Joulu, inkarnaatio ja lääkärin työ

Joulu ja sen sanoma lihaksi tulleesta Jumalasta yhdistää kaikkia kristittyjä. Mitä lääkäri voi oppia pysähtymällä joulun sanoman ja inkarnaation ihmeen äärelle?

Kuten kaikki tietävät, jouluna juhlitaan Jeesuksen syntymää, eli sitä, että ”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme” (Joh. 1:14). Tässä kirjoituksessa haluan pohtia tätä tapahtumaa lääkärien näkökulmasta. Lääkärien tehtävänähän on tutkia, lääkitä, leikata ja paikata tätä ”lihaa,” jonka Sana omaksui.

Tavoitteenani on myös parhaani mukaan selittää ja tehdä ymmärrettäväksi, mitä kristillinen oppi inkarnaatiosta ja Jeesuksen tosi ihmisyydestä ja tosi jumaluudesta oikeastaan pitää sisällään. Tämä ei ole helppoa, sillä klassinen kaksiluonto-oppi on muotoiltu myöhäisantiikissa pitkällisen kiistelyn myötä sen ajan ja kulttuurin omintakeisella terminologialla. Kuitenkaan kristillinen sanoma Jumalan ihmiseksi tulosta ei ole pohjimmiltaan kuivaa dogmatiikkaa, vaan alleviivaa Jumalan pelastustahdon syvyyttä, ihmisen arvokkuutta ja tätä myötä myös lääkärin työn merkityksellisyyttä.

Tosi ihminen ja tosi Jumala samassa paketissa

Miten pitäisi ymmärtää kristillisen uskon keskiöön kuuluva oppi, jonka mukaan eräs tietty ihminen, joka eli tietyssä paikassa tiettynä historian hetkenä, oli ja on Jumala? Kuinka jumaluus ja ihmisyys voivat olla hänessä ”sekoittamatta, muuttamatta, erottamatta ja jakamatta,” kuten Khalkedonin kirkolliskokous vuonna 451 määritteli?

Tämä perinteinen, oikeaoppiseksi vakiintunut näkemys lähtee liikkeelle persoonan (tai hypostaasin) ja luonnon välisestä erottelusta: ”persoonalla” tarkoitetaan sitä toimijaa, joka Kristus pohjimmiltaan on, kun taas ”luonto” käsittää ne ”lajityypilliset” ominaisuudet, joita kuuluu esimerkiksi ihmisyyteen ja jumaluuteen.

Tämän kannan mukaan Jeesus Nasaretilaisen persoona (tai hypostaasi), eli ”se jokin,” kuka hän on, on jumalallinen Sana, Kolminaisuuden toinen persoona. Tällä ikuisella persoonalla on tietysti jumalallinen luonto. Sen sijaan Jeesuksen ihmisluonnolla ei ollut tällaista persoonallista (hypostaattista) olemassaoloa ennen kuin se sai sellaisen osana jumalallisen ja inhimillisen luonnon yhdistymistä Sanan persoonassa (hypostaasissa).

Jeesus ei ollut jumalallinen vain tehdessään jotain jumalallista, kuten ihmetekoja, vaan koko ajan, myös kaikkein arkisimmillaan.

Miten tämä sitten pitäisi ymmärtää? Nähdäkseni siten, että Jumala ilmoittaa itsensä Jeesus Nasaretilaisen kautta ja hänessä. Tämä ilmoitus ei ole sanallista ilmoitusta, kuten profeettojen tapauksessa, vaan Jumala tulee itse läsnä olevaksi tässä ihmisyksilössä. ”Monet kerrat ja monin tavoin Jumala muinoin puhui isillemme profeettojen suulla, mutta näinä viimeisinä aikoina hän on puhunut meille Pojassaan” (Hepr. 1:1–2).

Jeesus ei ollut jumalallinen vain tehdessään jotain jumalallista, kuten ihmetekoja, vaan koko ajan, myös kaikkein arkisimmillaan. Tämä mahdollistaa myös sen, että pystytään sanomaan joitain varsinkin kristinuskon alkuaikoina hyvin radikaaleja, mutta sen kannalta välttämättömiä lauseita, kuten ”Jumala kuoli ristillä”. Tällä ei tietenkään tarkoiteta, että jumaluus olisi kuollut, vaan että Kristus kuoli ihmisenä. Kuitenkin, koska tämä nasaretilainen mies oli ja on Jumala, voidaan sanoa, että Jumala todella kuoli.

Vaikka siis puheet hypostaaseista ja luonnoista äkkiseltään vaikuttavat korkealentoiselta näpertelyltä, ne ovat kaikesta huolimatta päteviä yrityksiä sanoittaa jotain, joka on kristinuskon kannalta keskeistä ja luovuttamatonta.

Pyhän äärellä

Mutta miten jokin niin rajallinen ja aineellisuuteen sidottu kuin ihmisolento voisi olla täydellisen jumalallinen? Tässä päästäänkin lähemmäksi lääkärien maailmaa, sillä esimerkiksi kirkkoisä Augustinuksen (354–430) mukaan jumalallisen ja inhimillisen yhdistyminen inkarnaatiossa ei ole sen ihmeellisempi asia kuin sielun ja ruumiin yhdistyminen jokaisen ihmisen kohdalla. Tämä on hänen mukaansa jokapäiväinen ihme.

Tässäpä onkin ajattelemisen aihetta: ihmisruumiiseen, joka on lääkärien arkisen työn kohde, on yhdistynyt aineeton, järjellinen ja perinteisen kristillisen näkemyksen mukaan kuolematon sielu. Eikä siinä vielä kylliksi: tämä rajallinen ja aineellisuuteen sidottu ihmisolento kristinuskon mukaan on Jumalan kuva, mistä kertoo jo sekin, että Jumala päätti omaksua ihmisyyden pelastaakseen heidät.

Kristinuskon myötä asetelma kuitenkin kääntyi päälaelleen: Jumalan katsottiin olevan lähempänä köyhiä ja kipeitä kuin rikkaita ja mahtavia. Kristus alettiin nähdä kurjissa.

Kuten Tom Holland pyrkii kirjassaan Dominion: The Making of the Western Mind osoittamaan, uskolla lihaksi tulleeseen ja ristillä kuolleeseen Sanaan oli valtaisa merkitys länsimaisen kulttuurin kehittymiselle: ennen Kristusta jumaluus oli varattu Julius Caesarin kaltaisille voittajille ja sankareille ja kärsimys häviäjille. Tämän vuoksi kristillinen usko kärsivään ja kuolevaan Jumalaan oli skandaali koko antiikin maailmassa. Kristinuskon myötä asetelma kuitenkin kääntyi päälaelleen: Jumalan katsottiin olevan lähempänä köyhiä ja kipeitä kuin rikkaita ja mahtavia. Kristus alettiin nähdä kurjissa.

Arkisen aherruksensa keskellä lääkäreidenkin on siis hyvä muistaa, että ihmistä ja ihmiskehoa tarkastellessaan, lääkitessään ja leikatessaan, he ovat pyhän äärellä. Ihminen, sieluineen ja ruumiinen, on kaikista maailmankaikkeuden asioista juuri se ”paikka”, jonka kautta ja jossa iankaikkinen Jumala päätti sitoa itsensä katoavaan luomakuntaan – tehdäkseen sen osalliseksi omasta katoamattomuudestaan.

Neitseestäsyntyminen ja ihmisen arvokkuus

Ihmisen arvokkuuden puolesta puhuu myös tapa, jolla Jumala päätti tulla ihmiseksi – neitseestäsyntyminen. Lääketieteellisestä näkökulmasta tämä ihme ylittää inhimillisen käsityskyvyn, mutta mikään ei toki ole mahdotonta Kaikkivaltiaalle. Monien teologien mielestä neitseestäsyntyminen ei ollut sinänsä välttämätön inkarnaation kannalta: Jumala olisi voinut toteuttaa sen ihan tavallisenkin syntymän kautta.

Sen sijaan, kuten Joseph Ratzinger toteaa kauan ennen paaviksi tuloaan kirjoittamassaan teoksessa Dogma and Preaching (Dogma und Verkündigung), se viittaa Raamatun naisten, kuten Saaran (1. Moos. 17:9–15), Hannan (1. Sam. 1:1–2:11) ja Elisabetin (Luuk. 1:5–25) kokemuksiin, joissa Jumala antoi heille kauan kaivatun pojan kun se inhimillisesti katsoen oli mahdotonta. Näin ollen se on siis merkki Jumalan suvereenista armosta ihmiskuntaa kohtaan. Toisaalta, kuten Ratzinger katolisen teologikollega Hans Urs Von Balthasarin (1905–1988) kanssa kirjoittamassaan teoksessa Mary: The Church at the Source (Maria – Kirche im Ursprung) huomauttaa, se myös kertoo meille, että Jumala ei jyrää luotua mukautumaan tahtoonsa, vaan kutsuu sen yhteyteensä ja samaan aikaan mahdollistaa armollaan sen vapaan myönteisen vastauksen.

Neitseestäsyntymisen voi myös nähdä jo varhaisilta kirkkoisiltä periytyvää kuvaa vasten, jossa Neitsyt Maria nähdään uutena Eevana: suostuessaan Jumalan tahtoon hänestä tuli uuden, Kristuksessa pelastuksesta osallisen ihmissuvun äiti vastakohtana Eevalle, jota pidetään langenneen ihmisyyden esiäitinä. Maria siis edustaa ihmiskuntaa sellaisena, kun se voi parhaimmillaan olla suhteessa Jumalaan hänen armonsa kannattelemana. Ihminen on Jumalan kuva, joka on kykeneväinen jumalasuhteeseen. Tämä on omiaan korostamaan lääkärien työn kohteen, eli ihmisen, ja sitä kautta myös lääkärien työn suurta arvoa.

Lopuksi

Luterilaisille ja muille protestanteille katolilaisten tapa puhua Mariasta tuntuu usein yliampuvalta, mutta uskaltaisin väittää, että joulu ja inkarnaatio yhdistävät kristittyjä myös tässä suhteessa: kaikki tunnustavat Marian Jeesuksen äidiksi ja jouluna hän esiintyy niin katolilaisten kuin protestanttienkin seimiasetelmissa.

Vaikka siis varhaiset kristityt olivat tuon tuostakin toistensa kurkuissa kiinni – joskus myös kirjaimellisesti –inkarnaatioon liittyvien opillisten kiistakysymysten vuoksi, nykykristittyjä se kaikeksi onneksi yhdistää. Mikäpä olisikaan kaikille kristityille terveellisempää kuin tiedostaa, että monissa asioissa erilaisista näkemyksistään huolimatta he palvovat samaa ihmiseksi tullutta Jumalaa ja hiljentyvät yhdessä viettämään joulua ympäri maailman.

Eetu Manninen

Kirjoittaja on Oulussa asuva teologian tohtoriopiskelija, joka kirjoittaa Katolista hapatusta -blogilla.

Kirjallisuus:

Holland, Tom. Dominion: The Making of the Western Mind. London: Little, Brown, 2019.

Martin, James, S.J. Jesus: A Pilgrimage. New York: HarperOne, 2014.

Pelikan, Jaroslav. The Emergence of the Catholic Tradition (100-600), The Christian Tradition: A History of the Development of Doctrine, vol. 1. Chicago/London: The University of Chicago Press, 1971.

Pelikan, Jaroslav. The Spirit of Eastern Christendom (600-1700), The Christian Tradition: A History of the Development of Doctrine, vol. 2. Chicago/London: The University of Chicago Press, 1974.

Pihkala, Juha. Kristologinen opinmuodostus: Työkirja, Helsingin yliopiston systemaattisen teologian laitoksen julkaisuja XIX. Helsinki: Luther-Agricola-Seura, 2007.

Ratzinger, Joseph. Dogma and Preaching: Applying Christian Doctrine to Daily Life, transl. Michael J. Miller and Matthew J. O’Connell, ed. Michael J. Miller. San Francisco: Ignatius Press, 2005.

Von Balthasar, Hans Urs and Ratzinger, Joseph. Mary: The Church at the Source, transl. Adrian Walker. San Francisco: Ignatius Press, 1997.

Wolfson, Harry Austryn. The Philosophy of the Church Fathers: Faith, Trinity, Incarnation, Third Edition, Revised. Cambridge, MA/London: Harvard University Press, 1976.