Tämä polku oli

Mareena Heinonen hakeutui vertaistoimintaan saadakseen itse tukea. Nyt hän tukee muita.

Tämä polku oli kuljettava”

Mareena Heinonen on oppinut, ettei vanhemmuus pääty lapsen huostaanottoon. Kaiken koetun jälkeen suhde tyttäreen on nyt läheinen.

Huostaanotto. Vaikeimpina hetkinä Mareena Heinosesta tuntui, että sana oli tatuoitu hänen otsaansa. ”Olihan se häpeä aivan valtava. Tunsin, että olen epäonnistunut totaalisesti elämäni tärkeimmässä tehtävässä, äitiydessä. Jouduin kysymään itseltäni, tarvitaanko minua enää mihinkään tässä maailmassa”, hän muistelee ensireaktioitaan. Huostaanottohetkellä tytär Nella oli 11-vuotias. Tuohon pisteeseen oli ajauduttu vähitellen vuosien kuluessa.

Pientä Nellaa äiti kuvailee tavallaan helpoksi ja toisaalta taas erittäin vaativaksi lapseksi. ”Nella on ainoa lapseni, joten vertailukohtaa ei ollut. Nellalle ei ollut mikään pulma vaikkapa odottaa kanssani rauhassa kuusi tuntia myöhässä olevaa junaa. Mutta samalla hän tarvitsi kontaktia ja lähellä olemista lähes vuorokauden ympäri.”

Raivokohtauksia tuli usein. Niiden laukeamiseen riitti, ettei jokin pieni asia mennyt lapsen suunnittelemalla tavalla. Kaikki siirtymät ja lopettamiset tuottivat tuskaa. ”Ensin tapeltiin ankarasti lähtemisestä puistoon. Ja kun siellä vihdoin oltiin, Nella ei olisi millään suostunut palaamaan sisälle”, Mareena kuvailee.

Vähitellen riidat kävivät yhä rajummiksi. Viimein tyttären kasvaessa äiti alkoi kokea tilanteissa todellista fyysistä uhkaa ja jopa väkivaltaa. ”Lapsi oli itse aina jälkikäteen häpeissään ja kauhuissaan teoistaan, joten yritin hänen vuokseen peitellä mustelmia käsivarsissani. Kuljin yleensä pitkähihainen paita yllä”, Mareena kertoo.

Hätähuutoja ei kuultu

Lapsen käytöksen käydessä yhä ennakoimattomammaksi Mareena Heinonen yritti saada apua ja viestittää ongelmista ammattilaisille. Hänelle jäi kuitenkin käsitys, ettei koulussa tai perheneuvolassa otettu äidin hätähuutoja täysin tosissaan. ”Ulkopuolisten kokonaiskuvaa hämärsi esimerkiksi se, että Nella pärjäsi pitkään tosi hyvin kouluopinnoissa. Aina välillä hänet otettiin tutkimuksiin, mutta tutkitut asiat olivat ihan vääriä. Hänhän loisti kielen tai matematiikan taitoja mittaavissa testeissä.”

Samaan aikaan äiti näki arjessa, kuinka vaikeaa esimerkiksi ajankulun ja aikataulujen hahmottaminen oli. Nella oli jatkuvasti väärässä paikassa väärään aikaan, myöhästeli koulutunneilta, eikä pystynyt noudattamaan kotiintuloaikoja.

Kotona puhkesi yhä enemmän ja yhä rajumpia riitoja. Myöskään toimiminen ikätovereiden kanssa ei sujunut, minkä vuoksi Nella joutui koulussa kiusatuksi.

Lopulta viidennellä luokalla koko paletti levisi omaan mahdottomuuteensa, kun tuli uusia oppiaineita. Siihen asti Nella oli kantanut aina mukanaan kaikkia koulukirjoja, koska ei hahmottanut lukujärjestystä. ”Viidennellä mikään ei enää onnistunut. Mitä pienempi koulutehtävä, sitä isompi tappelu siitä syntyi.”

Viimein lapsella alkoi olla itsetuhoisia ajatuksia. Mareenan hätääntyneet yhteydenotot sosiaalipäivystykseen johtivat Nellan sijoittamiseen pois kotoa vastaanottoyksikköön. Ratkaisun piti olla lyhytaikainen, mutta lopulta Nella odotti laitoksessa puoli vuotta tietoa jatkosta. ”Se paikka ei sopinut lainkaan hänen kaltaiselleen lapselle, jolle kaikki muutokset ja ennakoimattomat tilanteet ovat vaikeita. Yksikössä vaihtuivat koko ajan sekä lapset että työntekijät”, äiti kertoo.

Viimein tuli päätös, että Nella on tarpeen sijoittaa sijaisperheeseen. Siihen asti Mareena oli sinnitellyt jotakuinkin toimintakykyisenä ja vieraillut päivittäin laitoksessa tyttären luona. Huostaanottopäätöstä seurasi oma romahtaminen. ”Olin kyllä samaa mieltä sijoittamisen välttämättömyydestä, sillä olin itse ihan loppu. Silti tunne oli musertava”, Mareena muistelee.

Vaikeinta oli tyhjä koti

Pahinta oli mennä tyhjään kotiin. Siellä Nellasta muistuttivat lelut, sänky ja tyhjä paikka ruokapöydässä. ”Fiilis ei todellakaan ollut, että nyt voin vihdoin levätä ja hoitaa itseni kuntoon. Olin täysin hukassa. Ei tehnyt mieli kokata, enkä edes osannut tehdä ruokakaupassa ostoksia vain yhdelle hengelle. Elin pelkästään ruisleivällä ja suklaalla.”

Mareena hakeutui hoitoon psykiatriseen sairaalaan pian Nellan sijoittamisen jälkeen. Seuraavan kerran äiti ja tytär tapasivat, kun sijaisperheen äiti otti yhteyttä sairaalaan. Hän kertoi Nellan ikävöivän äitiään ja olevan tästä huolissaan. Nellalle järjestyikin vierailu äidin luokse sairaalaan. ”Tuntui todella hyvältä, että vihdoin joku muukin aikuinen tuntui oikeasti kuuntelevan lastani.”

Tärkeät kohtaamiset

Mareenan päästyä sairaalasta Nella alkoi viettää hänen luonaan keskimäärin joka toisen viikonlopun. Lisäksi tuli tavaksi, että äiti ja tytär tapasivat kerran viikossa kaupungilla tunnin ajan ennen Nellan harrastuksen alkamista. Viikoittainen hetki oli Mareenan mukaan uskomattoman tärkeä vanhemmuuden ylläpitämiselle. ”Käytimme tunnin tekemällä jotain ihan pientä: kävimme kahvilassa tai söimme eväitä puistossa, ja juttelimme niitä näitä. Minulla säilyi yhteys lapsen arkeen, eikä viikonloppuvierailuihin päässyt latautumaan aivan ylen määrin paineita ja odotuksia.”

Kaikkiaan Nella asui sijaisperheessä kuutisen vuotta. Hän ehti muuttaa takaisin äidin luo vielä noin vuodeksi ennen täysi-ikäiseksi tulemista ja lähtöä omaan kotiin.

Mareenan mukaan yhteinen vuosi oli molemmille merkityksellinen. Nykyään Nella on nuori aikuinen ja suorittaa yliopisto-opintoja. ADHD-diagnoosin ja -lääkityksen Nella on saanut vasta aikuisena.

Äidin ja tyttären nykyistä suhdetta Mareena kuvailee hyvin rakkaudelliseksi mutta ei suinkaan pulmattomaksi. ”Meillä on hyvät ja läheiset välit, mutta olemme joutuneet käymään läpi kaikkea tapahtunutta yhdessä ja erikseen. Nella saattaa edelleen suuttuessaan syyttää, etten ole halunnut pitää häntä kotona. Se satuttaa yhä.”

Yhdessä on esimerkiksi mietitty, olisiko Nella ongelmien varhaisempi diagnosointi ja toisenlaisen tuen saaminen voinut estää sijoittamisen. Nella itse uskoo, että kiltin ja hiljaisen tytön pulmat jäävät helpommin piiloon kuin raisun pojan. ”Vaikka huostaanoton syynä oli pohjimmiltaan Nellan käytös, vastuu on yksinomaan meillä aikuisilla. Jossittelu ei silti muuta mitään. Nykyään haluamme ajatella, että meidän oli vain kuljettava tämä polku.”

Huostaanottopäätöstä seurasi oma romahtaminen. ”Häpeä oli valtava ja olin aivan hukassa”, sanoo Mareena Heinonen.

Paljon jaettavaa

Oman lapsen huostaanotto muutti Mareena Heinosen elämän lopulta myös ammatillisesti. Hän työskentelee nykyään asiantuntijana Jyväskylässä Kasper ry:n Voikukkia-toiminnassa, joka tarjoaa vertaistukea kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten vanhemmille. ”Tulin itse aikoinaan mukaan tukea saadakseni, ja asiat johtivat toisiin.”

Mareena suosittelee Voikukkia-toimintaa lämpimästi jokaiselle huostaanotetun lapsen vanhemmalle. Kokemukset ja tunteet ovat hänen mukaansa hyvin samanlaisia riippumatta siitä, millaiset syyt tarkalleen ovat johtaneet lapsen sijoittamiseen. ”Vertaisten joukossa kaikki tulevat nähdyiksi ja huomioiduiksi. Taustat ovat jokaisella erilaiset, mutta moni seikka yhdistää. Mukana on myös kehitysvammaisten lasten vanhempia.”