Lurppa 3 2020 by Annika Kontturi-Salmi

L U R P P A LURPPA 3/2020

Lounais-Suomen Spanielikerho ry:n jĂ¤senlehti 3/2020

Kansi: Amerikanvesispanieli Dante (Afire’s Fire when Ready), kuva: Riikka Lehtinen

Menikö se jo, kesä? Tämän Lurpan lähdössä painoon syyskuun puolivälissä on jo syksyä ilmassa. Toivottavasti syksy on kuulas ja kuiva, jotta saadaan ulkoilla iloisin mielin spanieleidemme kanssa. Kesä on mennyt poikkeuksellisesti monella. Koiratapahtumat ovat olleet jäissä, kuten moni muukin asia, ja lomamatkoja on tehty uudella tavalla. Kokonaisuudessaan on ollut erilainen vuosi, eikä loppua näy. Juuri kun muutamia näyttelyitä, kokeita ja muita tapahtumia on saatu jonkin verran pitää. Tuntuu tämä Covid 19 vievän taas voiton meistä.

t: Annika ja Mari

SISÄLLYS Toimituksen palsta L-SSK:n taipumuskokeet Mejä-kokeessa kesäkuussa Vili etsii kotia – Tiinan muistoksi Missä ne ovat? – koirat kadoksissa Päiväretki Touhoon ja Temmellykseen Esittelyssä amerkikanvesispanieli SmartDog – tunne koirasi Saaristoretkellä Patikkakoiran matkassa Kun yksi on poissa Macken haastattelu Yhteystiedot

TOIMITUS Annika Kontturi-Salmi Mari Salminen Taitto: Ari Suramo

ILMOITUSHINNAT 2020 Kaikki neliväri-ilmoituksia 1 sivu 120 €, 1/2 sivua 65 €, 1/4 sivua 40 €; ALV 0 %

AINEISTO lssk.lurppa@gmail.com Nro/ilmestyy/aineiston DL 4/2020 / joulukuu / 9.11.2020

Vuosisopimushinnat Ilmoitus 2 lehteen –15 %, 4 lehteen –30 %

Painosmäärä 230 Ilmestyy neljä kertaa vuodessa. Painopaikka: Painosalama

Lurppaa olemme silti tehneet yhtä innokkaasti kuin ennenkin ja olemme kiitollisia kaikille jutuntekijöille. Toivomme siksi muitakin jäseniä mukaan tekemään yhteistä lehteämme! Hyvää syksyä kaikille jäsenillemme ja spanieleillemme!

2 3 4 5 6 10 12 14 17 18 20 22 24

Jäsenhinnat 1 sivu 55 €, 1/2 sivua 30 €, 1/4 sivua 20 € Haastattelun/artikkelin yhteydessä logo, yhteystiedot 20 €, jäseniltä 10 € JÄSENILLE ILMAISET In memoriam, valioilmoitus, koiran 10-vuotisonnittelut sekä näyttely- ja koetulokset.

LURPPA 3/2020

L-SSK:n taipumuskokeet Salo ja Raasi 27- 28.6.2020

L-SSK:n järjestämät taipumuskokeet 27. ja 28.6.2020 sujuivat aurinkoisissa, suorastaan helteisissä merkeissä. Lauantaina kokeet pidettiin Salossa. Ylituomarina toimi Meerit Kuparinen ja vastaavana koetoimitsijana Markku Leino. Sunnuntain koe puolestaan järjestettiin Pöytyän Raasinkorvessa. Siellä tuomarina oli Ville Lahtinen ja vastaavana koetoimitsijana Markku Leino. Kummatkin kokeet sujuivat mukavasti, koiratkin jaksoivat hyvin kuumasta säästä huolimatta. Vuoron odottelua...

Lauantaina Salossa:

• Beeline A Posh Affair SPA1 + Suomen Spanieliliiton tsemppipalkinto • Just Dough it Des Vauriennes SPA1 • Kuusipeuran Yexema Calanthe Nenya SPA1 • Muskettikoiran Athos SPA1 • Quibble’s Our Jennifer SPA1 • Raikuli-pojan That is Love SPA1 • Ran-Plan Icepepper SPA0 • Windmill Whispers Two Wildcards SPA0

Sunnuntaina Pöytyällä:

• Real Legend Sinning Moon SPA1 • Hayzehill’s Absolute Nose Worker SPA1 • Blacktan Sirius Nimbus a Flying Broom SPA0 • Spice Twice Hillman Hunter SPA0 • Adamant’s You Know My Name SPA0 • Trystyn Benton Shopping at Macys SPA0 • Windmill Whispers Two Wildcards SPA0 TEKSTI JA KUVAT KRISTA SUONPÄÄ

LURPPA 3/2020

Riistapukin noutoa

Mejä-kokeessa kesäkuussa Kiitos koronarajoitusten lievän purun, kerhon mejä-koe päästiin sittenkin pitämään kesäkuussa. Kyse oli pienestä, neljän koiran kokeesta. Onneksi suunnitelmat oli tehty hyvissä ajoin, joten käytännön järjestelyt pystyi paiskaamaan kasaan lyhyellä varoitusajalla. Mejän ylituomarikollegio loi ohjeet korona-ajan kokeisiin, ja ohjeen mukaan toimimalla pystyttiin välttämään tartuntariskejä ja silti onnistumaan kokeen järjestelyissä hyvin. Sunnuntaina ajoimme Tarvasjoelle metsästysmajalle, josta kaksi jälkiparia lähti maastoon tekemään jälkeä ja koevastaava laittoi tavarat jonkinlaiseen järjestykseen seuraavaa päivää varten. Koevastaavan tytärkin värvättiin hommiin, kun Turusta piti saada toimitetuksi tuomarinlahja Salon seudulle. Sunnuntai oli helteinen ja maastossa kuhisi pistäviä ja purevia hyönteisiä. Jäljet tehtiin kuitenkin perinteisellä maltilla ja huolella. Maanantaina aamu valkeni kirkkaana, mutta ainakin Saloon alkoi kerääntyä iltapäivän aluksi pientä pilveä. Mahtavaa koiria ajatellen, ajattelin työpaikalla. Sääennuste nimittäin lupasi alun perin hyvin lämmintä, mikä olisi koirilla raskasta. Tosin pieni pilveily ei ukkosmaista tukalaa ja painostavaa kuumuutta juurikaan karkottanut….

nieliuros ERTTI” • cockerspa to Black ”V kc a B n e ä m Pähkinä t. VOI2, 38 pis nieliuros ” er ”BONO • cockerspa Rock’n Roll s le p p A b Cra t. VOI2, 35 pis

TEKSTI JA KUVAT:VIVI AALTONEN

Koe alkoi lyhyellä vastaavan ja ylituomarin alustuksella. Koirat kiinnitettiin laukauksensietotestiä varten ja jäljet ajettiin kotiinpäin suuntautuvassa järjestyksessä eli tietä pitkin eteenpäin. Alun perin ajattelimme vähän muokata normaalia tapaa, ja tuomari olisi antanut joka koirakolle tuloksen ja palkinnon jo heti jäljen jälkeen. Koska paikalla oli sopivan niukasti väkeä, päätimme kuitenkin noudattaa normaalia mejä-käytäntöä, ja tulokset luettiin vasta koko kokeen päätteeksi. Se toki pidensi iltaa puolella tunnilla, mutta toisaalta loi omanlaistansa kivaa tunnelmaa. AVO-luokassa osaamistaan haistelivat ensikertalaisena Triplet Dreamrider ”Wiljo”, saaden tuloksen AVO0, koska metsän hajut olivat tällä kertaa mielenkiintoisempia, sekä Friisin Metsäntyttö ”Zeta”, saaden tuloksen AVO1. Wiljon nollasta huolimatta oli todella hienoa, että Elinan tekemältä jäljeltä tuli kokeen paras tulos!! Opastaminen on ensikertaa aina jännittävää, mutta tulos kertoo huolella tehdystä työstä. Toivottavasti molempien omistajia puraisi edes jonkunlainen mejä-kärpänen, jotta koirat nähdään kokeissa tämän jälkeenkin. VOI-luokassa Crab Apple’s Rock ’n’ Roller ”Bono” nuuskutti tuloksen VOI2, samoin Pähkinämäen Back to Black ”Vertti” VOI2.

• cockerspanielin arttu Friisin metsätytt ö ”ZETA” AVO1, 43 pist. • cockerspanieliu ros Triplet Dreamdr iver ”WILJO” AVO0 LURPPA 3/2020

Vili etsii kotia... ... Etsin kuumeisesti luovutusikäisiä cockereita ja silmiini osui ensimmäiseksi juuri tuo ilmoitus. Siitä on jo yhdeksän vuotta ja minulla on nyt kolme Kennel Carrierin ihanaa cockeripoikaa; Vili, Tami ja Poju. Lopetin etsimisen ja saman tien lähetin vastauksen, jossa esittelin itseni ja kokemukseni kahdesta aikaisemmasta cockeristani. Eikä kestänyt kauaa, kun sain vastauksen, jossa minut toivotettiin tervetulleeksi Mellilään tutustumaan Viliin. Yövyin ja aamulla ajoin Mellilään ja sitten Vilin kanssa suoraan kotiin Viinijärvelle. Tietysti minua jännitti, mutta saavuttuani perille Tiinan äiti toivotti minut tervetulleeksi, ja hetken kuluttua tuli Tiina Vilin kanssa. Muistan, kun Vili tuli minua kohti ja nakkasin pienen ruskean koiran syliini, ja siihen se Vili sitten jäi istumaan. Sain todella lämpimän vastaanoton sekä paljon hyviä neuvoja ja pentupaketin. Vili sai vielä mukaan pupu-lelun, joka on säilynyt muuten Vilillä tähän päivään asti ja on erittäin rakas lelu edelleenkin. Oli aika suunnata kohti uusia seikkailuja Vilin kanssa ja lähteä kotiin. Näin alkoi tuttavuuteni Tiinaan. Tiina neuvoi monia asioita ja oli aidosti kiinnostunut Vilin kehityksestä, samoin meidän näyttelymatkoistamme. Häneltä sain paljon tukea ja neuvoja. Sitten, kun kennel siirtyi kokonaan Tiinalle, tuli ajankohtaiseksi hankkia Vilille kaveri ja juttelin siitä Tiinan kanssa. Sitten Tiina soitti, että on syntynyt poikapentu, mutta tilanne on hieman huono, mutta olin jo innoissani uudesta kaveristani. Sitten Tiina soitti, että pentu ei elänyt pitkään. Minut valtasi suru, mutta Tiina osasi lohduttaa ja sanoi, että ensi kerralla kyllä varmasti onnistuu. Ja niinhän siinä sitten kävi, Tami pyörähti maailmaan LURPPA 3/2020

ja taas oli asiaa Tiinan luokse Mellilään. Tiinalta sain taas roppakaupalla ohjeita ja neuvoja. Ja niin suunnattiin taasen kohti Viinijärveä, minä, Vili ja Tami. Tiinan huolenpito ja ystävällisyys oli todella mahtavaa soitellessamme aina välillä. Sitten oli Pojun aika siirtyä kotiin Viinijärvelle ja niinpä taasen suuntasin auton nokan kohti Mellilää. Oli taasen niin turvallinen olo lähteä kohti kotia Tiinan onnentoivotusten myötä. Nyt pojat ovat viisi, seitsemän ja yhdeksän vuotta vanhoja iloisia ja reippaita, terveitä vesseleitä. Tiina oli erittäin tarkka koiriensa kanssa ja se tieto ja ammattitaito, jolla hän luotsasi kenneliään, on antanut minulla ja varmasti monelle muullekin koiranomistajalle ihania, terveitä koiria. Viimeisen kerran olin Tiinaan yhteydessä, kun ajattelin käyttää Pojua astutukseen ja sain valtavasti taas ohjeita ja onnentoivotuksia mukaan. Mutta muutaman viikon kuluttua sain kuulla Tiinan poismenosta. En tahtonut uskoa sitä, mutta, kun Hannalle alkoi tulla osanottoilmoituksia, oli pakko uskoa se todeksi. Itse jäin kaipaamaan mahtavan ihanaa ihmistä, joka osasi harmaanakin päivänä taikoa auringonsäteitä itsestään. Kiitos ihanasta ystävyydestäsi ja ihanista koirista sekä kaikista neuvoistasi ja ohjeistasi! Lepää rauhassa. Matti Taijala, Vili, Tami ja Poju

Missä ne ovat??!! On joitakin asioita jotka ovat koiranomistajan painajaisia. Yksi niistä on koiran katoaminen. TEKSTI JA KUVAT: ANNIKA KONTTURI-SALMI Oli lauantaiaamu kello seitsemän. Puin päälle ja kutsuin meidän koirat mukaan ulos, niin kuin teen joka ikinen aamu. Meidän rutiineihin kuuluu kolmen hevosen ulospäästäminen aamuisin, mihin menee noin viisi minuuttia, sekä heinien anto tarhaan. Heinien pakkaamisessa kottikärryihin vie toiset viisi minuuttia, jos ne eivät ole valmiina. Koirat tekevät nopeasti aamutarpeensa ja sitten me kuljemme sisälle reippaaseen tahtiin. Cockereilla on aamuisin pääateria ja minun kahvihammasta kolottaa... Koirat katoavat Niin tein tänäkin aamuna. Kun avasin sisäoven katsoin, että kolme koirista oli paikalla innokkaina ruokakupeille menossa. Katsoin toisenkin kerran ja mietin, että jäivätköhän nämä kaksi nuorta, yhdeksänkuista cockerilasta vahingossa hevosten karsinaan. Menin takaisin talliin ja katsoin karsinoihin. Ei mitään. En voinut vieläkään uskoa todeksi, että niitä ei näkynyt. Hoputin vielä uudestaan hauvoja tulemaan meidän ruokakutsulla. Oli omituisen hiljaista. Ihmettelin muutenkin, että en ollut kuullut mitään innokasta haukuntaa tai muuta, mikä olisi herättänyt huomioni. Kävin kurkkaamassa vielä takapihalla, mutta niitä ei näkynyt. Koska nämä kaksi pikkuista eivät ole koskaan jättäneet pihaa, eikä varsinkaan aikuisia koiria, olin todella yllättynyt. Mutta kerta se on ensimmäinenkin. Tankkaus Olen ottanut aikaisemmista kokemuksista opikseni, kun olen säntäillyt auttamaan milloin mitäkin, että täytyy ensin kerätä voimia. Juoda aamukahvi, syödä proteiinia ja ottaa mahdolliset lääkkeet. Sen tein ja tämän jälkeen otin yhden aikuisista hihnaan ja lähdin kävelemään pellonreunaa. Otin koiran, jolla on vahva vietti ja joka irtaantuu minusta, koska olen huomannut että kun otan yhden koiran hihnaan, se keskittyy vaan minuun, eikä välitä muusta. Kävelimme noin tunnin ja se ilmoittikin parista huomiosta. Jäniksiä oli parissa paikassa, ja jokunen peurakin taisi pellolla juosta. Kuulin kauempaa haukuntaa, niinpä päätin ottaa auton ja lähteä sinnepäin. Otin pentujen emän mukaan, käveltiin ja ihmeteltiin. Mistään ei kuulunut ääniä ja jouduimme palaamaan kotiin.

Felix Tajuan mitä on tapahtunut Puolitoista tuntia oli siis kulunut ja nyt asia oikeasti iski tajuntaani. Olen kokenut tämän ennenkin aika läheltä, mutta tällöin koirat eivät karanneet minun luotani, vaan minulla oleva sijoituskoira karkasi kasvattajan luota emänsä kanssa. Se, että koira oli kantavana toi silloin lisähuolen. Mitä seuraavaksi? Facebook ja siellä karkuriryhmä tulivat ensin mieleen kun mietin mitä tehdä. Selailin hiukan puhelinta ja huomasin, että minut oli tägännyt kaveri naapurikunnan ryhmässä. Joku oli nähnyt cockerspanielin Turkuun johtavan leveäkaistatien varrella! Rupesin saamaan viestejä, josko tarvitsen apua ja että lähtevät etsimään koiria. Katoamisilmoitus Tein facebookin karkurit-ryhmään ilmoituksen, joskin olin jo aika hädissäni, enkä muistanut paria tärkeää asiaa: älä kerro koirien kutsumanimeä, mutta kerro koirien katoamispaikka tai asuinpaikka sekä oma puhelinnumerosi. Onneksi facessa oli tietoista porukkaa, jotka heti pistivät minulle viestin, että koirien nimet pois ilmoituksesta ja yhteys heti Etsijäkoiraliittoon. (Sain myös muistutuksen puhelinnumerosta ja paikasta.) Onneksi löysin pari suhteellisen selkeää kuvaa pennuista. En ollut ajatellut kuinka paljon minulla on toiminta- ja leikkimiskuvia, mistä on tosi vaikea hahmottaa miltä koirat oikeasti näyttävät. Syy miksi kutsumanimiä ei saa laittaa ilmoitukseen on se, että aika nopeasti katoamisen jälkeen karkuri villiintyy. Kun koiran karatessa huudat koiraa nimellä, äänessä kuuluu pelko ja stressi. LURPPA 3/2020

onni ,että on olemassa tällaista vapaaehtoistoimintaa! Ja niin ammattimaista vielä. Tällöin päätin että tulen tekemään niin kuin neuvotaan. Nämä ihmiset ovat saaneet tähän koulutuksen ja heillä on paljon enemmän kokemusta tästä kuin minulla. Lisää havaintoja Ensimmäisen havainnon jälkeen yhdeksän aikaan aamulla tuli seuraava havainto noin kello 12.30. Taas oli cockeri nähty leveäkaistatien varrella, missä nopeudet ovat suhteellisen korkeat. Tällä kertaa lapsi huomasi koiran takapenkiltä. Äiti ei kuitenkaan voinut pysähtyä vaan soitti minulle. Cockeri oli vaikuttanut rauhalliselta ja heiluttanut häntää avohakkuualueella noin kilometri leveäkaistatien alusta.

Muuta löytyi, muttei sitä mitä etsin. Havainnoitsijoiden tehtävä Kun vieras ihminen huutaa karkuria nimellä, se alkaa yhdistämään nimeen pelkoa, ja vieras ihminen itsessään jo pelottaa. Näin nimi ei olekaan houkutin vaan voi saada karkurin entisestään piiloutumaan. Karkurit vierastavat vahvasti, ja vieraan ihmisen kutsu voi – ja useimmiten myös tekee sen – säikäyttää koiran kauemmaksi piiloon. Aamulla kun olin aika hätääntynyt, sain jopa omistajana neuvon olla kutsumatta koiria nimellä. Jos koira aistii stressiä tai kireyttä äänessä, se piiloutuu lisää. Parempi mennä kyykkyyn, koirasta hiukan poispäin ja jutella tavallisista asioista, kuten ruoasta tai kutsua syömään, niin kuin kotonakin tekisi. Toinen asia mitä Etsijäkoiraliitosta neuvottiin oli että en paljastaisi havaintoja koirista. Ihmiset tarkoittavat hyvää ja rientävät apuun, ovathan koirat meille kun perheenjäseniä. Surullista on kuitenkin että apu voi pahentaa asiaa. Vieraat ihmiset, hajut, vaatteet, äänet, kaikki pelottavat koiraa. Vaikka koiraa ei edes katsoisi eikä sitä kutsuisi, se epäilee kaikkia. Koira tarvitsee myös aikaa varmistua, että omistaja on oikeasti omistaja, eikä joku muu. Ne eivät ota riskejä. Etsijäkoiraliitto Etsijäkoiraliiton päivystäjä halusi minulta paljon tietoja koirista. Hän halusi tietää rodun, iän, värin, sukupuolen, myös perheen muista koirista ja tapahtumista ennen katoamista. Tärkeitä tietoja olivat myös osoitteemme, havaintopaikka, maastot, liikenne ynnä muut vaarat. Mutta parasta oli kun hän sanoi että hänestä tulee minun tukihenkilöni, kunnes koirat löytyvät. Helpotuin ja liikutuin. Mikä LURPPA 3/2020

Olin niin järkyttyneessä tilassa, että varmaan kuulin väärin, koska luulin koirien ylittäneen moottoritien. Olin koko aamun ajellut ympäriinsä, ja nyt siirryin toiselle puolelle tietä. Ajelin kaikki pikkutiet edestakaisin, kunnes Etsijäkoiraliiton koordinaattori, tukihenkilöni ilmoitti että nyt olisi sopiva hetki käydä kaupassa ostamassa grillaamista varten tarpeet valmiiksi ja mennä havaintopaikalle ja liikenteen kannalta mahdollisimman turvalliseen paikkaan odottamaan. Mietittäisiin myöhemmin vielä voiko ison tien läheisyydessä grillata. Makkaraa Kaksi ystävääni, toinen, joka tuntee alueen paljon paremmin kuin minä ajeli pikkuteitä kun taas toinen, koiriemme viikoittainen leikkikaveri, jäi tarkkailemaan toista puolta tietä. Emme silloin tajunneet, että edes koiralle tutut henkilöt eivät saa etsiä koiraa, edes autolla ajellen, koska tuttu haju leviää ympäristöön ja laajentaa karkurin aluetta. Minä ajattelin, että hyvä kun on tuttuja paikalla ja uskalsin käväistä kaupassa. Kävin ostamassa grillihiiliä, sytytysnestettä, tulitikkuja, makkaraa, ketsuppia, limsaa, suklaata ym. Ihmettelin kiihtyneessä tilassani miten saisin pallogrillin toimimaan polttamatta koko metsää, koska olen surkea grillaaja. Mietin paniikissa, että pitääkö grilli ehtiä pestäkin; entä jos me syödään makkaraa ja grilli onkin likainen... Kaikkea sitä miettiikin! Jälkeenpäin tajusin, että etsijäkoiraliitossa tarkoitettiin kertakäyttögrilliä. Toisaalta meidän lähikaupassa ei sellaisia olisi ollutkaan. Paikka tarkentuu Kahden aikaan ystäväni, jonka kanssa kasvattini on yhteisomistuksessa, ja hänen tyttärensä toivat minulle pizzaa ja karkkia. Oi, kuinka tällainen huolenpito lämmitti! Pakkasimme auton ja lähdimme tapaamaan kaveria, joka oli jo kierrellyt monta tuntia leveäkaistatien toista puolta. Sain tekstiviestinä näköhavaintopaikan tarkennuksen ilmoit-

tajalta, mistä olen kiitollinen, koska nyt olinpaikka tarkentui. Olimme etsineet turhaan väärältä puolelta tietä. Harmi sinänsä, mutta tämä tarkoitti että pennut olivat kodin puolella leveäkaistatietä eivätkä olleet ylittäneet sitä. Pähkäiltiin hetken ja sovittiin, että siirrytään näköhavaintopaikalle. Keskity! Otimme pienen tauon, jolloin olin ajatellut tarjota kahvit, mutta kahvi olikin unohtunut kotiin keittiön pöydälle. Ulkoisesti olin rauhallinen, mutta kaikista unohduksista ja väärinkäsityksistä huomasin, että en oikein pystynyt keskittymään mihinkään muuhun kun etsimiseen. Päivä oli muutenkin haastava, satoi vettä, tuli raekuuroja ja oli yleisesti kylmää ja tuulista. Kävimme alueen ainoassa talossa kertomassa tapahtuneesta. Asukas, itsekin koiranomistaja, oli erittäin sympaattinen ja lupasi pitää silmänsa auki. Sosiaalinen media Tässä vaiheessa katoamisilmoitusta oli jaettu yli 500 (myöhemmin 920) kertaa facebookissa. Tutut ympäri Suomea olivat huomanneet ilmoituksen ja sain valtavasti yhteydenottoja, soittoja, messenger- ja tekstiviestejä sekä WhatsApp-viestejä. En pystynyt vastaamaan viesteihin, koska olin paljon ratissa ja olimme säännöllisesti yhteydessä Etsijäkoiraliiton koordinaattorin kanssa. Välillä molemmat puhelimet piippasivat ja minulle tuli huono omatunto, kun en pystynyt vastaamaan. Auttajat Itse en ollut ilmoittanut kenellekään pentujen katoamisesta, en edes omille lapsilleni tai ystävilleni. En halunnut huolestuttaa heitä, vaikka toisaalta ei ollut kivaa kun he kuulivat sen muilta. Yritin Näetkö Madden?

kovin pitää keskittymisen ja ajatukseni kasassa. Vasta kun tämän itse kokee, tietää kuinka kokonaisvaltainen kokemus tämä on. Vaikka on tosi iloinen että ihmiset, tuntemattomatkin haluavat auttaa, niin pelkäsin koko ajan, että koirat lähtevät kauemmaksi. Mutta ilman ulkopuolisten havaintoja en usko, että niitä olisi löytynyt. Sen takia tämän jutun kirjoitankin, ulkopuolista apua tarvitaan, mutta että heidän käyttäytymisensä oli niin ratkaisevaa, sitä en ollut osannut arvatakaan. Ulkopuolisten apu on kuitenkin tärkeä kohdistaa oikein, suureksi avuksi ovat esimerkiksi ilmoitusten jakaminen somessa, näköhavaintojen seuraaminen, ja tarvikkeiden hakeminen. Havannoi Eli, apu on tarpeen! Jos huomaat koiran vaarallisessa paikassa, yksin tai muuten epäilyttävässä paikassa-, tarkista esimerkiksi karkurit tai kadonneet eläimet -ryhmät facebookissa ja pistä ilmoitus sen kunnan sivuille missä olet, jos se on mahdollista. Niin ensimmäinen ilmoittaja teki, ja se auttoi paljon. Jos huomaat koiran, pysähdy ja jää katseella seuraamaan sen liikkeitä. Älä kutsu sitä, äläkä missään nimessä lähde jahtaamaan tai ajamaan sitä takaa. Tarkenna Toinen havainnoijista ei pystynyt pysähtymään kovassa liikenteessä. Tien varrella oli paljon tieaitoja, mikä teki pientareesta ahtaan. Vauhdikkaammalla tiellä on myös vaikeampi antaa paikallistamisapua. Tilanne menee nopeasti ohi. Kun sain tiedon avohakkuusta, huomasin, että avohakkuuta olikin alueella valtavasti. Sitä ei niin tule ajatelleeksi kun ajaa ohi. Eikä myöskään sitä, että koira piiloutuu, jolloin alue missä sitä etsitään tulee olla niin rajattu kuin mahdollista. Nyt tuli 10 000 askelta kevyesti, kun pähkäilimme mistä avohakkuusta olikaan kyse. Nyt polttaa Viiden aikaan iltapäivällä käytiin kotona, kun ystävän tyttären piti lähteä töihin. Olikin jo aika lämmitellä hetken ja juoda ne unohdetut kahvit. Seitsemän jälkeen illalla tuli kolmas havainto. Tällä kertaa tajusin etsintäkoordinaattorin neuvosta nopeasti pyytää havainnoijaa jäämään paikan päälle odottamaan, jotta hän voisi näyttää paikan missä hän näki koirat. Tarkka havainto Hän jäikin odottamaan, ja vaikka koirat olivat säikähtäneet häntä, niin hän pystyi osoittamaan mihin koirat olivat sännänneet. Nyt kun olivat säikähtäneet, ne lähtivät eri suuntiin. Toinen lähti hiekkatietä pitkin ja toinen oli juossut suoraan metsään. Ystäväni lähti kävelemään tietä pitkin

LURPPA 3/2020

ja minä otin koirien emän ja lähdin metsään etsimään. Mitään en kuullut enkä nähnyt. Narttu löytyy Ystäväperheen mies tuli paikalle ja käveli hetken yhteisen koiramme kanssa. Tulin itsekin paikalle ja hän kertoi näkevänsä nartun. En uskonut korviani, koska en itse nähnyt mitään, eikä ystävänikään. Ystäväni mies sanoi, että narttu katsoo suoraan häneen noin 20 metrin päästä. Se selkeästi tunnisti hänet, sen verran ovat meillä olleet koiria pallottelemassa. Sovimme, että he lähtevät tielle takaisin ja minä kävelen emän kanssa metsätietä pitkin. Onni Kävelin noin 50 metriä, juttelin emälle ruoasta ja käytin hellyttelysanoja. Kehuin häntä kaikin tavoin. Meillä kun yhdelle koirista puhuu kauniisti, kaikki tulevat paikalle ja haluavat huomiota. Ei kestänyt kauaa kun narttu hyppi minua päin pentumaisesti, täynnä riemua ja pusuja. Narttu oli niin iloinen ja energinen että heidän todella pitkäpinnainen emänsäkin jo ilmoitti, että joo huomattu on, kun tuli 20 hyppyä putkeen. En muuten muista koska olisin viimeksi tuntenut niin vahvaa onnentunnetta! Uros jää yksin Kerroin heti ilouutisen Etsijäkoiraliiton koordinaattorille. Rauhoituimme hetken ja sain uusia ohjeita. Nyt uros olisi yksin ja vielä enemmän hädissään, joskin se luultavasti etsi narttua. Kotona olevat eläimet piti myös hoitaa, hevoset ruokkia ja kotona oleva koira ulkoiluttaa. Onneksi ystäväperhe pystyi auttamaan. He lähtivät kotiimme, hankkivat tonnikalaa, hakivat ostamani makkarat, koiranruokaa ym. Onneksi ymmärsivät tuoda minulle lisää lämpimiä vaatteita ja vettä pyytämättä. Pilkkopimeää Kun kello oli puoli kymmenen illalla, oli ystäväperheeni auttanut minua jo melkein kahdeksan tuntia. Kuin ihmeen kaupalla toinen läheinen koiraystäväni soitti ja kysyi tilannetta. Sanoin, että kaipaan kahvia ja seuraa pimeinä tunteina, jotta ystäväperheeni saisi mennä huilaamaan. Heillä kun oli työpäiväkin takana ennen etsimisurakkaa.

teitä. Muistin ohjeen, älä innostu liikaa tai tee mitään äkkinäisiä liikkeitä. Jatkoin treeniä, kunnes tunsin uroksen ihan lähellä kättäni hamuilemassa palkkaa. Uros oli paljon väsyneempi kuin narttu löydettäessä, mutta tuli helposti autoon. Annoin urokselle ruokaa ja vettä. Jäimme hetkeksi paikoillemme, koska järkytys purkaantui ja piti hetken hengitellä ja rauhoittua. Otin myös yhteyttä Etsijäkoiraliittoon. Oli niin ihana kiittää avusta ja jakaa ilouutinen. Mikä ilo! Lähdimme koteihimme ystäväni kanssa. Pennut juoksivat iloisina ympäri taloa, söivät uudestaan ja pistivät oikein kunnon leikin pystyn. Itse kuuntelin niiden kolinaa onnellisena. Sitten yhtäkkiä tuli täysin hiljaista. Olin niin onnellinen että en saanut unta. Ihana tukihenkilöni otti yhteyttä. Kertasimme pari juttua, tuntui kun olisin saanut kriisiapua trauman jälkeen. Tuli mieleen kuinka hienoa tällainen toiminta on ja kuinka ammattimaista! Vasta yöllä tajusin että tukihenkilöni oli Espoossa ja minä Liedossa! Sain yöllä idean tästä kirjoituksesta ja tukihenkilöni kannatti heti asiaa. Mitä enemmän saamme jaettua tietoa, sen nopeammin eläimet löytyvät. Niin monta asiaa olin taas oppinut ja ymmärsin nyt paremmin Etsijäkoiraliiton ohjeet. Niitä todella kannattaa kuunnella! • Jos tämä tapahtuisi uudestaan, käyttäisin ulkopuolisten apua nimenomaan ajamaan, hakemaan tarvikkeita ja hoitamaan kotona olevia eläimiä ym. Se on niin tärkeää että omistaja on paikanpäällä eikä hukkaa aikaa muuhun.

Äitiii! Tässä mä oon!

Se seuraa teitä Teimme tonnikalajäljen ja odottelimme. Välillä tuntui, että ystävä jotain näkikin, mutta itse en nähnyt mitään. Puoli kaksitoista illalla, kun oli ihan hiljaista, ystäväni huomasi jotain erikoista kallioilla. Otin nartun hihnaan ja kävelimme tietä pitkin noin 50 metriä, haisteltiin ja treenattiin seuraamista, mikä on pentujen lempitreeni. Ystäväni huusi rauhallisella äänellä, että se seuraa LURPPA 3/2020

ja n u u h i u k t to Päiväre kseen! y l l e m tem

TEKSTI: TERO LIIKKA, KUVAT: RIIKKA HÄMÄLÄINEN JA HANNELE LEPPIVIRTA Päätimme viime kesänä tutustua koirien Puuhamaahan, Touhuun ja Temmellykseen. Paikka sijaitsee Tuusulassa, joka on Turusta noin parin tunnin ajomatkan päässä. Paikka on suurelle peltoaukealle koiria varten rakennettu ulkoilu- ja puuhastelualue, jonne varataan erikseen aika aina tunniksi kerrallaan. Siellä on kolme eri aitausta, jotka tulee varata kukin erikseen. Toisin sanoen alueet varataan yksityisiin koirapirskeisiin, omalle koiralle ja koirakavereille, joten tila on siltä osin turvallinen, eikä yllätyksiä pääse tapahtumaan. Kaikissa aitauksissa on tilaa temmellettäväksi ja vettä juotavaksi. On myös varauduttu siihen, että leikkien villiintyessä koiria voidaan laittaa vähäksi aikaa myös “jäähylle”, kunnes kierrokset laskevat. Meidän koirakaverukset ovat tähän mennessä tutustuneet kahteen aitauksista, joista toinen “Touhu” sopii kaikenlaiseen puuhasteluun ja seikkailemiseen. Tältä alueelta löytyy pieneen puiseen mökkiin sijoitettu koirien pallomeri, joka oli selkeästi Ilpon suosikki. Lemmy taas piti vastaavanlaisesta mökistä, mutta siellä oli heinäpaaleja joiden päälle sai kiipeillä. Tässä aitauksessa oli lisäksi erilaisia tunneleita, “raunioita” sekä rakennelmia, joiden päälle saattoi kiipeillä monilla eri tavoilla. Kuumimpina päivinä koirat voivat vilvoitella itseään pienessä kahluualtaassa. Jotenkin jäi sellainen tunne, että aitaus sopi etenkin nuorille koirille, jotka erityisesti pitävät erikoisissa paikoissa seikkailusta ja uusien juttujen löytämisestä. Aitauksessa ei ollut mitään liian vaativaa nuorelle koiralle, jonka keskittymiskyky tai arviot omista taidoista saattavat olla jotain muuta kuin koira itse kuvittelee...

Myöhemmin vietimme Lemmyn 1 -vuotissyntymäpäiviä ja päätimme valita toisen aitauksen, ”Temmellyksen”. Aitauksessa on paljon samanlaisia aktiviteetteja kuin “Touhussa”, mutta se on suunnattu myös liikunnallisesti vaativampaan menoon ja näin ollen varmasti sopii aikuisempaankin makuun. Hirmutaitureille on tarjolla agilityesteitä ja muita vaativampia taitoratoja, josta ainakaan meidän vuoden ikäiset kakarat eivät juurikaan perustaneet. Ainoat asiat, mitkä kiinnostivat olivat grillaushetki makkaroineen sekä hyvin samantapaiset aktiviteetit kuin aiemmassa aitauksessa. Ja tietysti päätön juokseminen. Tänne pitänee tulla myöhemmin uudestaan. Grillauksesta vielä sen verran, että paikan pitäjä sytyttää tulet valmiiksi, jos ilmoittaa grillaavansa. Muuten grillin sytyttelyyn kuluu valtaosa ajasta ja koirat parveilevat mielellään ruoanlaittopuuhissa, joten puiston muut mukavuudet voi jäädä helposti kokematta. Ainoa aitaus, mihin emme tutustuneet oli Tempo”, joka on alueena pienempi, mutta tarjoaa kuitenkin riittävästi tekemistä ja pientä puuhaa aivan perheen pienimmille otuksille. Touhulla on selkeä sivusto internetissä (touhu-temmellys.fi), josta selviävät mm. ajo-ohjeet paikan päälle. Paikan pitäjä on todella mukava ja esittelee alueen mielellään sekä ohjeistaa ensimmäistä kertaa kävijät. Vinkki! Varsinkin keväällä ja kesällä vapaita aikoja kannattaa tiedustella pari viikkoa etukäteen, jotta saa itselleen sopivan ajan varmasti varatuksi. Ilpo & Lemmy LURPPA 3/2020

Se on kivaa kun on hauskaa!!

LURPPA 3/2020

Esittelyssä amerikanvesispanieli Dante – tuo kaikkien kilpikonnien idoli TEKSTI JA KUVAT: RIIKKA LEHTINENV Voiko koira nukkua 24/7? Voi, jos sen antaa. Danten motto elämään on: ”Ei auta ressata, nyt naatitaan”. Amerikanvesispanieli Dantella (Afire’s Fire when Ready) on välillä rankkaa. Pitäisi jaksaa ulkoilla ja sietää pientä ilopilleri-pikkusisko-pihistä. Jos ulkona sataa, vespa (vesispanieli) saa kilarit. Kilarit ilmenevät jääräpäisellä ”en muuten kävele”- metodilla. Olen monesti pohtinut kehittää sellaiset vetovaljaat, jotka eivät vedä vaan työntävät, tai ehkä vuokrattu husky kiinnitettynä vespaan ajaisi asian. Meillähän oli lupaava hölkkäura Danten kanssa, mutta hommasta tuli minulle liian rankkaa, kun hilasin herraa ylämäkeen. Treenit kävivät liian ylivoimaisiksi lopulta. Kylän raitilla kajahtivat myös ärräpäät ja totesin, että tämä oli tässä. Joku vielä soittaa eläinsuojeluun kuultuaan taistelumme. Näin kyllä pienen hymynkareen spanielin huulissa tuolloin, vannon sen! Dantus on sen jälkeen onnellisena pinkonut pitkin metsiä pihiksen kanssa, ei tietoakaan juoksuallergiasta. Mutta se on kuulkaa eri asia kuin juosta hihnan hollilla! Lähikakka yllättää Pörröinen, alati karvojaan tiputteleva lumovoimainen antisankarimme aloitti seitsemännen kesänsä – kuinkas muuten kuin juhlimalla kesää nukkuen. Meillä on lypsykarjaa kahden robotin

verran eli suomeksi noin 120 kpl. Se tietää samaa kuin paljon lehmän kakkaa. Mikäs sen hauskempaa pysyvästi laihiksella olevaa spanielia ajatellen. Dantus pysyy hienosti nykyään pihassa, mutta kun ei voi pitää – ei sitten millään. Maha menee kuralle ja kun se sitä on muutoinkin koko ajan. Pihalla on viljaa, lantalassa lantaa, karjakeittiössä kissanruokaa ja maitoa eli loputon keidas ripulirapulille. Lenkitämme herraa siis monta kertaa päivässä ja syötämme kallista nappulaa. Maha pysyy juuri ja juuri paikallaan. Etenkään lihaa raakana ei voi antaa. Sitten kun maha ei pysy paikallaan, niin peräsuoli laulaa. Kun se laulaa muutenkin. Puolen tunnin lenkillä kykitään ainakin 2–5 kertaa. Thank god, emme asu kaupungissa. Miettikääpä ohikulkijoita säälimässä minua, kun raavin ruohon päältä juoksevaa tavaraa muovipussiin. Eikä siinä vielä kaikki – Dantella on pakkomielteenä tehdä tarpeensa aina sinne, missä on jälkiä ihmisasumuksista. Lähiruoka on nyt muotia, mutta meillä se on lähikakka. Lähin kakka on ollut kiinni ulko-ovessamme. Nämähän vähemmät hassut jutut saivat kaikki alkunsa palluraisten poistosta. Siinä samassa lähti silkinpehmeä ja kiiltävä marcel-turkki. Tilalle saatiin joku ruskea takkulammaskaveri. Ei naurattanut. Vielä vähemmän nauratti, kun aloin ajelemaan turkkia koneella. Eihän siihen mitkään terät pystyneet. Eikun tilaamaan pidemmät terät ja takkuinen spanieli muuttui upeaksi lyhytkarvaiseksi lampunharjaksi. Luonne muuttui lunkista extreme laiskuriksi. Jos teitä pelottaa karmea

LURPPA 3/2020

kuin jalassa on varpaita. Mainitsen niistä muutaman. Ensinnäkin Danten kanssa voi kävellä kaikessa rauhassa muiden koirien keskellä. Dante ei ole koskaan murissut tai räyhännyt tai uhitellut kenellekään. Dantea ei yksinkertaisesti kiinnosta. Pikkusiskopihis riemastuu kyllä heti murisemaan, jos vastaantulija aloittaa. Usein kuitenkin Danten rauhallinen käytös rauhoittaa myös siskon.

Dante hallitsee rentoutumisen jalon taidon ukkonen ja salamointi, voin vannoa, ettei Dante ymmärrä sellaista hössötystä alkuunkaan. Kiloja kasautui upean karvan alle vaivihkaa ja hienosta Suomen muotovaliosta tuli pulskea kotilo. Karmea oli se aamu, jolloin spanielin kuppiin kilisi vähäenerginen nappula ja laihisluut. Mitäs meni kälyni parinsadan lenkkarit tuhoamaan ihanan Heta-labbiksen pauloissa ollessaan. Vespan huikea hämäys Dante leikkii mielellään myös yhtä leikkiä. Sen nimi on huijaa ja tsekkaa pöytä. Se menee näin: grillaamme saaressa olevassa mökissämme ja käymme syömään umpinaiselle terassille. Jostain kumman syystä olemme jättäneet spanielin ulos siksi aikaa. Mutta kuin taikaiskusta silloin saapuu aina pienen saaren reunaan vähintään joukko viikinkejä. Siltä se kuulostaa, kun Dante alkaa haukkumaan kaikella kiihkeydellä, mitä laihisnappulan turvin energiaa on jäljellä. Ideana tietysti on, että nousemme pöydästä ja spanieli kurvaisi ovesta samalla hetkellä pyyhkimään pöydän. Ja ihan tosi prohan se tässä lajissa on, lähes äänetön ja tehokas. Voit vain nähdä lipovan kielen pöydän alta pyyhkivän kaikki pöydän reunat. Johtuuko kaikki savolaisista juurista? Mene ja tiedä. Haimme hauvamme Kuopiosta asti varsinaissuomalaisten iloksi. Jotta kukaan ei epäile upean urhomme parhaita puolia, niin niitähän on vähintään yhtä paljon LURPPA 3/2020

Metsästäjien messissä Toinen ja kaikkein antoisin Danten superhessukyvyistä on haavakkopeuran tai -hirven jäljitys. Lukuisia kertoja se on auttanut metsästäjiä jäljestystyössä. Eipä ole juuri koskaan siltä jäänyt löytämättä loukkaantunutta eläintä. Tämä lohduttaa hurjasti, koska lintujen noutajaksi Dantesta ei ole. Se kun ei ymmärrä uida eikä hakea. Jo pienenä poikana, kun sille heitti ihan mitä vain, mikä ei ollut syötävää, hakematta jäi. Palloa oli aivan turha heittää. Se laittoi pepun maahansa ja istui kiltisti sammakkoasennossa ja katsoi kysyvästi: ”Oliko järkeä heittää pallo noin kauas, kun joudut sen itse hakemaan?” Vesielämästä Dante tosin tykkää. Kaislikossa suhisee niin maan penteleesti ja mudassa on kiva meuhkata. Kerroin sille kerran vakavan sorsaaiheisen palautekeskustelun ääressä, että sulla on varpaiden välissä räpylät. Olet noutava ja uiva sorsakoira. Sinun ei kuulu seistä vesirajassa ja odottaa, että laineet tuovat sorsan suuhusi. Päätimme kuitenkin yhteistuumin, että jätämme sorsastuksen elinikäiselle tauolle. Kivaa kotielämää landepaukkuna Dante on ollut myös ihanteellinen karjakoira. Koska se ei ole. Meille ei sopisi paimentava koira, koska lehmiämme ei juurikaan tarvitse paimentaa. Dante jättää lehmät rauhaan mieluusti. Samoin tekee pikkupihis. Jos lehmiä tarvitsee paimentaa joskus kesällä toiselle laitumelle, niin paras apuväline on mönkijä. Rakas vanhin tyttäreni on Danten ratkaisukeskeinen psykoterapeutti ja ehdoton fani. Ja tunne on

molemminpuolinen. Tyttäreni uhkailee ottavansa jonain päivänä oman spanielin. Tosin cockerspanielin. Olen monesti miettinyt, millaisia vespapersoonia muilla on. Kovin paljonhan koiria ei ole Suomessa. Tämä palliton pahviaivo on hurjan rakas meille, kaikista pikkuvioistaan huolimatta. En tiedä, ovatko muut amerikanvesispanielit lähellekään samantyyppisiä kuin Dantuksemme. Uskon, että moni tai luulen niin, hakee kyllä sorsia tai ainakin palloja. Tämän kirjoituksen perusteella ei siis kannata vetää johtopäätöksiä koko rodusta.

Dante ja Signe

Parhaan koirankoulutusneuvon sain, kun olimme perusjuttuja opettelemassa Raisiossa vuosia sitten. Se oli pillin käyttö, kun haluan koirani tulevan luokseni. Sillä useimmiten saan koirat metsässä luokseni. Nyt kun metsät pullottaa peuroista, koirat ovat jatkuvasti ”kadoksissa”. Kerrankin suhahti peura aivan vierestäni ja silloin voi pillillä vinguttaa kuinka paljon tahansa. Ei vaikutusta. Varmasti jossain vaiheessa ruskea spanieli muistaa pillin ja valassa vannotun makupalanautinnon. Sillä siitä ei sovi laistaa. •

SmartDOG – tunne koirasi TEKSTI JA KUVAT: KATJA NORTUNEN-ILLMAN Kävin smartDOG-testissä ensimmäisen kerran sekarotuisen Sonet-koirani kanssa helmikuussa 2017. Olin varannut laajimman testipaketin smartDOG Kognitio, ja testin suoritti sen kehittänyt tutkija Katriina Tiira (FT, biologi ja eläinten käyttäytymistieteen dosentti). SmartDOG-testin tarkoituksena on testata koiran kognitiivisia kykyjä, kuten impulsiivisuutta, itsehillintää, muistia, ihmisen eleiden ymmärtämistä sekä ongelmanratkaisukykyä (smartdog.fi/taustaa). Lisäksi testissä on osio, joka havainnollistaa koiran pääasiallista tapaa ratkaista ongelmia. Olin aikaisemmin vuonna 2014 käynyt toisen koirani Karan kanssa Kennelliiton virallisessa luonnetestissä ja kokenut sen mielenkiintoiseksi tavaksi oppia lisää omasta koirastani. Sonetia ei kuitenkaan voinut viedä luonnetestiin, enkä oikeastaan kaivannut sen kanssa luonnetestin mittaamien asioiden arviointia. Niinpä täytin namipussin ja suuntasin Sonetin kanssa testattavaksi smartDOG-menetelmin.

Kognitio-Testi sisältää osapaketit Eleet, Muisti ja Ongelma, jotka ovat siis ostettavissa myös yksittäisinä testeinä. Etukäteen jännitin, jaksaako häiriöherkkä ja reaktiivinen koirani noin 1,5 tunnin testikokonaisuuden, mutta huoli oli turha! Koska koiran ei tarvitse osata mitään sanan koulutuksellisessa mielessä, sen ei tarvitse myöskään olla jatkuvasti kuulolla ohjaajan suhteen. Ohjaajan tehtävänä onkin lähinnä pidellä koiraa tehtävien ja tehtävänantojen välillä, kun testaaja vastaa testien suorittamisesta. Sonet saapui perheeseemme kesällä 2015 Tesyltä. Se oli huostaanotettu viranomaisten toimesta asuntoon hylättynä, ja todennäköisesti tuo pentuajan kokemus jätti jäljet koiran henkiseen kehitykseen. Räjähdysherkkä ja aktiivinen koira oli arjessa hankala tulkittava, eikä oikeita koulutustapoja meinannut löytyä kokeiluista huolimatta. Olin ajatellut Sonetin olevan impulsiivinen ja ”ajattelematon”, mutta smartDOG-testi kertoikin muuta. Testiraportissa todetaan, että: LURPPA 3/2020

”Sonetilla on kuitenkin hyvä itsehillintä, ja haastavuutta arkeen tuo Sonetin energisyys, sinnikkyys ja itsenäisyys – ei niinkään huono itsehillintä.” Siis mitä, hyvä itsehillintä? Koiralla, joka tuntuu syöksyvän tilanteisiin hillitsemättä itseään lainkaan? Se, että koirallani onkin hyvä itsehillintä tarkoittaisi sitä, että vahvoja rutiineja kouluttamalla olisi kenties mahdollista saada aikaan käytösketjuja katkaisevia toimintoja. Eli sen sijaan, että koira esimerkiksi aloittaisi vaistomaisesti suu vaahdossa räyhäämisen toisen koiran nähdessään, sen voisikin kouluttaa rähinän sijaan tarjoamaan kuonokosketusta käteen. ”Koiran kyky hillitä ensimmäinen tunnereaktio ja käyttäytymismalli, helpottaa koiran hallintaa arkipäivän tilanteissa. Koira, joka kykenee kontrolloimaan omia impulssejaan, kykenee todennäköisesti paremmin esim. pitkäjänteiseen yhteistyöhön, kuin koira, jonka on vaikea kontrolloida omia mielihalujaan.” (smartDOG-testiraportti)

Selvä. No mitä testi kertoo siitä, että Sonetin kanssa on ollut haastavaa saada se kuuntelemaan ohjeita? Itsenäisyyttä voidaan arvioida testissä tehtävillä, joissa näkyy koiran tapa ratkoa ongelmia. Pyrkiikö se selvittämään ne itsenäisesti vai hakeeko se apua ohjaajaltaan? Yllä tulikin jo mainittua, että haastavuutta arkeen tuo Sonetin itsenäisyys. Miten itsenäinen se siis on? ”Koira ratkaisee tehtävän itsenäisesti eikä pyydä apua ihmiseltä.” ja ”Sonet pyrkii ratkaisemaan mahdottoman tehtävän pelkästään itsenäisesti. Koiralla on käytössä tässä vain yksi strategia ratkaista ongelma. Sonet on hyvin sinnikäs …” (smartDOG-testiraportti) Tämä selvä. Minulla on siis koira, joka on energinen, sinnikäs ja hyvin itsenäinen. Mitä tämä hyödyttää arjessa? Aikaisemmin pyrin hillitsemään ja harhauttamaan Sonetia arjen haastetilanteissa. Voitte varmaan

Kennel Ladysplit’s -kasvatteja SmartDOGin pentutestissä

LURPPA 3/2020

arvata, että ne eivät olleet tuottoisia toimintatapoja. Pahensin koiran turhautumista, mikä taas aikaansai suurempia reaktioita. Lisäksi testissä todettiin koirallani olevan keskimääräistä parempi muisti, joten hetkelliset harhautusyritykset olivat turhia senkin osalta – Sonet kyllä muisti, että taustalla oli sen näkökulmasta yhä tilanne päällä. ”Koulutuksessa Sonet on saatava tajuamaan, että ihmisen kautta se saa haluamansa, koska sen ensisijainen pyrkimys on selvittää itse asiat. Sonet on sinnikäs kaikessa mitä se tekee, joten tämä voi kestää. Toisaalta sinnikkyys on hyvä asia, Sonet jaksaa yrittää palkkiota, ja tehdä sen eteen työtä.” Sen sijaan, että toimisin estäjänä, onkin muututtava mahdollistajaksi. Eli hahmoksi, jonka kautta Sonetin on mahdollista saavuttaa haluamiansa asioita. Siinä voidaan hyödyntää koiran sinnikkyyttä: mikäli sen mielestä palkkio on tavoiteltavan arvoinen, se todennäköisesti oppii nopeasti tavoittelemaan sitä ohjaajalta pyytäen – ja hyvän muistinsa ansiosta muistaa, että kyseinen toimintatapa on kannattava. Eli sen sijaan, että hihnan toinen pää estäisi vaikkapa lenkillä kiinnostavan hajun tutkimisen, se mahdollistaakin sen esimerkiksi katsekontaktin kautta. Samalla kyseinen palkkio eli kiinnostava haju toimii vahvisteena sille, että koira entistä herkemmin tarjoaa katsekontaktia, seuraahan siitä jotain superia! Kävin keväällä 2020 smartDOG Ongelma-testissä myös cockerini Karan kanssa. Kara oli tällöin jo 8-vuotias ja testaajana oli Koirakoulu Vainuvoimallakin kouluttava, smartDOG-lisenssitestaaja Elisa Reunanen. Karan kanssa treenasimme pelastuskoiralajeja ja toisinaan tuntui, etten ymmärrä sen käytöstä. Ongelmatestin itsehillintäosio antoi

ainakin osittaisen vastauksen asiaan. Tehtävässä Kara näki palkkiona käytetyn ruoan ja näköärsyke oli sille huomattavan vahva. Impulsiivisuus puski läpi ja itse tehtävään keskittyminen kärsi, kun huomio oli odottavassa palkkiossa. Tehtävän aiheuttama reaktio kantoi myös lopputestin yli näkyen pienenä kärsimättömyytenä, vaikka Kara kuitenkin kykeni suorittamaan tehtävät. Olisi siis tärkeää treenien yhteydessä varmistaa, että Karalla on riittävä luottamus siihen, että sen on mahdollista saada palkkio ja toisaalta, jottei sillä ole siihen suoraa näköyhteyttä, mikä vie huomion palkittavalta tehtävältä. Olin kyllä tiennyt, että ruoka on Karalle iso tekijä ja että se reagoi siihen voimakkaasti. Koiraa testissä seuratessani ymmärsin kuitenkin, kuinka suuri merkitys ruokapalkalla oli ja miten tärkeää on käyttää sitä oikein, jotta sen avulla saadaan vahvistettua haluttua käytöstä eikä vain impulsiivista palkkion tavoittelua ruoan itsensä vuoksi. Aikomuksena oli käydä Karan kanssa myöhemmin myös muita testiosia, mutta valitettavasti jouduimme päästämään Karan ehtymättömien namikuppien äärelle vain kaksi kuukautta myöhemmin. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä testin avulla, miten suuri merkitys Karalle oli ihmisen eleillä ja millainen sen muisti on järjestetyssä koetilanteessa. Karan kanssa testi auttoi hahmottamaan pienempiä osatekijöitä koiran kanssa työskentelyn sujuvoittamiseksi. Testissä käynnin jälkeen muokkasin treeneissä käytettäviä palkkioita laadun ja antotavan osalta, ja lyhyessä ajassa ehdittiinkin saada muutosta aikaan Karan tunnetilassa. Sonetin osalta taas testin myötä ymmärsin koiraani entistä paremmin yksilönä, kun osasin päästää irti vääristä tulkinnoista ja niiden mukaisesta haitallisesta toiminnasta. Raporttiin on ollut hyvä toisinaan palata ja peilata kolmen vuoden takaista tulosta nykytilanteeseen. Olemme saaneet käännettyä aikaisempia heikkouksia koulutuksemme vahvuuksiksi ja vaikka testistä on jo kolme vuotta, koen että tunnen koirani testin myötä paremmin. • www.smartdog.fi, www.vainuvoima.fi

Kara ja tilaan liittyvä ongelmaosio

LURPPA 3/2020

Matkalla melkein ulkomaille!

Jurmon rannassa ajatukset karkaavat kauas Myrskyluodolle... LURPPA 3/2020

Arena, Filo, Hunni & Piano pääsivät elokuussa naatiskelemaan reipashenkisestä saaristolaiselämästä Kustavin ja Jurmon (Brändö) ihanissa maisemissa. Ja saaristo näyttikin parhaat puolensa: aurinko paistoi ja livet var ju härligt!

Tytskät ja poitsut juhannussalkojen ihmemaassa

TEKSTI: ARI SURAMO, KUVAT: MERI TOIVONOJA & ARI SURAMO

Vuosnaisten rantakalliot herkistivät pienen spanielin mielen...

Patikkakoiran matkassa TEKSTI JA KUVAT: VIVI AALTONEN Olemme olleet innostuneita patikoinnista jo vuosia, ja eteläisemmät kansallispuistot ovat tulleet tutuiksi. Viime kesänä teimme ensimmäisen viikon retken pohjoiseen, ihan Lappiin saakka. Patikoimme kuusi päivää kivoja päiväretkiä, ja nälkä jäi, koska osa pidemmistä reiteistä jäi käymättä. Tänä vuonna auton nokka suunnattiin pohjoiseen juhannuksena. Pappakoiran kunto ei enää patikkaa salli, joten cockeripoika lähti matkaan ihan yksin. Bonoa se ei haitannut vähääkään, olipahan takaloosterissa paremmin tilaa ja jokaisen jäätelönjämän sai syödä yksin. Lähdimme ajamaan juhannusaattona yöllä. Ei muuten ollut liikennettä! Kuusamossa pikainen pysähdys, niukin naukin sen verran, että Mustista ja Mirristä haettiin muonaa nelivetoiselle, ja siitä tunnin päästä perillä Sallatunturissa. Asetuimme taloksi sen hetken, että lähinnä laitettiin jääkaappiin kuuluvat kylmään ja pistettiin tossut jalkaan. 12 tunnin ajon jälkeen oli pakko vähän verrytellä. Viime talven runsas lumi oli tehnyt varsin hyvää sääskipopulaatiolle. Niillä oli ihan juhlat. Offia niskaan ja paidan hihoihin sekä nilkkoihin. Kyllä juhannuspäivän ateria maistui mainiolle lenkin jälkeen, ja pitkästä yöstä johtuen kaaduimme hyvissä ajoin koko porukka vaakatasoon. Viikon verran patikoimme jälleen, viime vuodesta poisjääneitä retkiä ja pari vanhaa tuttuakin. Thermacell oli oiva apuväline: sen kun napsautti päälle siinä vaiheessa, kun taukopaikaksi suunniteltu laavu oli polulta näkyvissä, se oli riittävän lämmin pysähdyksen koittaessa karkottaakseen ilmavoimat kiitettävästi. Laavun penkillä jossain sivussa se sai yksinään pihistä ja me olimme toisella puolen. Lähes kaikki taukopaikat olivat jonkinlaisen lammen rannalla, joten Bonolla oli mahtavasti tilaisuus kylpeä suolammissa ja värjätä itseään ruskeaksi. Kukapa tietää, vaikka se olisi hyväkin tapa sääskiä vastaan? Emme kokeilleet itse. Koiraa emme erikseen ”myrkyttäneet”. Bravecton-punkkitabletit se on saanut, enkä tästä syystä edes harkinnut mitään litkuja niskaan, ettei tule yliannostusta. Sääsket eivät näyttäneet sitä

erikoisemmin kiusaavan. Vaikka karvoja lyhennettiin tassuista kunnolla ja naamakarvat ajeltiin etukäteen, muuten se on vaan trimmattu cockeritrimmiin vähän lyhyempänä. Ehkäpä pidemmät liehukarvat estivät itikoita nappaamasta ihoon kiinni. Bono ei ole koskaan sietänyt sellaista hoivaa, missä hierotaan tai käytetään kotiin hankittua laseria. Niinpä alkuun mietitytti miten sen tassut jaksavat. Mutta toisaalta nuo käpälät tuntuvat olevan luodut patikoimaan, niin kevyesti se kulki. Toisaalta, pääsihän aina päivän päätteeksi lämpimän saunan kautta Mamman sänkyyn…. Ei sille tuntunut tekevän tiukkaakaan 26 kilometrin päiväreissu, toisaalta pitihän päivä sisällään erinäisen määrän taukoja ja pysähdyksiä, ja niistä jokaisella syötiin jotain. Jipiii! Vähän lisäsin ruokintaa. Jos se normaalioloissa kotona saa 160–180 g / ateria, nyt pistin raakaruokapötkön puoliksi eli annos oli 200–250 g / ateria. Eipä tuo ainakaan tukevoitunut reissussa. Lisänä sitten herkut ja namit (hyvää kuivamuonaa) tauoilla ja jokunen possunkorva, joita se mieluusti olisi kuopannut jälkipolville löydettäväksi. Julistin koiran Suomen ensimmäiseksi PatikkaValioksi viikon päätteeksi! Täytyy ilmeisesti anoa Kennelliitolta PVA titteli erikseen, ei näyttänyt noin vaan tipahtavan nimen eteen... •

LURPPA 3/2020

Bonon kanssa Karhutunturin huipulla

KalliojĂ¤rven rannalla

LURPPA 3/2020

Kun yksi on poissa TEKSTI JA KUVAT: MARI SALMINEN Oletko koskaan miettinyt, jos sinulla on kaksi tai useampi koira, miten muut koirat suhtautuvat kun yhdestä aika jättää? Meillä on tähän asti koirat haudattu omalle tontille ja muut koirat ovat saaneet haistella sen ja olla mukana hautaamassa kaveria. Tänä kesänä oli toisin. Ensimmäisen kerran vein koiran tuhkaamoon jolloin en saanut haudata koko koiraa. Tämä koira sairasteli muutaman päivän kotona ennen kuin tilanne meni niin huonoksi, että aika oli päästää irti. Tuona muutamana päivänä muu lauma (meillä seitsemän spanielia) oli koko ajan sairaan koiran tukena. Sille annettiin tilaa liikkua kun se meni ulos, ja kun sairas lepäsi joku oli koko ajan vuorollaan sen vieressä pedillä. Kuin tietäen että kaveri kohta lähtee. Vimeinen matka Tuli päivä jolloin lähdettiin viimeiselle matkalle. Muu lauma tuntui jo aavistavan mitä tulemaan piti, sillä kaikki tulivat rauhallisesti nuuhkimaan potilasta. Tällä kertaa veinkin koiran Turun pieneläintuhkaamoon eutanasian jälkeen. Juttelimme tuhkaamon ihmisen kanssa yleisesti lemmikeistä ja niiden siirtymisestä sateenkaaritaivaaseen. Itse uskon että sellainen on olemassa. Keskustelussa tuli myös ilmi että kotona odottavat meidän kuusi muuta koiraa.

Kerroin, että tähän asti ollaan haudattu koirat ja että toiset ovat saaneet olla mukana. Hän kysyi miten olin ajatellut hoitaa asian nyt? Haluanko hajupussin mukaan kotiin? Mikä on hajupussi? Hajupussi on pussi, jonne laitetaan kuoleman haju. Eli hän otti paperin ja silitti koiraa takapäästä hännän molemmin puolin siihen. Tuolla sijaitsee hajurauhasia, ja haju muuttuu kun koira ei hengitä enää; hän kutsui sitä kuoleman hajuksi. Sain tarkat ohjeet miten toimia pussin kanssa. Kotiin päästyäni vastassa oli kuusi touhukasta spanielia innoissaan tervehtimässä. Ne etsivät myös kaveriaan, juoksivat portille, katselivat autolle ja etsivät sisältä. Hetken päästä tämä vauhti hieman laantui. Tuolloin otin pussin esiin. Avasin pussin, otin paperin sieltä ja laitoin lattialle. Kaikki ryntäsivät oitis paikalle, mikä siellä rapisee? Hämmästys oli suuri, kaikki kuusi haistoivat äkkiä paperin ja saman tien ne lähtivät pois kukin eri suuntaan. Aivan kuin pelästyen: mitä tämä on? Melkein saman tien ne tulivat takaisin hyvin rauhallisesti ja arvokkaasti, ja nyt haisteltiin paperia paljon pidempään. Kun yksi oli saanut haisteltua tarpeeksi, se tuli luokseni, pysähtyi ja katsoi hetken syvälle silmiin. Aivan kuin sanoen hyvää matkaa kaveri. Tämä toistui kaikkien kohdalla. Yksi koira, joka oli kasvanut yhdessä poismenneen kanssa, tuli uudestaan haistelemaan paperia, piti pienin ininän ja meni pois. Samoin poismenneen äitikoira tuli takaisin haistelemaan paperia, se nuuhki ja nuuhki lopulta kävi paperin päälle maaten hetkeksi. Loppuilta oli rauhallinen. kaikki makoilivat pedeissä, ei riehuttu ei leikitty. Seuraava päivä oli jo normaalia käytöstä. Uskon ja kiitän tuota ihmistä tuhkaamossa, joka antoi tämän mahdollisuuden muulle laumalle. Lauman jäsenet saivat tiedon, että kaveri on nyt poissa.•

Lemmikkien alttari. Matka sateenkaaren luo voi alkaa.

LURPPA 3/2020

Laumakaverit nuuhkivat hajupussia, pisimpään emo (oik,), joka kävi pussin päälle makuulle.

Kiitos rakas Hertta ja hyvää matkaa sateemkaarimaahan.

LURPPA 3/2020

Puheenvuorossa Marketta ”Macke” Haimi TEKSTI: ANNIKA KONTTURI-SALMI, KUVAT MARKETTA HAIMISEN ALBUMISTA

Mistä kerho sai alkunsa? Ketkä olivat mukana ja miten yhdistys syntyi? Milloin Koiratarvikeliike Meleda perustettiin? Mitä kuuluu niin aktiiviselle Marketalle? Kävimme Mari Salmisen kanssa jutustelemassa hänen luonaan. Marketta saa oman cockerin ja kerho perustetaan vuonna 1964. Macken koirainnostus syntyi jo lapsuudenkodissa. Perheellä oli useita cockereita vuosien varrella, joista Marketta loppujen lopuksi sai yhden kun asui jo omassa kodissaan 22-vuotiaana. Macke tapasikin aika pian muita innokkaita cockeri-ihmisiä, muiden muassa Aino Ainisen ja Ann-Mari Kahelan, jotka olivat juuri perustamassa Lounais-Suomen Spanielikerhoa. Spanieli-ihmiset kokoontuivat tällöin vuonna 1964 treenaamaan tottelevaisuutta ja näyttelyesittämistä Kupittaan kentällä klo 18 viikoittain. Nettiä ei ollut, joten ainoat tiedotuskanavat olivat Turun Sanomat ja ihmisten kanssa jutteleminen. Macke kertookin, että aina kun joku spanielin ulkoiluttaja tuli vastaan, hänet värvättiin mukaan toimintaan.

Macke tiskin äärellä Meledassa 1978.

Meleda syntyy Meleda (saari Adrianmerellä) oli vuodesta 1956 Marketan äidin perustama ja omistama kemikaliokauppa. Trimmattuaan koiria kotona autotallissa pari vuotta, Marketta sai sopen Meledan takahuoneesta vuonna 1970. Vuonna 1975 koko kemikaalio siirtyi Marketalle. Meleda oli ensimmäisiä liikkeitä, jossa oli koiratarvikkeita myynnissä sekä trimmauspalvelua. Samaan aikaan kiinnostus cockereihin nousi huimasti ja suosio oli huipussaan. Cockeri oli tällöin Suomen (ja maailmalla) eniten myyty rotu. Muutekin kiinnostus rotukoiriin laajeni. Aikaisemmin monen talon pihalla oli sekarotuinen tarhakoira, tai sitten koira oli kettingillä kiinni kopissaan.

Kerhon perustaminen ei siihen aikaan ollut niin yksinkertainen juttu. Kokeneet kerhoperustajat Kirsti Vuorela ja Ester Seleste tulivat apuun. Perustajajäseniä olivat esimerkiksi Anja Nurmi, joka on ollut muun muassa Kennelpiirin sihteeri (tänä päivänä hän on 87-vuotias). Anneli ja Olli Tikka, kennel Woodpeckers, toimivat Marketan innostajina näyttelyharrastukseen, trimmaamisen opetteluun ja lopulta myös kasvatusuran alkuun. Tikat asuivat silloin Turussa, mutta muuttivat 1965 Tampereen suuntaan. Olli Tikka trimmasi alussa Marketan koirat, mutta rupesi pikkuhiljaa yllyttämään Markettaa trimmaamaan itse. Anneli innosti Markettaa näyttelyihin, ja hänen ensimmäinen vaalea blue roan -cockerinsa Woodpeckers Flame olikin SF & S MVA. Vuonna 1966 Marketan ensimmäinen pentue syntyi kennelnimellä MACKES.

Aktiivisia nuoria Meledassa kävi monta nuorta innokasta auttajaa kesäisin ja koulun jälkeen. Monet näistä nuorista ovat nykypäivän aikuisia vaikuttajia, joukossa koiranäyttelytuomareita, lemmikkiliikkeen pitäjää, eläinhoitajaa, kasvattajaa ja harrastajaa. Monta tuttua nimeä mainittiin, kuten Tuija Cardin, Nan Salminen, Leila Kärkäs, Jaana Ranta, Marjo Jaakkola ja Nina (Cleas kennel). LURPPA 3/2020

saattoi olla yhteislaulua ja näytelmiä. Voileivät ja leivonnaiset tehtiin itse. Näyttelymatkoille lähdettiin porukalla linjaautolla. Silloin ei ollut drive-in-näyttelyitä, vaan paikalla oltiin koko päivä. Koirille oli isommissa näyttelyissä pilttuut, koirahäkkejä ei ollut. Pilttuut olivat niin isoja, että niihin mahtui itsekin. Järjestäjät toivoivat että koirat olisivat niissä odotusajan katsojia ajatellen. Siihen aikaan yleisöä olikin aika paljon. Näyttelyt olivat vapaa-ajanviettotapahtumia. Kerho järjesti itsekin porukalla näyttelyitä, esimerkiksi tavaratalojen parkkitiloissa. Kesäleirejäkin järjestettiin.

Kauppias ja assistentti

LSSK:n kokouksessa 1982: Pekka Tainio, Mirva Katila, Marita Toivonen ja Lilja Hämäläinen.

Wildfire Double or Quid

Marketta toimi 14 vuotta rahastonhoitajana ja 18 vuotta kerhon hallituksessa. Louskussa oli enimmillään 600 jäsentä. Marketta oli aktiivinen muutenkin, esimerkiksi metsästyskortti tuli suoritettua 1973 sekä kehäsihteerin kortti ym. Koiraveroa kerättiin 1970-luvulla, josta sai vapautuksen, jos omistajalla oli metsästyskortti. Koirilla oli pieni laatta, joka kiinnitettiin pantaan, missä oli koiran veronumero. Marketan tapaaminen vei meidät aikamatkalle. Joistakin asioista tuli haikea olo, kun taas toisia asioita ei kaipaa yhtä paljon. Marketan mielestä koirien luonteet paranivat, kun cockereiden suuri jalostusmäärä pieneni. Pentuja rekisteröitiin enimmillään 2 500 vuodessa (nykyään 500–700). Nykyään myös pystytään tutkimaan koiria paljon enemmän, varsinkin jalostuskoirat tutkitaan tarkoin. •

Lounais-Suomen spanielikerho, tuttavallisemmin Lousku Turun Sanomat syyskuussa 1964: “Spanielin omistajat, koulutus Kupittaankentällä.” Tästä alkoi LSSK n matka. Macke meni mukaan koulutukseen.Syksyllä (lokakuussa )1965 Lounais Suomen Spanielikerho ry. virallistettiin. Koirakerhotoiminta oli erittäin aktiivista 1970–80-luvuilla. Koirakouluja ei ollut nimeksikään, eikä myöskään koulutuksia muita kuin Suomen Kennelliiton järjestämät. Moni koirakerho perustettiin 1960-luvulla, Spanieliliitto jo 1950–60-lukujen vaihteessa. Toiminta oli aktiivista. Näyttely- ja tottelevaisuutreenit vedettiin yhteisvoimin, jäseniltoja järjestettiin eri teemoin kerran kuukaudessa, ja joulujuhla oli iso tapahtuma koko perheelle. Juhlissa saattoi olla 150 osallistujaa, oli ohjelmaa ja tarjoilua. Ohjelmassa LURPPA 3/2020

Lounais-Suomen Spanielikerho ry HALLITUS 2020 Puheenjohtaja Merja Saastamoinen p. 040 722 6290 merja.e.saastamoinen (at)gmail.com Varapuheenjohtaja Kirsi Niittymäki p. 0400 600 637 kirsi.niittymaki (at) pp.inet.fi Jäsenet Janina Alankoja-Kanervala Katja Alho Maija Jaakola Mari Salminen Pekka Tainio Sihteeri Åsa Liljeqvist p. (02) 231 5123 asa.liljeqvist (at) gmail.com Kirjanpitäjä Terttu Hellberg p. 044 338 6712 terttu.hellberg (at) dnainternet.net Rahastonhoitaja Riitta Paganus Ristenperäntie 19, 23140 Hietamäki p. 040 512 5031 roosnell.kennel (at) gmail.com www.l-ssk.fi

Toimikunnat Näyttely- ja kasvatustoimikunta – TOKO-toimikunta Pj. Åsa Liljeqvist asa.liljeqvist (at) gmail.com Jäljestyskoetoimikunta Pj. Vivi Aaltonen meja.spanielit(at)gmail.com p. 044 533 0543 Taipumuskoetoimikunta

Pj. Maija Jaakola p. 040 702 9711 jaakola.maija (at) gmail.com Agility-toimikunta Pj. Oili Stenroos oilistenroos (at) gmail.com Kerhon yleistili: FI0357112720009070 Saaja: Lounais-Suomen Spanielikerho ry Viesti: kirjoita mitä maksat, esim. Lurppa 4/2020 1/3 sivua

Muut toimihenkilöt: Jäsensihteeri Riitta Paganus Ristenperäntie 19, 23140 Hietamäki p. 040 512 5031 lssk.jasensihteeri (at)gmail.com Varastonhoitaja Katja Alho Koppikärryn hoitaja Kari Mattila p. 040 445 5599 kari.mattila51(at)pp.inet.fi Kiertopalkintojen hoitaja Maija Jaakola jaakola.maija(at)gmail.com Allianssin edustajat Merja Saastamoinen ja Kirsi Niittymäki Jäsenmaksut 2020 Vuosijäsen 30 € (Lurppa- ja Spanieli-lehdet) Kannatusjäsen 19 € (Lurppa) Perhejäsen 6 € (ei lehteä)

Kaikki maksut MEJÄä ja jäsenmaksuja lukuun ottamatta. Huom! Jäsenmaksun tilinumeron saat jäsensihteeriltä liittyessäsi jäseneksi. MEJÄn tilinumero: FI4357112720008932

LURPPA 3/2020