Kysymys elämästä ja kuolemasta

Lääketieteen opiskelijoille suunnattu eutanasia-aiheinen puhujailta

Mediassa silloin tällöin vilahtelevien julkaisujen mukaan eutanasialla vaikuttaa olevan suomalaisten keskuudessa runsas kannatus. Vaikka vuonna 2016 alulle laitettu kansalaisaloite hylättiin eduskunnassa, julkinen keskustelu eutanasiasta on jatkunut vilkkaana. Eri kantojen saama medianäkyvyys on kuitenkin jakautunut jokseenkin epätasaisesti. Näin uskotaan ainakin Ristisiteessä – Helsingin lääketieteellisen tiedekunnan opiskelijoiden kristillisessä kerhossa. Ristiside halusi tarjota alustan, jossa on mahdollisuus tuoda esille ja kuulla myös eutanasialle kriittisen näkökulman edustajia ja argumentteja. Siksi 19.11.2020 Naistenklinikan auditoriossa ja Zoomin välityksellä, järjestettiin Eutanasia – elämän ja kuoleman rajalla -tapahtuma.

Fyysisesti paikan päälle puhujavieraiksi kutsutut Kalle Mäki – lääkäri ja SLL:n eettisessä neuvottelukunnassa toiminut teologian maisteri, sekä Päivi Räsänen – lääkäri, kansanedustaja ja aktiivinen ääni julkisessa eutanasiakeskustelussa – tarjosivat näkökulmaa moniin eutanasiaa koskeviin kysymyksiin. Näistä keskeisimpiä olivat kysymykset siitä, mitä eutanasia oikeasti tarkoittaa, tulisiko eutanasian olla yksi ratkaisu kärsimykseen ja kenellä on lopulta oikeus päättää elämästä ja kuolemasta. Illassa myös kuultiin etäyhteyden kautta Reino Pöyhiää, palliatiivisen lääketieteen, anestesiologian ja tehohoidon dosenttia. Hän jakoi puheenvuorossaan ajantasaista tietoa palliatiivisen hoidon tilasta Suomessa. Lisäksi videohaastattelun välityksellä kuultiin Theo A. Boeria, joka on lääketieteen etiikan professori ja Alankomaissa eutanasiatapauksia jälkikäteen arvioivan työryhmän jäsen. Boer kertoi haastattelussa, mitä eutanasian laillistamisesta on Alankomaissa seurannut ja kuinka se on vaikuttanut hänen suhtautumiseensa eutanasiaan.

Mistä siis puhutaan, kun puhutaan eutanasiasta? Yleisessä keskustelussa eutanasian synonyymina käytetään muun muassa kuolinapua. Kalle Mäki kuitenkin toi puheenvuorossaan esille, että kuolinavulla voidaan myös tarkoittaa avustettua itsemurhaa, sekä yksinkertaisesti sellaisten hoitojen lopettamista, jotka eivät paranna, vaan joilla on vain elämää pitkittävä vaikutus. Viimeisin merkityksistä tunnetaan karkeasti ”johtojen irti vetämisenä” ja on käytössä myös Suomessa. Toisaalta moni vastaisi, että eutanasialla tarkoitetaan hyvää ja arvokasta kuolemaa – tätä jokainen meistä varmasti toivoo oman elämänsä päätöshetkellä. Mäki kuitenkin korosti, että tällaiset kiertoilmaukset eivät vastaa eutanasian todellista merkitystä; eutanasiassa lääkäri aktiivisesti lääkkeitä antamalla surmaa potilaan tämän vapaaehtoisesta ja oikeustoimikelpoisesta pyynnöstä. Mäki muistutti kuulijoita siitä, että edellä mainittujen ja monien muiden vastaavien eufemismien käyttö luo kaunistelevan mielikuvan karusta tapahtumasta.

Epämääräinen käsitteistö ei kuitenkaan ole ongelma vain julkisen dialogin näkökulmasta. Mäki toi puheenvuorossaan esille, kuinka eutanasiaa koskevien kriteerien ja määritelmien tulkinnanvaraisuus on ongelmallista myös varsinaisen lainsäädännön näkökulmasta. Hän viittasi puheenvuorossaan muun muassa vuoden 1994 perusoikeusuudistukseen. Siinä todetaan, että perusoikeuksien – tässä tapauksessa oikeus elämän koskemattomuuteen – rajoittaminen tulisi olla tarkkarajaisesti ja riittävän täsmällisesti määritelty. Perusoikeusuudistuksen vaatimien kriteerien täyttymättä jääminen ja tulkinnanvaraisuuden synnyttämät mahdollisuudet väärinkäytöksille olivatkin Mäen mukaan merkittävä este eutanasian laillistamiselle Suomessa. Hän arveli, että luotettavan, potilasturvallisen ja lääkärin oikeusturvan takaava laki olisi jopa lähes mahdoton toteuttaa käytännössä.

Vaikka lainsäädäntö, joka vapauttaisi lääkärin rikosoikeudellisesta vastuusta saataisiin aikaiseksi, Mäki muistutti, että kuoleman tuottamukseen liittyvä eettinen vastuu olisi edelleen lääkärillä. Hän käsittelikin eutanasiaa myös lääkärin etiikan perusperiaatteiden ja lääkärin profession näkökulmasta: lääkärin etiikka on universaalia etiikkaa, jonka perusarvoihin kuuluvat keskeisinä elämän kunnioittaminen ja ihmisyys. Potilaan aktiivisen surmaamisen liittäminen osaksi lääkärin työnkuvaa muuttaisi hänen mukaansa koko profession luonnetta. Mäen puheenvuorossa tulivat esille myös Suomen Lääkäriliiton listaamat lääkärin päämäärät. Niistä eutanasiakysymyksen kannalta puhuttavin on lääkärin pyrkimys sairaiden parantamiseen ja heidän kärsimystensä lievittämiseen. Kysymys kuuluukin, eikö eutanasia nimenomaan lievittäisi elämän loppuhetkiin mahdollisesti liittyvää turhaa kärsimystä?

Kun eutanasialla pyritään ennaltaehkäisemään kärsimystä, se murentaa perustaa yhteiskunnalliselta päätökseltä kohdata ja käsitellä kärsimystä.

Päivi Räsänen otti tähän kantaa omassa puheenvuorossaan. Hän käsitteli siinä kärsimyksen kokemusta ja sen subjektiivisuutta, sekä sitä, miten yhteiskunnan suhtautuminen kärsimykseen heijastuu eutanasiaa koskevassa lainsäädännössä. Räsäsen huolena oli muun muassa se, että lääkärin, omaisten ja potilaan kokemukset viimeksi mainitun kärsimyksestä voivat erota huomattavasti. Tämä herättää kysymyksen siitä, kenen näkemys lopulta ratkaisee? Räsänen huomioi, että masentuneiden potilaiden kohdalla eutanasian kuuluminen hoitovalikoimaan voisi kannustaa kyseiseen ratkaisuun. ”Kun itsemurhia yleisesti ottaen pyritään ehkäisemään, niin miksi emme tukisi myös – – sairaiden elämänhalua loppuun asti?” hän kysyi. Räsäsen viesti olikin, että mikäli kuoleman toivomisen taustalla on kysymys siitä välittääkö kukaan, eutanasian ei tulisi olla siihen vastaus. Räsänen kertoi puheenvuoronsa lopuksi oppineensa, että jopa ihmisillä, jotka kokevat itsekin olevansa vain taakka, on yhteiskunnassa tärkeä tehtävä. He opettavat muille, mitä on lähimmäisenrakkaus ja huolenpito.

Eutanasian sijasta kärsivistä voidaankin nykyään todella pitää huolta pitkälle kehittyneen palliatiivisen hoidon keinoin. Reino Pöyhiän puheenvuoron tavoitteena oli valottaa saatto- ja palliatiivisen hoidon nykyistä tilaa ja todellisuutta Suomessa. Yksi hänen viesteistään oli, että nykyisillä palliatiivisen hoidon tekniikoilla fyysistä kipua todella voidaan hoitaa tehokkaasti ja kattavasti. Pöyhiä otti esimerkiksi kansainväliset syöpäkipua koskevat raportit, joiden perusteella on arvioitu, että noin kahdeksankymmentä prosenttia kivusta voidaan hoitaa tavallisilla, länsimaissa saatavilla olevilla lääkkeillä ja lääkkeettömillä keinoilla. Niitä potilaita, joille näistä ei ole riittävästi apua, on mahdollista hoitaa erikoistekniikoilla, kuten neurokirurgisilla toimenpiteillä. Viimeisenä vaihtoehtona on tällä hetkellä palliatiivinen sedaatio – potilaan tietoisuuden alentaminen lääkkeellisin keinoin osana palliatiivista hoitoa. Pöyhiän puheenvuorosta kävi kuitenkin ilmi, että palliatiivisen hoidon tarjonta ei vielä vastaa sen kysyntää. Hän esittelikin lopuksi Suomen palliatiivisen hoidon tulevaisuutta koskevaa suunnitelmaa. Eutanasia ja palliatiivinen hoito eivät automaattisesti ole toisiaan poissulkevia. Eutanasian mahdollistaminen voisi kuitenkin sekä poistaa painetta ohjata resursseja palliatiivisen hoidon kehittämiseen, että kasvattaa yksilöiden painetta valita eutanasia muista, kuin hallitsemattomaan kärsimykseen liittyvistä syistä.

Näistä jälkimmäinen on jo tapahtunut eutanasian esimerkkimaassa Alankomaissa. Siellä eutanasiatapausten jälkiarviointiin osallistuva Theo A. Boer on muuttanut näkemystään eutanasiaan kriittisesti suhtautuvaksi nähtyään, mitkä ovat olleet sen laillistamisen seuraukset. Hän nimesi yhdeksi suureksi syyksi sen, että eutanasiaan johtaneiden syiden kirjo on Alankomaissa kuluneiden kahdenkymmenen vuoden aikana monipuolistunut huomattavasti. Boer myös esitteli tätä koskevia tilastoja: siinä missä eutanasian laillistuessa vuonna 2002 syöpä ja neurologiset sairaudet olivat pääasialliset syyt pyytää eutanasiaa, vuoteen 2019 mennessä merkittäviksi syiksi listautuivat myös esimerkiksi dementia, sekä psykiatriset ja ikään liittyvät syyt. Hän havainnollistikin kehitystä sanomalla, että enää eutanasiaa ei haeta vain tilanteissa, joissa halutaan estää kamala ja kivulias kuolema, vaan siitä etsitään ratkaisua myös kamalan elämän välttämiseksi. Boer kertoi pitävänsä tällaista kehitystä vaarallisena: kun eutanasialla pyritään ennaltaehkäisemään kärsimystä, se murentaa perustaa yhteiskunnalliselta päätökseltä kohdata ja käsitellä kärsimystä. Toinen syy Boerin kriittiselle suhteutumiselle eutanasiaan oli sen laillistamisesta seurannut eutanasiatapausten määrän jyrkkä kasvu. Hänen terveisensä Suomelle olivatkin, että jos eutanasia laillistetaan, ei ole kysymys siitä laajeneeko eutanasian käyttö alkuperäisestä, vaan ainoastaan milloin niin tapahtuu.

Theo Boerille esitettiin myös kysymys siitä, pohjautuuko hänen näkemyksensä eutanasiasta teologiaan. Vaikka Boer korosti, että hänen julkisessa keskustelussa käyttämänsä argumentit eivät ole teologisia, hän kertoi uskon kuitenkin toimineen kontekstina arvojen ja normien löytämiselle. Oman lisänsä eutanasiakeskusteluun tuokin juuri se, että Suomessa on käynnissä ”maailmankatsomuksellinen murros”, kuten Räsänen asian ilmaisi. Murros kuvaa sitä, että pitkään jaettu yhteinen konteksti arvoille ja normeille on Suomessa pirstaloitumassa. Tämä näkyy muun muassa siinä, että monia kristinuskosta kumpuavia perusarvoja kyseenalaistetaan.

Räsänen nosti esiin ihmiselämälle perinteisesti annetun erityisen arvon yhtenä tällaisena. Hän alleviivasi, että perinteisesti tämä arvo ei ole ollut riippuvainen yksilön toimintakyvystä tai elämänlaadusta – ihmisen surmaamista on pidetty yhtä tuomittavana, oli kyseessä kuka hyvänsä. Vaikka eutanasiaa voidaan sekä vastustaa, että puolustaa täysin muin, kuin teologisin perustein, tässä kohtaa kristinuskon tarjoama konteksti erottuu sekulaarista. Ihmiselämän erityinen arvo perustuu kristityn näkökulmasta sille, että Jumala on Raamatun mukaan nostanut ihmisen erityiseen asemaan. Nimittämällä ihmisen omaksi kuvakseen ja edustajakseen luomakunnassa, Jumala antoi ihmiselle arvon, joka on riippuvainen ainoastaan Hänestä itsestään, ei ulkoisista tekijöistä.

Tämä yksin ei kuitenkaan ratkaise kysymystä eutanasiasta. Koska aihe on monimutkainen ja -ulotteinen, on hyvä muistaa, että sekä eutanasiaa puolustavat, että sitä vastustavat tahot pyrkivät yleensä molempien näkökulmista tavoiteltaviin päämääriin. Tällaisia ovat esimerkiksi kärsimyksen lievittäminen ja hyvän kuoleman mahdollistaminen. Eri mieltä ollaankin usein enemmän siitä, miltä nämä käytännössä näyttävät ja millä keinoin ne voidaan saavuttaa.

Ester Valtiala

Kirjoittaja on etiikasta ja teologiasta kiinnostunut tuore lääketieteen opiskelija ja Ristisiteen aktiivinen jäsen

”Eutanasia - elämän ja kuoleman rajalla” -tilaisuudesta tehty nauhoite on katsottavissa SKLS:n YouTube-kanavalla ”SKLS-FCMS”.