Firstly, thank you for reading this edition of Kylteri. You’ll find it a little different from previous prints, but it still carries the same heart it always has. While the bubbles we live in may be preoccupied with the devilish constructions of economics and politics, there is still beauty and creation in this world. As such, in this edition, Kylteri’s staff turns their focus to culture and the arts - the fun, the exciting, and the alluring. All I ask is that you take off your business school caps for a moment and don your human hats, you’ll find them uniquely capable of making meaning in a meaningless world.
So grab a cup of tea, sit back, and come along for a short ride. I hope it brings you as much joy to read as it brought us to create!
With love, Ahmed
Ensinnäkin, kiitos, että luet tämän Kylterin painoksen. Se lienee hieman erilainen kuin aikaisemmat, mutta sydän sykkii yhä samalla tavalla. Vaikka elämmekin kuplissa, joissa talouden ja politiikan mutkikkaat rakenteet hallitsevat, maailmassa on yhä tilaa kauneudelle ja luovuudelle. Tässä painoksessa Kylterin toimitus suuntaa katseensa kulttuuriin ja taiteisiin –siihen, mikä on hauskaa, kiehtovaa ja houkuttelevaa. Pyydänkin, että hetkeksi unohtaisit kauppakorkean arjen ja antautuisit vain olemaan ihminen. Se avaa eteesi näkymän, jolla on ainutlaatuinen kyky tuoda merkitystä näennäisesti merkityksettömään maailmaan. ♥️
Ota siis kupillinen teetä, rentoudu ja lähde mukaan lyhyelle matkalle. Toivomme, että saat siitä yhtä paljon iloa kuin saimme tätä luodessamme!
Rakkaudella, Ahmed
Words Teksti Ahmed Hewidy
IN THE WATER Visions
I sat on the banks of a sea where many laid before, The wind and the water danced, like lovers at heart, The rays of sun separated, shattered on the waves, Like shards of glass – once a whole – now apart.
Across the water, mountains, monuments of man, Towering masses of concrete, metal and bricks, Projects of immortality, to outlast time itself, Yet, like all – today, a whole – tomorrow, apart.
I eye my visage staring in the water – she wonders: What makes us us, what shapes the we and the I? At once animals, at twice wardens of the earth, Gods of creation? or Lords of destruction gone awry?
Besides me, a tree trunk, twisted, tangled, torpid, Long dead, yet bursting at the seams with life of all, Of bugs and beetles, of moss and lichen, Alive as one – once apart – now a whole.
I think myself that tree, part of a whole, none of a part, A being without a core, a creature without essence, If but a mosaic of every soul I’ve met, loved, and lost, Of every book I’ve read, of every story I’ve been told.
And so, I extend my hand, not to guide, but to journey, Through the anarchic halls of art, myth, and culture, For truth, if it may exist, lies not in the leaves of books, But in the unspoken, where meaning ventures to persist.
In this edition you will find wholes and parts, Stories of creation, of culture and of the arts, Tales of music and sports, of truth and of fiction In them, immortality of the soul – freedom from affliction.
Or, in the words of that Grecian urn long dead: “Beauty is truth, truth, beauty,” And that truly is all, that can ever be said.
The author is I, the editor of this mag’s content, I like books and poetry, song and dance, And if there be a beast as authorial intent, Then I must apologise duly in advance, For some things cannot be translated wholly unbent But do give the Finnish version a chance :)
Istuin meren rannalla, jossa moni on ollut minua ennen, Tuuli ja vesi tanssivat, ne kietoutuivat toisiinsa kuin vastarakastuneet, Auringon säteet hajosivat, ne pirstaloituivat aaltoihin, Kuin lasinsirpaleet – kerran eheä ja kokonainen – nyt erillään.
Veden takana monumentit; ihmiskäden luomuksia, Betonin, metallin ja tiilen jättimäiset olennot, Kuolemattomuuden projekteja, ajan ylittäviä, kellon murtavia, Mutta kuten kaikki – tänään kokonainen –huomenna hajoaa.
Peilikuvani katsoo minua vedenpinnalta, Mikä tekee meistä meidät, mikä muovaa minän ja meidät:
Olemme eläimiä, mutta samalla maan vartijoita, Luomisen jumalia – tuhon tyranneja.
Vierelläni maassa maatuu laho, eloton puunrunko, Pitkään kuollut, mutta elämää täynnä, Täynnä ötököitä ja kovakuoriaisia, sammalta ja jäkälää, Yhtenäisenä elävä – kerran erillinen – nyt kokonainen.
Ajattelen olevani tuo puu, osa kokonaisuutta, ei osaakaan osasta, Olento ilman ydintä, olento vailla olemusta, Pelkkä mosaiikki jokaisesta kohtaamastani sielusta, Jokaisesta lukemastani kirjasta –kuulemastani tarinasta.
Ja niin ojennan käteni, en ohjatakseni, vaan matkalle lähteäkseni, Taiteen, myyttien ja kulttuurin kaoottisiin saleihin, Sillä totuus, jos se on olemassa, ei löydy kirjojen sivuilta, Vaan siitä, mikä jää sanomatta, missä merkitys elää ja pysyy
Tästä painoksesta löydät kokonaisuuksia osista, Tarinoita luomisesta, kulttuurista ja taiteesta, Kertomuksia musiikista ja urheilusta, totuudesta ja fiktiosta, Niissä sielun kuolemattomuus –vapautus kärsimyksestä.
Tai kuten kauan sitten kuollut kreikkalainen amfora: “Kauneus on totuutta, totuus kauneutta,” Ja se on kaikki, mitä voi koskaan ikinä sanoa.
Runon minä, se olen minä. Palasista rakentunut, musiikin ja runon ystävä, laulun ja tanssin vaeltaja. Pieni pala minusta kirjoittaa, ja olen myös tämän Kylterin päätoimittaja. Pyydän jo etukäteen anteeksi, sillä mikään ei käänny ilman, että ensin särkyy. Annathan siis myös englanninkieliselle versiolle mahdollisuuden :)
LEHDEN TOIMITUS Editorial Staff
ISSN-L 1457-0890
ISSN 2242-6779
Julkaisija
Publisher KY-säätiö Konemiehentie 4, 02150 Espoo
Paino Printing BookCover
Painosmäärä Print Run 500
Päätoimittaja
Editor-in-Chief
Ahmed Hewidy kylteri@ky.fi
Art director
Saana Rauvala ad@ky.fi
Toim.sihteerit
Ed. Coordinators
Aarni Parkkari
Iris Åström
Isaac Jyväsjärvi
Joonas Määttä
Loviisa Pursiainen
Pedro Miguel
Sanat
Words
Hector Björklund
Isaac Jyväsjärvi
Klaus Nissinen
Lana St.James-Kautny
Lara Alanya
Lari Kauranen
Pedro Miguel
Siiri Reiniluoto
Siiri Varis
Tiija Kivi
Vieraskynät
Op-eds
Katja Lindroos
Pekka Sauri
Tilda Leikola
Kuvat
Images
Anna Ledovska
Daniel Vitikainen
Frans Kangasniemi
Jiaming Liang
Johanna Kukka
Joonas Määttä
Nicolas Salomaa
Olya Havrina
Saga Bruun Shuài-Jūn Zhāng
Tiija Kivi
Kansikuva & keskiaukeama
Cover and centre spread
Saana Rauvala
Haluaisitko kirjoittaa, kuvittaa tai valokuvata Kylteriin? Ota yhteyttä: Do you want to write, illustrate or take pictures for Kylteri? Reach out: kylteri@ky.fi
Kuva Image
Nicolas Salomaa
TÄSSÄ NUMEROSSA
Vieraskynä
Näkökulma
Näkökulma
Short story
From
Luovuus Kaupungissa Tarvitsee Luovaa Kaupunkitilaa
Kaadetaan Kauppakorkea
Kriisini Tulevana Ekonomistina (Ekonomina)
Letters from Campus
Culture Tips
Cult of Codependency
Voting is Sexy – 2025 Municipal Election Edition
Lumilautailijat Valtasivat Tukholman
Excellence VS Exclusivity
Intro References
Listed on page 62
HALF-YEARREVIEW
Oulu is gearing up to be the European Capital of Culture in 2026 and preparations for this are already under way.1
- Ministry of Education and Culture, 2024.
The 2025 budget for Finland includes a 9% reduction in funding for museums as discretionary subsidies for arts and culture are cut by 11.4 million euros.2 *
- Ministry of Finance, 2024.
AI is becoming widely used in newsrooms, with 41% of new teams employing it to create illustrative art, 39% for social media content, and 38% for writing and generating articles.3
- UNCTAD, 2024.
The global sports betting market has grown to be worth $57 billion, surpassing the size of global box office revenues.4
- Yahoo Finance, 2024.
* Based on publicly available information by 18.11.2024.
Words Ahmed Hewidy Images Olya Havrina
Streaming services have grown 10% year on year, accounting for 67% of all revenue in the music industry. 87% of the streaming industry is controlled by three firms.5
- International Federation of the Phonographic Industry, 2024.
For the first time, digital was the biggest source of royalty collection for creators, accounting for 35% of total collections, driven by continued growth of subscription streaming.6
- CISAC, 2023.
In 2023, China surpassed the UK as the second largest art market in the world.7
- Art Basel & UBS, 2024.
Culture,
DEMOCRACY FUTURE OF HUMANITY and the
As part of an effort to reduce the national debt, the Finnish Government has decided to enact a 15 % cut in state funding of cultural institutions and activities for 2025. While practically all political parties agree on the need for balancing the budget in the long run, views on the timetable and the structure of the required measures vary. The funding of culture seems to be regarded as fair game for savings in line with all other sectors of government. This may be as good a moment than any to reflect on the significance of culture in society.
In order to know what we’re talking about when we talk about culture, a definition of some kind is necessary. The 1982 Mexico Declaration on Cultural Policies by UNESCO defines culture as “the distinct spiritual, material, intellectual, and emotional features characterising a society. It encompasses arts, lifestyle, human rights, value systems, traditions, and beliefs”. This description is hard to argue with, but it is also too general
Words Pekka Sauri
Image Johanna Kukka
References
Listed on page 62
and all-encompassing for the present purposes. I’ll focus on culture as those human activities which produce meaningful experiences in some mode of expression or another. I’m fully aware that this attempt at a definition may raise further questions, but I’ll go with this for now.
Culture has both intrinsic and instrumental value for human communities. The intrinsic value of culture entails the view that culture is what makes humans human or, the other way around, humans are not human without culture. The philosopher Ludwig Wittgenstein may stir in his grave to point out that this is a self-evident tautology devoid of any information, but there we are.
The intrinsic value of culture has often been highlighted by the popular meme attributed to British Prime Minister Winston Churchill during the Second World War. When Churchill was presented with a proposal to cut funding to the arts in order to support the war effort, he responded: “Then what would we be fighting for?” Apparently, no source for this quote has been established, but it certainly serves to illustrate the point: culture is the core value of civilization that must be defended to the end. If culture goes, there’s nothing left to defend.
There are multifarious examples of the instrumental value of culture, some more convincing than others, some less. The health benefits of cultural pursuits are frequently mentioned. Obviously, the culture industry is seen as a part of the economy Finland is for some reason lagging far behind neighbouring Sweden in cultural exports.
However, I would venture that the most important instrumental value of culture is the potential of cultural experiences to open alternative ways of experiencing reality. This is particularly important in the face of the serious global challenges of the day.
It is now almost trivial to say that we live in troubled and unpredictable times. It is widely believed that the values of liberal democracy are under a sustained attack by autocracies. This point of view is reinforced by the rogue state North Korea sending troops to support Russia in the brutal war against Ukraine. According to a study by The Economist Intelligence Unit, only about 8 percent of the population of the Earth live in full democracies.8 For the majority of humankind, democracy is more or less flawed or completely non-existent. Indeed, in many parts of the world there is no democratic tradition at all. Contrary to Francis Fukuyama’s famous or infamous pronouncement after the collapse of the Soviet empire in the early 1990’s, history has not ended, and the worldwide victory of liberal democracy seems now Utopian.
According to Helsinki University researcher Timo Miettinen, the essence of democracy is the notion that the future is not pre-determined by the past: it is constructed by the conscious aspirations of human beings. This view entails the assumption that human beings are able to choose the way forward from different alternatives. It is imperative that there are alternative courses of action to choose from. This is where culture enters the picture.
In times of crisis, humans instinctively tend to go into a defensive frame of mind. This is usually not beneficial for openness to new ideas or risk-taking in general. Exploring untrodden ground may be regarded as frivolous or even irresponsible. While this reaction is understandable from the security perspective, it undermines the very foundations of democracy and open communication. Consciously or unconsciously, we begin to narrow down our ways of thinking and experiencing and,
consequently, our ways of interacting with others will become more cautious. Nostalgia may also begin to appear a tempting option: after all, the good old times were better than the insecurity and unpredictability of today.
They were not. That was then, this is now.
The battle for democracy and open society and everything that we count as the achievements of civilization and the development of the human speciestakes place in our own minds and in our interactions with others. Human reality is constructed by means of communication, negotiation and agreement. Fear will freeze our imagination, cut down the number of alternative ways of seeing the world and curtail the variety of possible solutions to problems. Our humanity is diminished.
We cannot let this happen. We must make sure that our ways of thinking, experiencing and interacting with each other remain free and uncensored. Self-censorship always arrives before any governmental supervision of communication. Let’s keep our cultural heritage alive and build a brighter future on the foundation it provides. Let’s take good care of open communication and the free flow of ideas. Let’s beat fear and anxiety. This is where culture, democracy and the future of humanity meet. Civilization will prevail, and humanity will overcome.
Pekka Sauri
Fear will freeze our imagination.
The author is a Doctor of Philosophy, writer and President of The Finnish Museums Association.
Kuvat Images Saga Bruun
KAUPUNGISSA Luovuus
Luovuus Kaupungissa Tarvitsee Luovaa Kaupunkitilaa
Words Katja Lindroos
Image Joonas Määttä
Maailma kaupungistuu kiihtyvällä vauhdilla. Jo yli puolet maailman bruttokansantuotteesta syntyy kaupungeissa9, eikä Suomenkaan kehitys poikkea suunnasta.
Kaupungit ovat perusolemukseltaan paikallisia, toisin kuin esimerkiksi monikansalliset korporaatiot, ja silti nekin ovat osa globaalia kilpailua. Kaupungistuminen tarkoittaa käytännössä ihmisten ja pääomien eli kilpailukyvyn keskittymistä urbaaneille alueille. Juuri tämän vuoksi kansakuntien menestys ratkeaa entistä enemmän kaupunkien välisessä kansainvälisessä kisassa.
Suomessa tuntuu usein siltä kuin täkäläiset kaupungit mittelöisivät lähinnä keskenään. Julkisessa keskustelussa ”johdossa” on milloin pääkaupunki, milloin Tampere, milloin jokin muu kotimaan kaupunki. Aina ei edes pohjoismaisia kaupunkeja tohdita ottaa verrokeiksi.
Vaatimattomuus voi olla kaunista mutta myös vaarallista. Suomen tulevaisuus ei ratkea paikallisissa ystävyysotteluissa vaan samoissa turnauksissa, joissa ovat mukana maailman metropolit ja muut kasvavat kaupungit. Joillakin voi olla huomattava etumatka, suuremmat resurssit ja vertailu voi muutenkin olla epäreilua, mutta se on pelin henki. Näissä olympialaisissa on pakko pärjätä ja vieläpä samoissa lajeissa, missä muut saavat menestystä. Yhä useamman kärkisijoille kirivän kaupungin tapauksessa se on luovuus.
Mikä tekee kaupungista luovan? Tämän kysymyksen parissa olen työskennellyt reilusti yli 20 vuoden ajan erilaisissa kaupungeissa ja maissa. Vetämäni yritys Urban Practice on sekä tutkimalla että käytännön kokeiluilla pyrkinyt pääsemään jyvälle siitä, miten luovuudelle voidaan luoda edellytyksiä urbaanissa ympäristössä.
Miksi luovuudella sitten on väliä? Jos pieni nostalgiapala sallitaan: 2000-luvun alkupuolella varsinkin läntisen maailman kaupungeissa innostuttiin amerikkalaisen kaupunkimaantieteilijä Richard Floridan ajatuksista. Florida esitti kaupunkien ratkaisevimmaksi menestystekijäksi ns. luovan luokan, uutta arvoa ja taloudellista toimeliaisuutta rakentavat osaajat. Sangen avaran tulkinnan ansiosta luokkaan mahtuivat taiteilijoiden lisäksi it-ammattilaiset ja jopa juristit.
Florida oli luovan luokan määrittelyn sijaan kuitenkin kiinnostuneempi siitä, mikä luovan luokan edustajia houkuttelee. Halutuilla osaajilla on mahdollisuus olla valikoivia sen suhteen, missä asuvat ja työskentelevät. Florida havaitsi tutkimuksissaan heidän valitsevan paikkoja, jotka tarjoavat vapautta ja inspiroivia mahdollisuuksia. Toisin sanoen, paikkoja, jotka ovat luovia.
Kaikki Floridan teesit eivät ole kestäneet aikaa edes hänen omasta mielestään mutta luovuuden merkitys on ja pysyy. Luovuus on voima, jolla kaupunki voi keksiä itsensä uudelleen.
Yksi todiste löytyy läheltä, vain kahden tunnin lauttamatkan päästä. Viron pääkaupungista Tallinnasta on nopeasti tullut yksi kiinnostavimmista eurooppalaisista kaupungeista. Kaupunkiin tuntuu pulpahtelevan kiehtovia luovia hubeja toinen toisensa perään.
Ensimmäisiä lajissaan oli suomalaistenkin matkailijoiden suosima Telliskivi. Kun Telliskivessä käy tänään, voi olla vaikea uskoa, että alle 20 vuotta sitten se oli käytännössä ongelmajätealue: neuvostoajan tehdas keskellä kaupunginosaa, jota monet karttoivat.
Nykyinen Telliskivi on luovan yrittäjyyden keskittymä kirjaimellisesti sillä itse alue on kokonaan yksityisesti johdettu ja omistettu. Siellä toimii 300 yritystä ja kansalaistoimijaa, ja yli 2000 luovan alan toimijaa. Lisäksi vuosittain alueelle vaeltaa 1,5 miljoonaa kävijää.
Kaikki tämä on eittämättä vaikuttanut siihen, että ympäröivästä Kalamajasta on tullut kaupungin halutuimpia asuinalueita. Telliskiven vaikutus heijastuu kuitenkin sitäkin laajemmalle. Koplin alueella kehittyvät Pohjala Tehas ja Manufaktuuri, joiden ympärille rakennetaan kiivaassa tahdissa uutta asutusta, sekä Paavli, joka on jo kerännyt mainetta musiikkipiireissä. Viimeisin tulokas on Krulli, jonne suunnitellaan yli 3000 työpaikan innovaatiokeskusta.
Telliskivi ja sen ”sukulaiset” osoittavat vanhoissa kiinteistöissä piilevän potentiaalin kunhan niitä lähdetään kehittämään yrittäjämäisesti ja luovuus edellä.
Mutta eikö luovuus lähde ihmisistä eikä seinistä? Itsestäänselvästi näin. Mutta, voi luovuus tarvita seiniäkin. Monet kaupungit ovat joutuneet kantapään kautta oppimaan, mikä merkitys fyysisillä paikoilla tai niiden puutteella voi olla.
Vaikutusvaltainen amerikkalainen kaupunkiajattelija Jane Jacobs kirjoitti vuonna 1961 teoksessaan The Death and Life of Great American Cities, ettei
mikään ongelma kaupungissa ole lähellekään yhtä tuhoisa kuin “Suuren Tylsyyden tuottama pahoinvointi”. Kaupungit siis selviävät vaikka mistä vitsauksista paitsi siitä, että niistä tulee tylsiä.
Luovuudellaan legendoiksi yltäneet kaupungitkaan eivät voi luottaa jännittävyytensä jatkuvuuteen. Lontoon, Berliinin, New Yorkin ja Amsterdamin kaupungit ovat viime aikoina alkaneet huolestua luovan kaupunkielämän tarvitsemasta tilasta. Kiinteistökehittäjät, turistit ja myös entistä varakkaammat asukkaat saattavat täyttää kaupungin kirstuja, mutta samalla sysätä kaupungista pois paljon sellaista, mikä on luonut kaupungille maineensa.
Tyypillinen esimerkki kanarianlinnusta hiilikaivoksessa ovat yökerhot, jotka joutuvat keskustoista syrjemmäksi. Uhanalaiset klubit ovat nyt yöstrategioiden ja jopa ns. yöpormestareiden* erityissuojeluksessa.
Luovuuden tarvitsemien tilojen puolustaminen voi vaikuttaa vääjäämättömän kehityksen jarruttamiselta, mutta sitä se ei välttämättä ole. Tämän oivalsi 2000-luvun alkupuolella Amsterdamin kaupunki. Kaupunki oli vuosikymmenten ajan vetänyt puoleensa luovien alojen tekijöitä, jotka olivat ottaneet toiminnalleen tiloja, toisinaan väkisin eli valtaamalla. Kun kaupunkiin alkoi virrata kiinteistökeinottelijoita, kehitettiin malli turvaamaan luovia tiloja. Broedplaats eli hautomomalli mahdollistaa rahoi-
Kirjailtu postikortti Signe Branderin vuonna 1908 otetusta Helsinki-valokuvasta. Kuva Ahmed Hewidy.
YÖPORMESTARIT=
kaupunkien virkahenkilöitä, jotka keskittyvät yöelämän edellytysten parantamiseen.
tuksen ja muiden rakenteiden kautta luovuudelle paikkoja. Kyse ei ole varsinaisista kulttuuriavustuksista, vaan esimerkiksi lainantakauksista. Ruohonjuuritason merkityksen ymmärtäminen toi kaupungille vuonna 2016 EU:n iCapital voiton saman innovaatiopääkaupunkitittelin, mistä monet suomalaisetkin kaupungit kisaavat vuosittain.
Amsterdamin toiminta on esimerkki siitä, mitä kaupunki voi saada aikaan, jos se keskittyy luovuuden mahdollistamiseen. Mahdollistaminen on ennen kaikkea olemassaolevan tunnistamista: missä alkaa tapahtua, minne kerääntyy uusia yrityksiä ja ideoita, mitkä paikat ovat vastaanottavaisia uusille tulokkaille.
Joskus olemassaoleva voi näyttää epämääräiseltä, jopa epätoivotulta, mutta silti se voi olla juuri sellainen kesanto, jossa luovuus pääsee itämään. Kööpenhaminassa konkurssin tyhjentämä telakka-alue Refshaløen vaikuttaa ensikäynnillä sekavalta, mutta silti tai siksi se vetää puoleensa niin Michelin-ravintoloitsijoita kuin kokeellisen teatterin tekijöitä.
Esimerkkejä vastaavista luovuudelle otollisista joutomaista ja rakennuksista löytyy lukemattomia kaikkialta maailmasta, myös Suomesta. Kuten muualla, täälläkin niiden olemassaolo on usein veitsenterällä. Siitä voisi löytyä yksi keino irtiottoon kilpailijoista. Mikä kaupungeistamme ryhtyisi tosissaan ”mahdollistamisen pääkaupungiksi”?
Kaupungit eivät ole toistensa kopioita. Mikä toimii yhdessä paikassa, epäonnistuu toisessa. Samalla ympärille kannattaa vilkulla. Kaupungin olemuksesta voi oppia vain katsomalla ja tutkimalla muita kaupunkeja.
Kaupunki on monella tavalla inhimillinen luomus. Vaativa ja ristiriitainen. Kuin tyhjää vatsaansa parkuva lapsi: tänne niitä osaajia, matkailijoita, investointeja ja vähän äkkiä, tai en kasva! Nälkä voi tuntua loputtomalta, sillä kasvun myötä ravintoa tarvitaan aina vain enemmän.
Entä jos huutava nälkä tyydyttyykin parhaiten ruokkimalla kulttuuria ja luovuutta runsaskätisemmin? Kannattaisiko tätä kokeilla meidänkin kaupungeissamme?
Ei kävisi ainakaan tylsäksi.
Kirjoittaja on Urban Practice Oy:n toimitusjohtaja. Yrityksen viimeaikaisia toimeksiantoja liittyen luovuuden edistämiseen kaupungissa ovat olleet Hanasaaren voimalaitoksen visiotyö ja luovien alojen tiekartta Helsingin kaupungille.
Luovuus Kaupungissa Tarvitsee Luovaa Kaupunkitilaa
Kaadetaan
KAUPPAKORKEA
Teksti Lari Kauranen
Kuvat Saga Bruun
Lähteet
Lueteltuina
sivulla 62
Kaadetaan kauppakorkea miksi bisneskouluista pitäisi tehdä organisointikouluja” alkaa Martin Parkerin samanniminen kirja. Parker on opettanut brittiläisissä kauppakorkeakouluissa vuodesta 1995 lähtien ja kyllästynyt kauppakorkeakoulun opetuksen yksitoikkoisuuteen. Kirjaan tutustuessani ja siitä tutuilleni kauppiksessa mainitessani, monet epäilivät kirjan sanoman ja kritiikin sopivuutta Suomen kontekstiin. Pyrin käymään läpi Parkerin kritiikkiä kauppakorkeakoulun luonteesta ja arvioimaan niitä Suomen, erityisesti Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun, kontekstissa. Apuna tähän minulla oli käytössä Toni Ruuskan väitöskirja ”Kapitalismin uusintaminen 2000-luvulla: korkeakoulutus ja ekologinen kriisi” (2017). Ruuska suoritti yliopisto-opintonsa Aallon kauppakorkeakoulussa, josta myös kyseinen väitöskirja on julkaistu.
Kaadetaan Kauppakorkea
Yksi Parkerin pääväitteistä on, että kauppakorkeakoulut ohjaavat toimintamallillaan koko yliopistoa pois julkisen rahoituksen piiristä lisäten tarvetta yksityiselle rahoitukselle ja yhteistyölle yritysmaailman kanssa. Tämä ei välttämättä itsessään ole negatiivinen asia, mutta herättää kysymyksen yliopiston kyvystä tuottaa riippumatonta ja yhteiskuntaa kokonaisvaltaisesti palvelevaa tietoa. Oman yliopistomme tapauksessa voisi sanoa tilanteen olevan jo huolestuttavan huono, sillä vuonna 2023 Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun lahjoitussuhdevastaava pyrki ohjaamaan Kylterissä julkaistavaa artikkelia yksityisen rahoituksen vaaroista “positiivisen sävyn” suuntaan10. Taustalla oli motiivina lahjoittajien tuen tärkeys kauppakorkeakoululle.
Jos yksi opiskelijalehden artikkeli saa lahjoitussuhdevastaavan ja myös KY-säätiön pelkäämään koulumme rahoituksen tulevaisuuden puolesta, en edes halua kuvitella, minkälaista itsesensuuria opetuksen tasolla harrastetaan. Uskon, että tämä varovaisuus näkyy opetuksessa jo esimerkiksi vastuullisuusteemoista puhuttaessa. ”Better business, better society 2” -kurssin monivalintatehtävien mukaan vastuullinen liiketoiminta on sellaista, joka ”aiheuttaa mahdollisimman vähän haittaa ja mahdollisimman paljon hyvää”. Sopivan ylimalkaista, jotta kukaan ei ainakaan suutu. Liiketoiminnan taas tulisi olla vastuullista, jotta ”ympäristö- ja sosiaaliset ongelmat pysyisivät hallinnassa, ja yrityksen oma menestys olisi varmemmalla pohjalla.” ’Hallita’ on mielestäni kiinnostava ja hyvin kevyt sanavalinta, kun sen tilalle olisi voinut valita esimerkiksi ’estää’, ’torjua’, ’selvittää’, ’ratkaista’ tai ’korjata’ Sen sijaan ’hallinnassa pysyminen’ riittää, jatkaen kurssin välinpitämätöntä linjaa, jossa minkäänlaista konkretiaa tai muutosta ei vaadita. Nykyisessä hyvin eriarvoisessa maailmassa tämä tuntuu epäreilulta ratkaisulta.
Tämä yritysmaailman kanssa lähentyminen ei kuitenkaan missään nimessä tule pelkästään yliopistojen sisältä, vaan myös Suomen valtiolla on ollut siihen paljon vaikutusta. Ruuska käy väitöskirjassaan läpi tuhansia valtiollisia koulutuspoliittisia asiakirjoja ja osoittaa, kuinka varsinkin vuosien 2009 2015 välillä korkeakoulujen ja yksityisen sektorin yhteistyön tärkeys korostuu. Yhtäläisesti teemat, kuten kansainvälistyminen, kilpailullisuus ja talouskasvu, lisääntyvät koulutuksen tarkoituksesta puhuttaessa, samaan ai-
kaan jättäen tärkeitä teemoja, kuten yleissivistyksen, hyvinvoinnin ja kestävän kehityksen sivuseikoiksi.
Päätökset keskittyä tiettyihin teemoihin ovat poliittisia valintoja ja niillä on suuria vaikutuksia meitä ympäröivään maailmaan. Valintojen rationaalisuus riippuu tarkastelukulmasta, joka sekin itsessään on jo poliittinen valinta. Ekologisen kestävyyden näkökulmasta nykyinen jatkuvan talouskasvun tavoittelu on tuhoisaa ja vastuutonta (Ruuska, 2017). Tässä suhteessa, kuten myös Parker väittää, kauppakorkeakoululla on roolinsa ekologisen kriisin pahenemisessa. Poliittisuus kuitenkin loistaa poissaolollaan kauppakorkeakoulun opetuksessa ja ilmapiirissä; nykyistä loputtomaan kasvuun perustuvaa talousjärjestelmää ei kyseenalaisteta lainkaan.
Ratkaisuna tähän kauppakorkeakoulujen tulisi Parkerin mukaan muuntua organisaatiokorkeakouluiksi. Nykyisessä, pääosin suuryritysten järjestäytymiseen keskittyvässä opetuksessa, on paljon hyviä aspekteja, mutta sen ulkopuolelle jää myös paljon erilaisia hyviä tapoja ja oivalluksia siitä, miten ihmiset järjestäytyvät ja ovat järjestäytyneet saavuttaakseen yhteisiä tavoitteita. Myös erilaisia tavoitteita ja talousjärjestelmiä, kuten esimerkiksi degrowth-talousajattelua, olisi hyvä tarkastella ja arvioida avomielisesti.
Miltä tulevaisuuden organisaatiokorkeakoulu sitten näyttäisi? Perinteisiä pääaineita ja niiden nykyisiä pohjaolettamuksia vallitsevan talousjärjestelmän vaihtoehdottomuudesta ei pidettäisi itsestäänselvyyksinä, ja ylipäätään itsekriittisyyttä harrastettaisiin enemmän. Eri kokoiset ja muotoiset organisoitumisen tavat, kuten esimerkiksi voittoa tavoittelemattomat järjestöt, osuuskunnat, matalan hierarkian yritykset ja myös ”hullummalta” kuulostavat yhteistoiminnan muodot nähtäisiin aikamme arvoisina oppimismahdollisuuksina.
Jos haluamme kehittää parempaa yhteiskuntaa, meidän tulee tarkastella kriittisesti toimintamallejamme, erityisesti niitä jotka ovat niin syvällä, että niiden uskotaan olevan ainoita vaihtoehtoja. Kunnianhimoinen slogan ”Better business – Better society” näyttää, että yliopistollamme on tahtotila ja usko, että täällä pystytään luomaan parempaa yhteiskuntaa. Toivoisin kauppakorkeakoululta kuitenkin enemmän konkretiaa siihen, mitä ”Better society” oikeasti pitää sisällään ja kenelle yhteiskunta näillä eväillä on parempi. Nykyinen järjestelmä kun tuntuu jakavan ”hyvinvointia” hyvin eriarvoisesti.
Kaadetaan Kauppakorkea
KRIISINI EKONOMISTINATULEVANA
(ekonomina)
Aloin kesän lopulla lukea Steve Keenin kirjaa ”Debunking Economics The Naked Emperor Dethroned” Kuten kirjan nimestä voi päätellä, Keen käy siinä systemaattisesti ja yksityiskohtaisesti läpi uusklassisen talousteorian malleja sekä niiden pohjalla olevia oletuksia, purkaen ne osiin ja näyttäen, ettei niissä oikeastaan ole vedenpitävyyttä sen enempää kuin viisi vuotta vanhassa Gore Tex -takissa.
Tartuin kirjaan alun perin siksi, että ajattelin minun tulevana ekonomistina olevan hyvä tietää, millä kaikilla tavoilla omaa alaani voi kritisoida ja onko kritiikillä pohjaa. (Suoraan sanottuna olen itse ollut toisinaan taloustieteen ja samalla kauppatieteiden suurin kriitikko, ja sen takia tuntui järkevältä ottaa selvää, perustuuko kritiikkini yhtään mihinkään.)
Ensimmäisten sadan sivun jälkeen tunsin päässäni pyörivän ja törmäilevän kasan ajatuksia. Kävin mielessäni läpi kaikkea tähän asti taloustieteessä opetettua yrittäen pohtia, olenko astunut Keenin esittämiin ansoihin vai en. Vaikka taloustieteen opetus ei onneksi ole, Aallossa ainakaan, pelkkää uusklassista talousteoriaa, vaan siihen mahtuu useita rinnakkaisia teorioita sekä taloustieteilijöitä, tunsin silti muuttuvani jollain tavalla kyynisemmäksi opintoja kohtaan. Nyt viimeistään joudun hyväksymään, ettei taloustiede ole yksiselitteistä kuten matematiikan tai fysiikan kaltaiset tieteenalat, vaan ilmiöihin on usein monta erilaista lähestymistapaa ja useampi toisiaan täydentävä tai toisilleen vastakohtainen teoria.
Ja onhan se ymmärrettävää, sillä yhteiskunnan ollessa näin moniulotteinen ja monimutkainen kuin se on, on meidän mahdollista luoda vain vaihtoehtoisia malleja mallintamaan oikeaa elämää, ilman absoluuttista totuutta. Samalla tietty epävarmuus tuntuu kuitenkin koko ajan nakutuksena takaraivossa.
Lisäksi absoluuttisen totuuden puuttuminen avaa oven taloustieteen hyväksikäytölle omien, usein poliittisten, tarkoitusperien ajamiseen. Miettiessäni
Kriisini Tulevana Ekonomistina (Ekonomina)
Teksti Siiri Reiniluoto
Kriisini Tulevana Ekonomistina (Ekonomina)
tulevaisuuttani taloustieteen parissa, en itse haluaisi päätyä huutamaan tuuleen omia arvopohjaisia mielipiteitäni taloustieteen sanastoon verhottuna. Tuntuu turhauttavalta, miten taloustiedettä voidaan käännellä tukemaan mielipidettä kuin mielipidettä. Mutta miten käyttää omaa tietotaitoa hyväksi, tai saada muutosta aikaan muutenkaan? Halu pysyä neutraalina ja halu parantaa maailmaa eivät kulje käsi kädessä.
Vetääkseni henkeä välissä, muistutan itseäni, että olen kuitenkin vasta opiskelija, enkä siksi ole edes nähnyt, millaista työelämä taloustieteen parissa oikeasti on. Ekonomistikriiseilyni onkin täten, taloustieteen luennoilla kuultua kielikuvaa lainaten, nojatuolista käsin pohtimista ja murehtimista. Kenties asiat ratkeavat omalla painollaan, kunhan opiskeluvuosia sekä työkokemusta on takana enemmän. Tai siis, ratkeaisivat varmasti, jos olisi jonkinlainen suunta, mistä lähteä ratkaisua etsimään.
Taloustieteen opiskelu nimenomaan kauppiksessa laajentaa ekonomistikriisini ekonomikriisiksi, kun yritän keksiä itselleni kandivaiheen kesätyöpaikkaa. Kauppatieteitä enemmän tunnen vetoa yhteiskuntatieteisiin, näkyen pääainevalinnassanikin, ja siksi tulevaisuudessa ekonomiksi identifioituminen ei tunnu oikealta. Menneen kesän työnhaku jäikin viime tipoille ja päädyin lopulta töihin täysin eri alalle kuin mitä opiskelen, johtuen siitä, etten osannut päättää mitä töitä haluan hakea enkä täten hakenut mitään. Ennen kuin oli aivan pakko.
Ja tunnen saman tilanteen kolkuttelevan ovella myös tänä vuonna. ”Perinteiset” kauppatieteilijöiden työt, taikka kauppatieteitä opiskeleville sopivat ke-
Tuntuu turhauttavalta, miten taloustiedettä voidaan käännellä tukemaan mielipidettä kuin mielipidettä.
sätyöt, eivät tunnu omilta, sillä koen, ettei nykyinen kasvuun perustuva talousmalli ole mitenkään kestävä tulevaisuuden kannalta, ja tuntuisi väärältä olla yhtenä rattaana pyörittämässä sitä. Samalla pelottaa, että ympäröivä ilmapiiri ja oma ahneus kuitenkin vievät juuri tällaiseen työhön. Kuten Milan Kundera kirjoittaa kirjassaan ”Identiteetti”:
”Hänellä oli huono omatunto, kun hän petti mieltymyksensä rahan takia, mutta ei auttanut, sillä se oli ainoa keino päästä itsenäiseksi.”
Tätä ei nyt pidä ymmärtää kuitenkaan väärin; vaikka ekonomin työt eivät tunnu omilta, en koe katumusta opiskelupaikastani tai alavalinnastani. Työt taloustieteen parissa kuulostavat kiinnostavilta, mutta oikeasti mielenkiintoisiin töihin tarvitsisi vielä toistaiseksi enemmän tietoa ja opiskelua.
Ilmiselvä ratkaisu täten olisi siis tehdä huoletta kesätöitä muilta aloilta ja hakea oman alan töitä sitten, kun opiskeluvuosia on alla enemmän. Mutta se taas tuntuu siltä, ettei ”uraputki” käynnisty ja elämä junnaa paikallaan. Ja lukiessa tuttujen LinkedIn-päivityksistä heidän uusista, hienon kuuloisista työ- ja harkkapaikoistaan tuntuu siltä, että itse on jäämässä jostain jälkeen. Mistä siis löytäisi tähän hätään tarpeeksi mielenlujuutta olla vertailematta itseä muihin ja kopioimatta yleistä kilpailun ilmapiiriä omaan päähän?
Kriisini Tulevana Ekonomistina (Ekonomina)
FROMLETTERSCAMPUS
Words Lana St. James-Kautny Images Jiaming Liang
Hey Jas,
Hope Singapore is treating you well! I know I promised to keep you posted, but I’ve got a halfway decent excuse my head’s spinning. Feels like we just had elections, and suddenly it’s the end of January.
Tommy added me to, like, a hundred Telegram chats. He assured me these are the only ones I need to bother with. Every time I open the app, I feel like I’m being pulled under. He insists I’ll get used to it. We’ll see.
We’ve just gone over the event calendar for the year, and I’m actually optimistic. We’ve got decisions to make on collabs with other boards too. I’m the ultimate newbie, though an outsider. I’ve been on a study break and have only the faintest clue how this all works.
The funny thing is, management’s utter lack of identity is working in my favor. I’m bland like water, everyone’s pal by default.
I’ve heard marketing and business tech have been tight for ages, though I’ve yet to figure out why. I had lunch with both, and honestly, it’s like third-wheeling with a couple there’s a connection I haven’t grasped yet.
I believe we should befriend finance. But that’s just me. Everyone keeps painting them as Slytherins, saying they’d never collaborate with anyone.
We met with them a few days ago, and it’s simply not true.
Their chair is an ex-athlete with a perfect GPA and a résumé full of top-notch internships. And their VP is razor-sharp. So pretty too. She could afford to be a bit mean if she wanted. But they’re both warm and friendly.
Then, just as I thought I’d met the coolest people on campus, I went to a beer pong event and met the econ chair. A funny, charming dude this guy could win over anyone. And he does.
The only board I haven’t connected with yet is accounting. They’re so elusive it’s starting to feel like they might be the villains here.
Did I forget anyone? Oh right, business law. They’re nice, but seem a little out of place. After all, we’re a business school, not a law school
XO, Kenny
P.S. I’m glad you’re my VP I’m sure we can make this work, even from across the world.
The finance bros have issued their fatwa, and it’s official: no association with us. But here’s the thing if I’m going to be sad, I might as well be sad at the KY Ball. Shame you’re missing it, though. Word is, it’s the most fabulous event of the year. I’ll check and let you know if that’s true.
08:53
Jas. Jas, Jas, Jas…
The KY Ball was something else. Girls draped in silk, tulle, and satin; guys looking sharp in their tuxes, fresh off ski vacations with their sun-kissed skin, eyes bright with schnapps and wine-fuelled confidence. I was seated with the finance crew maybe there’s still hope after all. But negotiating with them takes time we don’t have.
Economists, of course, think everyone else is just a sidekick. One actually rolled his eyes when someone mentioned the hype around finance. “Who in their right mind would pick a bull over a bear?”
I had to ask, “Bulls and bears sound very masculine. What about women?”
“The hottest girls? Marketing, hands down.” (Maybe that’s why business tech’s testosterone keeps getting drawn to all those pheromones?)
“And finance?”
“Oh right, them too. All three of them.”
I’m not sure how deep this rivalry runs, but I guess I’m about to find out. The key parties are the ones you’re not invited to, right? I’ve been making my way through the rounds at every board event, piecing together the bigger picture. You know what they say: have a little faith. And if that doesn’t help, have a lot of G&Ts.
K.
Ne tentes, aut perfice. I’m swapping my desktop for the poker table, Jas. For the next eight hours, the only thing I’m dealing is hands.
Hi Jas,
I lost half my chips in the first round, but somehow managed to hang on until the final table. I may not know poker, but I’m learning to play their game.
Econ and finance have their own thing going on, but honestly, it all seems like posturing. They’re more alike than they’d ever admit.
I also met the chair of accounting on one of the Neuvosto trains during the Vappu celebrations. Maybe it was the ridiculous amount of champagne we’d had by the time we were belting out Kari Tapio together, but I was deliriously happy she made it. Turns out, we have a lot in common. They’re not Slytherin at all far from it.
K.
08:53 08:53
It seems all the boards are now willing to join in for an all-board event whatever that ends up being. I have no clue what it’ll look like, but maybe this will work out after all, and Ayn Rand had it right: “The world you desire can be won. It exists, it is real, it is possible, it’s yours.”
Jas, I’m desperate for you to get back.
The all-boards event? Even my own boardies bailed on me.
Why are we even trying to unite all the boards? Maybe it’s not that you can’t be friends with everyone maybe it’s that you shouldn’t be. In business, indecisiveness makes you weak, a pushover. And honestly, this constant amicability is starting to wear thin.
We’ve got more options than Hogwarts seven houses and even without a clever sorting hat, sage like an old country singer, most people still end up where they belong, not just professionally, but in terms of mindset and vibe. Our seven boards are the purest distillation of each department. The question I keep circling back to is: do we adapt once we join these programs, or have we always been this way, just waiting for that first year to strip away the pretense?
On Sunday, I went fully off the grid, devoured Capote, and drowned myself in chocolate. Lady Godiva is my only friend at this point not that I’m complaining.
K.
I can’t believe you’re finally coming back next week. Has half a year really flown by that fast?
Jas, one of the tech guys just told me we’re all Slytherin at Biz. He actually said we’re all the same. The audacity! Imagine!
08:53 08:53
Pohdintoja Kulttuurista
Food to Explore
To share my food spots, I have to open my Google Maps and World of Mouth app, where I save everything.
La Bottega 13: I randomly had an amazing truffle pasta here one Thursday night after a play at KOM Teatteri. Honestly, I’m still dreaming about the complimentary olives. Their kitchen also stays open until around 10 p.m., which is perfect if your eating schedule leans Southern European. However, it’s a bit pricey.
Blondie: A slice of New York on Vaasankatu. I had pizza with burrata and an Italian beer, and life was perfect for that hour.
Bonus: TUAS: My favourite student restaurant! They have great bread, friendly staff, and good lunches and an okay breakfast. Minus points, though, because I’ve never managed to win a free RedBull. :(
CULTURE
Books, Music & Theather
Many don’t know I was a theatre kid back in the day, and I still enjoy going to plays. However, I haven’t seen many recently. So, my overall recommendation for both you and me is to go see more theatre.
Riikka Pulkkinen: She’s my favorite author, and I’m currently reading her latest book Viimeinen yhteinen leikki. It’s living up to her high standards.
Boston Promenade: Not a paid promotion, but I’ve been to 3 4 of their shows this year, and I loved every single one. They’ve got a Christmas concert coming up which is definitely worth checking out.
Larissa Sansour: Her show is now at Amos Rex. It’s engaging and thought-provoking. I don’t want to spoil it, so go see it! Just a heads up: some of the topics are a bit dark, so it might make you feel a bit anxious.
Words Tilda Leikola
Images
Tips
As someone born and raised in Helsinki, what makes my hometown special to me is the vibrant cultural scene. Whether it be theatre, music, or food, indulging in these experiences keeps me energised and gives me purpose. As the chair of KY, it’s refreshing to sometimes step outside of KY’s culture and explore what else is out there. As such, I thought I’d share some of my highlights from this year with you, and I hope you enjoy them as much as I do! A few of these picks are also part of KY’s culture and equally deserve a mention.
Saana Rauvala Joonas Määttä
This fall, I’ve been trying some new sports while sticking to a few all-time favourites. And, as much as I hate to admit it, just like every middle school textbook (and every Instagram influencer) says, making time for some movement during the week really does boost my energy and mood. I hate even more that my own recommendations feel straight out of the same old school curriculum — but maybe that just means I’m getting old!
Cross-country skiing: Even though I’m from the south, I can’t wait to get my skis out again! I feel that skiing is the best way to get fresh air during winter, and sauna feels so much better after around 5k 10k in the forest. I like to listen to audio books, like Harry Potter, while skiing but that might be the multitasker in me. I recommend, if there is a chance, to go to the North but the capital region has okay places, for example in Paloheinä.
Swimming: My best sporting moments this fall have been treating myself to a swim at Allas. I’ve been swimming distance from 800 to 1000 metres after years of not doing distance swims. I’ve gone for a cold plunge and a sauna after, and felt so languid. I’m hoping to try ice swimming this winter, which makes me sound even older than I am (22)
Things in my Wishlist
Riivatut Mashupit can be found from Sound Cloud but they also have live competitions that I certainly want to go and listen in Siltanen.
I also want to hear SYL’s chair, Akseli Tiitta, play some tunes this year.
After I finish Viimeinen yhteinen leikki, I’m planning to read Lehmä synnyttää yöllä by Pajtim Statovci. I already bought it from Kirjamessut so now I just have to read Pulkkinen’s book faster. I’ve enjoyed Statovci’s previous books, so I have high hopes for this one.
Closing Thoughts
These are just a few things that inspire and energize me. Let me know if you try any of these I’d love to hear your thoughts ♥️
Cult
OF CODEPENDENCY
Our Phones, Our Followers, and the Curse of Oversharing
In 2024, social media is no longer just a platform for sharing updates it’s a stage where we present curated versions of ourselves. There’s undeniable value in being able to connect with people across the globe, and maintaining relationships that might otherwise fade due to distance. However, our relationship with these platforms has morphed from connection into compulsion. What began as a way to stay in touch has turned into a never-ending performance, with every post demanding validation from an unseen audience.
It’s no longer enough to simply live; we feel an almost obligatory need to document, edit, and share our existence. We’ve become unpaid content creators for tech giants, generating endless material that fills their platforms and bolsters their profits — all at the cost of our own well-being. This isn’t about ”phones being bad”— it’s about how social media has altered our perception of life itself, pushing us to craft and market a persona for public consumption.
Living for the Audience, Not Ourselves
Think about it: when was the last time you did something purely for yourself, without considering how it might be received online? That aesthetically pleasing café visit or the quick weekend getaway— so often, they become about capturing the perfect shot for your feed rather than simply living in the moment. We’ve become unpaid marketers of our own lives, churning out content that brings attention to platforms, not necessarily to ourselves.
This need to be seen has fundamentally changed how we experience life. We’re not just living; we’re constantly performing, turning everyday moments into potential content. And if it isn’t shared, it feels like it never happened. This isn’t just about documenting memories — it’s about presenting a version of ourselves that will be approved, liked, and shared. After all, in a world where you are what you post, going quiet on social media feels almost like vanishing into the ether.
Time: the True Casualty of our Social Media Obsession
Beyond the psychological impacts, the sheer amount of time spent on social media is staggering. We aren’t just passively consuming content; we’re actively producing it. Filming, editing, and crafting the perfect post takes time, and we agonize over the details — choosing filters, captions, and angles that will generate the most engagement. This is time we willingly sacrifice to platforms like Meta, which profit from our unpaid labor and attention.
The irony is that the more effort we put into crafting an ideal online presence, the less genuine satisfaction we receive. Like any toxic relationship, the more we give, the less we get in return. We’re addicted to the fleeting highs of likes and validation, while our real experiences are diluted through the lens of a camera. A sunset isn’t just a sunset it’s a backdrop for a photo-op. A meal isn’t just nourishment it’s potential content.
Words Lara Antalya
Images Daniel Vitikainen
The Codependency Crisis
We’ve reached a point where we’re no longer just users of social media; we’re part of a system that thrives on our need for approval. This isn’t about individual behavior it’s a societal shift. Social media companies profit off our engagement, creating an environment that encourages us to share more, perform more, and constantly seek validation. Every like, share, and comment fuels a cycle of dependence that feels almost impossible to break.
What does this compulsion say about us? Our phones aren’t just tools they’ve become mirrors reflecting back what we want others to believe. We’ve stopped living for our own joy and started living for the applause of strangers, sacrificing authenticity for the illusion of perfection.
The Culture of Oversharing: a New Global Religion?
And here’s the kicker: we willingly participate in this madness. If this were some dystopian novel, we’d all be shaking our heads at how ludicrous it sounds. Yet,
we live it every day. It’s almost laughable. We’ve created a culture of oversharing so pervasive that privacy now feels like an endangered species. Who needs intimacy when you’ve got followers?
In many ways, this culture of documentation and constant connectivity has morphed into a form of modern-day religion. The holy sacraments? Likes, shares, and retweets. The altar? Your timeline. The prophets? Influencers with their immaculate lighting and impossibly curated lives. We worship at the temple of social media, desperate for affirmation, for connection, for a sense of relevance.
But here’s the harsh truth: we’ve swapped authentic experiences for staged moments, swapped genuine conversations for comment threads. We’ve become slaves to our own need for validation.
The Path Forward: Reclaiming the Unseen Moments
So, what’s the antidote to this codependency? Maybe it’s time to embrace the idea that not every moment needs to be shared. Not every meal needs a photo. Not every thought needs to be broadcast. Perhaps
it’s time to let some moments breathe, free from the watchful eye of an audience.
The true richness of life can’t be captured in a post. It exists in those private, messy, unfiltered moments the ones that slip by unnoticed, undocumented, but ultimately, deeply felt. To live fully, we might need to sever the invisible umbilical cord between ourselves and our phones.
Because in the end, when the screens go dark and the notifications stop, the only audience left is the one that truly matters: ourselves.
Lara Alanya admits to being a bit of a hypocrite who still can’t resist her phone’s pull though now she’s more dependent on her Kindle. Despite calling for unfiltered moments, you’ll still catch her adjusting angles and captions for that perfect post.
2025 Municipal election edition IS SEXY Voting
Kylteri writer Isaac Jyväsjärvi discusses the importance of the often overlooked municipal elections.
Words Isaac Jyväsjärvi Images Anna Ledovska
Have you ever noticed how the things that shape your everyday life the most are often the ones you think about the least? Like all the small businesses you stroll past on your way to work, the parks where you relax, or how monthly HSL tickets somehow became more expensive than concert tickets? These things impact us daily, but we hardly ever give them the attention they deserve until they’re gone.
It’s kind of like that plant sitting in the corner of your flat. You know it’s important (at least for the vibes), but watering it always feels like tomorrow’s problem. And just like that plant, the stuff that keeps your city running smoothly is shaped by decisions happening right now, whether you’re paying attention or not. Ignore it long enough, and don’t be surprised when things start wilting or worse, disappearing altogether.
So, why does any of this matter? Because the things you actually care about; public transport, affordable housing, green spaces, opportunities for young people and internationals, are all decided by a group of people while most of us are blissfully unaware. In 2021, less than 40% of under-30s bothered to vote in Finland’s city council elections. Meanwhile, 70% of over-70s showed up like it was the grand final of bingo night at the local community centre.11 And as much as I love my grandparents, they aren’t the ones stressing about rising transport costs or the lack of fun urban hangout spots.
If you’re not voting, you’re leaving the decisions about your life to people who probably don’t even know the pain of waiting months for a decent student flat or how tricky it is to juggle part-time work and studies. And it’s not just young people. Inter-
Your vote is your voice in shaping the city around you.
nationals, you’re in this too. In fact, if you’re an EU citizen or have lived in Finland for 2+ years, you’re eligible to vote in the municipal elections next spring. In the last elections, only 23% of eligible internationals voted.11 Twenty-three percent! That’s worse odds than getting through the Kipsari lunch line in under 15 minutes! Yet internationals are a huge part of what makes Helsinki and Espoo vibrant, diverse, and, well, liveable.
Still not convinced why local elections matter? Let’s break it down. City councils wield significant power when it comes to things like local culture and arts funding, public transportation, urban development, and affordable housing. These aren’t just buzzwords; they directly affect how you experience your city. Councils decide what gets prioritised, what gets built, and where money is allocated. Local elections give you a say in how all of this unfolds. Your vote is your voice in shaping the city around you.
Wondering where to start? The good news is, it’s easier than ever to find information about candidates in your local election. Websites like Yle Vaalikone list candidates and their positions on key issues (even in English) and can show you which ones align with your views. Candidates are also active on social media, where you can engage with their ideas, ask questions, and get a better sense of who represents your interests. Most are genuinely in it to make a difference, so
don’t hesitate to reach out, or even ask a candidate for a coffee to talk about what matters to you. I know, I know you’re probably thinking, “I’ll get to it later.” But here’s the kicker. April 2025 will sneak up on you faster than that last-minute group project nobody started. Election day is April 13th, but the advanced voting period from April 2nd to 8th gives you a whole week to vote early! And trust me, voting early is like finishing your assignment way before the deadline rare, but incredibly satisfying.
So, what’s the takeaway? If we don’t vote, other people will, and they might not prioritise the things that matter the most to us. Our cities depend on who shows up at the polls. Voting is powerful, and it’s also SEXY!
Isaac Jyväsjärvi, 23, is a Master’s student in IDBM at Aalto University and a candidate for Helsinki City Council in 2025. Raised in Helsinki, now living in the neighbourhood Kallio, he is passionate about sustainability, internationalism, and community, working as an entrepreneur and activist.
References Listed on page 62
Lumilautailijat
VALTASIVAT TUKHOLMAN
Lokakuun viimeisenä viikonloppuna Tukholma vilisi lumilautailun huippunimiä. Kylterin toimittaja Klaus Nissinen piti päiväkirjaa maailmanluokan lumilautailutapahtumasta.
Intro
Koska syksy on ollut poikkeuksellisen lämmin ja etelän laskettelukeskuksien avautumisesta on saanut vain haaveilla, päätimme lähteä kaveriporukalla Tukholmaan seuraamaan lumilautailutapahtuma DIYX Street Jamia. Tänä vuonna DIYX järjestettiin lokakuun viimeisenä viikonloppuna, 25.-26.10.
Kyseessä on lumilautailija Ethan Morganin perustama kansainvälinen urbaaniin lumilautailuun keskittyvä tapahtuma, joka tuo lajin huippunimiä vuosittain vaihtuvaan paikkaan. DIYX on festivaali suoraan lautailukulttuurin ytimestä: päivisin lasketaan ja illat huipentuvat lumilautaelokuvien näytöksiin ja jatkobileisiin.
Teksti & Kuvat Klaus Nissinen
Torstai 24.10.
Suuntaamme Tukholmaan Viking Gabriellalla, joka on täynnä syyslomiaan viettäviä lapsiperheitä ja eläkeläisiä. Laivan kullatut pinnat, valtavat peilit ja kokolattiamatot vievät meidät suoraan 80-luvun lopun nousukauden tunnelmiin. Buffetin antimista nauttiessamme seuraamme somesta lumilautailulehti Method Magin 30-vuotisbileitä. Bileet ovat yksi DIYX Street Jamin yhteydessä järjestettävistä varjotapahtumista, joihin kuuluvat myös esimerkiksi keskiviikkona ja sunnuntaina järjestetyt lumilautaelokuvien näytökset.
Lumilautailun ympärille on kehittynyt mielenkiintoinen mediaekosysteemi, jonka kehitys on seurannut yleistä teknologian ja internetin kehitystä. 1990-luvun loppu ja 2000-luvun alku olivat ainakin rahallisesti lumilautailuelokuvien kulta-aikaa, jolloin Eero Ettalan kaltaiset tähdet tienasivat pienen omaisuuden filmivuokraamoissa saatavilla olleiden elokuvien tuotoilla ja sponsorirahoilla. 2000-luvun loppua kohden lumilautaelokuvat siirtyivät nettiin – pääasiassa Youtuben ja Vimeon kaltaisille alustoille. Samalla lajin ympärillä liikkuvat rahavirrat pienenivät merkittävästi.
2010-luvulla sosiaalinen media mullisti alan jälleen kerran. Lumilautaelokuvat ovat lyhentyneet, budjetit pienentyneet ja kisalaskemisen ulkopuolella lumilauta-ammattilaisuudesta haaveilevan on käytännössä osoitettava hyödyllisyytensä sponsoreille olemalla näkyvästi esillä sosiaalisessa mediassa. Vaikka rahahanat ovat tyrehtyneet, intohimo ei ole lajista kadonnut. Päinvastoin lumilautaelokuvat ovat 2020-luvulla niin laskemisen kuin audiovisuaalisen ilmeenkin puolesta kunnianhimoisempia kuin koskaan aikaisemmin. Alaa seuraavat lumilautalehdet ja -tapahtumat sekä tee se itse -mentaliteetti pitävät kulttuuria elossa.
Palataan Gabriellalle. Nautittuamme buffetista koko rahan edestä suuntaamme vielä laivan baariin. Tiskin vieressä myydään euron sikareita, jotka ovat baarimikon mukaan hyviä sisäänheittotuotteita uudelleen aloitteleville tupakoitsijoille.
Camelin sponsoroimalta tupakkaparvelta voi seurata illan karheaäänisen trubaduurin tulkintoja rock-klassikoista.
Pikkutunneilla suuntaamme hyttiimme, joka sijaitsee mukavasti heti autokannen alla. Hississä törmäämme silminnähden humalaiseen työkonferenssissa olevaan mieheen, joka haluaa välttämättä liittyä hyttiimme jatkoille (ei ole mitään jatkoja).
Onneksemme alas päästyämme seurueen supliikein saa käännytettyä tämän mukavan herrasmiehen takaisin hissiin.
Perjantai 25.10.
Saavuttuamme aamuauringossa kylpevään Tukholmaan istumme Södermalmissa puistoon aamukahville pohtimaan majoituskuvioita. Kävi nimittäin ilmi, ettei Airbnb-hostimme innostunut ajatuksesta, että seurueemme on paisunut kolmesta hengestä viiteen. Päädymme varaamaan vielä toisen asunnon ja jakautumaan kahteen ryhmään.
Puistossa istuessamme huomaan meidän keräävän ohikulkijoilta pitkiä katseita. Keskimäärin kaksi tai kolme kokoa liian isoihin vaatteisiin sonnustaunut porukkamme kieltämättä hyppää silmille hillityn, siisteyttä korostavan skandityylin keskellä. Airbnb-sekoilujen selvittyä pääsemme vihdoin lähtemään kohti Östermalmin urheilukenttää ja DIYX Street Jamin ensimmäistä päivää. Tapahtumapaikkaa ei ole valittu sattumalta, sillä kyseisen kentän reunasta löytyy kaiteita, joilla tehtyjä temppuja on kuvattu 2010-luvun alussa lumilautaelokuviin.
Tapahtuman järjestäjät: Ethan Morgan, Jacco Bos ja Chris McAlpine.
Kas Lemmens ja tyylipuhdas Gap to backside lipslide. Laskijat rakensivat suorituspaikkaa yhdessä vapaaehtoisten kanssa Sergelin torilla.
Paikalle on saapunut satoja lumilautailun ystäviä ja runsaasti erilaisten lumilautamedioiden ja -toimijoiden edustajia. Yllätyksekseni paikalla on yhden sijasta kaksi erillistä suorituspaikkaa, joihin vauhdit otetaan rakennustelineistä kasatuilta lähtötasoilta. Vauhdinoton yläreunaan on asennettu muovinen luistava alusta ja lumet paikalle on todennäköisesti tuotu jäähalleilta.
Laskijoiden taso on todella kova. Spotteihin* tehdään päivän aikana enemmän ja vaativampia temppuja kuin mitä niihin on varmastikaan aikaisempina vuosina kuvattu yhteensä. Bongaan tapahtumaa sivummalta seuraavan järjestäjäkolmikon ja ryntään nappaamaan heistä kuvan. Herrat näyttävät puhuvan jotain tärkeää keskenään, joten en jututa heitä pidempään.
Syksyt ovat tyypillisesti lumilautaelokuvien ensi-iltojen aikaa, jolloin lajin harrastajat kokoontuvat katsomaan edelliskauden leffoja ja fiilistelemään tulevaa kautta. Ensimmäinen iltaohjelma järjestetäänkin elokuvateatterissa. Vaikka teatteriin piti somen perusteella olla tiukka ovipolitiikka, pääsemme noin vain kävelemään sisään ääriään myöten ahdettuun saliin. Ilta huipentuu Method Magin uusimman painoksen kansikuvan julkistukseen, jossa Tatu Toivasen vangitsemassa kuvassa laskee Rene Rinnekangas. Lopuksi esitetään vielä elokuva Heaven*, joka päättyy seisaaltaan suosiotaan osoittavaan
yleisöön eikä ihme. Heaven on kaunein näkemäni lumilautailuelokuva ikinä, jossa laskemisen, kuvauksen, editoinnin ja musiikin yhteensovitus saavat toivomaan, ettei se ikinä loppuisi. Jos lajista tietämättömän pitäisi katsoa elämässään yksi lumilautaelokuva, olisi Heaven erittäin vahva vaihtoehto.
Lauantai 26.10.
Herään ystäväni kanssa ennen muita ja suuntaamme aamukahville. Kaupungilla kävellessä huomaamme lukuisia potentiaalisia spotteja. Toisin kuin Helsingissä, en tiedä, mitä temppuja spotteihin on tehty, tai onko niitä ylipäätään kuvattu*
Spotti = Urbaani katulaskun suorituspaikka.
Heaven = Vuosina 2022 2024 kuvattu Rene Rinnekankaan tähdittämä, Anton Kiisken kuvaama ja editoima ja Tatu Toivasen valokuvaama lumilautaelokuva.
Lajin tärkeä kirjoittamaton sääntö on, ettei tiettyyn spottiin kuten kaiteeseen kuvata samaa temppua uudestaan. Lajihistorian tuntemus on tärkeä osa kulttuuria. Lumilautailijat
Kuvauksesta
Kaikkien tapaamieni lajin harrastajien aivot tuntuvat toimivan samalla tavalla. Kaupunkitila skannautuu jatkuvasti mahdollisten laskupaikkojen varalta. Joillakin tapaamillani laskijoilla kaupunkitilan tuntemus vastaa pientä Google Mapsia. Tunnistan itsessäni samaa spottisyndroomaa. Taitotasolla tai sillä faktalla, että tuskin tulen koskaan lautailemaan Tukholman kaduilla, ei ole väliä. Kun aivot on kerran kytkenyt tähän tilaan, ne on mahdotonta kytkeä pois.
Toisen päivän tapahtumapaikka on Sergelin tori, mitä voi pitää tietynlaisena tribuuttina aukiolla aikaisemmin järjestetylle lumilautatapahtuma Frontline Rail Jamille. Edellisestä tapahtumasta on tosin jo kymmenen vuotta, joten ei ole ihme, että ohikulkijat pysähtyvät katselemaan tapahtumaa hämmentyneinä.
Tapahtuman alun myöhästyessä starailulle ei jää sijaa, vaan niin vapaaehtoiset kuin lumilautailijatkin kärräävät viereen tuodusta kasasta lunta suorituspaikalle. Tapahtuma on maineensa mukaisesti DIY, eli tehty lumilautailijoilta lumilautailijoille.
Jos Östermalmilla yleisö mitattiin sadoissa, on yleisöä Sergelin torilla silmämääräisesti jo tuhansia. Vaikka laskijat näyttävät hieman väsyneiltä (sisäpiiritiedon mukaan jatkot venyivät aamuun), ei suorituksissa näy väsymyksestä tietoakaan. Moni laskija alkaa lähes välittömästi haastamaan keskimmäistä reiliä, joka muistuttaa muodoltaan enemmän vuoristorataa kuin kaidetta.
Iltaa kohti meno yltyy, kun laskijat panevat parastaan ja juontajat huudattavat yleisöä. Lumilautoja katkeaa, erityisesti keskimmäisen reilin uhrina, lähemmäs kymmenen. Illan kruunaa tapahtumalle tyypillinen spektaakkeli, jossa reilit sytytetään tuleen niiden alapuolelta.
Tapahtuman päättyessä suuntaamme syömään läheiseen hampurilaispaikkaan. Saman idean näyttää saaneen parisenkymmentä tapahtumassa ollutta lumilautailijaa. Huomaan joukossa ammattilautailija Dillon Henricksenin ja juoksen ottamaan kuvaa hänestä ja hänen rikkinäisestä lumilaudastaan. Kuvaa ottaessani Dillon huomauttaa minulle kohteliaasti: “Hey man, you have your lense cover on”. Poistan nolostuneena linssisuojan, nappaan kuvan ja palaan kippurassa nauravien ystävieni luokse.
Vetäydymme asunnolle lepäämään ja valmistautumaan illan jatkobileitä varten. Alamme suunnitella jo seuraavaa reissua. Pitäisikö lähteä surffaamaan? Vaikka Pohjois-Norjaan? Vai sittenkin Balille? Huomaan viikonlopun vaatineen veronsa ja jään lepäämään muiden lähtiessä jatkoille. Käyn ostamassa iltapalaa ja kuuntelen Yung Leania kävellessäni Södermalmin katuja kirpeässä yöilmassa.
Dillon Henricksenin lauta ei kestänyt toisen päivän koettelemuksia.
Sergelin tori hetkeä ennen toisen päivän tapahtuman alkua.
Sunnuntai 27.10.
Herään harmaaseen sunnuntaiaamuun ja selaan somepäivityksiä edellisillan jatkobileistä. Tapahtuman parhaina laskijoina on palkittu Egan Wint ja Øyvind Kirkhus molemmat täysin oikeutetusti. Vaikka katulaskutapahtumissa palkitaan yleensä parhaat laskijat ja suoritukset, ei niitä voi mielestäni pitää kilpailuna. Keskiössä on hauskanpito, yhteisöllisyys ja itsensä haastaminen. Tapahtumissa erityisen palkitsevaa on seurata, kun laskijat käyvät taistelua tietyn tempun kanssa ja lopulta onnistuvat.
Reissun jäljiltä olo on yhtä levännyt kuin keskimääräisen festivaaliviikonlopun jälkeen. Raahaudumme lentokentälle, jossa avaan seuraavan viikon säätiedotteen. Viikonlopulle on luvattu yöpakkasia. Ehkä pian pääsen vihdoin laskemaan.
Kirjoittaja on käyttänyt merkittävän osan opintolainastaan lumilautailuun.
Øyvind Kirkhus palkittiin tapahtuman parhaana mieslaskijana.
Mia Langridge ja DIYXin huipennus tulispektaakkeliin.
Lumilautailijat Valtasivat Tukholman
VS
EXCELLENCE EXCLUSIVITY
Kylteri journalist Pedro Miguel explores the differing perceptions of exclusivity and democracy in sports and music.
Alongside other cultural landmarks, both sports and music attract the eyesight of millions of fans and the financial investments of risk-seeking businesspeople. For achieving stardom and mastery in their chosen field, elite athletes and musicians alike need to dedicate countless hours to their craft, perfecting their technique and building mental resilience. However, while elitism in sports is often associated with hard work, democracy and social justice, this same concept implies classism, conservatism and exclusion within the music realm. How does this happen and what can music learn from sports?
If there is one field that upholds the idea of meritocracy within our society, it is certainly sports. It is not uncommon to hear stories about athletes with humble beginnings who reached success and glory against all odds. Despite factors such as genetics12 and economic class13 being strong predictors of participation in high-level sports, the idealistic narrative of blood, sweat and tears breaking down all barriers prevails across different societies. This ironically becomes somewhat of a self-fulfilling prophecy, as this core belief leads to investment in sports infrastructure all around, which in fact attenuates the influence of external aspects in determining the chances of success of a particular athlete. Still, the conditioning factors are relevant enough not to be ignored.
On the other hand, elitism in music is almost a synonym for a man in a suit complaining about someone coughing at
Words Pedro Miguel Images Saga Bruun
within music social circles are alarming. Not only are there some musical genres which are inherently frowned upon, but also individuals who want to be inserted into more prestigious domains of this art face the scrutiny of well-established personalities. Rigour, tradition and protocol are paramount, and any challenge to these values is seen as blasphemy.
Popular music often conveys the opposite of this concept. Pop artists, rock stars and rappers are rewarded for rebelling against the norms and favouring imagery over precision. Even if they are meticulous in perfecting the art of imperfection, they want to create the illusion of a stroke of inspiration rather than silent hard work. How many of these artists claim to have written a song in 5 minutes without knowing any music theory? Yes, that is a lie, and so is the concept of overnight success. If an artist accomplishes inconceivable feats in a short burst of time, they either have had several years of practice outside the
engineering teams are of world-class calibre, likely both.
This perception of the culture segments in question is also reflected in their societal relevance. Even though fans, on average, report listening to over 20 hours of music weekly14,15, the music market size is only a fraction of the one for sports16. The decentralisation and fluidity of the music industry expands the possibilities of career paths for musicians, but also increases their entrepreneurial responsibilities, as well as imposing challenges for marketers and businessmen when promoting their musical products. This does not happen in sports, where leagues and associations give structure and context to each live event. Furthermore, music faces the duality of being characterised both as an exclusive and rigid world, in its erudite facet, and as a spontaneous and unrestricted creative effort, in the popular one. As a result, support for less established musical approaches is usually neglected.
Physical education is highly prioritised in schools. There is lots of infrastructure geared towards sports close to the population, and gym memberships are often subsidised by the government17,18. Music access should be, a priori, as easy and seamless. However, that is not the case. Buildings do not have the right acoustics and insulation needed to provide for suitable rehearsal spaces, music lessons are restricted to the options offered by the institutions - or the ability to pay for private lessons and the location of music venues is often centralised. Most investment in music education has monetary purposes, disregarding recreational and well-being effects, which does not happen when it comes to sports.
That is the root of the problem. It isn’t inherently more challenging or expensive to take on an instrument instead of a sport19; however, there are lots of invisible barriers which actually make it so. There is an array of amateur sports clubs that people can join, but amateur musician groups are harder to find. Gyms are convenient places for beginners to start exercising, while music classes require more proactive effort by the aficionado. The fostering of music simply as a hobby should be the starting point, with a ludic and social element in mind. If the pleasure of singing or playing an instrument could become more prevalent in our routines and third places, all of us could benefit from a more culturally rich society.
References Listed on page 62
On a starry Friday night, the Venetsia building in Lapinlahti was filled with multisensory art reflecting on the phenomena we have gotten dangerously used to.
USED TO THE
unusual
The room is alive with warmth and connection. It’s crowded but that doesn’t seem to bother anyone. People are hugging, laying heads on each other’s shoulders, sharing cups of tea, and humming together in the dancing polyrhythm of the soundscape. I’m sitting on a patchwork blanket, looking at the wall across. Covered in drawings and animations, it winds us all into a blanket of shapes, colors, and flows of thought. At the heart of the room, there is a tent, spreading an alluring smell into the air the dear smell of cooking. I came home, I think. In this bizarre, loving home, I am safe.
This multiartistic event is called Used To. In contrast to the name of the exhibition, the atmosphere is far from the usual one. Regardless of the high number and differing backgrounds of the people making the event happen, the whole evening feels like one coherent performance. This performance isn’t only created by the artists themselves, but a key role is played by the audience. Their role is to be guests in an unusual dinner by participating in communal activities, including, for instance, a jam session with peculiar instruments or writing down self-reflective thoughts. And naturally, enjoying the meal.
My friend beside me inhales, then exhales through a flute, coaxing a trembling sound like a person’s struggle, or like an autumn breeze rustling empty branches. The music interprets hunger, as well as the eye-opening process of understanding its existence.
Simultaneously, the people around us start forming a line. The tent is no longer just smells and shadows, but open for the guests to fill their stomachs with lentil soup. Another friend of mine is standing there, ladling the food into empty cans that the guests bring in their hands. These are their bowls tonight. The bread and cutlery, on the other hand, are tied to the ceiling of the room so high that the guests can’t reach them on their own. From the corner of my eye I can see people lifting each other. When one succeeds in grabbing a piece of bread, others cheer silently, and they share the bread.
Due to our privilege we don’t need to stress about where to get the next meal.
Still sitting on the blanket, I whisper: ‘309 million…’ My breath falters. I wait. ‘309 million people… starving’, I continue. The words, echoing, linger in the room, smothering all other thoughts and sounds. The cables slither around the blanket the stage.
‘Being used to is a passive state of mind, where beings from persons to societies get desensitized to tragedy and eventually stop addressing humanitarian emergencies’, says Khaled Karri, the father of the evening. Specifically, Used To reflects on the habituation to the ongoing individual and collective suffering caused by the wars in the Middle East and Ukraine. The international collective behind the event, Makan, has members from the conflict areas, and as the founding member of the collective, Khaled felt the need to show what these artists and their friends and families are going through.
‘Food has a key role in many of the crises we see in the news. Due to our privilege we don’t need to stress about
Words Siiri Varis
Images Shuài-Jūn Zhāng
where to get the next meal, but it is a real issue for the civilians in the conflict areas. For instance, everyone in Palestine is suffering from catastrophic shortages of food’, he sums up. Since food is also an essential part of Makan’s communal events they arrange in Rome, the collective decided to create a participatory event using food as an artistic tool. Contrary to a regular dinner, in Used To the guests need to struggle to fill and empty their plates. On top of the multisensory environment of the event, all the details of the eating process have been planned to make people realize the irreplaceable value of food. To stop taking it as granted being used to it.
Used To ended up in cold, dark Helsinki through coincidences. While finishing my studies in Rome, I happened to play the saxophone at one of Makan’s events. Khaled and I became close friends and, after I moved back to Finland, Makan came to serve food at the Lapinlahti Film Festival this summer. At one of the sleepy breakfasts we had during Makan’s sleepovers in my ridiculously small flat, Khaled shared the idea of the food performance. We sketched the event on a napkin and decided to carry it out. The result of that breakfast and three months of ambitious cooperation is this inspiring, vibrant event taking place in Helsinki. After Helsinki, Makan is planning on bringing the project first to Rome, then to other cities and towns around Europe. ‘Based on the feedback we got from the guests, we did something really impactful today. We made them think. This is what we want to bring to people with the project’, Khaled explains.
People have returned to their mats and pillows, forming a diverse archipelago on the floor. At the
WHAT?
Makan Collective is an international, multiartistic collective bringing people together by the powers of food and art. Formed by a former refugee Khaled Karri, Makan aims to create awareness on human rights issues and offer tools for emphatic action. Find them on Instagram: @makan_al_hummus
stage, we are shaking from the wave of complex emotions aroused by the music, the activity, and the abundance of energies around us. I raise my head, slowly, facing the guests for the first time within our performance. In silence, I stand up, and start singing. I sing, until one voice joins in the melody. I step over the instruments, the cable snakes, to the audience. Taking their hands, I raise them up, while the sound of our choir grows louder, stronger, more beautiful than ever. Soon, everyone is standing, singing, together. Together we sing to the stars, to the moon, to everyone underneath them who are in pain. Who feel helpless. Who are alone. I wish they could hear us, or that we may hear them.
The author is a member of the Makan Collective who performed at Used To on the 8th of November, 2024.
It was the summer before I started studying in university. I was spending the months in between at my parents’ cottage.
I couldn’t land a job for the summer. However, I had gotten in my first choice uni.
This gave me the perfect reason to “gather my strength” and stay idle for all the summer months without too many prying questions from relatives. After all, I’d soon start studying a degree...
Comic Tiija Kivi
I was numb to my environment. My old hobbies seemed impossibly tiresome, all my favourite songs sounded wrong. The colours had drained from my life for the moment.
I think I could’ve stayed laying on the pier for hours. But something made me get up.
When I reached the sunwarmed stepping stones, a single wing of a dragonfly was straight ahead of me.
It reflected and shined in the sunlight like a tiny mosaic of a rainbow.
It was the most beautiful thing I had seen in weeks, maybe months.
TIME
He who discerns the worth of time is most distressed whenever time is lost.
Time flies when you’re having a blast, and that’s especially true at KY. A year ago, I was a second-year finance student on track to finish my bachelor’s degree in two and a half years. I had been an active member in NESU in 2023 and an economics tutor last fall. Never did I imagine that I’d apply to the KY Board, but spontaneity got the best of me. The fear of failure was present, but overshadowed by the hope within me for Better Business and a Better Society™.
I had fallen victim to my own success, burdened by aspirations for greatness; I took on the journey of corporate relations and formed my own fellowship, CORE’24. Together, we explored the vast expanse of the corporate world. We endeavoured ruthless challenges achieving flawless yet precisely defined goals. Throughout it all, we followed my divine predecessors’ wise words. We implemented sacred data into our internal and external processes, amassing a colossal collection of sentiment for our fellow partners to feast upon. The mouth of the dragon had been opened, like a modern day oracle, and all the promises we made materialised fulfilling the Great Prophecy of Exclusivity, envisioned by my most recent predecessor.
We had become the epitome of success, the true creators of stakeholder satisfaction. We had transcended all of our previously set targets, shining an ever so faint light from the mouth of the monumental tower we had built upon our journey, reminding us of where it all began. We rose to the apex of our actualisation and stood tall above what we had created and what it had ultimately been a fellowship of travellers from humble beginnings. By the people, for the people. The CORE message behind it all. But as all mortal men learn sooner or later, an unchained dragon will consume all until there is no more. It is only in success that we realise our failures. In fear of the abomination which we ourselves had breathed life into, we had to slay the dragon just to feed our people. The true panacea was within our grasp, by disbanding our merry band of brothers and sisters and passing on our wisdom to the people, we could achieve true salvation.
Snap! Darkness descended upon us. As the dragon fell with all its might it struck the tower upon which we stood, razing it to the ground. In its wake it left a strong foundation forged by the continuous stress of the aspirations once upon it. As the people looked up to what had been the stairway to heaven, oblivi-
Words Hector Björklund Image Saana Rauvala
ous to the festering rot in the blocks that had once formed the tower, a faint approaching light illuminated the void-like sky. Her name was Hope. Hope for the coming of an institution not reaching for the skies, but expanding with the horizons, building a web of golden strands, enabling the people to transcend into greatness along their own paths. Now the people await a prophet to bring this institution of light to life.
I’m Hector, the corporate relations & work and career responsible at the KY Board.
Propaganda AI ART &
As I write, Trump has just been elected king of the United States. In terms of verbal rhetoric, his campaign leaned heavily on fascistic elements, from comments on immigrants “ruining the blood” of the nation, to open antisemitic conspiracy theories being pushed by him and his right-handman Elongated Muskrat. In terms of visual rhetoric, however, the campaign made heavy use of AI-generated imagery, a trend that has been widely adopted by many in the alt-right. Why is that?
Historically, fascism has always been obsessed with aesthetics. This is in part due to its inability
to deliver on the material well-being of the populace, it can only sell the aesthetic of success, of purity of beauty. In his 1935 essay, Benjamin Walter points out how the mass reproduction of photographs and film in the early 20th century has allowed the stripping of art from its “aura” and its authenticity.20 He points out that art, at least in its pure form, comes from a place of critique, it reflects meaning upon the society which creates it. Stripped of this aura through mass dissemination at the hands of a mechanical regime, art may no longer provide meaning only emotion. This allows the
Words Ahmed Hewidy
AI generated campaign poster, from Donald J. Trump's Truth Social account.
visual illusion of power, eternally reproduced, to be sold to the masses. Is it possible that AI art is simply the next step in this evolution of reproduction? As Walter points out:
“The presence of the original is the prerequisite to the concept of authenticity.”
AI art serves the only next logical step for fascism with no original, there was never any authenticity to be stripped away. AI art is here the spiritual purification of truth from art. Unfettered by human artistic constraints of labour and lived experience, AI is able to produce a million images to be tested on a million audiences in real time. The Ministry of Propaganda could not have dreamed of a better machine.
In his 2007 work Modernism and Fascism, Roger Griffin discusses fascism through its core tenet of palingenesis the desire to rebirth a nation in its “great” ancestral form.21 As he points out, this
palingenesis is often fictive, as there never was a mythic greatness to return to; the majority of the populace in the past lived poor lives in some of the most unequal and segregated societies. Lacking a realistic foundation for its vision of ancestral greatness, fascism therefore must create this mythos through visual symbolism and propaganda.
Is it possible that AI art is ideal at serving such an aesthetic? AI art comes off as unsightly to most reasonable minds due to its uncanny-valley polish and lack of soul. Faces are unblemished, airbrushed to the point of farce while nature is “beautified” beyond reason with oversaturated colours. If Roger Griffin is right, then this is the one and only aesthetic desire of fascism. A world where there are no blemishes, no difficulties, no cloudy days. The promise of fascism is an idealised purified world, which has and will never exist, yet which AI is bizarrely trained to represent. AI is here the perfect artist for fascism unfeeling, unable to dissent, inhuman enough to be ruled over and to invent mythical “beauty” at will.
Whether or not Trump will end up delivering on his fascist electoral mandate is a question for future historians to answer. As things stand, AI art, both in its aesthetic qualities and unique ability to spread disinformation at hereto unseen rates, may just be the future of the fascist aesthetic. And what a shame that is at least grant me the dignity of a visually interesting authoritarian takeover.
Propaganda poster from Fascist Italy, by Gino Boccasile. 1942 or 1943.
10
Half-Year Review
Ministry of Education and Culture. (2024)
Ministry of Finance. (2024).
UNCTAD. (2024)
Creative Economy Outlook 2024.
Yahoo Finance. (2023).
Online Gambling Market Size Worth $135.3 Billion by 2027. Retrieved October 29, 2024, from https://finance. yahoo.com/news/onlinegambling-market-sizeworth-135300880.html.
International Federation of the Phonographic Industry. (2024). IFPI Global Music Report 2024.
CISAC. (2023)
Global Collections Report 2023.
Art Basel and UBS. (2024).
The Art Basel and UBS Global Art Market Report 2024.
12 Culture, Democracy, and the Future of Humanity
The Economist Intelligence Unit. (2023). Democracy Index 2023. Retrieved November 16, 2024, from https://www.eiu.com/ n/campaigns/democracyindex-2023/
16
Luovuus Kaupungissa Tarvitsee Luovaa Kaupunkitilaa
McKinsey Global Institute. (2011). Urban World: Mapping the Economic Power of Cities.
22
Kaadetaan Kauppakorkea Tutkainlehti. (2024). Niemessä tuulee. Retrieved October 22, 2024, from https:// tutkainlehti.fi/niemessatuulee/.
40 Voting Is Sexy
Suomen virallinen tilasto (SVT): Kunnallisvaalit [verkkojulkaisu]. (2021).
Ehdokkaiden ja valittujen tausta-analyysi 2021, 1. Äänestäneet kuntavaaleissa 2021. Helsinki: Tilastokeskus. Retrieved October 15, 2024, from https://www. stat.fi/til/kvaa/2021/05/ kvaa_2021_05_2021-0713_kat_001_fi.html.
Genes and Athletic Performance: The 2023 Update. Genes, 14(6), pp. 1235–1235. https://doi.org/10.3390/ genes14061235.
Short, M. (2019).
Sport inequality: Some sports ‘dominated’ by the privately educated - social mobility report. BBC Sport. Retrieved June 25, 2019, from https://www.bbc.com/ sport/48745093.
Fleck, A. (2024).
Infographic: How the World Listens to Music. Statista Daily Data. Retrieved from https://www.statista.com/ chart/32880/share-ofhours-spent-engaging-withmusic/.
Statista. (2023).
Digital Media Report - Digital Music. Retrieved from https://www.statista.com/ study/39314/digital-music/.
Statista Research Department. (2024).
Topic: Global sports market. [online] Statista. Available at: https://www.statista.com/ topics/8468/global-sportsmarket/.
Opetus- ja kulttuuriministeriö. (n.d.). Promotion of physical activity - OKM - Ministry of Education and Culture, Finland. Retrieved from https://okm.fi/ en/promotion-of-physicalactivity.
Shapiro, S. (2022).
How Do We Make Our Music Economy Richer? Treat Music Like Sports. Forbes. Retrieved July 14, 2022, from https:// www.forbes.com/sites/ shainshapiro/2022/07/13/ how-do-we-make-ourmusic-economy-richer-treatmusic-like-sports/ [Accessed October 13, 2024].
Mostafavi, B. (2016).
Extracurricular Activities: Cost of Sports & School Activities. Michigan Medicine Health Lab. Retrieved from https://www. michiganmedicine.org/ health-lab/pay-play-maykeep-some-kids-out-schoolactivities.
60 AI Art & Propaganda
Benjamin, W. (1935).
The Work of Art in the Age of Mechanical Reproduction.
Griffin, R. (2007).
Modernism and Fascism: The Sense of a Beginning under Mussolini and Hitler. Palgrave Macmillan.
