Kolumni: Pertti Voutilainen: Kertokaa se hänelle

Noin lauloi Mauno Kuusisto kauniilla tenorillaan radiossa. Sanat toivat mieleeni Portugalin entisen häikäilemättömän diktaattorin, pääministeri Oliviero Salazarin. Hänen politiikkansa johti maan umpikujaan. Sotilasmenot olivat kasvaneet 40 prosenttiin kansantulosta, ja kansa eli sorron alla. Lopulta parlamentti erotti pääministerinsä, mutta kesti kaksi vuotta ennen kuin hänelle uskallettiin mennä kertomaan päätöksestä. Hän oli jatkanut elämäänsä siinä uskossa, että oli edelleen vallan kahvassa ja oli vaikutusvallassa ohittanut Jumalankin.

Kun kuulee Moskovan nykyisiä uutisia, on helppoa havaita, että kohti entisiä aikoja ollaan matkalla. Lehtiuutinen kertoi Putinin ehdottaneen, että maassa pitäisi ottaa käyttöön Stalinin ajalla kehitetty systeemi, jossa jokainen kansalainen oli velvollinen valvomaan naapurinsa toimia. Näin vältettäisiin vaarallisten aatteiden leviäminen tervehenkisen kansan keskuuteen. Kun muistetaan, kuinka monta miljoonaa ihmisuhria Stalinin terrori vaati, tulee kylmä olo. Kysymys kuuluu: onko meidän pakko toistaa menneisyyden kauheimmat kokemukset. Mutta mistä löytyisi riittävän rohkea taho kertomaan Putinille, että tämä peli ei vetele?

Kovin suuri osa meistä suomalaisista eli kauan siinä uskossa, että kaikkien kansojen joukossa me tunsimme Venäjän ja venäläiset paremmin kuin kukaan muu. Tätä käsitystä tukivat sekä maantiede että historiallinen yhteys. Ei väite ihan väärä ollut, mutta nyt tiedämme, kuinka huonolla pohjalla tietämys yleisesti ottaen oli. Häpeillen joudumme tunnustamaan, että kovasti naiiveja olimme, kun aloimme uskoa Venäjän voivan demokratisoitua. Emme usko enää.

Olin käymässä Kiinassa keväällä 1989 heti Tiananmenin kapinan jälkeen. Suurlähettiläämme oli onnistunut saamaan lounasvieraaksemme Kiinan ulkoministeriön korkean virkamiehen, joka kertoi kovasti arvostavansa suomalaisten rehellisyyttä ja suorapuheisuutta. Yhden pahan vian hän kuitenkin oli meissä havainnut. Hän ei millään voinut ymmärtää, miten saatoimme luottaa venäläisten sanomisiin. Viimeistään nyt tiedän, että Pekingissä oli ainakin yksi meitä parempi Venäjän tuntija.

”Sovat loppuu sotimalla”, muistelen Antti Rokan todenneen Tuntemattomassa sotilaassa. Putin ei aluksi halunnut kutsua sotaa sodaksi, kun hyökkäsi Ukrainaan. ”Sotilaallinen erikoisoperaatio” terminä ihmetytti. Vähemmälle huomiolle on jäänyt, että viime aikoina Putin itsekin on alkanut käyttää sota-sanaa. Mistä tämä muutos mahtaa kertoa? Lähteekö hän hakemaan ehdotonta voittoa vieläkin isommalla ryminällä? Vai etsiikö hän keinoa ulos tilanteesta, jossa voiton saavuttaminen näyttää toivottomalta. Kunniallisena pidettävän rauhan mahdollisuus tuntuu kummankin osapuolen kannalta mahdottomalta. Mutta kyllähän Rokankin täytyy oikeassa olla. Rauhan aika koittaa aikanaan. Ja iso jälleenrakennustyö alkaa.

Jos on Putin sekoittanut maailmankirjat, harvinaisen sekaisin ovat kirjat Suomessakin. Kun tähän syytä kysellään hallituksen edustajilta, syylliseksi aina nimetään edellinen hallitus. Itse ovat kaikki mielestään tehneet hyvää. Monessa asiassa on onnistuttu, mutta onpa samalla pantu maan talous rapakuntoon. Toivottavasti osaavat nyt hävetä ne poliittiset vaikuttajat, jotka pari vuotta sitten opettivat, että valtion velka on vaaratonta, ja sitä kannattaa ottaa rajattomasti. Nyt koittaa maksun aika. Miellyttäviin poliittisiin päätöksiin ei ole varaa. Sen alkavat kaikki vähitellen tajuta. Presidenttimme totesi aivan oikein, että ” hyvinvoinnin nykyistä tasoa emme ole ansainneet”. Syömme enemmän kuin tienaamme. Tämä tosiasia näkyy hermostuneisuutena poliittisella areenalla. Vaalien tuleva voittaja iloitkoon voitostaan, mutta joutuu hallitusneuvotteluissa esittämään uudenlaista mielikuvitusta toimintakykyisen hallituksen muodostamisessa.

Suuri huolenaihe on sote-uudistuksen toimeenpano. Vanhastaan opetettiin, että suurten projektien onnistuminen on kiinni neljän r-kirjaimella alkavan asian kunnossa olosta: Rahat, raaka-aineet, raatajat ja rakkineet. Nyt huomataan, että meiltä puuttuvat rahat ja raatajat. Ei ihme, koska luettelosta puuttui sana realismi. Syyllisten listalle taitaa joutua useampikin entinen hallitus. Missä petti laskutaito? Vai noudatetaanko suunnittelussa epätarkkoja määritelmiä vanhan geometrian oppikirjan malliin: ”Ympyrä on täysin kulmaton kuvio. Ellipsi on myös, mutta ei niin selvästi”. Ei tällainen tarkkuus aina riitä. Paremmin pitää tietää, mihin on ryhtymässä.

Ihmetystä herättävä asia meillä on suurten hankkeiden hidas eteneminen ja hinta-arvioiden ylittyminen. Tämä ilmiö syö toiminnan tuottavuutta, jonka parantamisen tulisi olla tärkeä kansallinen tavoite. Guinnesin ennätysten kirjaan varmaan kelpaisi tarina Olkiluodon ydinreaktorin rakentamisesta. Nyt asia uutisten mukaan on lopultakin paremmalla tolalla, mutta monta kertaa sen kehittymistä seurattaessa on muistunut mieleen vanha kertomus savolaisen alokkaan tapauksesta. Hän oli hidas oppimaan armeijan sulkeisharjoituksiin kuuluvia temppuja. Kun harjoituksen johtaja häntä moitiskeli ja vaati parantamaan asentoa, alokas kysyi: ”Herra viäpelj, korjoonko entistä vai tienkö kokonaan uuven ”? Tällainen kysymys olisi Olkiluodon rakentajien pitänyt aikanaan esittää, kun projekti vuodesta toiseen valtavasti viivästyi. Minun ei varmaankaan pitäisi asiaa irvistellä, kun en siitä tarpeeksi tiedä. Mutta yhdyn niihin, jotka sanovat, että ei tällaista olisi Kekkosen aikana tapahtunut.

Vähän yllättäen on tietoon tullut, että valtakunnassa on vireillä hanke, jonka toteutuminen kovasti parantaisi projektien toteutusaikatilastoja. Norjalaiset aikovat rakentaa Inkooseen suuren terästehtaan kolmessa vuodessa. Se olisi mahtava saavutus. Toivotan onnea rohkeille yrittäjille. Heitä tämä maa tarvitsee. ▲

Parhaat onnittelut ja onnentoivotukset 80-vuotiaalle Vuorimiesyhdistykselle, joka on virkeä vanhus ja vain parantaa juoksuaan vuosien mennen.

TEKSTI: PERTTI VOUTILAINEN