infinitesimaalinen päätäntävalta äänestäessään kenet hän halusi (toivottavasti) päättämään asioista tavalla, jotka (toivottavasti) vastaavat vaalilupauksia, nyt hän on täysin toivon varassa. Seuraaviin vaaleihin saakka häneltä on kaikki (laillinen) vaikutusvalta viety. Valta myös usein muuttaa päättäjiä. Esimerkiksi työväenluokkaisesta asemasta valittu kansanedustaja kokee suuren muutoksen sekä varallisuuteensa että sosiaalisiin kontakteihinsa päättäjyytensä alkaessa. Täten se mitä kansalainen ajatteli äänestävänsä saattaa olla kaukana todellisuudesta.
Päätäntävallan sentralisoinnista seuraa myös luontevasti päätäntävaltaa ylläpitävä tekijä, eli usein monitahoinen valtion monopoli väkivaltaan, kuten poliisi ja armeija. Näitä tahoja usein puolustetaan sillä, ettei ole mitään pelättävää, jos ei tee mitään väärää, mutta tällä argumentilla sekoitetaan keskenään moraalisesti väärän ja laittoman käsitteet. Vuosien saatossa on ollut paljon lakeja, joita pidämme nykyään moraalisesti väärinä, ja joita feministitkin ovat vastustaneet. Moraalisesti väärien lakien vastustaminen onkin usein johtanut poliisiväkivaltaan ja vankeuteen. Historialliset feministit kokivat tämän itsekin äänioikeustaisteluissa, mutta sen sijaan että pitäisi taistella uudestaan ja uudestaan järjestelmän sisällä, eivätkö feministit voisi kyseenalaistaa koko valtion tarkoituksen? Feministien tulisi olla ensimmäisenä tyrmäämässä ”näin se on aina ennenkin ollut”ja ”ei se hyvä ole muttei ole parempaakaan vaihtoehtoa” -ajattelumallit. Demokratian viittaan puettu parlamentarismi ja kapitalistiset kansallisvaltiot eivät ole ikuisia, vaikka se siltä voisi lyhyen ihmiselämän aikana tuntuakin. Yhteisessä päätöksenteossa ihmiset ovat myös enemmän selvillä siitä, mitkä asiat heihin vaikuttavat ja miten he voivat niihin vaikuttaa. Parlamentarismi passivoi ihmisen tahallisen tietämättömäksi, kunnes vaalit ovat alla, jolloin käydään pikaisesti katsomassa vaalikoneesta mitä pitäisi äänestää. Monet ovat tyytyväisiä tähän tilaan, koska eivät jaksaisi muutenkaan itse nähdä vaivaa asioiden selvittämiseen ja yhteiseen vaikuttamiseen, mutta se ei ole argu-
mentti anarkismia vastaan. Voimme verrata tilannetta siihen, miten Simone de Beauvoir käytti immanenssin ja transsendenssin käsitteitä hänen puhuessaan naisen asemasta. Naisen oli/on vaikea vapautua sorretun asemastaan, koska immanenssissa on oma lohtunsa ja helppoutensa. Transsendenssissa nainen joutuu itse vastuuseen omasta elämästään, mutta kehittyy myös ihmisenä ja saavuttaa merkityksen erinäisten projektien kautta. Sama ajatus toimii analogisesti yksilölle valtion ja anarkistisen yhteisön kanssa. Anarkismi ja feminismi, erityisesti eksistentiaalinen feministinen filosofia, ovat siis lähempänä toisiaan kuin nopeasti pohdittuna vaikuttaisi ja anarkismi juontuu feminismistä varsin luontevasti, ja toisin päin. Historiallisesti anarkistien joukosta onkin löytynyt paljon feministisiä teoreetikkoja, jotka ovat kirjoituksissaan ottaneet huomioon patriarkaatin roolin hierarkioiden ylläpitämisessä.