Parasta on tavallinen arki

Ryhmäkuva otettiin kesällä 2020, kun kokemusasiantuntijat tapasivat Tampereen Sorsapuistossa. Kuvassa Kirsi Viitanen (vas.), Sirpa Mäkinen, Sanna Jokinen, Elisa Dahlström, Hanna Auterinen ja Taija Humisto.

Vanhemmuus on rakkautta ja huolta. Se on tarpeellisuuden tunnetta ja luopumisen tuskaa. Vahvistu vanhempana -hankkeen kokemusasiantuntijat ovat voineet jakaa keskenään kaikkia näitä iloja ja suruja.

Kakkukahvit vaihtuivat koronarajoitusten vuoksi videoyhteyteen, kun Vahvistu vanhempana -kokemusasiantuntijatiimi kokoontui juhlistamaan hankkeelle myönnettyä oikeusministeriön demokratiapalkintoa. ”Vahvistu vanhempana -kokemusasiantuntijatiimi on lisännyt heikommassa asemassa olevien ihmisten osallisuutta yhteiskunnassa. Toiminta on tuonut esiin vanhemmuuden moninaisuutta sekä luonut sijoitettujen ja huostaanotettujen lasten vanhemmille vuorovaikutusmahdollisuuksia”, raati totesi palkitsemisperusteissaan.

Vuosien 2018–2020 aikana toimineeseen tiimiin on osallistunut vanhempia eri puolilta Suomea. Vaikka elämäntilanne ja tuen tarve ovat jokaisella omanlaiset, moni asia on myös tuntunut samalta.

Palkinnosta iloitsemisen ohessa ryhmä ehti vielä kerrata ajatuksia vanhemmuudesta ja tiimistään. Näin hankkeen kokemusasiantuntijat kuvailevat taivaltaan ja keskinäisestä tukeaan. Myös hankkeen työntekijät kertovat, mitä ovat tiimiläisiltä oppineet.

”Lapsen vieressä on mukavaa”

Minun nuoruudessani ei tällaisista asioista paljon puhuttu. Oma äiti vain sanoi minulle, ettei kehitysvammaisen ihmisen kannata perustaa perhettä. Se tuntui pahalta, sillä haaveilin lapsista.

Sain lopulta kaksi poikaa. Oli mukavaa olla omien lasten vieressä, antaa heille ruokaa ja laittaa nukkumaan. Ihan pienten vauvojen hoitaminen oli vielä aika helppoa, mutta vähän isompana heistä tuli vauhdikkaita poikia – oikeita villivarsoja.

Olinkin välillä pulassa, kun lapset lähtivät pihassa juoksemaan eri suuntiin. Onneksi oli naapureita, jotka auttoivat saamaan pojat kiinni.

Kaipasin silti muiden äitien seuraa. Olisin käynyt mielelläni vaikka vain kävelemässä tai leikkipuistossa yhdessä toisten kanssa. Mutta kaikilla tuntui olevan kiire, eikä kenelläkään oikein ollut aikaa jäädä juttelemaan.

Usein olisin myös tarvinnut avuksi toista vanhempaa. Oli kamalaa, kun jouduin antamaan pojat muualle. Tuntui, että kaikki meni piloille. Sillä hetkellä olisin halunnut vaihtaa koko elämäni.

Nykyään pojat ovat nelikymppisiä, ja olen jo mummu. Tykkään olla isoäiti. Korona-aikana lapsenlapsia on ollut kova ikävä, vaikka me soittelemme ahkerasti.

Tästä Vahvistu vanhempana -ryhmästä on tullut hyvä mieli. On saanut lähteä Tulppaanitalolle kavereitten joukkoon.

Kaikille Tukiviestin lukijoille haluaisin sanoa, että toivotetaan lapset tervetulleiksi maailmaan.

HANNA AUTERINEN

”Kuopuksessa näen itseni”

Minulla on 9- ja 3-vuotiaat lapset. Kumpikin on otettu huostaan.

En ole koskaan suunnitellut perheen perustamista, vaan koko asia on tullut elämään vähän vahingossa. Silti tuntui kamalalta, kun kaikkien muiden mielestä abortti oli ainoa vaihtoehto molempiin raskauksien kanssa. Niin sanoivat sukulaiset, lääkärit ja viranomaiset. Minä olen kuitenkin kieltäytynyt abortista ja pysynyt päätöksessäni.

Esikoinen otettiin huostaan jo ihan pienenä. En ollut uskaltanut kiintyä häneen, kun koko ajan oli pelko perseessä lapsen menettämisestä. Kuopuksen kanssa ehdin elää yhteistä arkea pidempään. Kun hänet vietiin, tuli iso romahdus. Päihteet ja kaikki muut huonot tavat palasivat hetkessä.

Nykyään näen lapsia kahden tunnin ajan kerran kuussa. Minusta se on tosi vähän.

Parasta vanhemmuudessa on ollut ihan tavallinen arki. Nyt on ikävä niitä uhmaikäisen kiukutteluitakin. Koti on aika tyhjä ja olo orpo.

Kuopus on kuin kopio minusta pienenä. Hänessä on sama vilkkaus. Näen hänen kauttaan itseni lapsena.

Tämä tiimi on antanut paljon samaistumista. On ollut hyvä nähdä, että muillakin on vilkkaita lapsia ja samanlaisia kokemuksia kuin itsellä. Asiat olisivat ehkä menneet eri tavalla, jos olisin saanut enemmän tukea. Esimerkiksi perhetyö olisi voinut auttaa.

KIRSI VIITANEN

”Lapsen hoitamista piti opetella”

Aiemmin aina sanoin, etten aio hankkia perhettä. Mutta nyt minulla on 5-vuotias tyttö ja 3-vuotias poika.

Sukulaisilta tuli aluksi epäileviä kommentteja, eivätkä ne tuntuneet hyviltä. Apua ja neuvoja oli vaikea saada. Asuin esikoisen synnyttyä kolme kuukautta ensikodissa ja opettelin hoitamista. Aluksi oli tosi jännittävää ja outoa, että minulla oikeasti on oma lapsi ja että minun vastuullani on huolehtia hänestä.

Tässä vaiheessa parhaalta tuntuu, että olen saanut kasvattaa lapset jo näin isoiksi.

Vahvistu vanhempana -ryhmä on ollut minulle tärkeä. On ollut aina yhtä kivaa, kun on päässyt maalta kaupunkiin tapaamaan tiimiläisiä. Toimintaan kannattaa tulla mukaan.

SANNA JOKINEN

”Huostaanottoa oli vaikea hyväksyä”

Ennen äidiksi tulemista minulla ei ollut varsinaisia lapsihaaveita, mutta oli oma vauva varmaan joskus käynyt mielessä. Läheiset olivat lähinnä yllättyneitä, kun kerroin asiasta.

Perheeni on auttanut minua koko ajan. Yhteiskuntakin on tarjonnut monenlaista tukea, mutta silti lapsi otettiin lopulta huostaan. Itse olisin vielä halunnut yrittää. Vasta ajan myötä olen