Huutava hiljaisuus

Miltä tuntui, kun kaikki yhtäkkiä muuttui? Hannan, Emman, Essin ja Hannun vanhempia yhdistää yksi asia: he eivät saa koskaan täysin tietää. Kun lapsella ei juurikaan ole sanoja, vanhemman on kehitettävä kuudes ja seitsemäs aisti.

Tapaamisrajoitukset ” lisäsivät Hannan ahdistusta ja lääkitystä”

KUINKA PALJON koronarajoitukset vaikuttivat 28-vuotiaaseen tyttäreemme Hannaan, jonka asumisyksikön ovet sulkeutuivat kahdeksaksi viikoksi ja pian sen jälkeen loppuivat myös vapaa-ajan avustustunnit ja päivätoiminta? Miltä se tuntui sokeasta nuoresta naisesta, joka ei pysty puhumaan ääneen?

Tätä me vanhemmat, Pekka ja minä, mietimme koko viime kevään.

Kun maailma meni päälaelleen, Hanna alkoi oireilla henkisesti. Jälkikäteen on vaikea arvioida, mikä kaikki johti siihen, että hänen lääkitystään jouduttiin lisäämään. Huonotuulisuutta ja omaan päähän kohdistuvia lyöntejä alkoi joka tapauksessa tulla yhä useammin kevään mittaan.

Asumisyksikön sulku tuli lopulta aika yllättäen. Emme päässeet selittämään sitä hänelle, emmekä tiedä, miten se on hänelle selitetty. Hanna ei itse puhu kuin yksittäisiä sanoja. Jo lähisukulaisten kuoleman selittäminen on ollut vaikeaa. Hän on lopulta lakannut mainitsemasta heidän nimiään. Mihin hän arveli nyt äidin ja isän kadonneen?

Soitimme yksikköön monta kertaa viikossa ja lähetimme tekstiviestejä. Emme raaskineet mennä ikkunan taakse huhuilemaan, sillä pelkäsimme hermostuttavamme hänet, kun emme kuitenkaan voi olla lähellä. Sitä läheisyyttähän me kaikki olisimme kaivanneet.

Pelkäsimme myös Hannan sairastumista. Yritimme selvittää, kuka ratkoo, pääseekö asumisyksiköstä sairaalahoitoon, jos sitä tarvitsee koronan takia. Vai yritetäänkö häntä hoitaa pelkästään siellä yksikössä? Sairaalassa Hanna ei pärjäisi hetkeäkään ilman hänen kommunikointiaan tuntevaa läheistä ihmistä.

Juttelua uudella tavalla

Kun vihdoin saimme tavata kahden kuukauden tauon jälkeen, Hannan kasvot loistivat. Hän oikeastaan juoksi syliin, kun kuuli äänemme.

Alussa saimme tavata vain ulkoilemalla lähimaastossa maskit kasvoilla. Hanna

Pekka Mustosen mukaan Hannan kommunikaatiosta pystyy tulkitsemaan paljon. ”Aina me tiedämme, onko hänellä hyvä vai huono päivä, tai onko kipuja.”

ilmeisesti luuli, että tulemme hakemaan häntä lapsuudenkotiin ja selvästi ihmetteli, kun ei lähdettykään autolla. Hän vaikutti surulliselta, kun veimme hänet takaisin asumisyksikön ovelle.

Yksi hyvä asia koronaviikoista lopulta koitui: aloimme käyttää Hannan kännykkää uudella tavalla. Puhelimeen ei enää soitettu niin, että ohjaaja kertoi kuulumisia, vaan aloimme ”jutella” suoraan Hannan kanssa. Näitä puolen tunnin puheluita on nyt soitettu samaan aikaan joka päivä.

Kun hänellä on hyvä fiilis, hän sanoo onnellisen kuuloisena ”Keke”, ”uimaan”, ”tyttö-tyttö”, ”mamma” ja muutamia muita sanoja. Kun on huono päivä, hän sanoo ”Oiva”. Erisnimet juontuvat lapsuuden telkkarisarjoista, joissa hänellä oli suosikkeja ja inhokkeja.

Miten muut pärjäsivät?

Omat kokemukset saivat pohtimaan, millaista muilla on ollut. Löysin kohtalotovereita ja moni kiitti kysymisestä. Kukaan muu ei ollut kuulemma kysynyt, miltä tuntuu, kun ei näe lastaan kahteen kuukauteen, eikä tiedä, mitä tämä siitä ajattelee.

Kiitettyään moni kertoi, ettei uskalla tulla esiin. He sanoivat pelkäävänsä lapsensa palveluiden puolesta, kun tilanne on entistä tiukempi. Osa perusteli kieltäytymistään sillä, että he olivat niin umpiväsyneitä kohtaamistaan vaikeuksista.

Lopulta löysin Emman, Essin ja Hannun, ja heidän perheensä. Jokaisen elämään korona on vaikuttanut, mutta hieman eri tavoin. Yksi meitä kaikkia kuitenkin yhdistää: tunne siitä, että kaikkia korona-ajan vaikutuksia lapsiimme emme edes me vanhemmat tiedä. ESSI KERILAHDEN, 28, vanhemmat Jari ja Sari sanovat, että asumisyksikön koronarajoitukset tulivat tavallaan yllätyksenä ja tavallaan eivät. Sari itse on töissä vanhusten hoivakodissa, ja sama tuli eteen sielläkin. Myös Jarin vanhemmat ovat olleet laitoshoidossa tänä aikana. ”Essi varmaan jollakin lailla ymmärsi tilanteen, kun puhuimme hänelle asiasta, ja ovat varmaan jotenkin selittäneet asiaa myös asumisyksikössä”, Sari Kerilahti arvelee.

Vanhempien mielestä Essin käytökseen tuli koronakevään jälkeen yksi selvä muutos. ”Hän ei enää pyydä merkitsemään almanakkaan, milloin tulemme seuraavan kerran hakemaan. Hän tyytyy siihen, että tulemme jossakin vaiheessa. Ehkä tämä aika tavallaan itsenäisti häntä hieman”, Sari miettii. Essi käy noin kerran kuussa lapsuudenkodissa ja on yön yli. Ennen koronaa hän kävi useammin.

Päivätoiminnan ” hiipuminen oli Essille menetys”

Synttärit eristyksissä

Kahdeksan viikon vierailukiellon aikana vanhemmat kävivät välillä ulko-ovella viemässä rahaa. Lisäksi he soittivat ohjaajille silloin tällöin ja kysyivät kuulumisia. ”Essi ei sillä tavalla pysty itse puhumaan puhelimessa, mutta saattaa toistaa vaikka meidän kysymyksen, jos kuulee sen puhelimessa”, Jari Kerilahti sanoo.

Eristysaikaan mahtui niin Essin synttärit kuin vappukin. Se tuntui haikealta.

”Veimme lahjat ja tarjoilut ovelle ja he juhlistivat synttäreitä siellä.”

Jälkikäteen ajatellen vanhemmat olisivat toivoneet kuvaviestejä Essin päivistä useammin. Lisäksi suretti, että päivätoiminta hiipui. Sitä ei ole tälläkään hetkellä kuin kerran tai kaksi viikossa.

Kun koronatilanne paheni taas, vanhemmat miettivät, uskaltaako Essin hakea jouluksi lapsuudenkotiin. ”Oli tavallaan huono omatunto, että jos tulee jotakin. Mutta sitten ajattelimme, että kyllä Essin täytyy päästä kotona käymään.”

”Sanoin, että koska koronatilanne on Valkeakoskella niin rauhallinen, karenssissa ei ole järkeä. Ei saa pitää ihmistä eristyksissä kuin vankeudessa. En tiedä, vaikuttiko se mitenkään, mutta aika pian karenssi purettiin, ja toin ainakin julki oman mielipiteeni.”

Ensimmäinen tapaaminen eristyksen jälkeen oli tunteikas. ”Emma oli aivan riemuissaan, itkua ja naurua tuli sekaisin.”

Aluksi sai vain ulkoilla yhdessä, maskit kasvoilla. ”Kun Emma sanoi kysyvästi, että kokiin, kokiin, sydän oli särkyä. Oli vaikea selittää, miksi ei voida viedä lapsuudenkotiin. Hän kuitenkin hyväksyi sen ja tyytyi siihenkin, kun ulkoilun jälkeen veimme hänet takaisin.”

Salmisten mielestä kaiken jälkeen on hienoa todeta, että Emma selvisi koronasulusta. ”On huojentavaa nähdä, että hänellä oli voimavaroja mennä tämän yli, eikä hän pahemmin taantunut.

Emma ei taatusti ” ymmärtänyt, miksi ei tulla hakemaan”

ENNEN KORONAA Emma Salmisella, 26, oli ollut tapana käydä yökylässä lapsuudenkodissaan kaksi kertaa viikossa. Asumisyksikön sulku tuli myös Salmisille yllättäen. ”Emme päässeet selittämään tilannetta henkilökohtaisesti. Korona on niin abstrakti asia, että Emma ei varmasti ymmärtänyt, mistä on kyse. Meille tuli kauhea olo, että luuleeko hän, että olemme hylänneet hänet”, äiti Kirsi Salminen muistelee.

Kirsi sanoo, että tyttärellä on ollut sisäinen rytmi, jonka varassa hän on aina tiennyt, milloin häntä tullaan hakemaan. ”Ihan varmasti hän on ollut niinä aikoina levoton, kun meitä ei ole näkynytkään.”

Vanhempia söi epävarmuus. Alussa ei voinut tietää, kestäisikö tilanne vaikka syksyyn saakka. Se olisi tiennyt puolen vuoden eroa. Myös ajatus Emman sairastumisesta huolestutti Kirsiä ja Heikki-isää. ”Hänhän ei pärjää sairaalassa ilman vanhempiaan. Jonkun on oltava sängyn vieressä koko ajan. Asumisyksiköstä sellaista resurssia ei olisi pystytty irrottamaan.”

Viikoittaiset kotilomat tuovat Emmalle myös hänen kaipaamiaan virikkeitä. Lapsuudenkodissa syödään Emman herkkuruokia ja saunotaan. ”Mietimme, että unohtaako hän lapsuudenkodin ja laitostuuko hän. Kaupunki on antanut asumisyksikköön niin huonot resurssit, ettei viriketoimintaa pystytä järjestämään, vaikka haluttaisiinkin. Huoli seinien kaatumisesta sosiaalisen tytön päälle oli suuri.”

Onnellinen hetki. Salmiset ikuistivat kännykällä ensimmäisen tapaamisen eristyksen jälkeen.

”Kokiin, kokiin”

Vanhemmat soittivat asumisyksikköön kerran viikossa ja laittoivat tekstiviestejä vähän useammin. He saivat kuulla ohjaajilta, että pääsääntöisesti Emmalla meni hyvin ja oli ihan reipas. Se tietenkin lohdutti. ”Näköyhteyttä emme saaneet, koska meillä on Applen laitteet ja siellä Androidpuhelimet. Mutta kuulimme Emman hihkuntaa puheluiden taustalla. Emma osaa vain yksittäisiä sanoja, mutta lauloin puhelimeen hänen lempilaulujaan ja yritimme selittää, että isi ja äiti eivät ole unohtaneet.

Lapsuudenkodissa käyminen antaa mahdollisuuden myös selvittää, miten Emma voi. Mikä on ihon kunto, onko hiertymiä ja ovat varpaiden välit rikki. Kun tytärtä ei nähnyt kahdeksaan viikkoon, se jäi puuttumaan.

Ennen kuin tapaamisrajoitukset virallisesti purettiin, Kirsi oli yhteydessä asumisyksikön johtajaan.

Korona vei Hannulta ” taksikyydit”

KOLMEKYMPPINEN Hannu asuu kotona ja hänellä on sekä tuttu taksi -oikeus että oikeus kulkea taksilla yksin. Äidin mukaan oikeus saatiin kovien ponnistelujen kautta. Nyt ne on käytännössä menetetty. ”Hannulla on ongelmia vuorovaikutuksen hahmottamisessa. Häntä ei ole helppoa ymmärtää oikein. Vieras ei välttämättä huomaa, mikä hänen vammansa on, eikä saa hänestä selkoa. Poikani myös ymmärtää puheen hyvin konkreettisesti”, sanoo äiti.

Kun koronavuoden aikana takseilta vähenivät kyydit, taksiliikennöitsijä joutui vähentämään autoja ja työntekijöitä. ”Menetimme käytännössä mahdollisuuden käyttää tuttua kuskia.”

Äidin mukaan Hannu ei pysty käyttämään nyt taksia lainkaan. Jo ennen koronaa vieraiden taksien kanssa oli pahoja tilanteita, kun satunnainen kuljettaja ymmärsi hänet väärin. Tällä hetkellä Hannu pääsee päivätoimintaan ja terapioihin, jos äiti pystyy kuljettamaan.

Koronarajoitusten myötä myös vapaa-ajan avustajien käyttö on hiipunut kokonaan. Sekin on vähentänyt mahdollisuuksia harjoitella sosiaalisuutta muiden kuin lähimpien perheenjäsenten kanssa. ”Siihen me olemme onneksi pystyneet sopeutumaan. Hannu tietää, että kun tämä aika on lusittu, tulevaisuus koittaa”, äiti sanoo. ”Hannun” äiti ei halua esiintyä lehdessä omilla nimillä.