Merimelojat 1981-2011

1981–2011

1981–2011

Merimelojat ry

ISBN 978-952-93-1940-4 (nid.)

ISBN 978-952-93-1941-1 (PDF)

Unigrafia oy Helsinki 2013

SISÄLLYSLUETTELO

Talous ja TalkooT yö

Vajasaari

saari T ukikohdaT

Alkusanat | s. 5

Puheenjohtajan sana | s. 6

Talous ja talkootyö | s. 8

Toimiston muisteluksia 1986–2003 | s. 10

Vajasaarella 80 vuotta | s. 14

Käärmesaari | s. 17

Skorvön retkitukikohta | s. 20

Tunnelmointia ”Paratiisissa” | s. 26

Mäntysaaren 24 melontakautta | s. 31

k alusTo

koulu T us

r e Tki ja V irkisT ys

koski ja poolo

r aTa ja maraTon

Kaluston ja varusteiden huima kehitys | s. 36

Merimelojien koulutustoiminta | s. 40

Retkijaoston toiminta 1981–2010 | s. 43

Retkellä: Melonta Tallinnaan 24.–25.6.1990 | s. 48

Retkellä: Keväinen (talvinenkin) melontaretki 1996 | s. 49

Retkellä: Pohjoinen Saaristomeri 5.–14.7.2002 | s. 52

Suomi Meloo pitkin ja poikin Suomea | s. 54

Virkistysmelontaa ja muuta mukavaa | s. 57

Koskimelonta ja kanoottipoolo | s. 60

Merimelojien rata- ja maratonmelonta 1991–2010 | s. 64

Kovaa tulosta vuosituhannen vaihteessa | s. 67

Hiihtoharrastus johti Unto Elon MM-melojaksi | s. 73

Yrjö ”Yka” Hietanen 1927–2011 | s. 76

Muistoja 80 Melontavuodelta | s. 85

TilasToja

Hallitukset, toimihenkilöt | s. 90

Huomionosoitukset | s. 92

Kilpailutuloksia | s. 96

Retkikohteet ja päävetäjät | s. 102

HY vÄ LUk Ija

Käsissäsi on Merimelojien historiikki vuosilta 1981–2011. Tämä on viides osa seuran historiikkien sarjassa.

Merimelojien täyttäessä täysiä vuosikymmeniä seura on julkaissut aikaisemmin historiikit vuosilta 1931–1941, 1931–1981, 1981–1991 ja 1991–2001. Seuran täyttäessä kunnioitettavat 80 vuotta seuran hallitus nimesi työryhmän uuden historiikin tekemiseksi. Pitkän pohdinnan jälkeen päädyttiin kokoamaan vuodet 1981–2010 yksiin kansiin. Tässä kerrotaan myös lyhyesti aikaisemmista vuosikymmenistä, jotta uudemmat seuran jäsenet saavat kuvan seuran koko historiasta. 1900-luvun osalta aineisto otettiin suureksi osaksi suoraan vanhoista historiikeista lainauksina tiivistäen ja muokaten.

Historiikkiprojekti venyi ja kompuroi ja ylitti tavoiteaikataulunsa yli vuodella. Leena Luostarisen ja Terttu ’Tepa’ Turkin sinnikkäällä ja uhrautuvalla työllä kaikki jutut saatiin koottua ja muokattua julkaisukelpoiseen muotoon. Historiikkityöryhmä kiittää kaikkia kirjoittajia panoksesta aineiston tuottamiseen sekä Päivi Kekäläistä julkaisun taittamisesta. Tämäkin työ tehtiin taas talkootyönä Merimelojahengessä.

Historiikkityöryhmän puolesta Pertti Rajala

PUHEEnjOHTajan Sana

Merimelojat on maamme suurin ja toiseksi vanhin melonnan erikoisseura. Seura on perustettu vuonna 1931. Urheilu- ja liikuntaseurana lukeudumme suurten seurojen joukkoon noin tuhannella jäsenellämme. Suuri koko on yksi seuramme vahvuuksista, mutta itsestäänselvyys se ei ole. Mitä muuta seuramme on, millaiseksi se on viimeksi kuluneina vuosikymmeninä muodostunut?

Merimelojien toiminta-ajatus kuuluu: ”Merimelojat ry edistää jäsentensä hyvinvointia luomalla urheilun, liikunnan, elämysten ja yhdessä tekemisen mahdollisuuksia melonnan parissa”. Jokaiselle jotain kykyjensä ja halujensa puitteissa. Seura tarjoaa puitteet kaikenikäisten jäsenten toiminnalle, palveli se sitten henkilökohtaista virkistäytymisen tarvetta, liikunnan ilon saavuttamista, luonnosta nauttimista, tai urheilumenestyksen tavoittelua.

Merimelojien toiminta on painottunut melonnan muodoista virkistysja retkimelontaan, melontaan kuntoiluna, koskimelonnan lajeihin, kanoottipooloon, sekä rata- ja maratonmelontaan. Edustettuna on lähes koko suomalaisen melonnan kirjo. Toimintamme on tavallaan itseriittoista, eli emme ole kovinkaan riippuvaisia muiden seurojen tai edes lajiliiton tekemisistä. Toimiva lajiliitto on lajin kannalta välttämätön, vaikka seuramme ruorin takaa se toisinaan vaikuttaa pieneltä saarelta horisontissa. Vanhana ja suurena seurana meillä on eräänlainen isoveljen vastuu.

Melonta, lajimme on kenties saapunut yhteen kehityksensä käännekohdista. Seuraamme vuoden nuorempi, vuonna 1932 perustettu Suomen Kanoottiliitto on luovuttanut niin sanotun operatiivisen toimintansa kahden vesiurheilulajin yhteiselle kattojärjestölle, Suomen Melonta- ja Soutuliitolle. Yhden katon alle siirtyminen ei ole sujunut kivuttomasti. Yhdistyminen voi onnistuessaan merkitä edistysaskelta, epäonnistuessaan melonnan kannalta taantuvaa kehitystä.

Seurassamme menneet muutamat vuosikymmenet ovat olleet kasvun ja kukoistuksen aikaa. Menestystä on saavutettu kaikissa kilpailullisissa toimintamuodoissa. Seuran jäsenet ovat edustaneet Suomea kansainvälisillä kilpailunäyttämöillä. Harrastetoiminnassa osanottajamäärät ovat kasvaneet, olemme kyenneet tarjoamaan vuosi vuodelta enemmän ja monipuolisempaa toimintaa. Melonta on yhä useammalle jäsenellemme liikuntamuoto jolla edistetään kuntoa, terveyttä ja arjessa jaksamista.

Yllä seuran ylimelamiehiä eri aikakausilta Merimelojat ry:n 80v-juhlissa 21.5.2011.

Vasemmalta lukien Heikki Kukkola, Jari Hietanen, Tuija Tarula-Aho, Esko Klemettilä,

Pertti Rajala sekä Rauli Rautavuori. Kuva Heikki Koivula.

Oikealla Henrik Musakka. Kuva Michael Aston.

Merimelojat on yhdistys, talkooperusteisesti toimiva urheilu- ja liikuntaseura. Seuralla on pitkät yhdessä tekemisen perinteet, joista meidän kannattaa pitää kiinni. Joissakin yksityiskohdissa aikakauden muutos näkyy. Palkattu vahtimestari vastaa yleisestä siisteydestä ja järjestyksestä vajasaarella, sekä hoitaa seuramme tärkeää tulonhankintakeinoa, Merimelojien Majan vuokrausta juhlakäyttöön. Jäsensihteerin ja hallituksen sihteerin tehtäviin on 2000-luvulla palkattu osa-aikainen toimistonhoitaja. Suurempia korjauksia teetetään ulkopuolisena ostotyönä. Suurin osa seuran toiminnasta toteutuu edelleen vapaaehtoisten työpanoksen turvin.

Talkoohenki ja liikunnan ilo ovat nostaneet seuramme nykyiseen kukoistukseensa. On jokaisen Merimelojan asia huolehtia, että seurassamme on hyvä olla huomennakin. Tämä historiikki avaa lukijalleen viimeksi kuluneita vuosikymmeniä – tekemistä ja aikaansaannoksia – kertoen mistä olemme tulleet.

Rauli Rautavuori Ylimelamies (puheenjohtaja) 2011–

TaLOUS ja TaLkOOTYö

Hyvällä taloudenhoidolla ja runsaalla talkootyöllä on seuran talous saatu pysymään vakaana. Isojen rakennusprojektien rahoitus on järjestetty säästämällä etukäteen varoja ja anomalla avustuksia, keräämällä jäsenistöltä vapaaehtoisesti etukäteen useamman vuoden jäsenmaksuja sekä pankkilainoilla.

1980–1990-luvuilla olivat päätulolähteinä jäsenmaksut, melontakoulut sekä tanssitoiminnan tuotot (vuoteen 1996 asti). Myös erilaisia osallistumismaksuja kerättiin, ja 1980-luvun lopussa otettiin käyttöön jäsenen talkoopanosmaksu.

Talkootyöstä hyvänä esimerkkinä voi mainita keväisin vajasaarella pidetyt Avoimien ovien päivät, jotka kehittyivät vuoden 1977 kanoottinäyttelystä. Talkootöinä järjestetyssä tapahtumassa seuraa ja melontaa tehtiin

Talkookahvit Humalluodolla 30-luvun lopulla. Oikealla rakenteilla oleva Merimelojien maja.

tunnetuksi. Tapahtuma oli lopulta kaksipäiväinen ja laajuudeltaan Suomen suurin kanoottinäyttely. Kajakkikauppiaat esittelivät uusia kajakkimalleja ja myivät tuotteitaan. Jäsenet kertoivat seuran toiminnasta ja melottivat halukkaita, oli eskimopyörähdys- ja poolonäytöksiä, lisäksi myytiin kirjoja, vohveleita, kahvia ja makkaraa ja olipa joskus kirpputorikin. Väkeä veti myös aina suosittu kanoottihuutokauppa. Tapahtuma oli näyttävä ja suosittu, mutta erittäin suuritöinen. Kun taloudellinen tuottokin jäi heikoksi, seura luopui siitä vuonna 1998. Avoimien ovien -tapahtuman peruja on Ykan Kymppi -kisa, joka melotaan edelleen toukokuun loppupuolella. 2000-luvulla seuran tulot koostuvat edelleen jäsenistöltä kerättävistä maksuista, Majan vuokratuotoista ja melontakouluista. Jäsenmaksut on saatu pidettyä kohtuullisina suuren talkootyömäärän ansiosta. Vain vahtimestarin ja toimistonhoitajan tehtäviin on palkattu joku seuran jäsen osaaikatyöhön. Kaikki talouden rutiinit on hoidettu talkootyönä, vain palkkakirjanpito ja kirjanpidon raportointi on hoidettu tilitoimistossa.

Leena Luostarinen

Avoimet ovet 1992.

Tarina alkaa vuonna 1986. Seuran toimistossa työskentelee Ingrid Aminoff ja lajittelee jäsenkortistoa käsin. Rose-Marie Järveksen toimiessa jäsensihteerinä vuonna 1987 alettiin miettiä siirtymistä ”moderniin” järjestelmään, eli sähköiseen. Yhdessä nuoren ATK-osaajan Jari Hietasen kanssa he suunnittelivat ensimmäisen tietokonepohjaisen jäsenrekisterin. Samalla Jari rakensi koneelle myös kirjanpito-ohjelman, joka toimi apuna monta vuotta. Ensimmäinen tietokone saatiin seuralle lahjoituksena muutamien aktiivijäsenten hyvillä suhteilla. Taisi olla Ericsson-merkkinen, toinen kone oli sitten komea IBM personal computer vihreine näyttöineen ja ”lerppuasemineen”. Alkoi järjestelmällinen jäsentietojen syöttäminen eli siirtäminen korteista koneelle. Jäseniä oli siihen aikaan noin 600. Voitte kuvitella, kuinka hienolta se tuntui, kun vain muutaman ”komennon” jälkeen saatiin tiedot aakkosjärjestyksessä ruudulle. Samaan aikaan hankittiin kirjoitin eli printteri, upea sellainen, jolla jäsenkortit tulostettiin ketjulomakkeesta. Olihan siinä haasteita, kun teksti piti saada kohdistettua oikeaan kohtaan korttia, mutta siitäkin selvittiin.

Merimelojien jäsenmäärä 1981–2010

Jäsenmäärä1981-2010

Toimisto sähköistyi

Tämän jälkeen voidaan sanoa, että toimisto sähköistyi. ATK-ala kehittyi nopeaa vauhtia ja Jari kehitti jäsenrekisteriä koko ajan. Istuttiin ja mietittiin, mitä tietoja tarvitaan ja miten ne saadaan helposti talteen. Siihen lerppuun ei mahtunut monta nimeä, joten oli aika siirtyä ”korppuihin”, joihin saatiin paljon enemmän tietoa.

Toimiston rutiinit alkoivat saada enemmän sisältöä. Aukioloaikoja vakiinnutettiin, kesäkautena joka tiistai ja talvikautena kuukauden ensimmäisenä tiistaina oli päivystys. Päivystyksessä hoidettiin ja hoidetaan yhä jäsenten asioita, osoitteen muutoksia, jäsenmaksuja, avaimien luovutusta, melontakouluihin ilmoittautumisia, tavaroiden myyntiä jne. Päivystys oli myös paikka, jossa vaihdettiin ajatuksia seuran toiminnasta, kehittämisestä ja puutteista. Varsinkin kajakkien varaus herätti alkuaikoina tunteita, kun kaikki halusivat varata parhaan eli uusimman kajakin.

Merimelojilla oli käytössä 80-luvun lopussa vain yksi puhelinnumero, jolla sai yhteyden vahtimestariin. Hallitus päätti hankkia päivystykseen oman puhelimen eli kännykän. Näin saatiin päivystykseen parempaa tavoitettavuutta.

1990-luvulle siirryttäessä alkoi erilainen aika toimistossa. Vallitseva lama lisäsi seuran jäsenmäärää voimakkaasti. Melontakoulut alkoivat täyttyä ilman suurempaa mainontaa. Toimistoon piti hankkia lisätyövoimaa pahimpina ruuhka-aikoina. Portaikossa oli jono, ja päivystys venyi aina yli ajan, mutta kaikesta selvittiin. Ilmoittautumiset ja maksamiset hoidettiin silloin toimistossa.

Sosiaalinen paikka

Toimistosta muodostui myös eräänlainen sosiaalinen tapaamispaikka. Monelle jäsenelle se merkitsi paikkaa, jossa pystyi kyselemään seurasta erilaisia asioita, lainaamaan esimerkiksi melontaan liittyvää kirjallisuutta ja jopa ostamaan seuran verkkareita ja muita tarvikkeita. Toimistossa pidettiin lukuisia kokouksia, liittyivät ne sitten hallitustyöhön tai puurojuhlien järjestelyihin.

Jäsenmäärän kasvaessa työt edelleen lisääntyivät ja aika ajoin harkittiin henkilön palkkaamista, varsinkin kesäkaudeksi. Laitteistoa uusittiin helpottamaan töitä. Kuitenkin vasta 2000-luvulla päädyttiin ottamaan palkattu henkilö toimistoon. Toimistotehtävien tärkeydestä ei sovi kiistellä. Näin suuren seuran lakisääteiset tehtävät on hoidettava kunnolla, ja ilman hyvin organisoitua hallintoa, johon toimisto osana kuuluu, seura ei voi toimia.

Toimisto evakossa

Merimelojien maja, kuten se virallisesti tunnetaan, on yksi vuoden 1952 Olympia-rakennuksista, jotka ovat Museoviraston suojeluksessa. Maja oli huonossa kunnossa ja siihen piti tehdä perusteellinen korjaus. Korjaus toteutettiin museoviraston tarkan valvonnan alla 2003–2004. Se tarkoitti myös, että toimisto joutui evakkoon. Toimiston ”takahuone”, jossa säilytettiin arkistokin, myyntituotteet ja muut tärkeät tavarat, piti tyhjentää. Kaikki tavarat siirrettiin remontin ajaksi säilöön Liikuntaviraston varastoihin. Neuvottelujen jälkeen saimme väliaikaiset toimistotilat Soutustadionilta, soutajien tiloista. Valitettavasti osa tavaroista, jotka olivat muualla säilössä, jotenkin ”hävisivät”, eikä niitä ole koskaan löydetty.

Syyskuun 11. päivä vuonna 2001, toimiessani jäsensihteerinä, kuten nimike kuului, on jäänyt ikuisesti mieleeni. Olin tulossa toimistolle normaalisti, kun sain puhelinsoiton tyttäreltäni, joka oli nähnyt jonkun uutispätkän tai kuullut jotain. Avasin tietokoneen toimistossa ja hain CNN:n uutiset, ja juuri silloin se pamahti. Olin aivan shokissa eikä siinä osannut tehdä mitään. Porukkaa alkoi tulla Majalle, ja me kaikki istuimme ja katsoimme tätä katastrofia. Päivystys oli seis ja niin olimme mekin.

Syksyllä 2003 päättyi yksi aikakausi Merimelojissa, kun ilmoitin muuttavani Tampereelle ja lopettavani ”toimiston hoidon”. Hyvin oli pärjätty.

Kaj-Erik Fohlin

Isossa seurassa tiedonvälityksen on sujuttava. Tätä tärkeää tehtävää on hoidettu läpi vuosikymmenten ensisijaisesti Merimeloja-lehden kautta.

Uusi aika koitti vuonna 1996, kun Juha Tuominen – silloinen lukiolainen – työsti Merimelojien esitteen pohjalta seuralle www-sivut. Vuonna 2004 sivut siirrettiin SLU:n Sporttisaitti-julkaisujärjestelmään, jolloin käyttöön saatiin uusia palveluita. Myös www-sivujen päivitysvastuu voitiin jakaa. Jo vuonna 1998 Tom Aholan avulla käyttöön otetun sähköpostilistan kautta tavoittaa jäsenet kiireellisissä asioissa. 2000-luvun loppupuolella perustetun keskustelufoorumin myötä seuralla on käytössään hyvät työkalut tiedotukseen.

mELOja mELOO, mELOja TIEdOTTaa

Merimeloja 1/1988

KEVÄÄN TALKOOT JAOSSA

Vuosikokouksessa joulukuun 5. pnä 1987 kokous hyväksyi hallituksen esityksen talkoovelvoitteen jatkumisen myös vuonna 1988.

Hallitus kokouksessaan 5.1.1988 on valinnut allekirjoittaneen hoitamaan talkoovastaavan tehtäviä.

Jotta asia saataisiin rullaamaan, niin oheistan varsinaisen talkooohjelman, joka hyväksyttiin edellä mainitussa kokouksessa.

Tiedotteen kasaus la postitus: 29/3, 10/5, 27/9 ja 15/11

Tanssitoiminta: alkaa 7/5, jatkuu joka lauantai 27/8 asti

alkaa 17/6, jatkuu joka perjantai 29/7 asti

Avoimien ovien päivät 21-22/5 Perjantai 20/5 jolloin suoritetaan varsinaiset järjestelyt. Lauantai ja sunnuntai ovat päiviä, jolloin saari on avoin yleisölle. Jokaisena päivänä tarvitaan 15-20 talkoolaista.

Kanootin korjaustalkoot: alkavat 25/2 torstaina jatkuen syksyyn.

Skorvön puutalkoot: 12/3 siirretään rakennusjätteet, jotka nyt lojuvat rannassa.

Laituripäivystys: alkaa 2/5 jatkuen 4/9 asti

Saaren kevättalkoot: 17/5

Ilmapallojen myyjät Vappuna: 30/4-1/5

Kilpailutoiminta: Nukarissa 30/4 ja 1/5

Uudenmaanläänin nuorten Suurkisat 4/6

Merikisa 21/8

SM maraton 27/8

Näihin kaikkiin toivoisin ennakkoon ilmoittautumisen.

Parhaiten se käy soittamalla puh. 793 856 myös päivisin.

Talkootoiminnan piiriin kuuluvat kaikki ne jäsenet, jotka omistavat kanoottipaikan tai maksavat käyttöoikeusmaksun. Mutta kuten kuuluu vanha sanonta ”rahalla saa ja hev...” Niin tässäkin tapauksessa, maksamalla satanen seuran kassaan, niin kuittaamme talkoovelvoitteesi suoritetuksi.

Työntekohan on aina otettava vakavasti, mutta kyllä tähän talkoohommaan voi ottaa ripauksen huumoriakin mukaan. Kahvit pyritään tarjoamaan aina, kun löytyy kahvinkeittäjä.

Talkooterveisin Yrjö Hietanen

vaja SaarELL a 80 vUOTTa

Merimelojien tukikohta on ollut Humalluodolla 80 vuotta seuran perustamisesta lähtien. Tälle pikku luodolle keskelle kaupunkia ovat vuosien kuluessa kohonneet ne ulkoiset puitteet, joitten suojissa seuran elämä on päässyt kehitty mään.

30-luvun alussa paikka oli kaupungin laidalla. Vastapäinen Lauttasaari oli juuri liitetty kaupunkiin ja kirjaimellisesti lautan varassa. Humalluodollekaan ei ollut siltaa. Seuran ensimmäisten toimintavuosien aikana Humalluodolle mentiin soutaen. Seuralla oli sesonkiaikoina jopa palkattu soutaja, joka kuljetti melojia lahden perukoilta vajasaarelle.

Ensimmäinen arkkitehti Pauli Blomstedtin piirtämä vaja valmistui kesällä 1932 ja toinen kaksi vuotta myöhemmin. Sittemmin merenpuoleista vajaa on alettu kutsua Y-vajaksi ja toista vajaa M-vajaksi. Vuosikymmenen lopussa nousi luodolle Merimelojien Majaksi kutsuttu päärakennus. Se rakennettiin vuoden 1940 olympialaisia varten, mutta toinen maailmansota esti kisojen järjestämisen. Maja ja Seurasaarenselän melontaradat palvelivat sitten 1952 olympialaisia.

Vastavalmistunut Merimelojien Maja 8.9.1940. Kuva Merimelojien arkisto.

Jo alkuperäisissä suunnitelmissa oli rakentaa vajasaarelle auton mentävä ylikulkusilta. Vuoden 1940 kisojen peruunnuttua sen rakentamiselle ei löytynyt rahoitusta ja nykyinen silta saatiin vasta Helsingin olympialaisiin 1952. Kuitenkin jo ennen sotia talkootyönä saatiin rakennettua kevytrakenteinen kävelysilta mantereelta vajasaarelle.

Maja ja vajarakennukset ovat museoviraston suojelemia. Majan kunnossapito on ollut Helsingin kaupungin vastuulla. Vajojen kunnossapidosta on vastannut seura. Tuhansia talkootyötunteja, satoja käsiä ja myös palkattua työvoimaa on tarvittu vuosikymmenten aikana pitämään huolta niiden peruskunnosta. Perustuksia on korjattu useampaan kertaan ja katot uusittiin 1980-luvulla.

Seuran toiminnalle merkittävä rakennustyö oli erillisen huoltorakennuksen rakennuttaminen sauna- ja WC-tiloineen vajasaarelle, kun vajasaari oli saatu kytkettyä Helsingin kaupungin viemäriverkkoon. Perustusten teko aloitettiin keväällä 1987. Sitä ennen olivat Yrjö Hietanen ja Pekka Salo, Olli Välttilän, Markku Veijalaisen ja Pentti Ahon avustamina ottaneet työvoiton byrokratian eri tasoilla. Huoltorakennus otettiin käyttöön keväällä 1988. Rakentaminen oli seuran taloudelle raskas. Rakentamiseen saatiin lainaa Helsingin kaupungilta. Osa rahoituksesta saatiin jäseniltä ennakkoon maksettuina tulevien vuosien jäsenmaksuina. Saunatiloihin jouduttiin tekemään 1998–1999 mittava peruskorjaus kosteusvaurioiden takia. Kilpamelojat käyttivät 2000-luvulle asti Canoan vajaa Taivalniemessä tukikohtanaan. Helsingin kaupungin ilmoitettua vajan purkamisesta kilpamelojille oli etsittävä uusi tukikohta. Koska jäsenmäärän kasvaessa tarvetta oli muutenkin uusille kajakkipaikoille, päätettiin rakentaa uusi vajarakennus huoltorakennuksen jatkeeksi. Piirustukset laati seuran jäsen arkkitehti

Rurik Wasastjerna, rakennuttamisesta ja rakennustöiden valvonnasta huolehti Esko Klemettilä. Rakennuslupa hankittiin vuonna 2000. Rakentaminen aloitettiin 2001 syksyllä ja uusi vaja oli käyttökunnossa keväällä 2002, jolloin kilpamelojat muuttivat vajasaarelle. Vuonna 2003 saatiin vielä Seurasaaren selän puolelle tukeva myrskyt kestävä ponttoonilaituri kajakki- ja uimalaituriksi.

Helsingin kaupunki aloitti pitkään odotetun Majan peruskorjauksen elokuussa 2003. Vajonnutta lattiaa nostettiin, kattoa oikaistiin, lämpöeristyksiä parannettiin, keittiötilat ja vahtimestarin asunto uudistettiin sekä meren puoleinen terassi laatoitettiin. Majan ulkomaalaus myös uusittiin. Seuran toimisto oli remontin ajan evakossa Soutustadionin tiloissa. Majan peruskorjaus valmistui toukokuun lopussa 2004 ja toiminta palautui ennalleen vajasaarella. Majan peruskorjauksen yhteydessä rakennettiin yhdessä Helsingin kaupungin kanssa sähköinen kulunvalvontajärjestelmä vajasaarelle ja jäsenten vajasaaren avaimet vaihdettiin avainkortteihin.

Majan peruskorjauksen jälkeen Helsingin kaupunki halusi uusia Majan vuokrasopimuksen. Uusi sopimus teki seurasta Majan päävuokralaisen. Sopimuksen ehdot ovat olleet seuralle kohtuulliset ja mahdollistavat paremmin Majan käytön seuran omaan toimintaan, vaikka seuralla on sopimuksen mukaan velvoite vuokrata Majaa myös ulkopuolisille tanssi-, ym. urheiluseuroille. Aikaisemmin seuralla oli käyttöoikeus Majaan vain tiistaisin, perjantaisin ja lauantaisin.

Loppiaismyrsky 2005 nosti ennätystulvan vajasaarelle. Myrskyn jälkeisenä sunnuntaiaamuna vettä oli vajojen välissä ja vajojen lattioilla polveen asti kahlattavaksi. Aallot irrottivat osan Y-vajan seinälaudoista Seurasaaren selän puolelta ja veivät mukanaan lattialla ollutta irtotavaraa. Lattiapaikoilla olleet kajakit joko seilasivat vesilastissa sikin sokin vajojen käytävillä tai olivat jääneet puristuksiin orsien alle. Isommilta vahingoilta kuitenkin säästyttiin. Seuraavana kesänä uusittiin molempien vajojen ulkolaudoitus.

Jyri Aulio kunnosti v. 2009 melontaergometrille ja voimaharjoitusvälineille talvikäyttöön soveltuvan tilan M-vajan päädyn varastosta.

Aika jättää jälkensä vanhoihin perinteikkäisiin vajoihin. Pohjahirret ovat lahoamassa ja murenevat kivijalat ovat kallistaneet vajoja Humallahteen päin. Perustusten korjaukselle on saatu avustusta Museovirastolta ja viimeisin korjausprojekti alkoi M-vajan osalta syksyllä 2011.

koonnut Pertti Rajala

SaarITUk IkOHdaT

kÄÄrmESaarI

– SEUran EnSImmÄInEn SaarITUk IkOHTa 1935–59

Retkeilyn kanssa kiinteässä yhteydessä on tarve rauhallisesta leiriytymispaikasta. Kuten tunnettua, ovat Helsingin lähiympäristön saaret taajaan kansoitettuja ja vapaita leiripaikkoja on verraten vähän. Siksipä jo seuran alkuvaiheista lähtien yritettiin hankkia käyttöömme sopivaa paikkaa iltaja viikonloppuretkiä varten, mutta monelle taholle suunnatut tiedustelut jäivät tuloksettomiksi. Vasta lokakuussa 1934 onnistuttiin pääsemään neuvotteluihin Mäntysaaren eteläpuolella sijaitsevasta Käärmesaaresta. Vuokrasopimus allekirjoitettiin 16.03.1935 Merimelojien ja Ab Otnäs Gård nimisen yhtiön välillä. Merimelojat saivat retkeilykäyttöön Espoon pitäjässä sijaitsevasta n. 8 ha suuruisesta Käärmesaaresta etelä- ja itäosan, yli puolet saaresta. Käärmesaaren hallinta siirtyi käytännössä melkeinpä kokonaan Merimelojille, sillä omistajan käyttöön jääneellä saaren pohjoisrannalla asusti kesäisin vain vahti, jolla oli rannalla pieni maja. Merimelojain kannalta häntä voitiinkin pitää ”seuran omana vahtina”, joka esti asiaan kuulumattomien saarelle pääsyn.

Metsäinen, osittain kalliomaastoinen ja -rantainen saari sijaitsee vajasaaresta noin 7 km päässä Lauttasaaren ulkopuolella aavaa ulappaa kohti

Käärmesaaren kalliolla 1934. Kuva Merimelojien arkisto.

työntyvänä ”aallonmurtajana”. Sijaintinsa puolesta saari tarjosi kaupungin sokkeloisten katujen asukeille aavan meren näkymät, milloin peilityynenä, milloin luonnonvoimien temmellyskenttänä myrskytuulen puhaltaessa ulapaIta kohti saarta ja nostaessa veden pärskeet kymmenien metrien korkeuteen. Näky oli niin valtava, että meren myllerrystä ei koskaan väsynyt katselemaan ja ihailemaan. Aavan äärellä tunsi oman pienuutensa ja palkovenheensä heppoisuuden.

Näin jälkeenpäin on helppo todeta Käärmesaaren suuresti vaikuttaneen seuran melontaharrastuksen lisääntymiseen. Saari oli sopivan melontamatkan päässä vajalta. Tuulilta suojaisaa reittiä saarelle pääsi joko Lauttasaaren ulkopuolitse taikka sisäkautta. Kun saaren joltakin puolelta aina löytyi tuuliensuojainen maihinnousupoukama, oli saari varsin käyttökelpoinen.

Yleiseksi tavaksi tuli jo Käärmesaaren ensimmäisestä kesästä alkaen viikonloppuretkeily. Teltat, joita oli yhdenmiehen teltoista suurikokoisimpiin perhetelttoihin asti, olivat alkuaikoina ainoat suojat tuulta ja sadetta vastaan. Koska kanootti ei tarjonnut kovinkaan suuria mahdollisuuksia varusteiden ja muiden leiriytymisvälineiden kuljettamiseen, alkoi saarelle kohota kevytrakenteisia pahvimajoja telttojen korvikkeiksi. Kuinka mukava oli sadesäisen matkan jälkeen päästä mökkiin, jossa kuivat vuodevaatteet, keitto-, ruokailu-, harrastus- ym. välineet odottivat käyttäjäänsä.

Pienet pahvimajat, joita sai saarelle vuonna 1944 tehdyn lisäsopimuksen mukaan pystyttää 30, sijaitsivat niin kaukana toisistaan kalliokohoumien suojassa, etteivät ne olleet edes toistensa näkyvissä. Saari tarjosikin rauhallisen ja luonnonläheisen vapaa-ajan viettopaikan jäsenille, ja sivullisilta pääsy oli kielletty. Saaren mökkiläiset, jotka poikkeuksetta olivat ahkerimpia saaressa kävijöitä, eivät muodostaneet minkäänlaista haittaa enempää kuin estettäkään. He eivät olleet valloittaneet saaren parhaita paikkoja muilta saarella kävijöiltä, tilaa riitti kaikille. Ja nuoria kun oltiin, yksi ja toinen kietoutui avioliiton pauloihin. Nuorta polvea alkoi taapertaa monen mökin liepeillä, ja lasten leikit ja pelit kallioilla aIkoivat.

Varttuneilla melojilla oli tapana urheilla myrskyä vastaan. Kanootti nostettiin aallon välissä nopeasti veteen, hypättiin kanoottiin ja melottiin rajusti vastaan tulevia aaltoja niihin sukeltaen. Takaisintulolle etsittiin sopiva hetki aallonharjojen välistä. Sitten nopeasti ylös kanootista ja kanootti kalliolle ennenkuin aalto ehti sen murskata! Hurjia olivat varttuneiden leikit!

Vuotuiset melontaretket aloitettiin jo aikaisin keväällä saaren rantojen ollessa vielä jääpeitteessään. Saareen kaipaavia eivät sääolosuhteetkaan usein estäneet pääsemästä. Sinne mentiin, vaikka sää ei aina suosinutkaan.

Työnjohtaja Aarne Aro, joka vaimonsa Hilden kanssa suoritti viikonloppu-

retkensä satoi tai paistoi, tunnettiin Käärmesaaren ”kuvernöörinä”.

Usein myrskysään aikana jouduttiin odottelemaan puoliyön tunneille tuulen tyyntymistä, saareen kun oli päästävä. Sattuipa joskus niinkin, että jo pitkälle edennyt matka oli keskeytettävä ja haikein mielin käännettävä kanootin kokka takaisin vajasaarta kohti.

Arki-iltojen retkillä keitettiin kahvit, uitiin ja rupateltiin, kunnes taas oli iltamyöhä ja aika palata kaupunkiin. Syksyllä saarelta poimittiin sieniä. Talvellakin käytiin Käärmesaaressa, silloin tietenkin hiihtäen. Lumesta sulatettiin kahvivesi, paistettiin pannukakkuja ja nautittiin puhtaasta, koskemattomasta talvisesta luonnosta. Joskus kevättalven viimeisten jääpeitteiden aikana tuli kiire lähtö saarelta. Kun mereltä alkoi kuulua kova kohina ja humina, oli se merkkinä jäiden lähdöstä. Ulapalta alkaneen kohinan edetessä rannikkoa kohti oli kamppeet nopeasti kerättävä ja kiiruhdettava kohti mannerta, jos aikoi päästä sinne jäitse. Suotuisan sään vallitessa meren vapautuminen jääpeitteestään oli vain muutaman tunnin asia.

Voimakas ja hyvä henki vallitsi saarella. Sopu, toisensa hyväksyminen ja yhteenkuuluvaisuus vallitsivat ja ympäristö oli hyvä elää.

Kun sodat oli käyty ja kotiinpaluu tapahtunut, lisääntyi saarella kävijäin määrä. Saaren omistaja totesi aiheelliseksi lisätä vuokrasopimukseen hiukan mökkimäärää rajoittavia määräyksiä.

Viikonloppumatkat yleensä vietettiin omissa oloissa, mutta oli juhannus poikkeuksellinen. Juhannusyötä vietettiin saarelaisten yhteisenä juhlana. Poltettiin kokko, räiskittiin raketteja ja laulettiin sydämen kyllyydestä. Juhannus oli ilman muuta se ajankohta, joka sai eniten melojia saariretkelle, ennätysmääräksi on kirjattu 120 melojaa.

On turha kiistää sitäkään, että myös kilpamelonta on saanut lisäverensiirtoa saaren ansiosta. Kilpailuhenkinen matka saareen ja takaisin innoitti, ja piti harrastajamäärän suurena. Kilpamelojana voin vain todeta, että Käärmesaari oli paikka, jonka vertaista on vaikea muualta löytää. Käyttipä saarta lenkkeilyn välietappina ja tukikohtana tai sitten vapaahetkien viettopaikkana, aina jäi muistoja hetkistä, jotka mielellään eläisi uudelleen. Ne olivat parhaita nuoruusvuosien elämyksiä, joita ei ajan kuluminenkaan jätä unhoon.

Kun vuokraaja irtisanoi sopimuksen alkuvuodesta 1959, se oli suuri menetys jäsenistölle ja vaikutukset näkyivät myös Merimelojien retkeilyn, kilpaharrastuksen sekä koko toiminnan osalta romahdusmaisena toiminnan taantumisena.

kirjoittaja Olavi Ranta, lyhennetty ja muokattu

SkOrvön rETk ITUk IkOHTa

1980–1981

Pentti Aho muistelee (lähde 1931–1981 historiikki):

”Kesällä 1980, melonnan harrastamisen nousun vuonna, sai toimintaan johtaneen alun ajatus retkitukikohdan hankkimiseksi seuralle. Kyselyjä mahdollisista vuokrattavista saarista tehtiin Espoossa, Kirkkonummella ja Helsingin kaupungin alueellakin. Sitkeän etsimisen tuloksena päästiin 6.9.1980 katsomaan Kirkkonummen kunnan Bergstadin edustalla sijaitsevaa Skorvö-saarta. Saattoi heti havaita, että jos hinta- ja vuokraehtopolitiikka ei kaada hyvää hanketta, on oikea paikka löytynyt. Omistaja, Bo-Gustaf Berg harppasi itse mukana saartaan esittämässä, ja siltä vain tuntui, että sopimus tästä syntyy. Perusteellisen harkinnan jälkeen allekirjoitettiin 10 vuodeksi sopimuspaperi, ja vietiin piirustukset rakennuslautakuntaan tutkittaviksi. Tehtiinpä erillinen liitekin luvan saamiseksi rakentamiselle. Ja niinpä sitten 2.12.1980 kolahti nuija päättäjien kokouksessa Kirkkonummen virastotaloIla: rakennuslupa on myönnetty.

Alkoi tarkka ja huolellinen tarvikehintojen kyseleminen. Suunniteltiin kaikki mahdollinen etukäteen. Talvi oli oikullisuudessaan omaa luokkaansa, vasta 7.3.1981 päästiin jäälle. Helmikuun 1. päivänä käytiin vielä melomassa saaren ympärillä, ylimelamies Välttilä vetäjänä.

Käytettiin kaikenlaisia keinoja heikoilla jäillä liikuttaessa, keikkaa, pulkkaa, miesvetoa, jääkenkää. Onneksi oli sen verran pakkasia, että uskallettiin ajaa ke-

vyellä autolla kevyt reki perässä osa raskaitakin tavaroita saareen. Osa jäi väkisin venekuljetuksen varaan, kun piti leipätöitäkin hoitaa päivisin. Illat ja viikonloput olivat talkooaikaa.

Tämän painoon mennessä on tilanne saarella seuraava:

Kattotuolit on tehty valmiiksi tulevan mökin viereen, nostet taviksi paikoilleen sitten, kun seinärunko on valmis. Rakennuksen seinälinjat ja nurkat on merkitty maastoon, perustuksia muurataan ensi lauantaina 4.4.81. Kolmet talkoot on pidetty varsinaisen rakentamisen eteen. Ne ovat olleet reiluja tilaisuuksia, seuran hernekeitto hyvää, naispuoliset kokit ja kaikki. Har jannostajaisvaihe on kolmen viikon päästä, varsinainen juhla 23.5.81, samalla kauden ensimmäinen viikonloppuretki.

Tupaantuliaisia voimme pitää kesäkuun alussa. Kaikki suunnitelmat ovat tietenkin ”korkeemmas käres”, mutta uskoa on oltava, ja sitä on.

Millainen tulee sitten mökistä. Ulkomitoiltaan 7 × 7 m, käsit täen tuvan, saunan, pukuhuoneen ja kuistin. Toivoa vain sopii, että sääntöehdotuksen ensimmäinen kohta toteutuisi: Tukikohdan tarkoituksena on melontaharrastuksen edistäminen. Edellytykset toteutumiselle ovat, meistä riippuu, käytämmekö ne.”

1981–2000

Näin alkoi Merimelojien Skorvön saaritukikohdan hieno tarina. Tukikohdasta muodostui melojien yhteinen kokoontumispaikka vuosikymmeniksi.

Saaresta ja myöhemmin molemmista saarista on päässyt nauttimaan iso joukko melojia: yksin, kaksin, porukoittain, retkikunnittain tai perheittäin. Vieraita on myös käynyt paljon, niin kutsuttuina kuin yllätyksenä. Monet rannikoiden kiertäjät, sekä suomalaiset että ulkomaalaiset, ovat saaneet nauttia saunan hyvää tekevistä löylyistä. Nuorimmat saarella käyneet ovat olleet muutaman kuukauden ikäisiä, vanhimmat jo kahdeksankymppisiä.

Joskus saarella voi olla aivan yksin, mutta juhlien aikaan, kuten vappuna ja juhannuksena sekä ruskaretkellä parhaat telttapaikat menevät nopeasti ja sauna pullistelee melojia. Juhannusta on vietetty isolla porukalla aina komean kokon kera, joskus jopa grammari savikiekkoineen ja Juhannusnäytelmä olivat ohjelmassa. Yhteisöllisyys oli vahvaa.

Merellinen tulikohtamme on tarjonnut upean latautumis- ja lomanviettopaikan. Saunan hyvät löylyt, iltanuotiot, lauluhetket kitaran säestyksellä tai ilman, uiminen, luontoelämykset, yhdessä oleminen, riippumatossa lukeminen ja talkoisiin osallistuminen ovat varmasti saaneet arkihuolet unohtumaan ja kotiin on palannut meloja akut ladattuina.

Leena Luostarinen

2001–2011

Keväällä 2001 ostettiin polttopuut vuokraisännältä ja tuotiin veneellä Hästön venerannasta. Syksyllä 2002 kiukaan hormiputki näytti aika ruostuneelta ja suunnittelimme sen uusimista seuraavaksi kaudeksi. 4.11.2002 saaressa oli 6 melojaa viikonloppuretkellä, oli juuri saunottu ja siirrytty tupaan kaminan lämpöön. Ulkona oli 2 astetta pakkasta ja saari rutikuiva. Tupaan alkoi tulla savua ja pian liekit löivät saunan pukuhuoneesta. Ripeällä toiminnalla palonalku saatiin sammumaan ja palon syyksi selvisi kiukaan tulipesän haljennut takaseinä, joka oli kuumentanut saunan levyseinän. Talvella 2003 suunniteltiin saunan korjaus ja korjattu sauna otettiin käyttöön kevättalkoissa 7.6.2003. Remontissa uusittiin osa seinälevyjä, kattoa ja toinen puoli lattiaa. Uusi kiuas oli etuvesisäiliöllä varustettu Harvia 20 ES Pro ja sen alle ja ympärille asennettiin saman valmistajan metalliset suoja-alusta ja -seinät. Lisäksi kiukaan ympärillä olevat seinät ja katto suojattiin kaksinkertaisilla Luja-levyillä 30 mm ilmaraoilla. Vakuutuskorvausrahat riittivät hankintoihin ja korjaukset tehtiin talkoilla. Kiuas korvattiin samanlaisella juhannusviikolla 2011.

Syksyllä 2003 uusittiin tuvan kamina. Vanha valurautainen Morsö-kamina oli haljennut ja sen tilalle asennettiin Harvia 10 -liesikamina, joka on osoittautunut varsin tehokkaaksi lämmityslaitteeksi.

Keväällä 2004 saimme hakea läheisestä Hästön saaresta pystyyn kuivaneita puita, joita ajettiin metrin pätkiksi sahattuina Skorvöön kahtena lauantaina. Ensimmäisellä kerralla apuna oli myös Paul Kylander Kajakuksesta fiskarinsa kanssa. Hänen osaltaan puunajo keskeytyi muutaman kuorman jälkeen hinausköyden kierryttyä potkuriakselin ympäri. Köyttä potkurista irrottamaan sukeltanut talkoolainen leikkasi puukolla peukaloonsa. Onneksi talkoissa oli mukana lääkäri, joka neuloi haavan kiinni ja kaveri pääsi melomalla kotiin. Samalla kertaa ostimme myös pienen määrän puita vuokraisännän tontilta Johannevikenistä. Muistelen, että Hästöstä tuotiin noin 15 venekuormaa puita ja niitä oli mahtava pino saunan vieressä. Näillä puilla saunaa ja kaminaa lämmitettiin monta vuotta.

Sauna lauteet olivat korkeat ja huterat, mistä tuli palautetta ruuhka-aikoina. Syksyllä 2004 rakennettiin uudet lauteet. Lauteet suunnitteli Lasu Aura ja ne rakennettiin vajan autotallissa ja pihalla yhdessä em. suunnittelijan, Juha Toikkasen ja isännän kanssa ja kuljetettiin veneellä saareen, jossa ne koottiin ja otettiin käyttöön ruskaretkellä. Lauteiden istuintasot ovat irrotettavat ja ne on pesty pihalla vähintään kerran vuodessa. Laudeprojektista on ollut paljon iloa jälkeenpäin. Toinen mainittava tapaturma liittyy saunaan. Hangonretkeltä palaamassa oleva ryhmä oli sauno -

massa kun yksi retkeläinen liukastui saunan lattialla ulos mennessään ja löi takaraivonsa jakkaran kulmaan. Paikalla ollut kirurgi nitoi ensiapuna haavan kiinni ja tästäkin selvittiin ilman ulkopuolista apua. Tapauksen jälkeen saunan lattiaan liimattiin liukuesteet.

Vuokraisännän puolella tapahtui sukupolvenvaihdos vuonna 2005 kun

Bo-Gustaf Bergh siirsi tehtävän pojalleen Kaj-Gustaf Berghille. Uusi isäntä kutsuttiin saareen käymään 22.10.2005 ja hänen kanssaan laadittiin kolmivuotinen vuokrasopimus, kun aiemmat sopimukset olivat olleet lyhempiä. Uutta sopimuksessa oli se, että nyt myös Pikku-Skorvö kuului vuokraalueeseen. Aikaisemmin vuokrasopimukseen oli sisältynyt Lillanin epävirallinen ”hallitseminen”. Seuraava vuokrasopimus tehtiin vuosille 2008–2010. Nykyinen vuokrasopimus on myös kolmivuotinen. Skorvö kuuluu Natura 2000 alueeseen, joten saarta ei voi ottaa loma-asuntokäyttöön.

Saaren käymälöinä olivat toimineet alusta asti saunan takana ollut Pikku-Huussi, joka on Leo Kaukiaisen vanha omakotitalotyömaan käymälä ja vuonna 1994 saaren itäsivulle rakennettu Kotkanpesä. Käymälöitten saamiseksi nykyvaatimukset täyttäviksi alettiin tehdä suunnitelmia. Keväällä 2008 rakennettiin saunan taakse pikkuhuussin viereen uusi Ekoletkompostikäymälä ja se otettiin käyttöön kevättalkoissa kesäkuun alussa. Samoissa kevättalkoissa ajettiin muutama kuorma puita Hästöstä. Kotkanpesään asennettiin pohjallinen astia ja nesteen keräämistä varten Separett erotteleva istuin. Molempien käymälöiden yhteyteen hankittiin Biolan

Juhannus Skorvössä 2006

Puutarhakompostorit käymäläjätteen jälkikompostointia varten. Kotkanpesä oli rakennettu suuren lohkareen ja kahden kuusennäreen varaan ja kuusentyvet alkoivat lahota ja koppi kallistua niin, että se poistettiin käytöstä seuraavana keväänä. Kesällä 2010 vajamestari Matti Hurme teki mittavan perustusten vahvistustyön ja saneerauksen ja Kotkanpesä voitiin ottaa uudestaan käyttöön keväällä 2011.

Kesällä 2006 ei saaristossa satanut juhannuksen jälkeen kahteen kuukauteen ja elokuussa saaressa oli ruska. Kuivuus aiheutti saaristossa runsaasti puiden kuolemia. Keväällä 2010 saaresta kaadettiin noin parikymmentä pystyyn kuivanutta runkoa, joilla polttopuuvarasto täydentyi. Hakkuut herättivät keskustelua ja jatkossa saaren polttopuuhuolto tullaan hoitamaan ulkopuolelta.

Saaren vuosittaisia kävijämääriä on arvioitu vieraskirjamerkintöjen perusteella. Kuten alussa mainitsin, oli saaressa vuosikymmenen alussa suhteellisen hiljaista Juhannusta, ruskaretkeä ja joitain kesäviikonloppuja lukuun ottamatta. Isännän esimerkkiä seuraten tai jostain muusta syystä johtuen kävijämäärä on lisääntynyt ja jakaantuu käytännössä koko avoimen veden ajalle. Käyntimäärissä laskettuna vilkkain kausi Skorvössä oli 2007, jolloin laskettiin noin 485 merkintää vieraskirjassa. Tästä on tultu muutama vuosi hieman alaspäin ja syiksi on arvioitu mm. sitä että aktiiviporukka vanhenee ja vähenee, mutta uusia ei ole tullut vastaavasti. Myös monet aktiiviset Skorvön kävijät ovat perustaneet perheitä, jolloin saaressa käyntien määrä on vähentynyt merkittävästi.

Ajan hengen mukaisesti myös Skorvön reitillä mitataan aikaa ja kulutettuja kaloreita. Isäntä meloi elokuussa 2010 paluumatkalla Skorvöstä vajalle aikaan 2h15’25”, mikä on tiedossani oleva retkivarusteissa melottu pohja-aika.

Hyvien jäätalvien 2006, 2010 ja 2011 myötä myös talviretkeily on lähtenyt kasvuun. Vajalta ja lähempää on hiihdetty ja luisteltu saareen retkivarusteiden kanssa. Talvellakin saaressa on yövytty teltoissa ja tupaa on käytetty lähinnä illanviettoon ja varusteiden kuivaukseen.

Hannu Taipale

Skorvön isännät

Pentti Aho 1981–1985, 1992–1997

Pekka Aaltio 1985–1990

Jukka Lampinen 1991

Ilmo Karila 1997–2000

Hannu Taipale 2001–

4/1992

ERÄÄN PUUCEEN TARINA

Elettiin kevättä 1981. Allekirjoittanut oli potkinut seuran retkiaktivistit töihin ja Skorvön retkitukikohdan perustuksia muurattiin.

Lähdin viikonlopuksi silloiseen Leningradiin ja sanoin lähtiessani Lindgrenin Jounille: - Sinä vastaat siitä, että viikonlopun aikana viette Skorvöhön huussin.

Kaukiaisen Leksa, miesten parhaita, oli rakentanut itselleen talon ja lahjoittanut tarpeettomaksi käyneen työmaahuussinsa seuralle. Huussi ole erään pappismiehen kirvesmiestyön näyte.

Lindgren totteli käskyä. Mies otti seuran pikkubussin ja trailerin, nosti Puuceerakennelman rattaille ja ajoi yhdistelmän läpi Helsingin, Laajasalosta Hangon moottoritielle. Kuljetusautossa luki isoin kirjaimin teksti MERIMELOJAT r.y.

Jouni apumiehineen purki kuorman Bergstadin kartanon rannassa ja uitti tärkeän rakennuksen seuran moottoriveneen perässä Skoröon rantaan. Sieltä herrat kantoivat tönön mökin perustusten Lähelle, ihan polun varteen. - Määrätköön Pena lopullisen paikan, oli Lindgren lausunut. Tultiin sitten seuraavana viikonloppuna seuran kovien kilpamelojien kanssa varsinaisen saunamökin runkoa pystyttämään. Kattoristikot oli tehty jo kevättalvella. Markkanen, J. Hietanen, Kaukiainen, Strömsholm painoivat töitä kamalalla teholla. Tolppaa nousi pystyyn niin, että allekirjoittaneen aika meni lähinnä vauhdin hillitsemiseen.

Ruokailutauolla sanoin näille kirvesmiehille: – Näyttää menevän niin hyvin, että ehditään ennen poislähtöä asentaa tuokin huussi paikalleen. – Jaa, tokaisi Leksa.

Syötyä jatkettiin töitä, ja yhtäkkiä huomasin, että Puucee oli asennettu juuri siihen paikkaan polun varteen mihin se Lindgreniltä oli jäänyt. Ei nyt ihan tulevan tuvan nurkalle, mutta melkein.

– Kuka teistä keksi sen tuohon asentaa?

– Me luultii, et se tulee siihe, merinäköala ja kaikki, Kaukiainen vastasi painotuksella jonka vain Kaukiainen osaa.

– Jääköön toistaiseksi, mutta johonkin kauemmaksi pöheikköön se on tuosta siirrettävä.

Siinä se sitten kuitenkin palveli vuoden pari kunnes jonkun hermo oli pettänyt. Jotkut sen olivat siirtäneet nykyiseen paikkaansa. Monta pöntöllistä korkealaatuista melojanpaskaa on sen alta kannettu saaren kasvillisuutta vahvistamaan. Tänä päivänä on kovia kokenut huussiparka saamassa helpotusta paineenalaiseen elamäänsä. On päätetty rakentaa saareeen kakkoshuussi reilusti erilleen tästä ensimmäisestä. Ykkösenä pysyy tämä Kaukiaisen lahjoittama jämerä rakennus.

Pentti Aho

TUnnELmOInTIa ”ParaTIISISSa”

Seuramme retkikohteen Skorvanin voi kokea monella tavalla, melontaurheilun kohteena ja tukikohtana, retkimelontakohteena hitaasti tai vieläkin hitaammin kiiruhtaen, jopa välietapin kautta ja kaikkea siltä väliltä.

Ylellistä on myös mahdollisuus tulla autolla kajakki katolla läheisen Väransbyn leirintäalueelle. Saarissa (Pääsaari ja Lillan) on loistavat olosuhteet kaikenlaisten mielihalujen ja nautintojen toteuttamiseen, leirielämän viettämiseen. On kylmää, hellettä, tyventä ja myräkkää, lumen muotoilemat saaret, äänimaailmat eri vuodenaikoina, yli 30-vuotias tupa-sauna, kolme puuseeta, joissa niissäkin kaikissa ihan oma tunnelmansa. Näissä olosuhteissa pääsee itse kukin takuuvarmasti kokemaan monenmoisia elämyksiä ja tunnelmia, kukin mieltymystensä mukaisesti.

Retkeilijä rantautuu saareen yleensä pääsaaren somerikolle, siellä asetetaan kajakit hellästi niille varatuille poikittaisille pitkospuille. Itse rantaudun lähes aina Lillanin silokalliolle, siellä itämaininki on haaste. Saarielämä painottuu tietysti pääosin sulan veden aikaan ja siinäkin kesäisiin viikonloppuihin. Jotkut meistä käyvät täällä koko sulanveden ajan, jään kantaessa voidaankin sitten vetää ahkiolla varusteet perille ja nauttia talvitelttailusta. Leiriytymisen ja ruokailun jälkeen vain hyvä asento retkituolilla, sekä korvat, silmät ja sielu auki. Meri tuoksuu vahvana niin kuin vain meri voi tuoksua. Pinnan laskettua pitemmäksi aikaa, kuivuvat levät tuovat bukeeseen voimakkaat mausteensa. Tähänkin koukkuun jää helposti, varokaa, ei enää kelpaa makea vesi!

Keväällä äänimaailmaan kuuluvat haahka ja alli. Kumpikin metelöi vain muutaman viikon ajan keväällä, menee vuosi ennen kuin korva kuulee näiden lintujen persoonalliset äänet seuraavan kerran. Siksi niitä on ahmittava korvin ja silmin tilaisuuden tullen. Taivaalta saattaa kuulua merikotkan kiljuntaa, räyskän kiroilua, lokkien huutoa, tiirojen kirkunaa, kurkien metakkaa, laulujoutsenten ”laulua”. Taas sitä tuntee kuuluvansa pienenä osana suureen luonnon kokonaisuuteen. Yhtäkkiä ilmestyvät hennot hiirenkorvat koivuihin ja hauskat avautuvat ”kourat” pihlajiin. Kun oikein tarkkaan kuuntelee aurinkoisena lämpimänä päivänä, kuuluu pieni ”kohina” luonnon herätessä! Varsinkin alkukeväästä pyrin itse kiertelemään saaria hillitysti, yrittäen varoa ”näkymättömiä” haahkanpesiä ja muutenkin olemaan turhaan häiritsemästä lintujen elämän herkintä vaihetta. Haahkojen maastoutuminen on todella toimiva, emo lähtee vasta melkein päälle astuessa.

Silloin tällöin osuu kohdalle myös lintumaailman dramatiikkaa. Lilla-

nin silokallioilta katsoimme Paratiisin ”tappaja-kyhmyjoutsenen” hyökkäämistä heikompiensa kimppuun. Valkoposkihanhi ja sen kaksi pientä poikasta eivät ehtineet nopeasti siivet nostettuna uivan kyhmärin alta pois, emo joutui pakenemaan lentämällä ja joutsen kävi toisen poikasen kimppuun. En tiennytkään, että hanhen poikanen pystyy upposukeltamaan pieniä matkoja hätätilanteessa, kyhmäri kävi nokallaan kiinni uhriinsa, odotti lyhyen sukelluksen päättymistä ja kävi taas päälle. Haukoimme henkeämme rannalla, hanhistahan ei ole joutsenelle mitään vaaraa eikä haittaa, eivät edes kilpaile samasta ravinnosta, eikä joutsen syö lihaa… Ilmeisesti lintujen päässä voi viirata, kuten ihmistenkin. Poikanen selvisi läpimärkänä piipittäen kalliolle eikä pelännyt meitä ollenkaan, löysi lopulta kutsuvan emon ja toisen poikasen luokse. Seuraavana aamuna kello viisi telttani lähistöllä vielä hautovan haahkan pesältä kuului kovaa haahkan varoitusääntä, heräsin ja kurkkasin varovasti teltasta raottamalla ovivetskaria yläreunasta – haahkanpoikaset olivat kuoriutuneet ja varis yritti saada tuoretta lihaa. Haahkaemo oli minuun selin ja siksi uskalsin puuttua luonnon kulkuun heilauttamalla kättäni, varis pelästyikin ja nousi siivilleen. Muutamassa sekunnissa neljä poikasta muodosti jonon emon perään ja porukka kiiruhti mereen. Tuttu kalalokkipari ei tänä samana keväänä on-

Skorvön mökki. Kuva Veli-Matti Wasenius

nistunut pesinnässään, liekö osasyynä ollut niiden jättikokoisen pesäkiven huomattava asennon muutos jossakin vaiheessa ennen jäiden tuloa, tuntemattomasta syystä.

Hyvin nukutun yön jälkeen onkin aamupuuron, teen tai kahvin aika. Sään mukaan teltasta ulos, sateella viivyttelyä ja kyljen kääntelyä, toisaalta kesäaurinko saattaa herättää aikaisin aamuaurinkoon pystytetyssä teltassa. Puoleen päivään mennessä monet lähtevät päivälenkille. Itse en melo joka päivä, vaan jään tarkkailemaan ja nauttimaan huikeista saarielämän mahdollisuuksista ja rauhasta koko päiväksi. Sitten pikku hiljaa taitaakin olla päiväkahvin paikka, vahva pannukahvi keittimelle, parit kuohautukset. Jos nyt katsot muualle, kohisee kahvi pitkin keitintä. Näin käy aika usein, aina on jotakin kiinnostavaa tarkkailtavaa. Ehkäpä ehtaa perinteistä pullaa kahvin kera, täytyypä yrittää vähän malttaa kuuman juoman kanssa, niin usein on kieli kärventynyt. Taidanpa ripustaa riippumaton hyvään paikkaan… ohutkuorinen puu vaurioituu helposti ohuehkojen narujen paineessa, joten on laitettava lisäpehmikkeet narujen alle. Tarvitaan vielä tyyny niskan rentoa asentoa varten, viileillä säillä alle makuualusta tai makuupussi. Kelpaa siinä ihailla taivaan pilvimuodostelmia ja kuunnella lintujen laulantaa, tuulen kohinaa, itämainingin kiertämistä lähes Lillanin ympäri. Joskus tulee luettua kirjojakin. Auringon lämmittäessä on nautinto läpsytellä paljain jaloin silokalliolla ja huomata, kuinka isoja lämpötilaeroja tumman ja vaalean pinnan välillä on. Ja se sileys!

Saarikierros Lillanin ja Pääsaaren rantoja pitkin: Lillanin itäpuolella jyrkät, hienosti kuvioidut kalliot on kuljettava varovasti, vallankin sateen jälkeen. Maissa liikkuminen onkin melontaretkeilyn vaarallisin vaihe. Kallioiden värimaailma muuttuu hurjasti kuivana ja märkänä. Eteläpäässä kaltsit loivenevat lopulta länsipuolen silopinnoiksi. Huikeissa paikoissa kallion halkeamissa vihertää monia pikkuruisia mäntyjä ja pihlajia. Sinne jonnekin ne työntävät juurensa ja löytävät vettä riittävästi. Elämällä on voimaa! Sitten tarkkailuretki Lillanin keskiosiin: Pyrin sovittamaan askeleeni luontoa kunnioittaen valmiiksi paljaille pinnoille, sillä erityisesti rutikuiva jäkälä tuhoutuu ja märkä sammal on liukas ja herkästi rikkoutuva. Sen verran runsaassa käytössä saaret ovat, että kulumisen jälkiä polkujen muodossa näkyy selvästi. Toki pääkulkulinjat ovat pitkälti aina samat ja niitä on viisasta käyttääkin. Takavuosien veneilijöiden synnit näkyvät yhä, amputoituja mäntyjä ja rikkipoltettua silokalliota. Alunperin vanhan vuokraisäntä Bergin saarien vuokrausperuste olikin veneilijöitten tekemisten estäminen. Lillanin metsässä on todella runsaasti loistavia telttapaikkoja, pehmeitä ja kovia. Ja kaikilla ilmansuunnilla löytyy upeita leirikeittiön paikkoja.

Veden korkeudesta riippuen saarten välinen kannas on kapeimmalta kohdalta useamman metrin levyinen tai sitten jopa puolireiteen ylettyvän meren peitossa. Pääsaaren somerikko- ja hiekkarannalta lähden yleensä myötäpäivään kierrokselle, tuntuisi jotenkin vasenkätiseltä vaihtaa suuntaa. Ranta on aina pohjoispuolelle saakka kivikkoa, aluksi isoja punaisia, harmaita, mustia ja kirjavia. Pohjoisrannalla nousevat jyrkästi merestä komeat ja sileät harmaat kalliot. Niiden takana on Pääsaaren vanhin ja komein kelo. Joka vuosi ensimmäinen tapaaminen jännittää, onko ”hän” vielä pystyssä. Kelo on pahasti kallistunut ja tyvestä mädäntynyt heikoksi, ties kuinka kauan sinnitellyt vallitsevilta tuulilta suojassa. Kokkopaikan jälkeen rantakallion muoto muuttuu jälleen jyrkän pyöreäksi, ote valppaana pitää kulkea. Saaren komea hiidenkirnu löytyy kalliorinteestä. Täältä haetaan joskus kuivana hellekautena löylyvettä kiukaalle. Kierroksella tulee seuraavaksi vastaan Brändön salmea vartioiva upea matalalle maastoutunut mänty. Sen mutkaista runkoa ja matalia linjoja kannattaa jäädä ihailemaan. Ranta muuttuu jälleen kivikoksi ”kotkanpesän” taustalla ja lopulta jälleen kalliopinnaksi iistendissä. Nyt saavun notskipaikalle ja pian olenkin jälleen jyrkän kallion ja jättikiven jälkeen ”kajakkirannalla”.

Pääsaaren laajemmat metsät alkavat lounaisosan kangasmetsästä isoine kilpikaarnamäntyineen, saunarannan suurine riippakoivuineen päätyen vuoren huipulla pienempiin mäntyihin ja huipun takana kosteikossa pystyyn lahonneisiin koivuihin. Vuoren rinne nousee jyrkkänä joka suunnalta ja aivan pystysuorana itäpuolelta. Rinteiltä löytyvät myös loistavat ja runsaat mustikkapaikat. Ja vuoren huippu on kaiken huippu! Sieltä etelään avautuva maisema on Merimelojan ”kansallismaisema”, huikaiseva avaruus ja juuri oikeissa kohdissa ja rytmissä saaria horisontissa. Huipulla on aina käytävä saaressa vieraillessa, eri vuodenajat ja aina ainutlaatuinen valaistus antavat näkymälle omat mausteensa. Tallinnakin sieltä monesti näkyy horisontissa.

Kevään viileydessä ei tarvitse miettiä ruoan pilaantumista, jääkaappilämpötiloissa voi vapaasti herkutella, vaikkapa kunnon pihvilihalla ja siikafileellä. Kesähelteillä tilanne muuttuu radikaalisti, olen kokenut tämän ankarasti uskomalla vuohenjuuston säilyvyyteen. Kuivasafkat ja säilykkeet ovat helteillä varma valinta, silti voi herkutella monella tapaa. Uusien pottujen aikaan ”silliperunat” on huikea herkku. Tilkka hyvää pienpanimoolutta ehkäpä kyytipojaksi. Jälkkäriksi lettuja hillon kera tai oikeata pullaa kahvin kanssa. Retkituolin viritys makuualustaksi, pieni ruokalepo vaakaasennossa onkin enemmän kuin paikallaan. Silmät kiinni tarkkaillessa äänimaailma ikään kuin tihenee, korvat kuulevat herkemmin.

Myöhemmin iltapäivällä, iltapäiväkahvin aikaan alkavat rantautua reippaat melojatoverit päivälenkeiltään, kohteena ”Porkkala runt” ja matkalle osuva Paulin kahvila. Porkala Marin kaupalla voi täydentää ruokavarastoja Saaressa pitempään viihtyessä. Reippaat melojat virittävät lounaansa pian rantautumisen jälkeen, elleivät sitten ole ahtaneet vatsaansa täyteen kaupallisten palvelujen äärellä. Illan lähestyessä valtaa mielen jokailtainen saunanhimo! Ja pian alkaakin savu nousta kotoisasti piipusta, eikä nokka kauan tuhise kesäaikaan, kun kiuas on kypsä löylyn heittoon. Meressä on aina vilvoittava vesi ja terassilla saattaa tarjeta ihailla auringonlaskua ja seurustella mukavien tovereiden kanssa. Palautusjuomaa nautitaan kohtuudella ja muistetaan huolehtia nestetasapainosta. Heti aluksi asennetaan saunan kattoon à la Harri lenkkimakkarat kuumenemaan, tai sitten kärvennetään tuvan kamiinan hiilloksella saunomisen jälkeen, harvemmin oikealla nuotiolla. Usein vasta seuraavan päivän puolella hiivitään telttaan ja asetutaan rakkaan untuvapussin lämpöiseen syliin.

Tähtitaivasta kannattaa tilaisuuden tullen loppukesän pimeydessä aina ihailla, hajavalo on toistaiseksi vähäistä ja linnunratakin näkyy, vaikka naapurirantoihin onkin viime vuosina ilmestynyt ikäviä häikäiseviä valopisteitä.

Hyvin aikaisin aamulla vallankin lokkien, mutta myös varisten, korppien ja peipposten metelöinti saattaa herättää. Nämä eivät kuitenkaan ole luonteeltaan mitään lehtipuhaltimen melua ja siksi uudelleen nukahtaminen sujuu yleensä helposti. Varttuneemmat miehet heräävät kyllä toisestakin syystä. Tästä on kuitenkin ollut paljon iloa, muuten ei tulisi seuranneeksi auringonnousuja, myös aivan huikeita värejä on taivaalla ollut. Mitenkäs se menikään – iltarusko hyvä rusko aamurusko päivän paska.

Ja taas alkaa päivänkierto uudelleen, merielämästä nautiskelu voi jälleen alkaa aamu-uinnilla ja päivämelonnan maustamana tai ilman sitä. Jossakin vaiheessa on aina kuitenkin palattava kaupunkiin, ainakin omalla kohdallani tuo paluumatka tuntuu aina selkeästi kilometrikaupalla pitemmältä.

Veli-Matti Wasenius

Merimelojat saivat kolmannen tukikohtansa vuonna 1988 Mäntysaaresta Lauttasaaren lounaispuolelta. Saari on perinteikäs huvila- ja mökkisaari, josta Helsingin kaupunki omistaa noin puolet. Kaupungin alueesta on Merimelojilla vuokralla laaja, saaren poikki itä-länsi-suunnassa ulottuva alue. Virallinen tilan nimi on Rauhala RNo 1:665.

Ajatuksen Mäntysaaren vuokraamisesta toi seuran hallituksen kokoukseen syksyllä 1987 ylimelamies Yrjö Hietanen. Aktiivinen asiassa oli myös seuran jäsen Heikki Karttunen. Huhuja asiasta oli jo kierrellyt vajasaarella. Kiinteistölautakunta teki myönteisen päätöksen 15.12.1987. Vuokra-aika alkoi 1.1.1988. Vuokrasopimus allekirjoitettiin virallisesti 20. tammikuuta. Vuokra oli kahtena ensimmäisenä vuonna 3 000 mk vuodessa ja sen jälkeen 6 000 mk/vuosi.

Alueella olivat samat rakennukset kuin nykyäänkin: mökki, sauna ja vaja. Uusi käymälä on rakennettu entisen rapistuttua vähitellen käyttökel-

Torstairetki Mäntysaaren kalliolla. Kuva Terttu Turkki

vottomaksi. Lisäksi alueen länsirannalla on aikaisemman vuokralaisen rakentama, riippusillan puolikasta muistuttava laituri. Koska sen rakenne on hyvin ”kajakkiepäystävällinen”, on käyttöaste jäänyt hyvin vähäiseksi.

Saaren ensimmäiseksi isännäksi valittiin Tarja Ikonen. Hän sairastui pian vakavasti, joten käytännössä saaresta huolehti enimmäkseen Oili Pitkäniemi, jo ennen kuin hänet valittiin tehtävään virallisesti.

Saaritoimikunta

Mäntysaari otettiin ilolla vastaan, mutta hallituksen työskentelyssä se aiheutti pienen ongelman. Mikään jaosto ei halunnut ottaa vastuuta alueesta. Retkitoimikunnan vetäjä ilmoitti, ettei toimikunnalla ole voimavaroja saaren hoitamiseen. Lopulta huvitoiminnasta hallituksessa vastannut Oili Pitkäniemi sai tehtäväkseen miettiä uuden tavan hoitaa saarta.

Oili ja muutama muu aktivisti perustivat toimikunnan, jota kutsuttiin ”Saariryhmäksi”. Ensimmäiseen Saariryhmään kuuluivat Tarja Ikonen, Oili Pitkäniemi, Aulis Ranne ja Terttu Turkki.

Esittäessään Saariryhmän perustamista hallitukselle Oili Pitkäniemi totesi lopuksi: ”Jos johtokunta hyväksyy tämän esityksen, pyrkii Saariryhmä tekemään itsensä tunnetuksi ja vastaamaan saarta koskeviin kysymyksiin, etteivät seuran jäsenet vanhaa hetekaa tai kattilaa Mäntysaareen tarjotessaan häiritsisi täysin työllistettyjä yli- ja muita melamiehiä.”

Ryhmä sai tehtäväkseen aktivoida saaren käyttöä, pitää alue kunnossa, laatia tarvittavat säännöt ja huolehtia niiden noudattamisesta.

Mäntysaaren mökin uutuuttaan hohtava kuisti elokuussa 2002. Kuva Päivi Kekäläinen.

Kunnostus alkaa

Mäntysaaren rakennukset olivat osittain huonossa kunnossa, joten työtä riitti. Ensimmäisenä kesänä maalattiin mökin sisätilat. Saunaan vaihdettiin uusi kiuas. Alueelta vietiin pois runsaasti rakennus- ja muuta jätettä. Saunassa oli hometta, samoin mökin lasikuistin rakenteissa. Ikkunanpuitteet oli maalattava pikaisesti ja muutakin maalattavaa löytyi.

Kaikkein tärkeimpien toimien tultua (melkein) tehdyiksi toisena kesänä 1989, aika ja mielenkiinto alkoivat kohdistua grillin tekemiseen. Haluttiin turvallinen tulentekopaikka, jonka ääreen voi kokoontua. Irtotiiligrilli tehtiin saunan viereiselle kalliolle.

Vuonna 1990 uusittiin saunan huopakatto ja sen toisen päädyn laudoitus. Itärannalle tehtiin kivistä laituri helpottamaan maihinnousua. Samana vuonna talkoisiin osallistui naapuri Allan Karlsson, joka myös lahjoitti huonekaluja mökkiin. Oili Pitkäniemi totesikin raportissaan 4.9.1990: ”Mökkiin voisi muuttaa asumaan, on sänky, piironki ja potta.”

Työ ei kuitenkaan tehden loppunut, kun hoidettavana oli kolme puurakennusta – tai neljä, jos käymälä lasketaan mukaan. Saunan kiuas on vaihdettu ainakin kahdesti. Grilli on jouduttu latomaan uudestaan. Tontin länsi- ja pohjoisrajoille on kiinnitetty Merimelojien kyltit, jotta jäsenet eivät syyllistyisi tahattomiin rajaloukkauksiin.

Vasta Paavo-Pekka Ruotsalaisen isäntäkaudella mökin homeongelmat ratkesivat lopullisesti, kun mädäntynyt kuisti purettiin. Uuden avokuistin suunnitteli seuran jäsen, arkkitehti Rurik Wasastjerna ja rakennutti sekä valvoi Esko Klemettilä. Kuistin rakentamisen yhteydessä peltikatto purettiin ja korvattiin kattohuovalla. Tällöin todettiin, että itse katto oli tehty parin, kolmen metrin pituisista jätelaudoista, joten sekin uusittiin. Bobby Gerlin maalasi seinään suurikokoisen Merimelojien logon opastamaan ensikertalaisia. Vähän myöhemmin rakennettiin uusi käymälä, johon asennettiin maaduttava kompostori.

Iloa ja hyötyä

Mäntysaaren talkoot ovat olleet suosittu tapa kerätä talkoopanoksia ja tavata muita melojia. Kevättalkoissa oli usein paljon väkeä, muistelee saaren isäntänä toiminut Pekka Wahlstedt. Myös seuraava isäntä, PaavoPekka Ruotsalainen muistaa jopa 60 hengen talkoot. Talkoiden ulkopuolellakin ovat monet merimelojat kantaneet kortensa kekoon tukikohdan kohentamiseksi.

Suurimmat tapahtumat talkoiden ohella ovat olleet perinteiset Rapujuhlat, joihin parhaimmillaan on osallistunut noin 70 melojaa. Suosiota

Talkoot 2010. Kuva Jussi Pulkkinen.

on lisännyt tarjoilu; ihmiset toivat talkoopisteiden saamiseksi ruokaa ja kakkuja. Lisäksi seura on tarjonnut osuutensa ”yksi rapu ja yksi olut” periaatteella. Rapujuhlat isännöi useimmiten seuran pitkäaikainen jäsensihteeri Kaj Fohlin. Niihin on toisinaan liitetty muita aktiviteetteja, kuten luontopolku.

Mäntysaaressa on vuosien varrella pidetty useita koulutustilaisuuksia. Siellä on opittu muun muassa aallokkomelontaa Kari Elon ja retkeilytaitoja

Petri Sutisen opastuksella. Hyvin suosituksi osoittautui myös vuonna 2011

Jussi Pulkkisen järjestämä ensimmäinen kaksipäiväinen reskutusleiri, joka on saanut jatkoakin. Jussi on tuonut ohjelmaan myös jokavuotiset Meripäivät viranomaisvierailuineen. Päivät pidetään aina täydenkuun aikaan ja niitä edeltää kuutamomelonta.

Mäntysaari on palvellut hyvin esimerkiksi uusien melojien päämääränä ja kokeneempienkin iltalenkkien ja rentojen viikonloppujen kohteena. Varsinkin sauna on saanut kiitosta viihtyisänä ja ”nopeasti nollasta kahdeksaankymppiin kiihtyvänä”.

Mäntysaaren pitkä historia lyhyesti Ranskalais-englantilainen laivasto miehitti Mäntysaaren ja Käärmeluodot Krimin sodan (”Oolannin sodan”) aikana, pommittaessaan Viaporia 1855. Miehitys kesti kuitenkin vain pari päivää.

Saari kuului Lauttasaaren mukana Huopalahden kuntaan aina vuoden 1946 suuriin alueliitoksiin asti, jolloin koko kunta liitettiin Helsinkiin.

Perimätiedon mukaan Mäntysaaren mökki on Helsingin kaupungin työntekijöiden itselleen rakentama. Iästä ei ole varmaa tietoa. Jo 1930-luvun lopun kartoissa on suunnilleen sen kohdalle merkitty lämmitettävä rakennus. Ennen melojia mökkiä käytti venekerho, joka rakensi laiturin ja vajan.

Mäntysaaren isännät

Tarja Ikonen 1988–1989

Oili Pitkäniemi 1990–1992

Päivi Vänskä 1993–1997

Pekka Wahlstedt 1998–2000

Paavo-Pekka Ruotsalainen 2001–2008

Jussi Pulkkinen 2009–

Mäntysaaren isännyys vaatii paljon työtä, joskin työ myös tekijäänsä kiittää. Isännän halutessa luopua tehtävästä on uuden etsiminen joskus vaatinut aikaa. Esimerkiksi Pekka Wahlstedtin ja Paavo-Pekka Ruotsalaisen sekä tämän ja Jussi Pulkkisen ”valtakausien” välissä oli muutaman kuukauden isännätön väliaika.

Jukka Siren

k aLUSTOn ja varUSTEIdEn HUIma k EHITYS

Ensimmäiset seuramme kanootit olivat vaneri- tai kumikangaskanootteja. Kokoonpantavalla kangaskanootilla voitiin tehdä retkiä muuallakin, koska sen sai mukaan junaan tai bussiin, omia autoja kun ei juuri ollut.

Seuran toiminta hiipui 60-luvulla, kun Käärmesaari oli menetetty. Melomisen lopettaneiden jäsenten hylkäämistä kanooteista sai alkunsa seuran käyttöoikeuskalusto. Käyttöoikeusmaksukäytäntö alkoi toimia vuonna 1975.

1970-luvun alussa seuraan saatiin ensimmäiset kolme lasikuituista kanoottia. Ne olivat venettä muistuttavia todella leveitä ja raskaita Tyysterikaksikkoja. Vuosikymmenen lopussa hankittiin Käyrän Työsiirtolan kaksikko R-2:sia ja yksikkö R-1:siä, sekä Ekku-kajakkeja. Myös Tracer-nuorisokilpakajakkeja hankittiin.

1978 olivat ensimmäiset Avointen ovien päivät ja jäsenmäärä alkoi kasvaa. Kaluston määrä ei ollut riittävä kysyntään nähden. 1980-luvun alkuvuosina joutuikin kauniina kesäpäivänä odottamaan rannalla melomasta palaavaa saadakseen kajakin käyttöönsä. Varsinkin kurssipäivinä oli käyttöoikeuskajakeista pulaa. Niinpä kalustopulaa helpottamaan rakennettiin itse omia Ekku-lasikuitukajakkeja sekä seuralle poolokajakkeja ja inkkarikin. Ensimmäinen retkikolmikko tehtiin 1980-luvulla sahaamalla Käyrän kaksikko poikki ja laminoimalla keskelle 1,5m lisäpaikka. Tuolloin vajassa olevista kajakeista merkittävä määrä olikin tehty talkoilla useissa eri paikoissa.

Seuraan hankittiin vuonna 1980 ensimmäinen pikkubussi sekä peräkärry helpottamaan retkille sekä melontatapahtumiin kulkemista.

1980-luvun alkupuolella ostettiin Ruotsista slalom-kajakki ja kevään avajaisissa sillä loikattiin sillalta alas. Tällöin tehtiin myös ensimmäisen kerran pujotteluportit sillan viereen.

1980-luvun puolivälin jälkeen tulivat ensimmäiset merikelpoiset kanootit: P&H Eskimot, Pohjantähti-retkikajakki, P&H Icefloe, Valley Nordkapp, Huntsman, Valley Selkie. Joelle ja koskeen Muktut. Kuntokajakkeina olivat Heiku Sportsmanit ja ASA Sportsman. Hankittiin myös kevyt kaksikko Struer Duet, jonka Jouni Lindgren ja Markku Veijalainen toivat melomalla Tanskasta Ruotsin itärannikolle. Sieltä Jounin vanhemmat poimivat kajakin kyytiin palatessaan Saksasta.

Inventaario vuodelta 1988 kertoo, että retkiyksikköjä oli 34 kpl, kuntokajakkeja 11 kpl, merikajakkeja 5 kpl, kilpakalustoa 36 kpl, retkikaksikkoja k alus

15 kpl ja koskikajakkeja 6 kpl, poolokajakkien määrä puuttuu. Ko. vuosikymmenellä retket tehtiin pääasiassa kaksikoilla.

1990-luvun puolivälissä hankittiin uusia merikajakkeja, esim. kotimainen Artisan, P&H Sirius, kaksikko Sea Star. Kalustossa pystyttiin huomioimaan erikokoiset melojat ja erilaiset tarpeet aikaisempaa paremmin.

Melontakouluihin hankittiin omaa edullista, kestävää, vakaata ja säätövapaata kalustoa. Vuosikymmenen lopussa toteutettiin suuri kajakki- ja varustehankinta.

2000-luvun monipuolinen käyttöoikeuskalusto käsittää KS Viking-kajakkeja, Nordkappeja, Avaloneja, Sea505:ia, Pideraqeja, Star 530, VikingExp-kajakkeja, uudistuneita Artisaneja ja uusia Kajak-Sport Marlineja, Rapiereita, Wind 505:sia, Inukin ja Flashin. Vuodesta 2007 käyttöoikeuskalustoon on hankittu keskimäärin kuusi retkikajakkia vuodessa. Kaluston hankinnassa on painotettu pienitilavuuksia kajakkeja, joista oli ollut puutetta. Ne sopivat pieni- ja keskikokoisille melojille retkeilyyn, mutta myös isompikokoisille iltamelontoihin. Seuran kajakkien runkomateriaalina on lujitemuovin lisäksi myös muovi ja hiilikuitu. Perinteisten grönlantilais -

Merimelojien Maja, 30-luku. Melojia valmistautumassa kilpailuun. Kuva Merimelojien arkisto.

mallien rinnalle on tullut suorempikölilinjaisia ja peräsimellisiä kajakkimalleja, joita myös ratanuoriso on käyttänyt harjoitteluun tuulisemmilla keleillä. Käyttöoikeuskalustoon on hankittu myös kolme lastenkajakkia. Kuntomelontaa varten käyttöoikeuskalustoon on hankittu useita erilaisia nopeita kajakkeja.

Käyttöoikeuskalustoa on korjattu vajasaaren talkoissa, erillisissä korjaustalkoissa ja kalustomestarin toimesta. Korjauksissa on vaihdettu evävaijereita, eviä, peräsinnaruja, kansiköysiä, jalkatukia ja penkkejä. Kovassa käytössä oleviin retkikajakkeihin on asennutettu kevlar-kölinauhoja korjaamaan aiemmin tulleita reikiä ja suojaamaan kölilinjaa kulumiselta.

Laipiollisten merikajakkien myötä turvallisuus on parantunut todella paljon. Aikaisemmin kajakki saattoi kaaduttuaan painua meren pohjaan puuttuvien tai riittämättömien kellukkeiden vuoksi. Kerrankin merimeloja kaatui talkoilla tehdyllä Welho Sea-merikajakilla ja hukkasi sen Seurasaaren eteläpuolelle noin 100:n metrin päähän rannasta. Markku Veijalainen sen sitten sukeltajaharrastajana haravoi meren pohjasta!

Melontaliivit ovat muuttuneet turvallisiksi ja mukaviksi käyttää. Vielä 80-luvun alussa pelastusliivit olivat todella hankalat palkkiliivit. Melat ovat myös muuttuneet merkittävästi raskaista muovi- tai puumeloista kevyisiin

Laura, Harri, Riitta ja Päivi Wapputunnelmissa Skorvössä 2008.

muovi- ja hiilikuitumeloihin, joiden muotokin voi olla vaikka lusikka. Myös käyttöoikeuskaluston meloja on uusittu kevyemmiksi ja lyhyemmiksi. Uusimmat melat painavat alle kilon ja ovat pituudeltaan 205–215 cm.

Muukin materiaali ja varusteet ovat nykyään erilaisia, aukkopeitoista asusteisiin. Alkuaikoina pelastusliivejä ei juuri ollut, eikä aukkopeittojakaan usein käytetty.

Asianmukaisesti varustautuneella nykymelojalla on hyvä ja turvallinen kajakki, kevyt mela, kunnon melontaliivit, kuivapuku ja hanskat kylmän veden aikaan, valo pimeällä, melapussi pelastautumista varten sekä pumppu. Vielä muutama vuosikymmen sitten tällaisesta ei osannut edes uneksia!

koonnut Leena

Retkikalustoa Skorvössä 2007.

mErImELOjIEn kOULUTUSTOImInTa

Työ tekijäänsä neuvoo -periaatteella toimittiin seurassamme alkuvuosikymmenet ja seuratoverit opastivat toinen toisiaan. Muuta koulutusta ei ollut, paitsi eskimopyörähdyksen harjoittelua varten oli ”Pukki-Pelle”, kanoottia esittävä pyörivä teline pukkien varassa.

1960-luvun alussa oli pari melontakoulua nuorille ja ne saatiin uudelleen ohjelmaan vasta 1970-luvun puolivälissä. Vuosikymmenen lopussa käynnistyivät aikuisten melontakoulut.

Myös seuran toimihenkilöitä, valmentajia, ohjaajia ja tapahtumien vetäjiä lähetettiin heille sopiville SVUL:n Helsingin piirin tai Kanoottiliiton järjestämille kursseille.

1980-luvulla aikuisten melontakouluja järjestettiin perinteisesti kolmen illan kursseina viisi–kuusi kesässä. Varusteet olivat mitä sattuivat ja tekniikkaa kuivaharjoiteltiin kalliolla istuen.

Tähän sopii Terttu Turkin muistelu:

”Vuoden 1984-kurssilla, jonka kävin ystävieni kanssa, meitä oli yli 20 kurssilaista, eikä pelkästään kursseja varten ollut omia kajakkeja. Ihmettelin, kun vesille lähtöjämme oli seuraamassa vajan seinustat mustanaan jäsenistöä, mutta yksi syy lienee se, ettei kalustoa jäänyt heidän käyttöönsä. Toinen oli silmistä paistava odotuksen ilo aloittelijoiden koheltamisen ja kaatumisten seuraamisessa. Ensimmäisenä päivänä harjoittelimme melontaotetta kalliolla seisten ja melaa käsissä pyöritellen. Sinä päivänä vajarannassa tapahtuvaan harjoitteluun ja Rajasaaren kiertoon sain Käyrän työsiirtolassa tehdyn peräsimellisen yksikön. Seuraavana päivänä käsiin jäi erilainen kajakki, jonka jalkatukia ei pystynyt siirtämään ja jouduin melomaan polvet ihan koukussa. Kauhistuneena kallisteltuani jonkun aikaa palasin vavisten laituriin, ja riemastunut yleisö totesi, että ”me jo katsottiin, että tosta ei tule mitään”. Vajasta löytyi vielä peräsimetön Meritähti-niminen kajakki. Niinpä siinä vaiheessa, kun Seurasaaren ohitettuamme olisi pitänyt kääntyä oikealle, kajakki pyrki vastatuuleen Lauttasaaren siltaa kohti. Raskasta oli seurata muuta porukkaa. Kun yksi vetäjistä palaili kärkijoukosta meloen takaperin, kysyin, että miksi melonta on nyt niin raskasta. Sä melot käsilläs, sanoi ohjaaja ja suhahti ohi. Ystäväni sai myös peräsimettömän kajakin ja törmäsi Regatan rantaan, kun ei tiennyt, miten kajakki saadaan kääntymään. Kolmantena päivänä todistuksia ei saatu eikä vielä melontaopastakaan, mutta Mustasaaren korvapuustikahvit juotiin. Tällaisillakin eväillä tulee aktiivimelojia, jotka ovat nauttineet melonnasta jo kohta kolmekymmentä vuotta.”

1990-luvulla saatiin hyvät penkit tekniikkaharjoitteluun ja apuohjaajien koulutus muuttui systemaattisemmaksi ja kalusto paremmin koulutukseen sopivaksi.

2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana tavallisille harrastajille suunnatun koulutuksen kysyntä ja tarjonta kasvoivat huimasti. Taitojen oppimisen ja koulutuksen kysynnän kasvu johti keskenään kilpailevien koulutusjärjestelmien rantautumiseen. Suomen Kanoottiliiton ohjaaja- ja opaskoulutus on saanut rinnalleen brittiläisen BCU:n henkilökohtaisia taitoja mittaavan näyttötutkintojärjestelmän, sekä ruotsalaistaustaisen NILtutkintojärjestelmän. Ulkomaisten tutkintojen taitotasoihin valmistavaa koulutusta on saatavilla melontayrittäjien kautta.

Vaikutukset heijastuvat Merimelojien koulutustoimintaan. Reilu vuosikymmen sitten seura lähetti vuosittain joitakin melojia Suomen Kanoottiliiton nimissä järjestettyihin melontaohjaaja- ja melontaopaskoulutuk-

Melontakoulussa 2007. Kuva Heikki Koivula.

siin. Jaostomme järjestivät vuosittain muodoltaan vaihtelevia lajitutustumisia, esimerkkinä mainittakoon koskijaoston vuotuiset koskimelonnan alkeiskurssit.

Tänä päivänä seuran oma koulutustarjonta on laaja. Talvella melojat tutustuvat majan salissa lihashuoltoon, kuivaharjoittelevat ergonomista melontatekniikkaa, opettelevat monia melonnassa hyödyllisiä oheistaitoja, ja niin edespäin. Avovesikaudella jäsenten koulutusputki alkaa melontakoulusta, jatkuu ”leikkikerhona” tunnetulla tekniikkamaanantailla ja virkistysmelonnoissa, ja etenee aina huippuvalmentajien henkilökohtaiseen tekniikka-analyysiin saakka. Lajijaostojen kurssit ja ohjatut lajitutustumiset ovat jäsenille avoimia. Kykenemme yhä paremmin vastaamaan jäsenistömme tarpeeseen kehittää osaamistaan melonnan saralla.

Suosittuja melontakouluja järjestetään perinteisesti yhdeksän ja niihin ohjaajiksi sekä apuohjaajiksi voi pätevöityä Merimelojien omassa toiminnassa. Kolmen kokoontumiskerran mittainen apuohjaajakoulutus antaa valmiuksia käytännön harjoittelulle melontakouluissa, sekä varmistaa riittävän osaamisen melontakoulun toteuttamiseen turvallisesti. Riittävän pitkään apuohjaajana toiminut, osaavaksi tiedetty henkilö voi ottaa vastuuohjaajan eli päävetäjän roolin. Oleellisia ovat kyvyt opettaa melonnan perustaitoja ja hallita melontakoulun kulkua niin että aikataulussa pysytään – turvallisuudesta tinkimättä.

Ohjaajina edelleen kehittymistä Merimelojat tukee kustantamalla ohjaamistoimintaan sitoutuneille jäsenille osallistumisen kotimaisen koulutusjärjestelmän mukaisiin melontaohjaaja- ja melontaopaskoulutuksiin. Kaikessa toiminnassamme asetamme osaamisen muodollisen pätevyyden edelle. Seuran jäsenistöstä löytyy lähes kaikkien melonnan lajien huippuosaamista Suomessa.

Leena Luostarinen ja Rauli Rautavuori

rETk IjaOSTOn TOImInTa 1981–2010

1981–1990

Merimelojat on juhlistanut täysiä kymmeniään pitkillä juhlaretkillä.

Vuonna 1981 50-vuotisjuhlaretki oli aikamoinen, silloiset välineet huomioiden: se kulki peräti Torniosta Helsinkiin. Vetäjänä toimi Jouni Lindgren ja Olli Välttilä.

Kaudella 1981–1991 alkoivat Suomenlahden ylitysmelonnat Yrjö Lindroosin johdolla. Ensimmäinen ylitys Tallinnasta Helsinkiin tapahtui 1988.

Norjan Geirangerissa retkeiltiin 1985, Pekka Partanen toimi vetäjänä. Muita vaativia retkiä olivat Jorma Holmströmin vetämät retket Tukholmasta Turkuun 1986 ja Merenkurkun ylitys 1987. Saaristomerellä vierailukin oli vakiintunutta (5 retkeä tällä kaudella) ja Ahvenanmaankin ympäri melottiin kahteen otteeseen.

Järviäkään ei ollut unohdettu, sillä Inarilla melottiin 1983 ja Pentti Aho veti Iijokiretken 1985. Järvi-Suomen retkiä järjestettiin joka vuosi 1980-luvulla, jolloin Saimaa, Koitere, Pielinen, Suontee ja Puulavesi tulivat monelle merimelojalle tutuiksi, vetäjänä toimi useimmiten Ingrid Aminoff tai Anneli Järkkälä. Pertti Runolinna veti puolestaan useita meriretkiä.

Koska kaikille jäsenille pyrittiin luomaan sovelias tilaisuus kehittyä retkimelojana, järjesti seura helppoja meriretkiä Tammisaaren ja Inkoon tienoilla.

Myös Suomi Meloo -kanoottiviestit alkoivat vuonna 1985.

Retki Saimaalla 1980-luvun alussa.

1991–2000

Kaudella 1991–2000 retkikalenteri vakiintui niin, että vuosittain järjestettiin yksi vaativa ja 2–3 helpompaa pitkää retkeä. Tämä perinne jatkuu tänäkin päivänä, sillä pitkien meriretkien ohella tarjotaan vuosittain aina helpompia kajakkivaelluksia lähinnä Suomenlahdella ja Järvi-Suomessa.

60-vuotisjuhlaretki v. 1991 oli neliviikkoinen melonta Tukholmasta Helsinkiin, ja se tarjosi mahdollisuuden osallistua eri osuuksille. Muut pitkät retket suuntautuivat tänä aikana usein Ahvenanmaalle, mutta Saaristomeri oli ykköskohde, vetäjänä usein Kari Tanner. Inarinjärvelläkin käytiin taas 1993, Kari Tiitola toimi vetäjänä.

2001–2010

Viimeisimpänä kymmenvuotiskautena 2001–2010 retkiä on järjestetty yhteensä 117 kappaletta eli keskimäärin 11 vuodessa. Tässä luvussa ovat mukana niin pitkät kuin lyhyetkin meri- ja järviretket. Lyhyt tarkoittaa tässä enintään viikonlopun tai pidennetyn viikonlopun kestoista matkaa, pitkät retket kestävät viikon tai kauemminkin. Retkien määrä on siis jonkin verran lisääntynyt.

Pitkiä meriretkiä on ollut 15 kappaletta, joista kolme ulkomailla (Norjassa 2001 ja 2002 ja Ruotsissa 2009) ja neljä Saaristomerellä. Lyhyitä meriretkiä puolestaan on pidetty 73, joista 33 Skorvaniin suuntautuneina koulutus-, juhannus- tai vastaavina retkinä. Nimenomaan Skorvön retket ovat toimineet tärkeinä johdantoina pidemmille retkille.

Myös Tammisaaren saaristo, Inkoon tienoot, Hanko, Sipoo, Porvoo, Pellinki ja Tallinnankin edustan saaret ovat tulleet nähdyiksi merellistä Helsinkiä eli pääkaupunkimme edustan saaria unohtamatta.

Pitkiä järvi/jokiretkiä on pidetty 7 kappaletta. Oulujärvi 2005 ja Inari kahdesti, vuosina 2005 ja 2008. Lyhyet järviretket (22 kappaletta) mm. Hauhon seuduilla ja Saimaalla, Luonterilla, Kolovedellä, Repovedellä ja Päijänteellä ovat olleet erittäin suosittuja. Vuoden 2001 70-vuotisjuhlaretken reitti kulki Nurmeksesta etelään Pieliselle sekä Saimaalle ja jatkui Virolahdelta Helsinkiin. Vetäjänä toimi Johan Holmberg.

Mitä näillä kaikilla retkillä oikein tehdään?

Retkikertomuksia lueskellessa ei voi olla huomaamatta, kuinka tärkeitä sää, ruoka ja maisemat ovat meille melojille, mikä on tietenkin luonnollista. V. 2001 juhlaretkellä paistetaan makkaraa, syödään jäätelöä, väsätään järvikalapitsaa, poiketaan kahville ja munkille, natustetaan mansikoita, mutustetaan muusia ja muikkuja ja hulautetaan energiajuomaa kurkusta re T ki ja V irkis T ys

alas. Sama teema toistuu muissakin tarinoissa.

Hengen ravintoa ja luontoa ei kuitenkaan nälässäkään unohdeta. Norjassa 2002 huomataan Lyngenvuonon turkoosi lumo, ihaillaan pohjan hohtavan valkoista hiekkaa ja seurataan merikotkia ja pyöriäisiä. Vuoden 2003 Sahtiretken tärkeitä eläimiä ovat taas Käki, Pulu ja Kottarainen… no, taidammekin harhautua aiheesta. Itikat, mäkäräiset ja hyttyset mainitaan myös useassa retkikertomuksessa.

Pohjoisen Saaristomeren retkellä v. 2002 nähdään kuusi kirkkoa, museoita ja Seilin kuuluisa saari. Vaasan saaristossa 2007 tarkkaillaan jääkauden jättämiä jälkiä kuten De Geer -moreenia ja ihaillaan Valassaaren ja Ritgrundetin majakoita. Ylipäätään majakat ovat melojien kestosuosikeita, ja jos jollakin retkellä on mahdollisuus sellaiseen tutustua, niin myös tehdään. Kuten vaikkapa v. 2004 Bengtskärin majakkaan, jonka historiaan sisältyy pala maamme ankaria sota-aikoja.

Sää sanelee melontamme rajat. Tuulta on jouduttu pitämään monellakin retkellä, Borstössä kerran jopa kaksi vuorokautta. Sadetta on pidelty luultavasti jokaisella retkellä. Rae- ja sadekuurot Saimaalla toukokuussa 2009 eivät kuitenkaan estäneet nauttimasta retkestä – vaihteleva ilma kuuluu asiaan.

Retkellä 2009. Kuva Johan Holmberg.

T ki ja V irkis

Keitä saamme kiittää retkistä?

Retkiä ei ole ilman osallistujia, mutta retkiä vetävät siihen koulutuksen saaneet melontaohjaajat ja -oppaat.

Kauden 2001–2010 vetäjäjoukosta ahkerin – Johan Holmberg – on tänä aikana vetänyt 16 virallista retkeä niin merellä kuin järvilläkin, myös ulkomailla. Hänen erikoisalaansa ovat olleet pitkät meriretket, mutta toisaalta hänen tavaramerkikseen ovat tulleet Hämeessä, tyypillisesti Hauhon seuduilla pidetyt viikonloppuretket.

Toisena tärkeänä vetäjänä on toiminut Pertti Rajala, joka taas on Johanin ”hämäläisten” retkien vastapainoksi leimautunut selkeästi järviretkien vetäjäksi ja Saimaan ja sen lähivesistöjen erikoistuntijaksi. 13 retken ansiolistalta löytyy mm. kaksi erittäin onnistunutta Inarinjärven pitkää melontavaellusta ja lukuisia pidennetyn viikonlopun retkiä.

Kari Tanneria saamme kiittää varsinkin Saaristomeren lyhyestä meriretkestä, josta ehti jo muodostua merimelojien tavaramerkki. Viime aikoina osallistujamäärä on joka vuosi reitiltään vaihtuvalla retkellä vähentynyt huippuajoista, mutta joka tapauksessa retki on toiminut monen nykyisenkin retkimelojan ponnahduslautana.

Vaativia meriretkiä ovat vetäneet myös Kari Elo, Kari Hausen, Reino Kaario, Petri Sutinen ja Taina Kinnunen. Lyhyempien meriretkien vetäjiä etelärannikolla ovat olleet Tomi Kallio-Könnö, Timo Mononen, Seppo Paavola, Paavo-Pekka Ruotsalainen ja Jarmo Selkamo.

Skorvaniin suuntautuneiden retkien vetämisessä ovat kunnostautuneet Arja ja Eero Paatero sekä Anneli Lahti.

Retkijaoston vetäjänä toimi Johan Holmberg 2000–2003, Kari Hausen 2004–2005 ja vuodesta 2006 jaostoa on vetänyt Martti ”Mara” Roivainen.

Retkijaoston muu toiminta

Retkijaostolle on kuulunut myös vastata osasta melontakouluja, kursseja on ollut vuodessa kolmesta kuuteen.

Vuonna 2002 retkijaoston uudeksi tuotteeksi otettiin ensi kertaa perhemelontakoulu, jonka tavoitteena oli nimensä mukaisesti saada koko perhe melonnan pariin. Ohjaajien saaminen osoittautui hankalaksi, ja perhemelontoja järjestettiin vain 2002–2004.

Retkijaostolle sopivalla tavalla järjestettiin myös retkipainotteinen melontakoulu vuosina 2004–2005. Kouluun kuului viikonlopun pieni retki.

Pelastusharjoituksia merioloissa järjestettiin lähes joka vuosi. Harjoitusten johtajina toimivat mm. Kari Elo, Johan Holmberg ja Martti Roivainen.

Inarijärven retki 2008. Kuva Tiina Heikkonen.

Lauttasaaren uimahallissa pelastus- ja eskimopyörähdyskoulutusta pidettiin vuosina 2001–2007. Tämän jälkeen toimittiin Suomalaisen yhteiskoulun ja Espoon Kilon uimahalleissa. Kouluttajina ahkeroivat mm. Kari Elo, Kari Hausen ja Tomi Kallio-Könnö.

Retkijaoston toiminta esiteltiin vuosittain aina maaliskuussa retki-illassa, ja syystalvella järjestettiin jaoston kuvailta, jonne kokoonnuttiin nauttimaan kauden melonnoista vielä kerran retkivalokuvia katsellen.

Martti Roivainen

Merimeloja-lehti 4/90

rET k ELLÄ : mELOnTa TaLLInnaan 24.–25.6.1990

Ingrid Aminoff muistelee

”Tänä vuonna 17 melojaa ylitti Suomenlahden melomalla. Tämä oli kolmas kerta, eli melkein perinteinen tapahtuma. Mukana oli 5 latvialaista kilpamelojaa ja 12 retkimelojaa Suomesta, joista 1 saksalainen ja 1 USA:sta. Naisia oli 5. Reitti oli tällä kertaa: Helsinki –Skorvö–Salmö–Piritan satama. Kilometrejä kertyi 110. Olimme varautuneet siirtämään lähtöä Skorvösta tuulen takia, mutta tiesimme, että ylitys tapahtuisi yöllä. Ehdimme viettää juhannuksen Skorvössä. 17-aikaan juhannuspäivänä lähdimme matkaan. Navakka tuuli oli tyyntymässä. Runsas saattojoukko harveni, mitä ulommas meloimme. Salmöhön rantauduimme tunniksi ja klo 21 lähdimme ylittämään Suomenlahden. Kajakit olivat merikajakkeja, kaksi kaksikkoa ja saksalainen rättikanootti. Mukana oli tallinnalaisten saattovene.

Meloimme tiiviissä ryhmässä. Joka kajakissa oli merikortit, ja kaikilla suomalaisilla oli kompassit. Tuuli tyyntyi laiskaksi mainingiksi. Kosteus tiheni usvaksi ja hämärä laskeutui muutamaksi tunniksi. Näkyvyys oli muutama sata metriä. Usvassa oli raskas navigoida, kun ei tiennyt, mikä oli merta ja mikä taivasta.

Itse asiassa ylitys oli yksitoikkoinen, vaikka melontaolosuhteet olivat hyvät. Kirkkaalla säällä näkyy sekä He1singin että Tallinnan valot yhtäaikaa. Usvassa kuvitteli näkevänsä rantoja ja maisemia. Välillä kuului kaukaa sireenien ulvontaa. 3:n aikaan aamulla näkyi todellinen valo, Tallinnanmatala. 5:n aikaan tuli seuraava loiste eteen. Satoja lintuja parveili ja kirkui matalan kiviluodon ympäri. Vaikka luoto oli saasteinen ja limainen, oli se kuitenkin ensimmäinen ”kiinteä maa” Porkkalan jälkeen. Nyt näkyi vasemmalla myös Aegnan saaren rantaa.

Latvialaismelojat saavat vihdoin kiristää vauhtia. Suomalaiset meloivat hitaammin perässä. Loppumatkan meloimme rannan tuntumassa. 8-aikaan meloimme aallonmurtajan sisäpuolelle Piritan tullilaituriin. Suomenlahden ylitykseen meni 11 tuntia. Sauna, ruoka ja uni maittoivat melomisen jälkeen. Vuoteessa vasta kävi mainingit. Oli ihmeellistä tulla ”toiseen maailmaan” suoraan Suomen vihreästä kesästä. Luonto on jo erilainen, maaperä on kalkkikiveä. Laajat hiekkarannat, rannikko ilman saaria ja auringon lasku mereen tuntuivat vieraalta. Tutustuimme Tallinnaan kahden päivän aikana. Ero meidän ”elintasomaailman” ja eestiläisen arkielämän välillä on huimaava. Lehtipuut Tallinnan puistoissa olivat mahtavia verrattuina meidän ”kääpiöpuihin”.

Sitä tunnelmaa, joka löi vastaan Tallinnan vanhassakaupungissa, on vaikea kuvailla, Helsinki on hyvin nuori. Tallinnan matka oli antoisa. Melonta oli vaativa, mutta olisi voinut olla paljon vaativampi. Ilman melontakokemusta tälläiselle retkelle ei pidä lähteä. Itse olin melonut 500 km ennen matkaa.”

Merimeloja-lehti 2/97

rET k ELLÄ : kE vÄInEn ( TaLvInEnk

In) mELOnTarETk I

Savitaipale–Anttola–Varkaustaipale–Taipale –Honkataival–Kuhajoki–Kuolimo 16.5.–23.5.96

Ingrid Aminoff ja Pentti Aho

Päiväkirjan laati P. Aho, kommentit I. Aminoff

1. päivä 16.5. torstai

Satoi lumiräntää, kun ruokailimme Savitaipaleen ainoassa ravintolassa. Puistatti, kun katsoi ulos ikkunasta. Kello oli 11, ulkoilma +1°C. Tungimme kajakit Olkkolan rannan uimakoppeihin, kumpikin omaansa. Ovi M ja ovi N. Pakkasimme siis sateensuojassa. Totesimme: ”Ei oo tungosta, ei kopeissa eikä vesillä”. P. Aho harkitsi kotiinlähtöä. Meloimme n. 10 km lumisateessa. Tulimme kantopaikalle. Kajakit 1. kerran rattaille ja Kuolimosta Saimaan rantaan. Kahvitauko. Lunta oli maassa. Jatkoimme melontaa n. 8 km ja ruokailimme. Sade lopahti ja käki kukkui. Leiriydyimme klo 19 Vekarsaloon. Tutkim me saaren ”Mallaslinnoitusta” 1700-luvulta. Olimme meloneet n. 27 km.

2. päivä 17.5. perjantai

Takana kylmä ja kostea yö. Sade lakkasi, lumi haihtui. Aurinkokin pilkisti. Lähdimme vesille klo 12. Vaatteet olivat kuivuneet tuulessa. Meloimme Nikinsalmen kautta (GT6) pienveneväylälle. Ruokailutauko lhalaisen lahdella. Leiriydyimme Kuisaaren kärkeen. Iltanuotio. Koivut hiirenkorvalla. Helteiden jälkeen on kevääntulo pysähty nyt. Meloimme 29 km.

3. päivä 18.5. lauantaina

Pilvistä, sadekuuroja. Anttolassa klo 12.40. Väätämöisen sillan jälkeen niemi. Pidimme taukoa muka tyhjän mökin rannassa. Eukko tuli saunasta juttusille. Lumiräntää ja vettä, tässä järjestyksessä. Anttolan kk:ssa kajakit pyörille. Ostimme sinolia, leipää, kirveen ja rukkaset. Kassa huusi toiselle: ”Hei, mitä nää työjarrut maksaa?” I. A. merkinnyt: P. Aho sanoi kassalle: ”Me ei oIla ihan tavallisia puunpilkkojia”. Kassa oli nimittäin kysellyt: ”Menettekö te puita pilkkomaan?” Söimme ravintola Lotjassa. Vedimme kajakit Anttolan länsirantaan. Meloimme vielä 10 km. I. A. merkinnyt: ”Ihana nuotio”. Yhteensä 25 km. Yöllä kaikki päällä, mitä löytyi.

Ingrid Aminoff (1940–2010) Ruotsin retkellä 2009. Kuva Heikki Koivula

Tällä retkikertomuksella Ingrid ja Pena voittivat KAS KAS -kiertopalkintomaljan vuonna 1996.

3. päivä 19.5. sunnuntaina

Taivaalla sinistä näkyvissä. Lähtö klo 10 auringonpaisteessa. Hieno ruokatauko Varkaustaipaleen kanavan jälkeen. Vesi kanavassa oli ollut v. 1898 nykyistä n. 1 metrin ylempänä. Kallioniemessä syömässä jäätelöä ja oluella. Melonta Yöveden yli Taipaleen kylään. Kajakit pyörillä Säynätvedelle. Meloen Ruskiajärvelle Väliojaa pitkin. Kävimme tutkimassa Himasen myllyn jäännöksia ja tulevaa vetotaivaltamme. Leiriydyimme Ruskiajärven pieneen niemeen. Iltanuotiolla lettuja. Vesi jäätyi yöllä kattilassa. Yhteensä 25 km.

4. päivä 20.5. maanantai

Upea kevätpäivä. Ohitimme Himasen myllyn pyörillä, noin 300 m. Laituriin oli kirjoitettu meille viesti: ”Joki tukossa, ohittakaa tietä pitkin. Kaitajärven poikki maantie – järvi on padottu”. Käytimme rattaita. Särkänselkä–Sorvalahti. Ruopatun kapeikon kautta Mikkeli–Kouvola-tielle. Vedimme rattailla 3 km maantietä pitkin eteIään ja Honkataipaleen tietä. Ylimmäisen Honkalammen ohi Taipaleen lahdelle. Kivinen puro. Parasta vetää lammen ohi. Melomaan klo 16. Leiriydyimme Haapalam men eteläniemeen klo 17. Melontaa 14 km, vetoa 6 km.

5. päivä 21.5. tiistai

Yöllä kattilassa vesi jäässä. Päivä valkeni upeana, pilvettömänä. Lähtö klo 9 Ala-Kuhasen ja Ylä-Kuhasen yli etelään. Vetoa 1 km pientä tietä ja 2 km Mikkeli–Kouvolatietä ja 1 km itään Halmeniemen tietä. Tauko Korpijärven pohjoispäässä. Joen suulla 14.30, myllyllä ruokatauko 15–17. Puhinkoskella oli hylätty mylly, voimalaitos ja saha. Alkuperäinen koski avattu. Vedimme kajakit, vaikka kosken olisi voinut laskeakin. Viljajärven kautta Kukasjärvelle. Leiriytyminen Haasianlahden saareen. Käki, teeri, kurki, lokki ja varis. Teeret huusivat yöllä. 24 km.

6. päivä 22.5. keskiviikko

Pilvetöntä, hienoa. Kaikki kosket Kuolimolle olivat laskettavia. Tulimme klo 12 Kuolimojärvelle. Söimme Kiesilän Kievarissa. Hyvä! Meloimme Kirvesselän yli ja edelleen Vesalahdenniemeen. Kävimme moikkaamassa Ahon tuttuja. Jatkoimme Kuusenhako-myllytilalle. Ruokatauko. Suunta Luotolahti. Mahtavat maisemat. 20 metrin kallioseinämä. Saunoimme P. Ahon kaverin rantasaunassa. Yhteensä 34 km.

7. päivä 23.5. torstai

Upea pilvetön aamu. Koivut kehittyvät taas! Tulleeko kesä. Savitaipaleen Olkkolan rannassa klo 15. Kuin olisi eri paikkaan tullut, kun vertasi lähtöön 16.5. 13 km. Yhteensä 191 km (P. Aho 200 km)

YHTEENVETO

– Erinomainen reitti, jos on rattaat kajakin kuljettamiseen.

– On suojaisaa sekä aavaa, kuitenkin ihmisten ilmoilla. – Luontoa, asutusta, teitä, kauppoja.

Ajankohta

Melottu Olosuhteet km tuntia sää tuuli

Leiriytyminen paikka tapa

Huomautuksia erikoismainintoja to 16.5. 27 7 lumisade riittävä Vekarsalo teltta pe 17.5. 29 7 lumisade riittävä Kuisaari teltta la 18.5. 25 6 vesisade heikko Anttola teltta su 19.5. 25 6 aurinkoa heikko Ruskiajärvi teltta ma 20.5. 14 7 aurinkoa heikko Haapalampi teltta veto-osuus 6 km ti 21.5. 24 7 aurinkoa heikko Haasianlahti teltta ke 22.5. 34 8 aurinkoa heikko Luotolahti aitta to 23.5. 13 3 aurinkoa heikko

Merimeloja-lehti 5/2002 (lyhennelmä)

rET k ELLÄ : P OHjOInEn SaarISTOmErI 5.–14. 7. 2002

Jos tämä olisi pro gradu -tutkielma, esittäisin avainsanoina seuraavat: kylä, aurinko, iltarovio, pissatauko, kirkko. Nämä ulkoa opettelemalla ja niitä mietiskelemällä pääsee aika hyvin tunnelmaan mukaan. En itsekään kaikkea muista, joten luen loput retkipäiväkirjastani:

”7.7. Jurmo. Rakas päiväkirja! Tänään meloimme paljon. Satoi paljon. Silitin keltaista ja punkkista kissaa Brändön kioskin terassilla. Teetä ei saanut. Eilen tuuli paljon, joten jäimmekin Skärinriutalle yöksi. Teimme nuotion kallionkoloon, jonne tuli halkeamia kuumuudesta. Saari oli kiva.”

Sunnuntaina ei enää tuullut joten otin taas navigaattorivastuun. Olimme siis matkanneet Kihdin yli Brändön ja jatkoimme etelään kylille. Harvinaisen mukavalla puulaiturilla söimme lounaan. Kaupat eivät tietenkään sunnuntaina olleet auki. Tällä välillä olimme nähneet myös Ängskärin kraaterijärven. Saaret kiertävät lahdella vieläkin ympyrää, mutta sen huomaa vain kartasta.

Koska Affenanmaa oli nyt nähty, litkuttelimme takaisin Kihdin yli itään. Kihti on kuin puskutraktorilla ajettu saareton pohjois-eteläsuuntainen vallihauta demilitarisoidun Ahvenanmaan ja mantereen välillä.

Sujautimme saarten lomitse jollekin Hälläväliä-saarelle. Kävi ilmi, että se oli partiolaisten paikka, jossa oli laavu, riippusilta, puusee ja pitopöytä. Toinen Kari alkoi heti haalia männynpaloja nuotioksi, koska märät vaatteet piti kuivattaa.

Maanantaina oli taas hieno sää. Suuntasimme kaakkoon toisen kraaterilahden eli Mossalanselän sivuitse, Björkön lossivaijereiden alta ja sitten olimmekin jo Houtskarissa.

Kuva Kari Elo

”9.7. Houtskari. Kävin Björkön kaupassa. Kassa ei puhunut suomea. Hän ymmärsi kyllä suomea. Tölkkejä ei oteta vastaan. Olisi pitänyt ostaa vain pulloja. Mihin minä nyt tölkit tungen? Hyvä, etten takertunut lossivaijereihin. Täällä on komea kirkko ja huonokuntoisia esineitä vanhoissa rakennuksissa, taitaa olla museo. Hyvä, että sivistän hieman itseäni enkä vain melo.”

Huomiotani kiinnittivät hautausmaan vanhat, hienot rautaristit, enkä puhu nyt kunniamerkeistä. Ristejä oli muissakin näkemissämme kirkkotarhoissa.

Pakko tunnustaa, että söin etniset kebabit rantaravintolassa. Pitemmän päälle pussispaghetti alkaa kyllästyttää. Matka jatkui. Upea tyyni ilta, tällaista melonta on parhaimmillaan. Majapaikka löytyi pitkulaisesta saaresta, jossa oli sileä rantakallio. Yleensä sellainen houkuttelee merimelojaa, vaikka raapiihan se kajakin pohjaa. Toisaalta yksi sun toinenkin on alkanut suojella kullanmurunsa lasikuitua puunpalalla tai solumuovipötköllä.

Tämäkin saari sai tuta tulen voiman. Iltaroviolla olisi voinut paistaa härän, mutta minulla oli vain nakkeja (ne kypsyvät nopeammin). Mikäpä mukavampaa kuin tilittää melontakokemuksia nuotiolla. Jokaisella tästä porukasta kuitenkin oli jos jonkinlaisia ”sitkumämeloin”-juttuja. Niistä oppii vaikka mitä.

Vihdoinkin Seiliin! Kirkkoon emme päässeet sisään, mutta kurkistelemalla näki vähän ikkunoista. Hyvin vanha ja punainen puukirkko istui nurmen keskellä. Se ikään kuin odotti vierailijoita. Varsinkin hautuumaa teki syvän vaikutuksen. Selkeästi oli eroteltu muu väki rautaristeineen ja kivineen valkoisen puuristin alle haudatuista. Olivatko nämä mielisairaalan potilaita? Kaikki lepäsivät kuitenkin viileiden petäjien varjossa syvässä rauhassa.

Alkoi äkisti ukkostaa. Laumamme hajaantui – osa lähti sateessa leiripaikalle, osa jäi kirkonrantaan.

Perjantaina matka kääntyi pohjoiseen eli rengas alkoi sulkeutua.

Pelätyn Iniönaukon ylitys sujui tappioitta ja hyvä ulkoilusaarikin löytyi. Viimeinen nuotio ja letunpaisto, ei näitä pusseja takaisin viedä.

”13.7. (tuntematon saari) Keskellä saarta on talonraunio. Onko siellä asunut kalastaja? Paha takaisku, että Iniön kauppa oli kiinni. On edesvastuutonta sulkea kauppa niin aikaisin, melojat tarvitsevat hyödykkeitä. Kirkonpihan aurinkokello oli oikeassa, jos kesäaika huomioidaan. Kohta matka päättyy, mikä on kurjaa.”

Lienemme nähneet 11 kylää, viisi tai kuusi kirkkoa, paljon kauppoja ja paljon saaria. Kerrassaan harvinaislaatuinen kokemus ja huolellisesti suunniteltu reitti.

Martti Roivainen

SUOmI mELOO PITk In ja POIk In SUOmE a

On alkukesän aamuyö jossain päin Suomea, viileä usva leijuu järven yllä. Kuuluu kuikan huuto ja hiljaista puhetta. Ympärillä meloo satakunta melojaa, suurin osa omissa ajatuksissaan. On Suomi Meloo -kanoottiviesti, jossa viestiä viedään viikko yötä päivää eripituisin osuuksin, milloin pitkin suuria tai pieniä järviä, jokia, meren selkiä, milloin nivoja tai koskia Suomen kauniissa luonnossa. Keli voi olla mitä vain, pakkasesta helteisiin, tyynestä myrskyyn, auringonpaisteesta rankkasateeseen. Yömelontojen uskomattoman upeat auringonlaskut ja -nousut, usvaiset aamuyöt, sumuiset satumetsät… aijai sitä heräävän luonnon lumoa!

Ensimmäisessä vuoden 1985 Suomi Meloo -viestissä joukkueita oli 35, myöhemmin jopa yli sata, ja osallistujia enimmillään melkein tuhat. Yhtä aikaa on saattanut olla vesillä yli 200 kajakkia. Merimelojat ovat osallistuneet jokaiseen viestiin. Joukkueittemme määrä on vaihdellut yhdestä neljään, melojien 5–24, ikähaitari on ollut 12–72 vuotta, melotut kilometrit 130–300/henkilö. Merimelojat-banderollilla on ohjattu vaihtopaikoilla melojia (jos oltiin ajoissa paikalla) ja maskottina oleva melova norppa vaihtoi jälleen kyyditsijöitä. Ryhmän voimahahmo ja itseoikeutettu vetäjä oli vuoteen 2009 asti Ingrid Aminoff. Hän suunnitteli vankalla kokemuksellaan etukäteen selkeät leirinsiirto-, osuus- ja kuskivaihdot. Lasten ja ajokortittomien runsas osallistuminen alkuvuosien viesteihin teki suunnitte -

Suomi Meloo 2007. Kuva Rolle Wiiala.

lusta hankalan. Suunnitelmista jouduttiin useinkin poikkeamaan, ja silti pysyivät järjestelyt ohjaksissa. Samaan aikaan, kun viesti eteni vesistöjä pitkin, oli myös maajoukkojen siirryttävä eteenpäin. Vaihtoporukat yöpyivät enimmäkseen teltoissa. Alkuvuosina, kun vaihtopaikkojen tarjoilu oli olematonta, aina joku lempeä sielu oli valmistanut vaihdosta tuleville lämmintä ruokaa ja jopa pystyttänyt teltankin. Iloinen perhemäinen ilmapiiri veti väkeä mukaan viestiin. Ensimmäisinä vuosina oli myös kunniaasia olla mukana joka osuudella, joko jatkamalla melontaa vaihtomiehistön myöhästyessä, tai kirimällä kiinni jo lähteneitä, kun oli itse myöhästytty lähdöstä.

Tällaisessa tapahtumassa sattuu kaikenlaisia kommelluksia, kun viikon aikana univaje kasvaa (enimmäkseen telttamajoitus jatkuvan hälinän keskellä) ja tarkkaavaisuus heikkenee. Sateisena kesänä kesäpäivät ja -yöt näyttävät melkein samalta. Kerrankin eräs Merimeloja heräsi bussin takapenkillä ja kysyi kelloa. Sai vastauksen ”puoli neljä”, katseli ikkunasta ulos ja kysyi: ”yöllä vai päivällä?”. Kännyköitä ei ollut ja kekseliäisyyttä vaadittiin, kun autoista oli riesaa: rengas puhkesi, pakoputki putosi, kytkin hajosi. Seuran vanhaa bussia (ja yhtä vaihtoautoa) piti työntää ylämäet, muuten ei päästy eteenpäin. Hyvää tuuriakin on ollut, kuten silloin, kun auto hajosi korpitaipaleella maatalon eteen, ja talosta löytyi hitsausapua. Kerran vaihtoon tulleet eivät olleet tarkistaneet bensatilannetta, joten yöllä pitkällä metsätaipaleella pidettiin peukkuja ja kitkuteltiin nollaa näyttävää bensamittaria ja tietä tuijottaen. Myös autonavaimet ovat olleet melojan mukana vesillä, välillä niitä on ongittu telttapiikillä auton bensatankin luukusta. Leirintäalueen puomi oli yllättäen kiinni yön ja vaihtomiehistö siis lukkojen takana. Kerran aamuyöllä kiireessä ja karttaa tutkiessa ei huomattu, että puomi oli alhaalla, onneksi ei lukossa, kun siitä vaan läpi mentiin. Viimetipan lähdöt ahtaille ja ruuhkaisille vaihtopaikoille toivat omat jännitysmomenttinsa, harhaan ajeltiin monet kerrat ja jäätiin myös lossijonoon, melat unohtuivat leiriin jne. Yön pimeydessä vaihtopaikalla jopa kajakit olivat kadoksissa. Koskissa uitiin näyttävästi, myös kaksikolla.

Ingrid meloi joskus myös johtokanoottikaksikossa paikallisen asiantuntijan kanssa. Kerran hän sai parikseen paikkakunnan sovitun edustajan puuttuessa melontataidottoman humalaisen. Ei Ingrid keskeyttänyt, vaan tuli viimeisenä tehtyään kahden edestä töitä.

Ja leirissä juttua riitti! Henki viestissä on ollut ainutlaatuinen, nauru raikunut ja huumorilla hankalissa kohdissa mentiin eteenpäin. Sanan säiläkin on välillä viuhunut. Viestiviikko on irtiotto arjesta, maailma on tässä ja nyt.

Suomi Meloo -viesti on samalla kotimaan matkailua. Pikkuteiltä näkee todellista maaseutu-Suomea, kauniita kyliä ja kirkkoja, aitoa maalaismaisemaa, jylhiä vaaroja, isoja suo-alueita. Joskus tutustuttiin tervakulttuuriin ja välillä sai kokea koskenlaskun veneellä. Monenmoisiin saunoihin tutustuttiin, vaihtopaikoilla saatiin maistella perinneherkkuja ja olla mukana karnevaalitunnelmissa. Melajuhlien lisäksi yllätystanssejakin oli; silloin tanssittiin villakalsareissa ja kumisaappaat jalassa. Ja olipa silloin tällöin melojajoukolle järjestetty hartaushetkikin.

Viestin maaesteet ylitettiin kajakkeja kantamalla, kuljettamalla traktoreilla, pyörien päällä tai kiskoja pitkin.

Jo v. 85 naisjoukkueemme herätti huomiota selviämällä hienosti yksiköillään, paremmin kuin raavaiden miesten kaksikot. No, olimmehan melojia, toisin kuin monet muut. Mutta myös myöhempinä vuosina olemme saaneet olla ylpeä seurastamme, olemme olleet maineemme veroisia.

Vahva yhteishenki, yhdessä tekeminen ja heräävä Suomen kesäluonto, se on upea yhdistelmä!

Leena Luostarinen ja Terttu Turkki

Merimelojien joukkueiden kipparit:

Ingrid Aminoff 1985–2002, 2004–2009

Leena Luostarinen, Jukka Savolainen Ingridin apukippareina

2003 Tomi Kaivola

2010–11 Henrik Musakka

Maskotti ja Matti.

vIrk ISTYSmELOnTaa ja mUUTa mUkavaa

1981–1990

1974 aloitetut jäsenten yhteiset iltamelonnat läheisiin ulkoilusaariin vakinaistuivat torstaipäivälle. Retkiä tehtiin minne vetäjän mieli kulloinkin teki ja sää salli, joko piknikperiaatteella tai vetäjän hoitaessa tarjoilua. Useimmiten Trangialla keiteltiin teetä tai kahvia, ja kun porukkaa oli parinkymmenen verran, kehittyi kestitys melkoisiin mittoihin. Muistissa on Oilin täytekakkukahvit silloisessa Valion Westendin rannassa, Tarjan jäätelö ja tuoreet mansikat Mäntykarilla, puhumattakaan Marlin täytetyistä patongeista Mäntysaaressa ja Ingridin mustikkapiirakoista. Toisinaan vetäjät kertoilivat opetusmielessä melontaan liittyvistä asioista. Jännitystä retkiin toivat syyskesäiset pilkkopimeässä tapahtuneet paluumelonnat, lamppuja kun ei monellakaan ollut. Monet miellyttävät muistot mielenkiintoisista saarista, kokeneempien tarinoinneista ja rennosta yhdessäolosta eväineen lämmittävät vieläkin mieltä.

Kerran vuodessa Marjaniemen Melojien aloitteesta tehtiin aikainen lauantaiaamun melontaretki Kauppatorille kahville.

Useina vuosina 1980-luvulla melottiin myös pukumelonta, naiset näyttävissä hatuissaan ja rimssumekoissaan, miehet solmiot kaulassa ja pukutakissa. Kerran Tarvaspään rannassa nautittiin kokonainen pullo kuohuviiniä, saikohan jokainen peräti korkillisen.

Pukumelonta

T ki ja V irkis T ys

1991–2000

Länsisataman valmistuminen ja vilkas Tallinnan liikenne vähensivät pikkuhiljaa itään ja etelään tehtäviä iltaretkiä, esim. Harakkaan, Mäntykarille ja Tammakarille.

Vuonna 1990 Jan ”Freddy” Ahlforsin aloitteesta perustettiin virkistysjaosto, jonka tehtävänä oli aloittelijoiden melontataitojen ja -turvallisuuden vahvistaminen. Haluttiin taata aloittelijoille ja vähän meloville mahdollisuus meloa turvallisesti ryhmässä. Torstairetkien luonnetta muutettiin melontataitojen jatkokehittämisen suuntaan, jäsenten eväsretkistä enemmän aloittelijoiden ehdoilla tapahtuviksi virkistysretkiksi. Niiden puitteissa tehtiin pitempiäkin päiväretkiä, usein Paavo-Pekka Ruotsalaisen järjestämiin mielenkiintoisiin kohteisiin.

2001–2010

Virkistysjaoston keskeisenä tehtävänä on ollut virkistysmelonnan eli torstairetkien järjestäminen. Nämä lähivesille suuntautuneet, 10–15 km pituiset ja noin kolme tuntia kestäneet melontaretket ovat tarjonneet sekä uusille seuran jäsenille että pidempään meloneille mahdollisuuden porukalla turvallisesti ja leppoisasti tutustua ympäristön melontavesiin. Samalla on ollut tilaisuus oppia kokeneemmilta melojilta melontatekniikkaa, vinkkejä ja tietoa varusteista. Virkistysretket ovat tärkeitä toimien näin ”jatkokoulutuksena” vasta kurssin käyneille ja vähän meloneille. Retkille osallistui yleensä 10–20 melojaa, joskus jopa 30. Retkiä järjestettiin toukokuun lopulta syyskuun alkuun, lämpiminä syksyinä joskus lokakuun puolelle. Myös muutamia pidempiä sunnuntairetkiä järjestettiin, esim. Suomenlinnaan, Kuivasaareen ja Miessaareen päästiin tutustumaan ohjatuilla kierroksilla.

Elokuun lopulla on vietetty Mäntysaaressa luontoviikonloppua ravuista, saunasta ja hyvästä seurasta nauttien ja luontopolun rasteja ratkoen.

Vuosituhannen vaihteessa käynnistynyt avantouinti kasvatti suosiotaan. Alkuvuosina avantouimarit hankkivat pulputtimet ja maksoivat aiheutuneet kulut itse. Lisäksi järjestettiin maksuttomia ’avoimet avannot’ Kajakit valmiina virkistysretkelle 2010. Kuva Päivi Kekäläinen.

-tilaisuuksia jotta myös muilla oli mahdollisuus tutustua veden hyiseen olomuotoon. Toiminnan vakiinnuttua avantouinnista tuli osa seuran normaalia toimintaa ja avointa kaikille jäsenille vajasaarella. Sauna on ollut lämpimänä kolmena päivänä viikossa ja avantoon on voinut pulahtaa myös muina päivinä.

Talviaikana on ollut myös paljon muuta toimintaa. Virkistysjaosto on järjestänyt tiistaisin teemailtoja aiheina mm. suunnistus, melojan ensiapu, varusteet, vakuutukset, luonto. Venyttelyillat ja kuntotestaus ovat olleet suosittuja. Perinteeksi on muodostunut laskiaisrieha pulkkamäessä jonka jälkeen on saunottu ja uitu avannossa.

Melontakauden päättäjäisiä on vietetty puurojuhlan merkeissä marrasjoulukuun vaihteessa. Juhlan suunnittelusta ja järjestelyistä ovat usein vastanneet kuluneen vuoden aikana seuraan liittyneet uudet melojat. Seura on tarjonnut joulupuuroa ja glögiä, talkoolaiset ovat valmistaneet muun runsaan tarjoilun. Ohjelmassa on ollut joulusauna, kilpailuja, ja tietysti kunnon tanssimusiikkia ja pyörähtelyä lattialla. Vuonna 2003 Merimelojien salirakennus oli remontissa ja pikkujoulua vietettiin evakossa Mellunkylän Kontion majalla Puotilassa.

Jaoston vetäjät:

1990-luvulla Jan W. Ahlfors, Päivi Vänskä ja Arja Winter.

Tomi Kaivola 2001–2004, Johannes Knapas 2005–2006, Paavo-Pekka Ruotsalainen 7.5.2007 asti, Heikki Koivula 2007, Johannes Knapas 2008–2010

koonneet Tepa ja Leena

Virkistysretki Rönnskär 2008. Kuva Harri Granholm.

koski ja poolo

kOSk ImELOnTa ja kanOOTTIPOOLO

Puhuttaessa koskimelonnasta on muistettava, ettei kyse ole yhdestä yhtenäisestä lajista. Koskimelontaa on harrastettu seurassamme 1930-luvulta lähtien. Esimerkiksi melontakonkari Aarne Aro teki 12 koskiretkeä melontaurallaan 1935–1970 meloen melkein kaikki Suomen joet.

1983–2000 järjestettiin vuosittainen ACR (Arctic Canoe Race) -kanoottiralli Kilpisjärveltä Tornioon osana suurta kansainvälistä melontatapahtumaa, ja Merimelojia oli aina mukana.

Puhuttaessa poolomelonnasta tai kanoottipoolosta on muistettava, että kyseessä on perin nuori laji. Satunnainen pallolla leikkiminen melonnan ohessa alkoi muovautua vakavasti otettavaksi peliksi vasta 1970-luvulla eri tyyleillä mm. Englannissa ja Saksassa ja nykyinen muoto alkoi vakiintua vasta 1980-luvun alussa englantilaisten sääntöversioiden mukaisena.

1970-luvun loppu ja 1980-luku

Merimelojilla on ollut suuri merkitys sekä koskimelonnan että kanoottipoolon aloittamiseen ja lajien kehittymiseen Suomessa. Jo 1970-luvulla laskettiin Vantaan Pitkäkoskea. Vuonna 1978 Merimelojien porukka, Jouni Lindgren, Olli Välttilä, Jukka Siren, Heikki Karttunen, Hannu Niikko sekä Jan Ahlfors kävivät Kajak-seuran järjestämän kurssin Parkanossa. 1980-luvulle siirryttäessä alkoi varsinainen koskimelonta-aika, kursseineen, tutustuminen eri vesistöihin ja talviharjoitteluun hallissa. Samaan aikaan Merimelojat osallistuivat mm. Vantaanjoen vesistön virkistyskäytön kehittämissuunnitelman ja siihen liittyvän koskimelontaoppaan laatimiseen.

1979 kanoottipoolo tuli Suomeen Tapiolan keskusaltaassa pelatun näytösottelun muodossa. Merimelojia on ollut mukana lajissa jo ensimmäisten suomalaisten poolokajakkien valmistuksesta, vuodesta 1982 alkaen. Seurassa pooloa harrastivat pitkälti samat henkilöt, jotka myös kiersivät koskia. Ensimmäinen Meripoolokin järjestettiin jo elokuussa 1982 ja kyseessä oli ensimmäinen virallinen englantilaistyyppinen pooloturnaus Suomessa. Sen jälkeen kyseisen turnauksen kutsut on laitettu Humalluodolta liikkeelle joka vuosi.

Vuonna 1982 järjestivät Erämelojat tiettävästi ensimmäiset koskimelontakilpailut Suomessa. Kisa käytiin Vantaan Pitkäkoskella. Merimelojien Lassi Raunio oli toinen ja Kari Kotomäki kolmas. Vuonna 1983 saatiin ensimmäiset kosketukset kansainväliseen toimintaan, kun Lapissa järjestettiin koskiretki, johon osallistui melojia Ruotsista ja Saksasta. Merimelojat

olivat aktiivisesti mukana viemässä koskimelontaa eteenpäin mm. Suomen Kanoottiliiton järjestämillä kursseilla. 1980-luvulla tapahtui paljon Suomessa ja kansainvälisesti.

1990-luku

Tämä vuosikymmen oli koski- ja poolomelonnan parasta aikaa. Koskimelonta alkoi nostaa päätään jo 1980-luvun loppupuolella, mutta aktiivisen junioritoiminnan sekä muiden koskimelonnasta innostuneitten jäsenten ansiosta tuloksia alkoi syntyä vasta 1990-luvulla. Molemmat lajit olivat vielä tässä vaiheessa uusia ja mielenkiintoisia. Koski houkutteli uskalikkoja, ja poolo taas joukkuelajeista kiinnostuneita.

Merimelojien porukka kiersi paljon erilaisissa tapahtumissa esittelemässä kanoottipooloa. Koskimelojat osallistuivat kilpailuihin pitkin Suomen maata.

Koskimelontakausi alkoi perinteisesti Merimelojien järjestämissä kilpailuissa toukokuussa Vantaanjoella tai Nukarinkoskessa. Siitä siirryttiin sitten pohjoisemmaksi aina lumenlähdön sekä vesi- ja jäätilanteen mukaan. Juhannukseen mennessä oltiin päästy jo Muonioon, josta tuli varsinainen ”pyhinvaelluspaikka”.

Pooloilijat kiersivät pelaamassa Lohjanjärven rannoilta aina Naantalin satama-altaisiin. Suurin yleisömäärä saavutettiin Lahden suurmäen altaassa, jossa peliä seurasi yli 10 000 katselijaa (Nuorten Kesäkisat).

Menestyksekkäin koskimelonnan kilpailulaji on ollut WWR (Wild Water Race) eli koskisyöksy, jossa Merimelojien Kimmo Harikoski ylsi 5. sijalle vuonna 1996 MM kilpailuissa.

Myös slalomissa tai kanoottipujottelussa Merimelojilla oli pitkä kansainvälinen edustus. Toni Fohlin aloitti juniorina, ja oli parhaimmillaan maailman ranking-listalla 30 parhaan joukossa.

Koskimelonnan yksi merkkipaalu saavutettiin, kun kanoottipujottelu, eli slalom hyväksyttiin viralliseksi olympialajiksi Barcelonaan 1992. Merimelojien joukkue pääsi testaamaan osaamistaan tulevalla olympiaradalla vuotta aiemmin olympialaisten esikisoissa.

koski ja poolo

Koskikurssilla 2002.

2000-luku

1990-luvun vaihtuessa 2000-luvuksi harrastajamäärät olivat huipussaan sekä koskimelonnassa, että kanoottipoolossa ja Merimelojat olivat vahvasti mukana. Seuran melojia oli mukana kosken ja poolon maajoukkueissa ja mitalit SM-kisoissa ja -turnauksissa olivat enemmän sääntö kuin poikkeus. 2000-luvun alussa kävi kuitenkin harrastajakato niin poolon, kuin slalominkin kohdalla ja koko maassa harrastajamäärät putosivat vanhojen tekijöiden kadotessa näyttämöltä. Jaoston tontille kuuluvista lajeista ainoastaan freestylemelonta onnistui jatkamaan kasvuaan, joka vielä tänäänkin jatkuu. Merimelojissa kaikki lajit on silti pidetty ainakin jossain määrin elinvoimaisina ja kalustoa on hankittu jäsenten käyttöön. Koskikursseja on järjestetty vuosittain ja osa seuran perusmelontakouluista on pyritty järjestämään koskea tai pooloa painottaen. Edellä mainittu SM-mitalien kerääminen seuralle on jatkunut harrastajamäärien vaihtelusta huolimatta varsin tasaisena kaikkien lajien osalta. Seuramestaruudenkin Merimelojat on voittanut niin slalomin ja koskisyöksyn kuin kanoottipoolonkin osalta useammankin kerran aivan viime vuosinakin.

Koskimelonnassa on hyödynnetty seurojen välistä yhteistyötä avustamalla Marjaniemen Melojien koskijaostoa ja siitä sittemmin muodostunutta uutta koskimelontaseuraa, Kohinaa, iceBREAK-tapahtuman järjestämisessä Vanhankaupunginkoskella. Merimelojat on myös mukana seurajäsenenä Kohinan rakentamassa koskitukikohdassa, Kontissa, Kymijoen Pernoon koskilla. Näin Merimelojien jäsenillä on mahdollisuus käyttää Konttia majoittumiseen ja Kontin kalustoa Pernoolla melomiseen.

Nukarin koskikisojen hiipuessa 1990-luvulla, ei Merimelojat ole enää järjestänyt koskimelontakilpailuja, mutta poolon puolella perinteinen Meripoolo on pidetty pyörimässä ja 2000-luvulla venäläiset joukkueet ovat muodostuneet vakiovieraiksi, osan vierailijoista sijoittuessa heti alusta asti mitalisijoille.

Myös poolossa 2000-luvulla tapahtui hienoinen notkahdus pelaajamäärissä ja menestyksessä, mutta lajin ja harjoitusten avaaminen entistä enemmän kaikille jäsenille nosti taas treenien kävijämäärät. Pelaajamäärän kasvaessa alkoi pelin taso taas nousta ja 2011 Merimelojien poolojoukkue voitti SM-hopeaa.

Kaj-Erik Fohlin

Aarne Miettinen

Poolotreenit 2010. Kuva Elina Posio.

mErImELOjIEn raTa- ja maraTOnmELOnTa

1991–2010

1990-luku

Merimelojien 90-luvun rata- ja maratonmelojat jäivät viimeisiksi VanhanCanoan kasvateiksi. Ns. Vanha-Canoan vaja oli 1930-luvulla rakennetun 2-kerroksisen entisen autokorjaamorakennuksen – myöhemmin liikuntaviraston tukikohdan – yläkerrassa sijaitseva Merkkareiden käytössä ollut n. 250 kerrosneliömetrin tila punttisaleineen ergometreineen ja kajakkien korjaustiloineen. Rakennus sittemmin purettu vuonna 2003.

Merkkarien ratamelonnan menestys oli vuosikymmenen alussa nuorten naismelojien Laura Pyyryn (sittemmin Hallapää), Eija Miettisen, Sirkku Asikaisen (sittemmin Lehtinen) ja Katariina Oksasen erinomaisten melontasuoritusten ja Suomen mestaruuksien aikaa. Sirkku ja Kata hallitsivat Suomen naismelontaa vuoteen 1994 menestyen myös pohjoismaisella tasolla.

Miesten puolella kasari-ysäri vaihteessa kilpavajalla tuttuja naamoja olivat tietenkin mestarit vuosikymmennestä toiseen: Unto Elo ja Leo Kaukiainen. Uutta sukupolvea opastivat jo kisakarkeloista sivuun siirtynyt tohtori V-P Harjola ja satamamestari Salmisen Ralf. Nelikkoon mahtuivat vielä todistetusti Uotilan mestariveljekset Pekka ja Heikki. Kokenutta vakiomestarinaamaa olivat Kimmot Kurki ja Ahonen, Lehtosalon Markko ja Laukaman Tuomas. Uudenkarheita Merkkareita saatiin naapuriseurasta tiputellen Keson Petteri ja Ruokosen Riku, seuraavina syystalvien pimeinä iltoina perässä meloskeli Kanniasen Panu ja Keson Mikko. Näillä ukoilla mentiin kisoista toiseen vuosikymmen, johon toiselle puoliskolle vielä otettiin valmis maajoukkuemeloja Turusta, Heinosen Jari, joka toi ammattimaista asennetta ja iskukykyä joukkueeseen.

Mielenkiintoinen vaihe Suomen melontahistoriassa oli, kun Kanniainen asetettiin kilpailukieltoon ”sääntöjen vastaisen” seuranvaihtamisen seurauksena. Kanniainen sai kuitenkin monivaiheisten käänteiden kautta ilmoitettua itsensä junioreiden silloisiin epävirallisiin MM-kilpailuihin Saksan Hampuriin. Matka ei sujunut aivan normaalikaavan mukaan, sillä Kanniainen muun muassa meni kisoihin aivan yksin, vieden kanootin olkapäällä kantaen junalla Turkuun, Turun satamassa laivaan, Tukholmassa ruotsalaisten traileriin, siitä mies sitten junalla Hampuriin. Kisat jäivät välieriin, mikä lienee hyvä saavutus huomioonottaen matkustustavan ja sen että mies saapui kisapaikalle ensimmäisen kisapäivän aamuna, tunti ennen ensimmäistä lähtöä… Paluu sujui myös melko erikoisesti. Ruotsalaiset toivat herran kanootin takaisin Tukholmaan, mutta itse mies myöhästyi laivasta ja rahat olivat loppu. Soitto kotiin ja tutun tuttu sai järjestettyä lipun seuraavan päivän laivaan. Kanootti kainaloon ja autokannelle, yö kansipaikalla, ja aamulla junalla Helsinkiin, konduktööri päästi ilmaiseksi junaan kanootin kanssa, kun mies kertoi tarinansa. Siitä sitten taksin kuljettamana takaisin Vanhan Canoan turvalliseen suojaan. Tässäpä esimerkkiä määrätietoisuudesta nykysukupolvelle, jos asiat eivät oikein tunnu menevän niin kuin nykypäivänä oletetaan kaiken sujuvan…

Lähimmäksi Olympialaisia 90-luvulla pääsi Petteri Keso, sekä vuosituhannen vaihteessa Panu Kanniainen. Petteri hätyytteli rinkelikisapaikkaa vuonna 1996 ennen Atlantan kisoja, jolloin kevään olympiakarsinnoissa Petteri ja parinaan Kimmo Latvamäki jäivät kisalipusta kajakkikaksikoiden 500 metrillä noin puoli metriä! Panu taas jäi niukasti Sydneyn kisoista rannalle kuntopiikin ollessa liian myöhään parhaassa terässä. Myöskään Panulla ero kisakoneeseen ei ollut kun vajaan metrin luokkaa kotimaan karsinnassa.

K4 SM-kilpailut 2010. Kuva Järves.

Maajoukkueen avainmelojiin kuuluneet Petteri, Panu ja Mikko saavuttivat kourallisen maailmanmestaruuskisojen finaalipaikkoja mieheen ja vähintään pienen kenkälaatikollisen maailmancupin osakilpailumitaleja.

Vuosikymmenen Suomenmestareita yleisessä sarjassa yksiköllä Merkkareista olivat Sirkku, Petteri, Panu ja Kimmo Harikoski.

Vuonna 1990–1994 syksyisin otettiin tuntumaa legendaariseen Tour de Gudenå -kilpailuun Tanskassa. Kyse on kaksipäiväisestä 5-etappisesta kisasta, jonka pituus on 120 kilometriä ja kilpailijoita on vuosittain noin tuhat.

Myöhemmin vuosikymmenen kuluessa Panu meloi ylipitkiä maratonmatkoja myös isojen kansainvälisten seikkailu-urheilu kilpailujen (EcoChallenge, Salomon Series) tiimoilta yhdessä nykyisin parlamentaarikkona tunnetun Merimeloja Tom Packalénin kanssa.

Vuosina 1990–1992 talviharjoittelua tehostettiin Etelä-Espanjan Ardalesissa pitkillä ja askeettisilla leireillä. Sirkkua ja Kataa vastassa oli lumipeite, ensimmäistä kertaa sitten 50-luvun, kertoivat paikalliset lammaspaimenet. Tuomas ja Riku saapuivat ensimmäiselle etelänleirille kassissa simmarit, vaikka parempi olisi ollut kuivapuku ja pipo. Vuoristojärvellä tuli tutuksi piiskuri Lehtisen Riston lanseeraamat ”lepakkovuorot”. Päivän kolmas treeni venyi usein pimeään aikaan, jolloin sokkeloisella noin 7 km pitkällä vuoristojärvellä ei nähnyt mitään muuta kuin vajalla olevan lyhdyn, joka oli ainoa valo satunnaisia autojen valoja lukuunottamatta.

Ardalesin armottomien talvien jälkeen pysyttiin Andaluciassa, mutta siirryttiin Sevillan sykkeeseen. Historiallinen Guadalquivir-joki kaupungin halki tuli tutuksi. Treenien lomassa paikalliset tapahtumat pääsiäisen pyhine viikkoineen ja kulkueineen eivät jättäneet ketään kylmäksi. Flamencoa harrastettiin ja Espanjan alkeet opittiin.

Vuonna 1995 leirit siirtyvät Petteri ”lentäjän poika” Keson ja Panu ”lähetyssaarnaajan pojan poika” Kanniaisen johdolla Etelä-Afrikkaan Johannesburgin laitamille vajaan kahden kilometrin korkeuteen. Korkea ilmanala ja hyvät paikalliset harjoitusvastustajat takasivat rautaisen melontakunnon.

Vuosikymmen opetti silloisille melojille, mitä on kova työnteko ja itsensä peliin laittaminen. Menestystä tuli, mutta kaiken eteen tehtiin hartiavoimin töitä, monesti Merimelojien omin voimin. Perintö nykyiselle sukupolvelle 1990-luvun kilpamelojilta olkoonkin, ”kova tahto vie vaikka läpi harmaan kiven, periksi ei anneta”, ja jos muu ei auta, niin soitetaan Unskille tai Lexalle!

Riku Ruokonen

Kovaa tulosta vuosituhannen vaihteessa 1990- ja 2000-lukujen vaihteessa Merimelojat oli menestyneimpiä seuroja suomalaisessa ratamelonnassa. Useampana vuotena Merimelojat oli kärjessä seurojen välisessä SM-pistekilpailussa. Miesten kilpailuissa menestystä saavutettiin erityisesti Mikko Keson ja Panu Kanniaisen johdolla. Nuorten kilpailuita 80-luvun alussa syntyneiden ikäluokissa hallitsivat Heikki Ritvos, Ilkka Ritvos ja Tuomas Piiroinen. Parhaimmillaan tuloksena oli kolmoisvoitto kaikilla matkoilla 18-vuotiaiden SM-kilpailuissa vuonna 1999. 2000-luvun alussa Mikko ja Panu olivat jatkuvasti yksikkömatkojen SMmitaleilla ja ajankohdan menestyneimmän suomalaismelojan, Ruoveden Kimmo Latvamäen kovimmat kotimaiset haastajat. Molemmat onnistuivat myös lyömään Latvamäen kertaalleen SM-tasolla; Panu voittaessaan 200 metrin suomenmestaruuden vuonna 2000 ja Mikko voittaessaan 1000 metrin mestaruuden vuonna 2003. Panun ja Mikon vanavedessä myös Heikki nousi SM-kilpailuiden yksikkömatkojen vakiomitalistiksi vuodesta 2003 lähtien.

Vakuuttavinta Panun ja Mikon menestys oli kuitenkin kaksikossa, jossa pari voitti neljä kertaa peräkkäin suomenmestaruuden 200 ja 500 metrin matkoilla vuosina 1999–2002. 1000 metrin mestaruuskin jäi puuttumaan vain vuonna 2001, jolloin miehet eivät osallistuneet kyseiselle matkalle. Kaksikon kovin kansainvälinen suoritus oli MM-kilpailuiden kuudes sija Puolan Poznanissa vuonna 2001. MM-mitali jäi puolen sekunnin päähän. Tämän lisäksi Panu esiintyi useita kertoja MM-finaalissa nelikössä ja Mikko kaksikossa yhdessä Kangasalan Kalle Mikkosen kanssa.

Mikon ura oli lähellä huipentua olympiaedustukseen vuonna 2004. Latvamäen ollessa sairaana sivussa nousi Mikko suomalaisen miesmelonnan toivoksi. Viimeisinä olympiakarsintoina toimineissa, toukokuussa Poznanissa järjestetyissä EM-kilpailuissa meloi Mikko vahvasti yksikön 500 metrillä.Vaikka sijoitus ei aivan suoraan paikkaan riittänyt, oli sillä varmasti suuri merkitys Kansainvälisen Kanoottiliiton myöntäessä Suomelle ns. villinkortin miesten yksikköön. Myöhemmin kesällä järjestetyssä Suomen sisäisessä karsinnassa toipunut Latvamäki oli kuitenkin niukasti 0,58 sekuntia nopeampi ja vei edustuspaikan. Aivan yksiselitteinen tilanne ei kuitenkaan ollut, sillä Urheilun oikeusturvalautakunta katsoi Mikon Kanoottiliiton toimintaa valintatilanteessa koskeneen valituksen aiheelliseksi ja velvoitti liiton korvaamaan oikeudenkäyntikulut. Olympiakomitean tekemää lopullista valintaa pidettiin kuitenkin urheilullisena, eikä siihen puututtu.

Nimet vaihtuvat, mutta menestys jatkuu

Mikon ja Panun siirryttyä syrjään oli seuraavan sukupolven aika ottaa enemmän vastuuta Merimelojien menestyksestä. SM-kilpailuissa kaksikolla usein epätasaisesti onnistuneet Heikki ja Ilkka löysivät yhteisen sävelen vain muutama viikko ennen 2005 MM-kilpailuita Kroatian Zagrebissa ja meloivat siellä 14. sijalle.

Vuonna 2006 kokenut maajoukkuemeloja Petteri Pitkänen siirtyi Wågenista edustamaan Merimelojia. Samana vuonna seuran parantanunut taloudellinen tilanne mahdollisti uuden nelikön hankkimisen Vajdalta Slovakiasta. Seuran vanha nelikkö, portugalilainen lasikuitukopio 80–90-lukujen amerikkalaisperäisestä menestysmallista, oli sääntömuutosten myötä malliltaan pahasti vanhentunut jopa SM-tason kilpailua ajatellen. Sen löysä runko notkui kovissa vauhdeissa melojien alla johtaen pahimmallaan varsin epämiellyttäviin melontakokemuksiin. Uuden kajakin siivittämänä Merimelojien miehistöt veivätkin valtaosan seuraavina vuosina jaossa olleista suomenmestaruuksista.

Pekingin olympialaiset vuonna 2008 olivat olleet pitkään päätavoite maajoukkuemiehillemme Petelle, Heikille ja Ilkalla ja harjoitteluun panostettiin enemmän kuin koskaan miesten viettäessä suurimman osan talvikausista Etelä-Euroopan jäistä vapaissa vesissä harjoitellen. Kanoottiliiton päätös palkata syksyllä 2006 päävalmentajaksi australialainen Martin Hunter osoittautui Merimelojien kannalta katastrofiksi. Kävi nopeasti selväksi, etteivät melojamme kuuluneet uuden päävalmentajan suosikkeihin. Kevään 2007 maajoukkueen harjoitusleirillä jyllännyt salmonellaepidemia vaikeutti näyttöjen antamista entisestään. Kimmo Latvamäen lopettamisen myötä Suomen kovimmaksi 200 metrin toivoksi noussut ja yksikköön keskittynyt Heikki potkittiin maajoukkueesta, sillä liitossa ei hyväksytty pikamatkalle panostamista. Nelikköjoukkueen kantavina voimina Peten ja Ilkan asema joukkueessa oli sentään turvatumpi, joskin päävalmentajan kiinnostus nelikön menestymiseen jäi laimeaksi.

Nelikköjoukkueen jäätyä ilman olympiapaikkaa kevään 2008 viimeisissä karsinnoissa Pete ja nelikössä melonut tamperelainen Tommi Ritala ryhtyivät kamppailuun kaksikon 1000 metrin olympiaedustuksesta Kangasalan Mika Hokajärveä ja Kalle Mikkosta, sekä heitä tukenutta päävalmentajaa vastaan. Taistelu tuottii lopulta mahdollisuuden kaksiosaiseen maailmancup-osakilpailuissa käytyyn karsintaan. Ensimmäiseen yhteenottoon Saksa Duisburgiin Pete ja Tommi lähtivät allaan vain kahdeksan harjoituskertaa samassa kaksikossa. Suomalaiskaksikot kohtasivat kilpailun

B-finaalissa, josta Hokajärvi ja Mikkonen suoriutuivat 1,4 sekuntia nope -

ammin. Seuraavassa kohtaamisessa Poznanissa Pete ja Tommi päätyivät välierässään neljännelle sijalle ja siten B-finaaliin ajalla 3.19.80. Hokajärvi ja Mikkonen puolestaan meloivat omassa välierässään kolmanneksi hieman heikommalla ajalla 3.20.15 ja selviytyivät A-finaalin. Näin Merimelojien olympiaedustus jäi jos mahdollista vieläkin lähemmäksi kuin neljä vuotta aikaisemmin.

Menestyksellä on hintansa ja Merimelojien tapauksessa vuosituhannen vaihteen menestys sai toiminnan kehittämisen unohtumaan.Ratamelonnan osalta nuorisotoiminta oli käytännössä kuollut jo 90-luvun puolivälissä, ja edellisestä Merimelojien järjestämästä kilpailustakin oli kulunut lähes yhtä kauan. 2000-luvun puolessa välissä jopa seuran perinteinen kuntotapahtuma Ykan kymppi oli kuihtunut lähes olemattomiin. Oli selvää, ettei rata- ja maratonmelonnan tulevaisuutta Merimelojissa voinut enää laskea pelkän huippu-urheilun ja satunnaisten toisista seuroista siirtyvien kilpailijoiden varaan.

Keskiviikkokisojen kautta paluu kilpailuiden järjestäjäksi

Kesäksi 2005 ratajaoston vetovastuun ottanut Panu keksi organisoida viikottaisten ns. keskiviikkokisojen sarjan, jossa vuoroviikoin melottiin noin 4 km:n ja noin 10 km:n matkat. Alkuun nämä kisata keräsivät lähinnä Helsingin seudulla asuvia maajoukkuetason kilpamelojia, mutta vuosi vuodelta enemmän myös harrastus- ja kuntoilumielessä liikkeellä olevia Merimelojien jäseniä. Muutamassa vuodessa keskiviikkokisojen keskimääräinen osanottajamäärä nousi jo lähelle kymmentä. Keskiviikkokisojen kautta moni löysi tiensä edelleen kansallisiin maraton- ja ratakilpailuihin ja varsinkin niiden veteraanisarjoihin.

Vuodesta 2006 lähtien Merimelojilla on järjestetty vuosittain myös kansallinen 10 kilometrin maratonkilpailu. Maratonin suomenmestaruuksista kilpailtiin vuonna 2007 ja tietysti yhdessä kesän kovimmista keleistä. Osallistujista moni, mukaan lukien miesten yksikön mestaruuden voittanut Tommi Ritala harrasti matkan varrella myös uintia. Merimelojien mainetta puolusti parhaiten aiemmin pikamatkojen erikoismiehenä tunnettu Heikki, joka yllätti SM-hopealla. Toisena kilpailupäivänä Heikki ja usein Merimelojien kanssa samassa kaksikoissa ”tamperelaisvahvistuksena” nähty Tommi voittivat vielä kaksikkojen mestaruuden.

Nuorisotoiminta nousuun

2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lähestyessä puoltaväliä huoli seuran ikärakenteen kehittymisestä varsinkin kilpalajien kannalta huonoon suuntaan nousi enemmän ja enemmän esille. Jotain piti tehdä ja mielellään mahdollisimman pian. Vuodeksi 2006 Heikki otti vastuullensa nuorisojaoston ja laati suunnitelmat, joita sitten lähdettiin toteuttamaan. Pelkillä puheilla nuorisotoimintaan panostamisesta ei pitkällä pötkitä, vaan nyt oli myös ryhdyttävä sanoista tekoihin.

Ydinajatus oli se, että pelkkä kurssien järjestäminen ei riitä, vaan pitää olla välittömästi tarjota toimintaa melonnasta innostuville kurssilaisille. Yhdeksi suurimmista haasteista nähtiin harrastajaryhmän perustaminen tyhjästä. Yksittäiselle melonnasta kiinnostuneelle nuorelle harrastus tuskin olisi kovin mielekäs, ellei harjoituksissa olisi kavereita. Ja kun ryhmä kerran saataisiin pystyyn olisi siihen helpompi ottaa jatkossa uusia nuoria mukaan. Hyvää tuuria vai mitä, mutta heti toinen kesällä 2006 järjestetyistä kursseista osoittautui täysosumaksi, jolta melkein kaikki noin 15 kurssilaisesta ilmestyivät seuraavan viikon ohjattuihin melontaharjoituksiin. Harjoitusryhmän runko oli näin kasassa yllättävänkin helposti ja toiminta pystyttiin järjestämään luottaen siihen, että osallistujia olisi aina tulossa. Kertaakaan tämän jälkeen vastaava ryntäys yhdeltä kurssilta ei ole toistunut, vaikka joka vuosi onkin saatu uusia harrastajia mukaan ja toiminnan osallistujamäärät ovat kasvaneet tasaisesti.

Kansallisen 10km kilpailun lähtö 2009.

Merimelojien paluu ratamelonnan alle 16-vuotiaiden nuorisomestaruuskilpailuihin nähtiin vuonna 2008, jolloin Eero Luoma lähti varsin menestyksekkäästi kokeilemaan vauhtiaan muita ikäisiään melojia vastaan. Eeron kisoissa voittama 12-vuotiaiden 2500 metrin pronssimitali oli Merimelojien ensimmäinen nuorisomestaruusmitali sitten vuoden 1998, jolloin Ilkka oli hallinnut 16-vuotiaiden sarjaa.

Kaudeksi 2009 muutama aiemmin toista seuraa edustanut juniori-ikäinen ratameloja siirtyi edustamaan kilpailuissa Merimelojia ja vahvistunut joukkueemme sivusi seurapisteiden kolmannella sijalla Merimelojien kaikkien aikojen parasta sijoitusta. Edelliset seurapisteiden kolmannet sijat olivat niinkin kaukaa kuin vuosilta 1978 ja 1979. Mikä tärkeintä myös orgaaninen kasvu toiminnan määrässä ja osallistujien aktiivisuudessa jatkui hyvänä. Vuoden 2010 nuorisomestaruuskilpailuissa saatiin Merimelojiin pitkästä aikaa mestaruuksiakin. Eero kirkasti kahden vuoden takaisen 12-vuotiaiden kolmannen sijan 14-vuotiaiden mestaruudeksi, ja sisko Eveliina Luoma meloi vielä voittoon 12-vuotiaiden 200 metrillä.

Menestyksen ja muutoksen vuosikymmen

Vuosikymmenen ehkä suurin muutos oli luopuminen kilpamelojien käytössä 70-luvulta olleesta ns. Canoan harjoitustilasta. Purkutuomion saaneessa liikuntaviraston varikossa Taivallahdessa sijainneet tilat saivat jäädä taakse vuonna 2003. Punttisalin, ergometritilan ja lähes rajattomalta tuntuneen kajakkien säilytystilan lisäksi menetettiin paljon kalustoa, jota ei saatu vajasaarelle mahdutettua. Paljon mm. nuorisotoiminnassa käyttökelpoisia kajakkeja dumpattiin puoli-ilmaiseksi jos johonkin suuntaan. Vain muutamaa vuotta myöhemmin samanlaista kalustoa jouduttiin sitten metsästämään vaikka mistä. Vaikka Canoan menetys alkuun kirpaisi saatiin tilalle sentään vajasaaren sosiaalitilat saunoineen ja parempi yhteys seuran muuhun toimintaan.

Tietyt asiat eivät sen sijaan tunnu koskaan muuttuvan. Vuosikymmenten mittaisen uran Merimelojissa tehnyt Unto Elo on edelleen 2000-luvulla kilpaillut menestyksekkäästi veteraanien MM-tasolla. Tuoreimpana saavutuksena on Unskin ja Ruoveden Pentti Sahin voittama maailmanmestaruus yli 65-vuotiaiden kaksikkomaratonilla vuonna 2010. Myös toinen pitkän ja lähes yhtä menestyksekkään uran tehnyt Merimeloja, 1970-luvulla kaksikoiden ja neliköiden suomenmestaruuksia Unskin kanssa kerännyt Leo Kaukiainen on usein palannut veteraanien MM-kilpailuista mitali mukanaan.

Unskin ja Lexan huippuvuosista 1970-luvulla lähtien Merimelojilla on ollut jatkuvasti vahva edustus rata- ja maratonmelonnan maajoukkueissa, eikä tämä tilanne ole muuttunut 2000-luvullakaan. Viime vuosina myös menestys nuorten sarjoissa on pitkästä aikaa antanut aihetta iloon. Vaikka kilpailijoiden kärki on Merimelojilla ollut yleensä todella terävä, löytyy sen takaa leveyttäkin. Kansallisissa maratonkilpailuissa ei ole lainkaan erikoista jos vaikka kolmasosakin osallistujista edustaa Merimelojia. Radalla viimeisen kymmenen vuoden aikana Merimelojilta on yhdeksän eri urheilijaa voittanut miesten yleisen sarjan suomenmestaruuden, joko yksikköllä tai seuran kaksikko- ja nelikköjoukkueissa. Esimerkiksi nelikön menestys onkin harvemmin kaatunut yhden tai edes kahden kärkipään kilpailijan puuttumiseen. Kun mukaan lasketaan vielä muut aktiivisesti ja hyvällä menestyksellä kilpailleet urheilijat, löytyy Merimelojilta laajuutta vaikka muille jakaa. Useimmiten suunta on kuitenkin ollut päinvastainen ja moni meloja on syystä toisesta siirtynyt muista seuroista Merimelojille. Moni muuttaa Helsinkiin muualta Suomesta. Suuri, toimiva seura, jolla on aina vahva joukkuepanos varmasti houkuttelee, samoin seurasta löytyvä valmennusosaaminen ja mahdollisuus kilpailla kaksikoissa ja nelikössä. Oleelisimpia syitä on kuitenkin varmasti mahdollisuus päästä osalliseksi menestyksen perinteistä ja kulttuurista

Yhdeksi 2000-luvun merkittävimmistä vahvistuksista nousee ehdottomasti pitkänlinjan maratonmeloja, vuodesta 2008 Merimelojia edustanut Jyri Aulio. Paitsi menestystä veteraanikilpailuista, toi Jyri ratkaisevan panoksen ergo- ja voimaharjoittelutilan rakentamiseen vajasaarelle. Vajasaarelle siirtymisen jälkeen jouduttiin selviämään muutama vuosi ilman mahdollisuutta käyttää seuran melontaergometriä, tai tehdä tiettyjä melonnalle ominaisia voimaharjoitusliikkeitä. Alkuun ajatus harjotustilan rakentamisesta saarelle ei tahtonut ottaa tuulta siipien alle, mutta sen lopulta saadessa hyväksynnän oli Jyri heti valmiina toteuttamaan suunnitelmat. Vuosien 2008–2010 aikana tila saatiin rakennettua ja varustettua sellaiseeen kuntoon, jossa se riitti suurelta osin paikkaamaan Canoan myötä menetetyt harjoitusmahdollisuudet.

Heikki Ritvos

HIIHTOHarra STUS jOHTI UnTO ELOn mm-mELOjak SI

Merimeloja Unto ”Unski” Elo on melonut kuudella vuosikymmenellä. Marraskuussa 1944 syntynyt Elo liittyi kymmenvuotiaana 1955 Marjaniemen Melojiin hiihtokilpailujen houkuttelemana.

”Aloitin melontaharrastuksen myöhään”, hän kertoo. ”En alkuvuosina edes käynyt kanoottirannassa kesällä, vain uimassa uimarannassa. Sitten kokeilin kanoottia. Käytiin vain joskus, ja se oli semmoista leikkimistä. Ensimmäiset piirinmestaruuskilpailuni olivat 15-vuotiaana lainakaksikolla, vuonna 1960. Kilpailin myös 1961 piirinmestaruuskisoissa, ja 1962 ensimmäisen kerran nuorten SM:ssä Turussa. Sain taas kajakin lainaksi.”

Unski muistaa, kun hän kerrankin osallistui nuorten sarjassa Porsaan ympärimelontaan. Lähtö oli DK:n vajalta. Yleinen sarja kiersi Lauttasaaren. Unskin mukaan Porsaankin kierrossa oli tekemistä. Tuuli oli kova, ja hän oli tottunut melomaan MaMe:n suojaisilla vesillä.

Esikuvina MaMe:ssa olivat silloin monet vanhemmat melojat. Unski kertoo, että Olavi ”Jampero” Ojanperä meni Marjaniemestä meloen töihin Sompasaareen. Ojanperästä puhuttiin, että ”toi on kova jätkä”.

”1963 ostin Pointerin, tilasin Tanskasta”, Unski jatkaa. ”Oli hieno. 1964 Nuorten sarjassa olin ensimmäisen kerran mitaleilla Tampereella.”

Kommelluksiakin sattui. ”Piirimestaruuskilpailuissa Tammisaaressa oli kauhea aallokko, menin nurin ja kajakki täyttyi vedellä. Kalastaja tuli veneellä apuun, mutta väärälle puolelle. Aukonreunus ja vähän muutakin vaurioitui, kun nostettiin kanoottia veneeseen.”

”Lauttasaaren piirimestaruuskisoihin, olikohan 1964, oli vaikea päästä, kun ei ollut autoa. Meloin MaMe:sta kohti Lauttasaarta, kauheassa myrskyssä, 2–3 metrin aallot Hernesaaren edustalla.” Kanootti nousi aalloissa pystyyn. ”Rantauduin Hernesaareen, kävelin Jätkäsaaren ympäri ja meloin kapeimmasta kohdasta Lauttasaareen. Kun tulin perille, olivat kisat ohi, tai ainakin minun lähtöni. Seuraavana päivänä meloen taas kotiin.”

Vuosi 1965 meni Unskilta armeijassa, melomatta kisoissa, kun ei saanut lomaa. 1966 hän osallistui ensimmäisen kerran yleisen sarjan SM:hin ja oli kahdeksas 10 000 metrillä. Sai siitä lisää pontta.

Hän kävi harjoittelemassa vanhalla Canoalla Hietaniemessä, jossa oli lämmin yläkerta ja saattoi treenata taljaa. ”Siellä sai monelta valmennusohjeita, sekä teknisiä että fyysisiä. Vanhoilta melojilta, kuten Liljeberg.”

”Olin usein ainoa osanottaja MaMe:sta, joten ei ollut kuljetusta. Pääsin usein Canoan tai HKK:n mukana kilpailuihin, niillä oli kuljetustelineet. Meloin soutustadikalle edellisenä päivänä. Joskus oli niin hirveä keli, että

kiersin ympäri Töölönlahdelle ja kannoin Soutustadionille. Lähdin pois MaMe:sta kun olin niin yksin siellä.”

”1969 pääsin heti Canoan nelikköön ja kaksikkoon. Jatkoin, vaikkei heti tullut menestystä. Se on vaan semmoinen elämäntapa. 1973 tai 74 siirryin Canoasta Merimelojiin. 1975 olin seuraavan kerran MM-kisoissa, Belgradissa, se oli silloin vielä Jugoslaviaa. Nelikössä vedin, ja se meni aika hyvin.”

”SM-kultaa on tullut myöhemmin 10 000 metrillä ja maratonilla. 500 metrillä hopeaa ja pronssia, ja tonnilla, 1970-luvulla. Kaksikolla on tullut mestaruuskin lyhyillä matkoilla. Vuonna 1976 Montrealissa olin sitten olympiakisoissa, nelikössä. Ei päästy välieriin.”

Unto Elo SM-kisoissa 2008. Kuva Ritala.

Mitä Merimelojat on antanut?

”Kavereita paljon, ja on ne vähän tukeneetkin, kalustohankinnoissa alkuaikoina 1970–80-lukujen vaihteessa. Vanhoista kanooteista osa taas on mennyt sitten seuralle. Myös kilpailumatkoihin seura on osallistunut.”

Kuljetuskalustosta hän muistelee Merimelojien ensimmäisiä pikkubusseja, ”surullisenkuuluisia Kleinbusseja. Kerran oltiin menossa Kisakalliosta suoraan Kaukajärvi ympäri -kisoihin, ja auto hajosi Hyvinkäällä. Jätettiin se sinne.”

Luottamustehtävissä Unto Elo on ollut Merimelojien kilpailujaostossa noin 1988–92.

Vanhempana on tullut enemmän arvokisamitaleja Master-sarjoissa.

”On se kovaa, mutta ei voi väittää yleisen sarjan tasoiseksi. On siellä helpompaa. Suomalaiset ovat yleensäkin menestyneet hyvin niissä.”

Maratonin MM:n Unski on voittanut yksikössä 1999 Györissä Unkarissa ja 2010 kaksikossa Pentti Sahin kanssa. Espanjassa 2010 kisapaikka oli Banyoles, jossa oli ollut olympiasoutu 1992.

”Kotimaassa osallistun joka vuosi SM-kisoihin ikämiehissä, yleensä olen eka tai toka. 60-vuotiaiden sarjassa on eniten osanottajia.”

”Sitä vaan innoissaan odottaa kevättä. Talvisin hiihdän ja käyn puntilla, vähän ergoa vedän, mutta se on mennyt vähän hankalaksi. Merimelojiin ei saa autoa mihinkään.

Unski toteaa, että ainakin kilpamelonta on yksinäisen miehen laji. ”Sellaisten erakkosielujen vähän. Aika kurjissa olosuhteissa täällä Suomessa vedetään. Ei siinä saa ilmoja pelätä.”

Mikä saisi lopettamaan?

”No loukkaantuminen… muuten jatkan niin kauan kuin jaksan”, Unto Elo toteaa haastattelun lopuksi.

Kaj-Erik Fohlin

Yrjö ”Yka” HIETanEn 1927–2011

Merimelojien kaksinkertainen olympiakultamitalisti 1952

Koltiainen löytää lajinsa

Yka oli opetellut melontaa jo kymmenvuotiaana Marjaniemessä asuessaan. Perheen muutettua Punavuoreen 1938 harrastus loppui. Rööperissä liikunnallinen nuori löysi juoksun ja jalkapallon, mutta kiinnostus melontaan pysyi mielessä. Viisi vuotta myöhemmin, keväällä 1943, Yka sai luvan tuoda vanhemman veljensä Niilon Luoti-merkkisen kilpakanootin Merimelojien vajalle.

Olikohan hänellä aavistustakaan, miten Merimelojat tulisi vaikuttamaan hänen elämäänsä, kun hän ensimmäistä kertaa asteli vajasaarelle?

Uimataitonäytteensä Yka hoiti uimalla Rajasaaren kärkeen ja takaisin.

1940 seuraan oli liittynyt samanikäinen Pekka Harjola, joka myös kävi innokkaasti melomassa. Pojat eivät meloneet yhteisiä lenkkejä, vaan yksilöurheilun luonteen mukaisesti kävivät yksin melomassa.

Seuran perustajajäsen Uuno Okkonen, kilpamelonnan aktiivi, oli kiinnittänyt huomionsa ”koltiaisiin” kuten heitä nimitti. Upi yllytti kokeilemaan kaksikkomelontaa ja houkutteli osallistumaan SM-kilpailuihin. Ohjelmassa oli ensimmäistä kertaa nuorten 1 000 m kaksikkomatka. Parin viikon ajan ennen kilpailua Rehnin Nisse antoi pojille pikavalmennusta. Pekka ja Yka lähtivät näillä opeilla kilpailuihin ja voittivat sarjansa Suomen mestaruuden. Yka on todennut, että tämä oli lopullinen potku oman lajin löytymiselle.

Kurt Wires ja Yrjö Hietanen 1952.

Mestaruuksia tuli kaksikolle nuorten sarjassa seuraavinakin kahtena vuonna. Tämän jälkeen ”koltiaisilla oli edessä siirtyminen 18–21 ikäluokkaan tai yleisen sarjan kilpailuihin. Intoa riitti, ja sitä lisäsi menestyminen kilpailuissa ja pääseminen edustustehtäviin muihin pohjoismaihin. Ulkomaan matkat eivät tuohon aikaan olleet mitään itsestään selvyyksiä. Jo 1946 Yka pääsi mukaan Tanskaan, jossa sai tuntumaa tanskalaisten lisäksi myös norjalaisiin melojiin.

Tuohon aikaan melonta kuului suomalaisen urheilun eliittiin. Laji keräsi rannalle runsaasti katsojia, kilpailijoita oli paljon ja lehdet kirjoittivat tapahtumista palstamillimetrejä säästämättä. Pohjoismainen yhteistyö oli laajaa ja kotimainenkin kilpailutoiminta vilkasta. Yksi suurimmista vuosittaisista kilpailuista oli Lauttasaaren ympärimelonta. Se keräsi osanottajia runsaasti, heti sodan jälkeen 1946 yli 50 melojaa. 1947 pidettiin Suomen Suurkisat Helsingissä ja melontakilpailut Helsingin ympärimelontana Kauppatorin rannasta Soutustadionille. Osanottajia oli noin 120!

”Merimelojat 1931–1981” historiikki kertoo vuonna 1946 Porvoossa melotusta Suomi-Ruotsi-melontamaaottelusta: ”Ensimmäisen päivän ihanteellinen sää oli houkutellut katsojia n. 4000 henkeä, toisen päivän aamuinen sade vähensi katsojien määrän lähes puoleen.”

Muutosten tuulia

Yka on todennut. että vuosi 1947 muutti ratkaisevasti hänen elämänsä suunnan ja tavoitteet. Varusmiespalvelus oli alkamassa kesäkuussa, mutta sitä ennen vietettiin kevään juhlaa, Vappua. Merimelojilla järjestettiin juhlia aina kun aihetta oli. Vappujuhlat olivat yksi kevään kohokohdista. Paikalla oli runsaslukuisesti seuran jäseniä ja heidän ystäviään.

Tuli kotiinlähdön aika. Ykan koti oli Kumpulassa, jonne perhe oli muuttanut 1946. Kotimatkaa oli tarkoitus tehdä juhlissa mukana olleen pikkuserkun kanssa, mutta Regatan edessä matka sai uuden käänteen. Viisikymmentä vuotta myöhemminkin Yka muisti elävästi näyn vaaleasta, pitkätukkaisesta tytöstä popliinitakissaan.

Tyttöjä oli kaksi, sisarukset, ja poikia kaksi. Selvisi, että kotimatkakin oli kaikilla samaan suuntaan. Niin ryhmä lähti taivaltamaan jalkaisin, mutta ei suorinta tietä. Ensin käytiin katsomassa Havis Amandan patsasta ja sieltä Sörnäisiin. Hämeentien ja Helsinginkadun kulmassa, neljältä aamuyöstä, tytöt totesivat illan päättyneen ja lähtivät kotiaan kohti. Tyttö kirjoitti päiväkirjassaan aamuyön tapahtumista ja Ykasta: ”… oli muuten oikein kiva ja rauhallinen, mutta minusta varmaan sai tarpeekseen.” Ei tiennyt kuinka väärässä oli!

Seuraavina viikkoina Yka sai selville ihastuksensa yhteystiedot Merimelojien vahtimestarin avustuksella ja sai sovittua uuden tapaamisen. Ensimmäinen yhteinen melontalenkki Mairen kanssa tehtiin 19.6., varusmiespalvelukseen astumista edeltävänä päivänä. Nuoret kiersivät kaksikolla Kuusisaaren ja Lehtisaaren, eli myöhemmin Ykan kymppinä tunnetun lenkin.

Häitään pari vietti elokuussa 1952.

1948 olivat olympiakisat Lontoossa. Tuttu kaksikkokaveri Pekka Harjola keskittyi lääketieteen opiskeluun. Onneksi seurasta löytyi toinen tasavertainen harjoittelukaveri. Yksikkömatkat Yka päätti suosiolla jättää muille ja keskittyi Jouko Kilpiän kanssa kaksikkomatkojen olympiakarsintoihin. Pari Kilpiä-Hietanen valittiinkin K-2:sen 10 000 m matkalle. Alkoi valmistautuminen kilpailuihin. Saatiin uusi kanootti, ruotsalainen Ilare, käytiin antamassa räätälille pukujen mitat ja saatiin kaikki varusteet.

Tuli odottamaton takaisku. Suomen Pankki ilmoitti, ettei valuuttaa ole saatavissa niin paljoa kuin olympiajoukkue olisi tarvinnut. Joukkuetta piti karsia ja melonnan osalta se tarkoitti kahden melojan pudottamista pois.

Järjestettiin uudet karsinnat, joissa Yka ja Jokke hävisivät molemmilla matkoilla kaksikolle Axelsson-Björklöv ja putosivat joukkueesta. Myöhemmin tuli ilmi, että uusi kanootti, jolla karsinnat melottiin, oli rungoltaan kiero. Vaikutus melontasuoritukseen jää arvailujen varaan.

Saarielämää ja kovaa harjoittelua

Käärmesaari oli Merimelojien jäsenille tärkeä paikka vuokraamisesta 1935 alkaen. Sinne muodostui mökkiyhdyskunta, jossa seuran jäsenet viettivät vapaa-aikaansa. Mökkejä oli enimmillään 32. Ne vaihtoivat omistajia perheiden tarpeiden mukaan. Yka ja Maire ostivat oman mökin 1949. Enää ei tarvinnut viettää aikaa muiden nurkissa tai telttamajoituksessa. Käärmis oli myös seuratoiminnan kannalta tärkeä. Siellä vietetty aika tiivisti yhteishenkeä.

Lontoon valintapettymysten takia seuraavasta vuodesta 1949 tuli kilpailumielessä välivuosi ja harjoittelu oli sen mukaista. Helsingin olympiakisat olivat kuitenkin tulossa ja melonnassakin olivat tavoitteet korkealla. Ykalla oli into tallella ja vuoteen 1950 lähdettiin kovemmalla panostuksella. Harjoitustahti tiivistyi edelleen seuraavana vuonna, jolloin melonnassa panostettiin entistä enemmän valmennukseen ja kaikki toiminta oli ohjelmoidumpaa. Tähän rääkkiin ei seurasta enää oikein löytynyt kaksikkoparia, joten Yka alkoi enemmän keskittyä yksikkömelontaan.

Tuon aikainen harjoittelu ei ollut täysin ympärivuotista. Melontakauden jälkeen oli tapana pitää pidempi tauko. Viimeistään vuodenvaihteessa

harjoittelu muuttui säännöllisemmäksi. Talvella pääpaino oli päivittäisissä hiihtolenkeissä. Lumien sulettua harjoittelu siirtyi juoksulenkkeihin ja soutustadionin melonta-altaalle, joka kylmän vetensä takia oli yksi epämiellyttävimmistä harjoitusmuodoista. Kevättalvella 1952 oli hiihtoleiri Aakenuksella Lapissa, jossa jo pelkkä ruokailu tiesi 16 km hiihtomatkaa.

Valintoja

Olympiavuoden 1952 ensimmäinen avovesileiri pidettiin Solvallassa, jonne tulivat kisoihin mielivät melojat. Yksikkömatkoja hallitsi Strömberg. Kaksikkopaikat olivat täysin auki. Erään melontalenkin yhteydessä Lontoon kisojen 10 000 m hopeamitalimies, myöhemmin DK:sta Merimelojiin siirtynyt Kurt Wires, tuli Ykan rinnalle. Ykan muistiinpanojen mukaan käytiin keskustelu, jonka Kurre avasi:

– Kuule, mitä sä tykkäisit, jos me vedettäisiin kaksikkoa? Minun vastaukseni oli tietysti myönteinen, jonka jälkeen Kurre jatkoi:

– Minä olen ajatellut, että me vedettäisiin kultamitali!

Vähän ajan kuluttua hän jatkoi:

– Tai oikeastaan olen ajatellut, että me vedetään kaksi kultamitalia!

Yka oli viimeistään tuon kuultuaan pitänyt ajatusta utopistisena, mutta ei sitä ääneen sanonut.

Kun kauden ensimmäisten kilpailujen jälkeen asetelmat yksikköjen osalta olivat selkiytyneet, keskittyivät Yka ja Kurre kaksikkomelontaan. Piti löytää sopiva kanootti. Useiden kokeilujen jälkeen päädyttiin edellisenä vuonna Merimelojille ostettuun Laken kaksikkoon, jota alettiin valmistella melojille sopivaksi. Penkkejä säädettiin, pintoja hiottiin ja vahattiin. Rakenteita kevennettiin niin paljon kuin mahdollista. Jossain vaiheessa huomattiin, että kohdassa, jossa peräsinakseli kiinnittyy peräsinlevyyn, oli pieni kohouma. Kurre kysyi Ykalta: ”Paljonko luulet tämän haittaavan tonnilla?”. Ykan puolileikillään antama arvio oli 10 cm. Kurre totesi välittömästi: ”Se korjataan!”. Peräsimeen juotettiin tinaa ja se saatiin teräväksi. Jälkeenpäin arvioitaessa voidaan vain arvailla asian merkitystä, mutta 1 000 m matkalla voitto tuli maalikameran kuvan perusteella arviolta juuri 10 cm erolla ja 10 000 m matkallakin ero toiseksi tulleisiin oli vain 0,4 sekuntia.

Yka ja Kurre hakivat päättäväisesti edustuspaikkaa molemmille matkoille. Pitkällä matkalla ei ollut odotettavissa tiukkaa taistelua paikasta ja karsintaa pidettiin muodollisuutena. Karsinnat käytiin Soutustadionin tulevilla kilparadoilla kilpailuohjelman mukaisesti. Oli tärkeää osoittaa, että molemmille matkoille havitteleva kaksikko kykenee myös karsinnoissa osoittamaan kil-

Toimittajat odottavat kilpailijoiden kommentteja, kajakkia kantaa Yrjö Hietanen, vuosi 1951 tai 1952.

Yrjö Hietanen ja Kurt Wires kajakin kimpussa 1952.

pailukykynsä. Niinpä pitkäkin matka melottiin tosissaan, vaikka eroa toiseksi tulleisiin tuli minuutin verran. Loppuaika karsinnoissa oli vain parikymmentä sekuntia heikompi kuin Olympialaisissa melottu aika.

Seuraavana päivänä oli lyhyen matkan karsinta, jossa pahimpana vastustajana oli vain lyhyelle matkalle paikkaa hakeva ja edellisen päivän huilannut Lontoon kisojen pronssipari ja 500 m:n MM-pari Axelsson-Björklöv. Karsintavedossa ero oli yllättävänkin suuri, vajaa kaksi sekuntia. Ykan ja Kurren mielestä valinta oli selviö. Liiton valmennusjohto oli eri mieltä ja perusteli asiaa harjoitusohjelman tähtäämisellä kilpailuajankohtaan. Yka ja Kurre nimettiin kuitenkin edustajiksi molemmille matkoille ja viimeistely saattoi alkaa.

Aivan kisojen kynnyksellä, joukkueen jo majoituttua Santahaminaan Kadettikoulun tiloihin valmennusjohto ilmoitti, että vielä muutamaa päivää ennen kilpailuja karsitaan edustuspaikasta lyhyemmälle matkalle. Tätä miehet eivät hyväksyneet. Juuri ennen karsinta-ajankohtaa Ykalle ja Kurrelle oli annettu suhteellisen kova harjoitusohjelma, kun haastajapari olisi tullut karsintaan levänneenä. Melontajoukkueen johto joutui tekemään päätöksen edustajista, ja se oli alkuperäisen karsinnan mukainen.

Unelmien täyttymys

Olympiakisojen 10 000 m kilpailu melottiin ensin. Siitä muodostui tiukka kamppailu ruotsalaisen kaksikon kanssa. Matkaa taitettiin suomalaisjohdossa ja haastajat pysyttelivät tuntumassa. Loppusuoran alussa ruotsalaiset

joutuivat sääntöjen mukaisesti irtaantumaan johtavan kanootin sivuaallolta. Siinä yhteydessä pienellä nykäisyllä saatiin ero kasvamaan kanootin mittaiseksi.

Koko alkumatkan helpommalla päässeet kilpakumppanit kuitenkin pystyivät kovempaan loppukiriin, ja ero kaventui tasaisesti loppua kohden.

Ykan muistiinpanojen mukaan oli ero 600 m kohdalla puoli kanootin mittaa, 200 m kohdalla pari metriä, 100 m kohdalla metrin verran ja maalissa Ykan muistamana 30 cm. Molemmat melojat olivat täysin voipuneina maalissa. Kurre jopa menetti hetkeksi tajunnan heti maaliintulon jälkeen, mutta toipui kuitenkin nopeasti. Palkintojen jaon jälkeen kultamitalistit lähtivät nopeasti takaisin Santahaminaan keskittymään seuraavan päivän lyhyelle matkalle.

Illalla lihaksissa tuntuivat päivän rasitukset. Ykalle tuli epäilys, pystyykö seuraavana päivänä melomaan lainkaan. Uni ei myöskään tahtonut tulla kummallekaan. Joskus puolen yön tietämissä Kurren ja Ykan huoneessa käytiin seuraava keskustelu:

Kurre kysyi: ”Miltä sinusta tuntuu, voitetaanko huomenna?”

Yka vastasi: ”Jos nyt edes päästään pronssille.”

Tästä Kurre oli hermostunut ja sanoi: ”Me ei sitten melota ollenkaan!” ja kertoi menevänsä saman tien ilmoittamaan asiasta joukkueen johtajalle. Yka pelästyi ja kertoi pilailleensa, jolloin Kurre rauhoittui ja huoneeseen laskeutui hiljaisuus.

1 000 m karsinnat melottiin aamupäivällä. Kolmen parhaan joukkoon sijoittuminen riitti. Yka ja Kurre olivat erässään toisena, voittajana ruotsalainen kaksikko, joka ei ollut sama kuin edellisen päivän pitkällä matkalla.

Tarkoitus oli löysätä puolessa välissä hetkeksi ja panostaa loppukiriin, mutta loppukilpailu oli tasainen, eikä suunniteltua taktiikkaa voitu toteuttaa. Takamiehenä Yka keskittyi koko ajan Kurren vedon seuraamiseen, ettei tahti päässyt sekoamaan. Hän ei uskaltanut kertaakaan vilkuilla tilannetta sivuilla. Maaliin tulon jälkeen ei ollut mitään käsitystä voittajasta. Jouduttiin odottamaan maalikamerasta saatavia tuloksia.

Filmin kehittäminen kesti 15–20 minuuttia. Sveitsiläinen maalikameran hoitaja totesi suomalaiset voittajiksi. Antaessaan vielä kehitysprosessista märkää filmiä seuraavalle filmi putosi ja tuhoutui. Voittajiksi julistettiin suomalaiset. Ruotsalaiset esittivät protestin, mutta tuloksia ei enää muutettu.

Kilpailut olivat melonnan osalta ohi. Oli tilaisuus juhlistaa Ykan ja Kurren olympiavoittoja, aluksi Santahaminassa joukkueen kesken. Sieltä lähdettiin

kaupungille tapaamaan muita. Juhlien päätteeksi he menivät melontajoukkueen johtajan, Merimelojien Olavi Rannan, ja huoltajan, Merimelojien

Nils Rehnin kanssa takaisin rantaan lähteäkseen Nissen veneellä Käärmesaareen loppuyöksi. Yka kirjoittaa muistiinpanoissaan: ”Ajoimme taksilla rantaan ja moottorivene käyntiin. Se maisema, joka avautui Soutustadionilta, on jäänyt lähtemättömästi mieleen: aamurusko, tyyni merenpinta ja värikkäät pallot.”

Paluu arkeen

Seuraavina vuosina Yka osallistui enemmän seuratoimintaan oman kilpailemisen ohella. Ensimmäisen kerran hän oli hallituksessa jo 1950. Hän palasi toimintaan 1953 ja jatkoi vuoteen 1968 asti, tosin 1964 oli vapaavuosi. Samaan aikaan myös tuore puoliso Maire osallistui toimintaan aktiivisesti mm. rahastonhoitajana 1953–1964. Merimelojien toiminta oli keskeisessä asemassa perheen arjessa. Yhteinen ystäväpiirikin löytyi melkein kokonaan Merimelojista.

Kilpaileminenkin jatkui. Edustustehtäviä oli vuosittain. Kansallisissa kilpailuissa menestystä tuli tasaisesti. 1956 olivat olympialaiset Melbournessa ja tähtäin korkealla. Kilpailujen ajankohta marraskuussa aiheutti ongelmia valmistautumiseen. Vuosirytmi oli normaalista poikkeava ja harjoittelua oli voitava jatkaa kotimaisen melontakauden jälkeen. Ensimmäistä kertaa suomalaisille melojille järjestettiin mahdollisuus harjoitteluleirin pitämiseen Italiassa, Rooman eteläpuolella. Leiri kesti kolme viikkoa. Matkaa tehtiin 7.10. alkaen ensin laivalla Kööpenhaminaan ja sieltä pikkubussilla kanoottien kanssa Italiaan. Paluun jälkeen Suomessa ei enää ollut mahdollisuutta melontaan, joten harjoittelutaukoa tuli olympialaisiin asti. Leirijaksoon liittyy Ykalle tärkeä tapahtuma. Maire oli raskaana, laskettu aika oli syys-lokakuun vaihteessa. Synnytys ei kuitenkaan tapahtunut ajallaan ja Yka lähti leirille epävarmoissa tunnelmissa. Italian majapaikassa Ykaa odotti Rehnin Nissen sähke: ”Roope tuli 9.10.”. Kun majataloa pitävä isäntäperhe sai kuulla viestin, oli pöytään tuotu samppanjaa, ja melojat saivat leirin aluksi viettää varpajaisia. Työnimellä ”Roope” syntynyt poika sai myöhemmin kasteessa nimekseen Jari. Merimelojien jäseneksi Jari liitettiin jo seuraavana vuonna.

Ykan aktiivinen kilpailu-ura päättyi Melbournen olympialaisiin 1956. Merimelojien toiminta oli vielä tärkeää ja Käärmesaari oli mieluisa vapaa-ajan paikka. ra T a ja

Sairastuminen

Merimelojien jäsenille vuosi 1958 oli kohtalokas. Vuoden lopulla vuokraisäntä irtisanoi vuokrasopimuksen Käärmesaaresta. Mökit ja muut rakennelmat oli poistettava vuoden 1959 alussa.

Ykalle oli tulla oma kohtalon hetki juhannuksen jälkeen. Hän hakeutui kovien vatsakipujen takia lääkäriin Marian poliklinikalle, josta hänet siirrettiin Auroran sairaalaan. Kovaa kuumeilua kesti lähes kolme viikkoa. Lääkärit tuntuivat olevan epätietoisia tarvittavista toimenpiteistä. Vanha melontakaveri Harjolan Pekka oli edennyt urallaan kirurgiksi ja tuli katsomaan Ykaa. Hänellä oli mahdollisuus tutustua sairaskertomuksiin ja muihin papereihin. Hän ehdotti Ykalle sairaalan vaihtoa.

Siirron jälkeen Kirurgissa alkoi tehokas hoito. Lopulta siellä tehtiin toisen keuhkon kuorinta. Lopputuloksena oli pelastettu, mutta heikompi toinen keuhko ja elämä jatkui. Ilman Pekan aktiivisuutta ja ammattitaitoa Ykan elämä olisi todennäköisesti päättynyt jo Auroran sairaalaan ja vuoteen 1958. Vasta 35 vuotta myöhemmin Pekka kertoi tapahtumien todellisen kulun. Kyseessä oli selkeä hoitovirhe, joka ei olisi ollut korjattavissa ilman Kirurgissa tehtyjä toimenpiteitä.

Pitkä sairastelu vaikutti nuoren perheen talouteen, joten ystävien tuki oli tarpeen. Merimelojissakin kerättiin pieni summa rahaa ja seura osti Ykan kanootin. Melonnat oli nyt melottu, ainakin kilpailumielessä.

Käärmesaaren menettäminen vaikutti merkittävästi myös koko Merimelojien toimintaan, kun aktiivijoukko ei enää viettänyt yhteistä vapaa-aikaa. Osa jopa lopetti seuratoiminnan kokonaan. Yka oli mukana seuran toiminnassa, mutta ei siinä laajuudessa kuin aikaisemmin. Vapaa-aikoja tuli vietettyä enemmän järven rannalla kuin merellä.

Takaisin seuraelämään

Paluu aktiivisempaan seuratoimintaan tapahtui, kun perheen jälkikasvu osoitti kiinnostusta melontaa kohtaan 1960–70-lukujen vaihteessa. Merimelojissa alkoi olla enemmän nuoria. Se innoitti myös Ykaa toimimaan. Iso muutos kaikessa toiminnassa oli vuonna 1974, jolloin Hietaniemen uimarannan vieressä toimineen Canoan kilpamelojat ottivat Ykaan yhteyttä kysellen mahdollisuutta liittyä joukolla Merimelojiin. He olivat menestyneitä kilpaurheilijoita, mutta seuratoiminnan pyörittämiseen ei heillä aikaa riittänyt.

Yka lupautui puhemieheksi asialle. Niin Merimelojista tuli taas kansallisesti merkittävä kilpamelontaseura. Hän tunsi velvollisuudekseen antaa apunsa kilpatoiminnan pyörittämiseen, ja sitoutui entistä enemmän taas

seuran toimintaan. Hallitustyöskentelyyn hän palasi vasta 1980. Pestiä jatkui kymmenen vuotta. Puheenjohtajan tehtävät Yka joutui ottamaan 1983, kun istuva puheenjohtaja erosi tehtävistään kesken kauden. Niihin aikoihin oli alkamassa vajojen osittainen peruskorjaus, laajuudessaan ensimmäinen vajojen valmistumisen jälkeen. Samaan aikaan heräteltiin ajatuksia kunnollisten sosiaalitilojen saamiseksi vajasaarelle.

Ykan jäätyä pois työelämästä 80-luvun puolivälissä seuran asioiden hoitoon jäi enemmän aikaa. Urheilumenestyksen kautta syntyneet hyvät ja luottamukselliset henkilökohtaiset suhteet olivat avuksi neuvotteluyhteyksien luomisessa, kun Merimelojien hallitus byrokratian sokkeloissa pyrki saattamaan rakennusasiat toivottuun lopputulokseen. Lisärakennus valmistui vajasaarelle kesällä 1987.

Samoihin aikoihin Ykalla vahvistui tunne, ettei haluaisi jatkaa puheenjohtajan tehtävissä. Seuraajaehdokkaita etsittiin tuloksetta, kunnes hallituksen jäsen Olli Välttilä toi esitti sukupolven vaihdosta, eli puheenjohtajan nuijan siirtämistä Ykan pojalle Jarille, jolla oli kilpailemisensa jälkeen kokemusta seuratoiminnasta ja hallitustyöskentelystä. Pohdittuaan asiaa jonkin aikaa Jari suostui ehdolle ja vuosikokouksessa asia sai vahvistuksensa.

Yka pääsi nyt enemmän osallistumaan erilaisiin käytännön remontti- ja talkootehtäviin, joista tuossa vaiheessa selvästi nautti. Hän oli aina valmis auttamaan lyhyelläkin varoitusajalla, oli kyse koululaisten melotustapahtumassa venemiehen roolista, kanoottien korjaustoiminnasta, tai muusta kaluston korjauksesta.

Wanhat Parrat

Vajasaaren saunan valmistuttua tuli Ykalle ajatus vanhojen kilpakavereiden ja seuraveteraanien yhteisistä illanvietoista. Näin syntyi perinne marraskuiselle torstaille, jolloin seuran Wanhat Parrat kokoontuvat iltapäivällä saunomaan vajasaarelle ja siirtyvät Lehtovaaran ravintolaan verestämään muistoja. Vuosien edetessä jäi saunominen pois. Hyvän ruuan äärellä vielä jaksettiin istua, vaikka ei enää ihan ravintolan sulkemiseen asti.

Wanhoihin Partoihin kuuluivat Ykan lisäksi Pekka Harjola, Jorma Hietanen, Vilho Jaatinen, Pentti Kauppila, Jouko Kilpiä, Pertti Penttala, Olavi Ranta, Nils Rehn, Rainer Tuomiluoto, Veikko Wetterstrand ja Kurt Wires yhteensä 12 melonnan veteraania, jotka olivat aikanaan rakentamassa suomalaisen melonnan ja Merimelojien historiaa.

Jari Hietanen

Merimelojat saivat Eteläisen Humalluodon tukikohdakseen 1931. Saaren nimi lyheni sittemmin Humalluodoksi. Perustamisvuonna jäseniä oli 47. Heitä tuli muun muassa lähistöllä toimineesta Helsingin Uimaseurasta.

Paikka oli kaupungin laidalla. Ensimmäinen arkkitehti Pauli Blomstedtin piirtämä vaja valmistui kesällä 1932 ja toinen kaksi vuotta myöhemmin. Vuoden 1940 olympialaisia varten valmistui Merimelojien majaksi kutsuttu päärakennus. Toinen maailmansota esti kisojen järjestämisen. Maja palveli sitten 1952 olympialaisia.

Merikannontien paikalla lainehti meri eikä luodolle ollut siltaa. Ensimmäisten vuosien aikana vajasaarelle mentiin soutaen. Ennen sotaa rakennetusta sillasta tuli hiukan kevytrakenteinen:

”Olikohan siinä kolme vai neljä lankkua, ja toisella puolella kaidekin. Jatkosodan aikainen syysmyrsky vei sillan”, muisteli merimelojaveteraani Yrjö ”Yka” Hietanen. Uusi kävelysilta tehtiin talkoilla ja Helsingin olympialaisiin valmistui auton mentävä silta.

Myrskyn jälkeen

Sodan jälkeen seurassa oli noin 400 jäsentä ja toiminta vilkasta. Pitkät retket käynnistyivät hitaammin ruoka- ja kulkuvälinepulan takia.

Jäsenet osallistuivat melomisen ohella myös monenlaisiin juhliin. Kevät alkoi vappujuhlilla, joihin kuului vajasaarella valmistettu sima.

Elokuussa saattoi olla joskus rapujuhlat. Hietanen ja toinen veteraani

Veteraanit Hietanen, Kilpiä ja Rehn. Kuva Karin Hannukainen.

T a ja

Nils Rehn muistelivat syksyisiä sadonkorjuujuhlia, joiden yhteydessä jaettiin kesän kilpailujen palkinnot. Joulujuhlakin järjestettiin. Vuosi loppui uuden vuoden juhliin. Sen jälkeen salin lämpöpatterit tyhjennettiin.

Naisten osuus jäsenmäärästä oli noin kolmannes. Monet toimivat ahkerasti huvitoimikunnassa. Naisjäsenet olivat paljolti aktiivimelojien vaimoja tai tyttöystäviä.

Uusia jäseniä ei juuri opastettu melomisessa. Uimataito oli pakollinen ja se testattiin; 200 metriä piti uida seuran jäsenten nähden. Muuta jäsenkoulutusta oli.

”Meillä oli eskimopyörähdysten harjoitteluun insinööri Saraojan keksimä Pukki-Pelle; kanoottia esittävä pyörivä teline pukkien varassa. Monet osasivat pyörähtää. Minäkin olen pyörinyt vauhdista, melonut ja siitä heittänyt ympäri”, kertoi Nisse Rehn.

Saraojan kanootin pohjassa luki: Liity Merimelojiin. Kaksi parasta pyörähtäjää olivat Leo Linna-Aro ja Albert Moll.

Yka Hietasen mukaan pelastusliivit olivat tuntematon käsite. Epämukavat ja kömpelöt korkkiliivit tekivät liikkumisen lähes mahdottomaksi.

Kanootit puuta ja melojat rautaa

Kanootit ja melat tehtiin itse tai ostettiin ”puoliammattimaisesti” valmistavilta seuratovereilta. Ennen sotaa kajakit rakennettiin ohuesta laudasta ja päällystettiin kankaalla. 1940-luvulla pääasiallinen materiaali oli lentokonevaneri. Sodan jälkeen ilmestyivät ensimmäiset prässätyt kanootit. Materiaali oli usein amerikkalaista redwood-mahonkia ja ne olivat kaikkien mielestä upeita.

Seurassa oli vain yksi varsinainen purjekanootti. Sodan jälkeen tuli muotiin myötätuulipurje, jota käytettiin myös tavallisissa ret kikanooteissa.

Melat valmisti melamestari Niilo Berg, myös Pinnuna tunnettu. ”Hän liimasi meloja suikaleista, jolloin niistä tuli erittäin kevyitä ja vahvoja. Aluksi melat tehtiin täysvarrella, mutta Pinnu koversi niihin myöhemmin ontot varret”, kertoi Nisse Rehn.

Välineet vaativat huolellisen kuivauksen ja lakkauksen tai maalauksen. Ensin oli hiottava vanhaa maalia pois saman verran kuin uutta tuli tilalle, sillä kilpakanootin paino ei saanut alittaa 12 kiloa.

Melontatyyli ja tekniikka on muuttunut paljon. Yka Hietanen kertoi, että 1940–50-luvuilla käytettiin 220–228 cm pitkiä meloja. Toisaalta kilpakanootit olivat ”kanootin näköisiä”. Levein kohta oli vielä Helsingin kisoissa aukon kohdalla. Ensimmäinen muodoltaan muunnettu kanootti nähtiin Melbournen olympiakisoissa 1956.

Villakerrasto oli käyttökelpoisin melonta-asu. Sadevaatteet olivat pellavaöljyllä kyllästettyä kangasta ja tulivat kastuessaan painaviksi ja tahmeiksi. Aukkopeitteet ommeltiin paksusta kankaasta ja yritettiin kyllästää erilaisin menetelmin. Keittimet olivat ruotsalaisia pumpattavia Priimuksia. Yöpuulle mentiin Sopu-telttoihin.

Edellä mainitun purjekanootin omisti Vilho Jaatinen:

”Ostin heti sodan jälkeen käytetyn ruotsalaisen purjekanootin. Se oli kaksikko yhdellä melkein neliömäisellä aukolla, noin kymmenen neliömetrin purjepinta-ala ja leveyttä metrin verran. Lahdella oli silloin yksi Starvene, ja kanoottini oli nopeampi. Myin purjekajakin ja aloitin 1946 tosissani ratamelonnan harjoittelun. Seuraavana vuonna voitinkin jo nuorten SM:n”, Jaatinen muisteli.

Ole oma valmentajasi

Kilpailutoiminta Pohjoismaiden kesken oli sodan jälkeen vilkasta, vaikka jokaisen ulkomaille haluavan oli anottava valuuttaa Suomen Pankista. Helsingin olympiakisoissa 1952 suomalaiset melojat saivat 6 mitalia ja pistesijan. DK:n Kurt Wires ja Merimelojien Yrjö Hietanen voittivat kajakkikaksikoiden sekä 10 000 että 1000 metrin matkat.

Olympialaisten kilparadat lähtivät Porsaan ja Hietaniemen välistä. Siinä oli 1000 metrin lähtöpaikka. 10 000 metrin rata muodosti ympyrän, joka kierrettiin kolmeen kertaan. Lähtö oli vajasaaren edestä, suuntana Seurasaaren ja Porsaan väli. Merimelojien maja palveli toimistotiloina. Majalla ja vajoissa oli ulkomaalaisten kilpailijoiden, lähinnä itäblokin melojien, kanootteja.

Wires oli aluksi ainoa, joka pärjäsi koville ruotsalaisille. Myöhemmin Thorvald Strömberg oli toinen Ruotsin-kaataja.

Julkisuutta melonta sai hyvin. Sellaista kilpailua ei ollutkaan, josta lehdet eivät olisi ainakin tuloksia julkaisseet.

Vielä viisikymmentäluvun puolivälissä Merimelojilla oli kovatasoisia kilpamelojia, myös kanadalaismelonnassa. Vilho Jaatisen harjoittelu Nils Rehnin opastuksella Melbournen kisoja varten katkesi lihasvammaan.

Kajakit kuljetettiin kilpailumatkoilla alkuaikoina junalla. Asemalle ne vietiin kantaen tai polkupyörällä. Joskus kaksi pyöräilijää vei yhtä kanoottia. Sitten kulkuvälineeksi tulivat kuorma-autot. Retkeilijät menivät Lappiin usein seka-autoilla, joissa oli matkustajatila ja lava.

Veneitä oli melojien varottavana paljon vähemmän kuin nykyisin ja ne olivat useimmiten hitaita ja äänekkäitä. Seuran naapurissakin oli vain yksi laituri ja siinä muutama vene.

Melonta poistuu muodista

Viisikymmentäluvun lopulta alkoi Merimelojilla kuten monilla melontaseuroilla hiljaisempi aika. Seuraavalla vuosikymmenellä vajoilla oli hiljaista. Jäsenmäärä laski alimmillaan runsaaseen kahteensataan.

Toivo ”Topi” Lumio liittyi Merimelojiin 1966 suorittaessaan asevelvollisuuttaan Autopataljoonassa. Ensin hän alkoi iltavapailla harrastaa soutua ja siirtyi salmen toiselle puolelle tuumittuaan, että olisi kivaa nähdä minne kulkee.

”Seura oli silloin hyvin hiljainen, vaikka muodollinen jäsenmäärä ei niin alhainen ollutkaan. Varsinaisia aktiiveja oli alle 10 ja vähintään kerran kesässä melovia noin 20. Useimmat vajasaarella liikkuvat ja seuran hallituksessa toimivat olivat 1950-luvun kilpamelojia, jotka alkoivat jo jäähdytellä. Uutta väkeä tuli hyvin vähän. Fuusio Canoan kanssa toi vajaat kymmenen aktiivista kilpailijaa. Pentti Kauppilan puheenjohtajakaudella toiminta alkoi piristyä ja Risto Kantasen aikana vilkastuminen jatkui”, muistelee Topi Lumio

Melontakouluja tai muuta järjestettyä opetusta ei ollut. Timo Lindroth opetti Topia käytännössä. Topi oli mukana sekä ratakilpailuissa että kuntoja retkimelonnassa.

Retkeily oli 60-luvulla erittäin vähäistä. 70-luvulle tultaessa alkoi retkimelonta elpyä. Vähitellen merimelojat tekivät vaativiakin retkiä, mm. Ahvenanmaan ympäri ja Lapissa aina Norjan rajalle Näätämön putouksille.

Seura ei organisoinut retkiä, vaan ne olivat jäsenten omaa aktiivisuutta. Retket kuitenkin tehtiin seuran nimissä, jotta voitaisiin osoittaa aktiivisuutta Kanoottiliitolle ja kaupungille. Vetäjänä toimi joku osanottajista vuorollaan, porukan sisäisellä sopimuksella.

Osanottajia oli enimmillään 10–12. Viikonloppuretkillä saattoi olla viitisentoistakin. Lapinkävijöitä tuli myös retkille ja liittyi seuraan. Kas-Kasmalja oli parhaalle retkeilijälle vuosittain myönnettävä kiertopalkinto.

Lasikuidusta alettiin tehdä mm. nuorisokilpakanootteja. Vilho Jaatinen teki muotin, jonka avulla valmistettiin useita kymmeniä kajakkeja nuorisovalmennukseen.

Lasikuituiset retkikanootitkin tulivat. Sellaisia Toivo Lumio ja muutama muu merimeloja tekivät myös vajalla. Siihen saakka oli melottu vanerikanooteilla ja saksalaisilla kokoonpantavilla kumikangaskanooteilla. Ne olivat käteviä esimerkiksi Lapin-retkillä, sillä nyytin sai mukaan junaan ja bussiin.

Seurallekin hankittiin retkikalustoa, ensin muutama Tyysteri, leveä ja raskas lasikuituinen retkikaksikko. Myöhemmin tulivat Käyrän työsiirtolan

kanootit. 70-luvulla käyttöoikeuskalusto laajeni ja monipuolistui.

Pelastusliivejä ei yleensä vieläkään käytetty, vaikka niitä monilla alkoi jo olla. Ne olivat yhä paksuja ja kömpelöitä korkkiliivejä. Vain huonolla säällä saattoi retken vetäjäksi valittu meloja käskeä liivit päälle.

Uuteen nousuun

1970-luvun puolivälissä seura elpyi kiihtyvällä vauhdilla. Jäsenmäärä nousi muutamassa vuodessa yli seitsemänsadan. Käyttöoikeuskalusto sai alkunsa vajojen ”löytötavarasta” 1960- ja 70-lukujen vaihteessa.

1970-luvun lopulla tulivat koskimelonta ja koskikurssit. Koskia olivat melojat toki ennenkin laskeneet. Merimelojien Ape Janhunen oli siinä spesialisti. Kun laji virallisesti rantautui Suomeen, moni merimeloja syttyi koskimelontaan ja kisamenestys oli hyvä.

1980-luvun uutuus oli kanoottipoolo, joka sekin juurtui hyvin Humalluodolle. 1984 Merimelojat voittivat ensimmäisen Kanoottiliiton mestaruuden.

Helsinkiläisille tulivat vuosien varrella tutuiksi Merimelojien tanssit. Valitettavasti niiden järjestäminen kävi kannattamattomaksi, joten 1990-luvulla ne lopetettiin.

Helsingin kasvaessa on tukikohtamme jäänyt melkein kantakaupunkiin. Sibelius-monumentilla käyvien turistien kamerat surisevat kohti Humalluotoa ja laiturilla lähtöön valmistuvia melojia. Vuoden 1952 kansainvälinen tunnelma on palannut.

Jukka Siren ja Karin Hannukainen

Haastatellut:

Nils Nisse Rehn (jäsen vuodesta 1932, Suomen mestari vuonna 1943), Yrjö Yka Hietanen (jäsen vuodesta 1943, seuran kunniapuheenjohtaja ja olympiavoittaja vuodelta 1952),

Jouko Kilpiä (jäsen vuodesta 1943),

Maire Hietanen (jäsen vuodesta 1949), Vilho Viki Jaatinen (jäsen vuodesta 1945, nuorten Suomen mestari 1947 ja Kanadalaiskaksikkojen 1954),

Toivo Topi Lumio (seuran jäsen vuodesta 1966, sekä kilpameloja että seuran retkitoiminnan pitkäaikainen vetäjä).

HALLITUKSEN PUHEENJOHTAJAT

1981–2011

Olli Välttilä 1980–1983

Yrjö Hietanen 1983–1987

Jari Hietanen 1988–1992

Tuija Tarula-Aho 1993–1997

Esko Klemettilä 1998–2000

Pertti Rajala 2001–2006

Tomi Kaivola 2007

Henrik Musakka 2008–2010

Rauli Rautavuori 2011–

HALLITUKSEN JÄSENET 1981–2011

Jouko Kilpiä –1985

Yrjö Hietanen –1987

Jukka Sirén –1981, 1997–1998, 2000–2002

Matti Liljeström –1981

Heikki Karttunen –1982

Jouni Lindgren –1984

Ari Maarnela –1981

Raili Kukko –1985

Olli Välttilä –1983, 1986–1989

Heikki Kukkola –1881, 1985–1990

Pentti Aho 1981–1982

Ritva Aho 1982–1983

Raino Järves 1982–1983

Rose-Marie Järves 1982–1984, 1987

Ingrid Aminoff 1982–1986, 1988

Markku Veijalainen 1983

Kari Mankinen 1983–1984

Pekka Partanen 1983–1986

Pertti Runolinna 1983–1984, 1989–1990

Jari Hietanen 1983–1997

Eeva Simola 1984

Auli Veijalainen 1984–1986

Pekka Salo 1984–1993

Anneli Järkkälä 1985–1986

Pekka Aaltio 1985–1986

Kari Kotomäki 1985–1986

Jorma Holmström 1985–1987

Pekka Killström 1987

Inga Holmström 1987

Björn Lehtinen 1987–1988

Juhani Kupi 1987–1997

Tuija Tarula-Aho 1987, 1990–1999

Kaj-Erik Fohlin 1987–2003

Raija Yksjärvi 1988–1989

Unto Elo 1988–1989

Oili Pitkäniemi 1988–1990

Hannu Taipale 1988–1991, 1999–2000

Eija Miettinen 1990

Pekka Turunen 1990

Pekka Uotila 1990–1991

Antti Paavola 1990–1992

Leena Tuura 1992–1993

Anu Salmela 1994–1995

Kari Tanner 1994–1996, 1998

Jan Juslén 1995

Johanna Korpela 1995–1996

Jukka Savolainen 1995–1997

Arja Winter 1995–1999

Esko Klemettilä 1995–2000

Petteri Keso 1995–2001

Katariina Oksanen 1995–2000, 2004–2005

Jyri Juslén 1996–1997

Laura Aalberg 1997

Mikko Nurmi 1997

Johan Holmberg 1998–2003

Markku Häkkinen 1998–1999

Hanna Sivén 1998–1999

Hannele Havansi 1998–1999, 2004–2005

Pertti Rajala 1999–2006

Sirpa Nieminen 2000

Juha Pikkarainen 2000

Eeva Aaltola 2000–2001

Timo Harikoski 2000–2001

Mari Jokinen 2000–2001

Anne Wasenius 2001

Matti Pettersson 2001–2002

Olli Hyppönen 2002–2003

Risto Palanterä 2001–2003

Tomi Kaivola 2001–2007

Petri Leinonen 2002–2003

Tuuli Savolainen 2002–2003

Panu Kanniainen 2002–2005

Kerttu Virtanen 2003–2006

Riitta Gerlin 2004

Kari Hausen 2004–2005

Sami Hiltunen 2004–2005

Tatu Laatikainen 2004–2005

Aarne Miettinen 2004–

Johannes Knapas 2005–2006

Sari Lind 2005–2006

Tuomas Piiroinen 2006

Tomi Kallio-Könnö 2006–2007

Matti Ojala 2006–2007

Henrik Musakka 2006–

Heikki Ritvos 2006–

Martti Roivainen 2006–

Ilkka Kaarnasranta 2007

Ilmo Karila 2007–2009

Heikki Koivula 2008–2009

Rauli Rautavuori 2009–

Linda Degerth 2010

Marja Vinni 2010

Ilkka Ritvos 2010–

Matti Hurme 2010–

Anneli Lahti 2011–

TOIMIHENKILÖT 1981–2011

Vajamestari

Pentti Aho 1981–1982

Markku Veijalainen 1983

Jouko Kilpiä 1984–1985

Pekka Aaltio 1986

Juhani Kupi 1987–1996

Markku Häkkinen 1997–1999

Eeva Aaltola 2000–2001

Arja Paatero 2002–2005

Matti Ojala 2006–2007

Heikki Koivula 2008–2009

Matti Hurme 2010–

Vahtimestari

Elina Helin 1981–1982

Jari Väinölä 1983–1985

Marina ja Kari

Liimatainen 1986–1989

Arja Torikka-Tuominen

Ja Kauko Tuominen 1989–1990

Eija Miettinen 1990–1996

Tuija Helin 1997–2004

Riku Ruokonen 2005–2007

Matti Pettersson 2008–2009

Matti Ojala 2009–2010

Marianne Anttila 2010–

Merimeloja-lehden päätoimittaja:

Tuija Tarula-Aho 1991–1992

Anu Salmela 1993–1995

Pentti Hyvönen 1996–1998

Leila Haltia 1999–2000

Laura Tuominen 2001–2005

Raili Karisaari 2006–2009

Teemu Koivisto 2010–2011

Merimeloja-lehden taittaja:

Jukka Wahlström 2001–2006

Mira Kumpulainen 2007–2009

Päivi Kekäläinen 2009–

Nettisivujen ylläpitäjä:

Juha Tuominen 1996–2001

Päivi Kekäläinen 2001–2006

Tomi Kaivola 2007

Ari Räsänen ja 2009–

Jussi Gustafsson 2009–

Taloussihteeri:

Teemu Kämäräinen 2001–2002

Paula Liimatta 2003–2005

Leena Luostarinen 2006–

Tilintarkastajat:

Rainer Tammiluoto 1981–1985

Matti Ekman 1981

Pekka Salo 1982–1983

Heikki Karttunen 1984–1985, 1987–1989

Ritva Aho 1987–1988, 1990

Pekka Killström 1989–2004

Risto Seppänen 1991–1993

Leena Luostarinen 1994–1998

Matti Ekman 1999–2000

Peter Lindeberg 2001–2004

Ilkka Sarkia 2005–

Johan Holmberg 2005–

Palkanlaskija:

Leena Luostarinen 1983–1992

Raija Karjalainen 1992–1994

Arja Winter 1995–96, 1998

Palkattu toimistonhoitaja:

Eija Vartiainen 4/2007–8/2008

Petra Simojoki 9/2008–12/2010

Marjo Mamström 1/2011–

KUNNIAJÄSENET:

Uuno Okkonen 1981

Yrjö Hietanen 1981, – kunniapuheenjohtaja 1997

Unto Elo 2008

KULTAISET ANSIOMERKIT

Nro Saaja Vuosi

Eino Arrakoski 1951

Niilo Berg 1951

Veikko Harma 1951

Arvi Janhunen 1951

Elsa Johansson 1951

Unto Karjalainen 1951

Paula Lilja 1951

Onni Luoto 1951

Alli Luoto 1951

Eino Mäkinen 1951

Aarne Nurminen 1951

Uuno Okkonen 1951

Karl-Emerik Olsson 1951

Aarno Puustinen 1951

Olavi Ranta 1951

Nils Rehn 1951

Kaarlo Saari 1951

Eero Saraoja 1951

Silja Tengen 1951

Aarne Tengen 1951

Gunnar Wikström 1951

Veikko Vilen

Yrjö Hietanen

Jouko Kilpiä

Aarne Aro

Vilho Jaatinen

21 Pentti Aho

22 Jouni Lindgren 1981

23 Ritva Aho 1982

24 Heikki Karttunen 1983

25 Elina Helin 1983

26 Unto Elo 1985

27 Leo Kaukiainen 1985

28 Timo Hänninen 1985

29 Jari Hietanen 1985

30 Matti Ekman 1985

31 Rose-Marie Järves 1985

32 Clary af Björkenstein 1985

33 Ingrid Aminoff 1985

34 Pertti Runolinna 1985

35 Veli-Pekka Harjola 1985

36 Markku Veijalainen 1985

37 Veikko Hietanen 1985

38 Raili Kukko 1986

39 Leena Luostarinen 1986

40 Pekka Salo 1986

41 Raino Järves 1986

42 Timo Suninen 1986

43 Pekka Partanen 1986

44 Jorma Hollmström 1986

45 Anneli Järkkälä 1986

46 Oili Pitkäniemi 1986

47 Liisi Kukkola 1986

48 Pirjo Lindgren 1986

49 Mailis Auterinen 1987

50 Jaakko Auterinen 1987

51 Simo-Pekka Reponen 1987

52 Jyrki Aho 1987

53 Jussi Laari 1992

54 Hannu Niikko 1992

55 Kaj Andersson 1991

56 Sirkka Reine 1993

57 Leo Gröndahl 1993

58 Katariina Oksanen 1994

59 Sirkku Lehtinen 1994

60 Marko Syrjäsuo 1994

61 Jukka Savolainen 1994

62 Jorma Lehtosalo 1995

63 Rauno Oksanen 1995

64 Rauni Oksanen 1998

65 Kari Tanner 1998

66 Pekka Killström 1998

67 Arja Winter 1998

68 Esko Klemettilä 1998

69 Seppo Kotomäki

Matti Pettersson

Panu Kanniainen

Tomi Kaivola

Kanoottiliiton pronssinen plaketti

1971 Maire Hietanen

1971 Marjatta Leskinen

1971 Seppo Kilpiä

1971 Matti Sikstus

Kanoottiliiton hopeinen plaketti

1981 Veli-Markus Halonen

1981 Juhani Holmi

1981 Heikki Karttunen

1981 Ritva Aho

1986 Jouni Lindgren

1991 Ingrid Aminoff

1991 Rose-Marie Järves

1991 Raili Kukko

1991 Jorma Holmström

1991 Pentti Aho

1991 Leena Luostarinen

1991 Pekka Partanen

1991 Olli Pitkäniemi

1991 Juhani Kupi

1991 Pertti Runolinna

Kanoottiliiton kultainen plaketti

1970 Aarne Aro

1971 Jouko Kilpiä

1971 Pertti Penttala

1971 Vilho Jaatinen

1971 Rainer Tuomiluoto

1971 Jorma Hietanen

1976 Pentti Kauppila

1981 Timo Hänninen

1981 Jouko Kilpiä

1981 Merimelojat

1991 Pekka Salo

1991 Jari Hietanen

1991 Kaj-Erik Fohlin

2011 Leena Luostarinen

Kultainen SKaL ansiomerkki

1953 6 Olavi Ranta

1954 7 Sven Andsten

1958 9 Ape Janhunen

1961 11 R. Eklund

1962 12 Karl E. Olsoni

1969 15 Kurt Wires

1977 19 Yrjö Hietanen

1991 31 Heikki Kukkola

2007 44 Kaj-Erik Fohlin

Hopeinen SKal ansiomerkki

1942 1 Toivo Kangas

1942 2 Esko Saraoja

1947 11 Kaj-Emerik Olsoni

1947 14 Armo Puustinen

1948 17 Olavi Ranta

1949 25 Unto Karjalainen

1952 33 Yrjö Hietanen

1953 39 Arvi V. Janhunen

1954 41 Nils Rehn

1955 45 Aarne Aro

1955 46 Niilo Berg

1955 48 Veikko Harma

1960 55 Gunnar Wickström

1962 60 Uuno I. Okkonen

1976 94 Kari Markkanen

1980 100 Vilho Jaatinen

1980 101 Rainer Tuomiluoto

1981 105 Heikki Kukkola

1981 106 Unto Elo

1981 107 Risto Kantanen

1981 108 Leo Kaukiainen

1981 109 Pentti Kauppila

1989 120 Jari Hietanen

1991 124 Olli Välttilä

1991 125 Jouko Lindgren

1991 126 Jouko Kilpiä

1992 129 Kaj-Erik Fohlin

2002 153 Tuija Tarula-Aho

2007 172 Jan Juslén

SEURAN JÄSENILLE MYÖNNETYT

SUOMEN K ANOOTTILIITON

KULTA -, VALIO - JA

SUURMESTARIRETKIMERKIT:

Suurmestarimerkki 4 timantilla (22 500 retkikilometriä)

Ingrid Aminoff 2006

Suurmestarimerkki 3 timantilla (19 000 retkikilometriä)

Ingrid Aminoff 2000

Suurmestarimerkki 2 timantilla (15 500 retkikilometriä)

Aarne Aro 1970, Ingrid Aminoff 1995, Heikki Kukkola 1999

Suurmestarimerkki 1 timantilla 12 000 retkikilometriä)

Aarne Aro 1969, Heikki Kukkola 1990, Ingrid Aminoff 1992, Leena Luostarinen 2008

Suurmestarimerkki (6 000 retkikilometriä)

Arvi Janhunen (SkaL:n nro 1) 1955, Aarne Aro 1957, Heikki Kukkola 1982, Ingrid Aminoff 1987, Tarja Ikonen 1990, Leena Luostarinen 1994, Pentti Aho 1994, Pekka Kukkonen 1994, Tuija Tarula-Aho 1997

Valiomerkki (3 500 retkikilometriä)

Aarne Tengen (SkaL:n nro 1), Aarne Aro 1955, Toivo Lumio 1978, Heikki Kukkola 1979, Ingrid Aminoff 1985, Pekka Salo 1985, Leena Luostarinen 1986, Tarja Ikonen 1986, Pekka Aaltio 1986, Leena Aaltio 1986, Pentti Aho 1986, Raija Yksjärvi 1989, Simo-Pekka Reponen 1989, Anneli Järkkälä 1990, Björn Lehtinen 1990, Tuija TarulaAho 1992, Juhani Kupi 1998, Kari Tanner 1999

KULTAMERKKI (2 000 retkikilometriä)

Arvi Janhunen 1934, Aarne Tengen 1934, Kaj Strang 1934, Aarne Nurminen 1940, Silja Tengen 1940, Toivo Huhtanen 1940, Aarne Aro 1947, Kaarina Katila 1973, Klaus Hilbert 1973, Kari Kallio 1976, Toivo Lumio 1976, Maila Kuusonen 1976, Olli Välttilä 1976, Lauri Huikkonen 1980, Ingrid Aminoff 1983, Pirjo Huttula 1983, Tarja Ikonen 1983, Pekka AaItio 1985, Pentti Aho 1985, Leena Aaltio 1986, Raija Yksjärvi 1986, Simo-Pekka Reponen 1986, Anneli Järkkälä 1986, Björn Lehtinen 1986, Tuija TarulaAho 1986, Juhani Kupi 1992, Kari Tanner, Leena Luostarinen 1985, Pertti Runolinna 1985, Jorma Holmström 1986, Matti Seitola 1986, Andre Dekker 1986, Liisa Salo 1986, Jorma Salonen 1989, Pekka Kukkonen 1989, Tuulikki Telaranta 1996, Harry Smeds 1997, Johan Holmberg 1998, Pertti Rajala 2000

ICF kansainvälinen Kanoottiliito on vuosien saatossa myöntänyt Suomeen kaksi retkimelonnan kultaista ansiomerkkiä: Aarne Aro ja Heikki Kukkola

SUOMENMESTAREITA

1981

K-1 10000m miehet Unto Elo

K-4 1000m miehet Unto Elo – Heikki Uotila – Leo Kaukiainen – Kari Markkanen

K-1 500m miehet 18v Jyrki Aho

K-1 1000m miehet 18v Jyrki Aho

K-2 500m miehet 18v Veli-Pekka Harjola – Pekka Uotila

K-2 1000m miehet 18v Jyrki Aho – Tom Tallberg

K-4 500m miehet 18v Jyrki Aho – Pekka Uotila – Tom Tallberg – Veli-Pekka Harjola

K-2 500m pojat 16v Pekka Uotila – Tom Tallberg

1982

K-2 500m miehet 18v Pekka Uotila – Tom Talberg

K-2 1000m miehet 18v Pekka Uotila – Tom Tallberg

K-4 500m miehet 18v Pekka Uotila – Tom Tallberg – Pasi Järves – Kimmo Kurki

K-2 500m pojat 16v Pasi Järves – Kimmo Kurki

1983

K-1 1000m miehet Veli-Pekka Harjola

K-1 10000m miehet Veli-Pekka Harjola

K-4 500m miehet Veli-Pekka Harjola – Jyrki Aho – Unto Elo – Pekka Uotila

K-4 1000m miehet Veli-Pekka Harjola – Jyrki Aho – Unto Elo – Pekka Uotila

K-4 5000m miehet Leo Kaukiainen – Jyrki Aho – Unto Elo – Pekka Uotila

K-1 250m pojat 13v Ralf Salminen

K-1 2500m pojat 13v Ralf Salminen

1984

K-1 1000m miehet Veli-Pekka Harjola

K-1 10000m miehet

Veli-Pekka Harjola

K-4 500m miehet Unto Elo – Heikki Uotila – Pekka Uotila – Tom Tallberg

K-4 1000m miehet Unto Elo – Heikki Uotila – Jyrki Aho – Tom Tallberg

K-4 5000m miehet Unto Elo – Heikki Uotila – Pekka Uotila – Jyrki Aho

1985

K-1 1000m pojat 16v Ralf Salminen

K-1 2500m pojat 16v Ralf Salminen

K-1 maraton miehet Unto Elo

K-2 maraton miehet Veli-Pekka Harjola – Heikki Uotila

1986

K-1 1000m pojat 16v Ralf Salminen

K-2 maraton miehet

Veli-Pekka Harjola – Heikki Uotila

K-2 jokimaraton miehet Veli-Pekka Harjola – Unto Elo

1987

K-1 10000m miehet Tom Tallberg

K-1 500m miehet 18v Ralf Salminen

K-1 5000m miehet 18v Ralf Salminen

K-1 500m miehet 18v Ralf Salminen – Markko Lehtosalo

K-1 500m miehet 35v Unto Elo

K-1 5000m naiset 18v Laura Pyyry

1988

K-1 500m naiset Laura Pyyry

K-1 1000m naiset Laura Pyyry

K-1 10000m miehet Tom Tallberg

K-4 1000m miehet Tom Tallberg – Heikki Uotila – Ralf Salminen – Pekka Uotila

K-1 500m miehet 18v Ralf Salminen

K-1 5000m miehet 35v Unto Elo

K-2 500m tytöt 16v Sirkku Asikainen – Katariina Oksanen

K-1 maraton miehet Unto Elo

K-1 maraton miehet 18v Ralf Salminen

1989

K-2 500m naiset 18v Sirkku Asikainen – Katariina Oksanen

K-1 5000m miehet 40v Unto Elo

1990

K-1 1000m naiset Sirkku Asikainen

K-2 500m naiset Sirkku Asikainen – Katariina Oksanen

K-2 5000m naiset Sirkku Asikainen – Katariina Oksanen

K-4 500m naiset Sirkku Asikainen – Eija Miettinen – Katariina Oksanen –Laura Pyyry

K-1 500m naiset 18v Sirkku Asikainen

K-1 5000m naiset 18v Sirkku Asikainen

K-2 500m naiset 18v Sirkku Asikainen – Katariina Oksanen

K-1 500m miehet 20v Markko Lehtosalo

K-1 5000m miehet 40v Unto Elo

K-1 maraton naiset 18v Sirkku Asikainen

K-1 maraton miehet 40v Unto Elo

1991

K-1 5000 naiset Sirkku Asikainen

K-2 5000m naiset Katariina Oksanen – Sirkku Asikainen

K-1 500m miehet 40v Unto Elo

K-1 5000m miehet 40v Unto Elo

K-1 2500m pojat 16v Riku Ruokonen

K-1 maraton naiset Sirkku Asikainen

K-2 maraton naiset Katariina Oksanen – Sirkku Asikainen

K-1 maraton miehet 18v Riku Ruokonen

K-1 maraton miehet 40v Unto Elo

1992

K-1 500m miehet 18v Panu Kanniainen

K-2 500m miehet 18v Panu Kanniainen – Mikko Keso

K-2 1000m miehet 18v Mikko Keso – Riku Ruokonen

K-4 500m miehet 18v Panu Kanniainen – Riku Ruokonen – Mikko Keso – Tuomas Laukama

K-1 500m miehet 20v Petteri Keso

K-1 5000m miehet 40v Unto Elo

K-1 maraton miehet 18v Riku Ruokonen

K-1 maraton miehet 40v Unto Elo

1993

K-1 200m miehet Panu Kanniainen

K-1 200m naiset Sirkku Asikainen

K-1 500m naiset Sirkku Asikainen

K-1 1000m naiset Sirkku Asikainen

K-1 5000m naiset Sirkku Asikainen

K-2 200m naiset Katariina Oksanen – Sirkku Asikainen

K-2 500m naiset Katariina Oksanen – Sirkku Asikainen

K-2 5000m naiset Katariina Oksanen – Sirkku Asikainen

K-1 5000m miehet 18v Riku Ruokonen

K-2 5000m miehet 18v Riku Ruokonen – Mikko Keso

K-1 5000m miehet 40v Unto Elo

K-1 maraton naiset Katariina Oksanen

K-1 maraton miehet 18v Riku Ruokonen

K-1 maraton miehet 40v Unto Elo

1994

K-1 1000m miehet Petteri Keso

K-4 500m miehet Petteri Keso – Riku Ruokonen – Panu Kanniainen – Mikko Keso

K-1 5000m naiset Sirkku Lehtinen

K-1 200m miehet 20v Riku Ruokonen

K-1 500m miehet 20v Riku Ruokonen

K-1 maraton naiset Sirkku Lehtinen

1995

K-2 200m miehet Panu Kanniainen – Petteri Keso

K-2 1000m miehet Riku Ruokonen – Petteri Keso

K-2 5000m miehet Riku Ruokonen – Petteri Keso

K-4 200m miehet Petteri Keso – Panu Kanniainen – Riku Ruokonen – Mikko Keso

K-4 500m Petteri Keso – Panu Kanniainen – Riku Ruokonen – Mikko Keso

K-4 5000m Petteri Keso – Panu Kanniainen – Riku Ruokonen – Mikko Keso

K-1 200m miehet 20v Riku Ruokonen

K-1 500m miehet 20v Riku Ruokonen

K-1 500m miehet 40v Unto Elo

1996

K-2 200m miehet Panu Kanniainen – Petteri Keso

K-2 5000m miehet Riku Ruokonen – Jari Heinonen

K-4 1000m miehet

K-4 5000m miehet

Mikko Keso – Panu Kanniainen – Jari Heinonen – Riku Ruokonen

Mikko Keso – Panu Kanniainen – Jari Heinonen – Riku Ruokonen

K-2 maraton miehet Riku Ruokonen – Jari Heinonen

1997

K-4 200m miehet Mikko Keso – Kalle Mikkonen* – Petteri Keso – Jari Heinonen

K-4 500m miehet

K-4 1000m miehet

K-4 5000m miehet

Mikko Keso – Kalle Mikkonen* – Petteri Keso – Jari Heinonen

Mikko Keso – Kalle Mikkonen* – Petteri Keso – Jari Heinonen

Mikko Keso – Kalle Mikkonen* – Petteri Keso – Jari Heinonen

K-1 5000m miehet 40v Unto Elo

K-1 2500m pojat 16v Tapio Heikinaro

K-1 maraton miehet 40v Unto Elo

* Vuoden 1997 sääntöjen mukaan urheilija sai vaihtaa seuraa kerran kilpailukauden aikana.

KaMe:n Kalle Mikkonen edusti Merimelojia K4:n SM-kisoissa, jotka olivat kauden viimeiset kilpailut.

1998

K-1 200m pojat 16v Ilkka Ritvos

K-1 500m pojat 16v Ilkka Ritvos

K-1 2500m pojat 16v Ilkka Ritvos

K-1 maraton miehet 18v Tuomas Piiroinen

1999

K-1 5000m miehet Kimmo Harikoski

K-2 200m miehet Panu Kanniainen – Mikko Keso

K-2 500m miehet Panu Kanniainen – Mikko Keso

K-2 1000m miehet Panu Kanniainen – Mikko Keso

K-2 5000m miehet Mikko Keso – Riku Ruokonen

K-4 200m miehet Mikko Keso – Panu Kanniainen – Riku Ruokonen – Markko Lehtosalo

K-1 200m miehet 18v Heikki Ritvos

K-1 500m miehet 18v Heikki Ritvos

K-1 1000m miehet 18v Heikki Ritvos

K-1 5000m miehet 18v Tuomas Piiroinen

K-2 200m miehet 18v Heikki Ritvos – Tuomas Piiroinen

K-2 500m miehet 18v Heikki Ritvos – Tuomas Piiroinen

K-2 1000m miehet 18v Heikki Ritvos – Tuomas Piiroinen

K-4 200m miehet 18v Heikki Ritvos – Tuomas Piiroinen – Ilkka Ritvos – Tatu Laatikainen

K-4 500m miehet 18v Heikki Ritvos – Tuomas Piiroinen – Ilkka Ritvos – Tatu Laatikainen

K-1 maraton miehet 50v Unto Elo

2000

K-1 200m miehet Panu Kanniainen

K-2 200m miehet Panu Kanniainen – Mikko Keso

K-2 500m miehet Panu Kanniainen – Mikko Keso

K-2 1000m miehet Panu Kanniainen – Mikko Keso

K-1 200m miehet 18v Ilkka Ritvos

K-1 500m miehet 18v Ilkka Ritvos

K-1 1000m miehet 18v Ilkka Ritvos

K-1 5000m miehet 18v Ilkka Ritvos

K-1 200m miehet 20v Heikki Ritvos

K-1 maraton miehet 18v Ilkka Ritvos

K-1 maraton miehet 55v Unto Elo

2001

K-2 200m miehet Panu Kanniainen – Mikko Keso

K-2 500m miehet Panu Kanniainen – Mikko Keso

K-4 5000m miehet Kimmo Harikoski – Ilkka Ritvos – Tuomas Piiroinen – Heikki Ritvos

K-1 200m miehet 20v Heikki Ritvos

K-1 500m miehet 20v Heikki Ritvos

K-1 maraton miehet 35v Kimmo Kurki

K-1 maraton miehet 55v Unto Elo

2002

K-2 200m miehet Panu Kanniainen – Mikko Keso

K-2 500m miehet Panu Kanniainen – Mikko Keso

K-2 1000m miehet Panu Kanniainen – Mikko Keso

K-1 200m miehet 20v Ilkka Ritvos

K-1 500m miehet 20v Ilkka Ritvos

K-1 5000 miehet 50v Unto Elo

K-1 maraton miehet 22v Tuomas Piiroinen

K-1 maraton miehet 55v Unto Elo

K-2 maraton miehet 50v Pentti Sahi (RKP) – Unto Elo

2003

K-1 1000m miehet Mikko Keso

K-4 5000m miehet Panu Kanniainen – Kimmo Harikoski – Ilkka Ritvos – Heikki Ritvos

K-1 5000 miehet 50v Unto Elo

K-1 maraton miehet 22v Ilkka Ritvos

K-2 maraton miehet 22v Ilkka Ritvos – Heikki Ritvos

K-1 maraton miehet 55v Unto Elo

K-1 maraton miehet 60v Leo Kaukiainen

K-2 maraton miehet 50v Pentti Sahi (RKP) – Unto Elo

2004

K-2 200m miehet Heikki Ritvos – Ilkka Ritvos

K-1 200m miehet 40v Pertti Kauppila

K-1 maraton miehet 60v Unto Elo

2005

K-2 maraton miehet 55v Pentti Sahi (RKP) – Unto Elo

2006

K-4 200m miehet Heikki Ritvos – Petteri Pitkänen – Ilkka Ritvos – Riku Ruokonen

K-4 500m miehet Heikki Ritvos – Petteri Pitkänen – Ilkka Ritvos – Riku Ruokonen

K-1 5000 miehet 50v Unto Elo

K-1 maraton miehet 60v Unto Elo

K-2 maraton miehet 55v Unto Elo – Veijo Simpanen (RSM)

2007

K-4 200m miehet Heikki Ritvos – Petteri Pitkänen – Ilkka Ritvos – Riku Ruokonen

K-4 500m miehet Heikki Ritvos – Petteri Pitkänen – Ilkka Ritvos – Riku Ruokonen

K-2 5000m miehet Petteri Pitkänen - Ilkka Ritvos

K-2 maraton miehet Tommi Ritala (PM) - Heikki Ritvos

2008

K-4 500m miehet Heikki Ritvos – Petteri Pitkänen – Ilkka Ritvos – Riku Ruokonen

K-4 1000m miehet Petteri Pitkänen – Heikki Ritvos – Ilkka Ritvos – Kimmo Ahonen

K-4 5000m miehet Petteri Pitkänen – Ilkka Ritvos – Kimmo Ahonen – Heikki Ritvos

K-2 5000m miehet Petteri Pitkänen – Heikki Ritvos

K-1 500m miehet 50v Unto Elo

K-1 1000m miehet 50v Unto Elo

K-1 5000m miehet 50v Unto Elo

K-2 maraton miehet Tommi Ritala (PM) – Petteri Pitkänen

K-2 maraton sekaparit Nina Itkonen (TaVi) – Heikki Ritvos

K-2 maraton miehet 55v Pentti Sahi (RKP) – Unto Elo

2009

K-2 maraton miehet Tommi Ritala (PM) - Heikki Ritvos

K-2 maraton miehet 60v Pentti Sahi (RKP) – Unto Elo

K-1 maraton pojat 14v Eero Luoma

2010

K-2 500m miehet Heikki Ritvos – Petteri Pitkänen

K-2 1000m miehet Heikki Ritvos – Petteri Pitkänen

K-1 200m naiset 35v Laura Hallapää

K-1 200m miehet 40v Kimmo Ahonen

K-1 500m miehet 40v Kimmo Ahonen

K-1 1000m miehet 40v Kimmo Ahonen

K-1 200m tytöt 12v Eveliina Luoma

K-1 2500m pojat 14v Eero Luoma

K-2 maraton miehet 60v Pentti Sahi (RKP) – Unto Elo

2001

70v-juhlaretki

Nurmes–Virolahti–Hki (3 osuutta, Holmberg)

Pitkät meriretket

Norja, Jäämeri (Sutinen)

Lyhyet meriretket

Saaristomeri (Tanner)

Tammisaari (Elo)

Helsinki by Sea (Siren)

Lyhyet järvi-/jokiretket

Helatorstai Saimaa (Rajala)

Pakkasretki Lohjanjärvi (Tarula-Aho)

2002

Pitkät meriretket

Pohjoinen Saaristomeri (Elo)

Norja (Sutinen)

Lyhyet meriretket

Saaristomeri (Tanner)

Sipoo (Holmberg)

4 Skorvanin retkeä

Lyhyet järvi-/jokiretket

Hauho (Holmberg)

Sahtiretki Kukkiajärvi (Holmberg)

2003

Pitkät meriretket

Pohjoinen Saaristomeri (Holmberg)

Lyhyet meriretket

Muumiretki Sipoo-Pellinki (Roivainen–

Malmström)

Saaristomeri (Taipale)

Helsinki by Sea (Ruotsalainen)

Tammisaari (Elo)

Söderskär (Ruotsalainen)

Porkkalan majakka (Jaatinen)

Kytö-Järvö (Ruotsalainen)

4 Skorvanin retkeä

Pitkät järvi-/jokiretket

Saimaa Soisalon kierto (Rajala)

Lyhyet järvi-/jokiretket

Puula (Holmberg)

Luonteri (Rajala)

2004

Pitkät meriretket

Kotka-Skorvan (Holmberg)

Ahvenanmaa-Kökar (Hausen)

Lyhyet meriretket

Muumiretki (Ruotsalainen)

Saaristomeri (Tanner)

Rosala-Bengtskär (Ruotsalainen)

Inkoo-Tammisaari (Hiltunen)

Söderskär (Ruotsalainen)

2 Skorvan-retkeä (Tanner, Lahti)

Lyhyet järvi-/jokiretket

Näsijärvi (Rajala)

Lohjanjärvi (Pulkamo)

Repovesi (Rajala)

2005

Pitkät meriretket

Saaristomeri Jurmo-Utö (Hausen)

Lyhyet meriretket

Saaristomeri (Mononen)

Aloittelijoiden meriretki Torra Lövö (Pulkamo)

Tallinnan edusta (Ruotsalainen)

Lähi-Idän retki (Kallio-Könnö)

Bengtskär (Kinnunen)

4 Skorvanin retkeä (Kinnunen, Paaterot, Lahti, Selkamo)

Pitkät järvi-/jokiretket

Oulujärvi (Holmberg)

Inari (Rajala)

Lyhyet järvi-/jokiretket

Saimaa (Rajala)

Päijänne (Rajala)

2006

Pitkät meriretket

Ahvenanmaan kierto (Kinnunen)

Rymättylä-Luvia (Hausen)

Lyhyet meriretket

Tammisaari (Selkamo)

Tankarn (Ruotsalainen)

Saaristomeri (Tanner)

5 Skorvan-retkeä (Kaario, Paaterot, Lahti, Holmberg, Pulkamo)

Lyhyet järvi-/jokiretket

Nuuksion avokanoottiretki (Kallio-Könnö)

Hauho (Holmberg)

Kolovesi (Rajala)

Sipoonjoki (Kallio-Könnö)

2007

Pitkät meriretket

Vaasa (Kaario)

Lyhyet meriretket

Tammisaari (Selkamo)

Merellinen Helsinki (Ahola)

3 Skorvan-retkeä (Paaterot, Kaario, KallioKönnö)

Lyhyet järvi-/jokiretket

Hauho (Holmberg)

Lohjanjärvi (Pulkamo)

Luonteri (Rajala)

2008

Pitkät meriretket

Hki-Hanko-Hki (Kaario)

Hanko-Hki (Hausen)

Lyhyet meriretket

Hanko (Mononen)

Saaristomeri Seili-Gullkronan (Roivainen)

Tammisaari (Koivula)

Porvoon tienoot (Paatero)

Inkoon ympäristö (Kallio-Könnö)

2 Skorvan-retkeä (Paaterot, Lahti)

Pitkät järvi-/jokiretket

Inari (Rajala)

Lyhyet järvi-/jokiretket

Ruskaretki Luonteri (Rajala)

2009

Pitkät meriretket

Pohj. Saaristomeri (Kinnunen)

Ruotsi Itä-Göötanmaan saaristo (Holmberg)

Lyhyet meriretket

Padvan runtti (Mononen)

Saaristomeri Vänö (Roivainen)

Aloittelijoiden Saaristomeri (Hausen)

Hki-Pellinki (Kaario)

Kotkan saaristo (Kinnunen)

Porvoon tienoot (Paatero)

2 Skorvan-retkeä (Paaterot, Lahti)

Lyhyet järvi-/jokiretket

Helatorstai Saimaa (Rajala)

2010

Lyhyet meriretket

Padvan runtti (Mononen)

3 Skorvan-retkeä (Paaterot 2, Lahti)

Saaristomeri Nötö (Roivainen)

Pitkät järvi-/jokiretket

Pohjois-Karjalan retki (Kallio-Könnö)

Lyhyet järvi-/jokiretket

Hauho (Holmberg)

Päijänne (Holmberg)

ISBN 978-952-93-1940-4 (nid.)

ISBN 978-952-93-1941-1 (PDF)