuttavat sitten lukijoihin: ”Ihmisillä on oikeus upota tarinoihin ja nauttia niistä, mutta se se vasta yhteiskunnallista onkin.”

Kuten romaanikirjallisuus, myös filosofia ja taide yleisemmin tarjoavat lukuisia tulkintasuuntia, ja se tekee niistä kiinnostavia.

Sen sijaan natsikorttia käytetään Tontin mukaan argumentaatiossa siksi, että analogisena se tarjoaa näennäisesti vain yhden tulkintatavan: tämä on samaa kuin paha, siis tämä on pahaa. Analogia kuitenkin aina sekä osoittaa yhtäläisyyden että peittää erot. Siten sekin on lopulta aina altis eriäville tulkinnoille.

Filosofia, sanataide ja yhdistävä tulkinta

Olemme istuneet juttelemassa jo reilusti toista tuntia, haastattelu on päättymäisillään. Keskustelu on ajautunut Tontin puuhista filosofian alalla hänen kansalaisjärjestötoimiin ja kirjallisen uran vaiheisiin. Haastattelun alkupuolella Tontti sanoi menettäneensä osin uskonsa teoreettisen käsittelyn mahdollisuuksiin saada otetta maailmasta, ja valinneensa runouden uudeksi johtotähdekseen. Keskustelun lopussa hän kuitenkin hieman yllättäen vertaa runo- ja filosofiaskenejä toisiinsa: ”Kun pääsee sinne koneistoon mukaan, se on palkitsevaa. Mutta jos ei ole siinä sisällä, niin se jää vain pinnalliseksi.”

Tontille filosofian lukeminen vertautuu runojen lukemiseen. On luettava uudelleen ja uudelleen, tulkittava ja tulkittava, ja kenties lopuksi voi päästä käsiksi johonkin syvälliseen. Tulkinta on tietysti luovaa toimintaa, ja siksi esimerkiksi kirjoista tehdyt tulkinnat voivat opettaa teoksen kirjoittajallekin jotain uutta maailmasta ja itsestään. ”Valitettavasti – tai ehkä se on hyvä – taiteilija ei voi kontrolloida teostaan. Muuten ei olisi taidetta, muuten olisi vain pamfletteja.”

29

Roosa Stenroos (2012).

Roosa Stenroos (2012).

Politiikka, filosofia ja ilma, jota hengittämällä ei tule onnelliseksi Teksti: Suvi Rinkineva

Politiikka edustuksellisessa demokratiassa on iskulauseiksi tiivistettyä tulkintaa. Tulkintaa maailmasta, ja se tulkinta lähtee aina keskeltä niin kuin fenomenologian projekti. Se lähtee kontekstista tai realiteeteista, niin kuin sanotaan.

Sanoilla on painolasti, asioilla on painolasti, ne ovat ääretöntä nyt-hetken onttoa painoa. En ihan ymmärrä mitä kestävyysvaje tarkoittaa, mutta kaikki tärkeät puhuvat siitä otsa rypyssä, joten varmasti se on jotakin hiton huomionarvoista.

Nämä tulkinnat esitetään iskulauseina, jotka ovat kuvia siinä mielessä kuin kuluttajaa viettelevät kuvat KappAhlin bikini- tai Mäkkärin hampparihemaisevuudestakin.

Tästä käy hyvin ilmi, kuinka kapitalismi ei ole vain talousjärjestelmä, vaan kaikkeen toimintaamme jälkensä jättävä rakenne.

Miten se voisi olla vaikuttamatta meihin, että kohtaamme kaupungissa toiset ihmiset enimmäkseen tuotteiden välityksellä, tavaroiden ja palveluiden tuottajina ja kuluttajina - sekä massana, jonka läpi kiidämme A:sta O:hon.

Anttilasta Onnelaan. Kapitalismi määrittää elimellisesti sitä, miten elämme yhteisössä: mitä hahmotamme omassa elämässämme merkityksellisenä, ketä kohtaan pystymme tuntemaan empatiaa, miten kohtaamme (tai emme kohtaa) toisia ihmisiä yhteisessä kaupungissamme, mitä miellämme omaksi ja mitä jaetuksi, kuinka vahvoja mielikuvia meillä on tuntemattomista ihmisistä…

Iskeviä lauseita, välähteleviä kuvia.

Tarkoitus on saada ostamaan houkuttelemalla mielikuvilla, joissa haluamme nähdä itsemme mielikuvilla, joissa tunnemme itsemme hyväksi ja tärkeäksi, ymmärretyksi ja arvostetuksi.

Aristoteleen jaottelun mukaan jäsennettynä nykypäiväisessä poliittisessa puheessa korostuu siis kärjistetysti pathos eli tunteisiin vetoaminen, sekä ethos eli puhujan luonne, josta on itse asiassa tullut ennemminkin tarkkaan laskelmoitu egos.

Logos eli argumenttien luuranko on verhottu jonnekin egos-ethoksen ja pathoksen räikeiden kankaiden alle – verhottu niin yltäkylläisesti, että usein on vaikea arvioida minkälainen olio kaiken

32

kuorrutteen alle oikeastaan piiloutuu.

Edustuksellisessa demokratissa ei näin ollen tietenkään ole paikkaa yhdessä kysymiselle: iskulauseet pyrkivät kaappaamaan mahdollisimman suuren joukon äänestäjiä itselleen saamalla heidät rakentamaan käsityksensä itsestään ja maailmasta omien kuviensa kautta. Ei ole keskustelun paikkaa, sillä mielipiteet muodostetaan valotaulujen välkkeessä, iskulauseiden retorisilla nyrkeillä. Agoran päälle on rakennettu hökkelikylällinen äänestyskoppeja, joissa kansalaiset rakentavat yhdessä parasta mahdollista maailmaa samaan tapaan kuin netin keskustelufoorumeilla rakennetaan yhteisymmärrystä ja välittämisen tunnetta.

Johonkin suuntaan täytyy mäiskiä, että pysyy itse pystyssä. Vaatimukset poliitikkojen vaihtoehtoisten tulkintojen sisällöistä jäävät höttöisiksi, kun argumentoinnin sijaan panostetaan tuotteen - tulkinnan maailmasta myyvyyteen.

Siksi “tulkinta maailmasta” on oikeastaan väärin sanottu: politiikka edustuksellisen demokratian Suomessa vuonna 2012 on tulkintaa Suomesta vuonna 2012 tai korkeintaan tulkintaa Suomesta 2010-luvulla.

Nyt-hetken hahmotelmatulkintoja vahvoiksi kuviksi valjastettuna. Sokaisevan kiiltäviä nyt-kuvia. En yritä väittää, että poliitikot ovat pahiksia, jotka huijaavat ymmärtämätöntä äänestäjämassaa. Mutta kun on pelissä mukana, on helppo kadota sen sisäiseen merkityksellisyyteen. Kansanedustuslaitos on kuin jääkiekko: mainio juttu sikäli, että se tarjoaa joillekin (sekä itse atleeteille, että kotisohviltaan / äänestyskopeistaan ja kahvipöydistään tähän jääkenttien / kabinettien taistoon osallistuville) mahtavaa elämän merkityksellisyyttä, mutta toisaalta jossain toisessa maailmassa he voisivat eittämättä löytää elämänsä mausteet toisaaltakin.

Paitsi että kansanedustuslaitoksella on jonkin verran enemmän staattista valtaa yhteiskuntaan kuin jääkiekolla. Valtaa siihen millaisiksi me tulemme ja millaisia me olemme.

Retoristen nyrkkien jatkuvassa ristikkäismäiskeessä sumenee näkö siihen, mikä on ennen ollut normaalia, että on jo ollut radikaalisti toisin. Kapitalismi sanana kalskahtaa oudolta, koska niin kuin veden makua, sitä tulee harvoin ajatelleeksi. Kapitalismin sävyjä ja rakenteita ei moni tule mutustelleeksi, koska se on ilmaa, jota hengitämme. Siinä elää, mutta siitä ei puhuta. Kapitalistinen talousjärjestelmä ja sen yhteiselolle asettama kehikko on poliittisen

puheen taustaoletus lähes poikkeuksetta, joten helposti siitä muodostuu myös maailman hahmottamisen raja. Ja mitäpä mieltä sitä olisikaan muistella, minkälaisia poliittisia ja taloudellisia järjestelmiä on jo ollut, kun joka tapauksessa olemme menossa eteenpäin, kehittymässä - onnellistumassa?

Ei, emme me tee yhteiskuntana työtä, jotta tulisimme onnellisemmiksi vaan jotta talous kasvaisi, elintaso nousisi, teknologia kehittyisi ja mahdollisuuksien horisontti laajenisi tai korkeintaan - lisätäksemme hyvinvointia.

Voi nimittäin uskotella itselleen ja muille, että hyvinvointia pystyy lisäämään uusilla innovaatioilla, uusilla kauppakeskuksilla, einesvalikoiman laajentumisella tai antamalla köyhille pari ropoa enemmän, mutta on itse asiassa melkoisen riskialtista yrittää väittää, että näillä vippaskonsteilla lisättäisiin onnellisuutta.

Onnellisuus on nimittäin rakkauden kaltainen mystiikan harsoja liehyttelevä sana, ja attribuoituu tässä yhteiskunnassa vahvasti yksilöön. Sanotaan, että meillä on hyvinvointiyhteiskunta, mutta onnellisuus on jotain lisää siihen - ja tämä lisä jokaisen yksilön on itse saavutettava.

Mantra Suomesta hyvinvointiyhteiskuntana on naurettavan vahva, ja kyseenalaistamisen liikkeet on helppo torjua vaikkapa USA-kilvellä: voi voi, meillä sentään kaikki saavat koulutuksen ja terveydenhoitoa on kaikille ja blaadablaa. Jätetään nyt vähemmälle huomiolle, että Amerikan suuntaanhan tässä ollaan parhaillaan monessa suhteessa liukumassa, sillä oleellisempi kysymys on: olisiko onnellisuusyhteiskunta mahdollinen? Onnellisuus täytyisi tällöin pystyä käsittämään yhteisön ominaisuudeksi, mikä osoittautuu hyvinkin tervetulleeksi haasteeksi, kun tälle ajatukselle vain saa raivattua tilaa ajatusten realiteettiensa keskeltä. Eikö onnellisuus ole kuitenkin se, mitä elämältä haluamme - eikä pelkkä hyvinvointi?

Päädymme vaikeuksiin, koska Suomi vuonna 2012 -tulkitsijat eivät yksinkertaisesti voi tarjota onnnellisuusyhteiskuntaa, se ei ole mahdollisuuksien horisontissa. Suomi2012kansalainen rakentaa onnellisuutensa itse hyvinvoinnin vankalle pohjalle (jos rakentaa).

Tämän vuoksi tarvitaan halua ja rohkeutta tehdä tulkintaa maailmasta ja ihmisistä - tulkintaa, joka ei lähde realiteeteista vaan asettaa perustaksi onnellisen yhteisön vaateen.

Harmi vaan, ettei filosofiakaan enää erityisemmin ole kiinnostunut eudaimoniasta, vaan näpertelee suurimmaksi osaksi hyvinkin

nyt-hetken kysymysten kanssa. Esimerkiksi fenomenologia kysyy sinänsä ihan tärkeitä olemista problematisoivia kysymyksiä kuten millainen on kokemuksen rakenne (nyt), millainen on kanssa-olemisen ja täälläolemisen luonne (nyt), minkälainen on intersubjektiivisuuden luonne (nyt). Mutta kysymisen luonne on anteeksiantamattoman velttoa, jos ei oteta huomioon näiden tarkasteltavien ilmiöiden historiallisuutta, yhteisösidonnaisuutta - näiden ilmiöiden perustavanlaatuista kontingenttiutta.

Kysyminen jää näin ollen lähes lähtökuoppiinsa, kun suurin osa filosofiasta jättää huomiotta sen poliittisen ja taloudellisen järjestelmän, jossa elämme. Kapitalismi saattaa tuntua arkikokemuksessa ilmalta, mutta juuri siksi väitän, että se antaa kokemuksillemme ja ihmisyydellemme tällä hetkellä muotoa yhtä paljon kuin se, että olemme olentoja, joilla on keuhkot, emmekä esimerkiksi vedessä eläviä kiduksekkaita.

Se, että filosofisessa tutkimuksessa usein vältetään ottamasta yhteiskunnan taloudellisia ja poliittisia rakenteita sekä käytäntöjä analyysin piiriin, ei kuitenkaan tarkoita, etteikö niihin silti otettaisi kantaa. Jättämällä puhumatta jostakin säilyttää, hyväksyy ja normalisoi kyseistä asiaa. Eikä tähän ole mitään mieltä väittää vastaan, että on käytännöllisen filosofian tehtävä käsitellä yhteiskuntaa ja yhteisöllisyyttä - ja sitten on tietysti muunlaista filosofiaa erikseen. Kaiken filosofisen analyysin kohde ja tapahtumapaikka on nimittäin välttämättä juuri se konkreettinen maailma, missä me elämmme. Toki on helpompaa pysyä abstraktimmalla tasolla, ja näin välttää ottamasta kantaa siihen, mihin suuntaan oikeastaan haluamme kehittää kokemustamme, ihmisyyttämme, tapoja joilla olemme yhteisöissä ja tapoja joilla kohtaamme toisiamme - tapoja, joilla koemme ja täällä-olemme. Helpompaa on ottaa metafyysisten ja fenomenologisten tarkastelujen kohteeksi yhteiskunnan sijaan aina se helvetin tuoli – tällä tavoin myös otetaan kantaa.

Leijonanosa filosofiasta ja politiikasta nykymaailmassa ei näin ollen ehkä olekaan niin kaukana toisistaan kuin voisi luulla. Samaa ilmaa poliitikko ja filosofi hengittävät. Suuressa määrin se on samaa tulkinnallista laiskuutta, pelkoa kysyä “mikä vittu tämä ihminen oikeastaan on, jonka me olemme luoneet ja joka päivä luomme”?

33

Turvallisempien tilojen bileDilemma ”Koska nyt on siis päätetty”, sanoi Eryximakhos, ”että jokainen saa juoda niin paljon kuin häntä haluttaa ja ettei mitään pakkoa ole olemassa, niin ehdotan minä tämän jälkeen, että äsken sisääntulleen huilunsoittajattaren annettaisiin mennä tiehensä ja soittaa itselleen tai – jos häntä haluttaa – tuolla sisällä oleville naisille, ja että me tänään keskustellen viettäisimme aikaamme. Jos haluatte, tahdon ehdottaa teille keskustelunaiheen.” 1 Pidoissa Eryximakhos ja muut miehet neuvottelevat yhteenkokoontumisensa (symposium) ehdoista. Aterioinnin, juomauhrin uhraamisen ja jumalan kunnialle laulamisen jälkeen päätetään ilta omistaa keskustelulle, sillä miehiä vaivaa vielä krapula edellisillan juhlimisesta.

Haluaisin tällä avoimella kirjeellä aloittaa keskustelun Dilemman bilekulttuurista, ruumiistamme poliittisina olioina ja tiloista, joihin kehomme kokoontuvat. Aloitan eräällä likaisella muistolla.

Kolme vuotta sitten Dilemman hallituksen militantti siipi sai idean, joka syntyi kokousväsymyksestä ystävänpäivän alla.

Kuppalabileisiin ei vieläkään ollut ohjelmaa.

Olin hallituskaudella 2008-2009 Dillen bile- ja ympäristövastaava, ja komppaamassa ideaa järjestää ystävänpäivänä “rusettikähmintä”.

Potentiaalisia kähmintäpareja olisivat kaikki ja kuka tahansa, sillä hallitus päätti, että käpälöintiä edistettäisiin pimentämällä Kuppala toviksi, jonka aikana oli tarkoitus haahuilla ja kosketella.

Kieltäytyä saattoi siis vain painelemalla ulos.

Järjestäjien ajattelemattomuuden takia ystävänpäiväbileet kääntyivät joidenkin osalta ahdistavaksi oman ruumiin rajojen määrittelytilaisuudeksi. Hallitus oli luonut hyvin otollisen tilan sille, että ihmiset tulkitsisivat pimeän huoneen ehtoja eri tavoin, ja näin tietysti tapahtui.

Rusettikähmintä on minusta edelleen hyvä idea ohjelmanumeroksi bileisiin, mutta ei ainejärjestöbileisiin. Monet filosofian opiskelijat ovat suorastaan surullisenkuuluisia valmiudestaan pervoilla, ja se kuuluu

34

perinteeseenkin: myös ”symposiumin” voi ymmärtää pitojen lisäksi yhdynnäksi. Mutta kun kokoonnumme yhteen, meidän on järjestettävä bileet muillekin kuin kavereillemme, ja meidän on tehtävä tilasta avoin, ei ahdistava.

Ehdotukseni on, että Dilemman on alettava toteuttaa turvallisempien tilojen politiikkaa. Safer spaces tarkoittaa sen myöntämistä, että mikään tila (sanan kaikissa merkityksissä) ei ole yhtä turvallinen kaikille, ja näkökulmaa, jonka mukaan kaikkia tiloja määrittävät enemmän tai vähemmän julkilausutut säännöt. Politiikka ei ole “kriittistä” siinä mielessä, että pyrittäisiin vain kiinnittämään huomio epäkohtiin.

Kirjoittamattomilta säännöiltä, jotka halutaan tuhota, pyritään yksinkertaisesti viemään tila. Tilalle luodaan uusia käytäntöjä.

Vaikka tämä luova tuho olisikin väliaikaista, saadaan parhaassa tapauksessa valloitettua tilaa käyttöön, joka ei muualla onnistu.

Ajattelen turvallisia tiloja käytäntönä, joka vastustaa opiskelemaamme filosofiseen perinteeseen kuuluvaa pyrkimystä muotoilla yleispätevää etiikkaa tai politiikkaa.

Siirtymä paikalliseen ja erityiseen voi tapahtua, kun lakataan pystyttämästä yleistä kauniin ja oikean yhdessäolon ja rakkauden toteuttamisen hyveistöä. Turvallisten tilojen käytännöt eivät ole syntyneet nojatuolissa vaan toiminnassa, ja termi safer spaces on lainattu yhdysvaltalaisen queeryhteisön toimintapolitiikasta. Sen soveltamisessa tärkeä on ainakin kysymys valinnasta tietoisen inkluusion ja ekskluusion, sisällyttämisen ja ulossulkemisen välillä.

Helsingissä säännöllisesti tapahtumia järjestävä queer-klubi Utopia tulkitsee turvallisempien tilojen politiikkaa inklusiivisesti: tilat tehdään tavoitettaviksi liikuntaesteisille, vammaisille ja ei-vammaisille luodaan tapaamispaikka, ja tilan periaatteisiin kuuluu, ettei osanottajien omanlaisuutta (kokemusta, identiteettiä) kyseenalaisteta. 2 Reunaehdot lausutaan julki, sillä niiden on oltava kaikkien tiedossa; turvallisuus jää klubin kulloistenkin aktuaalisten osanottajien toteutettavaksi. Utopian ja muiden turvallisten tilojen on toisaalta tarkoitus sulkea ulos omia etuoikeuksiaan puolustavat

Kuva: Huu Tiainen neropatit, jotka valittavat suvaitsemattomuutta esimerkiksi rasistisia tai seksistisiä mielipiteitään kohtaan.

Aina kaikkien osallistumista ei haluta sallia edes lähtökohtaisesti. Turvallinen tila saatetaan määritellä joskus hyvinkin tarkkaan rajatun ryhmän käyttöön eikä kaikkea tai kaikkia ”suvaita”. Esimerkiksi julkisissa tiloissa vallitsevat, sukupuolen moninaisuuden nitistämään pyrkivät käytännöt luovat suoraan tarpeen sellaisillekin queereille tiloille, joista etuoikeutetussa positiossa suhteessa näihin käytäntöihin olevat pidetään ulkona ja tehdään ”oma tila”.

Inspiraatiota eksklusiivisesti toimivien tilojen synnyttämiseen on antanut esimerkiksi vuonna 1990 New Yorkissa levinnyt klassikkozine Queers Read This kysymällä: “Why the fuck do we tolerate them when they invade our space like it’s their right? Why do we let them shove heterosexuality – a weapon their world wields against us – right in our faces in the few public spots where we can be sexy with each other and not fear attack?” 3 Utopia-klubin inklusiiviset periaatteet tarjoavat kuitenkin ainejärjestötoiminnalle hyvän esimerkin siinä, että tapahtumat järjestetään “aidosti kaikille”.

Tämä tarkoittaa sen huomioimista, ettei tilan monenlainen esteellisyys kuitenkaan lopulta estä

pyörätuolia käyttävää osallistumasta tai dragiin pukeutunutta viettämästä iltaa saamatta köniinsä.

Dilemman on kyettävä luomaan mahdollisimman avoimia tiloja. Rajaton inkluusio on mahdotonta, sillä kaikki näkökulmat ovat paikantuneita: siksi tulee tärkeäksi, että aina juuri tämän tapahtuman ehdot lausutaan julki esimerkiksi tapahtuman kutsussa.

Tilan ehtojen on oltava kaikkien tiedossa. Kannunvalajien sivuilta löytyy tietoa Kuppalasta, muista järjestön tiloista ja niiden säännöistä, muttei siitä, mitä pitää huomioida saapuessaan paikalle pyörätuolilla. Tämä on onneksi helppo muuttaa, ja tapahtumakutsuihin voidaan vaikka linkittää lisätietoa tilasta.

Kaikkia käytäntöjä voidaan muokata, joten ei ole syytä hätääntyä siitä, että järjestäjät synnyttävät säännöillään joka tapauksessa uusia ulossulkemisia.

Turvallisempien tilojen politiikkaan voi hyvin yhdistää TAZtoiminnan (temporary autonomous zone), jossa mahdollistamisen sijaan keskitytään toteuttamiseen.

Toteutuksen ehtona on väliaikaisuus ja muutos uuteen hierarkiaan jähmettymisen estämiseksi. 4 Tammikuiset tantraSEKSIbileet saivat minut ajattelemaan uudelleen turvallisia tiloja ja muistelemaan ystävänpäivää 2009.

Osanotto Kuppalan tantrabileisiin ilman tietoja

35

36

Kuva: Huu Tiainen

tantrafilosofiasta oli tietoinen riski. Puhumaan kutsuttujen joogakoulu Nathan opettajien luennolla päädyin samaan tilanteeseen kuin rusettikähminnän osallistujat: oli valittava, mihin pisteeseen saakka annan muiden määritellä ruumistani ja milloin on käveltävä ulos.

Luento lähestyi arkoja alueitani, kun opettajat alkoivat koota osanottajia tantrafilosofian mukaiseen keholliseen harjoitukseen.

Kuuntelijat sukupuolitettiin siinä samassa vahvasti kahtia. Luennoitsijat asettelivat naisiksi ilmoittautuneita yhteen piiriin ja miehiksi tunnustautuneita toiseen, kun kysyin, mikä merkitys sukupuolella harjoituksessa on.

Vetäjän vastaus “oota kuulet kohta” synnytti tilan, jossa harjoitukseen sitouduttiin ensin, ja vasta piiriin asettautumista seurasi noin minuutin alustus tantran sukupuolifilosofiasta.

Ymmärsin sen perusteella, että tantrassa ajatellaan maailmankaikkeuden maskuliinisen ja feminiinisen voiman manifestoituvan ilmenevän tasolla hyvin moninaisesti, mutta jostain syystä tästä harjoituksesta moninaisuus jätettiin pois ja naisiksi ilmoittautuneille kerrottiin heidän ilmentävän feminiinistä voimaa, miesten vastaavasti maskuliinista.

Harjoituksen jälkeen juttelin muutaman siihen osallistuneen tyypin kanssa, ja heille oli jäänyt siitä joko pelkästään positiivinen tai hieman vaivaantunut mutta myönteinen kokemus. Muiden tuntemuksista en osaa puhua.

Uskon, että kokemus omasta sukupuolesta on harvalle täysin saumaton – osallistuneet vain kykenivät asettamaan binäärisukupuolittamisen taka-alalle päästäkseen näkemään, mistä tantrassa käytännössä on kyse. Ja tietenkin osallistuakseen yhteiseen tapahtumaan. Minulle mahdollisuus ”yhteiseen” harjoitukseen lakkasi siinä vaiheessa, kun tilaan valahti oletus ihmisten jakautumisesta kahteen sukupuoleen.

On tuskin tehokkaampaa tapaa aiheuttaa ahdistusta kuin kevyeksi tarkoitettu bileohjelma, jossa osallistuja(t) yhtäkkiä huomaa(vat)kin itsemäärittelyoikeuttaan uhattavan. Siksi tapahtumien, tilojen ja bileiden ehdot on lausuttava julki etukäteen.

Tantrabileiden tapauksessa vetoan järjestäjiin (en joogakoulun pahaa-aavistamattomiin heeboihin): ehtojen julkilausuminen voisi olla esimerkiksi maininta bilekutsussa siitä, että luentoon sisältyy harjoitus, joka sopii naisille ja miehille, ei muille.

Myös tämä on ongelmallista, sillä järjestäjät eivät voi kontrolloida tai ottaa huomioon kaikkea. Luennossa oli (myös järjestäjille)

kyse nimenomaan toiseen filosofiseen kulttuuriin, arvaamattomaan tai tuntemattomaan tutustumisesta. 5 Järjestäjät ovat lopulta kuitenkin vain yksi elementti turvallisemmassa tilassa. Bilettäjät voivat missä tahansa tilassa politisoida sen ehdot miettimällä, millaisiin hierarkioihin tila ja sen käyttäjät asettavat eri ihmiset ja miten valtarakennelman voi hajottaa.

Ladeltuani nyt sivukaupalla ehtoja toivon, että filosofiset kapinamielet kiihottuvat puhuttuun ja kirjoitettuun keskusteluun uuden, radikaalimman bilekulttuurin puolesta.

Vilpittömästi teidän, Heta Nuutinen Viitteet: 1 Platon: Pidot, 176. Suom. Niilo Lehmuskoski.

WSOY 1919.

2 Utopian blogi: utopiahelsinki.wordpress.com 3 Pdf Queer Zine Archivessa: <http:// www.qzap.org/v6/index.php?option=com_ g2bridge&view=gallery&Itemid=41 &g2_ itemId=1627> 4 Käytän tässä Hakim Beyn teoksessaan The Temporary Autonomous Zone, Ontological Anarchy, Poetic Terrorism (1985) esittelemää käsitettä oman mieleni mukaan.

5 Joonas Ottmanin tärkeä huomio.

Tunnepuhetta!

Teksti: Solja Kovero

Tunteiden vaikutusta filosofian tekemisessä tulee kenties havainnoitua huonosti, koska perusfilosofinen orientaatio johtaa käsitteellistämiseen ja käsitteiden tarkasteluun, ei tunteiden reflektointiin.

Banaalistikin: haluaisin ostaa jonkin filosofisen teoksen, mutta minulla ei ole kovin paljon rahaa - emmin ja teen päätöksen olla ostamatta. Myöhemmin muistan, etten päättänyt ostaa kirjaa ja mieleeni juolahtaa, että varmaankin siksi koska se ei ollutkaan niin hyvä. Tai sitten iltapäivällä Unicafé-lounaan jälkeen paneudun hiljaisessa kirjastossa klassikoteokseen: keskittyminen on vaikeaa ja on utuinen olo.

Jälkeenpäin muistelen, että olipa se vaikea teos – vaikka kyse olikin vain siitä, että olin väsynyt!

Entä laajemmin: millaisia tunnekokemuksia filosofian opiskeluun yliopistolla liittyy? Kun tekemisiäni mitataan ja arvioidaan ja saan arvosanoja, kasvaako arvioitavana olemisesta itseluottamukseni – vai epävarmuuteni?

Kun opiskelin totuusteorioita, reflektoinko millaisissa tiedon tuottamisen käytännöissä itse olen mukana? Tehdessäni kirjallisuuden kaanonin tenttipaketteja, tulenko ikinä miettineeksi millainen kirjallisuus puhuttelee juuri minua? Toki mietin, mutta pahimmissa opintopisteiden suorittamispaineissa ajallisesti melko vähän: ehkä ohimenevinä hetkinä kesäisellä reissulla, opintoputkistressin hellittäessä. Oman elämän satunnaiset tilanteet, jotka ovat äärettömän henkilökohtaisia, intiimejä, yhteiskunnallisia ja poliittisia, katoavat taustalle pään täyttyessä itselle ulkokohtaisesta opetuksesta.

Ennen pitkää kaikki omakohtainen alkaa näyttää omissakin silmissä enemmän tai vähemmän ”hörhöltä”. Oma henkilöhistoria alkaa kadota näköpiiristä ja samalla oma, konkreettinen paikka maailmassa.

Samalla voi kadota ajattelua suunnannut nautinnonhalu ja uuden löytämisen riemu. Puhumattakaan siitä, ettei ehkä tule tilaisuutta puhua kenenkään kanssa huolesta, jota

kokee: mihin suunnata oma ajattelunsa näiden kaikkien maailman ongelmien keskellä?

Millaisissa yhteiskunnallisissa tai sosiaalisissa valtasuhteissa tämä kaikki tapahtuu?

Kenen etuja se edistää? Akateemisten käytäntöjen omaksuminen edellyttää autoritaarisiin rakenteisiin sopeutumista (yliopistossa sen muotoisena kuin se nyt on) ja opintotuen nostaminen oman elämän kontrollin liian suurta sietämistä. Mitä minusta tulee kaiken tämän sopeutumisen ja sietämisen jälkeen? Liian halvaantunut kyetäkseni aitoon yhteistyöhön ja oman elämäni elämiseen?

Edelleen: millaisissa tilanteissa opiskelu käytännössä tapahtuu? Kun opiskelen filosofiaa, voinko samalla tehdä arvovalintoja tai toimia kollektiivisesti, tai luoda kollektiivisia tavoitteita toiminnalle tai filosofian opiskelulle?

Aktivismia tehdessä edellä mainitut piirteet toteutuvat helposti: kollektiivinen toiminta ja tavoitteiden luominen, arvojen työstäminen, niiden ilmaisu mielipiteinä ja oman kulttuurin luominen. Siksi siihen onkin helpompi sitoutua kuin yliopistotutkinnon suorittamiseen, jonka tyhjyys ja kyseenalaisten kokemusten tuottaminen opiskelijalle vähentävät motivaatiota ennen pitkää.

Useimmat kai viettävätkin kaksoiselämää, suorittavat tutkintovaatimuksia ja päästävät mielikuvituksensa liitoon muualla.

Joillekuille meille, jotka etsivät ajattelun, tunteen ja kokemuksen yhteyttä, se on joskus ylitsepääsemättömän hankalaa.

Kun kirjoitan akateemista tekstiä, koko genressä tärkeintä on muoto eikä ketään kiinnosta kirjoittajan mielipiteet. Se ei välttämättä ole niin huonokaan asia. Ongelmallista vain on, että opiskellessa tekstin ainoaksi lukijaksi jää usein opettaja.

Pelkästään auktoriteetille kirjoittaminen näivettää sielusi.

37

Huu Tiainen, sarjasta Pyöreä, 2012.

Huu Tiainen, sarjasta Pyöreä, 2012.

Kerava - todellinen totuus Suomesta?

Teksti: Joonas S. Martikainen Kuvat: Huu Tiainen

Minun on tunnustettava jotain näin julkisesti: elän kaksoiselämää. Vaikka esiinnyn päivisin kanssaopiskelijoilleni pikkunokkelana filosofian opiskelijana ja urbaanina intellektuellinalkuna, minulla on myös toiset kasvot, toinen elämä ehkä Jekyll, ehkä Hyde, ehkä vähän molempia.

Se on saatettava ulos, se on huudettava todeksi julkisesti: asun Keravalla. Olen keravalainen!

Mitä tämä sitten merkitsee? Olen jo pitkään kokenut, että nämä kaksi identiteettiä ovat fundamentaalisesti yhteensovittamattomat.

Keravalainen ei voi olla urbaani. Urbaanista ei saa keravalaista.

Samaan ihmiseen sovitettuna nämä identiteetit aiheuttavat eräänlaista jatkuvaa hylkimisreaktiota, hieman

40

jakomielistä roolileikkiä, jossa lähijunasta astuu Keravalla ulos eri ihminen kuin siihen Helsingin päässä nousi. Keravalaisuus on ontologisesti kaikkien kaupunkilaisidentiteettien kanssa yhteensovittamaton tila, joka kuitenkin välttelee tarkallisia määrittelyjä. Tämän lyhyen esseen tarkoitus on kuitenkin yrittää tutkia, millä tavoin metafyysinen Kerava rakentuu, mistä keravalaisuudessa on kysymys - “mitä siellä Keravalla oikein on?”, kuten useimmat kanssaopiskelijani ovat kysymyksen ilmaisseet.

Vaikka Kerava sijaitsee maantieteellisesti 30 kilometriä Helsingistä pohjoiseen, aloitan kuitenkin metafyysisellä sivuaskeleella länteen.

Ammattisokraatikot

Tuomas Nevanlinna ja Jukka Relander tulivat vuonna 2000 toimittaneeksi kokoelman eri kulttuuri-ihmisten kirjoittamia artikkeleita, jotka käsittelivät heidän hankalaa suhdettaan kaupunkiin, joka tavalla tai toisella on tullut määrittäneeksi heidän elämäänsä: syntyi kokoelma artikkeleita Espoosta, nimeltään Espoo - totuus Suomesta (Tammi 2000). Relanderin samanniminen artikkeli avaa kirjan ja määrittää ne suuntaviivat, joiden sisällä keskustelu tapahtuu: “Espoo sijaitsee siellä, missä muualta tuotu moderni sulkee sisäänsä juuriltaan repäistyn kulttuurin. Kulttuuri määrittyy suhteessa menneisyyteensä.

Espoolaistuminen kuitenkin katkaisee tämän ajallisen yhteyden, jolloin kulttuuri palautuu luonnoksi, joka unohtuu modernin sisään ilman että toinen huomaa toista. Lopputulos ei muistuta kumpaakaan.”2 Relander esittää, että koko muu Suomi on pikkuhiljaa täyttymässä espoista - missä tahansa ihmisen yhteys omaan menneisyyteensä katkaistaan ja se korvataan elämisen teknologialla, missä tahansa suuri määrä irti revittyjä ihmisiä asutetaan viihtyisiin olosuhteisiin lähelle palveluita, missä yhteiset projektit ja julkiset tilat korvautuvat yksinäisyydellä ja pienillä, ulkopuolisilta kielletyillä rivitaloidylleillä, sinne syntyy Espoo. Relanderin mukaan Espoo on henkinen asento, jossa politiikan on korvannut järkiperäinen asioiden hoitaminen ja kulttuurin tilalla on teknologian ja luonnon omituinen yhteiselo, joka on syntynyt tyhjästä rakennettujen asumiskompleksien historiattomaan ja kulttuurittomaan tyhjiöön. Espoo on metafyysinen tila, jossa tulevaisuus on tullut tähän ja nyt, jossa menneisyys on muuttunut vain viitteeksi itsestään; Espoo on eräänlainen versio Jean Baudrillardin näkemästä Amerikasta, maailma, jossa symbolinen välittäjä ihmisen ja ympäröivän maailman välillä on hävinnyt ja korvautunut teknologialla. Relanderin mukaan Tikkurila on jo hieno Espoo, samoin vaikkapa Keravan naapuri Järvenpää - ja Kerava itse.

Kerava ei kuitenkaan ole puhdas esimerkki vaan tulkinta Espoosta - itse asiassa koko muu Suomi harvalukuisten espoiden joukon ja “varsinaisten kaupunkien” ulkopuolella on vain sarja esimerkkejä keravista. Kerava on oma kategoriansa - Kerava on se, mitä syntyy, kun espoolaistamisprosessi tuodaan jo olemassa olevaan suomalaiseen taajamaan

- miten pieneen hyvänsä - jolla on jo historia ja jonkinlainen oma identiteetti, olkoon sekin miten vähäinen hyvänsä. Kerava on Espoo kiville ajettuna: siinä, missä Espoo tiivistyy Keilaniemen yrityskompleksiin ja Nokian pääkonttoriin, joissa lasin ja teräksen läpinäkyvä, “puhdas” teknologia on tuotu “puhtaaseen” luontoon, molempien eläessä rinnakkain täysin erillisinä toisistaan ilman välittävää kulttuurin piiriä, Keravalla puhdas teknologia on tullut aidanneeksi sisälleen sekä luonnon että jonkin ylimääräisen tekijän, jota on vaikea nimittää kulttuuriksi. Puhukaamme siitä historian ja paikan tulehtuneena yhteenkietoutumana, joka kuitenkin torjuu kulttuurille normaalisti mielletyt piirteet, menneisyyden välittämisen nykyisyyteen ja pohjan luomisen tulevaisuuteen suuntautuville projekteille. Tämä on se ankeus, joka valtaa mielen Tikkurilan kävelykadulla, se hiljaisuus, joka vallitsee puolenyön jälkeen jokaisen suomalaisen taajaman kylänraitilla, se kasvottomuuden tunne, mikä tulee uudessa keskusliikkeen hypermarketissa seistessä - tunne siitä, että jotain on menetetty.

Espoo itse syntyi tyhjästä massiivisten aluerakennussopimusten pohjalle, asuttamaan muualta tuotuja ihmisiä luonnon keskelle rakennetun teknologisen järjestyksen sisälle. Kun Espoota on alettu tuoda väkisin jonkin jo olemassaolleen metafyysisen järjestyksen tilalle, se ei ole onnistunut juurimaan sitä kokonaan pois, vaan sen surullinen haamu on jäänyt teknologian sisään - on syntynyt Kerava. Nämä kolme olemassaolon piiriä, teknologia, luonto ja outo, nimettömäksi ahdistukseksi sublimoitunut menneisyyden haamu, elävät Espoon metafyysisen rakenteen tapaan rinnakkain, limittäin ja silti koskettamatta toisiaan. Vain Keravalla on mahdollista löytää vahingossa harmaan kerrostalorykelmän takapihalta sinne unohtunut laaja rautakautinen kalmisto, toisella puolella katua nuhjuinen ja yksinäinen keskiolutkuppila.

Siinä, missä Espoo elää jo sitä tulevaisuutta, johon koko muu Suomi historian lakien mukaan on vielä päätyvä, Keravalla eletään nykyisyyttä, joka on täysin irrallinen sekä menneestä että tulevasta. Keravalainen olemassaolemisen tapa muistuttaa Lethen joesta juopumista: menneisyys on jo menettänyt merkityksensä, huomista ei ole. On vain vääjäämättömästi ja itsekseen kulkevaa arkea, vanhenemista ilman varsinaista ajan kulumista, Alepan kassajonoja, keskiolutta kaduilla ja

41

kapakoissa...

Kaupungin tuhoontuomittu espoolaistumisprosessi etenee lasista, betonista ja teräksestä tehtyjen uudisrakennusten myötä - on silti päivänselvää, että Keravalla ei voi tapahtua, mitä Espoossa on jo tapahtunut. Tulevaisuus, keskiluokkainen, puhtaaseen teknologiaan ja informaatiotalouteen luottava ja samalla luonnonläheinen auvo, ei voi tulla Keravalla todelliseksi olemisen tavaksi, koska tulevaisuutta ei määritelmällisesti ole. Samalla on turha kuvitella, että Keravalle voisi syntyä tyhjästä kaupunkilais- tai maalaiskulttuurin piiri, jonka kautta temporaalinen umpisolmu voisi avautua ja olisi mahdollista integroida keravalaisuuteen edes osa menneisyyttä - menneisyys on jo unohdettu tai museoitu olemattomaksi. Kaikki purkutuomioilta säästyneet vanhat talot on jo muutettu näyttelyesineiksi, simulakrumeiksi itsestään - viimeisen päälle museoidut rakennukset on irrotettu menneisyydestä ja aseteltu kulisseiksi nykyisyyteen, joka ei niistä piittaa suuntaan tai toiseen.

Espoolaisuus määrittyy juuri tulevaisuudellisuutensa ja teknokraattisuutensa kautta Espoo hyljeksii jämähtäneitä valtionhallinnon rakenteita, asioiden “turhaa politisointia” ja kaikkia talouden kehittymisen ja innovaation esteitä - Espoo on Pekka Himanen ja tulevaisuusseminaareja, brändityöryhmiä ja Otaniemeä. Keravalla ei ole politiikkaa, ei eteenpäin katsomista eikä enempiä puheita innovaatiokeskittymistä keravalaisuuden määrittävät juuri outo surumielisyys, väistämättömyyden tunne ja kassajonossa seisovien ihmisten katseista huokuva tyhjä epätoivo, joka voi juontua vain täydellisestä mahdottomuudesta kuvitella minkäänlaista tulevaisuutta. Keravalaisuus on espoolaisuuden peilikuva: se taloudellinen ja yhteiskunnallinen

prosessi, jonka aallonharjalla Espoo surffaa kohti yhä loistavampaa innovaatiotäyteistä ja talouden rajoituksista vapaata tulevaisuutta tuottaa varjopuolenaan kokonaisen Suomen Keravia, jotka joutuvat tulemaan toimeen tämän prosessin konkreettisten ja metafyysisempien varjopuolien kanssa. Keravat keräävät tämän prosessin tuottaman hylkytavaran ja yrittävät rakentaa itsensä niiden avulla espoiksi kuin Tyynenmeren cargo-kultit, luottaen epätoivoisina siihen, että kun taajaman keskustaan tuodaan tarpeeksi lasia ja betonia ja sen laitamille ylisuuria omistusasuntoja, diplomi- insinöörit kyllä seuraavat perässä.

Suomi ei kuitenkaan tyhjenny vain espoihin ja keraviin - Suomen kulttuurista pääomaa pitävät hallussaan kaupungit, Helsinki etunenässä. Kaupunkilaisen ihmisen näkökulma maailmaan eroaa olennaisesti espoolaisesta ja keravalaisesta: molemmat ovat kaupunkilaiselle vierasta maaperää, jotain, mikä on olemassa metafyysisten sporakiskojen tavoittamattomissa ja näin samalla vierasta ja ulkopuolista ja toisaalta yhdentekevää. Näissä kaupungeissa sijaitsevat myös representaatioidentuottamiskoneistojemme päätoimistot, joissa syntyy suurin osa pureskelemastamme uutisvirrasta.

Miten kaupunkilainen näkee Keravan?

Mikko Rimmisen vuoden 2010 Finlandia-palkinnon pokannut romaani Nenäpäivä (Teos 2010) avaakin kertovasti sitä tapaa, jolla Kerava ilmenee kaupunkiympäristöstä käsin katsottuna. Kerava esittäytyy epämääräisenä möykkynä, harmaana ja yksitoikkoisena, itseään toistavana epäkaupunkina, joka määrittyy ainoastaan negaation kautta: Keravalta uupuu sekä maaseutumainen traditio että kaupunkimainen elävän kulttuurin piiri, mutta samalla se ei ole Espoo. Espoossa tämä ontologinen ongelma

Kerava on noin 34 tuhannen asukkaan tavallinen suomalainen pikkukaupunki pääradan ja Nelostien varrella. Keravalta on hyvät liikenneyhteydet Helsinkiin sekä autolla että joukkoliikenteellä - junalla matka Helsinkiin kestää noin 25 minuuttia.1 Kaupunki on epämääräisen tunnettu lähinnä alkoholismista, Sinebrychoffin panimosta sekä valkosipulifestivaaleista. Keravalla ei ole elokuvateatteria, eikä kunnollisia kapakoita.

42

on ratkaistu viemällä kaikki elämän ongelmat teknologian piiriin, jossa niihin voidaan tarjota helppoja ja yksiselitteisiä ratkaisuja, sellaisia, joiden muotoiluun vain suomalainen diplomiinsinööri kykenee. Keravalla ei liiemmin asu diplomi-insinöörejä.

Rimmisen Kerava on kammottava epätila, jossa tämä ontologinen epävarmuus tuntuu joka askeleella - uuden hypermarketin ilmeettömien ihmisten täyttämillä käytävillä, toinen toistaan muistuttavien katujen ja kerrostalorykelmien keskellä, loskaisella linja-autoasemalla, jolta ihmiset suunnistavat koteihinsa päätyäkseen tekemään - mitä?

Mitä Keravalla tehdään? Nenäpäivän Kerava on täytetty tavallisilla ihmisillä, jotka elävät tavallista keravalaista elämää, so. tyhjää arkea hieman eksyneinä itsestään, vailla menneisyyttä, johon reflektoida saavutuksiaan tai tulevaisuutta, johon aktiivisesti suuntautua. Nenäpäivän Säästöpankinrannassa asuva, hieman mieleltään järkkynyt päähenkilö ei kykene suhtautumaan Keravaan, asettumaan sen sisään - vähemmänkin nyrjähtäneelle helsinkiläiselle tämä on liki mahdotonta. Inho, jonka tämä eksistentiaalinen ali-ihmisyys herättää kaupunkilaisessa, on sukua barbaarin helleenissä herättämälle inholle:

keravalaisuus on jo Aristoteleen Politiikasta tuttua barbaarista representaatioiden ulkopuolella olemista, elämää ilman logosta, poliksen järjestyksen ja muurien ulkopuolella sekalaisessa järjestyksessä tapahtuvaa puhdasta elämää (zoe), asetettuna vastakkain inhimillisessä yhteisössä tapahtuvan olemisen kanssa (bios politikos).

Kaupunkilaiselle se aiheuttaa yhtä lailla impulssin pilkantekoon kuin myös pakon kääntää katse muualle, pois keravalaisuuden irvokkuudesta voiko helsinkiläinen kuvitellakaan kauheampaa elämäntilannetta kuin sellaisen, joka pakottaisi muuttamaan Keravalle? Kyllähän Espoo vielä menettelisi, mutta Kerava...

Kerava on sekä fyysinen paikka että metafyysinen sijainti, koordinaatteinaan kansan syvien rivien hiljainen epätoivo heidän kelluessaan talouden arvaamattomien voimien armoilla, vailla valoa, vailla toivoa, vailla mitään, mistä tulla ja vailla mitään, minne olla menossa.

Tätä se on, täällä minä asun. Keravalla.

1 Kerava.fi: “Tietoja Keravasta” (http://kerava.fi/ tietoja_sijainti.asp, haettu 6.3.2011) 2 Nevanlinna, Tuomas & Relander, Jukka (2000): Espoo - totuus Suomesta (s. 17). Tammi, Helsinki.

43

Jatkotarina

Teksti: Karri Liikkanen

I He olivat katsoneet juuria pitkään. Kaikki neljä.

Juuret nousivat ylös maasta ja katosivat jälleen sen sisään. Kaikilta tuli yhtä aikaa oksennus. Se peitti juuret. Se oli paksua ja valui hitaasti paljastaen jälleen maanpinnan allaan. Juuret olivat edelleen siellä, mutta nyt ne näyttivät erilaisilta. Ne olivat mutaiset ja epämääräiset. Yllättävää kyllä, vähemmän ällöttävät kuin äsken. Mutta siinähän koko ongelma olikin – niiden oli pitänyt olla inhottavia, mutta sitten ne olivatkin aiheuttaneet pahoinvointia. Tämä on ymmärrettävää, sillä eri kielillä voidaan löytää erilaisia merkityksiä.

He käyttivät useaa eri kieltä, joten oli täysin ymmärrettävää, että sanojen merkitykset vaihtelivat heidän keskustelussaan alinomaa.

Hobbesin ehkä nerokkain keksintö olikin se, että suvereenin täytyy lyödä kieli lukkoon ja määrätä mitä sanat tarkoittavat. Vain siten asioista voidaan keskustella, muutoin vedetään miekat esiin. Ja koska miekat mitä ilmeisemmin oli vedetty esiin vielä monta kertaa Hobbesin jälkeenkin, sanojen merkitykset eivät vieläkään olleet vakiintuneet.

Sanat eivät selvästikään riittäneet saamaan aikaan vakiintumista. Tarvittiin tekoja.

Ja teot tarvitsivat materiaa. Siksi juurten päällä valuva oksennus ei tuntunut heistä ollenkaan inhottavalta. Se oli merkki siitä, että jotain todellista oli olemassa. Heitä ei enää pelottanut niin paljon.

“Pelko on pahin asia mitä tiedän”, lähimpänä juuria seisova poika sanoi.

“Minä en pelkää mitään”, hän jatkoi ja työnsi kasvonsa oksennukseen. Muut eivät tuntuneet välittävän siitä, he olivat tottuneet tämänkaltaisiin tempauksiin.

“Me pelkäämme vain sellaista, mitä me emme ymmärrä”, poika jatkoi. “Jos opin ymmärtämään tätä, en enää pelkää sitä.”

Hassua kyllä, se vaikutti toimivan.

Pelottomuus levisi myös muihin ja pian kaikki olivat naamat juurissa kiinni. En voinut enää seistä paikallani.

“Mitä hittoa te oikein teette?”, kysyin. Joukkio kääntyi katsomaan minua hämmästyneen oloisena.

“Me tuota, me luultiin että täällä ei

olisi ketään muita”, sanotuksi.

“Hitto hanee täältä!” huusi aneemisen näköinen huulet.

silmälasipäinen tyttö sai täst tuu mitään lähetään yhtä aikaa innokkaan ja nuori mies, jolla oli isot

He kaikki hävisivät. Jäljelle jäi vain epämiellyttävä tuoksu. Olin hämmentynyt.

Kaikkein eniten minua hämmensi se, oliko tämä taas mielikuvitukseni vai jonkin muun tuotosta.

Sen jälkeen, kun virtuaalitodellisuudesta oli tullut vallitseva olemisen tapa, ei enää koskaan voinut olla varma. Jos tämä kohtaus oli minun itseni luoma, miksi olisin luonut tällaisen tilanteen?

Voisin kuvitella, että jos voisin kuvitella mitä vain, en kuvittelisi jotain tyyppejä metsään oksentamaan ja minua seuraamaan sitä vierestä.

Kuvittelisin varmasti jotain ihanaa, kuten Bahaman uimarannan ja drinkin, jossa on pieni aurinkovarjo. Tiedän, tämä on kliseistä, mutta voi pojat kun se olisi hienoa! Ja juoman tarjoilisi bikineihin sonnustautunut tyttö, joka hymyilisi minulle ystävällisesti. Aah, se vasta olisi elämää!

Sen sijaan ei kukaan vapaaehtoisesti voisi kuvitella tuollaista. Mutta jos silti olin kuvitellut sen, siitä voisi seurata johtopäätös, että olin menettänyt lopullisesti järkeni. Olin uumoillut sellaista jo pitkään, joten se ei myöskään tulisi mitenkään erityisenä yllätyksenä. Mutta jos voisin itse todeta olevani hullu, olisinko silloin hullu? Eikö hulluuteen kuulu se, että joku toinen toteaa sinut hulluksi? Hulluutta ei tunnettu ennen kuin hulluuden määritelmä ja instituutio kehitettiin. Jos siis kehitin omassa päässäni idean omasta hulluudestani, en ollut oikeasti hullu. Mutta miten kukaan voi kieltää minulta hulluuden? Ei kai kukaan kieltänytkään, mutta ei kukaan myöntänytkään sitä minulle. Hitto. Oli aika herätä.

“Tää alkaa mennä liian pitkälle,” kuulin jonkun sanovan vieressäni. En nähnyt vielä kunnolla, mutta oletin puhujan olevan Veera. Hän otti minut ulos tankista ja laittoi sängylle makaamaan. Unen ajaksi potilas laitettiin ruumiinlämpöiseen suolaveteen. Silloin

45

hän menetti kokemuksen jossain olemisesta, oli kuin olisi palannut kohtuun. Muistan joskus lukeneeni siitä artikkelin jostain, se taisi olla ”Vajakkiörvellystä” tai jotain vastaavaa.

Otsikossa ei kyllä ollut päätä eikä häntää. Halusin kotiin, mutta piti jäädä vielä johonkin helvetin testeihin. Vitutti.

Lääkäri käski minun seurata taskulampun valoa ja minä tein työtä käskettyä. Ei se ollut vaikeaa.

Vein välillä silmäni tarkoituksella eri suuntaan kuin mihin valo oli menossa ja aloin nauraa, kun näin lääkärin huolestuneen ilmeen. En jaksanut keskittyä tähän kunnolla. Halusin kotiin, nukkumaan oikeaa unta. Tuo koneessa tehtävä uneksiminen ei tuntunut samalta. Siinä oli jotenkin niin aktiivisesti mukana, että ei tuntunut yhtään siltä että olisi levännyt, kun siitä heräsi. Ja koskaan ei tiennyt, kuinka kauan oli nukkunut. Tai en tiedä voiko edes oikeastaan puhua nukkumisesta. Se oli enemmänkin kuin päiväunten näkemistä, mutta täydellisempää.

Siinä näki mitä halusi. Paitsi nyt viimeksi. Tuo uni ei ollut mukava. Kerroin siitä lääkärille ja hän kirjasi kaiken ylös tarkasti. Hän kysyi jopa unissa olleiden ihmisten hiusten väriä, mutta en minä sitä muistanut. En ollut koskaan ollut hyvä sellaisessa, ja olinkin juuri se tyyppi , jolle tytöt aina suuttuivat, kun en huomannut että he olivat leikanneet hiuksensa. Kestin aina hermoamiset urheasti, tiesin omat vahvuuteni ja heikkouteni ja pyrin toimimaan niiden mukaan. Jos mokasin jossain, ei sille voinut mitään. Kannatti vain ottaa paska niskaan tyynesti ja yrittää olla välittämättä.

Kuitenkin se usein sattui. Ihmiset eivät ymmärtäneet, että kaikki eivät ole samanlaisia.

Jos joku ei huomaa hiustyylin muutosta, ei se tarkoita ettei hän välitä tuosta henkilöstä. Ehkä hän vain jää tuijottamaan toisen silmiä niin pitkäksi aikaa, että hän ei huomaa mitään muuta.

Eikö se ole aika mukavaa? Niin suuri himo vain silmistä, että kaikki muu unohtuu. Mutta tätä ei välttämättä osata tulkita. Ja sitten hermotaan.

No jaa, ei se oikeastaan haitannut, hermoaminen on ihan mukavaa. Etenkin hermoavat tytöt ovat tavallaan aika söpöjä, kunhan eivät lyö liian kovaa.

Miksi olin tullut tällaiseen unitutkimukseen mukaan? No, vastaus löytyy jo edeltä. Olin ajatellut, että tämä olisi kaikkein nopein keino löytää unelmieni nainen. Mistä muualta se löytyisi paremmin kuin minun omista unelmistani?

Tutkimus koski unien kontrolloimista ja siten ns. selkounet eli englanniksi lucid dreams olivat kiinnostuksen kohteena. Sijoittajat olivat huomanneet mielikuvituksen rahallisen potentiaalin.

Sen jälkeen, kun pelit olivat lyöneet läpi koko

46

kansan tietoisuuteen Sony Playstation -konsolin myötä vuonna 1995, ne olivat nopeasti ohittaneet kaikki perinteisen viihteen muodot tuottavuudessaan. Pelit voittivat kaiken muun, koska ne olivat kaikki muu yhtä aikaa. Niissä oli musiikki ja kuva ja tarina, mutta sen lisäksi niissä pystyi itse elämään mukana. Pelien kulkuun pystyi vaikuttamaan, toisin kuin kirjojen tai elokuvien. Tämähän on juuri samaa kuin selkounet. Niissä uneksija ymmärtää uneksivansa ja pystyy yleensä myös ohjailemaan untaan, ainakin jossain määrin. Hollantilainen Frederik van Eeden kehitti käsitteen jo 1900-luvun alussa, mutta tutkimus lähti kehittymään vasta 1960-luvulla. Teknologian kehittyessä myös tutkimus kehittyi, ja pian päästiin jo ihmisen pään sisään katsomaan mitä siellä tapahtui. Tai siis päästiin seuraamaan aivosähkökäyrän muutoksia unen aikana. Tutkijat halusivat selvittää, voitaisiinko kehittää teknologia, jonka avulla unia voitaisiin hallita täydellisesti, jolloin niistä saataisiin todella vaikuttavia pelikokemuksia, ja perinteiset pelikonsolit voitaisiin vaihtaa tehokkaimpaan ihmisen tuntemaan tietokoneeseen: meidän omiin aivoihimme.

Samalla saataisiin peleihin myös haju-, maku- ja tuntoaistit mukaan. Tätä jaloa päämäärää minä olin nyt täällä auttamassa kohti toteutumista.

Viimeiset testit oli tehty ja aloin pukea omia vaatteita päälleni, jotta voisin lähteä kotiin.

Vihdoinkin, ajattelin. Ehkä lopetan koko homman, tämä on todella puuduttavaa. Lisäksi melko ahdistavaa. Ei sieltä koskaan tiennyt mitä oli tulossa, ja joskus tuntui, että unet muuttuivat liian aidoiksi. En kunnolla tiennyt mitä kaikkea minuun kytkettävät laitteet tekivät minulle , ja ne olivat alkaneet pelottaa minua. Lopetan huomisen jälkeen, päätin mielessäni.

Olin juuri lähdössä keventynein mielin, kun lääkäri pysäytti minut.

“Sinun pitää jäädä vielä hetkeksi”, hän sanoi.

“Miksi, kaikki testit on tehty jo!” sanoin hermostuneena, enkä todellakaan ollut jäämässä.

Lääkäri otti minua kuitenkin olkapäästä kiinni ja ojensi minulle EEG-käyrän äskeisestä sessiosta. Aluksi käyrässä oli tiukkoja kurveja, jyrkkiä laskuja ja nousuja. Sahalaitaista vuoristomaisemaa. Sitten se näytti pelkkää viivaa. Katsoin lääkäriä hämmästyneenä.

“Olit äsken noin puoli tuntia kuolleena”, hän sanoi.

Jatkuu...

Martti Joonas Laine (2012).

1/2012