Issuu on Google+


TEEMANA

MIELI Päätoimittajat Sofia Blanco Sequeiros Ville Louekari Toimituskunta Janne Karisto Joosua Lehtinen Taitto Carlos Lievonen Kuvitus Carlos Lievonen Anni Tolvanen Roosa Stenroos Edna Huotari

Julkaisija: Dilemma Ry Ilmestynyt vuodesta 1968, 48. vuosikerta ISSN:1239-2545 Minervan Pöllö kiittää HYYtä lehtituesta & Why Printiä painosta Kansikuva muokattu “Perseus with the Head of Medusa” Flickr.com/averain CC BY 2.0

Sisältää Pääkirjoitus.......................................1 Filosofiassa tapahtuu.......................2 Muistokirjoitus.................................3 Matkalta............................................8 Eksistentialistinen koe..................12 Määttäsen mielestä........................18 Kirja-arvostelut: Mind in Action...............................24 Valokaaria.......................................26 1900-luvun Yhteiskuntafilosofia.........................................27


A

I

Päätoimittajilta Sofia Blanco Sequeiros Ville Louekari

M

itsensä selittäminen, Kantia ajoi eteenpäin kritiikki. Artikkelin korkea asema filosofisten tekstien joukossa todistaa, että akateeminen filosofia jatkaa kritiikin polulla. ”Dilemmasta päivää, istun kakkuunne”, sanoo Piisamirotta Dilemman haalarimerkissä. Onko arkkityyppinen filosofi ilonpilaaja, joka istuu kakkuun kun ei osaa sitä syödäkään vai järjen ja rationaalisen ajattelun puolestapuhuja? Filosofit osaavat varmasti olla molempia. Olivat he kumpia tahansa, harvoin filosofit puhuvat laiskan ajattelun puolesta. Kun planeetat ovat rivissä ja jumalat suotuisia ja tähtien avaruusmusiikki soi oikeaan suuntaan, voivat he ehkä tehdä ihmisistä vähän ymmärtäväisempiä kanssaeläjiään kohtaan. Kuten Dilemman fuksiaiset osoittivat, filosofia on tärkeää, koska se opettaa ottamaan foliohatun pois. Se opettaa, että todellisuus on yllättävä ja mielekäs tavoilla, joita emme osanneet arvata. Filosofialla voi opetella olemaan luottamatta muiden ihmisten kognitiivisiin kykyihin mutta ennen kaikkea sillä voi huomata, kuinka rajallinen oma käsitys mielestä ja maailmasta on.

ieltä on vaikea kääntää, muuttaa tai taivutella. Pää, mieli ja järki tiukasti yhteen. Mieli on päässä, järki on jäässä, mieli on järjissään tai sitä vailla. Filosofia vaikuttaa monesti järjettömältä norsunluutorniseen metapuuhastelumajaan linnoittautumiselta. Toisinaan se onnistuu tarttumaan mitä polttavimpiin aiheisiin. Yleensä päämäärä on sama: muuta mieliä, argumentoi, kritisoi, väitä vastaan. Harvoin kukaan kirjoittaa tekstiä ”Hyvä Panu Raatikainen, olen samaa mieltä kanssasi ja olet hieno mies”. Vaikka aihe olisi ajankohtainen, kohtaa filosofinen teksti ensisijaisesti kritiikkiä. Muuttiko Kant filosofian maaperää kritiikin suuntaan? Ainakin voimme sanoa, että Kant loi “filosofisen filosofian historian”. Dieter Henrich tarkoittaa tällä, että Kant ymmärsi motivaationsa filosofoinnille laadullisesti erilaiseksi kuin edeltäjiensä1. Metafyysikoiden motiivi oli todellisuuden 1 Henrich, Dieter: Between Kant and Hegel: Lectures on German Idealism. Cambridge, MA: Harvard University Press 2008 (s.32)

1


Filosofiassa Tapahtuu

F

ilosofi Jaakko Hintikka poistui keskuudestamme 12.8.2015. Lue Gabriel Sandun kirjoittama muistokirjoitus sivuilta 3-7.

D

ilemma 41 vuotta sitten: 2.3.1974: §19: “Pentti Määttänen ehdotti, että Dilemma lähettäisi Chilen sotilasjuntalle kortin, ja ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti.”

W M

ittgensteinin huhutusti kadoksissa ollut kävelykeppi löytyi. Ehkä?

J

aakko Kuorikoski esiintyi Ylen Aamu-TV:ssä 2.9.2015. Kaikki fanittivat kovasti.

C

.S.Peirce -jalkapallo-ottelun voittivat jälleen opiskelijat pistein 3-2. Sekä Gabriel Sandu että Juri Hiltunen tekivät muutaman spektaakkelimaisen hienon torjunnan. Ifi Kulmala ja José Filipe Pereira da Silva puolestaan kunnostautuivat hyökkääjinä ja juoksivat huomattavan kauniisti.

uita vuosipäiviä: 1975: Hannah Arendt kuoli ja Slavoj Žižek valmistui filosofian maisteriksi 1985: Carl Schmitt kuoli

2

K

I

so Pyörä pyörii, kuinka käy filosofian? Yliopistoa mylläävä koulutusuudistus vaatii hakukohteiden vähentämistä eli laajempien ohjelmien luomista. Filosofiaoppiaineet spekuloivat idealla yhdistymisestä Yhdeksi Suureksi Filosofian Yksiköksi. Pöllö seuraa tilanteen kehittymistä.

ymmenen vuotta sitten Jaakko Hintikalle myönnettiin Rolf Schock -palkinto hänen uraauurtavasta modaalilogiikan, erityisesti tiedon ja uskon käsitteiden, tutkimuksestaan. Vuotta myöhemmin Hintikalle omistettiin nidos Library of Living Philosophers -kirjasarjassa.


Gabriel Sandu

S

uomalainen loogikko ja filosofi Jaakko Hintikka kuoli 12. elokuuta 2015 86-vuotiaana Porvoossa, missä hän vietti viimeiset vuotensa vaimonsa Ghita Holmström-Hintikan kanssa. Vain muutamaa päivää ennen kuolemaansa Hintikka osallistui kahteen kansainväliseen kongressiin Helsingin yliopistolla niin puhujana kuin puheenjohtajanakin. Jaakko Hintikka syntyi 12. tammikuuta 1929 Helsingin maalaiskunnassa (Vantaalla). Vuonna 1947 hän aloitti matematiikan, fysiikan ja filosofian opinnot Helsingin yliopistossa. Innoituksena toimi erityisesti Eino Kailan kirjat ja G. H. von Wrightin kirjoitukset loogisesta empirismistä. Väitöskirjaansa distributiivisista normaalimuodoista Hintikka puolusti 1953. Tohtoriopintojen jälkeen hän työskenteli Junior Fellow -tittelillä Harvardin yliopistossa ja vuonna 1959, kolmekymmentävuotiaana, hänet nimitettiin käytännöllisen filosofian professoriksi Helsingin yliopistoon. Uransa aikana Hintikka nimitettiin useisiin merkittäviin tehtäviin: Tutkimusprofessori, Suomen akatemia 1970-1981 Visiting professor in philosophy, Stanford University, 1965-1982 Visiting professor of philosophy, Florida State University 1978–1990 Professor of Philosophy, Boston University, 1990–2014

2

Dilemma ry s filosofian merkk poistumis ja lähettää osan Jaakko Hintikan ja omaisil

--

Gabriel Sandun G abriel Sandun aiemmin Theoriassa julkaistu

aiemmin Theoriassa julkaistu teksti julkaistaan tässä muistokirjoitus julkaistaan laajennettuna tässä laajennettuna.

Eläkkeelle hän jäi Bostonista vuonna 2014 ja palasi sitten Suomeen. Jaakko Hintikka oli yksi aikamme merkittävimmistä loogikoista ja filosofeista. Hän kirjoitti noin 40 kirjaa, toimitti 20 editiota ja julkaisi noin 300 tieteellistä artikkelia kansainvälisissä journaaleissa ja kokoelmissa. Hän toimi yli 25 vuotta Synthesen, johtavan kansainvälisen epistemologian, tieteenfilosofian ja kielifilosofian journaalin päätoimittajana. Hänen kontribuutionsa logiikassa ja filosofiassa huomioitiin monin tunnustuksin. Vuonna


2006 Hintikan työlle omistettiin Library of Living Philosophers –sarjan nide. Suomalaisen tiedeakatemian jäsen Hintikka on ollut vuodesta 1961 ja kunniajäsen vuodesta 2007. Hän oli myös Norjan tiedeakatemian ja American Academy of Arts and Sciences -yhteisön jäsen, sekä Krakovan, Liègen, Oulun, Turun, Uppsalan ja Bukarestin yliopistojen kunniatohtori. Hän vastaanotti Suomen Kulttuurirahaston tunnustuspalkinnon vuonna 1989 ja Suomen leijonan ritarikunnan suurristin 2011. Hintikka oli yksi modernin logiikan perustajista. Hänen vuoden 1955 artikkelinsa kvantifikaatioteoriasta ja mallijoukoista on peruslähdeteos ensimmäisen kertaluvun logiikan täydellisyystodistusten kohdalla. Hieman myöhemmin Hintikka hyödynsi tämän kirjoituksen ideoita modaalilogiikan ja mahdollisten maailmojen semantiikan kehittämisessä. Mallijoukot toimivat mahdollisten maailmojen syntaktisina vastineina kahdessa vuoden 1957 artikelissa ‘Quantifiers in Deontic Logic’ ja ‘Modality as Referential Multiplicity’. Seminaareissaan Harvardissa 195859 (valitettavasti muistiinpanot eivät ole säilyneet) Hintikka hyödynsi aikaisempia täydellisyystodistuksiaan modaalilogiikan kvantifioitujen systeemien M, S4 ja S5 täydellisyystodistuksissa. Mallijoukkojen ja Carnapin tilakuvausten suhde täsmentyi artikkelissa ‘Modality and Quantification’ (1961). Kuunneltuaan G.E.M. Anscomben luennot intentionaalisuudesta Hintikka ymmärsi, että mahdollisten maailmojen viitekehystä voidaan soveltaa myös kognitiivisten (propositionaalisten) asenteiden (uskomus, tieto, havainto, jne.) loogiseen analyysiin. Hintikan päätyö tällä saralla, Knowledge and Belief (1962), on maamerkki logiikan historiassa. Hintikan työ episteemiseen logiikan parissa oli vastareaktiota Quinen modaalilogiikan kritiikkiin. Hintikka ymmärsi hyvin, että yksilötermien monireferentiaalisuus synnyttää ongelmia eksistentiaalisen yleistyksen ja muiden loogisten päättelysääntöjen suhteen niin episteemisessä

logiikassa kuin aleettisessa modaalilogiikassakin. Hänen ratkaisunsa oli vaatia, että modaalioperaattorin vaikutusalassa oleva yksilötermi erittelee spesifin yksilöolion. Aleettisten modaliteettien kohdalla tämä vaatimus tarkoittaa, että yksilötermien on oltava kiinteitä nimeäjiä (tätä Hintikka ei kuitenkaan sulattanut), ja doksastisen logiikan kohdalla, että uskoja tietää, kuka yksilötermin nimeämä yksilö on. Roderick Chisholm (1963) huomautti Knowledge and Belief -kirjan arviossaan, että Hintikan ratkaisu edellyttää ristiin-identifioinnin menetelmää, eli uskojan pitäisi voida sanoa, onko jonkin maailman yksilö identtinen jonkin toisen maailman yksilön kanssa. Chisholm tarkasteli joitain identifioinnin menetelmiä, kuten essentiaalisia ominaisuuksia, mutta ei lopulta hyväksynyt niistä yhtäkään. Tämä kritiikki kuitenkin innoitti Hintikkaa kehittämään ristiin-identifioinnin menetelmiä tulevina vuosina. Useat Hintikan tämän aihepiirin kirjoitukset, sekä niihin liittyvä ajatusten vaihto Dagfinn Follesdalin kanssa, julkaistiin Theoria-lehdessä: Hintikka, ‘Knowing oneself and other problems in epistemic logic’, (Theoria 32, 1966), Follesdal, ‘Knowledge, Identity and Existence’, (Theoria 33, 1967), Hintikka, ‘Existence and Identity in Epistemic Contexts’, (Theoria 33, 1967). Ristiin-identifioinnin menetelmiä Hintikka kehitti edelleen artikkeleissaan ‘Individuals, Possible Worlds, and Epistemic Logic’, (Nous 1, 1967) sekä ‘On the logic of Perception’ (1969). Hintikka suhtautui myönteisesti John Searlen erisnimien kuvausteoriaan sekä toisaalta pohdiskeli erisnimen merkityksen palauttamisesta referenttiin, mutta lopulta hän päätyi puolustamaan näiden kantojen välimuotoa, jossa ristiin-identifioinnin menetelmät yksilöivät erisnimien referentit, mutta eivät tarjoa referenttejä määrääviä kuvauksia. Hintikan työ episteemisen logiikan parissa on stimuloinut logiikan, filosofian ja tekoälyn tutkimusta. Hintikan ‘toisen sukupolven’ episteeminen logiikka lisä-

4


si ‘sosiaalisen’ ulottuvuuden logiikkaan mahdollistamalla usean tiedollisen subjektin asenteiden mallintamisen esimerkiksi distributiivisen tiedon ja yleistiedon kohdalla. Lopulta dynaaminen aspekti tuli mukaan ja johti dynaamisen episteemisen logiikan muotoilemiseen ja Amsterdamin koulun työhön. Ruotsin kuninkaallinen akatemia myönsi Hintikalle Rolf Schock -palkinnon vuonna 2005 uraauurtavista kontribuutioista episteemisten modaalikäsitteiden loogisessa analyysissä. (Saman palkinnon ovat saaneet Nagel, Feferman, Kripke, Quine, Putnam ja Dummett). Toinen suunta, johon Hintikan aiempi tutkimus kvanttorien saralla vei hänet, oli peliteoreettinen semantiikka. Sen pääajatukset on luonnosteltu artikkelissa ‘Language-Games for Quantifiers’ (1968) ja teoksessa Logic, Language-Games and Information (1973) ja esitetty kokonaisuudessaan artikkelissa ‘Quantifiers vs. Quantification Theory’ (1973). Kuten modaalilogiikan ja episteemisen logiikan tutkimuksessaan, Hintikka rakensi teoriansa ympärille systemaattisen ohjelman kvanttorien käsittelyyn. Hänen tarkoituksenaan oli antaa vaihtoehto Quinen (1960) näkemykselle kvantifikaatioteoriasta tieteen ”kanonisena notaationa” sekä Montaguen lähestymistavalle joka oli esitetty artikkelissa ‘The Proper Treatment of Quantification in Ordinary English’ (1973) ja jota George Lakoffin ”generatiivinen semantiikka” sovelsi. Hintikan peliteoriaan perustuva työ tunnetaan laajalti. Teoksessaan (1973) hän esittää peliteoreettisen semantiikan ensimmäisen kertaluvun logiikalle. Hintikka on tietoinen tämän tulkinnan ekvivalenssista tarskilaisen malliteoreettisen tulkinnan kanssa. Hän kuitenkin korostaa semantiikkansa heuristista arvoa, sen yhteyttä Skolem-funktioihin (toisen kertaluvun logiikassa) ja sen soveltuvuutta luonnollisen kielen kvanttorien semanttiseen analyysiin. Hän antaa haarautuviin kvanttoreihin liittyvän työnsä pohjalta luonnollisen kielen esimerkkejä, jotka hänen mielestään

- mutta vastoin Quinen ”ensimmäisen kertaluvun teesiä” - vaativat ensimmäisen kertaluvun logiikkaa suurempaa ilmaisuvoimaa. Hän näyttää peliteoreettisen semantiikan soveltuvan niihin paremmin ja huomauttaa vielä, että tulkinta sopisi myös hänen aikaisempaan työnsä mahdollisten maailmojen semantiikan saralla. Peliteoreettinen lähestymistapa laajennettiin myöhemmin, 70-luvun lopussa ja 80-luvulla, pronominien, konditionaalien, määräisten kuvausten ja intentionaalisten kontekstien analyysiin Hintikan ja hänen yhteistyökumppaniensa toimesta (L. Carlson, J. Kulas, E. Saarinen). Hintikan haarautuvien kvanttorien tutkimus johti IF-logiikan (Independence-Friendly Logic), hänen ja G. Sandun vuonna 1989 esittelemän loogisen järjestelmän, syntymiseen. Viimeisen kolmenkymmenen vuoden ajan se oli hänen työnsä keskipisteenä. IF-logiikka on Hintikan aikaisemman peliteoreettisen semantiikan yleistys. Hintikka piti sitä ”oikeana” järjestelmänä sekä matematiikan perusteiden että luonnollisen kielen analyysin käsittelemiseen. The Principles of Mathematics Revisited (CUP, 1996) esittelee sen pääpiirteissään. Viimeisimpien vuosien aikana Hintikka keskittyi työssään osoittamaan, että IF-logiikan probabilistinen laajennus on kvanttiteorian kokeiden todellinen logiikka. Hän oli usein huolissaan siitä, että hänen aikansa tämän ohjelman kehittämiseen loppuisi kesken. Viimeiset ajatuksensa aiheesta hän esitti ollessaan luonnontieteiden filosofian session puheenjohtajana Helsingissä kansainvälisessä logiikan ja tieteenfilosofian kongressissa (Congress of Logic, Methodology and Philosophy of Science) elokuun 7. päivänä. On sääli, että hänen huolensa kävi toteen. Hintikka oli erittäin omintakeinen ajattelija ja aito tieteellinen filosofi, joka haastoi perinteisiä ajattelumalleja kaikkein perustavimmista käsitteistämme kuten totuus, todistus, aika ja välttämättömyys, sääntö, argumentti, tieto ja uskomus, induktio sekä todennäköisyys. Hän ehdotti

5


kaan sain puhelinsoiton Jaakko Hintikalta, joka teki aloitteen allekirjoitusten keräämisestä vetoomukseen Securitaten joukkojen romanialaisia mielenosoittajia kohtaan tekemiä julmuuksia vastaan. Hän oli ensimmäinen, joka allekirjoitti sen TV-kameroiden edessä joulukuun 25. päivänä. Seuraavaksi allekirjoitti von Wright... Muistan Hintikan kerran kehottaneen minua opiskelemaan matemaattisia formalismeja kvanttiteoriassa. Olin noin 55-vuotias. Sanoin hänelle: ”Jaakko, pelkään että olen liian vanha tähän”, jolloin hän vastasi viivyttelemättä: ”En suostu hyväksymään tuota roskaa! Uskon, että jokainen keskivertoälykäs ihminen voi ryhtyä mihin tahansa intellektuaaliseen hankkeeseen, jos hän on tarpeeksi sisukas.” En tule unohtamaan tätä koskaan.

uusia lähestymistapoja ja työskenteli järjestelmällisesti yhteistyökumppaniensa kanssa pyrkimyksenään muotoilla uutta perustaa useille eri tieteenaloille (matematiikka, kielitiede, fysiikka). Hintikka ei koskaan kirjoittanut artikkelia vain kritisoidakseen jonkun muun kantaa ilman, että hän olisi samalla edistänyt ja puolustanut jotakin radikaalilla tavalla uutta näkemystä. Hän suri nykypäivän filosofian tilaa ja sen mekaanista julkaisujärjestelmää, joka tuotti usein tyhjiä spekulaatioita ja kotikutoisia ”teorioita”, jotka olivat merkityksettömiä tieteelliselle ajattelulle. Hintikka mainitsi usein, että hänellä oli vain yksi todellinen opettaja: G. H. Von Wright. Kuulin kerran G. H. Von Wrightin sanovan, että hänellä oli vain yksi todellinen oppilas: Jaakko Hintikka. Mutta Hintikalla itsellään oli useita opiskelijoita, joista monista on tullut viime aikoina professoreita (Risto Hilpinen, Raimo Tuomela, Juhani Pietarinen, Ilkka Niiniluoto, Simo Knuuttila, Veikko Rantala, Juha Manninen, Lauri Carlson, Esa Saarinen, Matti Sintonen, Gabriel Sandu). Uskon tämän olleen osittain Hintikan jalomielisyyden ansiota. Toisin kuin monet hänen akateemiset kollegansa, hän ei koskaan pitänyt ideoitaan vain itsellään vaan jakoi ne oppilaidensa kanssa kehittääkseen niitä yhteistyönä. Hän teki saman kollegoidensa kanssa ja antoi meille jatkuvasti uutta pohdittavaa. Hintikan suurisieluisuus näkyi myös hänen teoissaan. Hän huomoi neuvostoliittolaisten (ja puolalaisten) loogikkojen vaikeudet neuvostoajoilla ja edisti aktiivisesti (yhdessä von Wrightin kanssa) Suomen ja Neuvostoliiton välisiä logiikka-symposiumeja, jotka olivat suureksi avuksi neuvostoliittolaisille kollegoillemme. Oli ilo kuulla kaksi vuotta sitten Kievissä ukrainalaisen akateemikko Alexandr Popovin, yhden Ukrainan opposition hengellisistä johtajista, tunnustavan symposiumien tärkeyden logiikan kehitykselle Ukrainassa. Romanian vuoden 1989 vallankumouksen ja Ceausescun hallinnon kaatumisen ai-

Viitteet CHISHOLM, R. (1963) “The Logic of Knowing.” Journal of Philosophy 60: 753–795. FØLLESDAL, D. (1967) “Knowledge, Identity, and Existence.” Theoria 33: 1–27. HINTIKKA, J. (1957a) Quantifiers in Deontic logic. Commentationes humanarum litterarum 23 (4), s. 23-. Helsinki: Societas Scientiarum Fennica. HINTIKKA, J. (1957b) “Modality as Referential Multiplicity.” Ajatus 20: 49–64. HINTIKKA, J. (1961) “Modality and Quantification.” Theoria 27: 119–128. HINTIKKA, J. (1962) Knowledge and Belief. An Introduction to the Logic of the Two Notions. Ithaca, NY: Cornell University Press. HINTIKKA, J. (1966) “ ‘Knowing Oneself ’ and Other Problems in Epistemic Logic.” Theoria 32: 1–13. HINTIKKA, J. (1967a) “Existence

6


Gabriel Sandu and Identity in Epistemic Contexts.” Theoria 33: 138–147.

HINTIKKA, J. (1967b) “Individuals, Possible Worlds, and Epistemic Logic.” Noûs 1: 33–62.

HINTIKKA, J. (1973a) Logic, Language-Games, and Information. Oxford: Clarendon Press. HINTIKKA, J. (1973b) “Quantifiers vs. Quantification Theory.” Dialectica 27: 329–358. HINTIKKA, J. (1996) The Principles of Mathematics Revisited. Cambridge: Cambridge University Press. HINTIKKA, J. (1999) Inquiry as Inquiry: A Logic of Scientific Discovery. Jaakko Hintikka Selected Papers, Vol. 5. Boston: Kluwer Academic. HINTIKKA, J. and SANDU, G. (1989) “Informational Independence as a Semantical Phenomenon.” Proceedings of the Eighth International Congress of Logic, Methodology and Philosophy of Science. Studies in Logic and the Foundations of Mathematics 126, s. 571–589. MONTAGUE, R. (1973) “The Proper Treatment of Quantification in Ordinary English.” Teoksessa J. Hintikka et al. (toim.) Approaches to Natural Language. Proceedings of the 1970 Stanford Workshop on Grammar and Semantics, s. 221–242. Dordrecht: Reidel.

W. V. (1960) Word and SandunQUINE, Object. Cambridge, MA: MIT

oriassa julkaistu Press. us julkaistaan ttuna.

2--

Dilemma rysuree suree Dilemma ry filosofian filosofian merkkihahmon merkkihahmon poismenoa poistumista lähettää osanottonsa ja jalähettää osanottonsa Jaakko Hintikan ystäville Jaakko Hintikanystäville ja omaisille ja omaisille

2--

HINTIKKA, J. (1969) “On the Logic of Perception.” Teoksessa J. Hintikka, Models for Modalities. Selected Essays, s. 151–183. Dordrecht: Reidel.


VII5I KESKUS TELUNAVAUSTA MATKALTA Volo Mykhalevych

K

esällä nostin säästöni ja opintolainani ja suuntasin omalla mittakaavallani intensiiviselle matkalle. Suureksi ilokseni Towards a Science of Consciousness -konferenssi järjestettiin tänä vuonna Helsingissä ja minulla oli mahdollisuus seurata alan vaikuttajien keskustelua läheltä. Tämän jälkeen reilasin ystäväni kanssa kolmisen viikkoa Lissabonista Lontooseen. Esittelen pintapuoleisesti viisi mielenfilosofian kannalta kiinnostavaa ilmiötä, joista kuulin matkallani. Niiden taustalla on hyvinkin erilaisia käsityksiä mielestä, ja haen aiheiden valinnalla enemminkin kontrastia kuin yhtenäistä kokonaisuutta. Matkalla pääsin hyödyntämään filosofian opintojani maailmankuvien tulkkaukseen, mutta kesän päätteeksi käännän takkini ja loikkaan psykologian puolelle kartoittamaan empiriaa ja tilastollista ajattelua.

yliopistona. Esitelmänsä päätteeksi dayalbaghilainen tutkija esittää pitkät kiitoksensa opiston hengelliselle johtajalle, Radhasoami-uskonnon gurulle. Kesäkuussa Paavo Pylkkäsen ja Tuomas Tahkon koordinoimassa Towards a Science of Consciousness -konferenssissa ensimmäinen päivä oli varattu East-West Forumille. Yksi Fabianinkatu 33:en saleista oli kymmenen tuntia videoyhteydessä Dayalbaghin kanssa ja opisto oli lähettänyt edustajiaan Helsinkiin. Siinä, missä historiallisesti eurooppalainen filosofia ja kurinalainen tutkimus kallistuivat jo antiikissa materian puolelle, Intiassa filosofian ja kurinalaisen tutkimuksen lähtökohtana on ensisijaisesti ollut mieli. Tilaisuus toimi kohtaamispaikkana länsimaiselle kolmannen persoonan perspektiivin tieteelle ja intialaiselle introspektiiviselle ensimmäisen persoonan tietoisuuden tutkimukselle. Näiden perspektiivien yhteensovitus on kovassa vauhdissa. Yksi TSC:n alullepanijoista, yhdysvaltalainen anastesiologi Stuart Hameroff oli läpi tapahtuman suosittelemassa kovaan ääneen yhdessä fyysikko Roger Penrosen kanssa kehittämäänsä Orchestrated objective reduction –teoriaa. Sen mukaan tietoisuus emergoituu diskreetteinä välähdyksinä aiemmin solujen tukirakenteina pidettyjen mikrotubulusten kvanttiominaisuuksien johdosta. Hameroffin teoria

DAYALBAGHIN MIKRO- JA MAKROKOSMOS Dayalbagh Educational Institute sijaitsee kymmenen kilometrin päässä Taj Mahalista Pohjois-Intian Agrassa. Se on kokonaisvaltaiseen inhimilliseen kasvuun tähtäävä opisto, joka toimii myös kansallisesta opetussuunnitelmasta itsenäisenä

8


ennustaa tietoisuuden päivittymistä tavallisesti 40 Hz tiheydellä. Niitä harvoja, jotka pystyvät introspektion pohjalta sanomaan tästä mitään, ovat Dalai Laman supermunkit. He tosin raportoivat tietoisuutensa päivittyvän meditoidessaan jopa 80 Hz taajuudella. Kiinnostavaa kyllä, Hameroffin mukaan tämä onkin ennustettavissa hänen teorian pohjalta tehdyistä aivosähkökäyrämittauksista. Samalla kuin Hameroff matkaa tietoisuutta kohti kvanttifysiikan ja neurologian tietä, Dayalbaghin edustus käyttää runkonaan vuosituhansien ajan kartutettua mielenfilosofiaa, jota he sovittavat yhteen matematiikan ja fyysikan kärkitutkimuksen kanssa. Intialaiset filosofiset perinteet rakentuvat suurpiirteisesti kahdesta päähaarasta. Advaita Vedantassa maailma kasvaa persoonattoman taustatietoisuuden varaan. Dayalbaghin filosofia taas jatkaa meille dualistisena näyttäytyvää Samkya Yogasta. Opiston tutkimus lähtee ajatuksesta, että yksilön mielen mikrokosmos ja maailmankaikkeuden makrokosmos ovat täydellisen analogisia. Mitä kutsumme objektiiviseksi maailmaksi rakentuu prosesseista ja tiloista, joilla on vastinkappaleet yksilöiden mielissä. Guru Prem Saran Satsangi näyttää esitelmässään kompleksin hierarkkisen kaavion mielen tasoista, tiloista, ilmiöistä ja taipumuksista. On helppo uskoa mallin vaatineen järisyttävää työmäärää. Kvanttifysiikan terminologiaa vilisee kaikkialla, kun analogioita rakennetaan mikron ja makron välille. Dualistinen tausta näyttäytyy tulkintani mukaan ennen kaikkea siinä, että meditaation kautta ihminen voi ylittää fyysisen kehon rajat ja valaistua, mikä mahdollistaa sellaisten ilmiöiden, olioiden ja prosessien havaitsemisen, johon valaistumaton ei kykene. Siinä, missä tiede kuvaa maailmaa redusoimalla sitä pienempiin ja universaalimpiin palasiin, meditaation ja introspektion suunta on ylös – sellaisille maailman tasoille, joiden dynamiikat ovat hieno-

varaisempia ja monimutkaisempia kuin niiden fyysiselle, aistivalle keholle näyttäytyvät osat. Yritän ymmärtää tällaista dualismia siten, että ajattelen ihmiskehoa ja kehollista minuutta ikään kuin yhtenä korkeamman minän aisteista. Toisaalta, mikä sanelee, millainen kultivoitu mieli on valaistunut, sillä päteehän kuvaus valaistumisesta esimerkiksi syvällisesti musiikkiin perehtyneeseen henkilöön? Mikro- ja makrokosmosten analogisuuteen on vaikea olla suhtautumatta ilman skeptisismiä. Ajattelen ihmismieltä osana maailmaa, jolloin kokemuksen rakenne väistämättä vastaa osia maailman rakenteista – hyvänä esimerkkinä tästä on se, että yksilön mielessä rakentuva matematiikka toimii niin hyvin maailman jäsentelyyn. Dayalbaghin projekti vaikuttaa kuitenkin väistämättä konstruktiiviselta. Riippuen siitä, mihin tieteellinen maailmankuvamme kehittyy, analogiat johdattelevat tutkijoita kategorisoimaan ihmismielen piirteitä eri tavoin. Siinä määrin kuin mieli on luova, harjaantuneena se taipununee maailmankuvaan kuin maailmankuvaan. On vaikea uskoa, että tämä vastaavuus on välttämätön.

“Ajattelen ihmismieltä osana maailmaa, jolloin kokemuksen rakenne väistämättä vastaa osia maailman rakenteista – hyvänä esimerkkinä tästä on se, että yksilön mielessä rakentuva matematiikka toimii niin hyvin maailman jäsentelyyn.” On kiehtovaa, että Dayalbaghissa harjoitetaan kokonaisvaltaista aikuisen mielen organisoitua kultivoimista. Projektin maailmaa selittävä tehtävä ei vaikuta nojaavan vakaaseen pohjaan, ja auktoriteettiveteinen yksilöä monipuolisesti kasvattava ympäristö saattaa ruokkia dogmaattisuutta. Olen kuitenkin vakuuttunut, että int-

9


rospektion syvyys voi tarjota paljon inspiraatiota muihinkin mielenfilosofisiin perinteisiin. Lännen empiristinen ulospäinsuuntautunut ilmapiiri tukee hyvin sellaisten taitojen kehittämistä, joiden taidokkuutta on helppo osoittaa muille. Sisäänpäinkääntyneet taidot ovat kuitenkin vaikeammin osoitettavissa. Niiden arvostus ymmärrettävästi tukee hankalasti arvioitavia auktoriteetteja ja suurempaa tarvetta uskonloikille. Aivojen mittausmenetelmien kehittyminen on lähentänyt itää ja länttä, sellaistenkin taitojen tullessa empirian piiriin, joita ei aiemmin pystytty varmentamaan muuten kuin omistautumalla niille. TULPAMANCERIT Teini-iän fantasiakirjoista minuun vetosi erityisen vahvasti Philip Pullmanin Universumien tomu -trilogia. Sen maailmassa jokaisella ihmisellä on syntymästään kaikkialle kulkeva eläinhahmoinen puhuva daemon-kumppani. Sokrateen daimonin mukaan nimetty otus jakaa ihmisensä mielialan, tunteet ja aikeet. Näin kirjallisuuden ulkopuolella, tulpamanceri on henkilö, joka tarttuu tähän unelmaan ja punoo mieleensä kumppanin, jonka kanssa jakaa syvimpiä ajatuksiaan. Vuonna 2012 Kaj Sotala julkaisi artikkelin, jossa hän kartoitti ihmismielten neuraalisen yhteensulauttamisen mahdollisuuksia. Nyt hän kehittelee gradunaan bayesilaista päättelyä opettavaa peliä ja muodostaa kognitiivisen ja positiivisen psykologian tuloksista ammentavaa tukiyhteisömallia. TSC-konferenssissa hän esitteli uudelleen pinnalla olevan ilmiön: tulpat. Tulpa on itsestäsi erillinen henkilö mielessäsi. Hän vierailee tajunnassasi visuaalisena hahmona, vivahteikkaana äänenä tai muina aistimuksina. Hänen ajattelunsa on sinulta muuten salassa, etkä tiedä mitä hänelle tapahtuu. Tulpa synnytetään pitkällisellä kuvittelulla ja hänen puolestaan käydyllä dialogilla. Jossain vaiheessa

prosessia tulpa vähitellen itsenäistyy ohjauksestasi ja jatkaa kehittymistä omillaan. Tulpa.info:ssa tulpamancerit raportoivat tulpansa omaavan itsenäisen agenssin eli kapasiteetin vuorovaikuttaa ympäristönsä kanssa itsenäisesti. Tulpa kertoo loukkaantuvansa siitä, että ihminen kiistää hänen itsenäisyytensä. Skitsofrenian kanssa tulpa-ilmiöllä ei kuitenkaan ole tekemistä. Tulpia tutkinut Samuel Veissiére rinnastaa ne lasten mielikuvitusystäviin. Länsimaisista lapsista on arvion mukaan 65 %:lla lapsuutensa aikana mielikuvitusystävä, jonka kanssa lapsi leikkii, juttelee ja toisinaan myös riitelee. Lapsia mielikuvitusystävistään haastatellut Marjorie Taylor kertoo, että monesti kesken haastattelun lapsi hiljenee ja varmistaa vakavalla äänellä, että ymmärtäähän haastattelija mielikuvitusystävän olevan vain leikkiä. Ajattelen minää itseensäviittaavana muistokertymänä, joka voi muuttua uuden narratiivisen perspektiivin kautta tulkittuna huomattavastikin. Pysyvyyttä minässä toki on, mutta ei sen enempää kuin muillakaan mutkikkailla rekursiivisilla eli itseensäviittaavilla järjestelmillä. Muita kuin käytännöllisiä syitä sille, miksi aivot eivät simuloisi toisiakin persoonia, ei välttämättä ole. Sotala lainaa neurotieteilijä Germund Hesslowta, jonka mukaan aistimuksen kuvitteleminen ja varsinainen aistiminen ovat monilta osin yhteneviä prosesseja. Siinä missä aistiessa syöte tulee aistielinten tiedonsuodatuksen läpi, kuvitelmassa syötteenä on jotenkin suodatettu aivoissa simuloitu ympäristö.

10

“Pysyvyyttä minässä toki on, mutta ei sen enempää kuin muillakaan mutkikkailla rekursiivisilla eli itseensäviittaavilla järjestelmillä.”


PAHOJEN HENKIEN HÄTYYTTELY Visuaaliselta estetiikaltaan hippifestivaalit vetoavat minuun suuresti. Jos vastaan tulisi äkkiseltään kiusallisen ehdoton kysymys kauneimmasta kokemastani paikasta, Portugalin Idanha-a-Nova -järven rannat Be-In -festivaalin aikaan lipsahtaisivat esiin. Yöaikaan festivaali on samettisen järven liplatus, lyhdyillä koristellut puutarhat, muotorikkaat hiekkapatsaat, sammakoiden kurnutus, taitavasti maustettu chai, ihmistä korkeammat hohtavat kukat, vilahtelevat Dionyysit. Herättyäni ensimmäisenä aamuna riippumatostani harvaan puilla peitetyllä mäellä festivaalialueen yllä, huomasin joitain metrejä minusta ylämäkeen teltan. Sen pihalla istui ovelasti virnuileva valkosänkinen jäntevä alaston henkilö, joka söi vesimelonia ja nosti siitä palan viittoen minua luokseen raikkaalle aamupalalle. Kysyin Horatiolta, mitä hän oli pitänyt festivaalin ensimmäisestä päivästä ja hän totesi olleensa läpensä pettynyt siihen. Kuinka ilahduttavaa! ”Millaisen festivaalin olisit itse järjestänyt?”, kysyin. Hän olisi halunnut tämän olevan paikka syvälliselle elämää ja maailmaa mullistavalle yhteiselle matkalle kollektiiviseen alitajuntaan. Vaikka festivaalia mainostettiin työpajoineen parantamiseen keskittyvänä tapahtumana, Horatio näki sen pinnallisena rahastuksena. Hän toivoi voivansa manata festivaalilla ihmisistä itsekkäitä henkiä. Olin ennen festivaalille lähtöä vilkaissut kohti Michel Foucault’ta ja ajatusta siitä, että yksilöt koostuvat sosiaalisista dynamiikoista. Leikittelin ajatuksella, että kaikkia maailman organisaation tasoja, mm. alkeishuikkasinteraktiosta rahavirtoihin, voisi kutsua narratiiveiksi, jotka erityisen ilmeisesti tulevat esiin yksilöiden kokemuksissa ja motivaatioissa. Siitä käsin ikään kuin tarkastelee kaikkia suhteellisen pysyviä maailman dynamiikkoja selittävinä tekijöinä yksilön kokemukselle. Puhuin Horatiolle tästä perspektiivista todeten, että tämä on lähintä mihin tällä hetkellä pääsen henkikonseptin ymmärtämiseen.

Tämän pohjalta manaaminen kävisi mielekkääksi kenties alkuun ristiriitaisista dynamiikoista tietoiseksi tulemisena. Horatiolle henget ovat agenssin omaavia entiteettejä, jotka ovat paremmin tavattavissa unissa, meditoidessa tai luovuutta harjoittaessa. Yksilön tulisi irtaantua pahoista hengistä sisällään, olla valpas niiden suhteen ja pitäytyä tarkasti polullaan kohti tarkoitustaan tässä elämässä.

“Vaikka festivaalia mainostettiin työpajoineen parantamiseen keskittyvänä tapahtumana, Horatio näki sen pinnallisena rahastuksena.” Törmäsin Horatioon seuraavana päivänä ja hän sanoi järjestävänsä cacao-seremonian, jossa cacaon henki auttaisi osallistujia irtaantumaan haitallisista vaikutteista. Minut kutsuttiin. Uteliaisuuttani seuraten kuljin pienen porukan kanssa festivaalialueen laitamille. Horatio oli leikkimielisen oppilaansa kanssa asettanut puun juurelle alttarin, johon jokainen sai asettaa itselleen merkityksellisiä symboleita sekä tarjoiltavaa muille. Joimme tujua keskittymistä syventävää kaakaolajiketta ja uppouduimme meditoimaan Horation kanavoidessa ilmapiiriä. Löyhästi kaikista traditioista ammentavan henkisyyden vaatimusten mukaisesti Horatio kehoitti jokaista muodostamaan yhteyden sen kanssa, jota saatettaisiin kutsua Jumalaksi, Maailman keskukseksi, Rakkaudeksi, Taoksi, Suurimmaksi hyvyydeksi, tjms. Huomasin, että minulta puuttuu tuohon tilanteeseen sopiva käsite. ”Suurin hyvä” herätti utilitaarista laskelmoivaa neuroottisuutta eikä tyyneyttä siitä, että maailma pitää huolta omistaan. Meditaatio oli assosiaatiovirraltaan muuten oikein kukoistavaa. Ympärilläni soittimet mukanaan tuoneet ryhtyivät improvisoimaan ja useampi henkilö riisuutui alasti. Ajatusteni elinvoimaisuus oli niin väke-

11


vää, että Horation kääntäessä meditaation fokusta kohti myötätuntoa maailman syvistä suruista, lennähdin jaetun tunnelman ulkopuolelle ja jäin tarkkailemaan muita. Huilua meditaation muotona soittava henkilö kohtasi jotain hyvin kipeää ja päätyi vuolaaseen itkuun. Osa reagoi tähän liittymällä itkuun. Horatio käveli ympäriinsä kannustaen syventymään suruun ja heiluttelemalla sytytettyä tupakka-astiaa karkoittaakseen ihmisten välillä lenteleviä

pahoja henkiä. Suru uupui aikanaan, lämmön ja lohdun löytyessä joidenkin välillä voimistuvasti seksuaalisesta vireestä. Vahvan emotionaalisen kaaren kokeneet lähenivät raukeina toistensa syleilyihin. Monet tunsivat jälkikäteen syvää yhteyttä yhteisestä tunnematkasta. Hipsin vähin äänin tanssimaan. Rituaali saattoi auttaa osallistujia syvemmältä kuin muutaman kuukauden kuntoutusterapia, kunhan he olivat riit-

12


Kuva Anni Tolvanen kanaalin yllä, on pieni huvipuisto. Kävelimme määrätietoisesti välittömän tyydytyksen symbolien keskellä: 70-lukulaiset kornit ääniefektit, vilkkuvat valot, uhkapelilaitteet ja himokkaasti keskittyneet virneet. Kontrasti ympäristön ja seuran välillä loi ilahduttavaa surrealismia. Olimme koukanneet Lontoosta tapaamaan Brightonissa lymyävää filosofia David Pearcea. Hän on pitkään ollut ystäväni merkittävin esikuva ja kun sattumalta tapasimme Be-Inissa Pearcen tuttavan, reittisuunnitelmamme muuttui oitis. Pearce identifioituu negatiiviseksi utilitaristiksi. Hän lähtee liikkeelle siitä, että kokemuksilla on negatiivinen eli luotaantyöntävä tai positiivinen eli puoleensavetävä valenssi. Äärimmilleen keskittyneinä ne ovat tuskaa ja kärsimystä sekä riemua ja hurmosta. Lisäksi on monimutkaisia ei-kokevia järjestelmiä. Tästä seuraa, että on moraalista korvata mahdollisuuksien mukaan negatiivista valenssia tuottavat mekanismit positiivisella tai kokemusta ei-tuottavalla mekanismilla. Valenssi ja sen vahvuus toimivat motivaattoreina toiminnalle.

“Suru uupui aikanaan, lämmön ja lohdun löytyessä joidenkin välillä voimistuvasti seksuaalisesta vireestä.”

tävän altistuneita sopivalle maailmankuvalle. Kuvittelisin kuitenkin, että riittävän assertiivisesti, rauhallisesti ja huomaavaisesti ohjeistettu tilaisuus voi olla terapeuttinen ilmankin näin animistisen shamanismin episteemisiä haasteita. AJATUKSEMME TULEVAT OLEMAAN KUIN AURINGONLASKUJA Brighton Pier, tuulinen uloke Englannin

Positiivisen psykologian piirissä on muotoiltu käsite hedonic set point, joka kuvastaa henkilön geneettistä tai muuten syvälle juurtunutta taipumusta palautua tietylle nautinnon tai onnellisuuden tasolle ulkoisista olosuhteista huolimatta. Malliin kuuluu, että joidenkin parhaat hetket eivät yllä edes toisten perustilaan. Vastaavasti suurin osa meistä ei voi edes kuvitella joidenkuiden kärsimyksen syvyyttä. Positiivinen psykologia pyrkii tunnistamaan, millä ulkoisilla olosuhteilla ja omien ajatusrakenteiden muutoksella eri tavoin määriteltyä onnellisuutta voi lähestyä olipa oma set point mikä tahansa - sii-

13


nä määrin kuin se on mahdollista. 20 vuotta sitten kirjoitetussa evokatiivisessa The Hedonistic Imperative -teoksessa Pearce pyrkii irroittamaan ankkurin käsityksestämme hyvinvoinnin mahdollisuuksista suuremmalla mittakaavalla. Hän haastaa ajattelemaan, että ihmiskunnan kollektiivinen kokemuksen tilojen kirjo on vain pieni osa siitä, mitä voisi olla, niin hyvässä kuin pahassakin. Pearcen utopisisissa tulevaisuudenvisiossa jokainen nykypäivänä mahdollinen mielentila näyttäytyy krooniselta patologiselta kärsimykseltä. Jokainen huippukokemuksesi on haalea siihen nähden, mitä tulevat sukupolvet kokevat. ”Jonain päivänä ajatuksemme saattavat olla kuin auringonlaskuja!” Pearce julistaa. Nykyään Pearcea pidetään transhumanismin kolmannen päähaaran keulahahmona. Siinä missä Aubrey de Grey koordinoi yksilöllisen kuolemattomuuden saavuttamista ja Ray Kurzweil on tunnetuin teknologisen singulariteetin teoreetikko, Pearcen projekti alkaa kokemuksellisuudesta. Hän kertoo, että HI:n julkaisun jälkeen hänen ajatuksista intoutuneet ovat ottaneet häneen yhtetty tasaisin väliajoin 20 vuoden ajalta. Kontrastina mahtipontiselle kirjoitustyylille, kasvotusten Pearce on sosiaalisesti lempeimpiä ja huomaavaisimpia tapaamiani ihmisiä. Aloitettuaan puheenvuoron hän odotti sanallista kiinnostuksenosoitusta ennen kuin jatkoi. Ostettuaan minulle ja ystävälleni kahvit hän naureskeli sille, kuinka itselleen epätyypillisen assertiiviseksi hän koki itsensä. Hän on pehmeän polun kulkija, joka mielellään käy keskusteluun hyvinkin omista eroavien maailmankuvien lähtökohdista käsin. Transhumanistina Pearce korostaa, että mitä syvemmin ymmärrämme jotain, sitä syvemmältä voimme muuttaa maailmaa. Ihmisten taipumus kilpailla rajallisista materiaalisista ja sosiaalisista resursseista ei johda edes menestyjien hyvinvoinnin lisääntymiseen vaan on moraalin kannalta pikemminkin jäänne henkiinjäämiseen johtaneista motivaatiomekanismeista.

Mitkään maailman ulkoisista olosuhteista eivät tarjoa merkittävää muutosta kokemusten intensiteetissä ja valenssissa niitä määrittävien syväjuurtuneiden biologisten mekanismien säilyessä ennallaan. Hakeudun mielelläni kipukohtieni äärelle pystyäkseni ymmärtämään itseäni ja muita syvemmin, eikä eleily tunnu merkityksettömältä joistakin hypoteettisista hurmoksista huolimatta. Kuitenkin, siinä määrin kuin suuret muutokset voivat tapahtua harmonisesti, Pearcen visiot ovat mielekäs osa tulevaisuuteen vierittämääni punaista lankaa.

“ Pearcen utopisisissa tulevaisuudenvisiossa jokainen nykypäivänä mahdollinen mielentila näyttäytyy krooniselta patologiselta kärsimykseltä.” TONTUT Lontoossa ollessani ajauduin neurotieteilijä Andrew R. Gallimoren luennolle tontuista - mikä oli ironisen sopivaa, sillä kyseinen veijari itsetietoisesti näyttää bodarismurffilta. Kontekstina oli monialainen konferenssi, jossa käsiteltiin mm. mielenfilosofiaa, antropologiaa, taiteita ja kokeellista kliinistä psykologiaa. Luennon otsikkona oli What is it like to be a machine elf? viittauksena tietoisuudenfilosofian Thomas Nagelin klassikkoartikkeliin What is it like to be a bat? Aihe ei muutu vähemmän kummallisemmaksi konetonttujen käsitteen tullessa tutuksi. DMT on psykedeeli eli ”tajuntaa laajentava” huume. Sitä esiintyy monissa kasveissa, joita käytettiin päihdyttävästi pitkään ennen kuin molekyyli eristettiin puhtaana. Lienee sanomattakin selvää, että DMT on lähes kaikkialla laitonta ja sen relevanssi mielenfilosofiseen tutkailuun rajoittuu pitkälti sanojen ilmaisuvoimaan sellaisesta muuntuneesta mielentilasta, jota varten

14


kieli ei ole kehittynyt. Kemiallisesti DMT on lähes identtinen serotoniinin kanssa ja sitäkin esiintyy nisäkkäillä aivoissa omasta takaa, joskin pieninä määrinä eikä sen funktiosta ole konsensusta. Psykedeeleista DMT:n vaikutus on lyhytkestoisin ja monien mukaan voimakkain. Siinä, missä monet psykedeelit muovaavat aistimusten ja ajatusten päälle assosiatiivisia ja matemaattisia koreuksia Deep Dream -ohjelman tavoin, DMT:tä kokeilleet kertovat isommilla annoksilla sysäytyneensä rinnakkaiseen maailmaan. Gallimoren mukaan aineen käyttäjän kulttuurista riippumatta kertomuksissa toistuvat samat elementit. DMT-kokemus kestää noin viisi minuuttia. Annoksen otettua käyttäjä sulkee silmänsä ja kokee intensiivisen vuoristoratamaisen matkan läpi kaleidoskooppimaisen fraktaalitunnelin. Liike hidastuu ja käyttäjä kokee saapuneensa tilaan, jossa on paljon laitteita – se on usein huvipuisto, tehdas tai paja. Tilassa on virnistäviä leikkimielisiä otuksia, narreja tai tonttuja, jotka toivottavat matkaajan innokkaina tervetulleeksi. Tonttujen lisäksi monet ateistitkin kertovat tapaavansa jumalia, joiden lempeys, huolenpito ja hyväksyntä tekevät kokemuksesta välillä elämää mullistavan merkityksellisen. Toiset taas raportoivat hekin tapaavansa jumalia, mutta nämä ovatkin uhkaavia tai pahantahtoisia. Jotkut kertovat tulleensa jättiläisrukoilijasirkkojen syömiksi, kun taas toiset kokevat klassisen alieneiden kaappaamaksi ja tutkimaksi tulemisen. Kertomusten yhdenmukaisuuden lisäksi tämä vieras maailma kuvataan yllättävän vakaaksi. Gallimore lähtee liikkeelle siitä, että ihmisen fenomenaalinen eli koettu maailma on evoluution tulosta niin lajin, yksilön kuin neuronikimppujen tasolla: kyseessä on tehokkaaksi pelkistyneestä simulaatiosta. Johonkin ympäristöön nähden adaptiiviset rakenteet määritellään sellaisina, jotka edistävät itsensä kaltaisten rakenteiden lisääntymistä tilassa ja ajassa. Nämä

rakenteet eivät välttämättä ole todenmukaisia niissä kohdin, joissa ne sellaisilta vaikuttavat. DMT:n vaikutuksen alaisena tavanomaiset arkista maailmaa mukailevat ajattelun rakenteet luhistuvat ja niiden tilalle palautuu näennäisesti jotakin toista maailmaa mukailevat rakenteet. Olisi perin kummallista, jos tämä hassu aine heittäisi villeimpien spekulaatioiden mukaisesti ihmisiä toiseen maailmaan. Kuitenkin, mistä ovat sellaiset ajattelun rakenteet kehittyneet, jotka tukevat vieraan maailman yhtenäistä simulaatiota? Gallimore pelkää, että ilmiö ”selittyisi pois” neuraalikorrelaattien kartoituksella.

“DMT:tä kokeilleet kertovat isommilla annoksilla sysäytyneensä rinnakkaiseen maailmaan. Gallimoren mukaan aineen käyttäjän kulttuurista riippumatta kertomuksissa toistuvat samat elementit.” Jos vaikkapa havaittaisiin, että DMT kiihdyttää aktivaatiota neuraalisissa prosesseissa, jotka assosioidaan kasvojentunnistuksen, puheen, havaitun liikeen ja turvan tai turvattomuuden tunteiden kanssa. Tämän pohjalta olisi mahdollista perustella, että illusio vieraasta maailmasta syntyy mielen taipumuksesta mukautua kohti koherenttia aivojen aktivaation tulkintaa. Tämän päätelmän sijaan Gallimore toivoo, että DMT:llä varustetut tutkimusmatkailijat opettelisivat kommunikoimaan konetonttujen kanssa ja vaikkapa haastaisivat heidät ratkomaan monimutkaisia alkulukuyhtälöitä, jos heillä tosiaan on niin kehittynyttä teknologiaa. Siten he voisivat kenties todistaa itsenäisyytensä ja sitten kertoa, miltä tuntuu olla tonttu.

15


Käytännön eksistentialistinen eksperimentti Dilemman uuden polven fuksiseikkailuraportti

Carlos Lievonen

D

ionysoksen laulu kansaa huumaten kaikui halki kaupungin ja uudet akateemikot vastasivat hulluuden kutsuun: on tavallisen kansan bakkanaalien aika – aika vapautua arjesta ja normatiivisesta rutiinista. Dionysoksen kailotus kantautuu hulluuden ja outouden viettelyksenä jokaisen korviin. Silti filosofin arki ei poikkea tavanomaisesta. Filosofian fuksit joukkueessaan Eksistentiaalinen Kriisi lähtivät liikkeelle jo ennakoituaan maalilaukauksen. Varusteina eksistentialistilla on elämän absurdius ja muulle maailmalle himmentynyt totuuden valo. Kansankielellä voisi puhua ihmiskunnan viisauksin valelluista viitoista – ”Dasein,” ”Absurdi,” ”In Vino Veritas,” ”Vieraantunut,” ”Psykoosi on totta!” – viiksistä, naamareista, ja tietenkin päälaelle sidotuista makaronipusseista. Eksistentialistinen muodonmuutos oli näiden varusteiden myötä valmis. Matka saattoi alkaa. Rastit kiersimme omaa tahtiamme uhmaten elämää ja falskeja vapautuneita, siis epätoden illuusion vallassa vaeltavia ymmärtämättömiä kurjia. He eivät siedä todellisuuden luontoa, ja Platonin luola-

vertauksen vankien lailla he sokaistuivat nähdessään meissä elämän jumalallisen kirkkaan luonnon. Eikä sokraattinen dialogikaan saavuttanut arkeensa kahlittuja vieraantuneita mieliä, vaan kumeat kysymykset luotailivat paljasta totuuttamme vain banaalin epätotuuden ehdoilla. Meiltä ei osattu kysyä kuin miksi makaronipussi painamaan anatomian kruunua ja mielen temppeliä. Onko tähän muuta vastausta kuin kontrasti maailman todellisen luonnon ja kysyjän maailmankuvan suppeuden välillä? ”Jos filosofeilta kysyttäisiin välillä muutakin kuin ’miksi teillä on makaronipussit päässä?’ olisi maailma varmasti parempi paikka,” tokaisi Lauri. Kasvojen peitto naamion taa vapauttaa koko sielun. Tällainen valistunut vapaus ei kuitenkaan ilmennyt eläimellisenä impulssina, vaan elämän kankeutta vierastavana

16


Jos filosofeilta kysyttäisiin välillä muutakin kuin ’miksi teillä on makaronipussit päässä?’ olisi maailma varmasti parempi paikka”

heräämisenä arkipäivän unohtamien mahdollisuuksien kirjoon. Ulkoapäin rakentunut yksilö purkautuu ja jäljelle jää puhdas transsendentaalinen individualismi. Vain tämä individien ristiriita mahdollistaa aidon, samalla ympäristöönsä kuuluvan ja omana olionaan säilyvän itsen. Onko vasta tämä aitoa olemista? Jopa kaukaiset katseet vierastivat kirkkaan totuutemme valoa, koska paljaat kasvot määräävät koko henkilön olemuksen henkisen tilan ja fyysisen aseman. Käyttäkäämme kaikki siis maskia ja vapautukaamme suuresta valheesta; tiedostakaamme mahdollisuus kantaa totuuden tulta! Elämän todellisen luonnon käsittäminen vaatii teon, joka on yhtä aikaa uhmakas ja absurdi. Makaronin kanto päälaella on yksi tie totuuteen. Rajat on rikottava yksitellen, ja ehkä näin askel kerrallaan lähestymme todellisuutta: todellisia mielen rajoja, tai kenties aitoa rajattomuutta.

Helposti lapsi huomauttaa kansalle, että keisarilla ei ole vaatteita, mutta ken kertoo kansalle heidän omasta alastomuudestaan, nimittäin makaronipussin puutteesta päälaellaan? Jos he vain arvostelevat omasta tilastaan poikkeavaa, eivät he voi koskaan itse kasvaa, saati lähestyä totisinta totuutta, siis eksistentialistien diagnosoimaa elämän absurdiutta. Vain asettamalla jokapäiväisen objektin päänpäälle ja sisäistämällä sen olemus voimme ymmärtää sen ja oman suhteemme maailmaan. Vasta sitten saatamme ymmärtää ykseyttä, pluralismia, olemassa olevaa ja siltä välttyvää. Makaronin syöminen on sokeutta – niihin pukeutuminen on mitä puhtainta, radikaalia todellisuutta.

17


Pentti M채채tt채sen mielest채 18


Filosofian veteraaniopettaja kertoi Minervan Pöllölle käsityksiään mielestä ja tietoisuudesta, filosofiasta, maailman menosta sekä omasta elämästään.

P

Janne Karisto

entti Määttänen on suorasanainen pragmatisti, joka on perehtynyt ensisijaisesti mielen-, tieteen- ja taiteenfilosofiaan. Toiminnan ja kognition suhteesta perinteisessä epistemologiassa ja modernissa kognitiotieteessä vuonna 1993 väitellyt tuplamaisteri on opettanut filosofiaa Helsingin yliopiston lisäksi Taideteollisessa korkeakoulussa ja Aalto-yliopistossa. Tutkimus- ja opetustyön ohessa hän on kirjoittanut laajemmalle yleisölle suunnattuja teoksia, joista Filosofia: Johdatus peruskysymyksiin ja Toiminta ja kokemus lienevät Suomessa luetuimmat. Määttäsen uusin kirja julkaistiin loppukeväästä. Mind in Action: Experience and Embodied Cognition in Pragmatism (Springer 2015) -teoksessa hän väittää, että nykyfilosofiaa sekä kognitio- ja neurotieteitä vaivaa klassisen filosofian virheellinen kahtiajako sisäisen ja ulkoisen välillä. Myös näennäisen ilmiömaailman ja toden reaalimaailman välisestä erottelusta täytyisi luopua. On vain yksi todellisuus, jonka sisällä elämme ja josta hankimme tietoa, joskus erehtyen. ”Yritän tarjota vaihtoehdon vallitsevalle mielenfilosofialle. Enkä pelkästään mielenfilosofialle, sillä muutkin filosofian alueet, esimerkiksi tietoteoria ja etiikka, joutuvat mukautumaan. Nämä asiat liitty-

vät toisiinsa. Tarjoan kokonaiskuvan, jossa nuo yhteydet näkyvät – ja tietysti yritän perustella, miksi se on oikea”, Määttänen sanoo kesäisen tyhjässä Kaisa-talossa. TIETOISUUS SOSIAALINEN EIKÄ PÄÄNSISÄINEN Aloitetaan määrittelytehtävällä. Mitä ovat ihmismieli ja tietoisuus? ”Tietoisuus on sitä, että biologinen organismi, jota nimitämme ihmiseksi, on tietoinen ympäristön piirteistä ja ympäristön tarjoamista toimintamahdollisuuksista. Nykytiedon mukaan tosin tiedostamattoman osuus on suuri, mitä seikkaa Descartes ja muut eivät aikanaan ottaneet huomioon. Jo Leibniz arvosteli Locken käsitystä tiedostamattomien seikkojen sivuuttamisesta. Ehkä olisi parempi puhua mielestä tai tajunnasta.” Mielenfilosofian keskeisenä kysymyksenä pidetään usein tietoisuuden kovaa ongelmaa, jonka Peter Chalmers muotoili 1990-luvun puolivälissä. Kovan ongelman ratkaisemiseksi täytyisi kyetä selittämään, miten ja miksi meillä on subjektiivisia tietoisia kokemuksia ja miksi havaintokokemukset ovat juuri tietynlaisia. Pehmeät ongelmat liittyvät kykyihin erotella ja yhdistää informaatiota, suunnata huomio ja kertoa omista mentaalisista

19


tiloistaan. Chalmersin mielestä kognitioja neurotieteilijät pystyvät selittämään jälkimmäiset ominaisuudet, mutta kova ongelma on edelleen mysteeri. Miten se tulisi ratkaista? ”Kovan ongelman kysymyksiä ei kannata esittää. Siinä on taustaoletuksena, että pään sisällä on jotain, että kvalioita on kirjaimellisesti olemassa korvien välissä. Ikivanha kahtiajako mielen ja ruumiin välillä on kovan ongelman taustalla. Yritän esittää uskottavan vaihtoehdon, jossa vastaavia kysymyksiä ei nouse esiin.” Missä tietoisuus sitten sijaitsee ja miten se syntyy? ”Tietoisuus ja kulttuuri ovat luonnon tuotteita. Yksilö on monenlaisissa suhteissa ympäristöönsä, sekä fyysiseen että kulttuuriseen. Tietoisuus, ajatukset ja merkitykset ovat organismin ja ympäristön välisiä suhteita, jotka syntyvät biologisen ja kulttuurievoluution yhteydessä sosiaalisina asioina. Suhteilla ei ylimalkaan ole sijaintia samassa mielessä kuin yksilöolioilla, joten ajatukset ja merkitykset eivät voi sijaita korvien välissä.” Määttäsen mielestä nykyinen tietoisuudentutkimus lähtee siitä, että tietoisuus on täysin subjektiivinen, introspektiivisesti havaittava asia, joka ei ilmene ulospäin: ”Ja sellaista ei voi tutkia tieteellisesti. Toward a Science of Consciousness -konferenssissa jotkut toistelivat, että tietoisuus on mysteeri, jota ei voi ymmärtää. Kannattaisi mieluummin lähteä siitä, että ihmiset toimivat maailmassa. Käyttäytyminen on täysin julkista touhua. Ja koska tietoisuus on sosiaalinen asia, sen tutkiminen edellyttää koko yhteisön tutkimista.” Mielen ja tietoisuuden subjektiivista, mysteeristä luonnetta korostavat väittävät, että jokaisella on etuoikeutettu pääsy omaan mieleensä ja omiin ajatuksiinsa. Ja siltähän se totta vie tuntuu. Mikä tekee minun mielestäni ja ajatuksistani minun omani? ”Ainoa asia, mitä en tiedä tästä objek-

tiivisesta ja julkisesta pullosta, joka on meidän molempien tietoisuudessa, on näkökulmasi tähän pulloon. Oma tausta ja historia, kuten kasvatus ja koulutus, luovat erilaisia valmiuksia. Sama fyysinen ympäristö on erilainen toimintaympäristö ihmisille, joilla on erilaiset taidot ja valmiudet. Jos sanotaan, että minulla ei ole pääsyä sinun ihmismieleesi, siinä on taas tämä oletus, että mieli on siellä sisällä ja täysin subjektiivinen. Mutta jos lähdetään siitä, että mieli on vuorovaikutusta, niin se ei ole kokonaan siellä sisällä ja siinä on aika paljon objektiivisia elementtejä.”

“Tietoisuus, ajatukset ja merkitykset ovat organismin ja ympäristön välisiä suhteita, jotka syntyvät biologisen ja kulttuurievoluution yhteydessä sosiaalisina asioina.” FILOSOFIASTA YLEISESTI Määttäsen mielestä monien filosofien käsitykset sisältävät vielä nykyäänkin pre-darwinilaisen erottelun ihmisen ja muiden biologisten organismien välillä. Väite on hieman kummallinen, sillä akateemisten filosofien keskuudessa evoluutio ja ateismi vaikuttavat olevan kovassa suosiossa. Missä tämä erottelu näkyy? ”Luonto ja kulttuuri asetetaan keinotekoisesti vastakkain. Kuvitellaan, että kielenkäyttöön perustuva kulttuuri on luonnosta riippumatonta. Rorty esimerkiksi toteaa, että mitä enemmän tutkimme kieltä, sitä vähemmän tarvitsee tutkia luontoa. Tämä osoittaa, ettei nähdä luonnon ja kulttuurin yhteyttä. Mistä muualta kielelliset merkitykset muka tulevat kuin sanattomista merkityksistä? Kieli kasvaa niiden varaan.” Filosofian väitetään olevan tuottamatonta ja turhaa. Mitä vastaat niille, joiden mielestä filosofian tutkimus ja opetus ovat

20


loistavia säästökohteita? ”Tietyssä mielessä filosofia on taitoaine. Kyky hahmottaa ja ratkoa käsitteellisiä ongelmia on hyödyllinen taito millä alalla tahansa. Ja kyllä niiden turhaltakin tuntuvien kysymysten pyörittely vaan harjaannuttaa ajattelemaan.” Määttänen sanoo, että filosofit ovat aina olleet hyvin perillä kulttuurin ja tieteen saavutuksista. Filosofian opiskelijoiden ei tulisi lukea pelkkää filosofiaa: ”Kun yrittää ymmärtää, mitä on tieto, mikä on ihminen ja mikä on hänen paikkansa maailmassa, on hyvä tietää mitä muuta asioista tiedetään.” Filosofialla, ja tieteellä yleisestikin, meni ennen paremmin: ”Joitakin vuosikymmeniä sitten puhuttiin sivistysyliopistosta, nykyään tuotteistamisesta ja yhteistyöstä yritysmaailman kanssa. Ilmapiiri on mennyt tällaiseksi. Se, että kehittää ja sivistää itseään, sehän on Raimo Sailaksen painajainen. Kohta on niin, että useamman tutkinnon suorittaminen on mahdollista vain varakkaille.” Määttänen ei aseta filosofian tutkimuskohteita tai -menetelmiä arvojärjestykseen: ihmisten kiinnostus määrätköön filosofian kehityksen suunnan. Yhden filosofointia koskevan mielipiteen saan kuitenkin lypsettyä: ”Vähemmän referointia ja enemmän ongelmakeskeistä orientaatiota.”

”Mistä muualta kielelliset merkitykset muka tulevat kuin sanattomista merkityksistä? Kieli kasvaa niiden varaan.” Filosofian ja erityistieteiden suhdetta Määttänen kutsuu Charles S. Peirceä seuraten jatkumoksi: ”Meillä on käsitteellisiä ja abstrakteja ongelmia, jotka eivät ole vain yhden eivätkä kahdenkaan tieteen ongelmia. Joskus sanotaan, että filosofiassa vain pyöritellään samoja ongelmia ja kysytään, meneekö se ollenkaan eteenpäin. Kyllä

menee, jos ongelmia pystytään hahmottamaan jollakin oikeasti uudella tavalla.” MAAILMA KAIPAA RATKAISUHALUJA Filosofien ja tieteilijöiden keskuudessa tuntuu olevan vallalla käsitys, jonka mukaan homo sapiens sapiensilla ei ole kaikki hallussa. Miten meillä sinusta menee? ”Kaikki ei ole hallussa. Näen tämän valtakysymyksenä: raha ja valta ovat keskittyneet liian harvoille. Ja heidän ajattelutapansa ei helposti muutu. Kiistävät saastumista, lämpenemistä, ne kiistävät ihan mitä vaan – tämä on tietenkin yleistävä väite. Pitää tulla jonkinlainen katastrofi, ennen kuin tällaiset asiat oikeasti muuttuvat.” Mitä tässä katastrofia odotellessa kannattaisi tehdä, muuta kuin toivoa sen olevan mahdollisimman lempeä? ”Aina sitä jotain voi tehdä, mutta ei pidä kuvitella, että ne omat pienet tekoset niin hirveästi asioihin vaikuttavat. Tunnen paljon ihmisiä, jotka on aika intomielisiä näissä jutuissa, esimerkiksi ilmastoasioissa. Ja totta kai sitä voi jätteensä lajitella. Mutta Kiinassa käynnistetään uusi hiilivoimala kerran kuukaudessa, ja ne ovat nämä toisen mittakaavan asiat, jotka loppujen lopuksi vievät tätä maapalloa johonkin suuntaan. Ei tämä kyllä hyvältä näytä. Mutta mikään maailmanlopun julistaja en halua olla.” Toisin kuin monet maailmanlopun julistajat, Määttänen ei vaadi teknologian alasajoa. Hänen mukaansa teknologisia ratkaisuja näyttäisi löytyvän monenlaisiin ongelmiin. Kun kysyn, missä suuret ratkaisut viipyvät, Määttänen palaa valtaan ja rahaan: ”Sähköauton kehittäminen keskeytettiin, koska öljy-yhtiöt eivät siitä pitäneet. Ja niin edelleen. Kun ongelmat muuttuvat vakaviksi ja ilmeisiksi, alkaa ratkaisuhalujakin löytyä, toivottavasti ajoissa.”

21


ONGELMAKESKEINEN YLIOPISTOLAINEN Määttänen tutustui filosofiaan jo teini-iässä, mutta yliopistossa hän opiskeli aluksi matematiikkaa ja tilastotiedettä. Kun yksipuolinen formaalinen ajattelutapa menetti kiinnostavuutensa, oli vuorossa muutama vuosi kokeellista psykologiaa. Matka jatkui valtiotieteelliseen, missä hän suoritti ensimmäisen maisterintutkintonsa, sosiologia pääaineenaan. Tämän jälkeen hän omien sanojensa mukaan juuttui tekemään filosofiaa. Filosofiaan juuttuminen ei kuulemma ollut Carnapin ja Quinen kaltaisten analyyttisen filosofian klassikoiden ansiota. Heidän teoksiaan luettiin, koska ne olivat tutkintovaatimuksissa. 70-luvulla monet, Määttänen mukaan luettuna, olivat kiinnostuneita Marxista: ”Marx ja kumppanit olivat koko ajan siinä mukana. Niitä piti vaan opiskella itse, kun yliopistossa ei voinut. Olen edelleen sitä mieltä, että Pääoma on lukemisen arvoinen kirja. Se auttaa ymmärtämään tätä maailmaa, vaikka ei sitä tarvitse raamattuna pitää. Pääoma on tarkoitettu tieteelliseksi teokseksi ja täytyy sijoittaa omaan aikaansa.” Kun filosofian gradu oli edessä, tietoteorian kysymykset rupesivat vaivaamaan. Mitä se oikein tarkoittaa, että ideat ja oliot ovat tekemisissä toistensa kanssa? Määttänen ryhtyi lukemaan systemaattisesti Descartesista eteenpäin, alkutekstejä ja kommentaareja. Locke, Hume, Berkeley, Leibniz, mutta vasta Kantin Puhtaan järjen kritiikin skeemoja käsittelevässä luvussa hän huomasi törmänneensä johonkin olennaiseen. Siitä syntyi gradu. ”Ja tämä on oikeastaan jatkunut. Minulla oli silloin kaksi pientä lasta, kun huomasin akateemisen kirjakaupan alennusmyynnissä Jean Piagetin kirjan Lapsen psykologia. Sitä lukiessani huomasin, että täällähän puhutaan skeemoista. Piaget yritti tehdä kantilaista synteesiä psykologiassa. Tein sitten lisensiaattityön Piagetista. Tätä

kautta myös Peirce tuli kuvioihin mukaan: Piaget määritteli sensomotorisen skeeman lähes sanasta sanaan samoin kuin Peirce määritteli habitin.” Määttäsen kirjoissa ja luentodioissa tiheimmin esiintyvät henkilöt ovat Peirce ja John Dewey. Amerikkalaiskaksikon tavoin Marx painotti filosofiassaan käytäntöä. Määttänen sanoo, että tämän yhtäläisyyden vuoksi hänen kiinnostumisensa pragmatismista ei ole kovin yllättävää. 90-luvulla Määttänen ryhtyi opettamaan filosofiaa Taideteollisessa korkeakoulussa. Sen jälkeen taide on tunkeutunut vahvemmin mukaan elämään mitä erilaisimpien projektien ansiosta. Musiikkia hän sanoo harrastaneensa aina, mutta uusia kokemuksia ovat olleet esimerkiksi väitöskirjojen ohjaustyöt Sibelius-akatemiassa ja filosofia-aiheisten etikettien suunnittelu. Jälkimmäiset ovat olleet esillä Vantaan taidemuseossa. ”No, uusia teoksia on tulossa”, Määttänen vastaa kun kysyn, mihin hän aikoo käyttää lopun elinaikansa. Tulevissa töissä on tarkoitus osoittaa ja perustella vielä tarkemmin, miten vanhat virheelliset taustaoletukset näkyvät kulttuurissamme myös filosofian ulkopuolella, esimerkiksi tiedettä popularisoivissa teoksissa. Jo parikymmentä vuotta Helsingin fukseja filosofiaan johdattanut Määttänen nauttii edelleen opetus- ja ohjaustyöstä, vaikka sanoo olleensa nuorempana innokkaampi. Uravalintansa onnistumista hän kommentoi seuraavasti: ”Tuottava ammattihan tämä ei ole koskaan ollut, ei siitä mihinkään pääse. Mutta mitäpä tässä muutakaan, teen kuitenkin elämässäni juuri sitä mikä minua kiinnostaa.”

22


Kuva Roosa Stenroos

23


Pentti Määttäsen

Mind in Action:

Experience and Embodied Cognition in Pragmatism Teksti:

Janne Karisto Springer, 2015

IHMISMIELI ON TÄSTÄ MAAILMASTA

N

ykyfilosofiaa sekä kognitio- ja neurotieteitä vaivaa klassisen filosofian virheellinen kahtiajako sisäisen ja ulkoisen välillä. Myös näennäisen ilmiömaailman ja toden reaalimaailman välisestä erottelusta täytyisi luopua. Näin väittää dosentti Pentti Määttänen uudessa kirjassaan Mind in Action: Experience and Embodied Cognition in Pragmatism. Määttänen haluaa päivittää käsityksemme ihmismielestä ja inhimillisestä tiedonhankinnasta tieteellisen tutkimustiedon tasalle. Mind in Action sisältää paljon tuttua Määttästä. Oikeastaan se on Gaudeamuksen vuonna 2009 julkaiseman Toiminta ja kokemus -kirjan akatemisoitu laajennus: huumoria on vähemmän, mutta sisältöä, perusteellista argumentaatiota ja lähdeviittauksia enemmän. Mielenfilosofisesta nimestään huolimatta teoksessa käsitellään filosofisia ongelmia laidasta laitaan, sillä Määttäsen mielestä filosofian osa-alueita ei voi eristää toisistaan. Mind in Actionin voikin sanoa esittelevän Määttäsen filosofisen kokonaisnäkemyksen. Tässä kirjoituksessa yritetään kuvata tuon kokonaisnäkemyksen ydin. Määttäsen kannattaa pehmeää naturalismia. Sen lähtökohtana on, että maailma on kausaalisesti suljettu. Todellisuudessa

ei esiinny luonnon ulkopuolisia kausaalisia voimia, joten kaikki tiedolliset ongelmat ovat lopulta empiirisiä. Ihmisyksilö on biologinen organismi, jolla on oma evoluutiohistoriansa ja jonka kaikki ominaisuudet ja kyvyt ovat seurausta kausaalisesta vuorovaikutuksesta ympäristön kanssa. Määttäsen mielestä tämän ilmeisen tosiasian merkitystä ei ole kunnolla oivallettu. Ja jos onkin oivallettu, sen vaatimaa ennakko-oletusten korjausprojektia ei ole osattu viedä loppuun. Sisäisen ja ulkoisen erottelu ei sovi käsitykseen kausaalisesti suljetusta maailmasta, koska ihmismieli toimii samojen kausaalisten prosessien alaisena kuin muukin luonto. Pään tai kehon sisäisiä prosesseja ei voi eristää ympäristöstään. Neurotieteilijät ja mielenfilosofit, jotka väittävät mielen olevan aivojen tai ruumiin ominaisuus, ovat Määttäsen mukaan hakoteillä – kuten nekin, jotka uskovat ajatusten tai tietoisuuden kirjaimellisesti sijaitsevan aivoissa. Aivot eivät ajattele, vaan ihminen ajattelee aivojen avulla: ajattelu ei ole aivojen ominaisuus sen enempää kuin kävely on jalkojen ominaisuus. Määttänen painottaa, että pragmatismin mukaan mieli on biologisen organismin ja ympäristön vuorovaikutuksen ominaisuus. Mielen toiminta eli ajattelu

24


on tulevien toimintamahdollisuuksien ennakoimista. Aistinelimien avulla ihminen havainnoi ruumistaan ja ympäristöään, minkä perusteella hän muodostaa käsityksensä toimintamahdollisuuksista annetussa tilanteessa. Assosiaatiomekanismi, johon perustuu kyky havaita toimintamahdollisuuksia ja ennakoida niiden lopputuloksia, nojaa menneisyyteen – sekä yksilön omiin kokemuksiin että evoluutiohistoriaan. Jos haluaa selvittää ihmisen yksittäisen teon syyn perin pohjin, lähteet ulottuvat evoluutioprosessin alkuaikoihin asti, jolloin ensimmäisten alkeellisten biologisten organismien vuorovaikutus ympäristön kanssa alkoi. Määttäsen mielestä pragmatismin pääajatus on, että kokemuksen käsittäminen pelkäksi aistihavainnoksi johtaa virheellisiin tulkintoihin inhimillisestä tiedonhankinnasta ja sen tuloksista. Toiminta on ymmärrettävä osaksi kokemusta. Emme ole passiivisia ulkopuolisen maailman tarkkailijoita, vaan luontokappaleita, jotka ovat vuorovaikutussuhteessa ympäristönsä kanssa. Tästä seuraa, että tiedon kohteena ei ole aistimukset aiheuttava ja ikään kuin niiden takana piilossa oleva todellisuus. Pragmatismissa tieto liittyy toimintaan: tietomme kohteena ovat toimintamahdollisuudet ja niiden seuraukset annetussa tilanteessa. Teorian ja todellisuuden välinen suhde on Määttäsen mukaan operationaalinen, millä on mielenkiintoisia seurauksia käsitykselle tieteellisestä tiedonhankinnasta. Eräät suomalaisetkin luonnontieteilijät ovat väittäneet, että arkinen näkemyksemme todellisuudesta on harhainen. Oikeasta todellisuudesta saamme kuulemma tietoa ainoastaan erityisten mittalaitteiden avulla. Taustalla on käsitys, jonka mukaan tieteellisen tutkimuksen tavoitteena on tuottaa mahdollisimman todenmukainen kuvaus todellisuudesta. Määttänen väittää, että tieteenfilosofiassa tähän liian yksioikoiseen uskoon totuuden vastaavuusteoriaan ovat takertuneet erityisesti tieteelliset realistit.

Operationaalinen käsitys on toisenlainen: arkinäkemys ja mittalaitteiden välittämä näkemys maailmasta ovat kaksi eri näkökulmaa samaan maailmaan. Ovathan kehomme aistinelimet täsmälleen yhtä todellisia ainemöykkyjä kuin esimerkiksi fyysikon mittalaitteet. Molemmat ovat materiaalisia havaintovälineitä, joiden ominaisuudet vaikuttavat siihen, mitä voimme niiden avulla saada selville. Pöydän pinnan ja sitä kopauttavan käden välinen vuorovaikutus ei ole yhtään sen vähemmän todellista kuin pöytälevyn mikrorakenteen ja mittalaitteen välinen vuorovaikutus. Ennen vankempia johtopäätöksiä olisi reilua antaa tieteellisiksi realisteiksi tunnustautuville vastauspuheenvuoro – tarkistaaksemme, ettei Määttänen ole argumentoinut olkinukkeja vastaan. Sen verran heppoinen vaikutelma annetaan melko sekalaisesta tieteenfilosofijoukosta. Tiedonhankinnan menetelmiksi kova naturalisti hyväksyy ainoastaan tietyt luonnontieteiden menetelmät. Sosiaalinen redusoituu psykologiseen ja psykologinen aivoihin, joihin koviksi mielletyillä menetelmillä pääseekin jo käsiksi. Pehmeä naturalisti puolestaan katsoo, että tiedonhankinnassa voi ja kannattaa käyttää myös muita menetelmiä, esimerkiksi psykologiasta ja sosiaalitieteistä tuttuja. Määttäsen arvostama pragmatistifilosofi John Dewey piti tieteellistä tutkimusta olemukseltaan ongelmanratkaisuna. Mikä tahansa metodi on käyttökelpoinen, jos sen voi olettaa auttavan käsillä olevan ongelman ratkaisemisessa. Väite, jonka mukaan reduktiivisen fysikalismin hylkääminen pakottaa tukeutumaan yliluonnollisiin selityksiin, on Määttäsen mukaan virheellinen. Mind in Action käsittelee monia niitä aiheita ja ongelmia, joiden kanssa tieteestä tai ihmismielestä kiinnostuneet joutuvat väistämättä tekemisiin. Teos ei ole kuitenkaan mikään systemaattinen filosofinen kokonaisesitys perinteisessä mielessä. Määttänen pikemminkin yrittää – kumottuaan vanhat ennakko-oletukset – tarjota

25


uudet, tieteellisen tutkimustiedon kanssa yhteensopivat lähtökohdat, joiden pohjalta ihmismielen ja inhimillisen tiedonhankinnan tutkimista voitaisiin jatkaa. Tieteentekijälle kirja on mielenkiintoinen myös siksi, että Määttäsen mielestä osa virheellisistä ennakko-oletuksista vääristää edelleen tutkimuksen lähtökohtia ja tuloksia erityistieteissä. Kuten yllä mainittiin, Määttäsen mielestä kaikki tiedolliset ongelmat ovat empiirisiä. Miten filosofia sitten voi auttaa niiden ratkaisemisessa? Mind in Action on hyvä esimerkki.

Kristian Blombergin

Valokaaria Runoja

”Vieraasta rytmistä tunnistaa jotain jota ei tunnista omasta.”

Poesia, 2015

26

Teksti:

Joosua Lehtinen

KOKEMISEN JAKAMISTA

N

ämä sanat kuvaavat mitä oivallisimmin Kristian Blombergin Valokaaria-runokokoelman (Poesia 2015) äärellä syntyvää kokemusta. Rytmin merkitys näin asetetussa sitaatissa on korostetun monitahoinen: se ei tyhjene tarkoittamaan pelkästään runon tai lukemisen rytmiä jossakin valmiiksi nimetyssä mielessä. Rytmi määrittyy kokonaisvaltaisemmin erilaisista kokemisen tavoista, vaihtelevista intensiteeteistä joilla ”maailma/tihkuu ihmisiin” ja jotka muuttavat alati muotoaan, vakiintumatta. Olisi kuivakkaa nimetä kokoelman teemaksi jotakin sellaista kuin ihmisen (tai mielen) ja maailman välinen suhde, sillä se jo tekee kysymyksenasettelusta liiaksi vakiintuneen mallin mukaisen. Pikemminkin Blomberg asettaa tämän suhteen liikkeeseen samalla hajottaen sitä, avaten uusia vaikuttamisen ja vaikuttumisen suuntia. Lukijan on asetettava itsensä alttiiksi tälle leikille: on suhtauduttava varauksettomasti uudenlaisiin mahdollisuuksiin, mikä on tietysti läpi-ironisoituneessa ja kyynistyneessä todellisuudessa jatkuvasti vaikeampaa. Blombergin runojen puhuja on kuitenkin oiva kumppani, vilpitön mukaansaviekoittelija. Kokoelman viisi osaa eivät sitoudu toisiinsa erityisen selkeästi. Itse asiassa mikään temaattinen, kronologinen tai kausaalinen yhteneväisyys ei tunnu olevan ihanteena osien sisälläkään, ja miksi pitäisikään: eihän kokemus itsekään millään lailla välttämättömästi jäsenny tällaisten kategorioiden kautta. Paikoitellen tuntuu, että olisi yhtä perusteltua lukea kirjaa satunnaisesti saksien sieltä täältä kuin vasemmalta oikealle, ylhäältä alas, alusta loppuun. Samalla on kuitenkin todettava, että alusta loppuun lukiessa pystyy täydemmin aistimaan tietyn hienovaraisen


mutta kuitenkin havaittavan intensiteetin vaihtelun: ensimmäisen osan ajoittain kepeämmät aforistiset henkäykset (”Pohtinut myös nokkosten ulkonäköä, niiden hurjuutta, / miten se rauhoittuu jos niistä oppii laittamaan ruokaa.”) painivat hieman erilaisessa sarjassa kuin jälkimmäisen puoliskon lauseet, jotka tuntuvat jollakin tavalla ladatummilta: ”Tulemassaolo, / häikäistyminen kuin päänsärky leviäisi maisemaan”. Runoissa luodut ilmaukset tuntuvat kokeellisilta siinä mielessä, että ne tarjoavat hennolla varovaisuudella vastaanottajalle uusia havainnoinnin ja hahmottamisen keinoja eräänlaisina yrityksinä ja uskalluksina astua ulos yksityisen kokemisen piiristä. Useimmat meistä tietänevät sen riemukkaan tunteen tilanteissa joissa huomaa, että joku toinen ymmärtää täydellisesti jonkin kielikuvan tai visuaalisen rinnastuksen, jota on siihen asti pitänyt vain oman mielensä hupsuna keksintönä. Näitä hetkiä Valokaarissa on kosolti: lukija löytää itsensä nyökyttelemästä ja kiittämästä Blombergiä hänen hienosta sanoiksi pukemisen taidostaan. Erityisen vaikuttavia ovat synesteettiset havainnon liukumat: ”Ääni, eräänlainen kohahdus, jonka kuulee kun avaa / keskittyneesti silmänsä.” Pelkän nyökyttelyn ja oivaltamisen tasolle ei kuitenkaan jäädä; kirja ei ole mikään aforismikokoelma. Loppua kohden esille nousee nimittäin myös eräänlainen huoli tai ahdistus yhteisen tilan murroksista, ihmisten suhteista toisiinsa. ”Teknologisoituva ympäristö, syvä epäluulo, // aavemainen nautinto lihaksiston äärirajojen ylittyessä, // oikosulku. // Pimeä leviää, näkymätön.” On siis oltava tietoinen maailmasta, itsestämme ja toisistamme. Myös mielekkään jakamisen ehtoja ruoditaan: ”Mikään ei tulisi syvenemään, jos jokainen haluaa korvata / olemassaolevat kysymykset omillaan.” On etsittävä eräänlaista balanssia uuden ja yksityisen suhteessa tuttuun ja jo jaettuun. Runoilijan asemasta käsin Kristian Blomberg toteuttaa tätä tehtävää erinomaisesti pehmeällä mutta niin vakaalla otteellaan.

1900-luvun ranskalainen yhteiskuntateoria Toimittaneet Miikka Pyykkönen ja Ilkka Kauppinen

Gaudeamus, 2015

Teksti: Joonas

R

S. Martikainen

anskalainen teoria on aina herättänyt epäluuloa angloamerikkalaisemmin yhteiskunnan tutkimukseen suuntautuvien tieteentekijöiden ja kirjoittajien parissa. Tyyliltään ranskalaiset kun ovat tavanneet olla kaunokirjallisia, usein jopa hieman itsetarkoituksellisen obskurantteja ja abstrakteja sekä hanakoita ottamaan kantaa puolesta ja vastaan myös laajemmassa yhteiskunnallisessa kontekstissa. Maassa on myös ollut tapana, että alan suuret nimet ottavat myös aktiivisen julkisen intellektuellin roolin, ja Michel Foucault’n kaltaiset kirjoittajat ovat myös omineet itselleen joitain rokkistarojen elkeitä.

27


Yhteiskuntateorian perinne on Ranskassa kuitenkin kliseistä huolimatta syvä, laaja ja monimuotoinen, ja sillä on edelleen runsaasti sanottavaa myös siitä maailmasta, jossa nykyään elämme. Gaudeamus on nyt julkaissut kirjan, jonka tekijät ovat kunnianhimoisesti ottaneet asiakseen käydä läpi koko 1900-luvun ranskalaisen yhteiskuntateorian kentän. Kirjan esseet käyvät läpi herkullisen kattauksen strukturalisteja, eksistentialisteja, marxisteja, pragmatisteja ja muita teoreetikkoja, joiden lähestymistavat itse aiheeseen vaihtelevat sosiologiasta filosofiaan.

Kirja alkaa katsauksella Émile Durkheimin ajatteluun, ja Durkheimin ajatuksista siinnyt ja Claude Lévi-Straussin myötä dominoivaan asemaan noussut strukturalismi ja reaktiot siihen ovat ehkä leimallisin kirjan käsittelemiä ajattelijoita ja sen esseitä yhdistävä tekijä. Durkheimista lähtien ranskalaiselle teorialle on ollut leimallisinta juuri yhteiskunnan ja yksilön välisen suhteen pohtiminen. Yhteiskunta on tavattu ymmärtää omalakisena alueenaan, joka määrittää yksilöä, ja tämä kysymyksenasettelu ja reaktiot siihen ovat leimallisesti määrittäneet ranskalaista yhteiskuntateoriaa nykyaikaan asti. Siinä, missä Ranskan ulkopuolella akateemisessa julkisuudessa mainetta ovat viime vuosikymmeninä niittäneet psykoanalyysiin ja kaunokirjallisempaan lähestymistapaan nojanneet jälkistrukturalistit, on Ranskassa kuitenkin oltu kiinnostuneempia tieteellisestä lähestymistavasta, joka on myös kyennyt uudistamaan itseään. Rakenteita painottava tutkimus etenee rinta rinnan Bruno Latourin toimijaverkostoteorian ja pragmaattisen sosiologian kaltaisten, yksilölliseen toimijuuteen keskittyvien lähestymistapojen kanssa. Kirjan aloittaa Damien Lecarpentierin johdantoluku, joka antaa nopean ja asiantuntevan historiallisen katsauksen aiheeseen. Tämän jälkeen seuraa jotakuinkin kronologinen sarja yksittäisiä esseitä, joista kukin ottaa käsittelyyn yhden henkilön ja asettaa tämän ajattelun yleisempään

kontekstiin. Muuten historiallisen lähestymistavan ottavan kirjan päättää Risto Heiskalan essee ”Mitä yhteiskuntateoria on?”, jossa perehdytään vielä hetki filosofisesti termin ”teoria” saamiin merkityksiin yhteiskuntatieteiden kentällä. Ainoa käsitelty naisteoreetikko on Simone de Beauvoir, mikä hiertää hieman. Ranskalaiset naisajattelijat kun ovat Beauvoirin jälkeenkin antaneet laajan panoksen yhteiskunnallisen ajattelun ja teorianmuodostuksen saralla, ja tämän olisi sallinut näkyvän myös tässä nyt kovin ukkovaltaisessa opuksessa. Teoksessa sivutaan myös hieman undergroundimpaa menoa, kuten Guy Debordin situationisteja, ja joitain vähemmän tunnettuja suuruuksia. Kirjan mielenkiintoisimpia esseitä on esittely jälkipolvien jotakuinkin unohtamasta Durkheimin kilpakumppani Gabriel Tardesta, jonka individualistinen ja Leibnizin monadologiasta ammentava sosiologia on inspiroinut esimerkiksi Bruno Latourin ajatuksia yhteisöjen verkostoluonteesta. Helppolukuinen ja selkeä kirja on kai enimmäkseen tarkoitettu perustason kurssikirjaksi yliopistoon, mikä ei kuitenkaan tule ensiksi mieleen teosta lukiessa. Kirjaa on ollut tekemässä laaja ja myös monikansallinen kirjoittajakunta, mutta kokkien määrä ei ilahduttavasti näy sopan laadun heittelynä. Esseet ovat tasaisen korkeaa tasoa myös kirjallisesti, ja teoksen tutkiminen on hyvin ilahduttavaa puuhaa. Kyseessä on hyvin merkittävä suomenkielinen yleisesitys kentästä, joka on joltisen laaja niin käsiteltyjen aiheiden, ajattelijoiden määrän kuin aikajaksonkin kohdalta. Kirja onnistuu tästä huolimatta olemaan sekä informatiivinen että viihdyttävä.

28


ETUJ ÄRJE STÖ www.aromipesa.tumblr.com



Minervan Pöllö 3/2015