Pääkirjoitus

MERJA MÄÄTTÄNEN

PÄÄTOIMITTAJA

Oikean elämän tarinoissa kaikki sekoittuu: uupuminen ja selviytyminen, luopuminen ja löytäminen. Mitä jää kertomatta?

ÄITI. Voiko valtavampaa teemanumeron teemaa edes olla?

Äiti on kaiken alku ja loppu, muna ja kana, arkinen ja pyhä. Ihmiskunnan romantisoiduin sankari ja varmin syyllinen samassa paketissa.

Miten jostain niin kaiken nielevästä voi edes puhua?

ÄITIYS on Tukiviestin teemaksi sikälikin vähän hassu, että meillä oikeastaan jokainen lehti on teemasta riippumatta aina jollain tavalla myös äitilehti. Kehitysvammaisten Tukiliitto syntyi äitikerhoista, joissa kudottiin ja leivottiin jo ennen kuin tukiyhdistykset ehtivät organisoida itsensä (sivu 18), ja edelleen äidit ovat Tukiliiton moottori ja bensa.

Olen tehnyt vajaan yhdeksän vuoden aikana pian 40 Tukiviestiä ja tiedän varmuudella, että jokaisesta löytyy sankaritarinoita äideistä. Tukiviesti tuntuu ihan kutsuvan niitä luokseen. Tähän yhteisöön on kertynyt uskomattoman paljon naisten voimaa ja viisautta, kykyä selvitä ja voittaa vaikeuksia. Oikeastaan kyse ei edes aina ole vaikeuksien voittamisesta, vaan jostain vielä suuremmasta: kyvystä hyväksyä, elää ja rakastaa – vaikeuksista ja haasteita huolimatta.

Nämä tarinat täytyy kertoa, koska ne ovat totta ja koska ne antavat monille valtavasti voimaa ja vertaistukea. Silti epäilen, että niissä on jotain vaarallista ja vaikeaa. Jään miettimään, mitä niiden varjossa jää kertomatta. Entä ne äidit (ja isät!), jotka eivät jaksa?

Välillä pelkään, että tulemme tahtomattamme lisänneeksi painetta. Kaiken voiman ja viisauden keskellä voi olla entistä vaikeampi tunnustaa, että minä olen nyt vain uupunut, pettynyt, vihainen ja yksinäinen.

Myös ne tarinat ovat totta.

Joskus haastattelut tai kirjoitukset peruuntuvat. ”En pysty tarttumaan tähän. Tuntuu, että teksti sävyttyisi liiaksi erilaisilla huolilla ja niiden kanssa räpiköimisellä, jos nyt yrittäisin”, sanoi eräs, jonka kirjoitus ei sittenkään löydy tästä lehdestä. Vaikka yritin väittää vastaan ja sanoa, että myös vaikeita tunteita olisi hyvä pystyä jakamaan. Varsinkin niitä.

Tämä pätee kaikkeen muuhunkin kuin äitiyteen. Ääneen puhuminen hälventää häpeää. Jokainen rehellinen tunnustus antaa muille lisää tilaa rehellisyyteen. Ja se on kaikkien etu.

OIKEASSA ELÄMÄSSÄ kaikki sekoittuu: uupuminen ja selviytyminen, luopuminen ja löytäminen, syyllisyys ja sankarius. Äitiys on ihan kamalaa ja äitiys on maailman tärkeintä ja ihaninta. Pitkään elämään mahtuu vaiheita ja aina voi olla uusi alku. Esimerkiksi sen yritämme tässä lehdessä välittää.

Kerromme eri-ikäisistä ja erilaisista äideistä, mutta melkein kaikista tarinoista löytyy yksi elementti: hetki, jolloin lääkäri kertoi uutisen oman lapsen kehitysvammasta. Miten se kerrottiin, mitä sanoja käytettiin, katsottiinko silmiin ja – ennen kaikkea – miltä se tuntui. Elämänmittaiseen muistoon on luotava jonkinlainen suhde, usein trauman läpi. Havainto todella pistää miettimään ensitiedon merkitystä. Kunpa ihmiset, joilla on näissä hetkissä valta, ymmärtäisivät tämän.

Julkisen lupauksen paikka. Ensi vuonna on luvassa Tukiviesti, jonka teema on isä.