4/2022
Suomi Meloo muistoissain Perämeren retki
Pörvis-pyrähdys
HALLITUS
PUHEENJOHTAJA
VARAPUHEENJOHTAJA, KUNTOMELONTAJAOSTO,
SIHTEERI JA TOIMISTONHOITAJA
TALOUDENHOITAJA
VIRKISTYSJAOSTO
KOSKI- JA POOLOJAOSTO
RETKIJAOSTO
NUORISO- JA RATAJAOSTOT
KOULUTUS JA TURVALLISUUS
MÄNTYSAAREN ISÄNTÄ
RAKENNUKSET
HALLITUKSEN JÄSEN
HALLITUKSEN JÄSEN
Tuija Tarula-Aho pj@merimelojat.fi
Rauli Rautavuori vpj@merimelojat.fi
Martti Roivainen sihteeri@merimelojat.fi, toimisto@merimelojat.fi
Marja Vinni talous@merimelojat.fi
Reetta Puttonen virkistys@merimelojat.fi
Ville Vainio koski_poolo@merimelojat.fi
Nädia Radi retki@merimelojat.fi
Kimmo Ahonen nuoriso@merimelojat.fi
Jari Peltonen koulutus@merimelojat.fi
Ralf Sund mantysaari@merimelojat.fi
Matti Huhtamies kiinteisto@merimelojat.fi
Timo Mononen mono@merimelojat.fi
Tatu Paulaharju tatu@merimelojat.fi
MUUT LUOTTAMUS- JA TOIMIHENKILÖT
TALOUSSIHTEERI
Leena Luostarinen taloussihteeri@merimelojat.fi
SKORVÖN ISÄNTÄ Harri Granholm skorvo@merimelojat.fi
VAHTIMESTARI
Marianne Anttila vahtimestari@merimelojat.fi
BUSSI JA PERÄKÄRRYT Jussi Laari bussi@merimelojat.fi
KALUSTORYHMÄ kalusto@merimelojat.fi
VIESTINTÄ
MERIMELOJA-LEHDEN PÄÄTOIMITTAJA Liisa Kemppainen lehti@merimelojat.fi
MERIMELOJA-LEHDEN TAITTO Miikka Koskinen taitto@merimelojat.fi
VERKKOSIVUT
Jussi Gustafsson, Titta Sihvonen www-vastaava@merimelojat.fi
INSTAGRAM-TILI Tatu Paulaharju insta@merimelojat.fi
Kannen kuvat: Martti Roivainen (Perämeren retki), Henri Modig (Pörvis-pyrähdys)
Puheenjohtajalta
Viimeinen juttuni seuran puheenjohtajana. Päiville kiitos rohkeudesta tarttua tehtävään, vaikka seuran hallitustyöskentely ei ennakkoon tuttua olekaan. Seura kylläkin. Uskon, että saimme yli ysikymppiselle seurallemme mainion ylimelahenkilön, ja toivon, että tukea hänelle riittää niin hallituksessa kuin myös jäsenistöltä syyskokouksen ”taputusten” jälkeenkin.
Hallituksen tehtävänä on katsoa asioita seuran edun ja jäsenistölle mahdollisimman tarkoituksenmukaisen kokonaisuuden ja toimivuuden kannalta. Se ei aina välttämättä tarkoita sitä, että on mahdollista toteuttaa jokaisen tai edes joka toisen jäsenen toiveet. Asioita pyritään katsomaan laajasti ja monelta kannalta ennen päätöksentekoa hallituksen merkittävää vastuualuetta, taloutta, unohtamatta.
Seuran kehittäminen on myös yksi hallituksen tärkeitä tehtäviä. Sitä on kuitenkin mahdotonta toteuttaa ilman jäsenistöltä saatavaa apua ja tukea. Toiminnan kehittäjän ei tarvitse henkilökohtaisesti olla hallituksen jäsen, vaan on mahdollista toimia myös jaostojen kautta. Tällöin jaoston hallitusjäsen tuo mahdollisesti tarvittavat päätösasiat hallituksen käsittelyyn. Tukea tarvitaan siis myös ”toisinpäin” hallitukselta tekijöille. Jos on ideoita ja halua toimia, kannattaa kokeilla, mikä toimintamalli tuntuu itselle parhaalta. Olisihan se mukava yllätys, jos joskus hallitukseen olisi syyskokouksessa suoranaista ”tunkua”.
Tekijöitä ei Merimelojien kokoisessa seurassa ole koskaan liikaa, ja aktiivisia seuratoimijoita tarvitaan jatkuvasti myös jo vakiintuneiden asioiden pyörittämiseen. Jos joku asia seurassa harmittaa, kannattaa muistaa, että Merimelojat ry on juuri sellainen seura, jollaiseksi me jäsenet sen yhdessä teemme. Toivottavasti hyvässä ja rakentavassa yhteishengessä jatkossakin.
Omalta osaltani voin todeta, että takana on mielenkiintoinen kaksivuotiskausi. Maailman mullistukset ovat vaikuttaneet myös meidän toimintaamme monella tavalla. Koska seuran talous on ollut vahvalla pohjalla, on meidän silti ollut mahdollista suunnitella ja toteuttaa isohkojen korjausten lisäksi myös vähän pienempiä ylläpitäviä korjauksia ja tehdä toiminnan kan-
nalta tarpeellisia hankintoja. Siitä huolimatta, että tulomme eivät ole olleet pandemiaa edeltävällä tasolla. Korjausten tavoite on ollut, ja on edelleen, toimintamme mahdollistava ja ylläpitävä korjaus myös suojelumääräykset huomioon ottaen.
Huoltorakennuksen korjauksessa otetaan huomioon myös syyskokouksessa vahvasti esillä ollut energiansäästö. Kuitenkin niin, että toimenpiteitä tehdään selvityksen perusteella ja taloudellisesti tarkoituksenmukaisesti toimintamme huomioon ottaen. Jos esimerkiksi kunnossa oleva vesikatto jouduttaisiin purkamaan ja uusimaan tietynlaisten ilmanvaihtoon liittyvien muutosten vuoksi, on mietittävä, missä yhteydessä muutos on järkevää toteuttaa, ja miten se vaikuttaisi myös vaikkapa aikatauluihin. Kokonaiskustannuksista puhumattakaan. Kustannusten nousu ja inflaatio vaikuttavat myös seuran kuluihin. Toistaiseksi olemme voineet pitää jäsenmaksun vähintäänkin kohtuullisena suhteessa siihen, mitä kaikkea jäsenmaksuun sisältyy.
Korjaukset, myös huoltorakennuksen korjaus, on pyritty ajoittamaan niin hyvin kuin mahdollista kaikkein aktiivisimman melontakauden ulkopuolelle. Hallituksessa on myös aktiivisia talvimelojia, prosentuaalisesti suhteessa varmasti enemmän kuin talvimelojia kaikkiaan on jäsenistössämme, joten myös tämä näkemys on otettu huomioon korjauksista ja niiden ajoituksesta päätettäessä. Säiden ja jäiden ennustajia emme kuitenkaan ole, joten ehkäpä kannattaisi vain olla iloinen siitä, että pystymme huoltorakennuksen välttämättömän korjauksen toteuttamaan.
Erinomaista vuoden vaihdetta kaikille ja alkavaa uutta vuotta!
HALLITUKSEN UUSI KOKOONPANO
Seuralle valittiin uusi hallitus 22. marraskuuta järjestetyssä syyskokouksessa. Uudeksi puheenjohtajaksi valittiin Päivi Kuusimäki. Uutena jäsenenä hallituksessa aloittaa Olli Lehtonen. Hallitustyöskentelystä jäävät vuodenvaihteessa pois Tuija Tarula-Aho sekä Reetta Puttonen. Muut erovuorossa olleet hallituksen jäsenet valittiin uudelle kaksivuotiskaudelle.
Tervetuloa Päivi ja Olli seuran hallintoon. Lämmin kiitos Tuijalle ja Reetalle aktiivisesta toiminnasta hallituksessa.
Tuija Tarula-Aho
HALLITUS TIEDOTTAA
Kuva: Miikka Koskinen
VAJASAAREN SAUNA POIS KÄYTÖSTÄ KORJAUKSEN AJAN
Saunan märkätilojen korjaus on alkanut itsenäisyyspäiväviikolla. Saunan eteistilat, vessat, pukuhuoneet, suihkutilat ja sauna ovat korjauksen ajan työmaa-aluetta, joihin saavat mennä vain urakoitsija, suunnittelijat ja valvojat.
Remontin aikana vaatteita voi vaihtaa M-vajan kylmissä pukuhuoneissa. Remontin päättymisestä tiedotetaan aikanaan seuran viestintäkanavissa.
Haastattelussa Ralf Sund
Haastattelija Liisa Kemppainen
Kuvat Ralf Sund
Melontataustasi?
OLEN leppoisa retkimeloja. Ostin ensimmäisen kajakkini venenäyttelyssä heräteostona noin 35 vuotta sitten. Ihan vääränlainen kajakki aloittelijalle. Omin päin harjoittelin, mikä oli tyhmästi tehty, sillä kurssilla
olisin oppinut paljon nopeammin ja paremmin asiat.
Melko nopeasti melonta kolahti, ja siitä tuli tärkeä hobby. Olen laskenut, että olen yli 30 vuoden aikana melonut lähes 30 000 kilometriä. Kahta puolen tonnia per vuosi. Viime vuonna 1300 km ja tänä vuonna
noin 800 km. Kesään kuuluu pari-kolme pidempää retkeä ja muulloin lenkki useita kertoja viikossa.
Yksi iso muutos melonnassani on tapahtunut vuosien varrella. Aiemmin preferoin melontaa yksin, nyt porukassa on paljon mukavampaa.
Minusta melonta on kuin coctail, joka koostuu kolmesta osasesta: melontakumppaneista, luontokokemuksesta ja kuntoilusta. Halujen mukaan coctailin koostumusta voi hieman muutella.
Seurakokemuksesi?
Olen ollut Merimelojien jäsen yli 30 vuotta, muistaakseni. Olin pari vuotta Jyryn jäsen Merimelojien jäsenyyden ohella. Nyt olen ollut joitakin vuosia myös Vaasan Kanoottikerhon jäsen, koska minulla on kesämökki Vaasan saaristossa. Olen hieman touhunnut myös vaasalaisten kanssa, ja samalla saanut melontaseuraa myös Vaasan saaristoon.
Olin jäsenyyteni alkuvaiheessa hieman vähemmän seuran toiminnassa, koska pienten lasten hoitohommat rajoittivat vapaa-ajan rientoja. Viimeiset 15 vuotta olen osallistunut melonnan alkeiskurssien opetushommiin, retkien vetämiseen ja hääräilen Mäntysaaren isäntänä sekä seuran hallituksessa. Mukavia hommia kaikki tyynni. Olin myös valtakunnallisen liittomme, eli Suomen melonta- ja soutuliiton, hallituksen puheenjohtajana neljä vuotta vuosia sitten. Syvensi ymmärrystä, mutta jokin veti ”ruohonjuuritasolle”.
Paras melontakokemuksesi?
Vaikea valinta, mutta ehkäpä sittenkin ykköseksi nousee seuran retki Inarille pari vuotta sitten. Järvi on maaginen ja melontaseura oli parasta A-luokkaa. Tuommoinen kombo osuu harvoin kohdalle.
Kärkeen nousee myös Suomen rannikon melonta vuonna 2011 –yksin. Ikimuistoinen 28 päivän puserrus. Voisin lähteä uudestaankin, mutta en enää yksin.
Mitä seuratoiminta on sinulle antanut?
Kaikkein tärkeintä ovat ihmiset. Ihmiset ovat yleensä vapaa-ajan harrastustensa parissa hyvällä tuulella. Kaikenlainen häärääminen melonnan parissa, oli sitten kyse Mäntysaaren talkoista, peruskurssin opetushommista tai retkistä, ovat mukavaa yhdessäoloa. Siinä sivussa saa osakseen huikeita luontokokemuksia ja fyysinen kunto kohenee. Mieli ja ruumis soittavat samaa duuribiisiä.
Mitä melonta on sinulle antanut?
Plussat (miinuksia ei ole) jakautuvat kolmeen koriin. Ensinnäkin olen tutustunut todella mukaviin ihmisiin. Toiseksi (oletan) pääkoppani on paremmassa kunnossa kuin se olisi ilman mahtavia luontokokemuksia. Kolmanneksi; olen varmaan paremmassa kunnossa. Liikunnan tavoitteena on kuolla – aikanaan –mahdollisimman terveenä.
Yleisenä, jota ei voi oikein korei-
hin laittaa: melonta on syventänyt maailmankatsomustani. Luonnon monimuotoisuuden ja vesien tilan tärkeys konkretisoituu meloessa, jos pitää silmät ja mielen avoimena.
Lempparikajakkisi?
Satuin ilman sen syvällisempää analysointia hankkimaan rannikkomelontaan Prijon-merkkisen muovikajakin. Se on kajakkien joukossa valtamerilaiva. Kyseinen kajakki on Vaasassa mökilläni, ja kovassa käytössä edelleen. Ostin viime vuonna Helsinkiin samanlaisen, mutta numeroa pienemmän. Jostain syystä olen tykästynyt kyseiseen hieman hidasliikkeiseen kajakkiin. Muovia suosin, koska se on immuuni kolhuille. Tämä on ehkä perua vaasalaisuudesta.
Se kehittää melontataitoja nopeasti ja on turvallista.
Melontahaaveesi?
Inarille pitäisi vielä päästä retkeilemään. Rannikon voisin kiertää toiseen kertaan, jos löytyisi passeli porukka. Haaveilen, että näkisin vielä kesän, jona ei tarvitsisi sinilevälautoissa meloa.
Terveisesi seuratovereille?
Kiitos! Niille seuratovereille, jotka arkailevat lähteä toimintaan mukaan: mukaan vaan, nämä touhuilut eivät ole työtä ja velvollisuuksia, vaan suurta hupia.
Vinkkisi uusille merimelojille?
Rohkeasti mukaan porukkalenkeille ja muuhun yhteiseen tekemiseen.
Joitakin vuosia on mielessä pyörinyt 100 kilometrin melonta vuorokauden aikana. Se on suurimmalle osalle meistä ihan haastava. Ehkä ensi kesänä aion organisoida tämmöisen ”rottakokeen”. Ai miksikö? No, ihan hyvin vuoksi. Saas nähdä, löytyykö muita (hyvänlaatuisesta) hulluudesta kärsiviä. Keskellä kesää auringon noususta laskuun.
Suomi Meloo muistoissain –
Taas kerran
Teksti Juhani Laaksonen
Kuvat Juhani ja Pirjo Laaksonen
SUOMI MELOO -viestitapahtuma aloitettiin vuonna 1985 välillä Iisalmi–Kotka. Samana vuonna itse liityin Merimelojiin. Merkkareilla oli jo silloin mukana joukkue. Kapteenina toimi nyt jo edesmennyt Ingrid Aminof. Hän olikin sitten Merkkareiden Suomi Meloo -johtohahmo yli 20 vuotta. Minun SM-taipaleeni alkoi kuitenkin vasta, kun tapahtuma täytti 10 vuotta 1994 reitillä Pielavesi–Lahti.
Merimelojilla ei ole muutamaan vuoteen ollut joukkuetta mukana, mutta nykyään voi osallistua myös yksittäisenä melojana joko päiväseltään tai koko viikoksi. Tämän
vuoksi ajattelin lähteä kokeilemaan kokoonpanolla 1 + 1 + kajakki + Fiat Scudo -pakettiauto. Eli minä meloin, vaimoni toimi huoltajana sekä autokuskina. Autossa myös nukuimme viimeistä yötä lukuun ottamatta.
Tämänvuotinen viesti oli järjestyksessä 36., ja minun 23. kerta. Reitti kulki välillä Ilomantsi–Nurmes. Kuten retkillä aina, ovat varuste-, kalusto- ja muut valmistelut aina oma juttunsa. Tätä kokoonpanoa emme olleet ennen kokeilleet. Ja niinhän siinä kävi, että Kerimäellä yöpyessämme huomasimme, että aukkopeitettä ei löydy mistään. Onneksi vanhat tuttumme Olavin
OMALLA RETKELLÄ
retkeilijöistä asuivat lähistöllä, joten käännyimme heidän puoleensa. Kajakkiini Ekkuun ei kuitenkaan löytynyt tarpeeksi isoa peitettä. Tuttumme ehdotti, että vaihdetaan kajakki sopivaan peitteeseen, ja niin Ekku vaihtui ämpärimuoviseen Seayakkiin. Pikaisen iltamelonnan jälkeen totesin, kajakki tuntui ”istuvan” varsin hyvin minulle.
Lähtöpaikka sijaitsi Mutalahden rajavartioaseman rannassa. Tuttu tunnelma, paljon hyttysiä ja monia tuttuja tuli heti vastaan. Lähtöpaikka oli varsin ahdas, kuten lähtö- ja vaihtopaikat usein ovat. Olimme hyvissä ajoin perillä, joten saimme rauhassa nostaa kajakin ja varusteet rannalle. Kun kaikki olivat päässeet vesille, siunattiin matkamme vielä ortodoksisella rukoushetkellä.
Ensimmäinen etappi oli vain edestakainen 6 kilometrin pyrähdys,
mutta se vei meidät rajavyöhykkeelle rajavartijoiden opastuksella. Rauhallista oli itärajalla. Viesti jatkoi matkaa kohti Petkeljärven erämaa-alueita. Me puolestamme lastasimme kajakin takaisin katolle ja siirryimme Möhköön, jossa meitä odotti vanha asuntoproomu Möhkön Manta. Siitä oli tehty ruukkialueelle kotoisa kahvila. Ruukkialue oli ihan tutustumisen arvoinen paikka. Nostimme Seayakin alas, ja veimme sen rantaan odottamaan seuraavan aamun lähtöä.
Vaihtopaikka oli hyvin valittu, tilaa riitti kaikille. Yö sujui autossa Möhkön parkki- ja leirintäalueella. Ilmapatjojen kanssa tuli aluksi hieman ongelmia, kun emme olleet niitä ehtineet testata. Myöhemmin huomasimme, että patjat sopivat tavaratilaan parhaiten, kun ilmaa vähentää hieman.
Seuraavana aamuna viesti saapui Möhköön. Lähdin aamupäivän 18,5 kilometrin osuudelle, jonka saimme viettää hienossa kesäisen puolipilvisessä säässä Nuorajärvellä. Taktisesti olin valinnut tälle päivälle tämän pätkän, koska se palasi Möhköön. Möhköstä siirryimme Ilomantsiin sunnuntaita viettämään. Ilomantsin vaihtopaikka oli hieno. Se sijaitsi uimahallin läheisellä rannalla, ja osallistujille oli järjestetty mahdollisuus käydä myös uimahallissa. Valitsimme kuitenkin maatilamajoituksen muutaman kilometrin päässä. Siellä oli tarjolla autopaikka aamiaisineen sekä saunomismahdollisuus. Erittäin ystävällinen isäntäväki piti meistä ja muutamasta muustakin joukkueesta hyvää huolta.
Maanantaiaamuna odotti viileä mutta aurinkoinen etappi Ilomantsin järveltä lumoavaa mutkajokea pitkin Merkjärvelle. Siellä odotti perinteisen ahdas tienvarsivaihtopaikka pienen veneenlaskurampin vieressä. Onneksi vaimo oli ajanut paikalle sen verran aikaisin, että Scudo odotti parkissa kohtuullisen lähellä. Olin valinnut yhden osuuden päivätaktiikan, joten meillä jäi kerrankin aikaa tutustua myös ympäristöön. Pidimme evästauon pienellä ihastuttavalla uimarannalla Sonkajärven
pohjukassa. Kioski oli kiinni, mutta se ei meitä haitannut. Uinti ja eväät maistuivat. Seuraavaksi oli kohteena Uimaharju, josta löytyi todella hieno ja siisti kahvilakonditoria. Pakko siellä oli poiketa. Suomi Meloo -tapahtuman ruokailut on hoidettu hyvin, koska useille vaihtopaikoille on järjestetty erilaisia ruoka- ja eväspalveluita. Myös varusteiden myyntiryhmä kiertää tietyillä vaihtopaikoilla.
Koitere alkoi kutsua meitä. Halusimme olla siellä ensimmäisten joukoissa, koska alue oli hieman ahdas, ja luvassa oli jälleen tuplavaihtopaikka. Osoitteeksi oli mer-
kitty Ruotinniemi. Vaikka suunnistimme navigaattorin opastamana, meinasi usko loppua kesken, kun tiet vain kapenivat ja risteyksiä riitti. Lopulta saavuimme kuurosateen saattelemana venerantaan. Sieltä löytyi yksi alueen Koitereenkalatalojen erämaamökkikohteista hyvän rantasaunan kera. Suomi Meloo -organisaatio oli tilannut paikan palvelut melojille. Nautimme kunnon löylyistä ja kesäillasta. Nyt oli ilmapatjat vihdoin saatu asettumaan kohdalleen, ja yöunetkin maistuivat paremmilta. Aamulla koetti lähtö Koitereen safarille ja Lutin tasavallan alueelle. Päivä oli aurinkoinen, vain hienoinen tuulenvire nosti pientä värettä ulapalla. Maatauko pidettiin Lammassaaren pitkällä valkoisella hiekkarannalla, jonka kohdalta puiden siimeksessä löytyi hyvin hoidettu nuotiopaikka tarvepuineen. Koitere on kokemisen arvoinen
retkikohde.
Vaihtopaikalla ruokaryhmä oli tehnyt suolastaevästä, ja saunaankin pääsi vielä rentoutumaan. Kanootin nosto ja varusteiden keräily kävivät jo rutiinilla, ja me suunnistimme kohti Vuonnislahtea ja Rekiniemen karavaanareiden camping-alueelle. Täällä vietimme kaksi seuraavaa yötä, olihan viestin melajuhla ohjelmassa seuraavana iltana läheisessä Herraniemen kestikievarissa. Kylältä löytyy myös paikallinen kyläkauppa Wanhan Koulun Puoti, josta hankimme pientä iltapalaa. Camping-alue oli mukava paikka. Sen suojaisasta rannasta pääsi mukavasti vesille.
Koska melajuhlapäivän viimeinen etappi oli vain noin 5,5 kilometriä, päätin meloa sen edestakaisin. Samalla sain tuntumaa Pielisen aaltoihin. Ahtaalle vaihtopaikalle ei ollut Scudolla asiaa. Meno oli varsin lep-
poista myötätuulta, mutta paluumatkalla alkoivat aallot nousta. Seayak oli oiva peli aallokossa ja päätin, että lähden Pielisen ylitykseen, joka olisi edessä melajuhlaa seuraavana päivänä.
Melajuhlailtana kokoontui Norppa-klubi, jonka jäseneksi pääsee, kun on osallistunut todistettavasti 20 kertaa Suomi Meloo -viestiin. Kokouksessa toivotetaan uudet jäsenet tervetulleeksi ja pidetään hiljainen hetki heidän muistokseen, jotka ovat siirtyneet taivaallisille melontavesille. Tällä hetkellä löytyy klubista vielä 5 melojaa, jotka ovat osallistuneet kaikkiin 36 viestiin. Itse melajuhlaillassa nautitaan hyvästä ruuasta ja juomista sekä annetaan kunniakirjat heille, jotka ovat olleet mukana 10, 15, 20 tai 30 kertaa. Ensikertalaisia muistetaan myös, koska uusien melojien mukaan tulo on hyvin toivottavaa. Illanvietto jatkuu sitten joukkueiden sosiaalisena tapahtumana tuttuja tavaten.
Melajuhlan jälkeisenä aamuna laitoin Seaykiin hieman lisää painoa, ja olin juuri saamassa aukkopeitteen kiinni, kun camping-alueen kaiuttimista kuului tiedote, että Pielisen ylitys on peruttu kovan
pohjoistuulen takia. Johtokanootti ja turvaryhmä olivat päättäneet, että eivät ota riskiä kovan tuulen takia. Ymmärrettävää, koska isossa ryhmässä kaikki eivät välttämättä kestä mukana, varsinkaan yksiköt. Reitti sinänsä oli vain 10 kilometriä, ja saariakin oli suojana. Mutta turvaryhmän on arvioitava myös omat resurssinsa mahdollisia kaatumisia silmällä pitäen. Me lastasimme varusteet Scudoon, ja ajoimme Kolille tutustumaan siihen kuuluisaan kansallismaisemaan. Varmaan se on edelleenkin kuuluisa, mutta sää oli niin sumuinen ettei Pielistä näkynyt
ollenkaan.
Pielisen ylityksen peruunnuttua mietin oman melontaohjelmani uudestaan. Iltapäivällä oli tarjolla noin 28 kilometrin etappi Koli-campingilta Paalasmaalle. Sehän on melkein kuin vajalta Skörvööseen. Ajattelin ottaa haasteen vastaan, vaikka tuuli oli varsin railakas. Noin pitkään matkaan kuuluu ainakin yksi maatauko ja muutama kelluntatauko, joten hyvien eväiden ja juoman kanssa homma pitäisi onnistua, vaikka hieman toipilas olenkin. Vauhtinjakoa lähinnä mietin: jaksanko pysyä kaksikoiden vauhdissa. Huoli oli aiheeton, vaikka koko matka oli vastatuulta noin metrisessä aallokossa. Seayakki noukki aallot mainiosti, vaikka välillä pyyhkivät vaahtopäät pitkin kantta. Sivutuulessa emme olleet juuri ollenkaan, mikä helpotti menoa. Taukopaikatkin saatiin sopimaan reitille mukavasti. Johtokaanootissa oli tällä kertaa kokenut Suomi Meloo -viestin toiminnanjohtaja Kari Helström, jonka vauhdinjako sopi minulle. Paalasmaata lähestyttäessä saari antoi jo hieman suojaa, ja pääsimme leirintäalueen hiekkarannalle aika tyvenessä. Hieman kylmettyneenä ja rasittuneena olin hyvin tyytyväinen matkavalintaani ja Pielisen aaltoihin.
Vaimo oli viisasti päättänyt varata leirintäalueelta mökin, joten lämmin suihku, lämmin ruoka ja lämmin peti vaivuttivat sikeään uneen. Huollon merkitys on suuri tällaisessa tapahtumassa. Sen verran matka rasitti, että luovuin viimeisen päivän melonnasta. Tämä helpotti paluuaikatauluamme, ei tarvinnut kiirehtiä
aamulla ylös niin aikaisin. Kaluston pakkaaminen kotimatkaa varten tehtiin ilman kiirettä, ja aamiainenkin maistui oikein makoisalta. Kotimatka Hämeenlinnaan sujui kommelluksitta Kerimäen kautta, jonne palautimme hyvin palvelleen Seayakin.
Paalasmaan leirintäalue on ihan mukava vierailupaikka, jos suunnittelee Pielisen melontaretkiä. Paikka on kuuluisa myös vakavasta haverista kauan sitten. Rannalta löytyy muistomerkki, Surukivi, joka muistuttaa meitä vesiliikenneturvallisuudesta. Kaksi moottorivenettä törmäsivät toisiinsa 4. lokakuuta 1959, ja 21 nuorta joutui veden varaan. Heistä 15 heistä hukkui. Pelastusliivejä ei ollut mukana, ja toisen veneen kuljettaja oli vahvasti humalassa.
Suomi Meloo -viestiin liittyy olennaisesti sekä vesiturvallisuus että tieliikenneturvallisuus. Kun takana on usean päivän rasitus ja huonot unet, vaativat siirtymätaipaleet ja kotimatka virkeää kuskia. Tämähän pätee yleisesti muihinkin melontaretkiin.
Ensi vuoden Suomi Meloo -reitiksi on suunnitteilla väli Mikkeli–Kouvola, ja ajankohdaksi 10–16. kesäkuuta 2023. Reitin tarkemmat yksityiskohdat julkaistaan 17. tammikuuta tapahtuman nettisivuilla. Suosittelen lämpimästi!
Perämeren
Teksti ja kuvat Martti Roivainen
EI Saaristomeressä mitään vikaa ole, ymmärrättehän, vaikka levässä olen siellä melonut heinäkuussa. Mutta onhan se ”aah ja ooh”. Välillä täytyy nähdä jotakin muuta, vaikkei etukäteen tietäisi, mitä löytää – ja juuri siksi.
Kaupoissa on loputtomasti sinisiä karttoja ja niillä läiskiä ja käyriä. Levitän salongin/kirjaston lattialle yhdeksän maastonkuvausta, joista yksi Ruotsin puolelta. Sielläkin olen halunnut käydä jo vuodesta 2016 lähtien, nyt se onnistuu. Rullaan karttamittaria ikkunan luota melkein ovelle, sanotaan 240 kilometriä. Voi
olla enemmänkin, ei mikään ongelma merimelojille. Ainoa juttu on tuo Ulkokrunni… Ei voi vielä luottaa ilmastonmuutokseen ja kuumiin korkeapaineistettuihin kesiin, aina voi olla tuulta.
Sunnuntaina 10.7. Lasse sitten ohjastaa bussin Pukulmin laihalle suunnikkaalle, jossa rannassa kutsuu vesille betoniramppi. Lasse on löytänyt kavereistaan meille kuskinkin, joka ajaa auton Ouluun meitä odottamaan. Vaikuttaa erittäin luotettavalta; syö mansikoita ja murahtelee oululaismurteellaan.
Täältä Torniosta pitäisi läpsytellä ensin Haaparannan kansallispuistoon, ja palata sitten Suomen
Haaparannan kansallispuiston saaren Sanskerin rantaa
puolelle. Vielä ei kannata enempiä kertoa, mistä sen kukaan tietää, miten Perämerellä käy. Mutta täällä ollaan, ja joka paikassa käydään missä voidaan, kun on tänne asti tultu. Mansikatkin ovat lopussa ja Marjon, Riitan, Nädian, Lassen ja minun kajakit sullottu täyteen. Pitää ottaa naapuriltakin vihanneksia ruumaan.
Iltataivas on taivaallinen, värejä täynnä.
Ylitämme tulevien Nato-valtakuntien rajan sitä huomaamatta, vaikka luulen tuon tynnyrin olevan pyykki, voi olla verkkomerkkikin. Seuraavassa salmessa ilkeä näky; ahne lokki on ollut raatelemassa verkossa lojuvaa jättiläismäistä lohta ja takertunut oikeasta siivestään kiinni. Siipi on pahan näköinen,
vereslihalla ja luu paistaa. Yrittää mokoma nokkia, mutta tartun kevyesti pillistä ja nipistän nokan kiinni. Puukolla katkaisen verkon paulan, ja päästän linnun vapaaksi. Veteen se jää kellumaan, elävänä ja lentokyvyttömänä.
Suutari on retken ensimmäinen saari, ja kuten niin moni niistä, mahtavan hiekkarantainen. Olemme Ruotsissa, vaan emme vielä kansallispuistossa. On tulipaikka ja huussi. Täällä havaitsemme ensi kerran, että Suomi on Ruotsia edellä makkiasioissa; kuiviketta ei ole minkään pöntön vieressä. Suomessahan se on lähes EU-direktiivi.
Seuraavakin päivä on polttava. Tekninen tauko Enskerissä, sitten suuntaamme länteen kohti Seittenkaaren Hurreita. On näillä hauskoja
Ruotsin vesillä lähellä Torniota
nimiä suomeksi, toki ruottiksikin löytyy, mutta mitäpä me niillä. Nyt on ”korkeapaineistettu kuuma päivä”; aurinko on räjähtämäisillään ja minä myös helteessä. Kaarramme Seittenkaaren jumalattoman pitkälle hiekkarannalle, jolla kylpee ruotsalaisia venekuntia. Pidämme tietenkin puolen kilometrin välin heihin, olemmehan heidän kansallispuistossaan.
Pääkohde Ruotsin puolella on Sanskeri, hiekkatipan muotoinen runsassantarantainen saari. Emme löydä virallista teltta-aluetta (vasta seuraavana päivänä, jolloin on myöhäistä), vaan telttaudumme aurinkosuojaan metsään. Saareen tutustuminen on tässä helteessä lähes mahdotonta, mutta pikku lenkin teemme etelään. Löydämme tämän ”raatoretken” kolmannen
uhrin, Ötziksi muumioituneen hylkeenruhon, jonka käpälä on kovasti inhimillisen näköinen. (Kaksi lohivainaata on aiemmin nähty meressä, ja lisää kuolleita ilmaantuu.)
Tiistaina on lähdettävä, meillä on Marjon järjestämät rehvit Ulkokrunnin kanssa 15.7., eikä niiltä pidä myöhästyä. Siis takaisin Suomeen, ja ensin Perämeren kansallispuistoon. Matkalla näkyy vaihteeksi elävä hylje, tai siis sen pää.
Ensimmäinen Suomi-saari on Selkä-Sarvi. Hieman kivinen rantautuminen, mutta onpa runsas mansikka-aho ja kulttuuriakin vanhan autiotuvan muodossa. Nimet todisteeksi vieraskirjaan, sopii käydä katsomassa, jos ette usko meidän missään käyneen. Tapaamme venekuskin, joka yllättäen ja pyytämättä lupaa tuoda meille vettä huomenna.
Rimamöljä Kallion sahasaarella.
Pensaskarilla puhumme itsemme maihin, vaikka lampaanhoitajat ovat rannassa juuri saunomassa ja uimassa. Lisää muinaisia rakennuksia.
Päivä päättyy Vähä-Huituriin, jonka hiekkaranta herättää ihastuksen voihkaisuja retkeläisissämme, jotka ovat odottaneet panssariestetyyppistä kivikkoa. Rannan hieta muuttuu kanerva- ja sianpuolukkanummeksi ylempänä. Kallioita Perämerellä ei näy; on vain hiekka- tai kivirantoja ja kaislikkoa, jos puhutaan melojia kiinnostavista asioista.
Aamulla meitä tulee veneellä haastattelemaan Lapin kansan toimittaja, olemmehan tärkeitä pääkaupunkilaisia mahtavimmasta melontaseurasta. Veneenkuljettaja pitää lupauksensa ja on ystävällisesti tuonut meille 40 litraa vettä, josta jää vähän ylikin. Tarjoamme palkinnoksi mutteripannukahvia ja pikkuleipää.
Pahin helle jäi Ruotsiin, tästä eteenpäin saattaa jo sadeskellakin. Keskiviikkoaamuna on vaikea erottaa ilman ja veden rajaa, pläkä on hopeapeiliä, taivas harmaa ja meri maalaa samalla värillä. Melomme hartaina kohti Ajosta ja tuulimyllyjä, lounastamme Ajoskrunnilla ja vaihdamme suunnan itään. Jäämmekin jo Kallioon, vaikka tavoite oli kauempana. Mitä ihmettä tuolla rannalla on, kuka on kaatanut pikkupuita koko rannan mitalta?
Kylttejä tutkimalla selviää, että saarella on toiminut saha. Rannalle on pantu puita rimamöljäksi eli laituriksi. Nyt osittain lahonneet ja sileät rimat, lankut ja parrut eivät enää jaksaisi kannatella tapuleita,
mutta ovat hämmästyttävä näky veden alla ja rannassakin, kuin puiset vesiurut. Sataman raunioilta löytyy paarlastia. Vieraslajikiveä eli limsiötä on vaikka tuluspusseja täyttäisi. Sahasta on vain betonimöykkyjä metsässä. Kuurosataa.
Melontaretki etenee kuin solmut köydessä saarittain. Kansallispuistot ovat jääneet, nyt suuntaamme vihdoin etelään seuraavaan seikkailuun. Meitä odottavat pienet saaret, ulkosaaret, manner kaupunkeineen ja lopulta tosi iso saari.
Vatunginnokan lounas sinkauttaa meidät Hietakallaan. Matkan jälkeen se tahtoo mennä sekaisin Kropsun kanssa, niin on maantiede samanlainen aallonmurtajineen, mutta Hietakallassa on mansikoita ja kuollut hylje. Mansikat ja raadot toimivat jonkinlaisina makaabereina matkamittareina, mutta se ei ole meidän syymme.
Odotamme aamupäivän tuulen tyyntymistä. Iltapäivälläkin kiehnäämme lähtöä – ei vielä. Sitten Marjo suunnistaa 10 kilometriä lounaaseen suoraan merelle – Maakrunni. Toiset kymmenen – Ulkokrunni. Ei juma! Tuoko pusikkoko on muka venesatama? No saarihan on rauhoitettu jo 1937. Nädia somettaa heti saavutuksestamme, vaikka kajakit ovat vielä puoliksi vedessä. Villiintynyt luonto, eksponentiaali-
Sanskerin itäranta
sesti hyttysiä, harmaita kalastajien mökkejä, täällä ei nurmikkoa leikata. Riistakamera tiedottaa Maakrunnisäätiölle, että täällä ollaan kuten luvattiin. Asetumme taloksi kivien väliin.
Vaikka on jo myöhä, päätämme kiertää luontopolun, koska valoa riittää. Ei tänne nukkumaan ole tultu. Mökkerön takaa otamme lautoja ja katamme niillä luontopolun kosteimman alkupään ja rynnistämme viidakkoon. Riitta painaa melkoista vauhtia, vaikka opasteet
välillä katoavat. On täälläkin hiekkarantoja, kangasmaastoa, iso ruostunut rautalankaloukku, jatulintarha ja sellainen ahomansikka-aho, että se tyssää lenkkimme täysin. Vaan jaksamme vielä punamultapookille ja luotsiasemalle. Seuraavaksi päiväksi on ennustettu hieman yltyvää tuulta.
Aamulla saamme kajakit juuri vesille, kun ukkoskuuro iskee. Mahtavaa! Käännämme keulat tuuleen ja sinnittelemme kaatosateessa ja kovissa puuskissa. Viimeksi oli näin
lystiä Johanin juhlaretkellä jossakin Suomenlahdella, jolloin roikuimme rantakivissä ukkospuuskan iskiessä. Mutta sitten lounaalle hietaiseen Hieta-Kraasukkaan ja sivumyötäisessä takaisin mantereen lähelle. Kyllä peräsin on poikaa, ajattelen katsoessani Skim Beaufortin ponnisteluja. Pääsemme kuitenkin saarelle, jonka nimeä en löydä kartasta, mutta joka on olemassa. Mitä luulette, onko siellä hiekkaranta? Huomenna vaihdamme meren jokeen.
Kuivamuonaa on, mutta kosteampi ruoka on vähissä. Koska emme elä vain nähtävyyksillä, melomme Iijokea Suomen vokaali-
simpaan kaupunkiin Iihin, jos vaikka pääsisi kauppaan. Siitähän sana ”kaupunki” tulee, tai päinvastoin. Katastamme Vanhan haminan puutalot, ja toteamme Iin omanlaisekseen kivaksi paikaksi, hyvin iimäiseksi. Hyödynnämme Iijoen sivuhaaraa merelle pääsyyn ja seuraava pikkusaari onkin jo edessä. Röyttä (ei pidä sekoittaa Tornion Röyttään).
Mukava sana – Röyttä. Totta kai hiekkaranta ja kymmenille teltoille riittävä ruohokenttä, keittotupa jne. jne. Kyllä täällä kelpaa. Teltat pystyyn ja pressu päälle, 7 min. Nälkäisimmät syövät jo ensimmäistä ateriaa. Simputti kun tuli paha haava
Lasse kovassa ukkospuuskassa Ulkokrunnilla
jalkapohjaan, kuka käski talsia paljain jaloin. Laastaria ja Nädialta pihkavoidetta tassuun. Juhlimme Riitan tuhatta kilometriä.
Haava ei estä saarikierrosta, ja näkemistä on liian kanssa. Metsäkävely, etelän venesatama ja jihuu! – resiina! Vedämme toisiamme vanhuuden innolla rantaradalla. Luotsitupa lahoaa kaikessa rauhassa. Länsirannalla on hiljentymispaikka, jota tuuli viilentää, ja iltapilvet muodostavat lumisen vuoriston taivaalle.
Seuraava aamu. Teltat kasaan, pressu pois, vain hieman salamaa hitaammin. Ehtiikö makkari kuivua ollenkaan? Ensin puhkuu vähän, tyyntyy ja olemmekin jo niemenkärjessä lounaalla. Pitäisi tänään päästä Hiuteelle (vai Hiuteehen?), mutta Marjo toteaa Kropsun niin mainioksi saareksi, että päätämme ottaa relasti ja jäädä sinne.
Huomaamme, että kautta koko laajan Perämeren Metsähallitus on äskettäin romuttanut retkisaarten vanhat kodat ja rakentanut tilalle keittotupia, niin täälläkin. Tuvan takana on loistoton loisto, jonka parvekkeelta Lasse ja Nädia vilkutta-
vat kuninkaallisesti alamaisilleen. On muuten hiekkarantakin, pitkospuut, aallonmurtaja, koko tämän reissun perustilpehööri, mutta ei mansikoita. Kaakkoisrannalla on laavu. Tämä on viimeinen pikkusolmu.
Taivas on harmajahapsi vanhus, satelee silloin tällöin. Suunta etelään, ensin Korkiakarille pissalle ja sitten näkyy, tai on jo kauan näkynyt, Hailuoto ja lauttasatama Huikku. Oi onnea, baari on auki ja sieltä saa purilaisia! Sää kirkkenee. Ilmenee halukkuutta käydä Marjaniemen majakassa. Missä? En tiedä siitä mitään, niin perusteellisesti olen ottanut asioista selvää. Onneksi mukana on minua viisaampia, mutta täksi päiväksi ei kyyti saaren toiselle puolelle onnistu. Mutta Hailuodossa ollaan.
Melomme rantaa pitkin länteen. Kuurottelee vettä ja rakeita, sitten aurinko käynnistää lämminfuusionsa. Hiekkasärkkiä ylitettyämme löydämme yösijan autiotuvan (oik. taukotuvan) rannasta. On hiekkainen! Kas, riippumaton kiinnitysköydet maassa, enää puuttuu itse matto.
Hiekkarannat on niin nähty, kylille pitää päästä, ja bussillahan sinne. Löytyy panimo ja paikallista juomaa isoissa lasipulloissa, 0,75. Siinä kuluu aika niin mukavasti, että taksilla on palattava, linja-auto meni jo. Illalla kuuraamme muurikan hiekalla ja paistamme lettuja viemärinrenkaassa.
Mutta sitten! Miten päästä saaren toiselle puolelle? Nohevimmat terästäytyvät ja laativat taktiikan seuraavaksi päiväksi. Otetaan yh-
teyttä oppaaseen, joka lupaa meille privaatin ja äärimmäisen eksklusiivisen vierailun Marjaniemen majakassa. ”Mennään bussilla, juostaan majakka läpi 25 minuutissa ja palataan samalla bussilla leiriin”, on sotasuunnitelma, ja se toteutetaan täsmällisesti. Upea vanha majakka (1871). Läheisen rakennuksen vierellä on tuore kuollut lokki, retken viimeinen raato. Toisesta rakennuksesta ostamme kalaa.
Viimeinen ja 11. päivä. Tuuli on noussut luoteiseksi, eli myötistä ja surhvia luvassa. Ensin pitää päästä lauttojen väylän toiselle puolelle, ja ne eivät liiku harvaan eivätkä hitaasti. Varsinkin Meriluoto jysäyttää korkeat vaahtopäiset peräaallot, ja hengen hädässä melomme väylän yli niitä karkuun. Sen jälkeen myötätuulimelontaa muutama kilometri
mantereelle, tai oikeastaan Oulunsalon Varjakansaareen, johon aiomme jäädä yöksi. Muutama kunnon pitkä liuku irtoaa myötiksessä. Vaan Varjakan ranta on torjuva. Missään ei ole kajakille sijaa. Kaislikkoa, kiviä, pengertä.
Tämä saa nyt riittää. Olemme Oulun eteläpuolella, 245 km huiskittu, siis retkisuunnitelma on täytetty. Lasse soittaa kempeleläiselle autovastaavallemme ja kas, kohta kaartaa bussi Varjakan venesataman pihaan sopivasti kun kajakit on kunnostettu. Lasse suuntaa omille teilleen. Me päätämme ajaa koko matkan Helsinkiin yötä myöten. Riitta jää matkan varrelle, muut olemme perillä aamuyöllä. Kiitos kaikille ja Perämerelle!
Saapuminen Ulkokrunnin Pihlajakarin ”satamaan”
Retki Porkkalasta vajalle ”Pörvis-pyrähdys”
Teksti Tuija Hirvikoski
Kuvat Henri Modig
SUOMENLAHDEN saaristo ja mitä kaunein kesäsää ottivat meidät vastaan Porkkalan Marinassa. Vesillelaskun jälkeen, Västeruddenin komeiden kallioiden kohdalla, retkueemme suuntasi Stora Svartön ja Grimsholmenin kautta kohti Salgrundentia.
Tyyni meri ja hyvä näkyvyys mahdollistivat paitsi ulkoluotojen komeiden kallioiden ja lintuparvien ihailun myös horisontissa siintävien merimerkkien tunnistamisen. Vaikka luodot vaikuttavat hiljaisilta, emme suinkaan olleet merellä yksin, sillä
13.-15.8.2022
meren pohjassa lepäävät keskiaikaisten vitaalianimerirosvojen, hansakauppiaiden, sotalaivojen ja saariston kalastaja-alusten hylyt muistuttivat aiemmista merenkulkijoista. Paahteisella merellä nautimme mainingeista.
Ryhmän vetäjän Henrin valitsemaa melontalinjaa seuraten ja perästämme kuuluvia Nädian ohjeita noudattaen etenimme kohti Skrobbanin laella seisovaa punaista luotsitupaa ja Stora Mickelskärenin Bylandetia. Rantauduimme
Bylandetin itärannalle, ja kävimme etsimässä merkkejä Porkkalan vuokra-alueen merivalvonnan hallinnollisesta keskuksesta. Tunnetuimmat rakennukset ovat Neuvostoliiton Komendantin talo ja leipomo. Mickelsfjärdetin ylityksen jälkeen suuntasimme kohti Skorvania, ja hienon melontapäivän päätteeksi rantauduimme maihin Skorvanin ja Lill-Skorvanin välisen kannaksen kohdalla. Kun kajakit ja varusteet oli huollettu, opimme missä suunnassa seuran saunarakennus sijaitsee, ja etsiydyimme kukin mieluisille telttaja riippumattopaikoille kokkaamaan retkieväitämme. Luonnonilmiöt kruunasivat ensimmäisen retkipäivämme; auringon laskiessa mereltä nousi utu ja kaunis mutta petollinen sumuverho peitti myöhemmin kokonaan näkyvyyden merelle. Illalla komeaakin komeampi täysi-
kuu ja kuunsilta valaisivat Skorvanin rannan.
Aamulla merisumu oli edelleen sankkaa, mutta lämmin ja aurinkoinen sää kuivattivat telttamme sillä aikaa, kun tutkimme saaren huipulta aukeavaa huimaa näkymää.
Siivottuamme jälkemme ja pilkottuamme uusia syttypuita saunalle, retkemme jatkui kohti Torra Lövötä. Tarkoitus oli meloa Kytön kautta, mutta Talklipporna-luodon jälkeen kävi ilmeiseksi, että koillisessa sakeneva sumu peittäisi näkyvyyden vilkasliikenteisellä väylällä. Niinpä Kytön sijaan retkueemme jatkoi matkaansa Stora Bredskäretin pohjoispuolitse kevyessä sivuvastaisessa kohti Kaparenia.
Kaparenista matka jatkuin ensin korkeaprofiilisen Rövarenin ja sitten laakean Långgrundetin itäpuolitse. Ylitimme vilkkaasti liikennöidyn ja
leveähkön väylän kohti Stora Lövön ja Sumparenin välistä salmea. Tiivis ”pötkylämme” ylitti väylän sutjakkaasti. Emme jääneet väylälle lillumaan, vaan luotimme siihen, että nopeammat alukset hoitavat tähystyksen ja huomioivat pötkylämme. Pian olimmekin perillä, ja upeassa ilta-auringossa yksi vuorollaan nousimme ryhmän avustamana maihin Torra Lövön luoteisrannassa. Huoltotoimien jälkeen istuimme iltaa saaren koillisnurkan kallioilla ja kävimme läpi sitä, mitä kukin oli tällä matkalla oppinut tai mitä havaintoja oli retken aikana tehnyt. Opit ja havainnot liittyivät paitsi retkeilyyn ja Itämeren tilaan, ennen kaikkea oman melonnan kehittymiseen, ryhmänä toimimiseen ja ryhmän johtamiseen. Kaikki olimme samaa mieltä siitä, että retken johto oli toiminut saumattomasti ja luonut
mallikkaalla toiminnallaan melojille turvalliset ja kannustavat olosuhteet.
Viimeisenä retkiaamuna varasimme jälleen kolme tuntia teltan purkamiseen, tavaroiden pakkaamiseen, aamupuuron keittämiseen. Viimeisin jääkausi on jättänyt myös Torra Lövön ”kiviseen kirjaan” viestinsä omasta kulkusuunnastaan.
Yön aikana itäkoillisesta puhaltanut tuuli oli nostanut pientä aallokkoa ja matkalla Mäntysaareen saimme harjoitella sivuttaisaallokossa peräevän käyttöä ja turvavälien pitämistä. Mäntysaaressa nautimme lounaan ja huokailimme hienon retken päättymistä.
Ennen rantautumista Rajasaareen hengähdimme ja kiitimme: ”Suurkiitos vetäjille, autokuskeille, Merimelojille ja retkueen osanottajille hienosta retkikokemuksesta!”.
Melojilta kysyttyä
Teksti Laura Mäkinen
Kuva Liisa Kemppainen
Piirrokset Salla Seppälä
TEIN seuramme Facebook-sivuilla taannoin pienen kyselyn, jolla halusin selvittää kanssamelojien ajatuksia tärkeimmistä varusteista, parhaista retkiruoista sekä mieleenpainuvimmista sattumuksista. Kiitos kaikille vastanneille!
Tärkeimmät varusteet
Melontaretkelle tarvitaan mukaan jos jonkinmoista tavaraa ja varustetta perinteisten retkeily- ja melontavarusteiden lisäksi. Sateenvarjo, tulitikut ja ensiapupaketti on hyvä olla mukaan pakattuina. Geelipylly eli geelitäytteinen istuinpehmuste, hellii takalistoa varsinkin pidemmillä matkoilla. Retkikeitin, kunnon eväät retken pituudesta riippumatta sekä tarpeeksi juomavettä parissa eri astiassa pitävät huolta siitä, että melojalla riittää energiaa vielä paluumatkallekin.
Turvallisuutta lisää puhelin, jolla voi hälyttää apua tarvittaessa, sekä reskutustaitoinen melontakaveri. Mukaan pakattujen varusteiden lisäksi hyvällä asenteella ja sosiaalisilla taidoilla on paikkansa kajakissa.
Kaikista huolenpitävä ja huomioiva ystävällinen asenne tekee niin omasta kuin matkakumppanien retkestä mukavampaa. Joustavuutta tarvitaan luonnossa liikkuessa aina, ja utelias asenne voi viedä ennalta-arvaamattomiin seikkailuihin.
Yksi meloja sanoittaa hyvin puhumisen taidon tärkeyttä: ”Se, että sanoittaa meloessa sitä mitä tapahtuu minussa ja ympäristössä, jos jokin jännittää tai tuntuu erityisen pahalta tai hyvältä, että uskaltaa sanoa jos on epävarma tai oman mukavuusalueensa rajoilla. Ja se että kaikkiin sanottuihin kokemuksiin suhtaudutaan vakavasti ja arvostavasti. ”
Toinen jäsen arvostaa hyvän ystävän seuraa retkellä: ”Kyllä se on hyvä ystävä, niin kliseiseltä kuin kuulostaakin. Hyvän ystävän kanssa voi jakaa oman elämän onnet ja surut, parantaa maailmaa yleisesti, meloa tunteja hiljaisuudessa, kyyhöttää tarpin alla ukkossäässä, kokkailla yhdessä hyvät dinnerit ja jakaa kaiken sen, mitä silloinen retki tarjoaa.”
Maistuvimmat retkiruoat
Parhaasta retkiruuasta kysyttäessä vastaukset vaihtelivat valmiista napostelueväistä valmisruokapusseihin ja koko aterioiden kokkaukseen. Päiväluukkuihin vinkattiin varaamaan jotain naposteltavaa retken varrelle. Välipalaherkkuna suositeltiin ruisleivän ja graavilohen sekä päärynän ja aurajuuston yhdistelmää. Valmisruuista mainittiin retkiruoat.fi-kuivaruokapussit, kuuma nypon soppa (eli ruusunmarjakiisseli) termarissa biskviererien eli manteleista tehtyjen pikkuherkkujen kanssa, hernekeitto rusinoilla ja ilman, nuudelit ja Nutella, joka ”toimii aina ja säilyy hyvin (jos säilyy)”. Parhaana lisukkeena mainittiin puoliksi keitetyt perunat tyhjiöpussissa, jotka voi viimeistellä retkellä keittämällä ne kypsiksi ja lisäämällä oliiviöljyä ja suolaa ja ehkä hitusen yrttejä. Tämä lisäke sopii oikeastaan minkä vain ruuan kanssa. Yksi meloja paljasti ekan retki-illan vakkarin: valmis lohikalapala, uudet perunat ja fetasalaatti. Toinen lohiruoka valmistuu sekin helposti: pasta, creme
fraiche, savustettu lohi ja ripaus ruohosipulia. Myös letut ja trangiapizza saattavat aiheuttaa kateutta muissa retkeilijöissä.
Eräs vastaaja kertoi, että miehen tekemät ruuat maistuvat, mutta itse kokkaamallakin saa mitä haluaa: ”Mikä vaan itse kokattu. Aloitin retkeilyn pussimuonilla ja ekan kesän jälkeen se loppui. Erilaiset kuskusreseptit ovat helppoja ja nopeita. Viikonlopun retkelle valmistaudun seuraavasti: perjantai-illaksi nopeasti lämmitettävä valmis ruoka, lauantaiaamuksi jugurttia ja muuta, lauantaina mozzarellasalaatti, illaksi jotain lämmintä, sunnuntaiaamuksi puuroa ja lounaaksi jotain rasiassa kulkevaa. Kuumaa vettä termoksessa mukana aina.”
Kookoscurrycouscous –hyvä, helppo, nopea 1 hengelle
2 dl kookosmaitoa curryjauhetta maun mukaan 1 dl couscous omavalintainen proteiini, esim. 1 pieni kanafiletölkki
Hauskat sattumukset
Hauskoihin sattumuksiin melontaretkillä liittyy usein kohtaamiset eläinten kanssa.
”Erään kerran heräsin teltassa puhinaan. Vaivihkaa puolipukeissa kurkkasin ulos: valtava lehmä nuoli vieressä suolaista kajakkiani. Kolmea telttaamme ympäröi nautalauma. Pelkään lehmiä, joten aamu meni pitkäksi.”
”Norjan retkellä leiriydyimme tietämättämme laitumelle. Lehmät tulivat tekemään tuttavuutta teltoille. Retkenvetäjä ryhtyi karjapaimeneksi.”
”Aamuvarhain Seurasaaren kohdalla meloessa ihmettelin mikä pärskähtelee ja huohottaa raskaasti takanani – hylje oli lähtenyt seuraamaan minua yksinäistä melojaa, ja kulki kanssani hyvän tovin.”
”Hylkeen kohtaaminen Seurasaaren kärjessä.”
”Kyykäärme ui kaverin kajakin ali, kiljahdus! Myöhemmin nähtiin iso kyy rannassa kajakkien välissä. Ei viitsitty suotta kertoa edelliselle kaverille.”
Tilannekomiikkaa esiintyy koko ajan retkien aikana. Esimerkkinä kerrottiin kaverin sisäteltan lentäminen lammikkoon. Kaikki riensivät ensin kuvaamaan ja vasta sitten auttamaan. Tai kun teltan kaaret vaihtuivat puolta metriä liian lyhyisiin jo kotiin lähteneen retkeilijän kanssa, ja teltan huippu piti ripustaa puuhun ja toivoa, ettei tule hirmumyrskyä.
Myös ruuan unohtuminen kotiin, kippaaminen Porsassaaren huudeilla ja muut haaverit matkaa tehtäessä ovat jääneet mieleen:
”Joskus mietin, kannattaako hinausköyttä pitää lyhyillä reissuilla mukana. Eräällä päiväpyrähdyksellä tapasimme Mäntyniemen ja Rajasaaren välissä haaksirikkoutuneen suppailijan. Lauta oli mennyt rikki ja
täyttynyt osittain vedellä, eikä suppailija pysynyt enää laudan päällä. Hinasimme hänet takaisin lähtöpisteeseen vuolaiden kiitosten kera. Sen jälkeen hinausköysi on ollut mukana, vaikka lähtisin melomaan yksin.”
”Juuri pari kilometriä ennen retken maalia kajakista katkesi peräsimen ohjaimen naru, joten jouduin toden teolla opettelemaan kallistuksia, että sain retkilastissa olleen kajakin kulkemaan suoraan ja sain pysyttyä ryhmän vauhdissa. Tekemällä oppii!”
Mieleenpainuvia kokemuksia seurasi myös upeista luonnonilmiöistä kuten aurinkoisen sumupilven
sisällä melonnasta, melojien hyvästä yhteishengestä ja romanttisista retkistä.
”No tietysti ihastuminen ja rakastuminen melojaan. Ja sitten yhteiset romanttiset melontaretket ja telttailut. Taivasalla hyvällä säällä Skorvoossa nukkuminen. Kun tulin seuraan, yksi näky jäi pysyvästi mieleen ja nauratti mua pitkään. Olet (lähes) Helsingin keskustassa ja näet noin 20 ihmistä istumassa alasti tosi pienen saunan lauteilla kuin sillit suolassa, hyvässä sovussa jutellen. Ihmisiä istuu ylälauteilla kahdessa rivissä. Siis osa lauteiden etureunalla ja saman verran porukkaa heidän takana.”
Jäsenpäivystys
Vajasaaren toimiston päivystys on auki:
• huhti-syyskuussa tiistaisin klo 18-19
• loka-maaliskuussa kuukauden ensimmäinen tiistai klo 18-19
Päivystysaikoina toimistonhoitaja vastaa numerosta 050 3574 507. Toimiston sähköpostiosoitteesta toimisto@merimelojat.fi vastataan muutaman päivän kuluessa.
Juhlapyhinä ei ole päivystystä. Tarkista päivystysajat verkkosivuilta, muutokset ovat mahdollisia.
Viestintä
Verkkosivuilta merimelojat.sporttisaitti.com löytyy kattavasti tietoa seuran toiminnasta ja tarjonnasta sekä ajankohtaiset uutiset.
Sähköpostilistalla välitetään tärkeimmät uutiset. Liity listalle tai eroa siitä lähettämällä viesti osoitteseen www-vastaava@merimelojat.fi.
Merimeloja-lehti ilmestyy neljä kertaa vuodessa. Jäsenten juttuja ja kuvia otetaan mielellään vastaan, julkaistusta materiaalista saa talkoopisteen. Lisätietoja lehti@merimelojat.fi.
Facebook-ryhmä löytyy hakemalla nimellä ”Merimelojat”. Ryhmässä muistutellaan ajankohtaisista asioita, ja sen on hyvä paikka keskustella seuratovereiden kanssa.
Instagram-tili löytyy osoitteella www.instagram.com/merimelojat tai hakemalla @merimelojat. Käytä melontakuvissasi tunnistetta #merimelojat.
Sauna
Vajasaaren sauna on pois käytöstä märkätilojen remontin vuoksi. Remontin päättymisestä tiedotetaan aikanaan seuran viestintäkanavissa.
MERIMELOJAT RY
Merikannontie 10, 00260 Helsinki toimisto@merimelojat.fi www.merimelojat.sporttisaitti.com
PÄIVYSTYS
Puhelin: 050 357 4507
Huhti–syyskuu: tiistaisin klo 18–19
Loka–maaliskuu: kuun ensimmäinen tiistai klo 18–19
MAJAN VARAUKSET
Katso nettisivuilta osoitteesta www.merimelojat.sporttisaitti.com kohdasta majan vuokraus.
PANKKIYHTEYDET
Nordea FI37 2400 1800 0354 87: tilille maksetaan sekä jäsenmaksut että retkien osallistumismaksut omalla viitenumerolla.
OSOITTEENMUUTOKSET JA JÄSENASIAT
Muutokset sähköpostitse: toimisto@merimelojat.fi
tai postitse: Merikannontie 10, 00260 Helsinki
Jäsenjulkaisu, jäsenille ilmainen. Ilmestyy neljä kertaa vuodessa.
Julkaisija: Merimelojat ry
Kirjapaino: PunaMusta oy
LEHDEN TOIMITUS
Päätoimittaja: Liisa Kemppainen lehti@merimelojat.fi
Taitto: Miikka Koskinen taitto@merimelojat.fi
Ilmoitushinnat: Koko sivu 300 €
1/2 sivu 150 € toistoalennus 25 %
Ilmestymisaikataulu vuonna 2022
No Aineisto Painatus 1/2022 11.3. 27.3. 2/2022 20.5. 5.6. 3/2022 16.9. 2.10. 4/2022 2.12. 18.12.