Ajattelun dekolonisoimiseksi antropologian avulla Viveiros de Castro ehdottaa Anti-Narkissoslaista lähestymistapaa. Ensimmäinen askel on edellä kuvatun narsismin nurinpäin kääntäminen niin, että tutkitaan antropologisten käsitteiden tuotantoprosessia ja siinä työskenteleviä epistemologisia voimia. Keskeinen haaste on vastata kysymykseen, joka koskee tutkittujen alkuperäiskansojen roolia näiden käsitteiden itsensä muodostamisessa. Kirjan yksi pääväitteistä on, että kaikki kiinnostavat antropologiset teoriat ovat aina versioita alkuperäiskansojen omista tietämiskäytännöistä. Kaikkien tieteenalalla tapahtuvien kiinnostavien kehitysten takana on alkuperäisajattelu, joka on todellinen antropologiaa eteenpäin ajava voima. Kyseessä on siis perinteisistä ihmistieteistä radikaalisti eroava näkökulma, sillä Viveiros de Castro tunnistaa, ettei tutkija pysty koskaan hyppäämään sosiaalisten suhteiden ulkopuolelle, josta voisi hahmottaa täysin objektiivisen kuvan näiden suhteiden kokonaisuudesta. Hän muistuttaa: ”[E]mme voi ajatella kuten intiaanit, voimme korkeintaan ajatella heidän kanssaan” (189). Viveiros de Castro haluaa ottaa alkuperäisajattelun tosissaan, ja neutralisoinnin sijaan kohtelee sitä uskomusten järjestelmänä. Näin myös sen tuottamat käsitteet eivät ole yhtään sen vähempää filosofisia kuin länsimaisetkaan. Tätä kautta Anti-Narkissoslainen antropologia pyrkii säilyttämään ajattelukollektiivien ontologisen itsemääräämisaseman. Kannibaalimetafysiikan tapauksessa kyseessä on eräänlainen törmäytyskoe Amazonin intiaanien ajattelun sekä Deleuzen ja Guattarin filosofian kesken. Tutkimuksessa mukana olevien alkuperäiskansojen kosmologiaa ei siis millään tavoin mitata tai tulkita D&G:n käsitteillä, vaan jälkimmäisiä luetaan pikemminkin intiaaniajattelun valossa. Deleuzen ja Guattarin tuotanto eräänlaisena länsimaisen ajattelun minoorisena virtana on Viveiros de Castrolle lähetyslaite, joka pystytään virittämään alkuperäiskansojen ajattelun taajuuksille. ”Kyse on meidän ajattelussamme virtuaalisuuksina olemassa olevien lukemattomien toiseksi-tulemisten aktualisoimisesta” (78-79). Kirjan keskeisin lanka on perspektivismi, teoria, joka käsitteellistää Amazonin intiaanien ajattelua. Toisin kuin perinteinen länsimainen metafysiikka, joka on olettanut maailman ykseyden mutta sielujen erilaisuuden, perspektivismi kääntää asiat ympäri. Se olettaa sielun ykseyden, mutta materiaalisten maailmojen erilaisuuden. Amerintiaanien perspektivismiä voidaan havain-
nollistaa Lévi-Straussilta peräisin olevalla anekdootilla. Espanjalaisten löytöretkeilijöiden ja alkuasukkaiden ensikohtaamisissa espanjalaiset yrittivät heti selvittää, oliko alkuasukkailla sielu, vai ovatko nämä pelkkiä eläimiä. Alkuasukkaat sen sijaan yrittivät hukuttaa ottamiaan valkoisia vankeja nähdäkseen, mätänivätkö heidän ruumiinsa vai ei. Totta kai heillä olisi sielu; oli tutkittava, miten valkoisten ruumiit erosivat heidän omistaan. Perspektivismin mukaan kaikki luovat ja refleksiiviset subjektit attribuoivat itselleen inhimillisyyden. Siksi se, minkä länsimainen metafysiikka on perinteisesti käsittänyt luontona — eiinhimillisenä — on amerintiaaneille täynnä inhimillisyyttä. Maailma on täynnä kollektiivisia toimijoita, ja vaikka ne eivät näyttäydykään meille ihmisinä, oletetaan niiden kokevan itsensä ja toisensa sellaisina. Kaikki toimijat siis ikään kuin havainnoivat maailmaa samojen kategorioiden kautta, mutta maailman itsensä materiaalinen sisältö muuttuu. Esimerkiksi jaguaarit, jotka näkevät itsensä ihmisinä mutta toiset lajit ei-ihmisinä, luultavammin pitävät verta samassa arvossa kuin me pidämme olutta. Seurauksena on eräänlainen antropomorfismi (”ihmisenkaltaistaminen”) asetettuna antroposentrismiä vastaan. Ei siksi, että ulottaisimme inhimilliset piirteet koskemaan myös ei-inhimillistä luontoa, vaan koska tunnustetaan se näkökulmien moneus, josta maailma koostuu. Lajikohtaisen näkökulman oletetaan olevan vain yksi monien joukossa. Koska oletetaan kaikkien toimijoiden kohtelevan itseään ja kaltaisiaan ihmisinä, ihmisyys on aivan erilainen käsite kuin länsimaisessa ajattelussa yleensä. ”Henkilöys” ei ole enää lajiominainen piirre vaan näkökulman määrittämä ominaisuus, kaikkialla oleva ontologinen potentiaalisuus jonka voi varmistaa vain kokemuksen kautta. Vaikkapa shamaanille, jolla on kyky vaihtaa lajien välistä perspektiiviä, on mahdollista näyttäytyä yllättävienkin asioiden inhimillinen toimijuus. Samalla kun henkilön status voi aktualisoitua periaatteessa missä tahansa, se voidaan myös kiistää. Usein näin tapahtuu vihollisheimon jäsenille, jotka voidaan nähdä yhtä vähän lajitovereina kuin vaikkapa jaguaarit. Molempien perspektiivit ja täten henkilöys saattaa erota omasta heimosta yhtä radikaalisti, mutta koska molemmat ovat ihmisiä