Kaamosvaellus ensikertalaisen vaeltajan silmin

“I’m going on an adventure!” -Bilbo Reppuli, Odottamaton matka, 2012

Kaamosvaellus ensikertalaisen

vaeltajan silmin Teksti: Sameli Piirto, Kuvat: Rasmus Hindström 29.12: Yön yli ajetun matkan jälkeen soopabussi jätti pikku tiimimme (Stiina, Rasmus, minä) Kilpisjärven kupeeseen. Heilautin rinkan selkääni ja puhkuin intoa tulevasta koettelemuksesta. 5 kilometriä ylämäkeä, pluskeli, 15cm lunta metsäsuksen pohjassa oli vaelluksen karmea alku, jonka taistelimme hammasta purren. Tätä seurasi hyytävä tunturiylängön lumimyräkkä, joka raapi ylämäessä kastuneen takkini läpi selkäpiitäni kuin kylmät kynnet. Ilon hetki tällä tuskien taipaleella koitti, kun lipesimme hetkeksi Norjan puolelle ja lauloimme Rammsteinin Ausländeria. Loppujen lopuksi löysimme Saarijärven rantakivikon seasta autiotuvan, ensimmäisen kohteemme. Lounastermoksen hernari ja kuiva vaatekerta palautti tämän epätoivoisen otuksen voimia sen verran, että suostuin partioni konkarien ehdotukseen jatkaa 10km alkutaipaleen jälkeen vielä 8km Kuonjarjoen ylelliseksi kuvailtuun autiotupaan. Onneksemme sää tyyntyi iltataipaleelle eivätkä korkeuskäyrät olleet yhtä armottomia kuin aamupäivästä. Matkaan tuli kuitenkin uusi haaste: lumivyöryjen varominen. Tunsimme useita kertoja, kuinka kymmenien neliömetrien laajuinen lumilaatta vajosi suksiemme alla ja kuulimme kaukaisista tuntureista ukkosmaista jyrinää, kun lumilaatat vyöryivät raa’lla voimalla rinteitä alas. Pääsimme hautautumatta Kuonjarjoen tuvalle ja asetin kaikki märät varusteeni kuivumaan katonrajaan. Stiina ja Rasmus valmistelivat meille päivällisen perunamuusista ja possunkyljestä ja jälkiruoaksi kaakaota. Tämä ehtoollinen maistui tavattoman ihanalta.

Makuupussiin asettuessani olo oli kuin vastajauhetulla makkaralla, mutta tieto siitä, että huominen olisi kevyempi, toi lohtua soi muutaman silmänräpäyksen verran levollista unta.

30.12: Emme pitäneet kiirettä heräämisen suhteen täydentääksemme bussimatkalla hankkimattomia univaroja. Tarkoituksemme oli suksia Meekonjärven tuvan kautta Porojärvelle, mutta voipuneina jätimme myös mahdollisuuden jäädä toiseksi yöksi puoliväliin Meekonjärvelle. Taipale oli mielenkiintoinen, sillä kartta ei kertonut kaikkien kanjonien ja kivikkojen korkeuseroja, joten olimme tuon tuostakin pinteessä. Näimme yhden rinteen kyljessä edesmenneen lumilipan romahdusjäljen, jonka Meekolla tapaamamme herrasmies myönsi aiheuttaneensa. Nautimme tuvalla myöhäisen lounaan ja aikaisen päivällisen hobittimaisella ruokahalulla ja päätimme jämähtää sinne loppupäiväksi. 31.12: Lähdimme hiihtämään itään, Meekonjärven yli kohti Jogasjärveä ja sen yli Porojärvelle. Aamuinen tuuli laantui, pilvipeite avautui ja päivästä tuli ihanan kipakka ja kirkas. Järveä ympäröivät Meekonvaara, Saivaara ja järven yli siintävät monet muut nyppylät muodostivat kuvankauniin maiseman, jonka keskellä oli ilo hiihtää. Keskipäivän lähestyessä Saivaaran takaa alkoi pulputa taivaalle jääkristallipilviä, jotka hohtivat auringon valossa helmiäisen ja sateenkaaren väreissä. Matkamme edetessä pilvi paisui ja muutti muotoaan kuin valtava saippuakupla. Pidimme “Olen pieni ja rikki...” -Stitch, Lilo ja Stitch, 2002

lounastauon Jogasjärven kummittelevassa ja maahisia kuhisevassa autiotuvassa. Jääkristallipilvi valaisi tietämme myöhään iltapäivällä, Porojärvelle saapumiseemme saakka. Tunturisen järvimaiseman hyväilemä tupa oli etäisin pisteemme tällä vaelluksella. Illan kuluessa ja tähtien kirkastuessa vuosi 2019 veteli viimeisiään ja taittui uudeksi vuosikymmeneksi. 1.1.: Vuoden 2020 ensimmäisen päivän otimme rennosti. Hiihdimme lounasajaksi takaisin Jogasjärvelle, johon asetuimme viettämään loppupäivää. Tupa oli pikkiriikkinen ja asumistilaa oli alle 10 neliömetrin verran, josta siitäkin osan täytti avotakka. Tuvasta tuli äärimmäisen kodikas pikku biologinpesä, kun ripustelimme vaatteitamme kuivumaan ja pääsimme kuoriutumaan oloasuihimme. Huhuttuja maahisia ja kummituksia ei näkynyt illankaan siimeksessä, mutta yöllä noussut kova tuuli ulvoi todella äänekkäästi savupiipussa ja kuulosti Stiinan mukaan valittavalta ihmiseltä. Aamulla Rasmus kertoi kokeneensa kauhunhetkiä aamuyön pikkutunneilla; varjoissa ulko-oven nurkassa tumma maahisen hahmo oli tuijottanut häntä pienin pistävin piikivisilmin. Kiivas peto hävisi onneksi kylkeä kääntämällä. 2.1.: Jogasjärven pesäkolomme jäi taakse ja päivän tavoite oli sykkiä takaisin Kuonjarjoelle asti. Sääolosuhteet olivat uhkaavan tuuliset, joten pelasimme varman päälle ja jätimme Saivaaran juurta kulkevan oikoreitin käyttämättä ja suuntasimme Meekoa

kohti. Järven jäällä matka kului sukkelasti ja hieman ennen Meekon tupaa löysin valtavan poronsarven. Nautimme voilla kyllästettyä hernekeittoa Meekolla ja suuntasimme latuja pitkin kohti Kuonjaria. Nousu oli pitkä ja tunturiylängöllä tuuli yltyi. Puolisula lumi suomi kasvojamme ja huomasin liian myöhään, että parta olisi pitänyt laittaa piiloon; siihen oli jo kertynyt melkoinen kuorma jäätä. Löysimme toisia soopalaisia ja seurasimme heidän vanavedessään Kuonjarille, missä pääsin sulattamaan naamakarvoitukseeni kertyneet valtavat jääkalikat. Tuuli jatkoi yltymistään ja lavetilla makoillessa saattoi tuntea hirmuisten tuulenpuuskien keinuttavan tuvan seiniä. 3.1.: Kuonjar-Saarijärviväli oli todella leppoinen. Sää oli kirjas ja täysin tyyni, pakkasta sopiva 6 astetta. Kiemurtelimme korkeuskäyriä pitkin vaaran kyljelle, josta avautui henkeäsalpaava näkymä länteen; näimme Saarijärven, sen tuvan ja Saanatunturin tovereineen. Matkan loppupuolisko oli todella veikeää laskua rinnettä alaspäin kohti tupaa. Saavuimme aikaisin iltapäivästä, sillä päivälle oli luvattu kovaa myräkkää. Vietimme loppupäivän hedonistista tupaelämää, paistoimme muun muassa lettuja sellaisella intensiteetillä, että palovaroitinkin innostui. Myöhään illalla näimme tunturista valoja ja pian ovesta harppoi sisään neljä herrasmiestä, joista yksi näytti vahvasti Juha Miedolta. Nämä karpaasit kertoivat huiputtaneensa Haltin ja matkanneensa huimia etäisyyksiä päivässä. He kertoivat nauttineensa ahkioidensa sisuksista muun muassa hampurilaisia, olutta ja tänä iltana korstojen pasta-ateriaa tuki oikeaan italialaiseen tapaan punaviini. 4.1.: Heräsimme navakkaan tuleen, joka yltyi tajuttomaksi myräkäksi aamupäivän kuluessa. Lähteiden mukaan tuulen nopeus olisi ollut jopa 35m/s; siinä tuiskeessa ei päässyt edes ulkohuussiin. Päätimme loogisesti olla matkaamatta kyseisessä tuiskeessa, sillä olisimme kaikki kolme tavaroinemme lentäneet kuin leppäkeihäät taivaan tuuliin. Pitkittynyt tupaelämä sai meidät jo hieman levottomiksi. Lähdimme vasta seitsemältä illalla tuulen tyynnyttyä siedettäväksi. Kirkkaana iltana hohtava kuu valaisi tietämme Saarijärven jäällä, ja mikä parasta, pohjoistaivaalle alkoi kehittyä revontulien joki, joka yltyi ja tanssi päidemme päällä koko taipaleen Kilpisjärven luontokeskuksen kupeeseen. Bussia odotellessamme pystytimme teltan, jossa makoilimme silmällisen verran ennen viimeistä laskeutumista parkkipaikalle.

“It is over. It is done” -Frodo, The Lord of the Rings: Return of the King, 2003

5.1: Bussi saapui ja tungimme tavaramme kaikkialle mihin pystyimme. Otin löytämäni poronsarven syliini, mikä osoittautui yllättävän käytännölliseksi ratkaisuksi. Harrinivan matkailukeskuksen sauna tuntui sanoinkuvaamattoman ihanalta viikon kylmyyden ja lian jälkeen. Rentoutuneen autuaana vaelluksen kokemukset alkoivat nivuttua kompaktiin pakettiin. Reflektointi karmeimpien kärsimysten ja huikeimpien haippien välillä sai hymyn huulille. Olen iloinen, että lähtdin seikkailulle.