__MAIN_TEXT__

Page 1

4/2017

kronikka


Times we had.

Fuksiseikkailu 2017!

2


Sisältö 4/2017

ALUKSI

Pääkirjoitus 4 PJ:n palsta 5 Tunnepohjalta - erään fuksin syksy 6 Isänmaallisen kansalaisvelvollisuuden täyttämisestä 8

SISÄLTÄ JA ULKOA

Keisarillisen Suomen unohdettu tarina 9 Kolumni: Kuinka itsenäisiä olemme? 10 Suomi 100 vuotta kolonialismia 12 Työuran alkuun - Historian opiskelijat korkeakouluharjoittelussa 15 KESKIAUKEAMA: Kronosneito 20 Suomen kansallissymbolit ennen ja nyt 22 Laitoshaastattelu: Oula Silvennoinen 23 Bisneksen ja ihmisen väliin tarvitaan humanistia 25 Nepal, vapaaehtoistyötä vieraassa kulttuurissa 28 Essee: Matkakertomus Ruotsista 32

LOPUKSI

Henkka harjoittelee 36 Käsialatehtävä 37 Kysy OP-huoneen oraakkelilta 38

Kronikka 4/2017 Helsingin yliopiston historian opiskelijoiden lehti PÄÄTOIMITUS: Vuokko Schoultz, Tuukka Eronen & Tuomas Harju TOIMITUS: Katri Björklöf, Juuso Jääskeläinen, Jaakko Tanhola, Sander Kööbi, Jasmina Ollikainen, Iina Hopsu, Kaisa Rahikka, Tomi Oksanen, Pjotr Ö, Henri Muroke & Mikko Kuitula KUVITUS: Leo Veijalainen & Arttu Norrlin TAITTO: Jan-Erik Engren KANSIKUVA:Vuokko Schoultz. Kuvamateriaali: HKM (Ivan Timiriasew, Bonin von Valker, Matti Niemi, Väinö Leino, Kari Hakli & Simo Rista) KESKIAUKEAMAKUVA: Vuokko Schoultz Painettu Picaset Oy:ssä 12/2017, painomäärä 100 kpl JULKAISIJA: Kronos ry YHTEYSTIEDOT: kronikkahelsinki@gmail.com, facebook.com/kronikkalehti, issuu.com/kronikka Tämä julkaisu on saanut HYY:n painotukea

3


Pääkirjoitus

Kylmänkosteita kelejä ja vakavailmeisiä ihmisiä. Suomi voi tähän aikaan vuodesta vaikuttaa synkältä paikalta. Kuva: Kari Hakli, Helsingin kaupunginmuseo

K

uitenkin tämä on vain pintakuva. Pimeyden keskellä on valoa, kylmyyden keskellä lämpöä ja vakavan ulkokuoren alla suurta iloa ja riemua. Maamme onkin Kronoksen vähäisempi kuva: värikäs ja monipuolinen kuin oma ainejärjestömme. Vuoden viimeisen Kronikan teema on (tietysti!) Suomi. Laitoshaastatteluun Kronikka tavoitti historiantutkija Oula Silvennoisen Saksasta. Haastattelussa Silvennoinen valottaa Suomen historian kipukohtia. Suomessa menneiden miettiminen on aina ollut lempihuvia, eivätkä kronoslaiset ole poikkeus. Sander pureutuu syvälle kansalliseen itseymmärrykseen kirjoittaessaan historian hämäriin painuneen suomalaisen keisarikunnan menneisyydestä. Juhlavuoteen oman näkökulmansa tuo Jasmina, joka pohtii kolumnissaan itsenäisyyttämme. Suomi 100-hypetykseen kyllästyneiden lukijoiden onneksi Kronikka tarjoaa muutakin kuin kansallismielistä paatosta. Kriittisempiä sävyjä keskusteluun tuo Iinan kirjoittama Suomi 100 vuotta kolonialismia, joka käsittelee saamelaisten oikeuksia.

4

Humanistien työllistyminen on vahvasti esillä tässä numerossa. Humanisticumin työelämävastaava Kaisa haastatteli kolmea kronoslaista, jotka ovat vastikään suorittaneet korkeakouluharjoittelun. Tutustu Miian, Reon ja Tapanin harjoittelukokemuksiin ja nappaa vinkit harjoittelupaikan hakemiseen ensi kesälle! Työelämäteema jatkuu Kronos työelämässä -palstalla. Tällä kertaa haastattelussa Frankilta Sara Härmälä, jonka mielestä harhaluulo löysästä humanistista pitäisi kitkeä pois. (Päätoimitus allekirjoittaa!) Viimeisen Kronikan myötä nykyinen päätoimittajatrio kiittää uskollisia lukijoitamme mielenkiinnosta ja ahkeria tekijöitä työpanoksesta – ilman teitä ei olisi Kronikkaa! Kaikki hyvä loppuu aikanaan, niin myös tämän troikan yhteinen taival. On aika sparrata tulevaa päätoimitusta ja suunnata kohti uusia haasteita. Päätoimittajat, Vuokko, Tuomas & Tuukka


PJ:n palsta Terveiset Itämereltä jostain Tukholman ja Helsingin väliltä!

S

eminaariristeilyn toinen ilta on parhaillaan käynnissä, vaikka itse seminaaria tosin vielä odotellaankin. Takana on päivä Tukholmassa ja hieman väsyttää; kännykän askelmittarinkin päivätavoite tuli kevyesti täyteen keskustassa ja Gamla Stanissa kävellessä. Suunnitelmissa oli käydä katsomassa Kustaa II Aadolfin hautaa, mutta päädyimme väärälle kirkolle, minkä lisäksi ilmeni että päämäärämme Riddarholmskyrkan olisi joka tapauksessa ollut kiinni maanantaina. Storkyrkan kelpasi kuitenkin aivan yhtä hyvin historialliseksi nähtävyydeksi, vaikka eräs henkilö kommentoikin sen olevan aivan samanlainen punatiilinen kirkko kuin millainen Leppävaarassa on. Drottninggatania pitkin kävellessä satuimme myös Åhlénsin tavaratalon kohdalle. Huhtikuussa 2017 tapahtuneesta terrori-iskusta ei ollut jäljellä mitään merkkejä, mutta se tuli välittömästi mieleen. Vastaavista tapahtumista uutisoidaan medioissa tasaisena virtana, mutta muistan miten uutiset Tukholmasta pysäyttivät. Ei siksi, ettenkö olisi pitänyt aiempia tapauksia yhtä kamalina, vaan siksi, että isku osui niin lähelle ja siten konkretisoitui aivan eri tavalla. Tukholma on itselleni Helsingin jälkeen läheisin kaupunki, ja tapahtumapaikalla kuljen

joka kerta siellä käydessäni. Tuollaiset tapahtumat jättävät varjonsa, vaikka käytännössä sitä ei melkein huomaakaan, kun pintapuoliset vauriot saadaan korjattua. Oikeastaan ainoastaan alueella liikkuvat poliisit huomioliiveissä muistuttivat asiasta oman muistin lisäksi. Hetken asiaa mietittyämme jatkoimme eteenpäin. Laivalle tultaessa alkoi väsyttää jo kunnolla. Fuksit ilmoittivat lähtevänsä saunaosastolle, mutta me päätimme hyttikaverini kanssa ottaa tuntien päiväunet. Siinä vaiheessa vanhat eivät enää jaksaneet. Heräsimme vasta, kun fuksit jyskyttivät ovea tullessaan palauttamaan risteilypassia. Nyt edessä on vielä viimeinen ilta loistavalla porukalla. Sen jälkeen koittaa paluu arkeen, mutta onneksi syyslukukaudella on vielä paljon tarjottavaa - itsellä katse suunnattuna erityisesti vuosijuhliin! Katri Björklöf

5


Tunnepohjalta – erään fuksin syksy

En varmasti ollut ainoa, jota jännitti. Siihen mennessä ainoa kosketukseni historian opiskeluun oli ollut kolme pääsykoetta, joista viimeisimmän läpäisy oli siihenastisen elämäni kovin ponnistus.

M

utta nyt piti mennä ihan oikeasti Helsingin yliopiston päärakennukseen (aina yhtä hienoa) tapaamaan kaikkia niitä muita ihmisiä, jotka olivat tuon samaisen kokeen suorittaneet. Mitä jos ne on kaikki ihan helvetin fiksuja ja tietää kaiken historiasta eikä meillä ole mitään yhteistä? Mitä jos ne ei tajua yhtään meikäläisen huumoria? Apua, onko mulla edes huumoria? Löydänkö oikean

6

salin? Onko ihan okei viedä tuutorille hamppari heti ensimmäisenä päivänä? Vastaukset edeltäviin kysymyksiin: Kaikki on ihan helvetin fiksuja. Ja nimenomaan se on se asia, joka meitä kaikkia yhdistää. Meillä kaikilla on erilaiset taustat, erilainen tie historian opiskelijaksi, erilainen maailmankatsomus, mutta koen, että me kaikki olemme jollain tavalla samalla tasolla. Ja sen takia tämä porukka


on just niin hyvä kuin se on. Tajuaako ne meikäläisen huumoria? En tosiaan tiedä. Onko meikäläisellä huumoria? En tosiaan tiedä. Lukija saa päättää itse. Löysinkö oikean salin? En. Tai no, lopulta joo, kun kysyin meidän fuksien jo perustetulta Whatsapp-ryhmältä. Kyseisessä ryhmässä oli jo keskustelu lähtenyt lentoon hitaan alun jälkeen, mutta kun saavuin päärakennuksen auditorioon, jossa kaikki nämä ihmiset olivat, hiljaisuus oli käsittämättömän läpitunkeva. Kukaan ei uskaltanut puhua sanaakaan tuntemattomille ihmisille. Vitun suomalaiset. Muutama tunti eteenpäin ja istuimme ravintola Memphiksessä, ja keskustelu kävi jo vilkkaana. Oliko okei viedä tuutorille hamppari heti ensimmäisenä päivänä? Tietysti! Fuksipassi oli minulle henkilökohtaisesti tapa osoittaa, että minä haluan olla mukana, haluan osallistua kaikkeen ja tutustua kaikkiin. Halusin kerrankin päästää irti itse itselleni asettamista rajoitteista, jotka olivat kahlinneet elämääni vuosia, ja joiden takia olin usein yksin kotona, kun ystäväni olivat pitämässä hauskaa, milloin missäkin. Minä tulin yliopistoon pitämään hauskaa, ja saamaan uusia tuttavuuksia. Ja ai että sitä hauskaa on riittänyt. Heti ensimmäisellä viikolla oli kaksi piknikkiä (mölkky!) ja saunailta, seuraava viikko lähti käyntiin avajaiskarnevaalilla, peli-illalla ja osakuntien fuksidiskolla ja päättyi aivan legendaarisen hauskoihin fuksiaisiin. Huhu kertoo, että eräs joukkue olisi ollut aivan ilmiömäisen ylivoimainen kyseisissä turnajaisissa, valloittaen Westerosin ylivoimaisen suvereenilla suorituksella, jossa joukkueen jokainen jäsen antoi kaikkensa voiton eteen. Tarina kertoo, että joukkueen jokainen jäsen kävi uimassa, suoritukseen olisi kuulunut miestenvälisiä julkisia hellyydenosoituksia, jallupulloja lahjuksina sekä suorastaan eeppinen sisääntulo rasteille. Mutta siitä on jo kauan aikaa. Sen jälkeen on ollut viini-iltaa, fuksisitsejä ja viimeisimpänä pikkujoulut. Paljon on tapahtunut. Niin. Opiskelu. Ehtihän tuossa pari vuotta miettiä, että onko historia nyt kuitenkaan se oikea ala. Onko aatteet, valtioiden

kehitys, vallan siirtyminen merovingeilta (parta) karolingeille (ei partaa) ja kaikki muu nyt se asia, joka kiinnostaa juuri minua? On se. Luentoja on (useimmiten) mielenkiintoista seurata, kirjallisuus jota olen joutunut eli päässyt lukemaan on ollut mielenkiintoista. Henkilökunta on asiantuntevaa ja ennen kaikkea ystävällistä, heistä huokuu toisaalta intohimo omaan alaansa, joka näkyy myös siinä, että he tuntuvat olevan aidosti kiinnostuneita meidän Kertaakaan en ole nähnyt kenenkään sanovan ”ei nyt, on kiire” kenellekään, jolla on ollut mitään kysyttävää. En tiedä miksi yllätyin tästä näin paljon, mutta olen asiasta silti aidosti iloinen. pienten fuksien opiskeluista. Kertaakaan en ole nähnyt kenenkään sanovan ”ei nyt, on kiire” kenellekään, jolla on ollut mitään kysyttävää. En tiedä miksi yllätyin tästä näin paljon, mutta olen asiasta silti aidosti iloinen. Fuksisyksy alkaa olla jo lopussa, ja kohta pitäisi alkaa miettiä, että mihin tämä kaikki sitten oikeastaan johtaa. Ja vaikka kaikilla fukseilla on enemmän tai vähemmän tiedossa, mitä heistä tulee isona, niin tiedän, että on se sitten opettaja, tutkija, toimittaja, tai vaikka SDP:n puheenjohtaja, he tulevat olemaan erittäin päteviä ja osaavia juuri siinä hommassa. Tulin toissapäivänä pikkujouluista kotiin noin kello viiden aikaan aamulla. Totesin että olin sekä fyysisesti että sosiaalisesti väsynyt. Tämä syksy on ollut aikamoista tykitystä. Mutta on se ollut sen arvoista. Superfuksi kiittää teitä kaikkia. Paitsi Jan-Erikin kyynärpäätä. Juuso Jääskeläinen

7


Isänmaallisen kansalaisvelvollisuuden täyttämisestä Arvostelu Aku Louhimiehen ”Tuntemattomasta Sotilaasta”

A

ivan ensiksi minun on ilmaistava pettymykseni niitä tovereita kohtaan, jotka tekivät minulle sen ”juonipaljastuksen”, että Suomi voittaa jatkosodan ja Rokka tappaa lopuksi Stalinin. Paheksun tällaista yksinkertaisen sielun naruttamista. Toiveikkaana menin eräänä päivänä Tennispalatsiin suorittamaan tätä puolipakollista kulttuurinautintoa. Pitäähän tästäkin olla mielipide. Siinä mielessä kyse on velvollisuudesta, velvollisuudesta omistaa mielipide. Tietysti aloin heti verrata näkemääni aikaisempiin Tuntemattomiin. Väinö Linnan 1954 julkaisema suomalaisten lempikirja on kuitenkin vuoden 1955 Edvin Laineen version jälkeen innoittanut uusia elokuvantekijöiden sukupolvia jo muutamaan kertaan. Väinö Linna onnistui teoksellaan koskettamaan jatkosodasta sellaisia säkeitä, jotka suomalaiset haluavat muistaa. Edvin Laine siirsi tämän valkokankaalle tavalla, joka vaikutti suomalaisten sieluun. Omat versionsa teoksesta ovat esittäneet Rauli Mollberg 1985 ja Kristian Smeds 2007. Kukaan ei ole kuitenkaan onnistunut ylittämään Laineen versiota. Aika näyttää, onnistuiko tämäkään versio siinä. Mielestäni uusi Tuntematon on ulkoisesti hieno ja tyylikäs sotaelokuva. Ulkoiset puitteet ovat tosiaan kotimaisella mittapuulla korkeat. Erikoistehosteisiin on selvästi uhrattu vaivaa. Lopputulos on sen mukainen, silmänruokaa elokuvassa riittää. Kaikki yksityiskohdat ovat paikoillaan. Elokuvassa Suomen näyttelijöiden parhaimmisto tekee parhaansa, ja etupäässä se riittääkin. Etukäteen olin huolissani, kuinka näyttelijät onnistuvat esittämään teoksen useat

8

murteet. Erityisesti olin tyytyväinen Eero Ahon suoritukseen Rokkana, Karjalan murre oli pääasiassa sujuvaa. Ahon tulkinta Rokasta oli muutenkin vakuuttava. Parhaiten rooliinsa sopi Aku Hirviniemi, joka esitti Hietasta. Monia sivuhahmoja olisi voinut tuoda esiin enemmän. Valitettavasti tämän version onnistumiset rajoittuvat tällaisiin asioihin. Muilla tasoilla tulkinta ei ole mitenkään erilainen tai erityisen luova. Elokuvaan lisätyt arkistopätkät ja kotirintamakohtaukset tuntuivat irrallisilta kumarruksilta uuden historiatulkinnan ja kotirintaman suuntiin. Näistä aihepiireistä olisi ollut saatavissa paljon, mutta näin käsiteltyinä ne jäävät irrallisiksi. Melkein kuin joku olisi huudahtanut kesken kaiken ”samaan aikaan Ruotsissa”. Ne eivät oikein sovi kokonaisuuteen. Ehkäpä elokuva kuitenkin korostaa vanhempia versioita paremmin Linnan sodanvastaista henkeä. Ainakin jos se välittyy katsojalle räjähdyksistä ja verestä. Lisäksi elokuva on melkein liian pitkä minun makuuni. Paras juonellinen uudistus elokuvassa on keskushenkilöiden korostuminen ja se, että Rokka jää selkeästi eloon. Elokuvasta tulee kuitenkin mieleen tarveharkinta. Oliko uusi Tuntematon tarpeen? Omasta mielestäni ei, ainakaan tällä vanhaa toistavalla tavalla. Tällä Tuntemattomalla on ainekset loistavaan elokuvaan, mutta ongelmana on käsikirjoitus. Jos samat resurssit ja näyttelijäntyö olisi yhdistetty uuteen juoneen, olisi voitu saavuttaa jotain merkittävää. Nyt saimme vain kädenlämpöisen toisinnon. Arvosana: 3/5 Jaakko Tanhola


Keisarillisen Suomen unohdettu tarina Useimmat suomalaiset ovat ylpeitä suomalaisuudestaan. Tähän on monta hyvää syytä: suomalaiset ovat ahkeraa, rehellistä ja tarvittaessa rohkeaa kansaa.

S

uomella on kuitenkin paljon unohtunutta historiaa. Moni ei tiedä Suomen historiasta suurvaltana, mikä varmasti osaltaan vaikuttaakin nykyiseen henkisen hajaannuksen tilaan, jossa Suomi nykyään on. Suomen kansan sydämessä on Keisarillisen Suomen kokoinen aukko. Kauan ennen nykyään tunnustettujen läntisen kulttuurin esi-isien, eli roomalaisten ja kreikkalaisten valtakautta, vuosina 59 745 7349 eaa. lähes koko Euraasiaa kattoi yksi maailmanhistorian mahtavimmista suurvalloista. Kansainvälisessä tutkimuksessa tästä käytetään yleensä nimitystä Finnish Empire, jonka samat henkilöt ovat suomentaneet muotoon ”Keisarillisen Suomen”. Keisarillisen Suomen historian huippuasiantuntija, Suomen muinaishistorian tutkija ja Suomen keisarillisen restauraation seuran puheenjohtaja Martin ”Mahme” Varama vertaa Keisarillisen Suomen valta-asemaa oman aikansa Euroopassa myöhempään ja paremmin tunnettuun Rooman valtakuntaan. Asema oli ehkä Roomaakin dominoivampi – peräti 60 % maailman väestöstä oli Suomen alaisuudessa, ja ne jotka eivät tähän kuuluneet, halusivat kuulua. Valtakunnan uskomaton mahti selittää osaltaan myös sen pitkää, yli 50 000-vuotista historiaa. Keisarikunnan alamäki alkoi kuitenkin niin kutsutun suomalais-korealaisen hypersodan (Finno-Korean hyperwar) myötä. Sota päättyi lopulta eräänlaiseen pattitilanteeseen,

mutta johti kuitenkin laajoihin aluemenetyksiin keisarikunnan itäosissa. Menetetyille alueille jäi useita lahjakkaita ja hyvin koulutettuja upseereita – heistä ehkä tunnetuimpana Tšingis-kaanin isä, hunni Attila. Kyseessä oli myös merkittävä arvovaltatappio keisarikunnalle. Seuraavilla vuosisadoilla keisarikunta kohtasi jatkuvasti uusia haasteita, mikä johti vähitellen koko valtakunnan romahdukseen. Kyseistä sotaa voidaan siis pitää yhtenä maailmanhistorian tärkeimmistä. Varaman mukaan tämä on ainakin Suomen historian tärkein ja hän vertaa sitä esimerkiksi talvisotaan: ”kyllähän sen nimikin sanoo – toinen on talvisota ja toinen on hypersota”. Talvisota on toki tärkeä Suomen tasavallan historiassa, mutta laajemmassa perspektiivissä hypersota on huomattavasti tärkeämpi. Miten siis on selitettävissä, että keisarikunnan historiasta ei kerrota koulussa, ja se ei muutenkaan saa käytännössä minkäänlaista huomiota? Varama toteaa, että se on selvästi vaimennettu tahallisesti. Tämän prosessin aloittivat ruotsalaiset Suomen ollessa osa Ruotsia, ja sitä jatkoivat myöhemmin venäläiset. Keisarilliset arkistot muurattiin umpeen, eikä niiden sijaintia tiedetä vieläkään. Suomalaisten mahtavan menneisyyden historiaa suojelleesta aktivismista huolimatta harjoitettiin koko Suomen suuriruhtinaskunnan aikana armotonta sensuuria, niin että keisarikunnan muisto katosi lopulta myös kansan tietoisuudesta. Seurauksena tästä sensuurista pidetään

9


Keisarillisen Suomen historiaa nykyäänkin usein pelkkänä myyttinä. Siitä on saatavilla vain harvoja arkistoista pelastettuja lähteitä, eikä haudattuja arkistoja ole löydetty. Niitä on myös vaikea etsiä, sillä niiden uskotaan olevan joko Laatokan alueella tai jossain päin Ural-vuoristoa, joka tapauksessa itänaapurimme puolella. Venäjän hallitus ei edelleenkään ole innoissaan yrityksistä niiden löytämiseksi. Asian puolesta on myös lähes mahdotonta harjoittaa minkään sortin aktivismia, sillä suurin osa suomalaisista-

kaan ei usko sen olleen olemassa. ”Sain itsekin tietää aiheesta vasta lukiessani pääsykokeisiin”, kommentoi Varama. Ehkä vielä jonakin päivänä Keisarillisen Suomen palaa historiankirjoihin mahtavana valtakuntana, johon koko nykyinen länsimainen kulttuuri, sekä kaikki Ihmiskunnan vähänkään hienot saavutukset perustuvat. Sander Kööbi

Kuinka itsenäisiä olemme? Sininen ja valkoinen ovat olleet kuluneen vuoden muodikkaimmat värit. Olemme juhlineet Suomen satavuotista itsenäisyyttä, eikä sitä ole voinut olla huomaamatta.

J

o alkuvuodesta Helsingissä järjestettiin ilotulitus, minkä jälkeen ”Suomi Finland 100” –logo on ollut esillä niin katujen mainoksissa kuin sosiaalisessa mediassakin. Teemaa on yhdistetty mitä erilaisimpiin asioihin ja kaupallinenkin siitä on tullut, kun sillä on myyty kaikenlaista tuotetta aina kotimaisista makeisista kaukomailla valmistettuun muovitavaraan asti. Erikoinen vuotemme on huomioitu ulkomailla asti ja sen on sanottu lisänneen Suomeen suuntautunutta turismia. Erilaisten tapahtumien ja muiden tempausten jälkeen juhlinta tietysti huipentuu itsenäisyyspäivään ja presidentin vastaanottoon, jonka yhteydessä vierailta kysytään itsenäisyyden merkityksestä. Kauniita vastauksia varmasti saadaan: veteraaneista puhutaan hyvää ja vapaus mainitaan taatusti. Mutta kertoisiko joku, mitä tuo vapaus käytännössä tarkoittaa? Niin, mitä itsenäisyys ja vapaus todella merkitsevät?

10

Sana ”itsenäinen” tarkoittaa itse toimeen tulevaa ja itse asioistaan päättävää. Englannin sana ”independence” taas tarkoittaa riippumattomuutta. Moni meistä opiskelijoista on itsenäistynyt ja tullut vanhemmistaan aiempaa riippumammattomaksi vähän aikaa sitten, ja osalla saattaa olla oma asuntokin. Minä asun edelleen vanhempieni luona, mutta käsitän kyllä mitä omilleen muuttaminen tarkoittaa: saa päättää omista aikatauluistaan ja esimerkiksi valita ruokansa itse, mutta myös vastuuta on kannettava paljon enemmän. Se on vapautta. Hieman samalla tavalla valtion kannalta itsenäisyys merkitsee omien lakien säätämistä ja omasta taloudesta huolehtimista. Linnanjuhlien vierailta tai juhlapuheiden pitäjiltä en kuitenkaan muista kuulleeni tällaista pohdintaa. Mikä sitten tekee itsenäisyydestä niin tärkeää? Miksi varsinkin valtioiden itsenäistymistä on tapana juhlia? Suomihan ei ole ainut valtio joka


järjestää sotilasparaateja, kulkueita tai muita juhlallisuuksia merkkipäivänään. Muissakin maissa on vastaavia perinteitä. Kysymys on ilmeisestikin suuresta ja tunteita herättävästä asiasta. Eikä ihme. Historiaa opiskellessa ja nykyistäkin maailmaa seuratessa tulee kyllä huomanneeksi, mitä valtion itsenäisyys ja kansakunnan itsemääräämisoikeus tai itsehallinto tarkoittavat. Kysymys on paitsi identiteetistä, myös aivan konkreettisista seikoista. Maailmassa on nimittäin sellaisiakin alueita ja kansoja, joilla ei itsenäisyyttä ole. Hyvin usein nuo kansat jäävät isompien jalkoihin, mikä ilmenee esimerkiksi niiden käyttämien kielten uhanalaisuutena. Myös niiden poliittiset vaikutusmahdollisuudet ovat heikommat, milloin ne joutuvat elämään suuremman kokonaisuuden osana. Hyvänä esimerkkinä tästä on Katalonia, joka olisi tahtonut järjestää äänestyksen tulevaisuudestaan. Sitä ei kuitenkaan sallittu, sillä se ei sopinut Espanjan lakeihin. Lisäksi epäitsenäiset alueet, kuten siirtomaat, ovat historiansa aikana joutuneet tahdostaan riippumatta osaksi emämaidensa konflikteja. Meidän asiamme ovat toisin itsenäisyytemme ansiosta. Suomen kielen hyvän aseman takaa se, että se on virallinen sekä puhutuin kieli Suomi-nimisessä maassa. Lisäksi meillä on tällä hetkellä mahdollisuus järjestää mieleisiämme äänestyksiä naapurikansoistamme riippumatta. Emme myöskään joudu sotimaan toisten sotia, sillä voimme määritellä itsemme puolueettomiksi tai liittoutumattomiksi (ainakin periaatteessa). Näin ei tietenkään aina ole ollut, olimmehan pitkään osana Ruotsin valtakuntaa, jolloin suomalaismiehiä velvoitettiin osallistumaan Ruotsin käymiin sotiin aina Baltiassa asti. Mutta myöhemmin, osana Venäjää, Suomi sai autonomian, jota voidaan pitää askeleena kohti itsenäistymistä. Toisaalta on pakko todeta, ettei itsenäisyytemme ole viime vuosikymmeninä ainakaan kasvanut. Yhä useammat Suomea koskevat päätökset tehdään jossain aivan muualla kuin Suomen eduskunnassa. Samalla monet kriisit heijastuvat elämäämme. Ja mistä sitä tietää, vaikka tulevaisuudessa joutuisimme jälleen käymään sotia jonkun vieraan tahon käskystä. Siksi onkin kysyttävä, voiko täydellistä itsenäisyyttä edes olla? Ovathan sekä ihmiset että valtiot väistämättä erilaisissa suhteissa toistensa kanssa. Onko sitä itsenäisyyttä siis olemassakaan, onko meillä ylipäänsä mitään juhlittavaa? Olimme sitten itsenäisiä tai emme, on Suomessa monia juhlinnan ja ylpeyden arvoisia asioita. Onhan Suomi tässä rauhattomassa maailmassa edelleen varsin vakaa valtio, jonka asukkaat luottavat toisiinsa sekä viranomaisiin huomattavasti enemmän kuin ihmiset useissa muissa maissa. Meillä on yhä oma kielemme ja omat tapamme, jotka erottavat meidät muista. Arvostamme maatamme ja puhdasta luontoamme. Kunnioitamme erityisesti sotaveteraaneja, jotka ovat tehneet maamme vuoksi suuria uhrauksia. Näin on hyvä. Näille asioille minä ainakin aion liputtaa myös tänä vuonna. Jasmina Ollikainen

11


Suomi 100 vuotta kolonialismia Suomi 100 – merkkivuoden oheistuotteita, tapahtumia ja lehtien erikoispainoksia on tungettu kurkustamme alas tasaista tahtia nyt lähes vuoden ajan. Samaan aikaan meille on jätetty kertomatta, että maamme valtion rajojen sisällä on toinenkin kansa, joka juhlii satavuotis-juhlavuottaan.

S

ata vuotta sitten, 6.2.1917 järjestettiin Elsa Laula Renbergin johdolla ensimmäinen pohjoismainen saamelaiskokous, joka aloitti rajat ylittävän yhteistyön saamelaisten välillä. Tämän ensimmäisen pohjoismaisen saamelaiskokouksen tarkoituksena oli herättää saamelaisten poliittista aktiivisuutta ja ottaa kantaa saamelaisiin liittyviin kysymyksiin. Näitä kysymyksiä olivat esimerkiksi saamelaisten oikeus maankäyttöön, poronhoitoon ja koulunkäyntiin. Valitettavasti saamelaiset joutuvat taistelemaan samoista kysymyksistä vielä tänäkin päivänä, 100 vuotta myöhemmin. Sen lisäksi, että olemme olleet täysin tiedottomia saamelaisten merkkivuodesta, tiedämme ylipäätään hyvin vähän saamelaisista. Peruskouluissa opetus koskien saamelaisia, heidän historiaa ja kulttuuriaan on niin vähäistä, ettei sitä ole edes syytä mainita. Saamelaisten saama (hyvin vähäinen) huomio mediassa ja julkisessa keskustella peilautuu usein sen kautta, että heidät leimataan pohjoisessa asuviksi valittajiksi. Hyvin yleisesti mediassa käytettyjä ilmaisuja ovat ”saamelaiset suuttuivat” tai ”saamelaiset pahoittivat mielensä” ja näin luodaan tietynlaista mielikuvaa saamelaisista. On helppoa jättää jotain huomioimatta, jos siitä ei ole tietoinen. Saamelaiset ovat Suomessa siitä erinomainen esimerkki. Saamelaisoikeudet ovat esillä hyvin vähän, koska suuri

12

osa ihmisistä on yksinkertaisesti unohtanut heidän olemassaolonsa. Viime aikoina kulttuurinen omiminen eli kulttuurinen appropriaatio on ollut esillä esimerkiksi Sanna Ukkolan esiinnyttyä Pressiklubi-ohjelmassa sulkapäähine päässään. Osallistuin viime kuussa järjestettyyn seminaariin, jossa keskusteltiin Suomen saamelaispolitiikasta ihmisoikeusnäkökulmasta. Petra Laiti, joka on Suomen saamelaisnuorten puheenjohtaja, tiivisti mielestäni hyvin, mistä kulttuurisessa appropriaatiossa on kyse. Petran mukaan ”rakenteellisesti heikommassa asemassa olevan kansan kulttuuria käytetään irrottaen kulttuuriset symbolit niiden kontekstista ja käyttäen niitä valtaväestön hyödyksi”. Tämän määritelmän pohjalta voidaan nähdä, millä perustein suomalaisia missejä puetaan feikkisaamelaisasuihin tai miten Lapissa valtaväestön edustajat rahastavat turisteja käyttäen hyväksi saamelaisten kulttuuria. Saamelaiset itse eivät ole päässeet Suomessa vaikuttamaan siihen, miten he haluavat kulttuuriaan esitettävän, eivätkä myöskään hyödy rahallisesti Lapissa myytävän ”saamelais”-tuotteiden tai muun kulttuurisen hyväksikäytön tuomasta tuotosta. Saamelaiset itse toivovat Suomelta keskustelun avaamista. Suomi on nyt 100-vuotias itsenäinen valtio. Meidän olisi aika kohdata se, ettemme ole enää se ”katajainen ja köyhä kansa


Kuvaoikeudet: Suohpanterror, http://suohpanterror.com/?page_id=558

kylmässä Pohjolassa”. On totta, että olemme historiassa olleet milloin minkäkin suurvallan pompoteltavana ja sorrettavana. Olisi kuitenkin jo vihdoin aika myöntää, että olemme itse yhtä lailla sortaneet muita. Olemme harjoittaneet kolonialismia, jonka kohteeksi saamelaiset ovat joutuneet. Rauna Kuokkanen on arktisen alkuperäiskansapolitiikan tutkimusprofessori Lapin yliopistossa. Rauna on myös tutkinut alkuperäiskansoja Kanadassa ja kirjoitti aiheeseen liittyen mainion artikkelin ”Syntymäpäivälahja Suomelle”. Artikkelissaan Rauna puhuu myöskin Suomessa tapahtuvasta kolonialismista, ja korostaa ettei kolonialismi ole mennyt tapahtuma, vaan rakenne. Suomessa saamelaisia kohtaan toteutettu kolonialismi on tapahtunut esimerkiksi lainsäädännön, koulun ja kirkon avulla. Lainsäädäntö mahdollisti uudisasutuksen ja saamelaisten oikeuksien rajoittamisen, ja koululla ja kirkolla puolestaan oli omat roolinsa saamelaisen identiteetin murtamisessa. Alkuperäiskansatutkimuksessa on käytetty myös termiä asuttajakolonialismi. Asuttajakolonialismilla tarkoitetaan prosessia,

jossa alkuperäiskansa syrjäytetään kokonaan ja heidän maansa ja resurssina otetaan omaan käyttöön. Alkuperäiskansoja ei välttämättä eliminoida väkivalloin, vaan heidät voidaan yrittää sulauttaa valtaväestöön. Tätä sulauttamista eli assimilaatiota on toteutettu myös Suomessa. 1950-1970-luvuilla saamelaiset lapset pantiin asuntolakouluihin, joissa heitä pyrittiin ”suomalaistamaan”. Lapset pääsivät käymään kotona hyvin harvoin ja oman kielen puhuminen oli kiellettyä. Tämä on ollut saamelaisille erityisen traumaattinen kokemus ja lähes kokonainen sukupolvi kadotti saamen kielen ja kulttuurin. Suuri osa saamelaisista alkoi näiden kokemuksien myötä hävetä saamelaisuuttaan. Osa suomalaistui täysin, osa onnistui säilyttämään saamelaisuutensa. Näihin asuntolakokemuksiin liittyen suosittelen kaikille Amanda Kernellin Saamelaisveri-elokuvaa, joka pyörii vieläkin elokuvateattereissa. Kanadassa on vietetty tänä vuonna 150-vuotista olemassaoloa. Kuokkanen kirjoittaa Syntymäpäivälahja Suomelle-artikkelissaan, kuinka Kanadassa on ollut paljon keskustelua siitä, mitä merkkivuoden juhliminen merkitsee

13


alkuperäiskansoille. Keskusteluun ovat osallistuneet sekä alkuperäiskansoihin kuuluvat ihmiset, että valtaväestö. Julkisessa keskustelussa nousi esiin kysymys siitä, että mitä syytä alkuperäiskansoilla on juhlia 150 vuotta kestänyttä kolonialismia. Monet kieltäytyivät juhlimasta ja osa jopa vaati juhlien perumista. Olisi hyvä miettiä, miksi Suomessa vastaavaa keskustelua ei ole ollut. Suohpanterror on saamelainen taiteilija- ja aktivistiryhmä, joka ottaa näyttävillä teoksillaan kantaa saamelaiskysymyksiin. Helsingin Kansallismuseossa oli esillä Suohpanterrorin Ii mihkkege min birra min haga eli Ei mitään meistä ilman meitä-näyttely, joka liittyi Kansallismuseon Julkinen ja kätketty Suomi-näyttelyyn. Suohpanterrorin jäsen Jenni Laiti toivoo, että 100-vuotias Suomi myöntäisi saamelaisille oikeuden elää saamelaisina ja että Suomi tunnustaisi alkuperäiskansansa itsemääräämisoikeuden. On meidän kaikkien vastuulla myöntää virheemme ja pyytää anteeksi saamelaisiin kohdistuvia vääryyksiä ja eriarvoista kohtelua. Viime keväänä Suomi sai YK:n rotusyrjinnän vastaiselta komitealta huomautuksen saamelaisten asemasta. Komitean mukaan Suomen tulisi ottaa huomioon saamelaisten mielipide ja suostumus hyväksyessään projekteja, jotka liittyvät saamelaisten maa- ja resurssienkäyttöoikeuteen. Maa- ja vedenkäyttöoikeudet ovat elintärkeitä saamelaisille, sillä perinteisten elinkeinojen lisäksi ne liittyvät saamelaisten identiteettiin ja kulttuuriin. Viime kesänä Suomen ja Norjan valtioiden välillä hyväksyttiin sopimus Tenojoen kalastusluvista. Saamelaisia tässä sopimuksessa ei kuitenkaan kuultu ja sopimus leikkasi saamelaisten verkoilla ja padoilla harjoitettavaa perinnepyyntiä 80 prosenttia. Turistien vapavälinekalastusta leikattiin 40 prosenttia. Tämän seurauksena

14

aktiiviset saamelaisnuoret perustivat Tenojoen keskellä sijaitsevaan Tiirasaareen moratorion, jossa Norjan ja Suomen valtioiden hyväksymä Tenojoen kalastussopimus ei ole voimassa. Moratorio-hanke on voimassa uuteen sopimukseen asti. Aslak Holmberg on yksi Ellos Deatnu! - liikkeen aktivisteista ja hän toimii myöskin saamelaiskäräjien jäsenenä. Holmberg kuvailee Suomen saamelaispolitiikkaa kaksinaamaisena: ”Ulkomailla esitetään alkuperäiskansoja kunnioittavaa politiikkaa, mutta itsemääräämisoikeus on kosmeettisella tasolla”. Saamelaisnuorten aktiivisuus politiikassa, taiteessa ja mediassa on lupaava alku pitkällä matkalla kohti saamelaisten tasa-arvoisia oikeuksia ja Suomen dekolonisaatiota. Tähän dekolonisaatioon meidän on kuitenkin kaikkien osallistuttava. Dekolonisaatio on koko Suomen asia. Voimme yhdessä tehdä Suomesta paremman valtion. ”Jos voisin, antaisin Suomelle syntymäpäivälahjaksi rohkeutta keskustella näistä asioista samalla tavalla kuin Kanadassa ilman keskustelijoiden leimaamista tai syyllistämistä. Voin olla väärässä, mutta minulle on syntynyt sellainen kuva, että Suomen satavuotisjuhla on niin pyhä, ettei sitä uskalla yksinäistä Suohpanterroria lukuun ottamatta kukaan ongelmallistaa. Vai onko niin, etteivät muut näe siinä mitään ongelmaa?”. Näin Rauna Kuokkanen muotoili lahjansa 100-vuotiaalle Suomelle. On meidän kaikkien vastuulla, että tartumme näihin asioihin. On meidän kaikkien vastuulla myöntää virheemme ja pyytää anteeksi saamelaisiin kohdistuvia vääryyksiä ja eriarvoista kohtelua. Keskustelemisella on iso merkitys muutoksessa ja meistä joka ikinen voi aloittaa tämän keskustelun. Meistä joka ikinen voi vaatia tietoisuuden lisäämistä. Me kaikki yhdessä, koko Suomi, voimme vaikuttaa siihen, että kun juhlimme Suomi 150-merkkivuotta, olemme vihdoin jättäneet taaksemme hiljaisuuden ja epäarvoisuuden. Iina Hopsu Kirjoittaja on historian fuksi 2017


Työuran alkuun – historian opiskelijat korkeakouluharjoittelussa Kohta se alkaa tai on jo alkanut - kesätyö- ja korkeakouluharjoittelupaikkojen hakeminen kesälle 2018. Korkeakouluharjoittelun suorittaminen on yksi parhaista tavoista aloittaa työura jo opintojen aikana.

P

arastahan historian opiskelussa on se, että voit työllistyä mitä moninaisimpiin työtehtäviin. Työnantajasektoreittain esiteltynä humanistit työllistyvät valtiolle, kuntiin, järjestöihin/säätiöihin, yliopistolle ja korkeakouluihin, sekä yksityiselle sektorille. Kenttä on laaja niin työtehtävissä, kuin työnantajissa. Korkeakouluharjoittelu on erinomainen väylä tunnustella omaa osaamista ja löytää kehitettäviä taitoja. Harjoitteluun kannattaa lähteä avoimin mielin, sillä harjoittelijalta odotetaan erityisesti intoa uuden oppimiseen ja halua kehittyä. Korkeakouluharjoittelija ei ole valmis ja täydellinen työntekijä, vaan innokas oppija! Kronoslaiset Miia, Tapani ja Reo kertovat oman kokemuksensa harjoittelusta ja antavat vinkit, miten valmistautua hakemaan harjoittelupaikkaa, sanoittaa omaa osaamistaan ja mitä taitoja historianopiskelija omista opinnoistaan voi ammentaa. 1. Missä olit harjoittelussa ja kauan harjoittelu kesti? 2. Millaisia työnhakutaitoja tarvitsit harjoittelupaikkaa hakiessa? 3. Millaisia odotuksia sinulla oli harjoittelusta? 4. Millaisia työtehtäviä pääsit tekemään harjoit-

telun aikana? 5. Mitä taitoja olit oppinut historian opinnoissa ja mitä sinulla ehkä oli jo entuudestaan? 6. Millaista osaamista ja mitä taitoja haluat nyt harjoittelun jälkeen päästä kehittämään? Mitä osaamisalueita pitäisi enemmän korostaa yliopisto-opinnoissa? 7. Vinkit ja terveiset harjoittelupaikkoja hakeville historian opiskelijoille! Miia Ilomäki Toisena pääaineena valtio-oppi ja sivuaineina Asian Studies- opintokokonaisuus, kiina, työhyvinvointi ja henkilöstöhallinto- opintokokonaisuus, sekä viestintä. 1. Olin kesällä 3 kk harjoittelussa työ- ja elinkeinoministeriön viestintäyksikössä. Sen jälkeen sain harjoitteluuni jatkoa vuoden loppuun ja hetki sitten sain kuulla, että pestini jatkuu vielä maaliskuun loppuun asti viestintäavustajana. 2. Viime talvena ja keväällä harjoittelupaikkaa etsiessäni panostin aika paljon CV:n hiomiseen, päivittämiseen ja visuaaliseen ilmeeseen, mutta muuten olen selvinnyt aika perinteisin meto-

15


Miia ja pääministerimme

dein. Hankaluuksia aiheutti oman osaamisen tunnistaminen ja sanoittaminen ja niitä yritin myös kovasti harjoitella. 3. Minulle tärkeintä harjoittelupaikan valinnassa oli se, että harjoittelussa pääsisi oppimaan mahdollisimman paljon uutta ja sitä kautta saamaan konkreettista osaamista ja saavutuksia CV:n täytteeksi, koska historian opinnot eivät kuitenkaan tarjoa aivan niin paljon konkretiaa työelämää ajatellen. Katsoin myös tarkasti, etten joudu pelkästään niihin pelättyihin ”kahvinkeittohommiin”, vaan saisin harjoittelusta mahdollisimman paljon irti. 4. Meitä oli TEM:n viestintäyksikössä kesällä kaksi harjoittelijaa ja meillä oli paljon yhteisiä vastuita. Kesän aikana mm. sijaistimme verkkopäätoimittajaa, sisäistä viestintää ja viestintäavustajaa. Tehtäviin kuului mm. paljon sisäisten juttujen kirjoittamista ja kuvaamista, TEM:n verkkosivujen päivittämistä ja somea. Meille oli sijaistuksien lisäksi mietitty myös omia projek-

16

teja, joista varmaankin aikaa vievin ja hauskin oli TEM:n esittelyvideon teko valtioneuvoston avointen ovien päivään. Meidän viestintäyksikkömme on niin pieni, että pääsimme kyllä kesän aikana hyvin mukaan vähän kaikkeen mitä täällä tehdään tiedotustilaisuuksien järjestämisestä ja tiedotteiden kirjoittamisesta mediakyselyihin vastaamiseen. 5. Ehkä pienenä yllätyksenä tuli, että historian opinnoista on tässä työssä oikeasti paljon hyötyä ja viestintähommissa tuntuukin olevan paljon entisiä hissalaisia. Viestintätyössä tarvitsee tajua yhteiskunnallisesta keskustelusta ja siitä mitä tunteita tietynlainen ulostulo saattaisi herättää, esimerkkinä TEM:stä vaikka työvoimapolitiikka tai energia-asiat. Mielestäni historian opinnot opettavat juuri sitä laaja-alaista tajua nykykeskusteluun vaikuttavista virroista, ja sitä ymmärrystä ei välttämättä samalla tavalla saisi mistään muista opinnoista. Toisaalta viestintätyössä ovat tärkeitä omat kiinnostuksen kohteet: olisi hankalaa viestiä asioista mistä ei


ole kiinnostunut, eikä tiedä mitään. 6. Itse haluaisin kehittää taitoani visualisoida ja mitata erilaista dataa, esimerkiksi erilaisten tekstien ja sisältöjen vaikuttavuutta. Opinnoissa voisi olla enemmän mahdollisuuksia kvantitatiivisen analyysin harjoitteluun, koska niitä samoja työkaluja tarvitsee aika monessa työssä ja ainakin itse olen aika hyvin onnistunut tällaiset mahdollisuudet opinnoissani kiertämään. 7. Kannattaa hakea rohkeasti sitä paikkaa mikä kiinnostaa, vaikka tuntuisikin, että oma osaaminen ei riitä tai jonkun muun alan opiskelijalla olisi soveltuvampaa osaamista johonkin tehtävään. Ainakin itselläni on tunne, että historiaosaamista kyllä arvostetaan monessa paikassa ja tekniset taidot voi sitten opetella työssä. Tapani Tamminen Sivuaineina maailmanpolitiikka, EU-opintokokonaisuus ja kansantaloustiede. 1. Ulkoasiainministeriön Eurooppa-osastolla, Pohjoisen Euroopan yksikössä. Harjoittelun kesto 3 kk. 2. Oikeastaan aika perinteisiä, eli hakemuksen ja CV:n räätälöiminen hakuilmoituksessa annettujen tietojen mukaiseksi. Korostin niitä seikkoja ja ominaisuuksia, joita myös hakuilmoituksessa painotettiin. Ennen hakemuksen lähettämistä taisin vielä soittaa hakuilmoituksessa annetulle yhteyshenkilölle ja kysyin lisätietoja paikasta, jotta jäisin rekrytoinnissa paremmin mieleen. Itse haastattelu tapahtui kuitenkin puhelimitse ja oli ohi noin vartissa. 3. Odotukseni olivat varsin maltilliset. Ajattelin, että minut laitettaisiin yhdeksi rattaaksi osaksi ministeriön byrokratiakoneistoa. Osaltaan näin kävikin, mutta työ oli kuitenkin yllättävän joustavaa ja työtehtävät vaihtelevia. 4. Minut laitettiin tekemään samoja tehtäviä, mitä ministeriön virkamiehet tekevät ja sain ajoittain paljonkin vastuuta. Avustin Pohjoismaihin ja Baltiaan, sekä arktiseen yhteistyöhön ja Itämeri-yhteistyöhön liittyvissä aiheissa. Laadin ja kokosin erilaisia tausta-aineistoja ja puheluonnoksia, sekä kirjoitin kokousmuistioita. Tein myös paljon erilaisia tiedonhaku ja selvitystöitä. Lisäksi osallistuin moniin eri seminaareihin ja konferensseihin, joista osaa olin

Tapani

17


myös itse järjestämässä. Kokouspaikoilla toimin ulkomaisten delegaatioiden yhteyshenkilönä, mikä olikin erityisen metkaa! 5. Laajojen asiakokonaisuuksien hallinta. Tämä kuulostaa ehkä kliseeltä, mutta oli siitä huolimatta todella tärkeä taito. Tähän laajojen kokonaisuuksien hallintaa kuuluu kuitenkin myös taito osata poimia laajasta massasta oikeat yksityiskohdat ja kokonaisuuden kannalta ratkaisevat avainpointit. Tausta-aineistoja laadittaessa ja vierailuihin valmistautuessa korostuivat myös projektihallintataidot, joita toisaalta olen kartuttanut aikaisemmissa työtehtävissä ja joihin historian ajoittain varsin itsenäinen opiskelu antaa myös hyvät eväät. Ajankohtaisten maailmanpoliittisten ilmiöiden ymmärtämiseen ja asioiden analyyttiseen ja kriittiseen tarkasteluun historianopinnot ovat myöskin valmentaneet. Myös ainejärjestötoiminta on antanut todella hyvät eväät työelämään, erityisesti vastuun ottamiseen, yllättävien tilanteiden hoitamiseen rauhallisesti ja ylipäänsä ”pakan koossa pitämiseen.” 6. Ruotsia ja muita kieliä voisi aina osata paremmin, ainakin suullista ilmaisua. Mielestäni kuitenkin kokonaisuudessaan historianopinnot valmentavat jo sellaisinaan varsin hyvin UM:n eri tehtäviä varten, sillä opintoihimme kuuluu paljon kirjoittamista, lukemista ja asioiden kriittistä tarkastelua. Esiintymiseen ja asioiden suulliseen ilmaisuun opintomme eivät valmenna ehkä aivan yhtä hyvin, mutta näitäkin taitoja voi yliopistolla kehittää esim. ainejärjestötoiminnassa käymällä hallituksen kokouksissa ja tapahtumia järjestämällä. 7. Ulkoministeriöön on todella paljon hakijoita korkeakouluharjoittelijoiksi, joten hakijan tulee tarkkaan miettiä, miten erottua hakijoiden massasta. Mielestäni historianopiskelijoilla on erinomaiset edellytykset toimia harjoittelijana UM:ssä, sillä opinnoissamme perehdymme varsin laaja-alaisesti historian eri ilmiöihin ja tapahtumiin, jotka toisaalta auttavat monelta osin ymmärtämään nykypäivän maailman-

18

politiikkaa ja Suomen roolia. (Tämä ei ole ainoastaan oma mielipiteeni, vaan useamman UM:ssä työskentelevän virkamiehen näkemys ja tutustuin harjoittelun aikana moniin entisiin historianopiskelijoihin.) Jos harjoittelu UM:ssä kiinnostaa, kannattaa historiataustaa omassa hakemuksessa maltillisesti korostaa. Lisäksi sivuainevalinnoilla (itselläni mm. maailmanpolitiikka ja EU-opinnot) voi vahvistaa omaa vakuuttavuuttaan. Todella paljon riippuu myös yksiköstä, minkälaisiin hommiin harjoittelija laitetaan ja miten ohjaus on järjestetty. Lisäksi ulkoministeriö on erinomainen harjoittelupaikka, jos haluaa tehdä esim. gradun kansainvälisten suhteiden historiaan liittyvästä aiheesta: Itse pystyin tilaamaan aineistoja UM:n arkistosta suoraan työhuoneelleni ja sain hyviä vinkkejä vanhemmilta virkamiehiltä ja entisiltä historianopiskelijoilta! Reo Furu Sivuaineina opintoina viestintä, EU-opintokokonaisuus, taloustiede, yhteiskuntapolitiikka, latina ja yhteiskuntahistoria. 1. Olin harjoittelussa Suomen Akatemian kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen yksikössä 6kk. 2. Paikan hakeminen tapahtui Aarresaaren kautta. Kyseessä oli perinteinen hakutapa eli CV ja motivaatiokirje. Panostin erityisesti CV:n hiomiseen ja luetutin sen läpi parilla ystävällä. 3. Odotin vastuuta, sekä itsenäisiä projekteja ja niitä myös sain. 4. Alusta asti annettiin paljon itsenäisiä työtehtäviä. Molemmat 3 kk jaksot sisälsivät muutamia isompia projekteja, jonka lisäksi tein pienempiä tehtäviä kuten hakemusten käsittelyä ja tilastoesityksiä. Isompina töinä tein raportin rahoitettujen tutkimushankkeiden vaikuttavuudesta, osallistuin kahdesan kansainvälisen arviointipaneelin järjestämiseen sekä työstin


Reo

EU-rahoitusohjelmien osalta pohja-aineiston raportoinnille ja toimikunnalle tilaston aikaisempien vuosien tiedealakohtaisesta jakaumasta rahoitettujen hankkeiden osalta. 5. Oikeastaan harjoittelussa eniten etua oli siitä, että olen lukenut viisi sivuainetta historian lisäksi. Siinä oli sitten helpompi tehdä yhteistyötä eri tieteenalojen vastaavien kanssa esimerkiksi avustaessani huippuasiantuntijoiden etsinnässä. Avain tehtävissä menestymiseen oli kuitenkin valmius kohdata erilaisia poikkitieteellisiä lähestymistapoja kyky organisoida asioita kiireellisellä aikataululla.

ja persoonallinen ote näkyvät pitkälle ja siten päädyt harjoitteluun, jossa viihdyt ihan oikeasti. Omia kehittämistarpeita ei kannata peitellä, vaan kertoa rohkeasti niistä puolista, joita haluaisit päästä oppimaan. Kertomalla harkkaohjaajalle omista kiinnostuksen kohteista voit itse vaikuttaa siihen, että harjoittelu on juuri sinun näköisesi. Koonnut Kaisa Rahikka Humanisticumin työelämävastaava 2017 Kronoksen työelämävastaava 2016

6. Harjoittelun jälkeen on tullut päivitettyä paljon tietoteknistä osaamista. Historian opinnoissa olisi hyvä olla projektiluontoisia ja pienryhmätehtäviä enemmän vaikkapa verkkopohjaisina toteutuksina. Erilaisia esittämisen tapoja, visuaalisuutta ja tietoteknisiä valmiuksia olisi syytä painottaa historiankin opinnoissa, koska ne helpottavat työelämään siirtymistä.

Ps.

7. Yleensä harjoittelupaikaan haetaan työyhteisöön sopivaa henkilöä ja siksi tärkeintä on laittaa omaa persoonaa peliin. Aito motivaatio

Helsingin yliopiston urapalveluiden blogi http://blogs.helsinki.fi/urapalvelut/

Humanistit työelämässä- opas https://specia.fi/specia-ry/materiaalit/ Vinkit CV:n päivittämiseen ja työhaastatteluun https://www.akavanerityisalat.fi/jasenyys/opiskelija_jasenena/tyouran_alkuun

19


20


21


Suomen kansallissymbolit ennen ja nyt Suomi kiteytyy usein kansallissymboleihin, tärkeimpinä siniristilippuun ja Leijona-vaakunaan. Kuitenkin niihin liittyy nykyisin varsin ristiriitaisia tunteita.

V

aikka kansallissymboleitamme on yleisesti pidetty hyvinä, on kuitenkin joillakin niistä painolastinaan menneet ihanteet, jotka haittaavat niiden käyttöä nykyaikana. Tässä jutussa nostankin esiin, mitä ongelmia menneinä aikoina luoduissa kansallissymboleissamme piilee ja miten oikeat kansallissymbolit ovat toisaalla. Jokainen voi sitten havaintojeni ja näkemysteni perusteella tehdä omat johtopäätöksensä. Kansallislippu: Ristilippu oli aikoinaan perinteitä ja maan uskoa kunnioittava ratkaisu, mutta nykyaikana Suomessa muutkin kuin kristinusko ovat sallittuja. Onneksi ihmiset

22

eivät yhdistä ristilippua ja kristinuskoa, muuten olisimme pahassa pulassa. • Vaakuna: Taisteleva leijona on hyvä sotaisan maan tunnus, mutta rauhallisemmassa nyky-Suomessa leijona voisi ottaa rennommin – jos vaakunassa edes pitää leijonaa olla. • Kansalliseepos: Kalevalaa luetaan nykyään yhä harvemmin, mutta se antoi maallemme uljaan menneisyyden. Nykyään luetumpi menneisyyden antaja on Väinö Linnan Tuntematon sotilas.


• Kansallislaulu: Maamme on mainio laulu, mutta sen samankaltaisuus Viron kansallislaulun kanssa on hiukan outoa. Muutenkin kansallislaulumme voisi olla jokin useammin esitettävä kappale, joka sitten lähtisi helpommin yhteislauluksi.

• Kansallispuu: Rauduskoivu heijasti aikanaan ihanaa topeliaanista suomikuvaa, mutta mikään koivu ei ole koskaan ollut suomalaisten tärkein puu. Mänty sen sijaan on antanut niin ruoan kuin rakennusmateriaalin, miksi se ei tekisi sitä nytkin.

• Itsenäisyyspäivä: Ennen vanhaan muodolliset ja hillityt juhlat olivat muotia, mutta nykyään itsenäisyyspäivä vaikuttaa kankealta. Kunnon bileet on nykyinen itsenäisyyden juhlimisen muoto.

• Kansallispeli: Pesäpallo oli aikanaan koko kansan laji, mutta nykyään se on marginaalissa. Jääkiekko on pelihallien tekojäällä pelattuna enemmän kansalaisia kokoava urheilulaji.

• Kansallissoitin: Kantele on perinteinen suomalainen kansansoitin, mutta ei sitä enää suurin osa soita kuin koulussa muutamia tunteja. Nokkahuilu ajaa saman asian paremmin. • Henkilöitymä: Vaaleatukkainen ja sinisilmäinen Suomi-neito oli ennen arjalaisen rotuteorian keksimistä varmasti hieno ideaali. Realistisempi ja vähemmän rotuoppimainen suomalainen henkilö olisi varmasti se symboli, jonka taakse saisimme useampia kansalaisia. • Kansallismaisema: Niin hieno maisema kuin Kolin huipulta avautuukin, on se jäänne menneestä ajasta. Nykyisin Suomen tunnetuin näkymä on siluetti Helsingistä mereltä päin. • Kansalliseläin: Karhu on merkinnyt paljon suomalaisille, mutta nykyiset suomalaiset näkevät sen lähinnä uhkana. Koira sen sijaan herättää positiivisempia tunteita.

• Kansallisrunoilija: Kuten lyriikassa laululyriikat ovat syrjäyttäneet runouden, on sama käynyt myös kansallisrunoilijallemme: Runeberg on vaihtunut Cheekiin. • Kansalliskirjailija: Kivi oli kuolemansa jälkeen itsenäistyvässä maassa kova juttu, mutta nykyään koululaisille tutumpia ovat Tove Janssonin Muumi-kirjat. Oheistuotanto on myös vahvaa ja suomalaista, mikä on selkeä valttikortti. • Kansallissäveltäjä: Jean Sibeliuksen musiikki on edelleen joidenkin teosten osalta yhä laajasti näkyvillä, mutta harva kuuntelee Sibeliuksen tuotantoa päivittäin. Nykyisin suomalaisten suosikkisäveltäjiin kuuluvatkin kevyen musiikin artistit. Tuukka Eronen Kuva: Arttu Norrlin

Laitoshaastattelu Toimitus haastatteli vuoden viimeiseen numeroon historiantutkija Oula Silvennoista, joka tunnetaan muun muassa suomalaisen fasismin tutkimuksesta.

23


H

aastattelussa Silvennoinen valottaa esimerkiksi Suomen historian kipukohtia ja sitä, miksi itsenäisyyden riitit rakentuvat Suomessa vahvasti sotien ympärille. Tänä vuonna vietetään Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlaa. Voisiko mielestänne Suomen itsenäisyyden laskea alkavaksi myös jostakin toisesta vuodesta kuin 1917? Itsenäistyminen oli prosessi, ja muistopäivän valinta korostaa lähinnä sitä, mitä puolta halutaan muistaa. Suomalainen valtio oli ollut autonomisena olemassa 1800-luvun alusta lähtien, ja nykymuotoinen Suomen tasavalta taas syntyi vasta vuoden 1919 hallitusmuotoratkaisun myötä. Pidän itse tuota vuotta paljon merkittävämpänä todella olemassa olevan Suomen kannalta. Mutta 1917 on ollut helpompi, neutraali muisteltava, vaikka itsenäisyysjulistus ei itsessään vielä muuttanut mitään. Miksi itsenäistymisprosessi tuntuu olevan Suomessa edelleen vaikea puheenaihe, vaikka sen kipupisteet, kuten sisällissodan, itse kohdanneita on enää vähän jäljellä? Vuoden 1919 hallitusmuodossa koki tappion kaksi suurelle osalle suomalaisia tärkeää hanketta: Suomesta ei tullut monarkiaa, ja ståhlbergiläinen tasavalta merkitsi myös valkoisimman Suomen vaalijoiden pettymistä haaveissaan. Nämä pettymykset ovat elänyt sitkeästi suomalaisessa yhteiskunnassa. Voi tuntua yllättävältä, että moni entinen valkoinen oli syvästi tyytymätön sotienvälisen aikakauden ensimmäiseen tasavaltaan, erityisesti kun vasemmiston kertomus on aina korostanut tuon ajan Suomen valkoisuutta ja vasemmiston ahdistettua asemaa. Miksi Suomessa maamme saavutuksista puhuttaessa vain harvoin nostetaan esille sitä, kuinka Suomi onnistui välttämään oikeistodiktatuurin 1930-luvulla, vaikka se on historiallisesti merkittävä ilmiö niin sanottujen Väli-Euroopan maiden historiassa?

24

Suomi onnistui välttämään autoritaariseen hallintoon liukumisen, ja se on Itä-Euroopan oloissa poikkeuksellinen lopputulos. Lapuan liikkeen epäonnistuminen piirissään haudotuissa diktatuurihankkeissa on vähemmän poikkeuksellista, sillä melkein kaikki Euroopan fasistiset liikkeet epäonnistuivat valtapyrkimyksissään. Minusta Suomessa kyllä on osattu nostaa esiin maan pysyminen joltisellaan demokratian tiellä halki 1930-luvun yleisläntisten kriisiaikojen. Annettu kuva on tosin ollut usein liian ruusuinen. Suomalainen demokratia ja oikeusvaltio kompuroivat, eikä se ollut läheltä katsoen kaunista katseltavaa. Muutama viikko sitten ensi-iltaan tuli uusi Tuntematon sotilas. Keskittyykö mielestänne Suomen itsenäisyyden juhlinta liikaa menneiden sotien ympärille? Sota on ollut helppo tarinaydin myös itsenäisyyden kannalta. Suomen sodat osattiin jo omana aikanaan pukea kertomukseksi itsenäisyyden ja vapauden puolustamisesta, ja siksi itsenäisyyden riitit meillä niin vahvasti kytkeytyvät viime sotien ympärille. Toinen syy on yksinkertaisesti se, että merkittävä osa nykyään elävistä suomalaisista on yhä joutunut henkilökohtaisesti tekemisiin sodan ja sen seurausten kanssa kuulumalla joko sodan käyneeseen sukupolveen, heidän lapsiinsa tai lapsenlapsiinsa. Tämä tulee muuttumaan sitä mukaa kun yhteiskuntaelämää alkavat hallita ne nuoremmat sukupolvet, joilta tämä elävä yhteys sotaan puuttuu. Tutkimusten mukaan nykynuorten mielestä hyvinvointivaltion luominen on merkittävämpi ilmiö Suomen itsenäisyyden ajalta kuin menneet sodat. Mikä on Teidän kantanne asiaan? Merkittävyys on usein katsojan silmissä. Nostaisin itse esiin voimakkaimmin Suomen tasavallan synnyttämisen, oikeusvaltion luomisen, sekä demokratian ja parlamentarismin vakiinnuttamisen suomalaisten itsenäisyytensä ajan suuriksi saavutuksiksi, joista on erityistä aihetta


olla ylpeä. Ne ovat taanneet Suomen kestävyyden ääriliikkeiden haasteen edessä, ja niiden turvissa suomalainen sosiaalivaltiokin on voitu luoda. Mutta nykyisten suomalaisten on syytä pitää huolta, etteivät tasavalta ja hyvinvointivaltio osoittaudu vain ohimeneviksi historian välivaiheiksi.

Edessä on muutama merkittävä muistovuosi vielä 2018, 2019 ja vielä 1920. Toivon, että niiden innoittamana voidaan käydä edes jotain syvällistä ja sovintoa rakentavaa keskustelua ja muistelua sisällissodan, tasavallan, liberaalin valtiomallin, kriisinhallinnan ja kansainvälisen yhteistyön tärkeyden teemoista. Sitä tarvitaan.

Olisitteko halunneet jonkun aiheen nousevan enemmän esiin itsenäisyytemme satavuotisjuhlavuotena?

Kronos työelämässä

Bisneksen ja ihmisen väliin tarvitaan humanistia Sara Härmälä kumoaa myytin opintojen läpi valuvasta humanistista. Humanisti osaa johtaa itseään ja tekemistään. Teksti: Vuokko Schoultz

H

umanistille mikään inhimillinen ei ole vierasta, Härmälä uskoo. Hän työskentelee palveluyritys Frankilla henkilöstöpäällikkönä ja toimitusjohtajan sijaisena. Frank on opiskelijoiden omistama yritys, joka vastaa esimerkiksi opiskelijakorttien tuottamisesta. Härmälä valmistui filosofian maisteriksi vuonna 2014 historian laitokselta. ”Ihmisen ja bisneksen väliin tarvitaan humanistia. Humanisti on vähän kuin tulkki,

joka osaa markkinoida tuotetta kohderyhmälle sopivalla kielellä.” Markkinoinnissa kyse ei ole pelkästään tuotteesta tai palvelusta, vaan myös sen myymisestä ihmisille. Kohderyhmän ymmärtäminen on erittäin tärkeää. Siinä auttaa kulttuurillisen kontekstin tuntemus, jolloin humanistien asiantuntijuudesta on etua. ”Maailmaa voi mitata luvuissa, mutta luvut eivät selitä maailmaa. Inhimillisen maailman ymmärtämiseen tarvitaan alan asiantunti-

25


jaa, humanistia.” Historiasta valmistuneiden filosofian maistereiden vahvuuksia ovat Härmälän mukaan syy- ja seuraussuhteiden hahmottaminen ja laajojen kokonaisuuksien hallinta. Opiskelutausta on myös kehittänyt Härmälän kykyä kyseenalaistaa vallitsevia käsityksiä. Työnkuva on laaja. Härmälän työtehtäviin kuuluvat esimerkiksi suhteiden hoitaminen omistajiin ja sidosryhmiin sekä yrityksen pr-toiminta. Myös henkilöstön toiminnan ja työnkuvien kehittäminen sekä rekrytoinnit kuuluvat Härmälän toimenkuvaan. Niin ikään markkinoinnilla ja tuotekehityksellä on iso merkitys. ”Pidän huolta siitä, että Frank pysyy kurssissa. Keskeisessä roolissa työssäni on myös keskittyminen meidän tiimiin ja sen sparraaminen.” Järjestötoiminta on valtti työelämään Järjestöaktiivina toimiminen opiskeluaikana opetti Sara Härmälälle taitoja, joita yliopistotutkinto sellaisenaan ei välttämättä muutoin tarjoa. Järjestötyö opetti esimerkiksi ryhmätyöskentelyä, kirjanpitoa ja taloudenhoitoa. Toisaalta järjestötoiminta auttoi ymmärtämään opiskelijatoiminnan lainalaisuuksia ja edunvalvontaa. Frankille Härmälä päätyi, kun yritys etsi vetäjää opiskelijakorttitoimintaan. Härmälän ystävät kannustivat häntä hakemaan tehtävään. ”Kykyni ymmärtää opiskelijoiden edunvalvontaa ja ylioppilaskunnan toimintaa saattoivat olla tekijöitä, jotka erottivat minut muista hakijoista”, hän arvelee. Frankille on tärkeää kyetä vastaamaan opiskelijoiden tarpeisiin, minkä vuoksi Härmälän osaamisesta oli hyötyä. Härmälällä on vahva järjes-

26

Kuva (c) Oy Frank Students Ab


tötausta. Opiskelijavuosinaan hän oli mukana sekä HYY:n että ainejärjestöjen toiminnassa. Valmistuttuaan hän työskenteli Metropolian opiskelijakunnan pääsihteerinä. Osaamista karttui monista erilaisista tehtävistä. Härmälä kannustaa osallistumaan rohkeasti järjestötoimintaan. ”Yliopisto on paras paikka maailmassa kokeilla erilaisia asioita. Opiskeluajasta kannattaa ottaa kaikki irti.” ”Ei kannata ylenkatsoa mitään hommaa. Koskaan ei ole sellaisessa asemassa, että voisi kieltäytyä jostakin tehtävästä.” Härmälän järjestöura yliopistossa alkoi Kronoksessa bilevastaavana. Myöhemmin hän toimi sekä Kronoksen että Humanisticumin puheenjohtajana. Työelämävastaavan virka puolestaan tutustutti ammattiliittojen toimintaan ja opetti paljon työelämän lainalaisuuksista. Myös oman ainejärjestön ja tiedekunnan ulkopuolelle kannattaa tähyillä, sillä silloin tutustuu helpommin eri tavalla ajatteleviin opiskelijoihin ja oppii työskentelemään eri näkökulmia korostavien ihmisten kanssa. Opiskeluaikana Härmälä toimi esimerkiksi ylioppilaskunnan edustajistossa ainejärjestöläisten riveissä. Järjestötyö kehittää erityisesti ryhmätyötaitoja, joihin filosofian maisterin tutkinto sellaisenaan ei valmenna. Kykyä työskennellä osana tiimiä kuitenkin arvostetaan työelämässä. Tutkinnon ulkopuolinen toiminta viestii myös työnantajalle hakijan aktiivisuudesta. ”Kun johonkin ryhtyy, tehtävä kannattaa tehdä niin hyvin kuin osaa. Erityisen hyvin kannattaa tehdä kaikki, mikä koituu yhteiseksi hyväksi, sillä piirit ovat pienet ja sana kiirii. Hyvät toimijat jäävät mieleen.” Järjestötoiminta auttoi luomaan kontakteja, joista on ollut hyötyä niin opiskeluaikana kuin myöhemmin työelämässäkin. ”Verkostojen merkitystä ei voi korostaa liikaa. Ne ovat ehdottoman tärkeitä.”

Valtti, josta humanistit eivät korosta Filosofian maisterin tutkintorakenne vahvistaa työelämässä vaadittavia taitoja, Sara Härmälä uskoo. Jo historiasta valmistuminen osoittaa hänen mukaansa käsittämättömän hyviä projektinhallinnallisia kykyjä, sillä opinnoissa tulee projektinomaisesti hallita akateemista polkuaan. ”Humanisti rakentaa tutkintonsa hyvin itsenäisesti. Filosofian maisterin tutkinto kertoo siitä, että kyseessä on ihminen jolla pysyy langat käsissä”, hän summaa. ”Tiedollisen pääoman lisäksi historian opiskelu kehittää yksilön vastuuta ja opettaa tavoittelemaan päämääriään. Historian gradu on käsittämätön ponnistus, jota ei pidä väheksyä.” Historian tutkintorakenne kehittää Härmälän mukaan itsensä johtamista – projektinhallinnallisia kykyjä, vastuuntuntoa ja päämäärätietoisuutta. Tätä kannattaa Härmälän mukaan korostaa, sillä esimerkiksi asiantuntijatyössä ominaisuus on todella tärkeä. ”Mielikuva löysästä humanistista, joka valuu läpi yliopiston on aivan väärä. Harhaluulo pitäisi viimeistään nyt saada kitkettyä.” Humanisti voi olla yrittäjä Työelämä on viime vuosina muuttunut valtavasti, mikä näkyy esimerkiksi työsuhteiden muuttumisessa. ”Työpaikat ovat nykyään usein määräaikaisia, ja ne liittyvät projekteihin.” Kannattaa siis varautua henkisesti siihen, että työttömyysjaksoja voi tulla väkisinkin. Toisaalta työn tekeminen on muuttunut joustavammaksi. Töitä voi tehdä vapaammin eri paikoissa ja eri aikoina. Myös yrittäjyys on kasvanut. Härmälä kehottaa myös humanisteja miettimään vakavasti yrittäjyyttä. ”Yrittäjyys tuo vapautta. Kannattaa miettiä, millaista osaamista olisi mahdollista tuotteistaa ja myydä. Meilläkin on ollut firmassa henkilöitä, jotka ovat tehneet töitä oman toiminimen kautta.”

27


Humanistien ei kannata sulkea pois työllistymisvaihtoehtoja. Perinteisesti humanisteista on koulutettu virkamiehiä, mutta tilanne on muuttunut. Humanistin osaaminen pääsee oikeuksiinsa aina, kun kyse on ihmisyyden ymmärtämisestä. “Tämä on meidän hetki. Humanisteilla on osaamista, jota ei pystytä aivan helposti korvaamaan.”

• Uudessa työpaikassa saa tuoda rohkeasti esiin, jos ei ymmärrä jotain. Kysellä saa ja pitääkin, sillä se kertoo motivaatiosta ja sitoutumisesta tehtävään

Sara Härmälän vinkit työelämään

• Hyviin työelämätaitoihin kuuluu dialogi työnantajan kanssa, jolloin neuvottelutaidot ovat valttia

• Työpaikkaa hakiessa kannattaa ilmaista konkreettisesti, mitä voi oppia työstä ja toisaalta, mitä voi antaa työpaikalle • Kannattaa tähdätä korkealle ja hakea reippaasti sellaisia paikkoja, jotka ovat vähän yli oman osaamistason. Motivaatio kertoo työnantajalle paljon työnhakijasta • Työhaastattelussa on sopivaa myöntää, missä kohdin omissa taidoissa on kehitettävää. Työelämässä suuri osa taidoista kehittyy työtä tekemällä

• Kannattaa tukea ja auttaa muita humanisteja. On kaikkien humanistien etu, kun humanistien asiantuntemusta opitaan tunnistamaan paremmin

• Palkasta kannattaa opetella puhumaan. Rahasta puhuminen voi tuntua vieraalta, mutta kannattaa muistaa, että vastapuolella voi olla ihminen joka puhuu rahasta päivittäin • Usein työpaikkailmoituksissa pyydetään palkkatoivetta. Silloin kannattaa tutustua esimerkiksi alan palkkakeskiarvoihin • Ei kannata ajatella vain siltä kannalta, että työnantajalla on oikeus päättää kuka tulee töihin. Työntekijälläkin on oikeus valita, minne vie osaamisensa

Nepal, vapaaehtoistyötä vieraassa kulttuurissa Nepalin ollessa yksi maailman köyhimmistä maista, voi tiettyihin asioihin varautua, kun suunnittelee sinne matkustamista. Teksti ja kuvat: Tomi Oksanen

28


E

simerkiksi useisiin sähkökatkoksiin, puhtaan juomaveden puuttumiseen ja huonoon infrastruktuuriin. Mutta vaikeaa varautua siihen, miten ihmiset kohtelevat toisiaan. Työskentelin viime kesänä Nepalin toiseksi suurimmassa kaupungissa, Pokharassa, sijaitsevassa valtion esikoulussa nimeltä Bihani Montessori. Kolmen kuukauden aikana vapaaehtoistyön vaikeus täysin erilaisessa yhteiskunnassa tuli hyvin tutuksi. Vapaaehtoistyössä on tietysti tärkeää ottaa huomioon paikalliset tavat ja perinteet, sillä kun tulet maasta, jossa asiat tehdään omasta mielestäsi paremmin, niin kaikki eivät Nepalissa ole samaa mieltä. Nepalilaiset ovat erittäin ylpeitä omasta taustastaan ja kulttuuristaan, joten sen muuttaminen ei ole helppoa. Eikä tietysti aina tarpeellistakaan. He eivät ota aina mielellään vastaan antamiasi, kokemukseen perustuvia, oikeita neuvojakaan. Tämän tuli valitettavasti hyvin tutuksi koulussa työskennellessäni. Tärkeintä on toimia apuna siellä, missä sitä eniten tarvitaan antaen ohjeita ja toimien esimerkkinä, jotta ihmiset pääsevät tekemään

itse omia johtopäätöksiä. Nämä johtavat toivottavasti heidät asennemuutoksiin. Sinun on annettava paikallisten tehdä tämä arviointi itse, koska ketään ei voi pakottaa muuttamaan mieltään. Voit vain antaa toisenlaisen näkökulman asiaan ja toivoa, että he tulevat samaan johtopäätökseen kanssasi. Vapaaehtoistyö täysin vieraassa kulttuurissa on vaikeaa, koska on otettava huomioon itsellesi oudot paikalliset tavat. On siis tärkeää muistaa, että olet vain vieraana heidän maassaan. He ovat hoitaneet asiat tietyllä tavalla jo kauan ennen kuin itse olet tullut maahan ja tulevat hoitamaan ne myös, kun sinä lähdet pois. Olet vain käymässä ja kohtaamasi ihmiset asuvat täällä koko elämänsä. Vapaaehtoistyössä tärkeintä on edistää tiedon lisääntymistä kouluissa. Kouluissa noudatetaan tiettyä ennalta laadittua opetusohjemaa ja vapaaehtoistyöntekijöiden tarkoituksena on auttaa tämän työn kehittämistä. Tällä tarkoitetaan vaihtoehtoisen opetuksen toteuttamista. Tähän on meidän pyrittävä muiden vapaaehtoistyöntekijöiden kanssa. Me vapaaehtoistyöntekijät emme ole kouluissa opettamassa ihmisille omia arvojamme, vaan meidän teh-

29


tävämme on parantaa ja edistää lasten saamaa koulutusta koulussa. Nepalilaisen lapsen koulu-ura alkaa jo 4-5 vuotiaana esikouluissa, joissa aletaan jo varhain opettelemaan sellaisia asioita, joita ei Suomessa opeteta tämän ikäisille lapsille. Lapset joutuvat nuorina oppimaan nepalin kielen, englannin kielen ja muita vaativia kouluaineita. Bihani Montessori-koulu on valtion koulu ja sen vähäinen rahoitus tulee valtiolta. Mutta se luottaa enimmäkseen ulkomailta tulevaan toiminnan rahoitukseen. Koulun kaikissa luokissa on aina oppitunneilla paikalla kaksi opettajaa siksi, että koululla ei ole varaa oppikirjoihin, vaan se luottaa opettajien tekemiin tehtäviin oppilaiden vihkoihin. Tavallinen koulupäivä Bihani Montessorissa kestää noin 5-6 tuntia, jonka aikana on vain lyhyt puolen tunnin ruokatauko. Kun luokallinen viisivuotiaita lapsia pakotetaan istumaan usean tunnin ajan paikoillaan ja käsketään opettelemaan englantia, niin siitä seuraa kaaos. Se, miten opettajat pitivät kuria luokissa oli kammottavaa ja omien arvojeni vastaista. Opettajat löivät lapsia, joko kämmenillään tai vihoilla. Tämä kuulostaa uskomattomalta, mutta näin asiat hoidetaan nepalilaisessa kulttuurissa. Yksi luokkani oppilaista oli luokan opettajan oma lapsi, jota tämä kyseinen opettaja rankaisi väärin tehdyistä tehtävistä lujalla lyönnillä selkään niin, että lapsi alkoi itkeä. On vaikeaa opettaa tällaisessa ympäristössä, jossa oppilaat kunnioittava opettajia vain siksi, että nämä lyövät lapsia. Kun lapset toteavat, että vapaaehtoiset eivät lyö heitä he ajattelevat, että vapaehtoistyöntekijöille voi tehdä mitä vain. Näin kävi kollegalleni Saralle, joka teki työtä naapurikoulussa. Kun lapset ymmärsivät, että Sara ei tulisi koskaan lyömään heitä, he alkoivat purra tätä. Sara joutui tämän takia valitettavasti vaihtamaan toiseen kouluun, jossa hän ei kohdannut samanlaista ongelmaa lasten parissa. Työskennellessäni omassa koulussani en joutunut Saran kohtaamaan vaikeuteen lasten parissa. Tämä johtui siitä, että ensin tapaamisesta lähtien lapset olivat hieman pelois-

30


saan nähdessään minut koska eivät olleet ennen tavanneet niin pitkää ihmistä. Vajaa kaksi metrisenä valkoihoisena ihmisenä erottuiduin hyvin Nepalin kaduilla paikallisista. Mutta ajan myötä lasten suhtautuminen minuun muuttui lähes samalaiseksi kuin heidän käytöksensä oli muiden vapaaehtoistyöntekijöiden parissa. Jotta saisimme opettajien tekemän väkivallan loppumaan koulussa, ehdotimme koulun rehtorille välituntien käyttämistä. Tähän koulun rehtori suostui ja jokaisen 50 minuutin jälkeen lapset menivät ulos leikkimään. Välitunnit rauhoittivat lapsia, sillä he saivat purkaa energiaansa pitkin päivää ulkona leikkimällä, tehden siten luokista oppituntien ajaksi rauhallisemman paikan. Opettajien ei tarvinnut enää käyttää väkivaltaa pitääkseen yllä kuria luokissa. Vapaaehtoistyössä ei voi toimia suoraan neuvomalla opettajia tai lapsia vaan on omalla toiminnallaan muokattava tilannetta, jotta voidaan saada haluttu lopputulos.

Se, että paransiko työmme lasten hyvinvointia jää nähtäväksi. Se riippuu opettajista ja siitä, miten vaikutimme heihin. Toiminnalla saimme vähennettyä väkivallan määrää luokissa mutta en usko, että saimme sitä kokonaan loppumaan. Välituntien käyttöönoton jälkeen en enää nähnyt opettajien lyövän lapsia, mutta uskon tämän johtuvan siitä, että opettajat tulivat tietoiseksi siitä, että vapaaehtoistyöntekijät eivät hyväksyneet tällaista käytöstä. On vaikea sanoa, että muutimmeko opettajien tapaa ylläpitää kuria luokassa pysyvästi vai muuttivatko opettajat käytöstään vain meidän läsnä ollessa. Kestävää kehitystä on erittäin vaikea luoda. Voit vain näyttää esimerkkiä siitä, miten haluat asioiden tehtävän ja toivoa parasta. Itselleni jäi Nepalin matkasta voimakkaimmin mieleeni se, että miten vähällä ihminen oikeastaan selviää elämässä.

31


Pjotr Ö – Johdanto matkakertomukseeni

Kuvassa Petroskoin Kerouac, Bukowski ja Hemingway ilmielävänä, jonkun ihme hyypiön sylissä. Pjotr ja Doggy Ö NoirGardeTheatren päätoimistolla.

En ollut kirjoittanut mitään lehtijournalismia muistuttavaakaan vuosiin, mutta nyt muut Noirgardelaiset(1) onnistuivat minut ylipuhumaan, sillä olihan meneillään kuulemma joku merkkivuosi. En ollut pahemmin lukenut uutisia, ainoa juhla, jonka olin laiskoilla silmilläni jaksanut bongata, oli joku ihme ”anti-earthour/day”, jota vietettäisiin kaikissa typerissä valtion virallisissa rakennuksissa. Varmaan näitten ”pers-sinisten” hommia, ehkä he ekologisuuden nimissä halusivat juhlistaa maailman huonointa formulakuskia(2), sopisi teemaan, ettei edessämme olisi varmastikaan ”Vihreä tulevaisuus”. Tämän hienon vuoden kunniaksi, päätin valita aiheekseni; suomalaisen yhtenäiskulttuurin rippeiden jäljillä. Se sopisi vuoteemme täydellisesti ja olisi, kuin viimeinen ”pisara” rankan, valtakunnallisesti kaikki pakkoosallistavan ja koko vuoden kestäneen, elämäni ajan fanaattisimman, miltein massapsykoosia muistuttaneen joukko-onanoinnin (en sano minkä) kakun päälle, uhrina meidän mitäänsanomaton lippuraukkamme, jota kohtaan koin ensimmäistä kertaa jopa hieman sääliä. Onneksi tämä vuosi enää huipentuisi päivään, jolloin saimme itsenäisyytemme, se olisikin sitten vuoden viimeinen päivä(3) ja tämä paska olisi ohi.

32

Minulla oli muistiinpanot, mutta hukkasin ne asianmukaisesti jo ensimmäisen illan puolessa välissä ja löysin ne vasta viimeisenä aamuna hyttimme roskiksesta. Joku oli päättänyt siirtää ne jo etukäteen sinne, minne ne todellakin kuuluivat. Kuten muissakin suurissa, pelkoa ja inhoa sisältävissä journalistisissa Iisakinkirkoissa, kirjoittamani antropologinen tutkielma, osasyynä hatarat ja miltein olemattomat muistikuvat, sisältää aika lailla rehellisesti sanottuna 99% jälkikäteen keksittyä fiktiivistä paskaa. Jos joku huomaa itsensä ottamasta MITÄÄN osiota ”tutkielmastani” totena/tosissaan, on luultavasti yliopiston ulkopuolinen henkilö (poisluk. tietysti teologinen,

valtiotieteellinen, oikeustieteellinen etc.), jonka käsiin tämä lehti on

jollain ihmeen kaupalla päätynyt, sillä kyllähän kunnon humanisti ainakin tietää, että lukemamme tekstimateriaalit, ovat aina suurimmalta osin täyttä paskaa. Jos joku tästä tekstistä suuttuu, on ymmärtänyt koko pointin aivan väärin. Joten; Trigger warning! (1) The NoirGardeTheatre; laitakaupungilla harhaileva, laitakaupunkia määrittelevä, määrittelemätön (teko)taidekollektiivi. (2) Ottorino Volonterio (6. joulukuuta 1917 – 10. maaliskuuta 2003) oli sveitsiläinen Formula 1 -kuljettaja. Hän osallistui kolmeen MM-sarjan Grand Prix -kilpailuun, mutta ei saavuttanut yhtään pistettä. Parhaimmillaan Volonterio oli yhdestoista. (3) 31. joulukuuta 1917 – Venäjän kansankomissaarien neuvosto tunnusti Suomen itsenäisyyden. Vastaan ulisijoille sanon vain, että onhan se Kataloniakin julistautunut itsenäiseksi… *** = Merkitsen kaikki, mielestäni ”suomalaisen yhtenäiskulttuurin” alaisuuteen mahtuvat asiat tällä tavalla. En tiedä miksi, mutta jostain syystä kolme tähteä tuntuivat sopivat suomalaiseen mielenmaisemaan täydellisesti.


Excursioenae studentus historicus Kronoae (at?) Stocia gigantus buthurtus –matkakertomus Ruotsista -Pjotr Ö

”Anteeksi, voisitko ojentaa ylähuuleni?” -eräs ammattimies toiselle, laivan ”kylpylän” kusenpulputusaltaassa. Tätä tekstiä on nyt sitten sensuroitu, rankalla kädellä. Kaikki olivat varmasti tyrmistyneitä, olin myöhässä. Istuessani, tässä historiallisessa, raitiovaunuksikin kutsutussa (jul)kusisessa liikennevälineessä, kierrellen kiireettömästi kaunista kaupunkiamme (mistä minä olisin voinut tietää, että sunnuntaisin tämä paska kulki vain yhteen suuntaan ),

oli minulla vähän turhankin paljon aikaa mietiskellä, mitä kaikkea ”yhteistä” meillä suomalaisilla oikein vielä oli. Yhdistikö meitä enää kansana, kuin surullisen kuuluisasta rakennustaidostamme muistuttava, väritykseltään osuvan mielikuvitukseton riepu sekä kuva typerästä, selvästikin kuurilla olevasta pikku kisumirristä, joka sopi luontoomme aivan yhtä hyvin, kuin (turhan monen karaatin anuksella varusteltu) Espoolainen metroon? Kaikkien yllätykseksi, ehdin laivaan (vaikka kiertoajeluni pahentamassa krapulassa***, olin muita toiveita ruvennutkin jo elättelemään… )

ja tätä ihmettä tulivat ihmiset, oikein (nimeltä mainitsematonta) puheenjohtajaamme myöten hämmästelemään. Olin päättänyt karistaa harteiltani, olla antamatta Petroskoilaisen, konservatiivismilitaristisen kasvatuksen tapaiseni vaikuttaa mielipiteisiini, aioin lähteä tälle ekskursiolle avoimin mielin. Halusin kerrankin olla, kuin oikea akateeminen kirjoittaja ja pyrkiä sysäämään omat näkemykseni ja mielipiteeni mahdollisimman hyvin taka-alalle, näyttää oikein, vaikka sitten

(erästä nimeltä mainitsematonta ) Sipilää myöten mitä olin tässä maailman 52. parhaassa yliopistossa(1) oikein oppinut! Alusta asti pystyi sanomaan, että vituiksi meni. En ollut käynyt risteilyllä pitkään aikaan ja olin jo elätellyt mielikuvaa humalaisesta, vellovasta massasta keski-ikäisiä keskisuomalaisia, jotka älyllisesti keskinkertaisella, omasta mielestään niin hauskalla keskioluen*** vauhdittamalla mielikuvituksellaan, yrittäisivät viedä huomion jo keskiverron ylittävästä keskivartalolihavuudestaan*** mitä, kuten he itse sanoisivat; näpsäkämmillä todisteilla siitä, että jumalaa ei ollut enää olemassa; siis printtipaidoilla. Laatujournalismi(2) ei saisi ikinä olla piilomainontaa, mutta mistä minä olisin voinut muistaa, että näissä (jollain ihmeen

hylkeen((?)) tapaisella otuksella varustetuissa) laivoissa suomalaista yhtenäiskulttuuria (lapset pallomereen, isä mereen ja äiti kapteenin viereen…) harrastivatkin

keskiluokkaiset insinööri(3)perheet ja ylemmillä kansilla pari kerrosta parempi väki, eikä se, ehkä hieman ylimielisen snobisti metsästämäni, huutokauppakeisareilta näyttävä, virolaisiin piraattikiitospaitoihin*** verhoutunut maaseudulla*** asuva viidesosa(4) suomalaisista, eli ns. normaali kansa. Jouduin myöntämään, että tämä kollektiivinen, mutta typerä laivavalintamme näytti vieneen antropologiselta tutkimukseltani

33


suhteellisen vahvasti pohjan, joten (älkää kertoko päätoimittajalleni ) päätin noudattaa suuren esikuvani, ”metsästäjän”, eli herra Thompsonin(5) oppeja ja vetää pääni täyteen*** kalliilla kiinalaisella, viiniksi väitetyllä lasinpesunesteellä. Kaamean kenosen lisästimuloimassa vitutuksessani, menin sitten seuraavana päivänä maista ostamaan hyttikumppanilleni kauheimman ja korneimman paidan, minkä Tukholman tasoisesta kulttuurikaupungista pystyin vain löytämään. Kiitosta en meinannut sitten millään, tästä mielestäni altruismia sanana uudelleen määrittelevästä teostani saada. Vain hirveää ulinaa siitä, miksikä olin hänen paidankokonsa arvioinut. En ymmärtänyt ongelmaa, tekoni oli välttämätön, nyt pystyin hyvällä omallatunnolla jatkaa tutkielmaani, tai miksikä sitä nyt kukin halusi kutsuakaan, sillä tiesin

(tämä tapaus oli sentään ylpeänä Helsingin ulkopuolelta), että laivalla olisi edes (yksi), ihka aito ja oikea

juntti!

Kuvassa esiintyy suomen yleisin nisäkäs; Junttus Gigantus Maximus Katsoin kädet täristen kauhusta maihinnousukorttiani, minut oli ”äijien” toimesta asutettu heidän hyttiinsä. Tiesin heti, ettei kirjoittamiseen keskittymisestä tulisi mitään, joten asenteella muistelen sitten jälkikäteen, avasin pullon ranskalaista viiniä, hävittääkseni suustani sen hirveän kiinalaisen

34

ydinpuhdistusaineen maun, jonka joimme sitten äijien kanssa sivistyneesti niistä legendaarisista, beerpongille varatuista punaisista muovimukeista. Siitä illasta ei paljon jäänyt mieleeni, mitä muistini olisi pitänyt muistamisen arvoisena, toiset joivat enemmän, toiset vähemmän, toiset nopeammin ja toiset taas vähän rauhallisemmin. Lopulta toinen näistä, helvetin ärsyttävää äijät-läppää viljelevistä hyttitovereistani, päätti demonstroida, kuinka tooga päällä nukkuminen oli hyvinkin käytännöllistä (Kuva aiheesta yllä), joten jäin yksin kuuntelemaan, erään nimeltä mainitsemattoman jäbän elämäntarinaa. Tunteista puhuminen on tunnetusti suomalaisille rankkaa***, joten päätimme lähteä haukkaamaan vähän raitista ilmaa. Tietenkin jouduimme, tosin ystävättäriemme pakottamina, osallistumaan jonkun juuri ja juuri täysi-ikäisyyden tavoittaneen teinin pelastusoperaatioon, sillä kuulemma autokansien portaikko ei ollut hyvä tutimispaikka. Kai tämäkin oli nyt sitä myyttistä ”yhtenäiskulttuuria”; kaveria ei jätetä***. Sitten minulle riitti, päätin lainata, hieman väsyneeltä hyttitoveriltani, kaksi extravahvaa nuuskaa ja lukea vielä hieman kirjaa ennen nukkumaanmenoa, sivistynyt akateeminen ihminen, kun olin. Aamulla minua tultiin herättämään oikein porukalla,


sillä he olivat jostain päätelleet, että minua kiinnosti nousta ylös ja lähteä maihin. Hetken joutuivat minua odottamaan, sillä paniikikseni, heräsin poski ruskeana, vain yksi nuuska jäljellä huulessani! Suu verisenä, hampaat ruskeana, täristen ja päätäni pidellen juoksin muiden perään, todeten, että ikinä en aikaisemmin ollut toivonut palatessani löytäväni lakanoistani jotain limaista ja ällöttävää, haisevaa ruskeata pikku paskaklimppiä. Virkeän oloinen äijäkaverinikin väitti otsani olevan hieman lämmin, mikä ei yhtään helpottanut orastavaa paniikkikohtaustani. Onneksi maista sai apteekista outoja, Panodil-nimisiä piraattilääkkeitä, jotka minua pilleri-vastaisena ihmisenä hieman jännitti ottaa… Todistaaksemme (en oikein ymmärtänyt, että kenelle), ettemme olleet vain samanlaisia, (vain omaan käyttöön) nuuskaa rahtaavia finnjäveleitä***, niin kuin kaikki muutkin, täytyi meidän akateemisella ekskursiollamme käydä edes yhdessä historiallisessa kohteessa ja koska jostain ihmeen syystä nämä ihailivat Kustaa (täysin kakkosesta) vitun Aatua, päätimme, tehdä ”kunniakäynnin” hänen haudalleen. Minutkin saatiin (pitkän purnauksen ja ulinan) päätteeksi, luovuttamaan rahani kirkolle.

Saatanan kiristäjät eivät muuten olisi päästäneet sisään! (Mihinkä lie kullattuihin kirkkopoikien kiveksien kutittelu-välineisiin nekin rahat menivät…) Hetken tätä tasa-arvoa,

altruismia ja laupeutta huokuvaa tönöä kierrettyäni, päätin mennä eräältä vanhemmalta opiskelijalta kysymään, keneltä hän oli haudan sijainnista kuullut, olin

kierrellyt ja kierrellyt, jopa alttarille uskaltautunut, mutten kyllä mitään todella kunkkumaista ollut löytänyt. Hän sanoi, että oli kuullut tästä eräältä toiselta opiskelijalta, joten minä sitten menin häneltä asiasta utelemaan ja arvatkaa, vastasiko hän, että oli kuullut asiasta tältä vitun edelliseltä! Huusin sitten siinä keskellä kirkkoa (minua ei tässä kohtaa jaksanut yhtään kiinnostaa yleiset käytössäännöt***), että elämme 2010-lukua, voisiko joku nyt vittu ottaa kännykän käteen ja ottaa selvää! (Muille tiedoksi vastaisuuden varalle, Kustaa II Aadolf on haudattu Riddarholmenin kirkkoon, ei vanhan kaupungin Storkyrkaniin.) Äijämme päätti

onneksi käydä jättämässä äijämäiset mielipiteensä*** kirkon ainokaiseen vessaan, jonka jälkeen poistuimme vähin äänin syömään todella tasokkaaseen (erään laitoksemme nimeltä mainitsemattoman professorin salaa pyörittämään) pihviravintolaan

ja yrittämään unohtaa tätä naurettavaa episodiamme litkulla, jota paikalliset kehtaavatkin kutsua olueksi. Olkaa ihan rauhassa. Tutkielma jatkuu seuraavassa numerossa. (1) En löytänyt netistä tukea tälle väitteelle, mutta jos limonadin mukaan nimetty rehtorimme näin väitti, niin miksi en häntä uskoisi. (2) Aivan kuten Jeesukseen, Mohammadiin, Paasikiveen yms. fiktiivisiin satuolentoihin, uskotaan suomessa myös luotettava ja tasapuolien-media nimiseen taruhahmoon, väitetty esiintyvän esimerkiksi Sanomatalo-nimisessä myyttisessä lokaatiossa, mutta tutkijat epäilevät tarinan todenperäisyyttä, sillä tämän sijaintia ole varmuudella pystytty paikantamaan. (3) Jos joltakulta on jäänyt epäselväksi; Insinööri on mielentila, kulttuuri, elämäntapa, ei ammattinimike. Osaako joku muka oikeasti sanoa, mitä tämä ”insinööri” oikein tekee työkseen? Niinpä. (4) Noin neljä viidestä suomalaisesta asuu taajamissa. (5) Jos populäärikulttuurin tuntemuksenne on niin huono, että ette ymmärrä, ketä tarkoitan, ette jätä minulle muuta vaihtoehtoa, kuin ylimielisen snobisti tokaista; Herranjumala teistä pitäisi valmistua tutkijoita! Menkää nyt edes nettiin ja ottakaa selvää… Näin esikuvanikin olisi teille sanonut

35


Henkka harjoittelee Kun ihminen matkustaa viikon tai pari, matkalta tarttuu mukaan aina kaikkea irrallista. Teksti: Henri Muroke

K

iire ohjaa kaikkea ja haluat kokea ”ne pakolliset” asiat. Myös paluu kotiin on yleensä helppo. Saatat harmistua siitä, ettet kokenut kaikkea haluamaasi, mutta palaat silti aina kotiin. Jos sen sijaan lähdet vaihtoon tai harjoitteluun ulkomaille, edessäsi on valinta. Voit olla väkisin omissa oloissasi ja vain keskittyä opiskeluun tai töihin. Tai sitten voit alkaa tutustua ympärilläsi olevaan kulttuuriin ja sitä ylläpitäviin ihmisiin, ja tehdä uudesta sijainnistasi samalla uuden kodin. Seurustelevana ihmisenä sain juuri nauttia melkein viisi viikkoa harjoittelusta parisuhteeni toisen osapuolen kanssa. Lähi-itä on monella tavoin hyvin erilainen verrattuna Eurooppaan ja tänne saapuikin hieman varautunut olento. Asiaa ei ollenkaan auttanut heti alkuun tarjoiltu kulttuurishokki. Suomalaiselle saattaa olla aluksi hyvinkin raskasta elää Libanonin kaaoksessa. Asiat toimivat omalla painollaan ja aluksi mistään ei tunnut saavan oikein otetta. Lisäksi nainen joutuu kokemaan valitettavasti välillä huomiota häiritsevällä tavalla esimerkiksi huutelun muodossa. Lisäksi Beirutin melu ja saasteet voi olla allergikolle kirjaimellisesti myrkkyä. Viiden viikon aikana moni asia kuitenkin muuttui. Beirutin huoleton kaaos,

36


Jordaniassa vaeltamisen parissa vietetty aika ja pitkin Libanonia ja sen vuoristoa matkaaminen avasivat toiselle kaikkea enemmän ja yhtäkkiä haikeinta olikin palata takaisin Suomeen. Ei siksi että Suomi olisi jollain tavoin tylsä ja harmaa, vaan koska tänne jäi niin paljon. Myös osa paikallisista miehistä muuttui lopulta mukavan asialliseksi seuraksi vesipiipun poristessa. Olen itse täällä vielä kaksi kuukautta, mutta katselin kauhulla toisen tuskaa. Jo muutamassa viikossa toinen tapasi paljon uusia ystäviä, jotka tuntuivat kuin ikuisilta ja nyt heitä ei ehkä enää tapaa toiste. Katsellessa tuota surua, en edes osaa kuvitella miltä oma paluu tulee aikanaan tuntumaan. Libanonissa ystävällisyys ei nimittäin ole vain paikallinen asia, vaan se tarttuu myös tänne muualta saapuneisiin. Oli kyseessä sitten opiskelija tai työtätekevä. Ravintolassa esimerkiksi tilataan kaikkea koko seurueelle ja syödään yhdessä. Libanonilaisesta tuntuu hieman hassulta, että suomalaiset tilaavat ateriansa vain itseään varten. Monien ovet tuntuvat olevan myös usein auki ja kaikille. Täällä ei siis tarvitse olla ikinä yksin, ellei sitten erityisesti halua.

En voi puhua kuin omasta puolestani, mutta suosittelen jokaiselle pientä annosta arabialaista vieraanvaraisuutta. Libanonilaiset nimittäin välttävät amerikkalaisten teennäisyyden ja tuntuvat aidosti todella ystävällisiltä. He eivät myöskään ole erityisen päällekäyviä vieraanvaraisuudessaan, mikä on varmasti hitaasti lämpenevälle suomalaiselle helpotus. Tämän kaiken tarttuessa eri maista saapuneille, jokainen vie mukanaan kotiinsa palan Libanonia. Lisäksi osa meistä osaa toistemme naapurimaissa ja jatkossa voimme tavata myös pitkin Eurooppaa. Suomalaiselle tekee hyvää päästä ulos kuorestaan. Voimme olla ylpeästi suomalaisia, ilman eristäytymistä muista. Kun yllämainitut asiat tuotaisiin Suomeen ja lisättäisiin muiden hyvien asioiden, kuten hyvän terveydenhuollon, suhteellisen sujuvan byrokratian, yksilönoikeuksien, suomalaisen työnlaadun ja aikatauluista kiinnipitämisen yhteyteen, ei meidän ehkä tarvitsisi pelätä Suomessa yhtä paljoa eriarvoistumista. Voisimme olla aidosti se maa, joksi meidät täällä moni kokee.

Käsialatehtävä Teksti: Mikko Kuitula

K

äsialatehtävä on pystynyt jälleen säilyttämään vakaan suosionsa Kronikan lukijoiden parissa ja vastauksia viime numerossa olleeseen tehtävään tuli tasan sama määrä kuin aina ennenkin: nolla kappaletta. Tästä huolimatta on vastauksen ja uuden tehtävän aika. Kronikan viime numeron käsialatehtävässä selvitettävänä ollut tuomiokirjakatkelma Rauman raastuvanoikeudesta vuodelta 1689 on transkriptioituna seuraavanlainen: ”Häredz Skrifwaren Wählbetrodde Johan

Jacobsson Walstenius framkom och anhölt att Rådet så wähl som Bårgerskapet wille unna honom få blifwa Bårgmestare här i Staden, emedhan han samma tienst förmeente blifwa vacant medhels dhes frendess Wälbetrode Johan Walstenij befordran till Häredzhöfdinge tiensten…” Vapaasti suomennettuna kihlakunnankirjuri Johan Jakobinpoika Walstenius anoi Porin raadilta ja porvaristolta, että he soisivat (unna) hänen tulla kaupungin pormestariksi. Pormestarin virka oli tullut vapaaksi,

37


kun hänen sukulaisensa Johan Walstenius oli asetettu kihlakunnantuomariksi. Mainittakoon, että viimeksi mainittu aateloitiin vuonna 1693 nimellä Wallensteen. Tällä kertaa tutkittavana oleva asiakirjakatkelma on Ylä-Satakunnan vuoden 1722 tuomio-

kirjasta. Pienenä helpotuksena paljastettakoon, että kyseessä olevilla Oriveden talvikäräjillä käsiteltiin muun muassa isonvihan aikaisia tapahtumia, joihin tämäkin katkelma liittyy. Transkription ja suomennoksen voi lähettää osoitteeseen kasialatehtava@gmail.com.

Kysy opiskelijahuoneen oraakkelilta Oraakkelin kuumalinja on tarjonnut ratkaisuja kronoslaisten huoliin jo neljän numeron verran. Tavattoman suuresta suosiostaan huolimatta Oraakkeli on pitkästynyt (kenties tämän palstan seurauksena) ja on alkanut yhä kasvavissa määrin vetäytyä etsimään vastauksia henkimaailmasta. Kuva: Leo Veijalainen

38


Elämän raadollisuuden tunteva tietäjä suostui kuitenkin tiirailemaan vielä viimeisen kerran kristallipalloonsa. Kronikka kiittää yhteistyöstä ja toivottaa hyvää jatkoa, olipa Oraakkeli sitten millä tietoisuuden tasolla tahansa tätä nykyä. Uskooko oraakkeli Suomen selviävän vielä toiset sata vuotta? -Huolestunut Ehdottomasti ei. Käsite valtiosta nimeltä Suomi tulee katoamaan jonnekin digitalisaation, ilmastonmuutoksen ja hyperbakteerien pyörteisiin. Sadan vuoden päästä Suomi on Oraakkelin näkemyksen mukaan relevantti lähinnä globaalin keinoälyn palvelinkeskuksena. Miten oraakkeli viettää joulua? Kuinka ollakaan, oraakkeli lähinnä turhautuu joulusta. Kaupallinen hapatus varjostaa joulunvieton parasta puolta: sitä, ettei missään näy ketään. Mitä mieltä Oraakkeli on kronoslaisista? Oraakkeli on seurannut kronosta tämän vuoden ja ollut vaikuttunut näkemästään. Harvoin näkee yhtä suurta määrää lahjakkaita ihmisiä tekemässä niin noloja juttuja kuin kronoslaiset yhdessä tuumin. Oraakkeli uskaltaakin jättää kronoslaiset jatkamaan itsenäisesti “opiskeluaan” tästä eteenpäin.

39


2 / 2017

14 €

oll 0 eur 3 n i a nyt v

a! iisi l l a n kot s a a a t r o ajasti ja n ut su llään la

y a keskustel s y p , t imma e l i ja

a

site ssa kä jo i, t h dele . yvä tie us odattu u ilmest sen valossa a n s s e a ja lu ahistoriaa e e k d ia u r t o e u e t im v i so ot utk aa aista e estyy s oriat man t ä ker t eleita, länsim na 2018 ilm äisiä ar tikk on nelj yksiä uusim – hist ia ja n r ir e k n s itt m od an yks ta. Vuo ikakau ssa m ia kysy n mua oden tiimoil ssä julkaista inen A ajankohtais u ll u ia r m o . vu ltu de Hist esti /2017 rkaste n juhla ksi leh ipuolis eron 4 a on ta itsenäisyyde merot. Lisä m s u ja mon is n o r e e u äll 7 num merkitystä vät teeman rvioita. pan pä . n 201 n euroa saavat kau 0 3 Vuode en historia töä käsittele oja ja kirja-a in et va in llis tilauks lijoille nvuor kansa n 1918 per opiske t vuosiker ta puhee lu lu set e u e d o t o k s /tilauk rkea uude ja vu esku o .fi t k y k , ja d a ir ia h a k s s k ks ä te ikakau katsau r ta ma nness llinena uosike 2.2017 me ia v r o 8 t 1 is .h n 20 31.1 a: www Vuode ena kaikki isivuilt s t k o k u jo n Tar hde ytyy le ake lö m lo s Tilau

opisk

40

TEEMANUMERO | Moderni länsimainen esoteria

Profile for Kronikka Helsinki

Kronikka 4/2017  

Kronoksen neljäs ainejärjestölehti 2017

Kronikka 4/2017  

Kronoksen neljäs ainejärjestölehti 2017

Profile for kronikka
Advertisement