PÄÄKIRJOITUS
iinä missä toisen maailmansodan jälkeisten vuosikymmenten hallitsevana yhteiskunnallisena affektina länsimaissa saattoi olla tylsyys – jota vastaan erilaiset yhteiskunnalliset liikkeet ja alakulttuurit kamppailivat – voimme nyt nähdä ahdistuksen ottaneen vastaavan paikan. Affektina ahdistus ei ole vain jaettu tunne, vaan havainnointia, ajattelua ja toimintakykyä määrittävä piirre. Emme kykene enää kokemaan tylsyyttä, sillä tylsyyden likvidoimiseksi kehitetyt tekniikat määrittelevät jo kokemustamme. Ärsykevirran kyllästämä mieli ei osaa olla jouten, vaikka virran muodostama content itsessään on joutavaa. Ahdistus on henkistä seinää päin juoksemista, seinän ollen maailma, jonka muuttumattomuuden ja välttämättömyyden oikeuttavat irvokkaat narratiivit olemme oppineet sisäistämään. Kun emme kykene hahmottamaan maailmaa muutettavana kokonaisuutena, myös kykymme toimia aktiivisesti katoaa. Maailma kääntyy meissä sisäänpäin. Alamme reaktiivisesti toimia maailman mukaisesti ja siirrämme kontrollimme niihin asioihin, joihin voimme välittömästi vaikuttaa: ruumiiseen, psyykkeeseen ja imagoon. Selviäminen ja menestyminen ajassamme vaatii ene-
S
mmän ihmisten välistä yhteistyötä, kommunikointia ja innovointia kuin koskaan aiemmin historiassa, mutta paradoksaalisesti juuri kokemus jaetusta toimijuudesta ja luottamus yhteiseen kukoistuksen mahdollisuuteen on minimaalista. Eetu Viren ja Jussi Vähämäki esittävät tämän ristiriidan juontuvan siitä tosiasiasta, että maanisesta yhteistyön kulttuurista huolimatta ajassamme vallitsee edelleen vastuullisen ja eheän yksilön oletus. Kyseessä on vaatimus tehokkaasta yksilöstä, joka ei pidä pelkästään talouttaan, vaan myös mielenterveytensä kunnossa. Viren ja Vähämäki kirjoittavat: "Mielenterveyden hoitamisesta on tullut jo miltei samanlainen biopoliittinen velvollisuus kuin lenkkeilystä: uupumisen uhka ei enää koske vain roskaväkeä vaan myös luovan luokan huippuosaajan on pidettävä huolta henkisestä terveydestääm, hallinnoitava omaa subjektiksi tulemistaan" (Viren & Vähämäki 2015, 229). Yksilöön kohdistuu siis yhä suurempi paine parantaa itse itsensä. Nykyajan kansalaisvelvollisuus on mennä terapiaan korjauttamaan traumansa ja tunnekuohunsa, sillä se on yksinkertaisesti järkevää (järki hoi!). Paniikki on hillittävä toimintakyvyn jatkumiseksi – terapiaa varten saa yhteiskunnalta
4
