Harrastuksesta tohtoriopiskelijaksi

Sofia Sokolowski on neljävuotiaana saanut ensimmäistä kertaa harjoitusta räpylöistä ja snorkkelista. Nyt rakas harrastus on vienyt tohtorikouluun saakka.

MISTÄ kaikki tämä sukeltaminen sai alkunsa? No, sukeltavasta perheestä tietenkin. Vanhempani aloittivat sukellusharrastuksen jo ennen syntymääni, joten meillä on ollut sukellusrompetta sauna täynnä koko pienen elämäni ajan. Molemmat sukelsivat lapsuudessani suhteellisen aktiivisesti sukellusseuramme veneestä, jossa istuimme veljeni kanssa kuuliaisesti pelastusliivit päällä ja ihmettelimme aikuisten touhuamista. Neljävuotiaana pääsinkin seuramme nuorisotoimintaan mukaan eli niin sanottuihin ”kuutteihin”. Kuuteissa leikittiin ja harjoiteltiin maskin, räpylöiden ja snorkkelin käyttöä. Vuosien varrella kuutit muuttuivat norpiksi ja lopulta hylkeiksi. Samalla taidot kehittyivät ja pääsimme harjoittelemaan myös vesipelastusta, vapaasukellusta ja uppopalloa.

Seuramme järjesti nuorisoviikonloppuja ja jokakesäisen koko perheen sukellusleirin. Näin tutustuin muihin lapsiin, jotka olivat samassa veneessä kanssani sekä kuvainnollisesti, että ihan kirjaimellisesti. Kun vanhempamme sukelsivat, seikkailimme niin vedessä kuin maalla. Tutkimme luotoja, snorklasimme rantavedessä, hypimme laiturilta ja jopa veneen katolta. Lopulta koitti se hetki, kun saimme osallistua seuran omille kasvateille tarkoitetulle Junior Scuba -laitesukelluskurssille.

Näin jälkikäteen muistelen lapsuuttani ja teinivuosiani sukellus- piireissä suurella lämmöllä. Moni lähimmistä ystävistäni oli juuri sukelluksen parista ja seuran välillä erehdyttävästi mursuja kumipuvuissaan muistuttavat kouluttajat loivat turvallisen ympäristön haastaa itseään ja kokea vedenalaisen maailman lumo. kansalliseen Tutki-Kokeile-Kehitä-tiedekilpailuun. Halusin jo silloin yhdistää tieteen ja harrastuksen, joten tutkin viherlevän kasvua voimalaitoksen läheisyydessä Itämeressä. Keräsin levät luonnollisesti sukeltaen. Yllätyksekseni työ kuitenkin hyväksyttiin finaaliin, johon piti valmistella posteri. Kilpailupäivänä postereitamme kiersi kuusi tuomaria, joista jokainen teki kiperiä kysymyksiä niin suomeksi kuin englanniksi. Yksi tuomareista kysyi, mitä minulle merkitsisi lähteä ulkomaille edustamaan Suomea kansainväliseen kilpailuun. Tunsin pulssini kiihtyvän ja kerroin rehellisesti, että se olisi minulle kunnia ja olisin valmis antamaan kaikkeni pärjätäkseni. Lähdin kotiin mukanani ruusu ja lentolippu New Yorkiin. Hienointa reissussa oli kyetä puolustamaan työtäni ja ymmärtää, että sen heikkouksistakin voi ja täytyy oppia. Noustessani lavalle vastaanottamaan hopeamitalia pohdin, että ehkä tässä tutkimuksessa sittenkin on sitä jotain...

Vahingossa tutkijakouluun Tutkijapolkuni onkin hieman erilainen. Koen sen alkaneen hakiessani IB (International Baccalaureate) -lukioon, jossa opetus oli kokonaan englanniksi ja kansainvälisen oppimäärän mukaista. Hain IB:lle lähinnä parantaakseni englannin kielen taitoa ja opiskellakseni enemmän biologiaa ja kemiaa. En kuitenkaan tiennyt IB:n olevan hyvin tutkimuspainotteinen, vaan se selvisi vasta kouluun päästyäni.

Kolmen vuoden aikana jouduin kirjoittamaan toistakymmentä ns. ”labraraporttia” luonnontieteistä, jotka olivat käytännössä tutkimusartikkelin kaavalla kirjoitettuja tutkielmia. Osa näistä oli ryhmätöitä, toiset henkilökohtaisia. Moinen kirjoitusmäärä on kenelle tahansa aikamoinen urakka, hämmentyneestä teinistä puhumattakaan. Toisaalta lukiovuosieni aikana artikkelin rakenne iskostui hyvin syvälle selkärankaan, eikä viitteiden käyttäminenkään enää pelottanut. Abivuoden syksynä kirosin tutkimuksiani ja lupasin itselleni, etten enää ikinä tekisi mitään vastaavaa. Ikinä.

Harrastuksena tutkimus

Kun ottaa huomioon pitkän sukellustaustani ja vastikään heränneen mielenkiintoni tutkimusta kohtaan lienee luonnollista, että kuultuani sukelluslääketieteen kenttätutkimuksesta pyysin päästä mukaan. En tällöin ollut vielä lääketieteen opiskelija. Päästyäni lopulta kouluun pääsinkin nopeasti osaksi tutkimusryhmää ja hain lupaa

UEF:ilta tehdä syvärit sukelluslääketieteestä.

Ei mennyt kuin puoli vuotta, kun hain huvikseni biologian työlläni

Varsinainen syväreiden suoritus oli kuitenkin koko ajan toissijaista. Tärkeämpää oli päästä taas kirjoittamaan tutkimusartikkelia ja syventää osaamistani sukeltamisesta samalla, kun ymmärrykseni ihmisen fysiologiasta vähitellen lisääntyi. Minusta on ihanaa hävitä tutkimusartikkeleiden maailmaan, pohtia mitä tuloksemme tarkoittavat, mistä ne voivat johtua ja toisaalta verrata niitä muiden tutkijoiden tuloksiin. Tietenkin välillä tulee hetkiä, jolloin tekisi mieli heittää läppärillä vesilintua ja deadlinet painavat päälle, mutta pääasiallisesti koen tutkimuksen harrastuksekseni. Siinä missä toiset ovat mukana järjestötoiminnassa, minä teen tutkimusta. Nautin kirjoittamisesta ja koen aiheeni aivan älyttömän mielenkiintoiseksi.

Voisin puhua (ja usein puhunkin) sukelluslääketieteestä tuntikausia!

Minulta kysyttiin jo preklinikassa, aionko tehdä väitöskirjaa. Ennen tätä kevättä olen aina vastannut, että mietitään sitä myöhemmin. En ollut varma riittäisikö meidän tutkimusryhmällämme aiheita seuraavalle väitöskirjatutkijalle enkä halunnut asettaa itselleni paineita. Halusin keskittyä työn alla oleviin projekteihin ja katsoa, mitä tuleman pitää. Joulun jälkeen kuitenkin kokoustimme ja sain uusia projekteja työn alle, joista laskujemme mukaan pitäisi riittää kirjaan. Tällöin päätimme, että minun olisi aika hakea virallisesti väitöskirjatutkijaksi.

Hakuprosessi oli itsessään harvinaisen yksinkertainen ja lähinnä muodollinen. Kuten suurin osa lääketieteen väitöskirjatutkijoista, en hakenut erilliseen tutkijakouluun, jossa rahoitus ja tutkijakuukaudet olisivat taattuja. Käytännössä hakemus tarkoitti kohdallani selitystä siitä, miten aion selviytyä väitöskirjasta, kuka sitä ohjaa ja mitä siihen tulee sisältymään. Koska olimme pitkälti keskustelleet näistä asioista jo etukäteen, oli hakemus nopeasti tehty ja pari kuukautta myöhemmin tulikin viesti opiskelupaikan myöntämisestä. Tämä ei kuitenkaan muuta käytännön tasolla tekemistäni, vaan lähinnä helpottaa byrokraattisia temppuja kuten apurahojen hakemista.

Seuraava askel onkin keskittyä tutkimusmateriaalin keräämiseen sekä artikkeleiden ja abstraktien kirjoittamiseen. Minulle on myönnetty kesälle henkilökohtaista apurahaa tutkimuksen tekemiseen ja syyskuussa olisi tarkoitus päästä ensimmäiseen sukelluslääketieteen konferenssiin, toivottavasti posteri matkalaukussa. Valitettava faktahan on, että sukelluslääketieteellä ei tehdä hienoa tutkijauraa, rahoitus on minimaalista ja haaveet julkaisuista NEJM:issä tai Lancet:issa voi unohtaa heti kättelyssä. Tutkijaryhmämme tekee tutkimusta ennen kaikkea tutkimuksen ja sukeltajien vuoksi (ns. rakkaudesta lajiin). Kun koen olevani solmussa artikkeleiden kanssa tai runosuoni ei kerta kaikkiaan syki, mietin sukellusyhteisöä ja yhteistä harrastustamme veden alla, jotta muistan kenen vuoksi tätä teen.

Kystasta 3/22 "Vapaa-aika" (Näköislehdet: linktr.ee/kysta)