Sukupuuttoon kuolleita elukoita

Uusi vuosikymmen on hyvä potkaista alulle muistelemalla menneitä, kirjaimellisesti. IUCN julisti viime vuosikymmenellä kadonneeksi 160 eliölajia ja luku saattaa kuulostaa hurjalta. Tämä luku kuitenkin sisältää vain lajit, jotka ovat virallisesti julistettu sukupuuttoon kuolleiksi. Surullista on, että suuri määrä muita lajeja on väistämättä kadonnut. Tieto lajien sukupuutosta tulee vasta uuden tutkimustiedon myötä, joten tieto sukupuutosta ei luonnollisesti tule reaaliajassa lajin katoamisesta. Tämän vuoksi vuosi, jona laji julistetaan sukupuuttoon kuolleeksi kuitenkaan ei tarkoita sitä vuotta, milloin laji on kadonnut luonnosta. Yleensä laji julistetaan sukupuuttoon kuolleeksi vasta ekstensiivisen etsinnän jälkeen ja tässä vaiheessa laji on ollut kadonneena vuosia.

Tässä olisi hyvin pieni katsaus siihen mitä ehkä vähemmän tunnettuja eläinlajeja luokiteltiin sukupuuttoon kuolleiksi viime vuosikymmenellä. Uhanalaisista eläimistä huomiota saa mediassa yleensä suloiset taikka suuret nisäkkäät kuten sarvikuonot taikka isopandat, mutta suurin osa biodiversiteettikriisin uhriksi joutuvista eläimistä ovat melko pieniä ja huomaamattomia, mutta yhtä lailla tärkeä osa ekosysteemejä siinä missä suuremmatkin eläimet.

Valtteri Leppilampi

Oheisessa kuvassa on ainoa tunnettu kuva Aloatrajärven uikusta (Tachybaptus rufolavatus), joka oli hyvin pieni uikku Madagaskarin saarilta, nimensä mukaisesti Aloatran järvestä. Se oli vain noin 25 cm pitkä ja pienen siipiensä vuoksi melko huono lentäjä, eikä sen elintavoista keretty oppia juuri mitään ennen kuin se katosi. Sen katoaminen johtui todennäköisesti elinympäristön tuhoutumisesta ja vieraslajin, käärmeenpääkalan (Channa Maculata), tuomisesta sen kotivesistöihin, sillä tämä petokala katsoi myös pienen uikun kuuluvan ruokalistalleen ja todennäköisesti myös kilpaili uikun kanssa samasta ravinnosta. Aloatran uikku julistettiin sukupuuttoon kuolleeksi vuonna 2010. Viimeinen havainto linnusta tehtiin vuonna 1982. Se oli alkujaankin melko herkkä laji, sillä sen elinalue oli melko pieni ja huonon lentokyvyn vuoksi, muutto suotuisimpiin ympäristöihin olisi ollut pienelle uikulle vaikeaa tai jopa mahdotonta.

Kuten monet muut eristäytyneet saaret, myös Havaijin saari on suojelubiologian kannalta melkoinen murheenkryyni. Esimerkiksi saaren noin 140-endeemisestä lintulajista sukupuuttoon on kuollut noin puolet, eikä loppujenkaan tilanne erityisen hyvältä näytä. Syitä lintujen katoon ovat vieraslajit kuten rotat ja kissat, metsien hakkuu, saarille levinneet lintujen tartuntataudit ja osaltaan myös metsästys. Yksi näistä kadonneista linturyhmistä on nukupuut (Hemignathus). Nukupuut olivat pieniä värikkäitä varpuslintuja, jotka käyttivät kaarevaa nokkaansa hyönteisten etsimiseen kaarnasta. Suku käsitti neljä eri lajia ja on todennäköistä, että kaikki lajit ovat kuolleet sukupuuttoon. Nukupuista on tehty yksittäisiä havaintoja viimeksi 90-luvun lopulla, ja yksi lajeista, Oahun nukupuu todettiin vuonna 2016 sukupuuttoon kuolleiksi. Vaikka loppuja nukupuu-lajeja ei ole todettu sukupuuttoon kuolleiksi, ovat ne todennäköisesti jo kadonneita tai vähintään funktionaalisesti sukupuutossa todella pienen populaatiokoon vuoksi. Nukupuut katosivat todennäköisesti samoista syistä, kun monet muut Havaijin endeemiset linnut: metsien hakkaamisen, tartuntatauteihin ja tulokaslajien kuten rottien, kissojen ja näätäeläinten saalistuksen vuoksi. Vuonna 1991 aloitettiin East Maui Watershed suojeluprojekti Havaijin endeemisten lintujen suojelemiseksi, jossa metsistä hävitettiin useita vieraslajeja ja luonnontilaista ympäristöä aidattiin, mutta todennäköisesti saaren kotoperäisten lintujen ahdinkoon herättiin liian myöhään ja nukupuut, kuten monet muut saaren uniikit lintulajit, ovat menetetty iäksi.

Emoi nativatis oli melko pieni noin 20-cm pitkä liskolaji, jota tavattiin Australian Joulusaarilta. Se eli lehtikarikkeen seassa ja oli päiväaktiivinen. Laji oli pitkään melko yleinen, kunnes populaatio romahti vuosien 1990-2000 välillä peräti 98 prosentilla. Vuonna 2003 sitä löydettiin enää vain muutama populaatio saaren syrjäisitä osista ja vuonna 2008 lajia löydettiin vain yhdestä paikasta. Viimeinen vankeudesta tunnettu yksilö kuoli vuonna 2014 ja laji luokiteltiin vuonna 2017 sukupuuttoon kuolleeksi. Mikä sitten ajoi verraten yleisen liskolajin sukupuuttoon näin lyhyessä ajassa? Syitä ei tarkkaan tiedetä, mutta on spekuloitu, että ihmisen mukana tuomat vieraslajit, kuten kilpailevat liskolajit, rotat ja kissat olisivat aiheuttaneet pienen liskon katoamisen. On myös mahdollista, että hyönteismyrkyt aiheuttivat liskon populaation romahtamisen. Joka tapauksessa alun perin runsaslukuinen laji katosi hätkähdyttävän nopeasti ja on osoitus siitä, että yleisetkin lajit voivat kadota silmänräpäyksessä ilman, että kukaan kerkeää kiinnittää asiaan juuri mitään huomiota saatikka, että konkreettisia toimia lajin pelastamiseksi ehdittäisiin tehdä. B ettongia anhydra oli Australiassa elänyt pussieläin. Se kuului rottakenguruihin ja nimensä mukaisesti se muistutti rotan ja kengurun lehtolasta. Bettongia anhydra on todennäköisesti kadonnut jo vuosikymmeniä sitten, sillä laji tunnettiin vain vuonna 1933 löydetyn raadon perusteella. IUCN julisti lajin kadonneeksi vuonna 2016. Rottakengurut ovat kärsineet paljon ihmisen aiheuttamista muutoksista Australian luonnossa ja Bettongia Anhydra ei suinkaan ole ainoa sukupuuttoon kuollut rottakenguru. Lajin kohtaloksi todennäköisesti koi-

tui ihmisen mantereelle tuoma punakettu. Kuten muut rottakengurut, todennäköisesti myös Bettongia anhydra oli yöaktiivinen kasvissyöjä, joka käytti pitkiä takajalkojaan paikasta toiseen hyppimiseen ja eturaajoja ruoan etsimiseen. Toivottavasti loput jäljellä olevat rottakengurut saadaan pelastettua, sillä olisi sääli, jos nämä lystikkään näköiset epelit katoaisivat täysin Australian faunasta.

Kaikista vähiten suurta yleisöä kiinnostaa ehkä kasvien katoamisen jälkeen selkärangattomien eläinten sukupuutto, mikä on sääli, sillä suurin osa sukupuuttoon ajautuvista kuuluvat tähän eläinryhmään ja selkärangattomat ovat todella tärkeä osa ekosysteemien toimintaa. Yksi lukuisista sukupuuttoon kuolleista mutta mielenkiintoisista lajeista on Labidura herculeana. Se oli todennäköisesti suurin tunnettu pihtihäntäinen. Laji kasvoi yli 8-senttiseksi. Syynä lajin katoamiseen on sen elinympäristön tuhoutuminen ja vieraslajit, kuten eräs suuri juoksujalkainen, joka katsoi suuren pihtihäntäisen ruoakseen. Laji katsottiin sukupuuttoon kuolleeksi vuonna 2014.