Minervan Pöllö 01/2010

Minervan Pรถllรถ 01/10 filosofinen aikakausjulkaisu Teemana KUVA Kannen kuva: Heikki Kaski

”Myös filosofiassa on tutkimuksen näköistä tutkimusta, jota julkaistaan referee journaleissa, mutta jossa ei loppujen lopuksi esitetä mitään muuta kuin jonkin toisen artikkelin kritiikkiä. Se on tiedekitschiä. On olemassa kivoja posliinikoiria, joista joku tyttö saa oikeata elämäniloa paljon enemmän kuin mitä huonosta taiteesta tai tieteestä voi saada. Lopulta tulin siihen lopputulokseen, että minulla on 12-vuotiaan tytön suhde eläimiin. Pidän karvaisista ja söpöistä eläimistä, se on minulle sellainen emansipaatiojuttu.

Hyvä kitsch on parempaa kuin huono taide.”

—Max Ryynänen, s. 14

3

Minervan Pöllö 1/2010 32. vuosikerta Julkaisija: Dilemma ry

4

Päätoimitus: Vesa Korkkula Tuomas Kortteinen Joni Puranen

Ulkoasu ja taitto: Tuomas Kortteinen Toimitussihteeri: Ifeoma Kulmala

7 8

Pääkirjoitus Pöllöä tekemässä

10

Vesa suosittelee Sykähdyttävimmät (ei-pornografiset) seksikohtaukset

Toimituksen osoite: Dilemma ry/Minervan Pöllö, Unioninkatu 40, HY

Painopaikka: PrintService Oy, HKI Painos: 150 kpl ISSN: 1239-2545

Pöllö on filosofian opiskelijoiden ainejärjestön Dilemma ry:n julkaisema neljästi vuodessa ilmestyvä aikakaus­julkaisu.

12

Johtaja kuuntelee ja ymmärtää Laura Ekholm haastattelee Joonas Ottmania

52

Lukupiiriesittely: Yliopiston ajatusta etsimässä Päivi Seppälä

14

”Jos taide on hanurista, ainakin on hyvät bileet.”

Erikoishaastattelussa Max Ryynänen Vesa Korkkula

56

Optinen tiedostamaton Pontus Purokuru

28

Kaikki näyttäisi olevan ennallaan N. Nullermand

58

Elo kuvina Akseli Huhtanen

34

Filosofian puhtaanapitolaitos ja sukupuolikysymys Vuokko Viljanen

64

Jatkokatkelma runoelmasta: Suojatiellä ratsastaja Janne Kortteinen

38

Idolit ja ideologiat Ilmari Hirvonen

48

Filosofia toimintana Solja Kovero

5

Tämän Pöllön kannet esittelevät Heikki Kasken ja Pontus Purokurun valokuvia.

Kansikuvia on yhteensä 15 erilaista, kymmenen Heikiltä ja viisi Pontukselta. Tällä ja seuraavalla aukeamalla on esillä valikoima Heikki Kasken kuvista.

6

p

ä

ä

k

i

rjo

i

t

u

s

Filosofian opiskelijat ovat keskimäärin turhan vaatimattomia ja itsekriittisiä. Etenkin omien ajatusten julkituonti näyttää olevan monelle hankalaa. Ei sillä, etteikö sanottavaansa kannattaisi harkita. Tämä johtaa kuitenkin liian usein siihen, että vaikeaksi mielletyistä asioista vaietaan. Omien virheiden pelkääminen on turhaa, sillä niitä seuraa vapaus – vapaus ottaa askel annettujen moni­ valintavaihtoehtojen ulkopuolelle. Virhe on liikettä rintamalinjojen lomitse, läpi ja yli. Se on liikettä, joka edellyttää itse­reflektion epävarmuuden kestämistä ja hyödyntämistä. Svetlana Boymia mukaillen: jos ennen erehtyminen oli inhimillistä, on inhimillisyys nykyään ensisijaisesti erehtymistä. Kaikkein kamalinta on kangistua professionalismin kaavoihin ja ottaa ympäristönsä annettuna. Pelko sanoa jotain muuttuu monella peloksi sanoa jotain väärää. Filosofi, joka ei uskalla nolata itseään, väärinkäyttää työkaluaan ja kolhia ympäristöään, on filosofi vain nimellisesti.

Vuoden ensimmäisessä Minervan Pöllössä on ennätykselliset 68 sivua. Viime vuoden vahvasti miesvaltainen Pöllö on saanut onnekseen vähän uutta verta. Kiitämme etenkin Ifeoma Kulmalaa.

Ilman hänen panostaan lehti olisi jäänyt pahasti puutteelliseksi.

Toivomme, että tämän vanhan asetelman purkaminen jatkuu kuitenkin edelleen. Muuten Pöllö jatkaa kuten viime vuonna: virheitä kaihtamattomana amatöörijulkaisuna, josta “ei koskaan voi aavistaa, miltä se näyttää tai mitä se sisältää”. Laadukkaan lehden tekemisen ohella aiomme panostaa siihen, että entistä useampi filosofian opiskelija ymmärtäisi ylimitoitetun itsereflektionsa arvon, uskaltaisi tehdä entistä enemmän virheitä ja osallistuisi Pöllön tekemiseen.

Tämä saattaa olla mahdoton tehtävä, mutta ollaksemme realisteja, on meidän tavoiteltava mahdotonta.

7

p ö l lö ä tekemässä Tuomas Kortteinen diggailee Bob Rossin maalauksista.

Happy little clouds!

Vesa Korkkula ei syö valkoisia asioita.

Akseli Huhtanen kirjoittaa olutarvosteluita nettiin.

Franka Oroza ei tykkää mistään nolosta, koska kaikki mistä hän tykkää, on siistiä.

Solja Kovero on kiltti tyttö.

8

Ifeoma Kulmala on voittanut ylivoimaisesti kaikki Mario Kart -GP:t.

Ilmari Hirvonen on ateisti Jumalan armosta.

N. Nullermand on aalborgilainen pienyrittäjä, joka keräilee postimerkkejä ja laulaa mieskuorossa.

Max Ryynänen on viime aikoina oppinut tunnustamaan itselleen, että Paolo Coelhon kirjallisuus ”koskettaa hänen sydäntään”.

9

sy k 채h dy t t채vim m채t (ei-pornografiset) s e k s i k o h ta u k s e t 10

ves a su osit tel ee: Ja äitiäs kanssa Gael Garcia Bernal, Maribel Verdu ja Diego Luna muodostavat mahtavan kolmikon, jonka matka kuvitteelliselle täydelliselle rannalle johtaa väistämättä nuorten poikien himon ja vanhemman naisen irstauden yhteenliittymiseen – mamacita, mamacita! Tämän elokuvan himossa ei ole kysymys mistään rutiininomaisesta panemisesta, vaan ekstaattisesta usean kehon kohtaamisesta. Eläimellinen himo ja hyväntuulinen irstas riettaus ovat monessa kohdin läsnä. Espanja on myös mainio kieli tuhmien puhumiselle! Viimeisen illan yhdellä otolla kuvattu keskustelu ennen halun pehmeää käsistä riistäytymistä on todella hauska. Saan tästä mestariteoksesta uutta elinvoimaa!

Ota minut, sido minut Pedro Almodóvarin elokuvat tuovat mielenkiintoisella tavalla esiin ihmiselon karumman puolen. Niiden keskiössä eivät ole menestyjät, vaan kaltoin kohdellut prostituoidut, narkomaanit, pornotähdet, yh-äidit ja pedofiilit. Sido minut! Ota minut! -teoksessa Antonio Banderaksen näyttelemä mielisairaalasta vapautunut Ricky kaappaa entisen pornotähden Marinan, jonka vastustuksesta huolimatta himo syttyy ja sitä seuraava kohtaus, jossa turpaan saanut Ricky saa ensin hoivaa, ja sitten itse asiaa, on jäänyt lähtemättömästi mieleeni. Seksiin liittyy hikoilevaa eläimellisyyttä, joka on poissa vastaavissa Hollywood-tuotannoissa, joissa aktit ovat useimmiten epäuskottavan täydellisiä ja kliinisiä.

the goddess of 1967 Joidenkin mielenkiinto voi kohdistua elokuvan nimessäkin viitattuun autoon, mutta minulle paljon tärkeämpää on moni muu varsin hauras elokuvassa kuvattu seikka, kuten hennot kosketukset, naisen aloitteellisuus ja miehen pelokkuus.

Yön saalistajat Voisin kirjoittaa tästä kokonaisen kirjan. Joku voi olla sitä mieltä, että tämä on yksi maailmankaikkeuden huonoimmista elokuvista, mutta se tekee siitä myös ehkä kaikkien aikojen hauskimman. Tämä ”finsploitaatio” painii aivan omassa sarjassaan jokaisessa suhteessa, myös seksikohtausten saralla. Lämpimän takan edessä tapahtuva lempeily ja ylipäänsä tässä mestariteoksessa lähes joka hetki läsnä oleva kömpelyys tuovat aivan omanlaistaan esteettistä tyydytystä, joka ei tyhjene camphuumoriin.

Brokeback Mountain Pinnan alla kytevä homoeroottisuus pääsee valloilleen tässä tarinassa vapautumisesta turvallisesta keskiluokkaisesta heteroelämästä. Vaikka nytkin kuvataan äärimmäistä himoa, jäykistynyttä penistä ei silti näy missään. Suuren budjetin elokuvassa ei siis vieläkään olla vapauduttu tästä estosta.

11

j o h t a j a k u u n t e l e e ja

y m m ä r tä ä

Miksi halusit puheenjohtajaksi? Koska Dilemman hallituksessa toimiminen oli viime vuonna kivaa. Aluksi puheenjohtajaehdokkaaksi ryhtyessäni olin innoissani nimenomaisesti erilaisten tapahtumien järjestämisestä. Puheenjohtajakauteni alettua opiskelijoiden edunvalvonta ja koulutuspoliittiset asiat ovat tulleet erityisen tärkeiksi. Miten hallintorakenneuudistus vaikuttaa Dilemman toimintaan tänä vuonna? Uuden johtosäännön mukaan oppiainevastaavan tarvitsee vain kuulla opiskelijoita, ja me olemme halunneet pitää huolta, ettei oppiainevastaava voi päättää kaikesta mielivaltaisesti itse. Käytännöllisen filosofian puolella kriittisin vaihe on jo ohi, sillä tasakolmikantainen oppiainetyöryhmä muodostettiin ilman ongelmia. Sen sijaan humanistisen filosofian puolella prosessi on tähän vastatessani vielä kesken. Miten näet puheenjohtajan aseman Dilemmassa? Koska hallituksessani on niin paljon hyvää potentiaalia, että en aio ryhtyä ideologiseksi vetohahmoksi, vaan ottaa aika minimalistisen roolin ja lähinnä koota hyvät ideat yhteen.

Alun perin en halunnut lähteä pj-ehdokkaaksi, koska minulla ei ole vahvaa tahtotilaa tai radikaaleja näkemyksiä esim. koulutuspoliittisista asioista, ja ajattelin, että puheenjohtajalla niitä tulisi olla. Minimalistinen rooli toimii kuitenkin meidän hallituksessamme, koska muualta hallituksestamme löytyy rutkasti tahtoa ja näkemystä siitä miten opiskelijoiden asioita tulisi ajaa. Mitä aiot saada aikaan puheenjohtajavuotenasi? Luotan siihen, että hallitukselta - mukaan lukien tietysti itseni - löytyy näkemykset, halu ja energia saada aikaan paljon hyviä asioita tulevan vuoden aikana.

12

V u o s i kau s i a

j at k u n u t

m at r i a r k a at t i

Dilemman

murtui,

kun

p u h e e n ­j o h ta ja ks i n o u s i h o n t e lo s o i t ta j a p o i k a

K i r k k o n u m m e lta .

teksti

laura

ku vat

joni

ekholm puranen

Haluan selvittää, millaista toimintaa ainejärjestöläiset Dilemmalta toivovat. Yritän myös miettiä keinoja, joilla opiskelijoiden ja laitoksen henkilökunnan välejä saataisiin lähennettyä. Odotan myös innolla yhteistyötä muiden ainejärjestöjen kanssa. Haluan antaa opintoasioissa paljon vastuuta opintovastaaville. Myös törkeän hyvien bileiden järjestäminen on tärkeää. Mitkä ovat omat vahvuutesi ja heikkoutesi puheenjohtajana?

Vahvuuteni on diplomaattisuus: luotan sosiaalisiin taitoihini ja kykyyni kuunnella ja ymmärtää, mitä muut haluavat. Heikkouteni on stressinsietokyky. Mikä erottaa Dilemman ainejärjestökentällä? Mistä olet ylpeä, mitä häpeät? Aloittaessani opinnot vuonna 2008 yleinen kuva oli, että Dilemma olisi sopeutumaton, radikaali ja räväkkä eikä piittaisi säännöistä. En täysin usko siihen. En usko, että tyypit, jotka haluavat opiskella filosofiaa, ovat välttämättä luonteeltaan tällaisia radikaaleja ja jopa anarkistisia. Opiskelijat vaihtuvat koko ajan, ja voi olla, että tulevaisuuden Dilemma on aivan toisenlainen. Silti haluan uskoa Dilemman rohkeuteen ja pelkäämättömyyteen. Mitä haluat sanoa lopuksi? Toivon, että ihmiset näkisivät Dilemman hallituksen työkaluna, jota täytyy käyttää härskisti hyväksi ja vaatia ihan mitä vaan.

Kullakin dilemmalaisella ei ole yhtä ääntä käytettävissään ainoastaan silloin, kun hallitus valitaan; kaikilla dilemmalaisilla on yksi ääni käytettävissä koskien kaikkea, mitä Dilemma tekee. Saa laittaa sähköpostia (joonas.ottman@helsinki.fi) tai tulla nykäisemään hihasta ja kertoa oman mielipiteensä. Otan vastuun siitä, että vaatimuksia kuullaan ja tullaan myös toteuttamaan.

13

MI n e r v a n P รถ l l รถ n e r i ko i s h a a s tat t e lu T e k s t i V e s a k o r k k u l a k u v i t u s t u o m a s k o r t t e i n e n 14

Max Ryynänen, intohimoinen natsiestetiikan ja Mariah Careyn rakastaja, kehottaa meitä emansip oitumaan esteettisistä häpeistämme, jotta voimme tunnustaa mitä todella olemme ja ajattelemme. Ympäri maailmaa seikkaillut ex-galleristi on päätynyt Aalto-yliopiston visuaalisen kulttuurin teorian professoriksi ja hänellä on painava sana sanottavanaan niin estetiikasta, politiikasta kuin akateemisesta filosofiastakin.

15

Olet perehtynyt pragmatistiseen estetiikkaan.

Mitä se käsittelee ja miksi se vetoaa sinuun?

16

Jossakin vaiheessa innostuin John Deweystä, joka oli väärin ymmärretty ehkä juuri siksi, ettei sovi jaotteluun mannermainen/analyyttinen filosofia. Jos Dewey olisi jazzia, hän olisi fuusiojätkä tai oikeastaan sellainen Jimi Hendrix –tyyppi, joka vetää ihan omaa linjaa. Hänen kirjoitustapansa on tylsä, mutta ajatukset ovat silti hienoja.

Huomasin, että sekä mannermainen että analyyttinen estetiikka olivat jättäneet populaarikulttuurin huomiotta. Tekstiä kyllä löytyi esimerkiksi esteettisestä kokemuksesta, mutta tämän kokemuksen kohteena oli jokin taulu. Se on mielestäni älytöntä. Deweyn seuraajat kuten Richard Shustermann ja Joseph Kupfer kuitenkin kohdistivat huomionsa populaarikulttuurin suuntaan ja kirjoittivat hauskoja ja innostavia kirjoja.

Millaista olisi kokea maailma ilman moderneja jaotteluja kuten mieli/ruumis? Eikö esimerkiksi mieli/ruumis-jaottelu ole jossakin yhteydessä jaotteluun korkea ja matala taide? Koska monet filosofit ovat halveksuneet ruumiillisuutta, on myös matalataidetta eli populaarikulttuuria pidetty alempana, epäautenttisena ja elämästä vieraannuttavana.

Mainitsemasi ongelma on osittain vain käsitteellinen, se ei ole kokemuksessa. Esimerkiksi seksuaalisen hekuman huipulla ne minän rajat saattavat kyllä heilahtaa. Joogaan ja saan siitä hämmästyttäviä ruumiillisia aistimuksia. Tämä ei ole yksinkertaisesti jotain itämaista filosofiaa, vaan näitä kokemuksia voisi verrata pillerin ottamiseen ja siitä saatuun efektiin – vastakkainasettelut hälvenevät. Moni asia, josta puhutaan hörhöjuttuna, kuten universaalirakkaus, ei ehkä olekaan niin hörhöä.

Olen aina pitänyt ihmisistä, jotka elävät modernin ulkopuolella. Huomasin tämän nuorempana pyöriessäni muutaman vuoden mustalaisten kanssa. Me elämme risteilevien jakojen keskellä, sitä ei tule unohtaa. Se mikä on toiselle maailmanrakentumisen peruspala, ei välttämättä merkitse toiselle mitään. Tämä on huippujuttu. On olemassa liikaa ihmisiä, jotka kuvittelevat, että maailman rakentumisen palat ovat kaikilla samoja. Jostakin syystä humanististen tieteiden piirissä on kuviteltu, että ihmiset jakavat yhdessä enemmän kuin mitä me todellisuudessa jaamme.

Lienee asiallisempaa puhua populaari- eikä massakulttuurista, koska massa viittaa eriytymättömään, ei-inhimilliseen kasautumaan ja kuka nyt sellaiseen haluaisi kuulua.

Taideinstituutio on loppujen lopuksi pelkkää puhetta ja näkökulmaa. Voi esimerkiksi ottaa pornolehdestä kuvat, panna ne näytteille ja selittää että tässä tahdoin tuoda esille näille kuville ominaisia brutaaleja yhdyntöjä. Mikä tahansa materiaali kelpaa kunhan sen ympärille luo sitä käsittelevän kiinnostavan keskustelun. Sitä nykytaide pitkälti on.

Olen muuten alkanut uudelleen käyttää tuota massakulttuurin käsitettä. Se on hyvä, koska se on niin out; siinä on hyvä särmä. Jos taide on ihan hanurista niin ainakin on hyvät bileet. Musiikki ei saa mennä liian taiteeksi.

Aivan, jos ottaa jonkin jo muodista menneen käsitteen ja käyttää sitä intohimoisesti uudessa kontekstissa portit voivat avautua jollekin uudelle. Jos joku vaikka nyt alkaisi puhua intohimoisesti postmodernismista.

Niin, kyllähän isoissa piireissä analyyttinen filosofia on ollut niin kauan out, että pikku hiljaa se alkaa kuumentua ja muuttuu vielä muotifilosofiaksi. On ihan selvää että näin tulee käymään.

17

Voisi sanoa, että viimeistään Theodore Adornosta lähtien estetiikassa ja filosofiassa populaarikulttuuria on halveksuttu, koska se on nähty eskapismina.

Adorno tosin haukkuu kaikkea, eli siinä saa kyllä Sibeliuskin kyytiä. Taide on hänelle sylkykuppi; hän tulee baariin ja hajottaa paikat. Adornon mukaan kulttuuriteollisuus on syönyt taiteen.

Tämä oli tapahtunut viimeistään vuoteen 1946 mennessä. Kiasma ja läppä kuten ”Taide kuuluu kaikille!” olisivat olleet Adornolle punaisia vaatteita aivan kuin mainos radiossa.

Miten olet kokenut pragmatismin ja analyyttisen filosofian välisen suhteen? Pragmatismi lähtee aina käytännöstä, sillä ei ole yhtä selkeää ohjelmanjulistusta, se on ei-perustahakuista. Analyyttinen filosofia puolestaan yrittää tarkasti ja selkeästi käsitteensä määritellen esittää esimerkiksi argumentteja jonkin asian puolesta tai jotakin asiaa vastaan.

Niiden välinen suhde näyttää olevan hedelmällinen. Taustalla ainakin Suomen pragmatistisessa kentässä on, että pragmatistit ovat entisiä kovan linjan analyyttisiä filosofeja, jotka ovat kyllästyneet ja myöhemmin siirtyneet pragmatismin pariin. Suomalainen pragmatismi on tästä syystä vähän yksioikoista. Olisi hienoa jos se olisi moninaisempaa.

On pidettävä mielessä, että suurin osa filosofisesta tutkimustyöstä tehdään filosofian laitosten ulkopuolella, esimerkiksi taidekorkeakouluissa. Analyyttistä filosofiaa tehdään vain filosofian laitoksilla, mannermaista ja pragmatistista filosofiaa kaikkialla. Suomessa filosofian virkarakenteet ovat hyvin analyyttispainotteisia.

Oletko pohtinut pragmatismin ja postmodernismin välistä suhdetta? Voiko pragmatismissa olla vaarana, että se, mitä yritetään tehdä, laantuu kevyeksi postmoderniksi haihatteluksi, jonka puitteissa on muka hienoa olla ironinen ja kyyninen?

Pragmatismissa on toki lässytyksen kuoppaan putoamisen riski. Tosin joka alalla on omat korruptionsa. Analyyttisessa filosofiassa se on sitä, että tehdään artikkeleita joissa pohditaan sitä, että jos olisimme robotteja ja niin edelleen.

Mannermaisessa filosofiassa suunnilleen istutaan kaavut päällä ja luetaan Heideggeria.

Miksi visuaalisella on niin voimakas ote jokapäiväisestä elämämme? Esimerkiksi Bret Easton Ellisin romaania Amerikan psyko alettiin käsittääkseni paheksua vasta kun siitä oli tehty elokuva.

Totta. Kuvavirta vaikuttaa meihin todella paljon.

Loputon toisto tekee sen kuitenkin hemmetin yhdentekeväksi. Kuvien katsominen muuttuu koko ajan vain yhdentekevämmäksi, irtonaisemmaksi ja etäisemmäksi. Se ei enää kosketa meitä.

18

Muistan kuinka joskus ala-asteella vaanin radion ääressä tuntikausia kasetti asetettuna valmiiksi ja sormi REC-nappulalla, koska sieltä saattoi tulla se hyvä biisi, jonka halusin saada nauhalle! Tarkoitukseni ei ole siis sanoa, että ennen kaikki oli paremmin.

Katsoin lapsena ystävieni kanssa John Woon Hard Boiledia, jonka kaverini oli tuonut Hongkongista. Leffan katsominen aiheutti minussa kuumeisen auran. Ennen visuaalinen kulttuuri oli niin vaikeasti saatavilla, nyt kaiken saa netistä.

Kuvavirran yhdentekevyys on siinä mielessä nasta juttu, että manipuloivasta luonteestaan huolimatta se emansipoi meitä. Se on kuin liikenteen mölyä, mikä on ihan hauska juttu. Tästä kannattaa ottaa kaikki irti. Kuvakulttuurin tutkimista rahoitetaan todella paljon, mutta nykyään se on yhdentekevämpää kuin koskaan aiemmin.

Minunkin virkani on tietyssä mielessä aivan paradoksaalinen.

Tai ehkä tuo on vain terve tapa suhtautua omaan virkaansa.

(Naurahtaa.)

Jos taide on vain tapa tuottaa mielihyvää, onko tämä mielestäsi merkki jostain laajemmasta uhasta?

En usko. Jos jokin taiteen alueelle kuuluva asia ei siellä tapahtuisi, tapahtuisi se jossain muualla.

Tässä on vähän sama idea kuin siinä, että jotkut ovat huolissaan siitä, loppuuko taideopetus Aalto-yliopistossa. Jos se sieltä loppuisi, joku muu tekisi sen. Tietyt kuviot pysyvät yllä koko ajan. Muoto vain muuttuu. Kukoistihan neukkusysteemissäkin taide koko ajan, vaikka oli hirveä sensuuri. Kuka tietää, mihin olemme liikkeellä?

Eikö esimerkiksi Youtube toimi mainiosti siinä mielessä, että viimeistään se on riisunut alastomaksi sen kulttuurin, jossa vain yläluokka nauttii yksityisessä puistossaan patsaiden esteettisistä muodoista?

Kyllä se on median ansiota. Gianni Vattimo epäilee teoksessaan Läpinäkyvä yhteiskunta, että kaiken kattava ja läpivalaiseva media on ehkä ainut asia, joka on vienyt meidät pisteeseen, jota kannattaisi kutsua uudeksi aikakaudeksi eli postmodernismiksi. Ainakin hetkellisesti ja paikoittain kaikki vanhat rakenteet murentuvat.

19

Onko ”Mitä on taide?” turha kysymys?

20

Siinä mittakaavassa, jossa tuota kysymystä pyöritetään, se on oikeastaan turha ja osoittaa vain sen, että niillä ihmisillä, jotka siitä jauhavat, ei ole mitään suhdetta taiteeseen. Jos musiikkikappale on hyvä ja antoisa, se on siinä! Ei pidä miettiä onko se taidetta vai ei.

Tämä on mielestäni laajemminkin filosofian ongelma. Mieti vaikka filosofista etiikkaa: ihan kuin olisi jokin objektiivinen arvomaailma, jonka me kaikki jaamme. Kuvittele, että synnyt esimerkiksi mustalaiseksi Suomessa: et voi saada normaaleja töitä, et edes mitään ”eksoottista tukea” noilta Maailma kylässä –ihmisiltä ja löydät itsesi kadulta ja sossusta. Minkä ihmeen takia siinä vaiheessa pitäisi olla mitään suhdetta mihinkään yhteisiin objektiivisiin arvoihin, joita tuolla muka pyörii?

Niin kauan kun olemme keskiluokkaisia ja istumme kahvilassa, näitä asioita on ihan nasta miettiä. Jos kaikki nimeltä mainitsemattomat Suomessa etiikkaa pyörittävät tyypit pantaisiin kadulle, olisivat dosentit hyvin nopeasti tuossa Kiasman takana vetämässä nyrkillä jengiä turpaan. Välillä filosofia tarvitsee palautusta maanpinnalle. Sen pitäisi puolustaa väärinymmärrettyjä ja sylkykupiksi jätettyjä.

Jean Baudrillard kelasi, että todellisuuden ja taiteen välinen raja; ero todellisen ja sen representaation välillä, on kadonnut ja kumpikin on romahtanut siihen mitä hän kutsuu simulacrumiksi. Mitä ajatuksia tämä sinussa herättää?

Tuo imploosion käsite jota Baudrillard käyttää kuviosta, jolla on kuvattu taiteen ja populaarikulttuurin välistä rajankäyntiä, liittyy siihen, että kuvan paljous vaikuttaa valtavasti meidän elämistodellisuuteemme. Toisaalta jokin asia on vaikuttanut siihen aina. Silloin kun uskottiin haltioihin ja tonttuihin, tämä elämistodellisuutemme värittyi aika eri lailla. En osaa sanoa, onko imploosio jokin varsinainen aikakautemme juttu. Se on ehkä jokin sykäys, josta olemme loittonemassa.

Kuvavirta aiheuttaa myös antireaktiona sen, että ihmiset haluavat olla kuvapaastossa: joku ei esimerkiksi halua kuulua Facebookiin. Sama ilmiö toistuu myös puhuttaessa sukupuolista. Jos tarpeeksi kauan jauhetaan siitä, että sukupuolten välinen ero on romahtanut, ihmiset alkavat kokea tarvetta kiinnittymiseen, joka lopulta johtaa siihen, että Timo Soini sanoo Perussuomalaisten olevan heteroiden puolue. Mielestäni on itse asiassa ihan nastaa, että olemme tulleet tässä asiassa näin pitkälle. Tosin Baudrillard hieman yliarvioi kuvavirran merkitystä.

Olet tutkinut myös kitschin estetiikkaa. Miten päädyit tähän aiheeseen ja mitä kitsch antaa?

Minua häiritsi se, että kitschiä haukuttiin niin paljon. Suurin osa taidetta on todella surkeaa kitschiä; niin varman päälle pelattua. Jos esimerkiksi joku yhteisötaiteilija tulisi nyt tuohon pihalle ja tarjoaisi kahvia ja elokuvalippuja spurguille, se olisi kaavamaista. Sellaista on tehty 20 vuotta ja periaatteessa se on kitschiä, jos otamme käsitteen vakavasti. Toki taide huipputasolla pystyy muuhunkin kuin kitschiin.

Myös filosofiassa on tutkimuksen näköistä tutkimusta, jota julkaistaan referee journaleissa, mutta jossa ei loppujen lopuksi esitetä mitään muuta kuin jonkin toisen artikkelin kritiikkiä. Se on tiedekitschiä. On olemassa kivoja posliinikoiria, joista joku tyttö saa oikeata elämäniloa paljon enemmän kuin mitä huonosta taiteesta tai tieteestä voi saada. Lopulta tulin siihen lopputulokseen, että minulla on 12-vuotiaan tytön suhde eläimiin. Pidän karvaisista ja söpöistä eläimistä, se on minulle sellainen emansipaatiojuttu. Hyvä kitsch on parempaa kuin huono taide.

21

Luin viime syksynä Herbert Marcusen Yksiulotteisen ihmisen ja se oli aika päräyttävää luettavaa, mutta osaltaan kauhean vanhanaikaista – ehkä liiaksi jonkin massateollisuusyhteiskunnan vanki. Ketä Frankfurtin koulukunnan edustajaa tulisi lukea juuri nyt? Nouseeko joku heistä ylitse muiden oman ajankohtaisuutensa tai ehkä juuri epäajanmukaisuutensa johdosta?

Kaikkia kannattaa lukea. Heitä on kuitenkin liiaksi yksinkertaistettu oppikirjoihin ja heidän luentaansa pitäisikin tarkentaa. Itse asiassa Adorno ei hauku vain taidetta vaan myös tiedettä siitä, että se on muuttumassa kulttuuriteollisuudeksi. Konkreettisimmillaan tämä tarkoittaa sitä, että on oltava työelämään sopivia filosofiankursseja. Akateemisen maailman ideana tulisi olla se, että vaikka joku olisi pystyyn keloutunut, hänellä voi silti olla jotain annettavaa.

Walter Benjamin on monipuolinen tyyppi.

Marcuse taas havainnollistaa sitä, että filosofit kuvittelevat olevansa vapaita, mutta ovat tosiasiassa kaikki tuotteita. Hänkin oli oman aikansa tuote ja jossain vaiheessa myös Frankfurtin koulukunnan kollektiivisen masennuksen tuote.

Kun hän muutti Kaliforniaan, voin hyvin ymmärtää, että siellä leimahti: hiukset kasvoivat, kukat liehuivat ja laput vaihtoivat omistajaa.

Itse asiassa Marcusea tulisi lukea Timothy Learyn rinnalla Mama’s and the Papa’sia kuunnellen ja tällä tavalla hahmottaa hänet oman aikansa tuotoksena. Olemme liiaksi ajatelleet, että filosofit ovat argumentoineet omat juttunsa vapaasti. Kaikessa on vaurioita omasta aikakaudestaan. Samalla tavalla uusliberalistinen aikakautemme on tuottanut Pekka Himasen.

Onko käänteentekevän ajattelijan merkki se, että häntä on mahdotonta laittaa yhden käsitteen alle tai se, että hän ei ole turhan kiintynyt akateemisen maailman käytäntöihin?

Ajattelisin pikemminkin, että vaikka joku tulisi esiin jonkin puhtaan genren edustajana, saattaa kyseinen ihminen kuitenkin uudistaa sitä valtavasti. Esimerkiksi Jean-Luc Nancy tekee puhdasta fenomenologiaa, mutta kuitenkin trippaa sen uusiksi ja Joseph Kupfer virittää uudelleen Deweyn. He tuunaavat genreä uusiksi.

Tuleeko sinulle tästä musiikin puolelta mieleen jotain hyvää esimerkkiä?

No, vaikkapa Topi Sorsakosken iskelmä. Joku spurgun oloinen jannu vääntää sitä samaa iskelmäluritusta, mutta kuitenkin siten, että siinä on mukana sellainen ihmeellinen keitos suoraan helvetistä. On myös nastaa, että on näitä fuusiopelaajia, joita ei voi laittaa mihinkään koulukuntaan, esimerkiksi Slavoj Žižek.

22

Siitä, mitä juuri sanoit Joseph Kupferista tai Topi Sorsakoskesta, voisi varmaan ajatella, että he eivät suostu pelaamaan sitä vanhaa diskurssia tutuilla käsitteillä, mutta kuitenkin jollakin tasolla ovat yhä osa sitä niin, että saavuttavat jonkin merkittävän kulminaatiopisteen, joka uudistaa koko genreä.

En ole ihan varma, ymmärsinkö mitä tarkoitat. Filosofiaa pitäisi ehkä laajemminkin ajatella enemmän taiteena ja jättää vähemmälle sellainen käsitteiden määrittely, jossa pyritään luomaan käsitteistä vuotamattomia säiliöitä.

Rohkeus tehdä vapaata fuusiota on liian pientä ja tässäkin mielessä filosofian pitäisi lähentyä taidetta.

Yleensä taiteilijat eivät miellä kuuluvansa mihinkään koulukuntaan, jolloin he voivat olla vapaampia siinä mitä tekevät. Pitäisi rohkeasti etsiä jänniä kombinaatioita. Sitä se filosofointi oikeasti on. Me vain huijaamme itseämme kirjoittaessamme tieteellisen näköisiä artikkeleita aivan tärähtäneistä aiheista.

Eikö olekin hienoa, että maailma on mennyt sellaiseen pisteeseen, jossa Tarantino voisi ihan tosissaan tehdä uuden jatko-osan Poliisiopisto-elokuvasarjaan? Tosin ongelma on se, että vaikka Tarantinon motiivit olisivat aidosti fanittavia kaikkea sitä kohtaan, mitä kyseisissä elokuvissa on, ottaisi yleisö tällaisen elokuvan vastaan campina.

Juuri noin siinä kävisi. Jos Tarantino olisi filosofi, olisi mielestäni kiintoisaa miettiä millaista filosofiaa hän tekisi. Olen usein miettinyt, mitä eri elokuvaohjaajat tekisivät filosofeina. Esimerkiksi Tarkovski tekisi törkeän pitkäpiimäisen kirjan, jonka katvealueista voisi monen lukukerran jälkeen nostaa esiin jotain hyvin hämärää, joka on juuri ja juuri aistittavissa. Filosofina Tarantino varmaan sekoittaisi Derridaa, philosophy of mind –tyyppejä ja ottaisi vielä mukaan pari unohdettua ja epäonnistunutta tyyppiä.

Hän kaivaisi jostakin 1800-luvun alkupuolen Saksasta jonkun 25-vuotiaana itsemurhan tehneen täysin unohdetun tyypin tai jotain vastaavaa.

Ja siinä olisi varmaan mukana vielä joku provokaatio. Mielestäni on surullista, että filosofiassa ei ole enempää näitä hahmoja. Näen oikeastaan yliopiston uhkaksi filosofialle. Kenties filosofiaa pitäisi aina opettaa myös muualla. Joka taidekoulussa pitäisi olla filosofian laitos, jotta filosofiassa säilyisi tällainen villimpi puoli.

Ehkä akateeminen maailma kahlitsee? Kun katsoo ihmisiä, jotka siellä ovat pitkään olleet, huomaa, että se tukahduttaa innostuksen.

Osa ongelmaa on se, että sitä kyllästyy kaikkeen mitä tekee. Myös institutionaaliset rakenteet, jotka ohjaavat filosofian tekoa aivan liikaa, ovat iso ongelma. Esimerkiksi Suomen Akatemia ohjaa tutkimusta sen perusteella, kuka kirjoittaa referee-julkaisuihin.

23

Tarkoitatko, että instituutiot samankaltaistavat filosofian tutkimusta?

Kyllä. Niitä, jotka kirjoittavat jotain aivan käsittämätöntä pitäisi myös tukea. Pitäisi olla tällainen friikkirahasto.

Puhutaan seuraavaksi hieman toiston merkityksestä taiteen ja esteettisen kokemisen kannalta. Ajatellaan vaikka sämpläämistä.

Voiko filosofiassa sämplätä?

Eikö se juuri sitä ole? Kun luet jonkin jutun ja poimit siitä jotakin omaan kirjoitukseesi, eikö se juuri ole sämpläämistä?

Totta. Ehkä pitäisi olla rohkeammin sämpläävää filosofiaa. Yleensähän parhaat ajatukset on jo kelattu. Ne voi jotenkin kuitenkin miksata uudelleen. En muutenkaan ymmärrä, miksi filosofiaa tehdään aina kirjallisesti. Olisi nastaa tehdä sellainen puhelevy. Hieman samalla tavalla kuin situationistit miksasivat yhteen TV-mainoksia ja kapitalismikriittistä puhetta. Miksi filosofiaa ei tehtäisi enemmän tällä lailla? Ongelma on se, että tällaiseen ei saa rahoitusta.

Kuvittele, jos joku virassa oleva professori sanoisi, että ”en ole julkaissut yhtään tekstiä neljään vuoteen, mutta olen julkaissut 17 videota Youtubessa”.

Juuri tuota pitäisi tehdä enemmän. Nyt ne tyypit, jotka tuota tekevät, tipahtavat ulos pelistä.

Teet kuulemma kirjaa jääkiekosta. Aika tyhjästä vedetty aihe.

Kyllä! Saapuessani Poriin töihin ihmettelin sitä, että kaikki puhuivat jääkiekosta. Päätin järjestää urheilun estetiikkaa käsittelevän seminaarin ja heitin provokaationa, että puhun jääkiekosta. Tämä läppä jäi elämään. Vaikka lätkä on Suomessa niin keskeisessä asemassa, ei siitä tehdä lainkaan humanistista tutkimusta. Aloin pitää lätkästä blogia, johon NHL lopulta julkaisi omilla sivuillaan linkin, ja ymmärsin että lätkäjannuilla on hirveä hinku älykkääseen keskusteluun. Lätkässä on loputtomasti ihmeellisiä esteettisiä kysymyksiä.

24

Luettelen seuraavaksi kolme henkilöä, joista sinun tulee sanoa jokin ajatus: Pier Paolo Pasolini, Timothy Leary, Mariah Carey.

Pasolinista tulee mieleen hänen väkivaltainen projektinsa: hän käytti taidetta välineenä yhteiskunnallisen väkivallan murtamiseen ja maksoi siitä hengellään.Myös silloin kun Pasolini eli oli tilanne Italiassa korruption suhteen täysin katastrofaalinen. Ei ollut mikään ihme, että Antonio Negri ja muut harrastivat ensin teoriaa ja siirtyivät sitten kirjastosta hommiin aseet kädessä, niin paha oli tilanne. Kunnioitan Pasolinia, mutta en silti haluaisi viettää joulua hänen kanssaan.

Leary on väärin ymmärretty ajattelija. Hänen vuonna 1964 julkaisemansa kirja The Psychedelic Experience on kova itämaista ja länsimaista filosofiaa yhdistelevä teos. Jos Leary olisi ollut ranskalainen ja hengannut samoissa piireissä kuin Deleuze, The Psychedelic Experinece olisi mannermaisen filosofian klassikko.

Se on tiukka paketti, jota ei voi sijoittaa mihinkään valmiiseen kategoriaan.

Kirjassaan hän ei puhu huumeista, vaan esimerkiksi esteettisen kokemuksen aiheuttamista heilahduksista; niistä joissa mennään tämän perusmatriisin läpi alapuolelle, missä asiat liikkuvat. Alkuvaiheessa kyseessä oli filosofinen projekti, mutta loppuvaiheessa hommat menivät sitten siihen pisteeseen, että joku jannu lähetettiin Lontooseen 10 000 LSD-tripin kanssa tekemään vallankumousta.

Mariah Carey on minulle täyttä emansipaatiota. Olen saanut modernistisen ja marxilaisen kasvatuksen. Vanhempani olivat taiteilijoita, toinen abstrakti ekspressionisti ja toinen kubisti. Eivät he olleet populaarikulttuurin vastaisia, mutta myöhemmin alettuani pyöriä filosofia- ja taidepiireissä huomasin, että metafysiikka on siellä niin raskasta, että oli hemmetin emansipoivaa tulla kaapista ulos tunnustamalla oma intohimoinen suhteeni esimerkiksi Mariah Carey’iin.

25

Eli jos kykenee myöntämään, että tänä aamuna minun piti lukea Hegeliä, mutta heitin kirjan seinään ja pistin Mariah Careyn soimaan, pääsee uusille emansipaation tasoille?

Filosofia olisi pidemmällä jos tekisimme näin.

Valitettavasti kun yrittää avata tällaista keskustelua, kukaan muu ei tunnusta mitään. Filosofit ja taideihmiset ovat paljolti samanlaisia kuin katoliset papit. He jäävät kiinni siitä, että vain esittävät omaa puhtauttaan. Se on itsepetosta ja siksi haluan puhua itsensä emansipoimisesta.

En ole päivääkään ollut taidemaailman ulkopuolella ja on valtavan emansipatorista voida sanoa ääneen mistä tykkää. Pidin vilpittömästi esimerkiksi Esa Saarisen luennoista. On varma itsemurha sanoa tämä ääneen, mutta sanomalla se voidaan päästä älykkääseen keskusteluun.

Tämä on vähän sama asia kuin suhteeni natseihin, jotka ovat esteettinen rakkauteni. En tiedä kumpi on pahempi, esteettinen rakkauteni natseihin vai Mariah Carey’iin?

Selvä, otetaan seuraavaksi pieni valinta. Viileä ja etääntynyt analyyttisyys vai kiihkeä ja aktiivinen uppoutuminen?

En usko, että voin tehdä tuota valintaa vaan orgaaninen perustani päättää sen. On sellaisia hetkiä, joina tulee vulkaaninen olo ja sitten mennään. Joskus ollaan unplugged, joskus toiste pannaan säröt päälle. Sama asia pätee myös omaan kirjoittamiseeni. Eri tekstit tarvitsevat erilaiset sovitukset.

Palataan populaarikulttuurin pariin. Räpissä etenkin afroamerikkalaisessa englanninkielessä on läsnä valtava semanttinen kompleksisuus.

Myös räpille on tapahtunut sellainen valkopesu, joka bluesille kävi. Parhaimmillaan räpille voi kuitenkin käydä niin, että siitä tulee jotain omaa, kunhan kunnioittaa paikallista perinnettä.

Esimerkiksi Tapio Rautavaaran kappale Korttipakka on ensimmäinen suomalainen räp-biisi ja ihan vitun kova sellainen. Näkisin myös situationistien elokuvat ranskalaisen räpin poliittistaiteellisena esipurkauksena.

26

Loppuun voisit kertoa lukijoille jonkin oman esteettisen häpeäsi? Onko esteettisen häpeän merkitys juuri sen emansipatorisessa voimassa?

Esteettistä häpeää voi purkaa emansipaatiolla. Jossain vaiheessa minun piti emansipoitua suhteessa natsiestetiikkaan, sillä natsit eivät vastanneet eivätkä vastaa poliittista kantaani.

Tai hei! Nyt mä tulen kaapista yhdessä tiukassa asiassa: vasemmistolainen kulttuuri on vastenmielistä. Punavihreässä kulttuurissa on ongelmana, että se sitoutuu liiaksi johonkin ulkoiseen formaaliin asiaan enkä ole koskaan tykännyt siitä. Jos tavoite on muuttaa maailmaa tasapuolisemmaksi, emme voi kerätä ihmisiä sen taakse pukeutumisen perusteella. Vasemmisto olisi terve jos siellä olisi joku jätkä hopeisessa silkkipuvussa.

Olen puoliksi kanssasi samaa mieltä, sillä mielestäni tuo kuvailemasi asia on alkanut murtua.

Tietenkään vielä ei olla siinä vaiheessa, että joku voi sanoa ilman ristiriitaista vastaanottoa, että ”kaikille vastikkeeton 800 € perustulo, mutta nyt minä lähden golfaamaan”.

Juuri tuohon pitäisi päästä. Silloin vasemmistolla menisi hyvin. Tämä on toki osittain sukupolviongelma. Olin 18-vuotiaana mukana Vasemmistoliiton perustamiskokouksessa ja jo tuolloin tykkäsin paljon räp-musiikista, joka tarkoitti sitä, että olin hoppari. Muut olivat paikalla flanellipaidoissa ja katsoivat minua helvetin karsaasti. Siinä vaiheessa piti kysyä itseltään, mitä me olemme täällä jakamassa?

Tällä hetkellä nuorten ansiosta vasemmistolla on tervehtymisen mahdollisuus. Korruptiosta puhuttaessa on pidettävä mielessä se, että Vasemmistoliitto saa rahaa miesvaltaisilta duunarialojen liitoilta. Mielestäni yhteiskunnassa esimerkiksi raskaudesta aiheutuvat kulut tulisi jakaa tasan työnantajien kesken. Vasemmistoliitto ei vain aja tätä asiaa samalla kiihkeydellä millä Kokoomus sitä ajaa.

Kun kuuluin anarkosyndikalisteihin ja menin erääseen kokoukseen puku päällä, joku kysyi, olenko SUPO:sta. Tästä tiesi, että se ei ollut enää avoin yhteisö; sitä, mistä Giorgio Agamben puhuu kirjassaan Tuleva yhteisö. Sulkeutuneet yhteisöt lopettavat ajattelun ja punavihreiden ongelma on ollut avoimuuden ja heterogeenisyyden puute. Tasapuolinen yhteiskunta voidaan luoda vain jos ei ole esteettisiä ryhmäpaineita.

27

28

P o lv e i l e v i e n

yhteiskunnallisia

s u h t e i ta

m ä ä r i t täv i e n

kuvavirtojen risteyksissä eristäytyneet yksilöt liimautuvat yhä tiiviimmin säkenöivien näyttöruutujensa ääreen. Mitä tää l l ä

oikein

ta pa h t u u ?

Ky sy kää m m e

s i t uat i o n i st e i lta .

Teksti N. Nullermand Kuvitus Vesa Korkkula, Pontus Purokuru ja Kansallinen Kokoomus On tavallista ajatella silmien tarjoavan varteenotettavan luotettavuuslausunnon asioiden todellisesta tilasta. Epäilyn hetkellä hyväksymisen ehdoksi asetetaan usein omin silmin näkeminen ja kun kaikki menee niin kuin pitääkin, saatetaan sanoa: hyvältä näyttää. Ja sitten ollaan silminnähden tyytyväisiä. Arkiajattelun ohella näkökyvyllä on perinteisesti ollut merkittävä rooli tieteellisiä havaintoja tehtäessä, ja myös filosofit ovat korostaneet sen keskeisyyttä aina antiikista alkaen: muinaisille kreikkalaisille tieto merkitsi sanatarkasti nähtyä ja teoria taasen tarkastelemista tai katselemista. Erikoisasemastaan huolimatta näkö on kuitenkin aisteista helpoiten huijattavissa ja siksi myös parhaiten sopeutettavissa siihen nyky-yhteiskunnan yleistettyyn abstraktioon, jonka Guy Debord aikanaan nimesi spektaakkeliksi.

Debordin mukaan spektaakkeli on elämästä etääntynyt representaatio – kuvavirta, joka kyllä näyttää elämältä, mutta joka lopulta on vain sen eloton jäljitelmä. Biologisen tosiseikan sijaan spektaakkelin elottomuus on ennen muuta ihmiselle lajityypillisen yhteiskunnallisen elämän kuoleentumista. Aiemmin välittömästi koetut yhteiskunnalliset suhteet ilmenevät spektaakkelissa enää yksilöt toisistaan eristävien kuvien välittäminä. Vaikka elämä näyttäisi tapahtuvan aivan siinä silmien edessä, ei siihen ole mahdol-

lista osallistua muuten kuin yksinäisenä katsojana toisten samankaltaisten keskellä. Leikkisälle Homo ludensille luontaisen eloisan yhteistoiminnan on korvannut Homo spectateurin jähmettynyt eristyneisyys.

Spektaakkeli ei ole ajan hengen tulosta sen enempää kuin yksiselitteinen seuraus median levittämistä vääristellyistä kuvista. Se on hetki historiassa, mutta ennen muuta materialistisessa historiassa, konkreettisten tuotanto-olosuhteiden historiassa. Tähän hetkeen aika on halvaantunut. Menneisyys harvenee eikä nykyisyydestä laadullisesti poikkeavalle tulevaisuudelle ole enää sijaa. Puhutaan historian lopusta, vaikka todellisuus on vain vangittu jatkuvaan nykyhetkeen, jonka olemassaolon ehtojen passiivisen hyväksynnän spektaakkeli takaa. Tässä se nojaa kyllä joukkoviestintään, mutta viihde, mainokset, propaganda ja muu informaatio eivät sinänsä ole syypäitä nykytilaan. Pohjimmiltaan viestintä on vain vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen perikuvaa. Spektaakkeli on tosi-tv:tä, mutta ensisijaisesti ruudun tällä puolen, missä isoveli on yhteiskunnallisen työnjaon tuote ja luokkavallan väline.

Mitä selvemmin ihminen tunnistaa roolinsa ohjelmassa, sitä vähemmän hän ymmärtää omaa olemassaoloaan ja halujaan.

Käsitteenä spektaakkeli, sikäli kuin Debord sitä käyttää, kokoaa yhteen useita eritasoisia 29

ilmiöitä. Se on samanaikaisesti sekä yhteiskuntaa kokonaisuudessaan jäsentävä periaate että se yhteiskunnan sektori, johon keskittyy kaikki huomio ja kaikki tietoisuus. Lisäksi se on yhtenäistämisen väline, toisin sanoen joukko todellisia käytäntöjä, jotka tähtäävät vallitsevan hajanaisuuden kokoamiseen – sen kaikessa hajanaisuudessaan. Sen kummempaa tarkoitusta spektaakkelilla ei ole, se ei tähtää muuhun kuin tulemaan itsekseen. Pääoman logiikan mukaisesti sen liike on kasautumista synnyttävää kiertoa: investoinnit tähtäävät voittoihin, joiden avulla uudet investoinnit ovat mahdollisia. Kuvavuoren kasvaessa spektaakkeli vakuuttaa näkyvän olevan hyvää ja hyvän olevan näkyvää. Elämä voisi kuitenkin olla muutakin kuin katsojan vieraantumista katsotun hyväksi.

Perustavimman muotoilunsa spektaakkelin käsite sai Debordin teoksessa Spektaakkelin yhteiskunta, joka julkaistiin vuonna 1967. Käsitteen kehittely oli kuitenkin alkanut jo 1960-luvun taitteessa Situationistisen Internationaalin piirissä. Ryhmän juuret olivat osaltaan aikaisemmassa avantgardessa. Vaikka situationistit hylkäsivät taiteen lähes kokonaan, voidaan heidän toimintansa kuitenkin ymmärtää pyrkimykseksi harjoittaa runoutta käytännössä, kuten surrealistit olivat asian ilmaisseet vuosikymmeniä aikaisemmin. Toisaalta situationistit kiinnittyivät vahvasti siihen vasemmistolaiseen perinteeseen, jonka Lenin oli aikanaan diagnosoinut lastentautiseksi. Bolshevikkien projekti kuitenkin jähmettyi pian työväenluokan representaatioksi, joka oli radikaalisti vastakkainen työväenluokalle itselleen, kun taas lastentautinen laitavasemmisto varttui 1960-luvulle tultaessa kapinoivaksi nuoreksi.

Ennemminkin jaettuina ajatuksina kuin selkeänä organisaationa maailmanlaajuisen mittakaavan saavuttanut uusvasemmisto kaihtoi etujoukkoajattelua, peräänkuulutti osallistuvaa demokratiaa sekä vaati tuotantovälineiden omistajanvaihdosta kokonaisvaltaisempaa mullistusta – vallankumousta jokapäiväisessä elämässä. Per30

heestä poliisiin, palkkatyöstä pappilaan, kaikki porvarillisen yhteiskunnan peruspilarit oli kaadettava. Huhut kertoivat, että katukivetyksen alla oli hiekkaranta.

Debord ja kumppanit muodostivat yhden kyseisen liikehdinnän monista moottoreista ja siinä missä Spektaakkelin yhteiskunta oli analyysi ympäröivän teollisen yhteiskunnan sen hetkisestä vaiheesta, oli se myös osa sitä vastaan suuntautunutta käytäntöä. Kuten Debord totesi myöhemmin, kirja kirjoitettiin tietoisena pyrkimyksenä spektakulaarisen yhteiskunnan vahingoittaminen. Erotuksena esimerkiksi valistuksen dialektiikan vääjäämättömyyden edessä lannistunee­seen kriittiseen teoriaan Debord uskoi, että vieraantuneisuutensa tiedostamisen kautta ihmisten valtava enemmistö todella kykenisi muuttumaan yhteiskunnassa toimivaksi negaatioksi, joka viime kädessä kumoaisi lopullisesti spektakulaarisen järjestyksen. Nuorison kapinalliset virtaukset ja kompromissihakuisten ammatti­liittojensa talutusnuorasta irti pyrkivät työläiset olivat Debordille enteitä uudesta proletaarisesta hyökkäyksestä luokka­yhteis­kuntaa vastaan. Spontaanisti, ilman johtajia, alkanut kapinointi ennakoi maailmaa, jossa työväenneuvostot tulisivat syrjäyttämään kaiken muun vallan.

Symbolisesti vuoteen 1968 kiteytyvä maailmanlaajuinen liikehdintä ei kuitenkaan onnistunut kumoamaan yhteiskuntajärjestystä missään.

Sen sijaan se synnytti lukuisia maailman selittämiseen tähtääviä teorioita, sankasti nostalgiakirjallisuutta sekä edelleen pihisevän kuuskytlukulaisuuden hengen. Se vaikutti jossain määrin myös tiettyihin uudelleenjärjestelyihin niin tuotannossa kuin kulutuksessakin, mitkä taas osaltaan johtivat muutoksiin maailmanlaajuisessa spektakulaarisessa työnjaossa.

Muutama vuosi Berliinin muurin murtumisen jälkeen Debord kirjoitti kirjansa kolmanteen ranskalaiseen laitokseen laatimassaan esi­ puheessa, että hänen alun perin neljännes­vuosi­­ sataa aiemmin esittämänsä teoria ei kaivannut uudelleenarviointia, sillä sen määrittämän his-

” P e r h e e s tä

p o l i i s i i n ,

palkk at yöstä

pappilaan,

k a i k k i y

h

t

p

e

r

o l i Huhut

p o r va r i l l i s e n e u

i

s s

k p

u i

n l

a r

n i

t

k a a d e t t a v a . kertoivat,

k at u k i v e t y k s e n o l i

a

n

e t tä a l l a

h i e k k a r a n t a . ”

31

”Säkenöivät

viihdykkeet

etujoukkonaan

talo u d en

d i k tat u u r i

l a a j e n ta a

j at k u va s t i

va lta a n s a

ko rostaen v i h r e ä s s ä k asvavan ja

v i i ta s s a a n tava r a pa l j o u d e n

vä lt tä m ät tö m ä n

s e lv i ä m i s e n

32

muodikkaassa

hengissä

y h tä l ä i s y y t tä .”

toriallisen kauden yleiset ehdot olivat ennallaan. Moni ajatteli toisin: vastakkainasettelujen aika oli ohi ja aatteet vaativat ajanmukaistamista. Debord kuitenkin totesi luontaisen vaatimattomaan tapaansa, että hänen ajatuksensa eivät kaivanneet päivittämistä, sillä ajat olivat pikemminkin muuttuneet niiden mukaisiksi. Jo ennen rautaesiripun virallista repeämistä Debord oli ennakoinut spektaakkelin näennäisesti keskenään kamppailevien muotojen, keskitetyn ja hajautetun spektaakkelin sulautumisen maailmanlaajuiseksi, integroiduksi spektaakkeliksi.

Debord päätti päivänsä vuonna 1994, mutta tuskin sen jälkeiset ”tapahtumat”, kuten vaikkapa sota terrorismia vastaan, ilmastonmuutosuhkakuvien päätyminen yleiseen jakeluun tai edes Obama olisi saanut häntä vakavasti uudelleenarvioimaan näkemyksiään. Kuvien vallasta on pikemminkin tullut vain entistä silmiinpistävämpää. Mittakaavaltaan globaalissa näennäistaistelussa vastakkain ovat aiempaa aavemaisemmilla ominaisuuksilla varustetut osapuolet, mutta pohjimmiltaan kamppailun tarkoituksena on vain pönkittää vallitsevaa sosioekonomista järjestystä.

Vastaavasti arkea rytmittää yhtä tyhjänpäiväisten kamppailujen loputon sarja ulottuen urheilusta ja vaaleista tanssiin tähtien kanssa. Näissä jokapäiväisissä kilpailuissa, kuten suuremmissakin kamppailuissa, keskenään kisailevat spektaakkelin agentit näyttelevät erilaisia, näennäisen vapaasti toteutettavissa olevia elämäntapoja ja yhteiskuntanäkemyksiä. Jopa tyytymättömyydellä on omat tähtensä, jotka kiertävät maailmaa tarjoilemassa paikallisille vallankumouksellisille vääriä vallankumouksen malleja vahvistaen näin vallitsevaa hajaannusta.

Nykyinen immateriaalitalous, jossa jo aikaisemmin omistamiseksi huonontunut oleminen on lopullisesti kuihtunut pelkäksi ilmenemiseksi, kurottaa monilta osin aktuaalisen tavaran tuolle puolen, mutta se ei silti suostu ylittämään työtavaraa, palkkatyöksi jähmettynyttä inhimillistä toimintaa, jota spektaakkeli vaalii erityisellä

huolella. Kuluttajuus, palkkatyön erottamaton kumppani vieraantuneisuudessa, on yhtä ja samaa levotonta ja ihailevaa alistumista tuotannon välttämättömyyksille ja tuloksille kuin ennenkin, vaikka sen painopiste onkin siirtynyt massatuotannon hedelmistä yksilöllistä tyyliä ja omaperäisyyttä alleviivaaviin tuotteisiin. Säkenöivät viihdykkeet etujoukkonaan talouden diktatuuri laajentaa jatkuvasti valtaansa korostaen muodikkaassa vihreässä viitassaan kasvavan tavarapaljouden ja välttämättömän hengissä selviämisen yhtäläisyyttä.

Joukkotiedotus ei nykyisellään ole enää niin yksisuuntaista ja keskitettyä kuin Debordin kirjoittaessa teostaan, mutta osallistuvasta ja vuorovaikutuksellisesta sisällöntuotannostaan huolimatta uusinkin mediatekniikka tarjoaa lopulta vain kuvia ruudulla, näytöltä nähtyä elämää. Niin kutsuttu mobiiliteknologia taasen eristää ihmiset toisistaan paikasta riippumatta, ja erilaisten tapahtumien ja sattumusten kohdalla välitöntä läsnäoloa merkittävämpänä näyttäytyvät näistä hetkistä tehdyt tallenteet. Myös pienten kertomusten aika alkaa olla ohi – niiden sijaan katsellaan videoklippejä. Spektaakkelin yhteiskunta on muoto, joka valitsee itse oman teknisen sisältönsä eli hallintoonsa sopivat välineet. Kone­ uskovaisten saarnaama vapautuksen teknologia on pelkkää humpuukia: vieraantumista vastaan ei voi taistella vieraantunein keinoin.

Sinänsä tässä ei kuitenkaan ole mitään erityisen kohahduttavaa. Spektaakkelin kehitys näyttää jatkuneen omaa vakaata rataansa todellisen elämän köyhdyttäjänä ja orjuuttajana, sen negaationa. Mutta vaikka muutosvoimat ovat kadottaneet itsetietoisuuden ohella jopa omat harhansa – puolueet ja ammattiliitot vaikuttamisen välineinä – eivät ne ole kadottaneet olemassaoloaan.

Ruususen uni lakkaa aikanaan ja runoilijan tavoin voimme jo huvittuneena ajatella, miten nurin niskoin kaikki asettuu, kun katsoja sanoutuu irti roolistaan ja ryhtyy toteuttamaan omaa esitystään kotikylän raitilla.

33

filoso fian pu hta anapito l aitos ja su k u pu o lik ysy m ys

Teksti Vuokko Viljanen

Feministinen filosofia –kirjan esipuheessa Laura Werner käsittelee sitä, kuinka feministinen filosofia on likaista ajattelua verrattuna klassiseen kuvaan filosofiasta puhtaana tieteenä. Puhdas filosofia on rationaalista ja universaalista. Se perustuu logiikkaan ja argumentaatioon, ja on täten objektiivista. Se ei liity tiettyihin yksittäisiin intresseihin ja poliittisiin pyrkimyksiin. Feministinen filosofia on likaista, koska se tuo filosofiaan konkreettiset ruumiit, halut ja sukupuolen. Filosofia ei enää olekaan universaalia vaan paikallista. Se paikantuu tiettyihin intresseihin, ruumiisiin ja poliittisiin konteksteihin. Puhdas filosofia taas jää paikattomaksi: se on kaikkialla ja ei missään.

34

Logiikka on universaali ajattelun kieli, mikä tarkoittaa, ettei se ole kenenkään kieli. Puhtaan filosofian äärellä ollaan ei-kenenkään-maalla, jossa ei ole eroja subjektien välillä.

Kuitenkin tämä ei-kenenkään-maa sijaitsee yllättävän lähellä. Se tulee luentosaleihin, seminaarihuoneisiin, kahvihuoneisiin, käytäville, sinne, missä ikinä filosofiasta puhutaankaan. Filosofiaa ei voi erottaa niistä tilanteista, joissa sitä tehdään ja tutkitaan. Ne hierarkiat ja erilaiset toimintapositiot, joihin filosofian tutkijat, opettajat ja opiskelijat asettuvat suhteessa toisiinsa ja keskenään, näkyvät siinä, miten filosofian puhtautta pidetään oppiaineissamme yllä ja miten merki-

35

”Filosofiaa ei voi erottaa tilanteista, joissa sitä tehdään ja tutkitaan. Ne hierarkiat ja toimintapositiot, joihin filosofian tutkijat, opettajat ja opiskelijat asettuvat suhteessa toisiinsa, näkyvät siinä, miten filosofian puhtautta pidetään yllä ja miten merkityksiä ja tulkintoja rajataan oppiaineen opetuksen ja tutkimuksen painopisteissä.”

36

tyksiä ja tulkintoja rajataan oppiaineen opetuksen ja tutkimuksen painopisteissä. Sukupuoli on yksi näistä rakenteista, jotka vaikuttavat keskinäiseen toimintaamme.

Vuonna 2008 Filosofian laitoksella tehtiin tasa-arvokysely: ”Pelkästään tämän kyselyn pohjalta laitoksen tasa-arvotilannetta kannattaa tarkastella vakavasti. Esimerkiksi kysymyksissä 2 (’miten tasa-arvo tai sen puute tulee käytännössä esiin toiminnassasi laitoksella?’) ja 3 (’oletko kokenut syrjintää laitoksella? minkälaista?’) esiin tuli suuri joukko erilaisia syrjimisen tapoja ja muotoja. Äärimmäiset esimerkit kertoivat seksuaalisesta häirinnästä. Näitä tapauksia kerrottiin tapahtuneen sekä laitoksella että laitoksen ulkopuolella vapaamuotoisimmissa tilaisuuksissa.”

Tasa-arvokyselyn jälkeen perustettiin tasa­ rvotyöryhmä, eikä yleistä keskustelua asiasa ta laitoksen tutkijoiden ja opiskelijoiden kesken käyty. Se oli ikään kuin siisti tapa siivota asia pois näkyviltä. Kun tasa-arvoasioista tehdään työryhmän asia, ne muuttuvat abstrakteiksi. Ihan kuin ratkaisut syrjintätilanteisiin olisivat byrokraattisia ja hallinnollisia. Eikä mitään edes tarvitse tapahtua. Kun työryhmä on perustettu, kenenkään ei tarvitse tietää, tehdäänkö asioille mitään vai ei. Kaikki jää työryhmän sisälle.

Kuitenkin kysymys on konkreettisista tilanteista. Kyse on siitä, miten tulee otetuksi vakavasti seminaaritilanteessa. Kyse on luennoista, joissa käsitellään ainoastaan kanonisoituja miesfilosofeja. Kyse on siitä, kuinka feministiseen tutkielma-aiheeseen suhtaudutaan. Kyse on syrjintä- ja häirintätilanteista, joissa tulee typistetyksi tiettyyn sukupuolittuneen ja seksualisoidun objektin asemaan. Yliopiston viroissa miehet ovat yliedustettuina eikä hyväveliverkostoista puhuminen ole vieläkään menettänyt ajan­ kohtaisuuttaan.

Eikä ongelmana ole pelkästään filosofian laitos ja sen toiminnan sukupuolihierarkiat. Samat hierarkiat näkyvät myös opiskelijoiden keskinäisissä suhteissa. Opiskelijoiden kesken muodostetaan tulevaisuuden hyvävelikerhot. Ainejärjestön tasa-arvoinen hauskanpito kätkee sisäänsä seksistisiä rakenteita, jotka nousevat esiin voimakkaimmin häirintätilanteissa. Häirintä on tabu, josta on vaikea puhua, koska se pakottaa meidät toteamaan, ettemme olekaan kaikki tasavertaisessa asemassa. Se kätkee sisäänsä monenlaisia valtapositioita. Siihen liittyy yliopistohierarkioita: jos yliopiston opetusvirassa oleva henkilö häiritsee sukupuolisesti tai seksuaalisesti opiskelijaa, valtahierarkia tekee tilanteeseen puuttumisesta vaikeaa.

Myös opiskelijoiden keskuudessa vallitsevat sosiaaliset verkostot voivat yhtä lailla muodostaa valta-asemia, jotka estävät häirintää puuttumisen. Alkoholi myös tarjoaa sosiaalisen syyn melkein mihin tahansa: se oikeuttaa häiritsijän toimintaa (”Se oli vaan kännissä. Sitä sattuu kaikille. Älä viitsi pilata bileitä.”) ja syyllistää häirinnän kohteen. Lisäksi häirintäkokemukset liittyvät aina subjektiiviseen kokemukseen, jonka todistaminen voi olla vaikeaa.

Filosofiaa ei tehdä tyhjiössä. Kaikki filosofia on yhtä lailla ”likaista”. Kaikki filosofinen tutkimus kantaa jälkiä valtarakenteista ja -taisteluista, joiden keskellä sitä tutkitaan. Sen takia sukupuoli ei ole irrelevantti seikka ottaa esille puhuttaessa filosofiasta. Sukupuolikysymys koskee meitä kaikkia, myös niitä, jotka etsivät universaalia totuutta. Vaikka sukupuoli ei olisi ontologinen kategoria, se kuitenkin muodostaa valtarakenteen, jonka sisällä me nyky-yliopistossakin toimimme.

Me luomme toiminnallamme ja käytännöillämme jatkuvasti tätä valtarakennetta uudelleen. Syrjivät tilanteet muodostuvat jokapäiväisessä toiminnassa. Sen takia tilanteen muutos edellyttää yleistä keskustelua ja konkreettisia tekoja.

Nyt on aika ottaa esiin sukupuolikysymys ja alkaa uudelleen määrittää niitä tiloja ja käytäntöjä, joissa filosofiaa tutkitaan ja opiskellaan.

37

38

Filosofit saarnaavat monipuolisen tutkimuksen, rehellisyyden ja toisinaan jopa ylitarkan asioiden punnitsemisen puolesta. Silti he toteuttavat valitsemaansa uraa haukkumalla muita, pönkittämällä omaa egoaan ja pitämällä kynsin hampain kiinni ennakkoluuloistaan. Filosofiassa on jotain perustavanlaatuisesti vialla, eikä sen harjoittamista nykyisessä tai perinteisessä muodossaan tulisi jatkaa.

Teksti Ilmari Hirvonen

39

"Mikä syntyy filosofisena oppineisuuden työnä, on tarpeetonta ja lisää ainoastaan erästä ammatti­kirjallisuuden alaa.”

Oswald Spengler

40

tavoitteet On truismi, että ihmiset, jotka alkavat opiskella filosofiaa – joko akateemisesti tai omatoimisesti – pyrkivät opinnoillaan johonkin. Filosofisesti orientoituneiden yksilöiden kaikkien mahdollisten päämäärien kartoittaminen taas ei ole mahdollista, ja vaikka olisikin, siitä tuskin saisi mitään irti. Kritiikkini kannalta on kuitenkin välttämätöntä tutustua muutamaan ensisijaiseen filosofian tavoitteeseen, joita ovat: 1. Osoittaa, etteivät arkikäsityksemme ole kovinkaan usein hyvin perusteltuja, itsestään selviä tai tosia.

2. Tutkia, miten asiat oikeasti ovat.

3. Selvittää, miten asioiden pitäisi olla, ja toteuttaa se käytännössä.

Usein hoetaan mantraa, jonka mukaan “kysymykset ovat vastauksia tärkeämpiä”. Näin on tarkoitus oikeuttaa se ikävä tosiasia, että filosofia on ani harvoin tarjonnut tyydyttäviä ratkaisuja esittämiinsä ongelmiin. Juuri tästä on luettelon ensimmäisessä kohdassa kyse. On parempi osoittaa, mitä ei tiedetä kuin elää perusteettomien uskomusten varassa; aporia on dogmaattisuutta kunniakkaampaa. Suunta on hyvä, mutta näkemys ei ole täysin ongelmaton, sillä ei ole lainkaan selvää, että vastaamattomien kysymysten määrä korreloisi järkevän skeptisyyden kanssa. Kieliopillisesti oikein muodostettu lause ei ole tärkeä tai todellinen probleema sen ansiosta, että se alkaa kysymyssanalla ja loppuu kysymysmerkkiin – muutakin tarvitaan.

Toinen ja kolmas kohta – aivan kuten ensimmäinen – ovat varmasti pohtimisen ja tavoittelun arvoisia, mutta valmistaako filosofinen koulutus todella niitä varten? Vaikuttaa siltä, että pelkästään muiden raapusteluiden lukeminen ei riitä maailman syvimmän olemuksen tavoittamiseen.

Välillä on nostettava katse paperilta ja kohdistettava se tarkastelun kohteeseen itseensä.

Ilja Lehtinen on käsitellyt filosofian ja käytännön välistä suhdetta ansiokkaassa tekstissään Halusta muuttaa maailmaa (Minervan Pöllö 3/2007).

Lehtisen mukaan filosofit ovat taipuvaisia ajattelemaan, että maailman ongelmat johtuvat etupäässä jonkinlaisesta käsitteellisestä väärinymmärryksestä ja kokevat siksi urhean nojatuolipohdiskelijan työn välttämättömäksi ja radikaaliksi.

Maailma luiskahtaa itsestään oikeille raiteilleen, kunhan kielelliset hankaluudet on setvitty.

Lehtinen myöntää, että ajattelu voi olla vallankumouksellista, mutta korostaa, ettei todellisia muutoksia saada aikaan yksinomaan sillä.

Ensin on rehellisesti tiedostettava, mikä maailmassa on todella pielessä. Yhdyn täysin tähän, vaikkei hän välttämättä allekirjoita kaikkia minun väitteitäni. Tosin lisäisin, että meillä tuntuu olevan selkeä kuva maailman ongelmista jo ennen filosofoinnin aloittamista vaikka uskomme, että moraaliset valinnat ovat vaikean ja monisyisen järkeilyn tuloksia. Tutkimukset kuitenkin viittaavat siihen, että meillä on tapana ensin muodostaa moraalinen arvostelma, ja vasta sitten keksiä sille post hoc rationalisoitu oikeutus. Tästä puhuu esimerkiksi Jonathan Haidt julkaisussaan The Emotional Dog and its Rational Tail: A Social Intuitionist Approach to Moral Judgment.

Kaikesta huolimatta filosofit ovat toisinaan onnistuneet mainittujen tavoitteiden suhteen.

Esimerkiksi melkeinpä kaikki tieteet ovat saaneet alkunsa, joko välillisesti tai suoraan, filosofiasta.

Oleellinen kysymys onkin: perustuvatko nämä ansiot filosofiseen metodiin ja ajattelijoiden saamaan filosofiseen koulutukseen? Kun filosofi on saanut jotain aikaan toisella elämän alueella, onko perusta filosofiassa itsessään, vai onko kyseinen filosofi saanut asian edellyttämät taustatietonsa filosofian ulkopuolelta? Vastauksen antaminen vaatii perehtymistä filosofian toimitapoihin.

41

“Kaoottinen tila, jossa filosofia on ollut suurimman osan historiaansa, on palautettavissa siihen onnettomaan seikkaan, että se ensiksikin hyväksyi tiettyjä muotoiluja aivan liian naiivisti aitoina ongelmina tutkimatta ensin huolellisesti, onko niillä tosiasiassa jokin merkitys. Toiseksi filosofia luuli, että on mahdollista löytää vastaukset joihinkin kysymyksiin erityisillä filosofisilla menetelmillä, jotka poikkeavat erityistieteiden menetelmistä.”

Moritz Schlick

42

Metodin esitys

Perinteinen filosofia tuntee kaksi toimitapaa: lukemisen ja keskustelun. Muita yleisesti hyväksyttyjä filosofisia menetelmiä ei ole, sillä kaikki suuntaviivat rajoittaisivat sen kriittistä projektia.

Filosofi on siis melko vapaa itse valitsemaan mitä lukee sekä mistä ja kenen kanssa keskustelee – näin ensimmäiset tuhon siemenet on kylvetty.

Ihmisillä kun on taipumus valita ne lähtökohdat, jotka tukevat heidän ennakkoluulojaan.

Teoksessaan Novum Organum Scientarium Francis Bacon esittelee neljä tutkimusta häiritsevää tekijää, joita hän kutsuu idoleiksi. Filosofian kannalta kiinnostavimmat “epäjumalat” ovat teatterin ja torin idolit. Teatterin idoleissa kyse on siitä, että jostain kannasta pidetään kiinni, koska jokin suuri auktoriteetti on sitä puolustanut. Tällaista, tai sille hyvin läheistä, asennoitumista Frank Martela kuvaa loistavasti kirjoituksessaan Filosofia uskontona (Minervan Pöllö 4/2009). Martela kertoo, kuinka opiskelijat seuraavat mestareitaan hengellisellä kiihkolla suhtautuen väheksyvästi niihin, joka eivät ole perehtyneet riittävällä antaumuksella ajattelun suuriin johtohahmoihin.

Uskonnollinen suvaitsemattomuus määrittääkin filosofisia väittelyitä, joissa vastakkain ovat eri koulukuntien edustajat. Väitteiden perusteellisen ja puolueettoman tarkastelun sijaan oleellista on vastustajan voittaminen ja mahdollisesti myös julkinen nöyryyttäminen. Charles S. Taber ja Milton Lodge raportoivat artikkelissaan Motivated Skepticism in the Evaluation of Political Beliefs kokeesta, jossa pyrittiin tutkimaan ihmisten kognitiivisia vinoumia. Koehenkilöitä pyydettiin arvioimaan puolueettomasti aseiden valvontaa, ja he pitivät järjestelmällisesti ennakkokäsitystensä vastaisia argumentteja huonom-

pina. Arvioihin ei vaikuttanut niinkään niiden laatu kuin arvioijan vakaumus.

Torin idolit puolestaan koskevat kielen eksyttävää vaikutusta ajatteluun. Tätä harhaanjohtavuutta ovat myöhemmin pohtineet muun muassa positivistit, kuten Moritz Schlick, sekä arkikielen filosofit, joista tunnetuimmat lienevät J. L. Austin ja Ludwig Wittgenstein. Näiden ajattelijoiden mukaan kärsimme usein ns. semanttisesta sokeudesta eli emme pysty hahmottamaan kuinka sanoja todella käytetään. Näin sotkeudumme kysymyksiin, jotka eivät oikeasti ole vaivan arvoisia.

Vakiovastaus näiden herrojen ja heidän toveriensa syytöksiin on, ettei semanttinen sokeus kuulosta uskottavalta – tunnemmehan hyödyntämiemme sanojen merkitykset. Ratkaisussa löyhkää tekopyhyys. Eikö filosofian ensimmäinen tehtävä ollut arkikäsitysten kriittinen arviointi? Ei kai filosofi voi itseltään hyväksyä sellaista, minkä hän jyrkästi tuomitsee toisissa?

Uskonnollinen kiihko ja dogmatiikka luonnehtivat filosofiaa todenmukaisemmin kuin radikaali (itsensä) kyseenalaistaminen. Tärkeiden filosofisten tekstien kaanon on muodostunut kirjoituksista, jotka parhaiten vastaavat lukijoiden aiemmin vallinneita mielipiteitä tai aiheuttavat voimakkaimmat pyhyyden kokemukset. Mikäli haluaa ymmärtää itseään sekä maailmaa syvällisemmin ja osoittaa kaksiulotteisen ajattelun heikkouksia, on elettävä opettamallaan tavalla. Erinomainen lähtökohta on sellaisiin teoksiin tutustuminen, joita ei ole otettu mukaan pyhien kirjojen kokoelmaan. En tarkoita vain filosofisia kirjoituksia, vaan tutkielmia kaikilta elämän alueilta – erityisesti niiltä, jotka tuntuvat vastenmielisimmiltä.

43

“Ei ole kuitenkaan syytä odottaa, että nykypäivän tiedemiehet saisivat filosofiasta hyödyllisiä neuvoja siitä, miten heidän tulisi tutkimustyötään harjoittaa tai millaisia löytöjä he voisivat mahdollisesti tehdä.”

Steven Weinberg

44

Niukkuus

Emme aina tiedä etukäteen, mikä on arvokasta, hyödyllistä ja hyväksi. Ehkäpä filosofiaa tulisi harjoittaa jo pelkästään tästä syystä? Saattaahan käydä niin, että tulevaisuudessa hyvin yllättävät puut kantavat poikkeuksellisen ravitsevaa hedelmää.

Yleensä ideat käyvät läpi jonkinlaisen evoluutioprosessin. Tänä päivänä harva suhtautuu kerääntyneiden vastatodisteiden vuoksi vakavasti vaikkapa astrologiaan. Oppialan taustalla oleva teoria on paikoin miltei ristiriitainen, ja se on antanut hyvin arveluttavia ennusteita. Tästä syystä astrologia tai muut pseudotieteet eivät ole enää suosionsa kukkuloilla. Ne eivät yksinkertaisesti toimi toivotulla tavalla. Tähdistä ennustamisen kiinnostavuutta laskee myös se, että se vaatii rajallisia resurssejamme. Oikeiden astrologien täytyy saada perusteellinen koulutus, lukea asiaa käsitteleviä kirjoja jne. Miksi yhteiskunnan tai yksilön kannattaisi panostaa johonkin tällaiseen, jos onnistumisesta ei ole mitään takeita ja epäonnistuminen näyttää peräti todennäköiseltä? Sama pätee filosofiaan.

Peter Singer on kirjoituksessaan Moral Experts väittänyt, että juuri niukkuuden takia oikean ja väärän pohtimiseen tarvitaan erityisiä moraaliasiantuntijoita. Perusteltu eettinen kanta vaatii tietoa, eikä kaikilla ole aikaa omistautua sen keräämiseen. Singer on oikeassa siinä, että moraali vaatii tietoa, mutta muuten hänen argumentaationsa on puutteellista. Uskonnollinen

moninaisuus tuottaa ongelmia jokaiselle teistille, joka yrittää oikeuttaa omat opinkappaleensa.

Jos kristityllä ja muslimilla on yhtä hyvät perusteet uskolleen, kumpaa pitäisi kuunnella? Hyveekspertit joutuvat samaan ansaan. Heillä kaikilla on filosofinen koulutus, joten kenen sanaan pitäisi luottaa? Yleensä turvaudumme siihen ajattelijaan, jonka kanssa olemme entuudestaan samaa mieltä, mutta tätä tuskin voidaan pitää hyvin perusteltuna.

Lisää vettä myllyyn lyö se, etteivät poliitikot ja tieteilijät ole erityisen kiinnostuneita filosofien töistä. Jos meillä on aikaa ja voimavaroja rajallisesti, miksemme suoraan käyttäisi niitä niihin kohteisiin, jotka vaativat eniten huolta? Mihin tarvitsemme välikätenä toimivaa filosofia?

Luonto tuhoutuu, ihmiset kärsivät ja akateemikot etsivät ratkaisua keskusteluista, joita antiikissa ja keskiajalla käytiin sanan “olemassaolo” merkityksestä.

Filosofian opiskelijat ovat yleensä – niin hämmentävältä kuin se tuntuukin – sangen älykkäitä yksilöitä. Jos he käyttäisivät aikansa konkreettisempien ongelmien parissa hyödyntäen menestyksekkäämpiä vaikuttamiskeinoja, ehkä osa pahimmista ongelmista olisi pienempiä. Intellektuelleilla on melko tarkka eettinen silmä, mutta he jättävät käytännön asioiden hoitamisen niille, joiden ensisijainen toiminnan motivoija ei ole moraali. Rannalta on helppo huutaa, kun myrsky on ulapalla.

45

“Filosofia ei saa aikaan mitään välitöntä muutosta maailman nykyiseen tilaan.”

Martin Heidegger

46

Mietiskelyjä viimeisestä filosofiasta

Onko mitään tehtävissä? Täytyykö filosofien lopullisesti eristäytyä todellisuudesta ja jäädä asuttamaan norsunluutornejaan kuolleiden kirjailijoiden kanssa? Ei välttämättä. Riittävät toimenpiteet saattavat olla hyvinkin yksinkertaisia, mutta kuljettava tie kivinen. On elettävä niiden arvojen mukaisesti, joiden nimeen olemme vannoneet. Ratkaisu näyttää vaivattomalta, mutta tähän mennessä emme ole onnistuneet siinä.

Ensimmäinen askel on kilpailevien koulukuntien iljettävinä pidettyjen tekstien lukeminen. Tavoitteena ei saa olla heikkouksien osoittaminen, vaan vahvuuksien etsiminen. Sitten on siirryttävä filosofian ulkopuolelle: politiikkaan, uskontoon, taiteeseen ja tieteeseen. Kaikki on luettava, kaikki! Pointtina ei voi olla “Miten voisin soveltaa näitä-ja-näitä filosofisia käsitteitä tähän ongelmaan?” tai “Mitä annettavaa tällä voisi olla filosofialle?”, vaan tutkimuksen täytyy tapahtua tarkasteltavan asian ehdoilla. Aiheen käsittelyn on oltava holistista, ei filosofista.

Lukemisen ja kirjoittamisen jälkeen tulee tekeminen. Filosofit ovat toistuvasti sekaantuneet politiikkaan, mutta yleensä vain tiettyihin vaikutustapoihin. Ajattelijan repertoaariin kuuluu puolueen tai yhdistyksen jäsenyys, kirjoittaminen, puheiden pitäminen ja ajoittainen mielenosoituksiin osallistuminen. Nämä ovat kaikki hyviä keinoja, mutta mikseivät filosofit lobbaa järjestelmällisesti? Eikö meidän pitäisi olla koulutettuja juuri argumentointiin? Tehokkainta olisi pyrkiä suoraan virkamieheksi tai päättäjäksi.

Sama pätee taiteeseen ja tieteeseen. Kun pohjatiedot ovat kunnossa, alkaa käytännön toiminta eli perustutkimus. Mikäli kyseessä on luonnontiede, seuraavana määränpäänä on laboratorio. Ihmistieteitä tarkastelevien on tehtävä haastattelu-

ja tai muita koejärjestelyjä ja tutkimuksia. Taiteesta kiinnostuneiden on teosten lisäksi tutustuttava niiden historiaan ja kokeiltava taiteentekoa.

Filosofia on integroitava kaikkeen muuhun ja kaikki muu filosofiaan. Raja filosofian ja ei-filosofian välillä on häivytettävä lopullisesti. Muutama vuosi takaperin Erkki Tuomioja oli vierailemassa Nuorten filosofiatapahtumassa. Tuolloin hän kantoi ulkoministerin salkkua, ja keskustelu koski lähinnä hänen toimiaan ja maailman nykyistä tilaa. Joku yleisöstä kysyi: “Olemme puhuneet tähän asti oikeastaan vain politiikasta. Eikö meidän pikemminkin tulisi käsitellä filosofiaa?” Tuomioja vastasi: “En näe näiden välillä mitään eroa.”

Hän sai osakseen oikeutetut aplodit.

Uskon, että arvojen moraalinen arviointi tapahtuu parhaiten tilanteissa, joissa eri mieltä olevat yksilöt suostuvat asialliseen keskusteluun.

Oletuksena on se, ettei toisia puhujia nähdä vihollisina, vaan melko tasavertaisina keskustelukumppaneina. Tällaisissa oloissa olen itse huomannut kaikkein helpoiten oman kantani rajallisuuden. Hyvä politiikka olisi juuri tällaista, jos sitä olisi. Samalla se hoitaisi valtaosan etiikan ja poliittisen filosofian tehtävistä.

Kaukaisuudessa kajastavasta toivon kipinästä huolimatta suhtaudun filosofian historian loppuun pessimistisesti. C. S. Peircen kuvaama “itsepintaisuuden menetelmä” on juurtunut liian syvälle filosofian sydämeen. Päätös lähteä opiskelemaan filosofiaa on jo itsessään niin voimakas ideologinen valinta, ettei siihen sisältyviltä taustavaatimuksilta voi enää välttyä. Jos tämä on totta, kuten pelkään sen olevan, en voi rehellisyyden nimissä tehdä muuta kuin yhtyä Heideggerin sanoihin: “Enää vain jumala voi meidät pelastaa.”

47

48

f i l o s o f i a t o i m i n ta n a Teksti Solja Kovero Kuvitukset Franka Oroza Frank Martela kuvailee kirjoituksessaan ”Filosofia uskontona” (Minervan Pöllö 4/2009) eteerisiä kokemuksiaan filosofian parissa: munkin askeesiin verrannollisella elämää kieltävällä filosofian harjoittamisella filosofi voi puhdistua kaikesta arkisesta ja maallisesta ja kokea syvällisiä merkityksellisyyden kokemuksia maailman näyttäytyessä hänelle etäisenä ja kirkkaana. Filosofian koulukuntia Martela kuvaa uskonlahkojen kaltaisiksi, yhden filosofian eri ilmentymismuodoiksi, joista kussakin uskotaan palavasti omaan totuuteensa.

Pitäisikö minun tyytyä siihen, että filosofianopinnoistani jää käteen vain uskonnollisia elämyksiä ja umpimielistä suhtautumista toisiin, koska se Martelan mukaan kuuluu filosofian olemukseen?

Tilaan mieluummin jotain parempaa, kiitos.

Mitä jos utuisen eteerisyyden kokemuksen sijaan ankkuroisi tarkastelupisteen aistien terävöitymisen kokemukseen: aistimusten ja sanojen virtauksiin, sähkömagnetismiin ihmisten välillä, käsitteellisen, arkisen ja kokemuksellisen todellisuuden päällekkäisyyteen sekä niiden muovautumiseen toistensa kautta.

49

Saattaa olla, että kuvaan samankaltaista kokemusta kuin Martela kirjoituksessaan, mutta siinä missä Martela kuvailee todellisuudesta irtoamisen kokemusta, minä väitän kokemukseni palauttavan minut todellisuuteen. Kokemus kytkee minut siihen tilanteeseen jossa olen.

Esimerkiksi: juon kahvia, se maistuu vahvalta; keskustelen toisten kanssa, heillä on oma sisäinen maailmansa, jota jaamme kielen ja empaattisen kuvittelukyvyn keinoin; he tulevat jostain omasta tilanteestaan käsin tähän yhteiseen tilanteeseemme, aivan kuten minäkin, ja keskinäiset suhteemme muodostuvat toiminnan ja puheen välityksellä; meillä kullakin on oma tulevaisuutemme jonka jaamme ajallisesti ja yhteiskunnallisesti.

Martela pystyttää tekstissään mieluusti aidan filosofisen (siis hengellisen) ja maallisen välille; minä puolestani kaataisin muurin filosofian ja elämän väliltä. En toki halua kieltää ketään meditoimasta ikuisia totuuksia – sehän vaikuttaa mukavalta ja harmittomalta, miksei kauniiltakin olemassaolon tavalta, kuten Martela kirjoituksensa lopussa toteaa. Mutta kokeilkaapa vaihteeksi, vaikkapa aivan kevytmielisesti, filo-

50

sofisia käsitteitä työkaluina. Kokeilkaa niitä talttoina, kudinpuikkoina, geigermittareina, maansiirtokoneina, mikroskooppeina ja planetaarioina. Käyttäkää niitä siihen mitä elämästänne löydätte: taiteeseen, tieteen tekoon, yhteiskunnallisen tilanteen analyysiin, omaa henkilökohtaiseen elämäänne ja siihen miksi se on muovautumassa, filosofiseen reflektointiin (ja siis sen kääntymiseen itseensä) tai johonkin vasta hämärän intuitiivisesti tajuttavaan. Kokeilkaapa vaikka vain silkasta uteliaisuudesta mitä tapahtuu, sillä sitä ei voi tietää ennalta.

Filosofian tarkastelu uskontona sijoittaa filosofian ytimen ja jopa sisällönkin jonnekin arkimaailman tuolle puolen. Jos filosofiaa tarkastelee toimintana, filosofia syntyy tekemisestä ja filosofiasta tulee osa tämänpuolista maailmaa.

Toiminnasta syntyminen tarkoittaa, että filosofia syntyy keskusteluista, lukemisesta, kohtaamisista, kirjoittamisesta, itseopiskelusta, opettamisesta ja ohjatuksi tulemisesta, havainnoinnista ja pohtimisesta. Siihen tarvitaan kirjoja, kirjastoja, nettisivuja, käännöksiä, julkaisuja, kustantamoja, yliopistoja: instituutioita jotka yhdistävät ihmisiä ja tarjoavat mahdollisuuden syvälliseen paneutumiseen.

Martela varoittaa fundamentalismin vaaroista uskonlahkojen kaltaisiksi katsomiensa koulukuntien totuudenpalvonnassa. En kuitenkaan pitäisi puhdasoppisuuden varjelua erityisesti filosofian harjoittamiseen kuuluvana olemuksellisena piirteenä, vaan sitä voi ilmetä millä tahansa tieteenalalla, missä tahansa yhteisössä: sille on olemassa myös toinen nimi ja se on symbolinen väkivalta. Se ilmenee toisten argumenttien huo-

miotta jättämisenä ja vähättelynä, keskustelusta ulossulkemisena ja toisten teilaamisena totuuden tavoittelun nimissä. En kutsuisi sitä filosofiaksi vaan yhdeksi (väki)vallankäytön muodoksi.

Sen ei tarvitse olla yhden ihmisen tekemää vaan se voi olla yhteisön toimintatapa, jolloin saammekin kuvauksen lahkomaisesta puhdasoppineisuudesta. Vaihtoehtoja tälle on: argumenttien tarkastelu yhdessä väittelykilpailun sijaan, hahmottumassa olevan ajatuksen muotoilu yhdessä ja toisten huolellinen kuunteleminen.

Martela tarjoaa ratkaisuksi fundamentalismiin vajoamisen estämiseksi dialogista suhtautumista toisiin – en voi olla olematta samaa mieltä.

Asenne vaikuttaa käyttökelpoiselta, vaikka lähtökohtana ei olisikaan käsitystä filosofiasta yhtenä ideaaliolemuksena joka normittaa kaikkea sitä mitä voimme kutsua Filosofiaksi, vaan mieltäisimme tämän sijaan meillä olevan filosofioita, joiden normit vaihtelevat yhteisen keskustelun ja jaettujen käytäntöjen pohjalta. Dialoginen lähestymistapa lienee antoisa molemmissa tapauksissa.

Martela varoittaa lukijaansa myös liiasta ajattelusta: vaarana on irtaantua todellisuudesta.

Hyvä lukijani, älä pelkää ajatella, Martela pelottelee turhia. Et irtoa todellisuudesta vaan saat siihen syvemmän ja toiminnallisen yhteyden tarkemmin havaitsevan ajattelun keinoin.

Martela väittää filosofian olevan ”yhteisöjen kutoman merkitysverkoston alas repimistä”.

Mutta onneksi filosofia tarjoaa Martelan mukaan syvää merkityksellisyyden tunnetta, ”oopiumia oppineille”; merkityksellisyyden tunne syntyy johonkin itseään suurempaan liittymisestä. Kyllä

vain, ”oopiumia oppineille” on minustakin usein osuva kuvaus filosofiasta. Martela tuntenee ilmaisun ”uskonto on oopiumia kansalle” tulevan Marxilta ja tietänee sen tarkoittavan eskapismia yhteiskunnallisesti raastavasta todellisuudesta.

Pössyttelyn voi myös lopettaa ja luoda sellaista filosofiaa, joka auttaa meitä hahmottamaan yhteiskunnallista tilannettamme relevantilla tavalla ja muuttamaan sitä. Ehkä silloin myös tajuaisi, ettei kulttuurisia merkityksiä pääse pakoon ikuisia totuuksia kontemploimalla. Olemme jatkuvassa yhteydessä johonkin itsemme ulkopuoliseen. Ympärillämme on ajattelun työvälineitä, joita toiset ovat valmistaneet käyttöömme. Näillä välineillä voi tutkia, kyseenalaistaa ja luoda uudelleen yhteisöjen kutomaa merkitysverkostoa.

Hyvä lukijani, sinulle on tarjolla useita näkökulmia filosofiaan: Frank Martelan, Ilmari Hirvosen ja tässä minun. Eikä tämä tule loppumaan tähän: sinulle tullaan tuputtamaan käsitystä oikeasta filosofiasta milloin mistäkin suunnasta.

Vain vastuu näkökulman ottamisesta jää sinulle.

Mikä on sinun näkökulmasi? Kuka olet, ja mistä paikasta käsin katselet maailmaamme? Mitä juuri sinä näet?

51

y l i o p i st o n a j at u sta etsim채ss채

52

Tällä palstalla esitellään Helsingin yliopiston virallisen opetuksen liepeillä pyöriviä lukupiirejä.

Teksti Päivi Seppälä

Humboldtilaisen yliopiston idean peruskivi on ajatus akateemisesta vapaudesta, joka toteutuu sekä yliopiston sisällä että yliopiston suhteessa valtiovaltaan. Yliopiston päämääränä on Humboldtin mukaan tieteen puhdas harjoittaminen tieteentekijöiden saadessa motivaationsa totuuteen pyrkimisestä. Opetuksen ja tutkimuksen välillä tulee vallita ykseys siten, että opettajat opettavat vain asioita joita ovat itse tutkineet. Opiskelijat ovat olennainen osa tiedeyhteisöä ja tiedeyhteisössä vallitsee monien näkökulmien runsaus. Valtion tulee turvata yliopiston aineellinen perusta, mutta se ei saa ohjata tutkimusta eikä asettaa yliopistolle suoria suoritusvaateita. Lopputuotoksenaan humboldtilainen yliopisto tuottaa sekä objektiivisia perustutkimuksen tuloksia että sivistyneitä (gebildet) kansalaisia.

Päädyimme erään opiskelija­toverini kanssa pohtimaan suomalaisten yliopistojen paljon puhuttua opettaja-opiskelija suhdelukua: kansainväliset vertailut paljastavat Suomessa olevan melkoisesti opiskelijoita yhtä opettajaa kohden. Perinteisen ”voi resurssiemme vähyyttä!” -surkuttelun sijasta johtopäätöksemme kansainvälisestä häpeätahrasta olikin positiivinen.

Opettajien loistaessa poissaolollaan kanssaopiskelijoiden merkitys yksittäiselle opiskelijalle tulee ensiarvoisen tärkeäksi – opiskelijat kerääntyvät yhteen kyselemään, pohtimaan, opettamaan ja oppimaan. Tällainen opiskelijoista itsestään kumpuava yhteisopiskelu voi antaa opiskelijalle hänen opiskeluaikansa merkittävimmät oivallukset ja tiedot.

Tämän valaisemiseksi voisin tuoda esille vielä seuraavan tapauksen: kerran keräännyttyämme tavoillemme uskollisena luennon jälkeen kruu-

nunhakalaiseen kivijalkabaariin eräs toinen filosofianopiskelijatoverini ylpeänä totesi oppineensa kaiken tärkeimmän filosofian tietämyksensä juuri kyseisen illan kaltaisina baari-iltoina keskusteluissa kanssaopiskelijoiden kanssa.

Opiskelijoiden yhteisöllisen opiskelun dynamiikka osoitti omalla kohdallani antoisuutensa ”Yliopiston ajatusta etsimässä” - lukupiirin merkeissä. Halu järjestää lukupiiri oli lähtöisin opiskelijatoveriltani Ilmari Hirvoselta ja kokoontumiset tiistai-iltaisin olivat opiskelijoiden itsensä vetämiä Arto Siitosen pidättäytyessä institutionaalisen siunaajan rooliin.

Lukupiirin tarkoituksena oli hypätä mukaan viimeisen reilun kahdensadan vuoden saksalaisen ja ranskalaisen yliopiston ideaa/ajatusta koskevaan teoretisointiin sellaisena kuin se on tallennettu Kari Kantasalmen vuonna 1990 toimittamaan klassikkotekstikokoelmaan Yliopiston 53

ajatusta etsimässä ja samalla lähestyä tätä teoretisointia tämän hetken yliopistollisen todellisuuden näkökulmasta.

Ja millaisen hypyn saimmekaan aikaiseksi! Kronologisesti Kantista Derridaan etenevän kokoelman edetessä todistimme humboldtilaisen yliopiston idean ylistyslaulun muuntumista epäilykseksi koko idean järkevyyttä ja tarpeellisuutta kohtaan. Moderni yhteiskunta kadottaa yksi kerrallaan yliopiston idean toteutumisedellytykset ja postmoderni yhteiskunta lopulta hukkaa idean kokonaan muiden suurien kertomusten mukana. Ranskalais-saksalainen teoretisointi yliopiston ideasta heijastelee siis yleisempää viime vuosisatojen länsimaisen filosofisen ajattelun ja yhteiskunnan kulkua valistuksen toivosta ja sivistyksellisen järjen voitosta kohti välineellisen järjen legitimointia ainoaksi perustelluksi rationaalisuuden muodoksi. Tämän kehityksen päätepisteenä häilyy postmodernien ajattelijoiden mukaan päämääriä koskevien arvojen relativisoituminen järjen menetettyä painoarvonsa viimekätisten tavoitteidemme oikeellisuuden perustelijana.

Kurssimme puitteissa tämän historiallisen ajatuskulun kulun voisi tiivistää seuraavasti: Snellman näki yliopistollisen opiskelun ja moraaliseksi sivistyskansalaiseksi kasvamisen yhtenä ja samana historiallisen järjen toteutumisen prosessina, Weber hahmotti jo miten yliopistoopiskelu muuttuu puhtaasti välineelliseksi byrokratian tutkintotehtaaksi sivistyksellisen ideaalin menettäessä merkitystään ja Derrida kehottaa meitä varomaan kaikenlaisia päämääriä (lue: yliopistosta puhumista ikään kuin sillä olisi järjellä perusteltava kokoava idea kuten sivistyksen tavoittelu). Varsinkin Lyotardin ja Derridan teksteistä tekemämme johtopäätökset yliopiston idean mahdollisuudesta ylsivät ajoittain sen tasoiseen nihilistiseen ylitsevuotavuuteen, ettei edes Habermasin kommunikatiivisilla laastareilla saanut vuotoa paikattua.

Lukupiirikeskustelujemme valossa humboldtilaisesta yliopiston ideasta näyttää siis tulleen 54

juuri sitä, mitä nimi ehdottaa: puhdas idea, ideaali, johon voimme vedota tietämättä edes, mitä idean konkreettinen toetutuminen tarkoittaa.

Syynä tähän on se, että humboldtilaisen yliopistoideaalin yhteiskunnalliset toteutumisehdot ovat muuttuneet huomattavasti. Yliopisto ei joudu enää määrittelemään suhdettaan ainoastaan valtioon vaan myös liike-elämään ja ns. kansalaisyhteiskuntaan. Opiskelijamäärien kasvu ilman opetusresurssien vastaavaa kasvamista on taas ollut omiaan rikkomaan opiskelijoiden todellista identifioitumista tiedeyhteisön jäseniksi. Nämä ovat muutamia niistä aineellis-yhteiskunnallisista syistä, joiden vuoksi humboldtilainen idea ei enää nykyisin toteudu sellaisena kun Humboldt sen kuvitteli. Ideaalin toteutumisen vaatima yhteiskunnallinen konteksti on osin hävinnyt, ja lopputuloksena me tämän päivän yliopiston ideaa etsivät saamme pelkän humboldtilaisen kakun päällysteen ilman päällystettä kannattelemaan tarvittavaa pohja-ainesta.

Edellä kuvailtu ristiriita Humboldtin idean vaatimien toteutumisedellytysten ja todellisen yhteiskunnallisen tilanteen välillä voi mielestäni johtaa joko nihilistiseen johtopäätökseen tai positiivisempaan, rakentavaan johtopäätökseen.

Nihilistinen johtopäätös seuraa halusta pitää kiinni humboldtilaisesta ideasta juuri sellaisena, kuin Humboldt sen esitti, yhdistettynä epäuskoon omista kyvyistä muuttaa yhteiskuntaa niin, että idean toteutumisehdot saataisiin yhteiskunnassa aktualisoitua. Rakentavampi johtopäätös soveltaa humboldtilaista ideaa nykyiseen yhteiskunnalliseen kontekstiin. Tästä näkökulmasta nousevat mm. seuraavat kysymykset: ”Miten humboldtilainen autonomiaihanne voidaan toteuttaa tilanteessa, jossa yliopistoihin haluaa puuttua paitsi valtio myös yrityselämä? Mitä autonomia voi tarkoittaa tässä kontekstissa?” sekä ”Miten opiskelijat saataisiin integroitua tiedeyhteisöön kullakin alalla? Voidaanko tällaista toteuttaa nykyisellä opiskelija-opettajamäärällä?”

Näitä kysymyksiä täytyy tietenkin tehdä vieläkin konkreettisimmiksi, kysymällä miten voim-

me soveltaa ideaalia omilla laitoksillamme ja oppiaineissamme.

Mutta asettakaamme nyt loppu omalle pikateoretisoinnille, sillä nyt on aika kysyä reflektiivisesti, miten se, että tutustuin yliopiston ideaa koskeviin teoretisointeihin juuri opiskelijoiden keskenään järjestämässä lukupiirissä vaikuttaa edeltäviin pohdintoihini. Ensinnäkin uskon, että sisäistin lukemaani paljon paremmin yhteisen keskustelun kautta, mikä mahdollistaa lukupiirin keskeisten teemojen jatkokäsittelyn omassa tekstissäni. Se, että itse on mukana tekemässä johtopäätöksiä tekstien argumentoinnin pohjalta, vaikuttaa omaan ajatteluun paljon syvemmin kuin valmiiden johtopäätösten kuuntelu luentokorokkeelta. Luennolla esitetty modernin yhteiskunnan pessimistinen diagnoosi tuskin jäisi painamaan mieltäni ja vääntämään vatsaani loppuillaksi samalla tavoin kurssilla tekemämme omat diagnoosikehittelyt. Koettu, ei pelkästään kuultu, pessimismi motivoi ihmeellisellä tavalla etsimään ja kaipaamaan ratkaisuja, joiden avulla välttää pessimistiset johtopäätökset. Toiseksi on siis todettava, että ilman lukupiirin antamaa henkistä ravistelua olisin tuskin saanut tarpeeksi motivaatiota yliopiston idean pohtimiseen kirjoittaakseni siitä. ”Yliopiston ajatusta etsimässä” –lukupiiri siis vahvistaa vakuuttuneisuutta alussa esiin tuomieni ajatuksien paikkaansa pitävyydestä: opiskelijoiden keskinäinen toiminta auttaa yksittäistä opiskelijaa synnyttämään oivalluksia, joita hän ei välttämättä yksin saavuttaisi.

Pysähdy. Kuulostaako tämä sinustakin tiede­ yhteisöltä?

Kiitokset lukupiirin osallistujille innostavista keskusteluista ja Ilmari Hirvoselle ideoinnista ja järjestämisestä, Solja Koverolle bussimatkasta ja Timo Telakivelle baarikeskusteluista. Kiitos myös Petri Ylikoskelle johdatuksesta kysymään rakentavia kysymyksiä. Tämäkin johdatus on ennen kaikkea tapahtunut, arvaatte jo varmaan, lukupiirissä.

55

56

Digital Photographic School -sivuston

vieras­bloggaaja kirjoitti helmikuussa paheksuvasti High Dynamic Range (HDR) -editointi­

tekniikan ”epäluonnollisesta” käytöstä. HDR

tarkoit­taa eri asteisesti valotettujen kuvien yhdistämistä niin, että kuvaan tulee suurempi valoskaala. Kun yhdistää

ylivalotetun,alivalotetun ja keskimääräisesti valotetun kuvan, tulos näyttää parametreista riippuen realistiselta tai photoshopatun muoviselta.

Teksti Pontus Purokuru

Olen toki samassa rintamassa kolumnistin kanssa kyllästymässä HDR-efektin peligrafiikkaa matkivaan ylikäyttöön. Kolumnisti kuitenkin jatkaa: ”[HDR-kuvat] ovat epäluonnollisia, koska ne laajentavat ihmissilmälle mahdollista asteikkoa. Olisi surullista, jos teknologia poistaisi valokuvauksen autenttisuuden, sillä juuri autenttisuus erottaa tämän taidemuodon maalaustaiteesta (jossa sekä sommittelua että valotusta rajoittaa vain mielikuvitus). Jos teknologia sen sijaan pystyisi kopioimaan kuvan niin kuin ihmissilmä sen näkee, se voisi olla hyväksyttävä teknologinen läpimurto.”

Kuka valokuvaa sen takia että voisi ”kopioida kuvan niin kuin ihmissilmä sen näkee”? Ehkä ne porvarit, jotka ottavat 2000 lomakuvaa tallentaakseen ne kvantifioituna matkamuistona. Mutta mitä tekemistä tällä on taiteen kanssa? Millainen taide tähtää ihmisen aistielimen vaikutelman kopioimiseen?

Valokuvauksen vaikuttavuus on 1800-luvulta lähtien ollut tavassa, jolla se on muuttanut käsityksiä valosta ja liikkeestä. Eadward Muybridge otti vuonna 1877 kuuluisan kuvasarjan juoksevasta hevosesta, mikä teki monien maalareiden tulkinnan liikkeestä naurunalaiseksi (todellisuudessa jokin hevosen jalka koskettaa yleensä maata eikä hevonen laukkaa lentäen). Makrolinsseillä pystytään kuvaamaan niin pienen mittakaavan objekteja, ettei paljas silmä pysty havaitsemaan niitä, ja yksinkertaisinkin kamera pystyy valotusta säätämällä näkemään valoa siellä, missä ihmisen silmä havaitsee vain pimeyttä.

Kameran arvo on nimenomaan siinä, että se on silmän ”luonnoton” lisäosa. Kamera on paljastanut ihmisen ”optisen tiedostamattoman” eli alueen, joka on objektiivisesti nähtävissä, mutta jota ihminen ei tietoisesti havaitse.

Vaikka kuvattaisiin silmälle sopivissa mittakaavoissa, on valokuvan merkitys kameran tavassa valikoida ja vähentää annettua havaintopotentiaalia. Ihanne valokuvasta täydellisenä kopiona on typerä, koska valokuvan idea on juuri se, että siinä ei ole ”kaikki”, eli se on tietty rajaus ja kokoelma, mutta siinä kuitenkin voi olla ”enemmän” kuin mitä ihmisen silmä havaitsee.

Silmän ja aivon muodostama koneisto toimii samalla periaatteella kuin kamera.

Se muodostaa näköhavainnon leikkaamalla virtuaalisesta havaintokentästä - valoaalloista - ihmisorganismin käsiteltävissä olevat potentiaalit, jotka se aktualisoi tietoiseksi havainnoksi. Kamera, silmä, sama asia: molemmat vähentävät ja rajaavat.

Kuvan merkitys on tuoda tämä prosessi näkyväksi ja osoittaa, että todellisuus on aina enemmän kuin havaintomme.

57

58

E

l

o

kuvina Teksti Akseli Huhtanen Kuvat DocPoint Nuori tyttö avaa pitkäkaulaisen, ruskealasisen olutpullon ja kohottaa sen huulilleen. Huoneessa on himmeä valaistus. Tyttö asettaa pitkävartisen kukan tyhjään olutpulloon, nousee ja vie pullon viereiseen huoneeseen samanlaisten pullojen riviin. Hän astuu sisään meluisaan yökerhoon, eurodisko kaikuu taustalla, ”baby don’t hurt me” pyytää Haddaway, valot ovat värikkäitä, mutta tytön iho on kalpea. Niin on paperikin.

Paperille piirtyy mustia hahmoja, yhä tummempia ja laajenevia, radiojuontajan pehmeä ääni kysyy, ”miksi sä annat kaikkien kävellä ylitsesi?”

Ensimmäisenä päivänä näin kolme elokuvaa, samoin toisena, ja kolmantena jo yhdeksän.

Ymmärsin, että tästä ei tulisi mukava kokemus sanan tavallisessa merkityksessä.

Idea oli mielestäni hyvä. Katsoisin DocPointissa muutaman yhteiskunnallisesti virittyneen ja kiinnostavan elokuvan, ja tekisin niistä lyhyehkön jutun, joka lähinnä esittelisi elokuvia ja niiden aihepiirejä. Sitten sain käsiini festivaalin katalogin. Selasin sen läpi pari kertaa etsiäkseni kiinnostavat elokuvat. Niitä kertyi. Lisäksi huomasin oheistapahtumia, luentoja ja haastattelumahdollisuuksia.

Vuoden 2010 DocPointissa oli yhteensä 112 eri näytöstä, joissa monissa näytettiin useampia elokuvia peräkkäin. Monet valitsemistani näytöksistä olivat juuri näitä monen elokuvan sessioita. Valintani ei johtunut ahneudesta, vaan kiinnostuksesta – joukkoon mahtui todella paljon kaikenlaista.

Kun festivaalin ohjelmisto on rakennettu tasapainoiseksi yhdistelmäksi uusia kokoillan dokumenttielokuvia, vanhoja klassikoita ja lyhyitä oppilastöitä tai harjoitelmia, ei voida oikeastaan puhua yhtenäisestä linjasta elokuvien välillä. Yksi on tehty kokonaan pa59

perinukkeanimaationa, toinen on kuvattu mustavalkoisena neuvostopuolalaisessa tehtaassa, kolmas on kaunis ja visuaalinen kertomus Mongolian traditioista.

Tätä kirjoa päivästä toiseen katsellessa alkaa helposti pohtia, mikä tekee dokumentista dokumentin. Yleismaailmallisen dokumentaariliiton määritelmän mukaan dokumentti operoi todellisista ilmiöistä otetuin kuvin tai oikeutetun rekonstruktion kautta. Elokuva voi siis hyvin olla ”rekonstruktiota”, eli animaatiota, näytelmää tai materiaalia toisaalta. Yhdistävä piirre ei löydy esittämisen tai tallentamisen metodista.

Meri on turkoosi, mies ja talo sen sijaan kauttaaltaan valkeita. Terassilla lojuu toisissaan kiehnääviä pavunruskeita nuoria, jotka hihittävät kuin olisivat BB-talossa. Tukevahko mies kokovalkoisissa tepastelee esiin ja kertoo, että nuoret ovat tosi-tvtähtiä. Miehen ääni on rauhoittava ja pehmeä, kuin samettia, mutta harmaissa silmissä on outo kovuus, jota huulten hymy ei tavoita. Pian selviää tämän olevan Italian tv-maailman tärkein päättäjä. Miehen kommunikaattorista raikuvat Mussolinin marssit, ja lempeä hymy ulottuu korvasta korvaan.

Dokumenttielokuva syntyi historiallisesti samaan aikaan elokuvan kanssa. Ensimmäiset kuvatut ja yleisölle esitetyt elävän kuvan pätkät olivat luonteeltaan ’dokumentaarisia’; Lumièren veljesten Juna saapuu asemalle vuodelta 1895 on lähinnä arkistokuvaa. Ensimmäisen kerran dokumenttielokuvasta alettiin kuitenkin puhua vasta Robert J. Flahertyn teosten yhteydessä.

Flaherty, jonka elokuvia nähtiin myös DocPoint 2010:ssä, oli tunnettu tavastaan lavastaa kohtauksia ja käsikirjoittaa sisältö ennakolta. Hänen teoksissaan aikomus osuu yksiin dokumentin määritelmän kanssa. Ne pyrkivät lisäämään tietoisesti Kirjekuoressa lukee Jumala, Taiinhimillistä tietämystä, olkoonkin, että ilmiöt olivas. Se on kirjoitettu paksulla vat usein ainakin osittain lavastettuja. tussilla, vapisevin käsin, ja näytDokumentti siis pyrkii lisäämään inhimillistä tää lapsen kirjoittamalta. Hartietoisuutta, ja toisaalta sen tehtävä on paljastaa maantuva nainen pitelee pienongelmia. Näin ollen se pyrkii näyttämään osia tä kuorta hetken käsissään, hytodellisuudesta ihmisille, jotka muuten eivät niimähtää surumielisesti ja tarttuu tä välttämättä huomaisi. Dokumentti pyrkii siis saksiin. Kätevästi ja tarkasti hän kuvaamaan todellisuutta tai maailmaa sikäli kuin leikkaa kuoren päädyn auki, vese on; olemaan rehellinen. Ongelmana on kohteitäisee kirjeen ulos, avaa sen taiden läheisyys ja riippuvuus dokumentin subjektokset, asettaa lasit nenälleen ja tista. Kun dokumentaristi pyrkii kuvaamaan eläalkaa lukea. Päästyään kirjeen keläisen arkea, on hänen oltava läsnä vanhuksen loppuun hän hymyilee jälleen välittömässä elämänpiirissä. Tällöin seuraa ristisurullisesti, taputtaa vieressä riitoja: ollako rehellinen filmille vai rehellinen itistuvan naisen olkaa ja ojentaa selle ja auttaa kärsivää lähimmäistä? kirjeen tälle. Tummahiuksinen nuorempi nainen lukaisee kirOsa dokumentin rehellisyydestä on kiinni siijeen, hymyilee ja heittää sen tä, tuleeko kuvauksissa vastaan yllätyksiä. Jos laatikkoon. kaikki menee, kuten on ennakoitu, on materiaali 60

ikään kuin ’ennalta kirjoitettua’, ja sen dokumentaarinen arvo sama kuin kaunokirjallisen tekstin. Omasta perheestään elokuvan tehneen amerikkalaisohjaaja Kimberly Reedin mukaan ongelma kuvauksissa oli, että dokumenttia tehdessä toivoo vastaan tulevan yllätyksiä, mutta perheensä kanssa ei.

Yllätyksellisyys on myös helppo huomata elokuvaa katsellessa, kuten Marcel Lozinskin Microphone Testissä, jossa kiinnostavuus syntyy ainoastaan ihmisten yllättävistä vastauksista kameran edessä. Maailma, jossa elämme, tuntuu todelliselta vain, kun siinä on yllätyksiä. Muussa tapauksessa uskomme uneksivamme.

Maailman jatkuva vieraus on ennakkoehto sen todentuntuisuudelle. Vaikka dokumenttielokuva onkin sisällöltään samankaltainen todellisuuden kanssa, ei sitä silti pidä ymmärtää ’todellisuuden kuvaksi’. Kuten puhuttu kieli ei suoraan tavoita tai kuvaa todellisuutta, on dokumentinkin suhde todellisuuteen huomattavasti monisyisempi.

Dokumentti pyrkii samalla sekä esittämään objektiivisesti kohteensa että vaikuttamaan siihen. Tom van Zantvoortin A Blooming Business ei kuvaa massiivisia keinokasteltuja kukkaviljelmiä eräällä maailman köyhimmistä alueista sattumalta. Tieto edeltää vaikutusta, ja siPieni savukiehkura kohoaa tuten dokumenttielokuva voi tietoisuutta lisääpakasta. Mies seisoo aivan paimällä vaikuttaa ihmisiin ja ilmiöihin. Jos ilmiön kallaan. Hyppää autoon ja käynei kuitenkaan anneta puhua puolestaan, vaan nistää. Ajetaan moottoritiellä. keskitytään osoittelemaan ja vääntämään rau- ”Joskus sitä miettii, että mihin talangasta, käy kuten Al Goren Epämiellyttävä mua täällä enää tarvitaan”. Ajetotuus -elokuvalle, josta on tullut lähinnä epätaan pesuhalliin. ”Mutta ei sillä miellyttävä vitsi. että mä tässä mitään köyttä olisin rasvaamassa”. Jälleen palaa Jos dokumenttielokuvia yhdistävät niiden tekitupakka. jöiden tavoitteet, yhdistävätkö niitä myös katsojien pyrkimykset? Pyrkiikö dokumentin katsoja aina saavuttamaan suurempaa inhimillistä tietoisuutta, vai onko dokumenttielokuva vain tositelevisiota kulttuurisesti valveutuneelle kansanosalle? Katsoessani dokumentin dokumentin perään en itse ainakaan tullut juurikaan tietoisemmaksi. Päinvastoin tunnuin vajoavan yhä kauemmaksi tosimaailmasta ja sen luonteesta, ihmisistä ja vaatimuksista. Viikon ajan istuin elokuvateatterissa joka ilta niin myöhään, etten ehtinyt kauppaan, ja söinkin kotona lähinnä näkkileipää ja puuroa.

Elokuvat olivat kuitenkin viihdyttäviä, paikoin jopa nautittavia.

Etenkin nautin niistä, joissa paneuduttiin edes hieman syvemmin lukuisiin ihmisiin tarinoineen. Draama on voimakkaampaa kuin fiktiossa, sillä tilanteen käydessä todella dramaattiseksi kääntyy do61

kumentin objekti yllättäen kameran puoleen toi- ”Maailma, sin kuin fiktiossa, jossa hahmot säilyvät etäisinä, vaikka kamera viistäisi pitkin ihoa. Vaikuttavis- jossa ta ja moninaisista tavoitteistaan johtuen dokumentti kohoaa tosi-tv:n yläpuolelle. elämme Ennen festivaalin alkua sanoin ystävälleni, että dokumenttielokuva on aina vähintään tuntuu kelvollista katsottavaa, mutta sama ei päde fiktioelokuvaan. En tuolloin osannut perustella in- todellis elta tuitiivista väitettäni, mutta nyt 25 dokumenttia myöhemmin ymmärrän, että kyse on draaman vain väkevyydestä, joka syntyy henkilökohtaisuudesta ja kameran kohtaamisesta, ja toisaalta ylkun lätyksellisyydestä, jollaista ei elokuvafiktiossa määritelmällisesti voi olla. Fiktioelokuvan ylläs iinä tykset ovat pinnallisia, sillä niiden takana on aina jokin tietoinen päätös, mutta kun valkokan- on kaalla nuori nainen kääntyy yhtäkkiä itkien kameran puoleen ja huutaa ”halusit kuvata minua yllätyks iä.”

– kuvaa nyt, tätä minä olen” on katsoja todella yllätetty.

Ystäväni otti esiin 4D–kortin. Näytetäänhän telkkarissa pätkiä nimeltä Maailman suurin penis tai Kaikki 100 000 rakastajaani, ja näitä sanotaan dokumenteiksi, ja onhan niissä yllätyksiäkin. Ero on kuitenkin jälleen tekijöiden intentioissa. Kun tällaiset dokumentit keskittyvät tekemään reportaasia yksittäisestä Iso, musta avoauto hidastaa tulilmiöstä, jota päälle puhuen selitetään tyhmemlessaan pihaan, ja ennen kuin se mällekin katsojalle, avautuu oikea dokumenttion kokonaan pysähtynyt, nouelokuva hitaasti, ilmiöiden omalla suulla puhuen. see siitä univormuihin pukeuPuolalaisohjaaja Marcel Lozinskin psykologiset tuneita miehiä. Yksi miehistä kokeet osoittavat syvällisemmän ihmiskuvaukon tummahiuksinen, viiksekäs, sen kumpuavan nimenomaan tilanteista, joissa stressaantunut ja vanhanpuokohde on ’jätetty silleen’, mutta vapautettu vasleinen. Mannerheim. Miehet astuun kahleista. televat kohti porrasta ja vilkuilevat samalla ympärilleen. YhtäkKuusi päivää ja 25 eripituista elokuvaa myökiä varjoista harppaa esiin toihemmin kello on jälleen yli Alepan sulkemisajan, nen tummahiuksinen mies, jonmutta olo on niin vapautunut, että en jaksa väka viikset kuitenkin ovat huolittää. Tavoitinko todellisuutta, ymmärsinkö onmattavasti lyhyemmät, ja joka gelmia, sainko niihin ratkaisuja? Tavallaan kyllä. ensimmäisenä tervehtii nostaOpin todellisuutta jäljentävän elokuvalajin kautmalla kätensä etuviistoon kämta ymmärtämään, että elämä on elämää vasta men avoinna. Hän on huomion sitten, kun se on yllätyksellisyyttä, eikä silloin keskipiste. kun saa sen, mitä on halunnutkin.

62

63

Jatkokatkelma runoelmasta Janne Kortteinen

Verisitruunankelot kasvavat kasvoja ja askelta hiljaisuuteen.

Leguaanit katoavat opaalinhohtoiseen syvyyteen. Jättiläismustekala munii pääkalloja, joista kuoriudutaan ujeltavaan tuhatjalkaiseen laukkaan. Uusi kuu on vihkisormus :n oikeassa nimettömässä. Kaksi pientä paljasta jalkaa kiitää yli yön, kuin niissä heräisivät eloon sanat ”Pilvet ovat taivaan jalanjälkiä”. Lentävässä piikkimatossa lukee TERVETULOA. Merenneitoperhonen palaa lilal­iekkiseen silmään. Lähde

kahlaa hänen silmänsä sinisessä pimeässä ui niin kuin lapsi valkoisessa viinimarjassa

Kuolleena syntyvässä, laulavassa sarastuksessa sataa sini­ihoisia kuiskauksia ja alkionkasvoisia aukkoja. Tahdon

Luo uin uni kahluu luo Tuo Luo ui luo

64

Että Minkään Kätketyn Näyn Äkillinen Välähdys. Elämä on jumalan sydänkohtaus. Otto nolla. Siis mi

kukka kastaa kasvonsa veteen ja avaa silmänsä Avaruusu Taivaankasvi kaukana

Kolmas silmä. Nollas läsnäolo. Hän. Näkymätön

Maa. Aamu.

Pikkuinen.

Auki kirkkauteen

65

McKinsey&Company: Suomen talous – Saavutukset, haasteet, prioriteetit 2007, sivu 51.

66

Kirjoita Pöllöön!

Toimitus ottaa vastaan kaikkea syvä­analyyseistä installaatioihin ja valokuvataiteesta haikuihin.

Lähetä siis sydänvertasi meille kesäkuun 7. päivään mennessä: vesa.korkkula@helsinki.fi/ tuomas.kortteinen@helsinki.fi/ joni.puranen@helsinki.fi.

Mahdollisesti jallua tarjolla.