Kantti 2/2010 by KSL-opintokeskus

Kansan Sivistystyรถn Liiton lehti 2/2010

Sisällysluettelo Pääkirjoitus Pekka Pättiniemi

Lakkoradiosta laulavaan vallankumoukseen Janne Hernesniemi

Radio tuo vangin äänen kuuluviin Lotta Lehmusvaara

Vallan välineestä kansalaisvaikuttajaksi Olli Sydänmaa

Vallaton Mataleena lähiradion poluillaan Leena Nikula

Sellainen koulutusjärjestelmä millainen yhteiskunta Jaana Pirkkalainen

Media-aktivismia mediamielen maisemassa Lotta Tenhunen

Ongelmaperustainen oppiminen järjestökoulutuksessa Anneliina Törrönen

Tietoa liiton hankkeista Toimitus

Vallankumouksen pedagogit Anna Kirstinä

Arkisinta on prekariaatti, radikaaleinta arki Laura Tuominen

Kantti 2/2010 Kansan Sivistystyön Liiton lehti Päätoimittaja: Pekka Pättiniemi Vastaava päätoimittaja, toimitussihteeri: Janne Hernesniemi Ulkoasu: Misa Myllyviita Painopaikka: Picascript Oy Kansikuva: Jean Scheijen Kansan Sivistystyön Liitto KSL ry Hämeentie 36 00530 Helsinki janne.hernesniemi@ksl.fi

Kantti 2/2010

Oppimisen pilarit Kansan Sivistystyön Liiton toiminnan voidaan sanoa keskittyvän kolmen pilarin varaan: kulttuurioppimisen, järjestöoppimisen ja yhteiskunnallisen oppimisen. Oppimisen organisointi edellyttää jatkuvasti kehittyvää pedagogista ja didaktista ajattelua ja osaamista. Tässä Kantissa ovat esillä - radioteeman ohella - vertaisoppiminen, vallankumouksen pedagogiikka ja ongelmaperusteinen oppiminen. Vertaisoppimista KSL on viimevuosina kehittänyt kahdella tavalla: tukemalla uusien vertaisoppimiseen ja vapaaehtoistyöhön perustuvien yhteiskunnallisten opistojen toimintaa ja lisäämällä jatkuvasti kouluttamiensa vertaiskouluttajien (koulutusohjaajat) käyttöä keskeisten järjestöopintojen ohjaajina. Tänä vuonna uusien yhteiskunnallisten opistojen toiminta on leviämässä Tampereen ja Jyväskylän lisäksi muihin kaupunkeihin, joissa monissa on ollut pienimuotoista vapaaehtoisuuteen perustuvaa yhteiskunnallista luento- ja keskustelupiiritoimintaa. 1980-luvun lopulla perustettu KSL-radio on yhteisöradio, jossa erilaiset ryhmät, järjestöt ja yksityiset ihmiset saavat äänensä kuuluviin. Monikulttuurisuus kuuluu ohjelmissamme monella kielellä. Yhteisötoimintaa on harjoitettu muiden yhteisöradioiden, tamperelaisen Moreenin ja turkulaisen Robin Hoodin, kanssa. Kaksi vuotta sitten ryhdyimme etenevässä määrin siirtämään radion ohjelmistoa internetiin kuulijakunnan lisäämiseksi ja edistääksemme ohjelmien käyttöä opetuksessa. KSL-nettiradiolla on tärkeä rooli kolmen pilarin vahvistamisessa. Nettiradio soveltuu aivan erityisesti kulttuurisen ja yhteiskunnallisen oppimisen edistämiseen. Pekka Pättiniemi pääsihteeri

Kuva: Misa Myllyviita

Kantti 2/2010

Lakkoradiosta laulavaan vallankumoukseen Janne Hernesniemi Toimittaja Jari Luukkosen kiinnostus radiotyötä kohtaan heräsi lapsena virolaisten lastenohjelmien myötä. Helsinkiläislapsena Jari saattoi kuunnella Tallinnan radion ja television lähetyksiä Suomenlahden yli. Varsinaista toimitustyötä radio-ohjelmien parissa edelsi kuitenkin ajanjakso DX-kuuntelun parissa. Nuorena DX-harrastajana Luukkonen kuunteli ulkomaisia radiolähetyksiä ja raportoi niistä kirjeitse lähetysasemille. Ylös merkittiin kuuluvuus, kuunteluun käytetty vastaanottolaite, taajuus sekä kuunteluaika. Tiedoista oli hyötyä radioasemille. Harrastuksen myötä postiluukusta alkoi virrata kaukaisten radioasemien lähettämiä postilähetyksiä. Paketteja ja postikortteja saapui Moskovasta, Tallinnasta, Vatikaanista ja BBC:ltä. Radio Moskovasta postitetut kortit ja viirit pelästyttivät äidinkin. DX-kuuntelun myötä Luukkonen törmäsi silloisen neuvosto-Viron Vikerraadion musiikkiohjelmaan Laupäevamosaiikiin. Lauantaisin lähetettävää ohjelmaa toimitti Helgi Erilaid. Jarin yllätykseksi Vikerraadiossa soitettiin myös länsimaista popmusiikkia – tosin vasta yöllä, politrukkien jo nukkuessa. Ensimmäisillä Viron matkoillaan Luukkonen vieraili Tallinnan radiotalolla ja tutustui Helgiin. Reissuillaan hän toimitti Helgille ja Neuvosto-Viron yleisradiolle länsimaisia levyjä, sekä viroksi kääntämiään populaarikulttuurin julkaisuja. Vastalahjaksi Jari sai virolaista musiikkia, jota sitten kopioitiin nauhalta toiselle. - Tallinnassa käydessäni en sitten muuta tehnytkään kuin istuin Radiotalossa, jossa ohjelmiini äänitettiin musiikkia Viron radion äänitekokoelmista. Levyjähän ei paljon ollut: Neuvosto-Viro sai julkaista vain kaksitoista LP:tä vuodessa, ja that's it. Virossa

ei Neuvostoliiton aikaan saanut pahemmin länsimaisia levyjä tehdä. Vuonna 1970, kun Leninin syntymästä oli kulunut sata vuotta, ei länsimaisia levyjä saanut soittaa ollenkaan. Virolaisetpa keksivätkin tehdä kaikki viimeisimmät hitit viroksi, siihen ei puuttunut kukaan, Luukkonen kertoo. Laupäevamosaiikia toimittaneesta Helgistä tuli Luukkosen oppiäiti ja ystävä. Helgi neuvoi ja opasti Jarille radiotyön perusteita ja toimi esimerkkinä ohjelman teossa.

Vastavoima kaupallisuudelle Vuonna 1988 tammikuussa perustettiin Helsingissä KSL-lähiradio. Kuuluvuus kattoi pääkaupunkiseudun. Elokuussa Jari kyseli lähiradion silloiselta vetäjältä Perttu Rastaalta, josko radiolla olisi kiinnostusta puolituntiselle virolaisen musiikin ohjelmalle. Jarin ensimmäisen ohjelman nimeksi tuli Rukkilil, ”ruiskaunokki”, Viron kansalliskukka. Vuotta myöhemmin ohjelman nimi vaihtui Café Tallinn -nimiseksi tekijän kyllästyttyä ainaisiin oikeinkirjoitusvirheisiin lehtien ohjelmatiedoissa. Asiantuntemuksella toimitetun ohjelman sisältö koostui - ja koostuu yhä - virolaisesta musiikista. Myöhemmin syntyi toinenkin ohjelma, Matkaradio, joka sittemmin muuttui Iltapäivän auringoksi. Lähiradion toimiluvan alla toimi sen alkuvuosina neljä kansalaisjärjestöä. Kansan Sivistystyön Liiton lisäksi mukana oli Folkhälsan, Työväen Sivistysliitto sekä Kansan Radioliitto. Jarin mukaan KSL-radio syntyi yhtäältä vastavetona voimistuvalle kaupallisuudelle sekä toisaalta halusta luoda ilmaisukanava erilaisille järjestöille ja kansalaisille. - Idea radion perustamiseen tuli siitä, että haluttiin ryhtyä tekemään vaihtoehtois-

Kantti 2/2010

ta radiota, ei mitään kaupallista. Toisaalta ainoa kaupallinen radio tuolloin Helsingissä oli Radio City. Lähiradion idea tuli Tukholmasta, jossa toimi tuolloin yhteisöradion perinteistä ponnistava ei-kaupallinen Stockholm Närradio.

Monenlaista väkeä Lähiradion ympärille kerääntyi monenkirjavaa väkeä, Luukkonen muistelee. Mukana oli niin marxilaisia, homoja, kuin kristittyjäkin. Kaikki toimivat silti sulassa sovussa, kunhan ohjelmalistat vain saatiin tasapainoon. Ohjelmistossa oli esimerkiksi Rudolf Linbladin Radio Leipäpuu, espanjankielinen La Hora de Latinoamérica, Satu Sarkkisen toimittama luonto-ohjelma, kurdinkielisiä uutisia sekä Arja Lanerin ja Tapani Sihvolan toimittama ohjelma Harmaat pantterit. Järjestöille oli alusta lähtien keskeinen

asema radion ohjelmatuotannossa. Ohjelmien tekeminen lähiradion tiloissa oli järjestöille huokeaa ja ohjelmat tavoittivat suhteellisen laajan yleisön, vaikkei lähiradio kyennytkään kuuntelijamäärissä kilpailemaan suurten kanavien kanssa. Vasemmistonuoret (silloinen SDNL) toimitti säännöllisen epäsäännöllisesti Libero -ohjelmaa ja Suomen Demokratian Pioneerien Liitto omaa Pinsku Oka -ohjelmaansa Johanna Lahtelan johdolla. Setalla ja Kristillisellä keskuksellakin oli omat ohjelmansa. Vallaton ääni oli puolestaan Leena Häkkisen luotsaama ensimmäinen naisasiaohjelma. Sen jatkumoa edustavat Leena Nikulan ohjelmat Mataleenan poluilla (vuodesta 1991 lähtien) ja Punapippuri. Omalla radiokoulutuksellaan KSL-radio loi järjestöohjelmien tekijöille ja muille radiotyöstä kiinnostuneille edellytyksiä omaehtoiselle ohjelmatuotannolle. Kursseilla perehdyttiin radio-ohjelman toimittamiseen, editointiin, haastatteluiden toteuttamiseen ja studiotekniikkaan. Radiokurssien opetuksesta vastasivat silloin, kuten nykyäänkin, alan ammattilaiset. Studiossa ovat aikojen saatossa heiluneet muun muassa Leena Häkkinen, Pekka Ruohoranta ja Harri Huhtamäki Ylen Radioateljeesta. Juha Siltanenkin on käväissyt perehdyttämässä kurssilaisia kirjoittamisen tiimoilta. Nykyään radiokurssit järjestetään yhteistyössä Helsingin suomenkielisen työväenopiston kanssa. Koulutuksesta vastaa Olli Sydänmaa, joka jo 1980-luvulla oli kuvioissa mukana.

Lakkoradio ja veretön vallankumous

Jari Luukkonen KSL-radion studiossa Jarrumiehenkadulla, Itä-Pasilassa.

Kantti 2/2010

Luukkosen mukaan ohjelman tekijöillä on KSL-radiossa ollut alusta saakka vapaat kädet sisällön suhteen. Teemat ovat olleet tekijöidensä näköisiä ja ovat vaihdelleet siten feminismistä, ekologiaan ja sosialismista kristinuskoon. Politiikkaa ei ole vieroksuttu. Radion perustamisvuosi 1988 sattui yhteen Yleisradion lakon kanssa. Lakon myötä syntyi myös yleläisten pyörittämä legendaarinen Lakkoradio, jota toimitettiin lähiradi-

on tiloissa. - Yleisradion toimihenkilöt ottivat yhteyttä ja kysyivät saavatko ryhtyä toimittamaan lakkoradiota. Kolme viikkoa kestäneen lakon aikana Yleisradio hiljeni ja televisiosta näkyivät vain MTV:n ja kolmoskanavan lähetykset. Lakkoradion toimituksesta ja uutisista vastasivat Päivän peilin toimittajat sekä muiden muassa Eeva Polttila. Ohjelmien sisältö koostui lakkoasiasta, musiikista ja yleläisten haastatteluista. Myöhemmin myös elintarviketyöläiset lähettivät omaa lakkoradiotaan KSL-radion aalloilla, Luukkonen kertoo. Viron ”laulavan vallankumouksen” loppuhuipentuma on jäänyt erityisesti Luukkosen mieleen, seurasihan hän aitiopaikalta Viron vuoden 1991 tapahtumia niin radiosta kuin paikan päällä. - Sehän laulava vallankumous tehtiin radion kautta. Ne olivat tosi jänniä aikoja. Oli jännittävää tavata kaikkia säveltäjiä ja laulajia, jotka olivat vallankumousta tekeKuva: Janne Hernesniemi

mässä. Viron tasavallan uusi alku oli mielenkiintoista, aivan unohtumatonta aikaa. Vuonna 1987 käynnistynyt laulavana vallankumouksena tunnetuksi tullut massaliike kamppaili rauhanomaisesti Viron itsenäisyyden puolesta ja tuli nimensä mukaisesti tunnetuksi lauluistaan. Radion ääressä Luukkonen jännitti, kääntyykö laulaen alkanut vallanvaihto ja uuden tasavallan itsenäistyminen verilöylyksi panssareiden ryhdyttyä piirittämään Tallinnan TV-tornia. - Neuvostopansarit meinasivat vallata Tallinnan TV-tornin, mutta eivät pystyneet valtaamaan rakennusta, sillä hissin ovet oli tukittu, niin ettei ylös päässyt ollenkaan. Radio kutsui kansaa paikalle: ”nyt tulee panssarivaunut tuolta”. Se oli ihan kauheata kuunneltavaa tietysti kun täällä jännitti, että miten niille nyt oikein käy. Verilöylyltä vältyttiin – toisin kuin Liettuassa, jossa miliisin erikoisjoukot valtasivat aseettomien mielenosoittajien suojeleman TV-tornin surmaten neljätoista siviiliä. Viron historian käännekohdassa Luukkosen käsiin ajautui laulev revolutsioonin lauluja sisältävä kelanauha, jota soitettiin sitten radiossa Suomen puolella. - Soitettuani sen radiossa, Yleisradion levystöstä tiedusteltiin mistä kappaleet oli saatu, hekin haluaisivat sen. Sanoin ettei kappaleita ole mistään saatavilla, ne on magnetofoninauhalla Viron radiolta saatu, sitä ei ole levyllä lainkaan.

Kelanauhurista kovalevyyn

Jari lähiradion tiloissa Kalliossa, vuonna 2010.

Alkuaikoina ohjelmat nauhoitettiin avokelaisille magnetofoninauhoille. Ohjelman lähetyksessä piti huomioida se aika, joka kesti kun nauha kelattiin takaisin puolalle. Kun kelaus kesti kolme minuuttia, määrittyi puolituntisen ohjelman kestoksi näin 27 minuuttia – sillä aikaa soitettiin musiikkia. Nauhasta oli pulaa, joten ohjelmia äänitettiin edellisten päälle. - Nauhaa leikkailtiin ja teippailtiin ja nauha saattoi katketa kesken lähetyksen – ja monesti katkesikin. Siinä sai sitten pää hiessä teippailla. Työskentely oli leikkaamisen ja lii-

Kantti 2/2010

maamisen vuoksi aikaa vaativaa ja tarkkaa puuhaa. Juontaessa oli tärkeää osata lukea riittävän hitaasti, jotta leikkaukset onnistuisivat. Kelanauhoilla saattoi myös tehdä sen virheen, että leikkasi ja teippasi nauhan väärinpäin. Tekniikasta osittain johtuen suurin osa ohjelmista lähetettiinkin suorana. Kelanauhan rinnalle astuivat myöhemmin VHS- ja DAT-nauhat, sitten MiniDisc ja lopulta digitaalinen tallennus ja kovalevy. Nykyään lähes kaikki ohjelmat nauhoitetaan ja suorien lähetysten määrä onkin vähentynyt. Nauhoitus tapahtuu joko studiossa kovalevylle tai sitten mp3-nauhurilla, joka sitten ”ajetaan” studiossa. Editointi tapahtuu niin ikään päättöruudulla.

Radion tulevaisuus Tällä hetkellä KSL-radion ohjelmat ovat lähetysten lisäksi kuunneltavissa radion nettisivuilta. Jatkossa nettiradio kuitenkin korvannee KSL-radion perinteiset lähetyk-

set eetterissä. Teknisistä ja tiedonkulkua koskevista muutoksista huolimatta huolella toimitetut ohjelmat näyttävät pitävän pintansa. Luukkosen mukaan radiokulttuuri on kulkenut kaupalliseen suuntaan, minkä seurauksena ohjelmatarjonta on yksipuolistunut. Listasoitot dominoivat tarjontaa ja samankaltaistuminen ulottuu myös ei-kaupalliselle puolelle. - Yleisradio kilpailee kaupallisten radioiden kanssa ja on selvää, että silloin tehdään samanlaista formaattia kuin kaupalliset asemat. Toisaalta Luukkonen näkee lähiradion ja omien ohjelmien tarjoavan vastavoiman vallitsevalle tarjonnalle. - Näen lähiradion toiminnan merkityksen sen vaihtoehtoisuudessa. Lähiradion toiminnassa on kuultavissa ihmisen ääni. Kirjoittaja työskentelee Kansan Sivistystyön Liiton tiedottajana.

Monta ääntä, useita tekijöitä KSL-radio on vuonna 1988 perustettu yhteisöradio, jota ylläpitää Kansan Sivistystyön Liitto. KSL-radio on osa Helsingin Lähiradiota, jonka kuuluvuus kattaa koko pääkaupunkiseudun. Lähiradion luvanhaltijoina ovat Kansan Sivistystyön Liitto, Kansan Radioliitto ja Folkhälsan. KSL-radion ohjelmia voi kuunnella 100.3 MHz taajuudella aina torstaisin ja lauantaisin. Lähetysten lisäksi ohjelmat ovat kuunneltavissa myös nettiradiosta. Itse studio sijaitsee tätä nykyä osoitteessa Hämeentie 36.

Kantti 2/2010

KSL-radiossa erilaiset ryhmät, järjestöt ja yksityiset ihmiset saavat äänensä kuuluviin. Monikulttuurisuus kuuluu ohjelmissa monella kielellä. Ohjelmia toimitetaan mm. espanjaksi, portugaliksi, albaniksi, kurdiksi, suahiliksi, saksaksi, mandariinikiinaksi, ranskaksi ja englanniksi. Ohjelmia tehdään myös yhdessä useiden järjestöjen kanssa. Esimerkiksi Kriminaalihuollon tukisäätiö, Eläkeläiset ry ja mielenterveysjärjestö Majakka toimittavat omia ohjelmiaan radiolle. Kimmo-Liisa on puolestaan sateenkaarikansan oma ohjelma. Leena Nikulan toi-

mittamat Punapippuri ja Mataleenan poluilla tarjoavat feminististä näkökulmaa. KSL-radio järjestää radiotyön koulutusta Helsingin kaupungin suomenkielisen työväenopiston kanssa. KSLradio on myös kanava oppilaitosten radio- ja tiedotuslinjojen radiotyön opiskeluun. Helsingin Opetusviraston pyörittämä nuorten työpaja Mediakylpylä tekee esimerkiksi Radio Kellari -ohjelmaa radioryhmänsä voimin. www.kslradio.fi

Kuva: Juha Tuomi

Kantti 2/2010

Radio tuo vangin äänen kuuluviin Lotta Lehmusvaara Kriminaalihuollon tukisäätiö päätti tehdä radio-ohjelmaa vangeille ja heidän läheisilleen. Nyt vietetään Euroopan sosiaalisen syrjäytymisen ja köyhyyden vastaista vuotta. Vangit ovat Suomen köyhin, sairain ja syrjäytynein väestönosa.

kierteestä irtautumiseen. He ovat selviytyjiä, joille television selviytyjät eivät vedä vertoja.

Vangit ovat aihe, josta Suomessa tiedetään hyvin vähän. Suurella osalla meistä mielikuvat lienevät Aku Ankasta, jota valintamyymälän Alibin kansikuvajutut ryydittävät. ”Johanna Tukiainen: Haastattelusta putkaan!”, ”Sarjakuristaja laittoi syytteet leikiksi”.

Hannun ja Maurin jälkeen ääneen pääsi Janne. Vankeus on nyt erilaista kuin 60ja 70-luvuilla. Vaikka Jannellakin on pitkä rikoskierre, hän on käynyt uudenaikaisen, 2000-luvulla kehitetyn vankeuspolun. Tähän kuuluu se, että vanki vapautuu joustavasti ja asteittain. Jokaiselle pidempään istuvalle tulee tehdä rangaistusajan suunnitelma, jota päivitetään tuomion aikana. Siinä voi olla opiskelua, päihdekursseja, työtoimintaa jne. Laki on hieno, mutta käytännössä se ei vielä toimi. Janne kertoo päässeensä kivitalosta (suljetusta vankilasta) avotaloon (avovankilaan) ja sieltä valvotun koevapauden kautta ehdonalaiseen. Viimein tuli myös vapauspassi. Janne sai apua kunnan sosiaalityöntekijältä jo ennen koevapauttaan ja hän pääsi myös tukiasuntoon. Koska Janne on harvinaisen oma-aloitteinen ja rohkea, hakeutui hän myös yksityiselle lääkärille saadakseen selvyyden koko elämää vaikeuttaneisiin oireisiinsa. Lääkäri totesi Jannen kärsivän erittäin vaikeasta neurologisesta häiriöstä, jonka vuoksi hän on aina ollut alisuorittaja, eikä ole sen vuoksi pärjännyt koulussa eikä elämässä muutenkaan. Saatuaan diagnoosin Janne sai myös ADHD:n hoitoon tarkoitetut lääkkeet – nelikymppisenä.

Ääni vangeille Vankiradio perustettiin antamaan totuudenmukaista tietoa vankien tilanteesta. Alkuun päästiin, kun Hämeentien studioon asteli kaksi karheaäänistä vanhaa linnakundia. Hannu Kokkoa pyydettiin kertomaan, missä vankiloissa hän on ollut. – Katajanokka, Kerava, Konnunsuo, Riihimäki. Sukeva…, Kokko alkoi luetella. Entisaikaan vankilaan joutui nakkivarkauksista, sillä yhdyskuntapalvelua ei tunnettu. Ja kun kierre alkoi, sitä oli vaikea katkaista. Hannustakin tuli kuritushuonevanki. Mauri Poikeljärven tarina kulki samaa rataa. Nuoruuden kapina johti rikoksiin ja vankilakierteeseen. Lopulta Mauri ajautui pultsariksi, mutta pinnisti itsensä kuiville. Nyt hän on jo pitkään pyörittänyt kaltaisilleen tarkoitettua päihdehoitopaikkaa. Suurin osa sen asukeista on metsien miehiä, jotka ovat olleet vankiloissa. Hannu puolestaan kiertää vankiloissa tarjoamassa apuaan vapautuville vangeille. Kumpikin pitää raitistumista edellytyksenä

Kantti 2/2010

Suomessa edistyksellinen vankeuslaki

Taustalla oppimisvaikeuksia Tunnistamattomat oppimisvaikeudet, joista Jannen tapaus on esimerkki, muodostavat Suomessa merkittävän syrjäytymistä aikaansaavan tai sitä kiihdyttävän tekijän. Kun Kriminaalihuollon tukisäätiön Oppiva-hanke selvitti alle 30-vuotiaiden vankien ja yhdyskuntaseuraamusasiakkaiden oppimisvaikeuksia, hankkeen asiakkaista kolmella neljästä oli lukemisen ja/tai kirjoittamisen kanssa vaikeuksia ja kahdeksalla kymmenestä viitteitä tarkkaavaisuusvaikeuksista. Vain harvalla oppimisvaikeuksia oli tutkittu aikaisemmin. Syrjäytyminen alkaa siitä, kun nuori ei pärjää koulussa, ahdistuu ja alkaa oireilla päihteiden käytöllä. Jos vaikeudet johtavat vankilaan, oppimisvaikeuksia ja päihdeongelmaa tulisi ryhtyä hoitamaan siellä samanaikaisesti. Tämä malli on Suomessa kuitenkin vielä alkutekijöissä. Janne sai apua myöhään, mutta vielä hänellä on kymmeniä vuosia aikaa olla yhteiskunnassa veronmaksajana ja rakentaa uutta yhteyttä lapsiinsa. Isoisän vaativa roolikin hänellä jo on. Janne perää oikeudenmukaisuutta. Miksi yhteiskuntaan palaaminen tehdään niin vaikeaksi ja vapautuneita kohdellaan kakkosluokan kansalaisina?

Vankiradio - vankeudesta ja vapaudesta Vankiradiossa kuullaan ajankohtaista asiaa vankeudesta ja vapautumisesta, esteistä ja mahdollisuuksista. Ohjelma on osa Euroopan köyhyyden ja sosiaalisen syrjäytymisen torjunnan teemavuotta 2010. Ohjelman ovat tehneet yhteistyössä Kriminaalihuollon tukisäätiö, KRIS Suomen Keskusliitto, KSL-radio sekä vapautuneet vangit ja heidän läheisensä. Vankiradiota lähetetään kolmessa paikallisradiossa, Radio Moreenissa Tampereella, Radio Robin Hoodissa Turun seudulla ja KSL-radiossa pääkaupunkiseudulla 21.10. alkaen.

Hyvinvointiyhteiskunta suojaa rikollisuudelta Suomalainen ”esson baari -keskustelu” – populismi tai pöpelismi - lähtee siitä, että rikoksentekijöille ei riitä pelkkä vapauden menetys, vaan lisäksi tarvitaan kovennusta ja nöyryytystä. Apu ja kuntoutus nähdään rikollisten hyysäämisenä. Onneksi maamme virallinen linja perustuu järkeen ja tutkittuun tietoon. Kansainväliset tutkimukset ovat osoittaneet, että pelkkä rankaiseminen ei vaikuta uusintarikollisuuteen. Pitkät tuomiot ilman rikolliseen käyttäytymiseen vaikuttavia toimia pikemminkin lisäävät vankilaan takaisin palaamisen todennäköisyyttä. Kuntoutus luo säästöä ja vähentää uusintarikollisuutta. Poliisit, kamerat ja aidat voivat luoda illuusion turvallisuudesta, mutta kontrollia enemmän turvallisuutta luovat huolenpito ja hyvinvointipolitiikka. Mitä kehittyneempi ja tasa-arvoisempi yhteiskunta, sitä suurempi osa rikollisuuden vaihtelusta selittyy yksilökohtaisilla ja tilaisuuteen liittyvillä tekijöillä eikä sosiaalisilla riskitekijöillä. Huolenpidon tulisi ulottua myös huumeiden käyttäjiin, jotka nyt kansoittavat vankiloita. Mitä jos pitäisimme huumeriippuvuutta ennemminkin sosiaalisena ja terveydellisenä kysymyksenä kuin rikosoikeudellisena asiana? Vankilasta vapautuvien nuorten miesten kuolleisuus on moninkertainen verrattuna muihin miehiin. Kuinka kauan tähän on varaa? Jokaisella vapautuvalla pitäisi olla asunto ja tarvittaessa tukea. Jos päihdeongelmainen vapautuu suljetusta vankilasta kädessään Anttilan muovikassi ja 50 euroa, eikä asunnosta ole tietoakaan, hän ajautuu nopeasti takaisin tuttuihin porukoihin ja rikosten piiriin. Siinäkään ei ole järkeä. Kirjoittaja on Kriminaalihuollon tukisäätiön viestintäkoordinaattori sekä Vankiradioohjelman ja Portti vapauteen -portaalin tuottaja.

Kantti 2/2010

Faktaa vankeudesta Suomessa •

•

Viime vuonna vankilassa oli yhteensä 9409 eri vankia. Noin kolmasosa on avo- ja kaksi kolmasosaa suljetussa vankilassa. Eniten vankeja on Helsingin vankilassa ja Turun Saramäessä. Yli 90 % vangeista on miehiä. Noin 10 % vangeista on ulkomaalaisia. Mielenterveyden häiriöt ja erityisesti päihderiippuvuus ovat lisääntyneet huolestuttavasti. Vangeilla on runsaasti ruumiillisia sairauksia ja mielenterveyden häiriöitä ja niistä johtuvaa hoidon tarvetta. Elämänaikainen päihderiippuvuus on neljällä viidesosalla, alkoholiriippuvuus kahdella kolmasosalla ja amfetamiiniriippuvuus kahdella viidesosalla. Naisia on jo 8 % vangeista, mutta heidän kuntoutustarpeisiinsa vastataan huonosti. Suurin osa naisista on joutunut seksuaalisen tai muun pahoinpitelyn uhriksi. Vakava masennus on todettu tutkimuksissa noin kolmanneksella naisista.

•

Lähes puolet vangeista vapautuu ilman että heidän vapautumistaan on juuri mitenkään suunniteltu. Vankeja vapautuu edelleen kadulle.

•

Moni vanki on vajaakuntoinen. Vankiloissa ei tehdä riittävää ja oikeanlaista työkyvyn arviointia. Tästä syystä vajaakuntoiset vangit eivät pääse työkyvyttömyyseläkkeelle.

•

Vankien palkat ovat jääneet jälkeen yleisestä kustannustasosta. Vanki ei aina selviä toimintarahallaan tai vankipalkallaan kaikista kohtuullisista kustannuksistaan.

•

Suurin osa sosiaalietuuksista lakkaa vankeusaikana. Sosiaaliturvan

Kantti 2/2010

karenssit ja omavastuut (sairauspäiväraha, työttömyysturva) vapautumisen jälkeen pahentavat syrjäytymistä ja lisäävät toimeentulotuen tarvetta. •

Käytännössä vangilla ei juuri ole mahdollisuutta hoitaa velkojaan rangaistuksen aikana. On myös liian yleistä, että vanki tai juuri vapautunut ei pääse kunnallisen velkaneuvonnan palveluihin. Tällöin hän ajautuu usein harmaan talouden piiriin.

•

Vankilassa aloitettu kuntoutus ei aina jatku vapaudessa. Kunnat ”säästävät”.

•

Suomessa voi joutua vankilaan, jos ei ole esimerkiksi mielenterveys- tai päihdeongelmansa vuoksi kykenevä suorittamaan yhdyskuntapalvelua. Tuomioistuimen tuomitsemat sakot voidaan muuntaa vankeudeksi.

•

Vangeilla arvioidaan olevan noin 8000 lasta. Lapset kärsivät vankeudesta sillä perheiden taloudellinen asema on usein huono ja yhteydenpitoon vankivanhempaan liittyy ongelmia.

•

Kaikilla vangeilla ei ole vessaa sellissä, vaan ämpäri, johon yöllä virtsataan ja ulostetaan. Paljusellejä on 222. Tiedot perustuvat Rikosseuraamuslaitoksen ”Rikosseuraamusasiakkaiden terveys, työkyky ja hoidontarve” –perustulosraporttiin, tekeillä olevaan Vankien köyhyysmanifestiin ja Portti vapauteen –portaalin tietopankkiin.

Vallan välineestä kansalaisvaikuttajaksi Olli Sydänmaa Vaientakaa ympäristön äänet, valitkaa mukava lepotuoli, vähentäkää valaistusta hämäräksi ja avatkaa radio. Nauttikaa hehkuvien putkien lämmöstä, sulkekaa silmänne ja antakaa äänen kuljettaa mielikuvia. Ennen television tuloa radiota kuunneltiin paljon. Radio onkin parempi mielikuvien synnyttäjä kuin televisio. Radion syntyaikoina ohjelmien asenne oli opettava ja ylhäältä ohjattu. Vuonna 1985 toimintansa aloittivat paikallisradiot. Silloin paikallisradioluvissa edellytettiin, että ohjelma-aikaa pitää antaa erilaisille järjestöille ja yhteisöille. Näin syntyivät niin sanotut järjestöohjelmat, joita muun muassa Radio City lähetti sunnuntaiiltaisin lähetystensä päätteeksi. Ne myös erotettiin radion omasta ohjelmasta. Sulassa sovussa olivat niin vammaiset, homot kuin uskovaiset. Valmis ohjelma-nauha kiikutettiin viime hetkellä Radio Cityn studioon sunnuntai-iltana. Itse olin silloin Kansan Sivistystyön Liiton touhuissa mukana, suunnittelin studion, äänitin ja tein ohjelmia. KSL:n käytävillä tuli työnnettyä montaa pyörätuolia kun tehtiin Kynnys ry:n ohjelmia. Vuosi oli 1988 ja KSL:n silloinen tiedotussihteeri Perttu Rastas päätti hakea ei kaupallista radiolupaa KSL:lle. Lupa saatiin ja niin pyörähti käyntiin ensimmäinen suomalainen yhteisöradio. Järjestöohjelmien tekijöille ryhdyttiin järjestämään radiokursseja Helsingin Yhteiskunnallisen Opiston ja KSL:n yhteisvoimin. Radiokursseissa oli heti ammattimainen ote. Kouluttajina toimi itseni lisäksi Yleisradion Pekka Ruohoranta sekä toimittajat Leena Häkkinen ja Anna-Liisa Haavikko. Yhteistyötä tehtiin Ylen radioateljeen ja dokumenttitoimituksen kanssa. Kursseja järjestettiin keväisin ja syksyisin.

Radion peruskurssilla opittiin radion alkeet. Jatkokurssilla mentiin syvemmälle toimittamiseen ja ohjelmien rakenteeseen. Radiofeaturekurssilla sukellettiin faktan ja fiktion välimaastoon, radioon luovimmillaan. Nämä kurssit jatkuivat vuodesta toiseen ja monet kurssilaiset toimivatkin nyt Ylen tai paikallisradioiden toimittajina ja äänittäjinä. Tietysti kursseilta jäi myös tekijöitä omalle kanavalle. Kursseja arvostettiin muun muassa käytännönläheisen opetustavan ja hyvien opettajien ansiosta. Kurssit kuitenkin loppuivat opetuksen painopisteen siirryttyä muualle. Nykyään KSL järjestää radiokoulutusta yhteistyössä Työväenopiston kanssa. Keväisin ja syksyisin järjestettäville kursseille pystytään ottamaan vain puolet innokkaista. Kursseilla perehdytään radio-ohjelman toimittamiseen, editointiin, haastatteluiden toteuttamiseen ja studiotekniikkaan. Kurssilaisilla on myös mahdollisuus omien radio-ohjelmien nauhoittamiseen ja lähettämiseen KSL-radion aalloilla. Alkuajoista radio on laajentunut myös muuhun mediailmaisuun kuten internetiin. Kuitenkaan perusajatus radiosta ilmaisun ja luovuuden välineenä ei ole haihtunut. Kirjoittaja työskentelee KSL-radion tuottajana.

Kantti 2/2010

Vallaton Mataleena Lähiradion poluillaan Leena Nikula ”Ja naiset jäivät kuin mykän lehmän asemaan. Vallaton ääni, 100,3”. Lähiradion tunnari, joka päättyi sarkastiseen naisen nauruun! Siitä alkoi minun matkani Mataleenan poluilla. Vallaton joukko eri-ikäisiä naisia osallistui Leena Häkkisen vetämälle radiokurssille. Leena opasti meitä radiotyön perusteissa, kuuntelutti ohjelmien huipputallenteita ja palautti mieleen muistot omista ainutkertaisista kuuntelukokemuksista radion ääressä vuosikymmenten takaa. Karkauspäivän vallattomista kokemuksista teimme kurssin päätteeksi ohjelman ”Voiko joku olla toisin?”. Tunnelma Jarrumiehenkadun studiossa kasiraitakoneen ääressä oli ainutkertainen. Hulluttelimme liittämällä yhteen äänikuvia, kuppilan miehiltä poimittuja haastatteluja ja ”vinoon” kuunteluun yllyttävää musiikkia. KSL:n toimiston naiset olivat ryhmä, joka tuntui heti tutulta. Solmiutui ystävyys Pirjo-Riitta Reimanin kanssa. Yhteistyö vahvistui, kun Pirjo-Riitta tarjosi toimittajan työtä Helsingin kaupungin valtuuston kokouksista. Uutistoimittajan ja kolumnistin kannukseni olin hankkinut aiempien vuosien aikana Kymenlaaksossa Eteenpäin -lehdessä, joten solahdin luontevasti kunnallispolitiikan seuraajaksi. ”Junan tuomalle hesalaiselle” avautui näköalapaikka pääkaupunkiseudun ja valtionhallinnon hierarkkisen vallankäytön keskuksiin. Oma arkityö lastenkodin sosiaalikasvattajana antoi pohjaa ja varmuutta säilyttää kriittinen katse ja korva kristallein koristelluissa saleissa ja tiloissa, joihin harvalla kaupunkilaisella on pääsyä. Lähiradiosta löytyi toinenkin sinnikäs etsijä. Jari Luukkonen kannusti minua

Kantti 2/2010

kulkemaan yhteiskuntapolitiikan siivittämin askelin Mataleenan polulle. Naisnäkökulmainen ohjelma rakentui kuin itsestään. Perustus oli ”tieteen ja tutkimuksen sisarpuolen” kokemuksissa: yritys tutkia katveeseen kammettua, näkymättömiin pakotettua naistodellisuutta.

Ääni äänettömälle Keski-ikäisenä, ”ulos lyötynä”, mutta lannistumattomana tehdasseudun kasvattina asetuin aikuisten lasteni kanssa Helsinkiin 1980-luvun alussa. ”Punaisen perheen” tyttären elämänkaaren olin oppinut jäsentämään osaksi yleistä, kauranvaaleata ”Suomineidon” historiaa. Kuukaudet Voionmaan opistolla ja vuodet Työväen Akatemiassa olivat pohjana, mutta jotain puuttui, jokin ei täsmännyt. Hyvin paljon jäi pimentoon myös avoimessa yliopistossa. Opin, että kielen hallinta tarkoittaa taitoa saada oma todellisuus näyttämään luonnolliselta ja kaikille yhteiseltä, vaikka samoista tosiasioista on aina monia kilpailevia käsityksiä. Sen osoittaminen on tarpeellista, mutta se ei riitä. Kotini ja lähiyhteisöni opetus oli, että valtaa pitävien ihmisten ei saa antaa vain kohautella olkapäitään tai leimata ja eristää. Vallasta syrjäytettyjen ei pidä tyytyä hakemaan lohtua siitä, että heidän maailmankuvansa on toisenlainen. Heidän tulee saada muut ymmärtämään, että heidän tulkinnassaan on järkeä, ja että sen puolesta kannattaa toimia. Naistutkimuksen varhaisvuosien teksteistä löysin ”tuntemattoman työläisnaisen” rinnalla kulkijat. Filosofian ja taidehistorian opintojen kautta pohdin matkaa ”talonpojan kengistä timanttipölyn peittämiin saappaisiin”. Kävin läpi ”toista tietoa” naisen koke-

Kuva: Kimmo Räisänen

”Radio on kuvia, tunnetta ja menneisyyden madonreikiä nykyisyyteen.” Leena Nikula Jarrumiehenkadun studion kelanauhureiden keskellä 90-luvun alussa. muksista. Omissa teksteissäni halusin kertoa vastakkaisista, keskenään ristiriitaisista totuuksista työväenluokan historiassa, naisen osasta siinä. Etsin aukkoja muurista, siitä ”mikä meitä jakaa”. Pyrin osoittamaan, miten määritellä yhteiskunnalliset merkitykset uudelleen, ei vain tyytyä osoittelemaan niitä suhteellisiksi.

tässä ja nyt. Lähiradio avasi luontevan naisenpaikan myös työväenliikkeen toiminnassa. Se tarjosi alustan tutkia ja takasi vapauden valita kohteet, säilyttää tila liikkua ulkokehällä katse moneen suuntaan. Se avasi minulle väylän Vasemmistonaisten pariin, kirjoittajaksi Pippuri -lehteen. Muutaman kuukauden ajan olen nyt penkonut arkistoitunutta materiaalia KSLlähiradion yhteiskunnallisen toimituksen Punapippuri -ohjelmaa varten. Lähihistoriaa ja muistitietoa on paljon. Mikrofoni on ainutkertainen tallentaja. Se poimii tarkkaan sananvalinnat, äänenpainot ja kiemurteluyritykset. Vastakkaiset, keskenään ristiriitaiset totuudet avautuvat, kun malttaa kuunnella ja keskusteluttaa niitä riittävän pitkään. Arkistonauhoja kuunnellessani olen tunnistanut jo Eteenpäin-lehdessä alkaneen Mataleenan polkuni taipaleen osaksi naishistoriaa. Toimittajan työni keskiössä ovat olleet kysymykset siitä, millaisissa kulttuurisissa yhteyksissä vallankäyttäjät ja vaiennetut ryhmät törmäyttävät ajatuksiaan. Miten yksilöiksi kasvaneet ovat toimineet ja toimivat? Millaisia yhteiskunnallisia tarkoituksia varten heidät on poimittu mukaan tai vaiennettu? Miksi juuri naiset on vaiennettu ja pyritään vaientamaan useammin kuin miehet? Kysyjän osa ei ole ollut helppo, mutta olen tunnistanut oman vallattoman ääneni. ”Näin Mataleenan polulla, Leena Nikula.” Kirjoittaja on KSL-radion toimittaja.

Akanvirrassa askaroiden Mataleenan polulla en halunnut enää torjua omia kokemuksiani lapsuusvuosilta ja varhaisaikuisuudesta. Tarkalla katseella seurattuna niin luokkajako kuin naisvihakin olivat läsnä kaikissa niissä rakenteissa, joissa naistoimittajana sain tutkia keskitetyn vallankäytön ilmiöitä. Muistin paikat aukesivat ja ruokkivat mielikuvitusta. Tajusin, että on tutkittava, miksi minä ja kaltaiseni olemme

Kantti 2/2010

Sellainen koulutusjärjestelmä millainen yhteiskunta Jaana Pirkkalainen Koulutusjärjestelmämme on ollut viime aikoina yleisökeskustelun keskiössä useammallakin tavalla. Yliopistolaki herätti laajaa vastustusta ja poliittista aktivoitumista (esim. Tomperi 2009) samaan aikaan, kun peruskoulun syntyvaiheeseen liittyneitä hämäriä toimia on alettua tuoda päivänvaloon. Koulutus on siis aina - paitsi yksilön oikeus, velvollisuus ja mahdollisuus oppimiseen - myös vallankäytön ja ideologioiden kamppailun kenttä. Edellä mainitut tapahtumat kertovat koulutuksen ja koulutusjärjestelmien kehityksestä kahdella tavalla. Ensinnäkin koulutus, kuten muutkin yhteiskunnalliset instituutiot, ovat yhä vahvemmin kapitalistisen tuotantologiikan läpileikkaamia. Koulutuksen tavaramuotoistuminen ja markkinaistuminen kasvattaa entisestään työnjaollisia ja sosioekonomisia eroja sekä hierarkioita kansalaisten välillä. Toinen merkille pantava seikka edellä mainituissa keskusteluissa on koulutusjärjestelmien ideologisointi. Vapaan koulutuksen tukisäätiön toiminnan (Suutarinen 2008) esiin nostaminen vasta vuosikymmenien jälkeen, kertoo myös suomalaisen peruskoulutusjärjestelmän demokratisoinnin epäonnistumisesta ja sen kytkemisestä entistä tiukemmin elinkeinoelämän tarpeita vastaamaan. Yliopistolain myötä tämä kytkös on siirtynyt kiinteäksi osaksi korkeakoulujärjestelmää, jolloin voidaankin todeta yleisesti, että : ”sen [so. koulutusjärjestelmän] tehtävänä on tuottaa parhaalla osaamisprofiililla varustettuja työntekijöitä elinkeinoelämän tarpeisiin.” (Kiilakoski & Oravakangas 2010). Ideologisointi näkyy myös peruskoulun opetussuunnitelmissa ja oppisisällöis-

Kantti 2/2010

sä muun muassa yrittäjyyskasvatuksen ja talouselämän tuntemuksen korostuneina oppisisältöinä (Opetushallitus 2004, esim. 228). Mikäli edellä tiivistetty koulutusjärjestelmien kehitys ei tyydytä, on rakennettava uutta tilalle. Syvenevä työnjako ja sen myötä syntyvät hierarkiat on korvattava kehittämällä vertaisoppimisen muotoja ja luomalla avoimia oppimisyhteisöjä. Tiedon ja koulutuksen tavaramuotoistumiseen ja markkinaistumiseen on vastattava autonomisella toiminnalla, jossa toimijat itse määrittelevät oppimistarpeensa ja päättävät resurssiensa käytöstä ja jakamisesta. Vertaisoppimisella tarkoitan tässä yhtäältä yhteistoimintaa (ko-operaatio) ja toisaalta yhteistyötä (kollaboraatio). Yhteistoimintana voidaan pitää sellaista yksilöiden välistä toimintaa, jossa suunnitellen, organisoituen jne. pyritään yhteisesti sovittuun päämäärään. Yhteistoiminnassa yksilöt säilyttävät koulutuksensa, ammattinsa tms. määrittämät työnjaolliset asemat ja toiminnalliset sisällöt. Yhteistoimintaan osallistuminen tarkoittaa tällöin siis oman osaamisen, tiedon tai välineiden mukaan tuomista osaksi toiminnan kokonaisuutta. Esimerkkinä vaikka videoesityksen (sisältö) ja siihen tarvittavan ohjelmiston ja laitteiston (välineet) yhteistoiminnallinen käyttö. Yhteistyö puolestaan tarkoittaa käytännöllistä ja reaaliaikaista toimintaa, jossa yksilöt ylittävät ja yhdistävät erilaisia työnjaollisia rajoja. Tällaista toimintaa voi esiintyä esimerkiksi tekstinkirjoittajan ja sitä toiselle kielelle kääntävän välillä. Parhaimmillaan yhteistyö tarkoittaa sitä, että kumpikin toimija ymmärtää toisen työn lähtökohdat, keinot ja tavoitteet ja kykenee sovittamaan ne oman toimintansa sisään. Avoin oppimisyhteisö puolestaan tar-

koittaa yhteistoiminnasta ja -työstä syntyvää yhteisöä, jonka tavoitteena on jakaa tietoa ja osaamista ilman palkkatyön raamia. Se tarkoittaa oppimista ja opiskelua yksilöllistä tarpeista lähtien, ei tutkintotavoitteisiin, ammatilliseen pätevöitymiseen, opettajakoulutukseen tms. tähtäävää toimintaa. Oppimiselle ei myöskään aseteta ulkopuolelta arviointi- tai arvostelukriteerejä, kukin oppija toimii itse oman oppimisensa arvioijana. Tavoitteenamme on kehittää Tampereen yhteiskunnallisesta opistosta avoin ja autonominen oppimisyhteisö, joka toimii oppijoille resurssina, tukien kunkin subjektiivisesta kokemuksesta, henkilöhistoriasta ja tavoitteistaan kumpuavaa halua oppia, ja avaa mahdollisuuksia uusien yhteistoiminnan muotojen kehittymiselle, silloittaa yksilöiden välisiä yhteistyön kohteita, kasvattaa, kehittää ja voimaannuttaa meitä yksilöinä osaksi tasavertaista, oikeudenmukaista ja solidaarista yhteisöä.

Lähteet: Kiilakoski, Tomi & Oravakangas, Aini 2010. ”Koulutus tuotantokoneistona? Tulostavoitteinen koulutuspolitiikka kriittisen teorian valossa”. Kasvatus & Aika 1/2010 (http://www.kasvatus-ja aika.fi/dokumentit/artikkeli_oravakangas_&_kiilakoski_0504101223.pdf). Opetushallitus 2004. Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet (http://www02. oph.fi/ops/perusopetus/pops_web.pdf). Suutarinen, Sakari 2008. ”Vapaan koulutuksen tukisäätiö”. Kasvatus & Aika 2/2008 (http://www.kasvatus-ja-aika.fi/dokumentit/suutarinen_1306081802.pdf). Tomperi, Tuukka (toim.) 2009. Akateeminen kysymys. Yliopistolain kritiikki ja kiista uudesta yliopistosta. Tampere: Vastapaino.

Opi perusasiat - Tampereen yhteiskunnallinen opisto Tampereen yhteiskunnallinen opisto on uusi hanke, jonka tarkoituksena on muodostua Tampereelle pysyväksi yhteiskunnallisen oppimisen ja keskustelun instituutioksi. Opisto on käynnistetty Helsingin Yhteiskunnallisen Opiston pitkäaikaisen toiminnan antaman mallin mukaan. Yhteiskunnallisen opiston toiminta on aloitettu järjestämällä keskustelutilaisuuksia ajankohtaisista yhteiskunnallisista teemoista. Näitä ovat olleet esimerkiksi kuntatalous, luokat, populismi, työn epävarmuus, vihreä kapitalismi jne. Tilaisuudet ovat saa-

vuttaneet laajan osanottajajoukon. Tavoitteena on suunnata opinnollisuutta painottaviin työmuotoihin. Opisto järjestää kestoltaan, sisällöltään ja oppimisen menetelmiltään erilaisia kursseja, opintoja lukupiireja, opintoryhmiä, pari- tai pienryhmien oppimisprojekteja jne. Muotojen taustalla on saattaa osanottajien kokemus yhteisen oppimisprosessin kautta kehittyneemmäksi ymmärrykseksi yhteiskunnasta. Opiskelu toteutetaan vertaisoppimisen hengessä. Yhteiskunnallisessa opistossa opintoja tai oppimista ei alisteta ulkopuolisen arvioijan tarkastelulle eikä

opintoja muutoinkaan arvioida numeerisesti tai muulla hierarkisoivalla tavalla. Oppimiseen osallistuminen on pääsääntöisesti ilmaista, joillakin kursseilla saatetaan periä jonkinlainen osallistumismaksu. Aiheesta lisää: www.opiperusasiat.fi

Kantti 2/2010

Media-aktivismia mediamielen maisemassa Lotta Tenhunen Median lupaus, sen idea ja mahdollisuus on sen kyvyssä yhdistää ihmisiä, avata heille yllättäviä toiminnan horisontteja ja sykkiä viestinä inhimillisen, tuon määrittelyjä pakenevan kokemussäikeen, moninaisuudesta. Media sellaisena kuin se tänä päivänä virtaa huoneisiimme ja soluihimme ei (toisin kuin melkeinpä mediatutkija kuin mediatutkija väittää) anna kokemusta yhdistymisestä, liittoutumisesta ja mahdollisuuksista. Sen sijaan se eristää ja tekee kyyniseksi, köyhdyttää yksinäiseksi yksilöksi: se paradoksaalisesti normalisoi. Me todella yhdistymme median ansiosta, emme toiminnassa, vaan depressiossa.

Mediamielenmaisema Julkisuus merkitsi 1700–luvun alussa yksityisestä erkanevaa elämän osa-aluetta, (mielen)tilaa, jota määritti jatkuva esillä oleminen ja tietoisuus tästä sekä vaatimus mielipiteiden esittämiseen ja ”itsen edustamiseen”. Julkinen elämä, ajan porvarillinen harrastus, oli liberaalin kulttuurin kiteytymä, jonka sosiaalisuudessa mielipidekeskustelu rajasi yksilöt toisistaan erillisiksi. Tarjolla oli rajattu määrä mahdollisia näkemyksiä, toiminnan malli oli eräänlainen monotoninen karuselli (joka julisti kumouksellisuuttaan yksittäisen ihmisen äänen kuuluviin nostajana). Tämä karuselli ei kykene luomaan muuta uutta, kuin kenties vieraantumisen erityisiä muotoja, eivätkä siinä kieppuvat luo muutosta kohti oikeudenmukaisempaa yhteiskuntaa. Uuden julkisuuden paikka on ennen muuta tallennettu elämä sosiaalisessa mediassa. Kapakoiden julkisuus ei ole mitään verrattuna globaaliin, digitaaliseen julkisuu-

Kantti 2/2010

teen. Ihmisenä olemisesta on tullut näkyvyyden määrittämää ja entinen jako julkisen ja yksityisen välillä on korvautunut jaolla vähemmän ja enemmän kontrolloituun näkyvillä olemiseen. Tässä ajassa “mikään ei ole todella elettyä, todella nautittua, mikäli sitä ei ole elektronisesti nauhoitettu.” Siksi tallentamattomalla, yksityisellä, ei ole enää väliä, eikä meille kuulu, kuinka idiootti poliitikko on, kunhan hän käyttäytyy hyvin eduskuntasalissa. Miten tämä liittyy sosiaaliseen mediaan? Räiskyvät, ääntelevät ja liikkuvat sivustot ovat yksi sosiaalisen median paikkatyypeistä, joissa julkinen elämä sijaitsee. Niiden kutsuminen paikoiksi ei ole triviaalia, sillä ne sijoittuvat tajuntaan tiloina ja niiden kautta syntyy mediamielenmaisema. Jokin aika sitten julkaistussa informaatioteknologisessa tutkimuksessa Facebook rinnastettiin fyysiseen sosiaaliseen tilaan, johon saavutaan kuin kahvilaan. Tällä hetkellä kasvaa ensimmäinen sukupolvi, jonka voidaan sanoa eläneen koko elämänsä näissä “kahviloissa” (miettikää esimerkiksi Habbo Hotellia, joka todella on rakennettu tilaksi, huoneiksi joissa liikkua). He ovat käyttäneet sosiaalista mediaa syntymästään lähtien. Ja joillain “twiittaa 6-vuotiaana jo päässäkin”, kuten lääkäri Janne Kurki huhun mukaan totesi kohdattuaan potilaakseen tulleen pikkupojan, joka oli alkanut kuulla ääniä. Käsitteenä sosiaalinen media kattaa tietenkin laajan kirjon erilaisia palveluita tai verkossa syntyneitä itseorganisaation muotoja, eikä ole millään tavoin selkeää, missä määrin jokainen näistä “tuottaa patologioita ruumiiden keskinäisissä suhteissa, häiriöitä kuvien käsittelyssä, maailman sisäisessä työstämisessä ja suhdeprojektiossa”. Eräänlaisen sosiaalisen median ADHD:ta luovan mediamielenmaiseman rinnalla wikipohjai-

Kuva: Robin Utracik

set tietopankit ja kollektiivisesti kirjoitetut blogit ovat jähmeitä ja hitaita medioita. Ne ovat alusta moniäänisen tiedon kulttuurille, purkavat informaation omistamiseen liittyviä uskomuksia ja käytäntöjä, sekä toimivat yhteistyön areenoina. Niistä on kiinnostunut bisnesmiesten lisäksi myös vastarinnan kulttuuri, sillä ne esittäytyvät ja esitetään seuraavana askeleena kohti vapaampaa tiedonvälitystä. Mitä vasemmisto tekisi näillä uusilla medioilla, jotka toisaalta sijoittuvat porvarillisen kulttuurin keskiöön, toisaalta vaikuttavat mahdollisuudelta demokratisoida näennäisdemokratia? On muistettava, että vaientamisen sijaan tämän päivän “valta toimii innostamalla jokaisen sanomaan mielipiteensä” (Melman). Median luoma passiivisuus ja vallankäytöllinen aktivointi kutoutuvat yhteen. Spektaakkeli passivoi meidät, sillä emme enää kohtaa muuta kuin kuvia, mutta samaan aikaan meille huudetaan: on oltava aktiivinen! On oltava työmuurahaisen kaltainen, tehtävä, mikä parhaaksi esitetään ja samanaikaisesti pysyttävä ajatuksissaan poissa, oltava tajunnallisesti passiivinen, harmiton. ”Yhteishyvään” osallistumista enemmän järjestelmän

toimintaa tuntuukin häiritsevän siitä kieltäytyminen. Kieltäytyminen sotkee järjestelmän, jossa liike on normi.

Media-aktivismi Jatkuva näkyvillä tapahtuva liike (tallennettu elämä) tarjotaan aikamme yhteiseksi sosiaaliseksi paikaksi. Juuri nimi on huvittavinta sosiaalisessa mediassa! Nimensä varjolla se tarjoaa sen, mitä eniten kaipaamme, vaikka on ehdottoman antisosiaalinen ympäristö. Jako sosiaaliseen/antisosiaaliseen ei auta eteenpäin. Keskeisempää on jako aktiiviseen ja reaktiiviseen toimintaan. Kun otamme käyttöön uuden meille tarjotun palvelun, mukaudumme kommunikaatiossa sen vaatimuksiin. Aktiivinen toiminta suhteessa teknokommunikaatioon, aktiivinen suhde sen käyttämiseen ja luomiseen on kenties ainoa mahdollisuus välttyä passivoitumiselta. Italialainen teoreetikko Franco Berardi on esittänyt mahdollisuudeksi media-aktivismia: vallattuja lähetysstudioita, “ympäri käännettyjä lähetyspylväitä, jotka lähettävät signaalinsa kaduilta mediataloi-

Kantti 2/2010

hin”, piraattiradiot, netti-tv:t, lehdet, verkkosivustot ja vapaat tiedotusjärjestelmät. Media-aktivistiset ainekset, oudot hiipparit sekavine viesteineen, ovat olleet olemassa yhtä kauan kuin vallanpitäjien viestimet, löytäen elintilansa arvaamattomista paikoista. Media-aktivismin käytännöissä kriittisyys ei liity niinkään sisältöjen kuin itse kommunikaation muodon määrittelyihin puuttumista (ei niihin “osallistumista”, vaan niiden kaappaamista omaan käyttöön). Kysymys sisällöstä ei ole merkityksetön, mutta huomion kiinnittäminen teknokommunikaation taipumukseen tai luonteeseen puuttuu. Mediatutkijat kuuluttavat joka puolella, etteivät mediat sinällään ole pahoja, niitä vain “käytetään väärin”. Median luonteenpiirteellisten erojen arkisin havainnointi liittyy kenties eroon silmin ja vaikkapa korvin käsiteltävien teknokommunikaatiomuotojen väliseen eroon: radio huoneessa ei ole kovin vaativa; jo tavallinen televisio vaatii huomiomme ja kiinnittää toimemme itseensä; “osallistava media” erilaisilla näyttöpäätteillä haluaa meidän, huomiomme kiinnittämisen lisäksi, toimivan sen ehdotusten mukaisesti ja niin edelleen. Kumpi siis on vahvempi, kone vai ihminen? Berardin mediateoriassa hienoa on se, ettei hän anna niin sanotun terveen järjen sumentaa elämäänsä, sillä vaikka “median herruuden halvaannuttava hirviö [olisi] miten väkevä tahansa, jokin aina karkaa sen otteesta. Se olen minä, se olette te.” On siis nojattava humaanin mielen ideaan (uskottava sen olemassaoloon oman kokemuksen vuoksi) aikana, jona posthumaani mieli tekee suurimmat ratkaisut. Media-aktivismin tekee mahdolliseksi psykosfäärin arvaamattomuus, toisin sanottuna ihmisen ero koneesta, ihmisen nyrjähtänyt mieli, jonka liikkeitä ei mikään kone voi täysin ennustaa. On olemassa voimia kuten halu, kärsimys, eletty kokemus tai aistiherkkyys, jotka kaikki voivat saada ihmisen tipahtamaan teknokommunikaation maisemamaalauksen railoon, jossa apatia haihtuu ja tajunnanpuudutusaine ei enää tehoa. Työväenluokalle on olennaista kysyä kuinka sosiaalisen median leviäminen vai-

Kantti 2/2010

kuttaa työhön. Jälkiteollisen työn levittäydyttyä kaikkialle sekä ajassa että tilassa, on tarkkaan ottaen kysyttävä, kuinka se vaikuttaa koko elämän aikaan. Ennen muuta on syytä tunnustaa erot erilaisten sosiaalisen median avaamien mahdollisuuksien välillä. Jokaisesta niistä voidaan kysyä: Vapauttaako juuri tämä sosiaalinen media vai kahlitseeko se? Luoko juuri tämä sosiaalinen media uudenlaisia ihmisenä olemisen tiloja vai rajoittaako se niiden laajentumista? Eli: olemmeko sen avustamina enemmän läsnä, onko meille mahdollista “tulla itseksemme”, vai onko ajatuksemme aikaisempaa sidotumpi, levottomampi ja poissaolevampi – lisäarvon tavoin jonkun toisen meiltä riistämä? Koska sosiaalinen media on moninainen, on tehtävä ero passivoivan ja hierarkkisen informaation jaon ja uusien yhteistoiminnan muotojen välillä. Samoin on tehtävä ero menneisyyden kyntämisen ja tulevaisuuden luomisen välillä, tai tarkemmin, ero sen, mikä vaikuttaa ”halulta pysytellä kelkassa” ja oman tien kulkemisen välillä. Sosiaalinen media on siis joko patologisoiva ympäristö tai ympäristö yhteistyöhön. Se voi olla painekattilan höyryventtiili, joka päästää tarpeeksi höyryä ulos, jottei mitään vallalle vaarallista tapahtuisi. Se voi siis olla vallan sisään rakentunut näennäisen vastarinnan potero. Se voi olla tapa ohjelmoida ihminen toimimaan kuuliaisesti (Douglas Rushkoffin sanoin: Kuinka paljon on osattava ohjelmoida, jotta ei olisi ohjelmoitavissa? Kuinka paljon koodia on ymmärrettävä ollakseen käyttäjä eikä käytetty?). Sen, mitä kukin sosiaalinen media on määrittää lopulta, ei sosiaalisen median yleinen “luonne”, minkäänlainen sen olemus (selväksi on käynyt sosiaalisten medioiden moninaisuus), vaan se, kuinka ihmismieli reagoi niistä kuhunkin, mitä syntyy aistiherkkyyden törmäyksestä teknokommunikaatioon, kuka saa tarpeekseen ja milloin... Kirjoittaja on Tampereen yhteiskunnallisen opiston aktiivi ja vapaa media-aktivisti. Lue koko teksti osoitteessa http://yttt.fi/?p=287

Ongelmaperustainen oppiminen työkaluna järjestökoulutuksessa Anneliina Törrönen Kansan Sivistystyön Liitto on kuluneena syksynä kouluttanut opetushenkilöstöään ja yhteistyökouluttajiaan ongelmaperustaisen oppimisen (problem-based learning, PBL) ohjaajiksi. Kyseessä on lähestymistapa tai strategia, jossa keskiössä on tutkiva ja yhteisöllinen oppiminen. Ongelmaperustaista oppimista on sovellettu Suomessa 1990-luvulta lähtien, jolloin pioneerityö tehtiin lääketieteen ja fysioterapian

opinnoissa. Sittemmin ongelmaperustaista oppimista on sovellettu eri aloilla, mutta järjestökoulutukseen se ei ole vielä suurella volyymilla rantautunut. Järjestökoulutukseen kyseinen malli uskoaksemme istuu kuitenkin mitä parhaiten. Ongelmaperustaisessa oppimisessa otetaan käyttöön ryhmän voimavarat sekä ryhmän jäsenten erilaiset kokemukset ja taidot. Samoin oppijat voivat itse määritellä oppimistavoitteensa: oppiva ryhmä päättää itse tarkastelun ja työstämisen keskiöön nostettavista asioista sekä va-

Kantti 2/2010

litsee itselleen kiinnostavan ja tarpeellisen näkökulman. Ongelmaperustaisessa oppimisessa kurotaan umpeen myös perinteistä jakoa oppimiseen ja tekemiseen, opiskeluun ja työhön. Oppiminen halutaan tuoda tämän lähestymistavan kautta suoraan järjestöön: järjestön toimintakäytännöt ja sen jäsenten aiempi osaaminen luovat perustan uuden oppimiselle. Oppimistavoitteet nousevat oppijoiden eli järjestötoimijoiden tarpeista ja opittavat, yhdessä tutkittavat asiat, vastaavat näihin tarpeisiin. Näin opittu siirtyy myös suoraan järjestön käyttöön ja arkeen.

PBL perustuu yhdessä tutkimiseen ja ryhmän vastuuseen oppimisestaan Ongelmaperustaisessa lähestymistavassa oppijat ovat itse vastuussa omasta oppimisestaan ja ryhmän toiminnasta. Oppiminen käynnistyy lähtökohdista (sytykkeistä), jotka mahdollistavat monenlaisia lopputulemia ja ratkaisutapoja ja joiden pohjalta ryhmä määrittelee oppimistehtävänsä. Kukin oppija lähtee työstämään oppimistehtävää itsenäisesti, mutta kaikki tuovat etätyövaiheen jälkeen oppimansa asiat ryhmän käyttöön, tavoitteena tuottaa jaettu ymmärrys asiasta. Näin myös itsenäinen työskentely tukee yhteisöllistä oppimista. Ryhmän yhteistoiminta on siis oppimisen ja arvioinnin keskeinen osa, ja itse- sekä vertaisarviointia tehdään myös oppimisprosessin aikana. Ongelmaperustaisessa oppimisessa yhdistetään teoria- ja käytäntötietoa, jolloin opittavat asiat ovat heti mielekkäitä ja arjessakin käyttökelpoisia. Oppimisen kokemuksellisuus korostuu myös siinä, että ongelmaperustaisen oppimisen mallissa oma tekeminen ja kokeminen sekä niiden tarkastelu, reflektio, vuorottelevat. Konkreettista kokemusta pysähdytään tarkastelemaan ja maistelemaan (reflektiivinen havainnointi), sitä pyritään ymmärtämään ja nimeämään yleisemmällä tasolla (abstrakti käsitteellistäminen) ja sen jälkeen kokeilemaan toisin tekemistä tai jäsentämistä (aktiivinen kokeilu). Tutkivaa oppiminen

Kantti 2/2010

on siinä, että ryhmä ottaa tarkastelunsa kohteeksi jonkin kaikkia askarruttavan asian, johon sitten haetaan järjestelmällisesti uusia jäsennyksiä: ongelmaan etsitään vastauksia, malleja ja tulkintoja. PBL:ssä oppijat hankkivat ja luovat uutta tietoa itsenäisesti ja ryhmänä. Osaaminen ja asiantuntijuus jaetaan ryhmässä.

Oppiminen etenee sykleinä Ongelmaperustainen oppiminen etenee hyvin järjestelmällisesti sykleinä. Tutoriaaleja eli ryhmätyöskentelykertoja on aina vähintään kaksi: ensimmäisessä määritellään yhteinen PBL-tehtävä ja toisessa oppimistehtävät käsitellään yhdessä sekä luodaan ryhmässä jonkinlainen yhteenveto, synteesi, opitusta. Tutoriaalityöskentelyssä käytetään aina ainakin puheenjohtajan, kirjurin ja havainnoijan rooleja. Tutoriaaliryhmässä on ihanteellisesti kahdeksan jäsentä. Ensimmäisessä tutoriaalissa (1) työskentelyä herätellään lähtökohdalla, joka voi olla esimerkiksi virittävä kuva, herättelevä runo, tapauskuvaus tai käytännön ongelma. Lähtökohta luo oppimiselle raamit ja antaa alkusuunnan. Tärkeää on, että lähtökohta olisi riittävän yllättävä ja uteliaisuutta herättävä ja että se innostaisi erilaisiin ideoihin. Lähtökohtaa seuraa (2) aivoriihi, jossa ryhmä tuottaa ideoita ja aiempi tieto nostetaan esiin. Tämän jälkeen (3) ideoita lähdetään työstämään esimerkiksi ryhmittelemällä ja priorisoimalla. Oppimistarpeidensa pohjalta (4) ryhmä määrittelee oppimistavoitteensa sekä (5) yhteisen PBL-tehtävän. Tutoriaalityöskentelyn päätteeksi arvioidaan työskentelyä sekä annetaan ja saadaan palautetta havainnoijalta sekä koko ryhmältä. Tämän jälkeen (6) oppijat siirtyvät etsimään tietoa ja opiskelemaan yhdessä sovitusta aiheesta itsenäisesti. Itsenäisen etätyövaiheen jälkeen (7) ryhmä kokoontuu toiseen tutoriaaliin jakamaan oppimaansa. Tutoriaalissa jaetaan jälleen edellä mainitut roolit ja kirjuri kirjaa keskustelun ydinkohdat näkyville. Viimeisenä vaiheena on (8) synteesin laatiminen. Kun kuva ongelmanratkaisun ja oppimisen etenemisestä selkiy-

tyy, ryhmä tekee yhteenvedon oppimastaan ja esimerkiksi symbolilla tai metaforalla kiteyttää ja mallintaa opitun asian.

Monipuoliset sovellusmahdollisuudet Ongelmaperustainen oppiminen järjestötyössä linkittyy aina järjestöjen omaan arkeen ja toimintaympäristöön. Niinpä tätä lähestymistapaa voikin käyttää monenlaisissa tilanteissa. Parhaiten PBL palvelee pidempikestoisissa (2-12 kuukauden) koulutuksissa, joissa tavoitteena on tutkia ja kehittää omaa toimintaa. KSL:n kouluttajat ryhtyvätkin soveltamaan PBL:ää esimerkiksi kouluttaja- ja ohjaajakoulutuksissa sekä erilaisissa yhdistysten kehittämiskoulutuksissa.

Lähteitä: Poikela, Esa (toim.) Ongelmaperustainen pedagogiikka – teoriaa ja käytäntöjä. Tampereen Yliopistopaino Juvenes Print. 2002. Poikela, Esa & Nummenmaa, Anna Raija (toim.) Understanding problem-based learning. Tampereen Yliopistopaino Juvenes Print. 2006. Öystilä, Satu. Ongelmaperustainen oppiminen (PBL) järjestökoulutuksessa. Opintojen luentomateriaalit. Eduta oy. 2010.

Kirjoittaja on Kansan Sivistystyön Liiton koulutuspäällikkö.

UUDET SIVUT AVATTU, POIKKEA TUTUSTUMAAN!

Kantti 2/2010

Tietoa liiton hankkeista Kansan Sivistystyön Liitolla on käynnissä useita hankkeita, joita liitto järjestää yhdessä useiden yhteistyökumppaneidensa kanssa. Tähän artikkeliin on koottu KSL:n nykyisiä ja syksyn aikana päättyneitä hankkeita. Kaikista KSL:n hankkeista kerrotaan tarkemmin liiton verkkosivuilla osoitteessa www.ksl.fi.

Aikuisten erityisohjauksen paja Erityisohjauksen paja -verkkosivusto www. eripaja.fi on suunnattu kaikille aikuiskoulutuksen parissa työskenteleville opettajille, kouluttajille ja ohjaajille. Sivusto tarjoaa tietoa aikuisten oppimisesta, oppimisvaikeuksista ja opiskelijoiden tukemisesta. Erityisohjauksen paja on vertaistuen verkosto ja tietopankki. Avoin ja maksuton palvelu mahdollistaa aikuiskouluttajien osaamisen jakamisen. Palveluun rekisteröityneet käyttäjät voivat osallistua sivustolla julkaistavan aineiston tuottamiseen ja muokkaamiseen. Erityisohjauksen pajassa voi keskustella ja jakaa kokemuksia, tietoja ja ideoita sekä saada niistä palautetta. Erityisohjauksen paja -verkkosivusto on Kansanvalistusseuran ja KSL-opintokeskuksen tuottama palvelu ja kehittämishanke, jota rahoittaa opetusministeriö. Hankkeesta vastaa KSL:n kehityspäällikkö Tarja Muukkonen.

Arjen osaaminen - suomen kielen opetusta maahanmuuttajille Arjen osaaminen tuo suomen kielen kurssit lähelle maahanmuuttajien omaa asuinympäristöä Meri-Rastilaa. Toiminta alkoi hankkeena vuonna 2004, ja suuren suosion saavuttaneena sitä on jatkettu kurssimuotoisesti. Hanke auttaa osallistujia saavuttamaan auttavan suomenkielen taidon ja arjen hallinnan. Näin heidän on mahdollista hoi-

Kantti 2/2010

taa omia asioitaan niin yhteiskunnallisessa elämässä kuin omassa asuinympäristössään. Osallistujat saavat työkaluja, jotta voivat tehdä omaa ja perheensä elämää koskevia valintoja. Koulutusta järjestetään Opetushallituksen opintosetelirahoituksella. Ensimmäisen kerran Kansan Sivistystyön Liitto sai opintosetelirahoitusta opetusministeriöltä vuonna 2007. Opetushallituksen opintosetelirahoituksen turvin jatketaan Arjen osaamisen kielikurssien järjestämistä Meri-Rastilassa, Helsingissä. Kursseja järjestetään syksyn 2010 ja kevään 2011 aikana. Lisätietoa tarjoaa KSL:n koulutustuottaja Anna Kirstinä.

HESSU - yhteisötalouden hanke KSL toimii koordinaattorina yhteisötaloutta tukevassa HESSU-hankkeessa. Hankkeen puitteissa luodaan yhteisötalouden toimijoille, osuuskunnille ja sosiaalisille yrityksille soveltuvaa ammatillista lisäkoulutusta. Hankkeessa kehitettävä koulutus ottaa huomioon yhteisötaloudelle ominaisen yrittäjyyden yhteisöllisen ja sosiaalisen erityisluonteen. Hankkeen aikana on tuotettu kaksi koulutuskokonaisuutta, jotka toimivat opettajan työkaluina. Ensimmäinen kokonaisuus käsittelee henkilöstöomisteisten yritysten koulutusta, toinen yhteiskunnallisten yritysten. Hankkeen puitteissa on toteutettu laaja kysely yhteisötalouden toimijoille. Kyselyssä kartoitettiin yritysten koulutustarpeita. Lisäksi järjestettiin työseminaari, jossa yhteisötalouden asiantuntijat työstivät koulutuskokonaisuuksien sisältöä. Hankkeen loppuseminaari, joka on samalla koulutuskokonaisuuksien julkistamisseminaari, järjestetään joulukuussa 2010. Hankkeen yhteistyökumppaneina toimivat Coop Finland ry, Sataosaajat Osuuskunta, Sosiaalisen yritystoiminnan foorumi SYFO Oy, Helsingin yliopisto (Ruralia-instituutti), Diakonia-ammattikorkeakoulu Diak

sekä Kankaanpään opisto. Hanke alkoi syksyllä 2009 ja jatkuu vuoden 2010 loppuun saakka. Hanke on saanut rahoitusta Opetushallitukselta. Hankkeesta vastaa koulutustuottaja Anna Kirstinä.

Veeran Verstas Veeran Verstas - taiteiden ja kädentaitojen nuorten työpaja on koulutukseen ja työelämään suuntaava itsetuntemuksen työpaja. Verstaalla käytetään luovia tekniikoita itsetuntemuksen ja tavoitetyöskentelyn välineenä. Taidepajalle voivat hakeutua työvoimatoimiston kautta koulunsa keskeyttäneet tai ilman opiskelu- tai työpaikkaa jääneet taiteista kiinnostuneet 17-28-vuotiaat nuoret. Verstaalla nuorilla on paikka, jossa voi tulla omaksi itseksi yhdessä pajan muiden toimijoiden kanssa. Veeran Verstas on Kansan Sivistystyön Liiton ylläpitämä. Lisätietoa antaa KSL:n koulutustuottaja Eeva Kejonen. Vieraile myös Verstaan nettisivuilla osoitteessa www.veeranverstas.fi.

KAVERI - Vertaistukea järjestökouluttajille KSL on kuluvan vuoden aikana ryhtynyt rakentamaan KAVERI-hankkeen puitteissa verkkopohjaista järjestökouluttajien vertaistukiverkostoa (Kansalaisjärjestökouluttajien vertaistukiverkosto internetissä). Hankkeessa luotiin käyttäjäystävällinen verkkoympäristö, jossa KSL:n ja sen jäsenjärjestöjen sekä yhteistyökumppaneiden kouluttajat ja ohjaajat voivat jakaa keskenään tietoa ja kokemuksia. Verkkoympäristön tehtävänä on toimia kouluttajien ja ohjaajien vertaistukiverkostona ja yhteisöllisenä oppimisympäristönä. Tiedon jakamisen ja vertaistuen paikkana verkkoympäristö tarjoaa konkreettista apua kouluttajille. KAVERI-hankkeessa tuotetaan uudenlaisia verkostoitumisen ja täydennyskoulutuksen malleja koulutustyötä tekeville. Hanke on saanut avustusta Opetushallitukselta. Lisätietoa saat koulutustuottaja Anna Kirstinältä.

Maahanmuuttajat ja suomalaisen työelämän arki Maahanmuuttajat ja suomalaisen työelämän arki on syksyllä päättynyt koulutushanke, jonka tavoitteena oli helpottaa maahanmuuttajien sijoittumista suomalaiseen työelämään. Kansan Sivistystyön Liiton ja Rakennusliiton yhdessä toteuttaman koulutuksen aikana järjestettiin kolme lähitapaamista kesän 2010 aikana. Koulutuksen keskiössä olivat suomalaisen työelämän arki, ammattiyhdistysliike ja vaikuttaminen työssä ja työpaikalla. Koulutukseen osallistui kymmenen maahanmuuttajataustaista rakennusliittolaista. Myönteistä palautetta saanut hanke oli Opetushallituksen rahoittama. Lisätietoa hankkeesta tarjoaa kehityspäällikkö Tarja Muukkonen.

Yhdistystoimijoiden ja aktiivien tietoja toimintaverkko Yhdistystoiminnan perusteista on runsaasti saatavilla tietoa. Tiedon niukkuuden sijaan ongelmana on ollut pikemminkin jo olemassa olevan materiaalin hajanaisuus. Yhdistystoimijoiden ja aktiivien tietoja toimintaverkko -hankkeen avulla on pyritty tilanteen parantamiseen. Hankkeen puitteissa on luotu verkkoympäristö, jonne on koottu keskitetysti yhdistystoiminnan perusteisiin ja yhdistyksen pyörittämiseen liittyvää tietoa. Kaikille avoimelle ja julkiselle sivustolle koottua materiaalia voidaan hyödyntää myös itseopiskelussa ja koulutuksen tukena. Sivusto löytyy osoitteesta www.yhdistystoimijat.fi. Hanketta koordinoi Siikaranta-opisto ja se on toteutettu yhteistyössä Kansan Sivistystyön Liiton, Otavan Opiston ja Työväen Sivistysliiton kanssa. Hanke on saanut erityisavustusta Opetushallitukselta. KSL:n kehityspäällikkö Tarja Muukkonen ja mediaassistentti Misa Myllyviita ovat osallistuneet hankkeen toteuttamiseen.

Kantti 2/2010

vapautuksen pedagogiikkaa

www.ksl.fi

Kuva: Yarik Mishin

Kansan SivistystyĂśn Liitto KSL ry

Kriittinen piste Keskustelua politiikasta -menneestĂ¤ ja tulevasta

http://kriittinenpiste.wordpress.com

Vasemmistolainen Think Tank www.vasemmistofoorumi.fi

Kantti 2/2010

Vallankumouksen pedagogit Anna Kirstinä Peter McLaren: Che, Freire ja vallankumouksen pedagogiikka (Like, 2009) Kanadalainen kasvatustieteilijä Peter McLaren on yhdistänyt teoksessaan Che Guevaran, Paulo Freiren ja vallankumouksen pedagogiikan. McLaren toimii kasvatustieteen professorina Kalifornian yliopistossa ja on myös muun muassa Lapin yliopiston kunniatohtori. Ennen yliopistouraansa McLaren toimi opettajana köyhien asuinalueella. McLaren edustaa kriittisen pedagogiikan koulukuntaa ja ammentaa pedagogiset ajatuksensa yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuksista ja vaatimuksesta muutokseen.

Yhteiskunnallinen ote Leimallista kirjalle onkin voimakas, kantaaottava yhteiskunnallinen ote sekä painotus Latinalaisen Amerikan vallankumouksen aikoihin. Tuota aikaa ja aikansa aktiivisia taistelijoita McLaren ihailee ja pitää esikuvina tämän päivän kriittisille pedagogeille. Ilmeisiä kulttuuriin, maantieteeseen ja aikakauteen liittyviä eroavaisuuksia nykyajassa elävien länsimaisten ihmisten oloihin McLaren ei juuri problematisoi. Yhdysvaltojen tietyt poliittiset ongelmat nousevat jonkin verran esiin teoksessa, mutta esimerkiksi suomalainen lukija saa tehdä johtopäätöksensä Latinalaisen Amerikan historian liittymisestä omaan elämäänsä itse, sillä yhteyksiä Eurooppaan tai länsimaihin yleisesti ei ole kirjassa esitetty. Kirja jakautuu kolmeen osaan nimensä mukaisesti. Ensimmäinen, laajin osa käsittelee Che Guevaran elämää ja Latinalaisen Amerikan historiaa Chen aikakaudella. Sissien vallankumoustaistelulla on keskeinen rooli kerronnassa. Toinen osa keskittyy Paulo Freireen ja hänen elämäntarinaansa. Kirjan lopussa on lyhyt osuus otsikolla ”Aikamme vallankumouksen pedagogiikka”.

McLarenin kirjoitustyyli ei ole akateemista ja sitä on helppo seurata. Ainoastaan silloin, kun hän tekee omia - vaikkakin oivaltavia - johtopäätöksiään kuvaamistaan asioista, kirja muuttuu vaikeampilukuiseksi ja akateemista jargonia viliseväksi. Tämä on sääli, sillä juuri silloin kun lukijasta tuntuu, että lamppu syttyy (kohta… kohta…) teksti lakkaa olemasta mukaansatempaavaa ja selkeää. Tässä suhteessa teksti on myös ristiriitaista, sillä historiaa kuvailevat osiot ovat sitäkin ”kansantajuisemmin” kirjoitettuja. Lisäksi ne eivät ole analyyttisiä tai kriittisiä asiaansa kohtaan. Kriittisen pedagogiikan piirissä on suuntaus, jonka mukaan tekstin helppo luettavuus lisää tasa-arvoa ja epäselvän akateemisen tekstin tarkoitus on käyttää valtaa ja luoda eliittejä (tämän näkemyksen keskeinen esiin tuoja on bell hooks). McLaren

Kantti 2/2010

keikkuu kahden vaiheilla tässä suhteessa: kirjoittaako akateemiselle eliitille vai jokamiehelle ja -naiselle?

Pedagogi Che Pedagogin silmälaseilla luettuna kirja on myös mielenkiintoinen ja herättää ristiriitaisia ajatuksia. Tämä on tietysti erinomainen lähtökohta oppimiselle ja ajattelulle kriittisen pedagogiikan mukaisesti itsessään. Suurin osa kirjasta on latinalaisen Amerikan historian kuvausta, mikä on sinänsä mielenkiintoista, mutta pedagogiikasta kiinnostuneelle lukijalle kokemus on hämmentävä. McLarenin mukaan kuitenkin sekä Che että Freire olivat erinomaisia pedagogeja. Che Guevaran lukeminen johtavien pedagogien joukkoon onkin varsin mielenkiintoinen väite. Mikäli oikein onnistuin McLarenia tulkitsemaan, Chen pedagogiikka oli hänen mukaansa toimintaa yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden puolesta. Tämä ajatus lähestyy sellaista käsitystä, jonka mukaan ”kaikki”, ainakin yhteiskunnalliseen radikaaliin toimintaan liittyvä, on pedagogista (McLaren näkee myös Leninin vallankumouksen pedagogina). En näe asiaa samalla tavoin, mutta väite haastaa hienosti ajattelemaan pedagogin työtä yhteiskunnallisena muutoksentekijänä omalla radikaalilla tavallaan. McLarenin kirjaa ei kannata ennakkoon luokitella joko ”yhteiskunnalliseksi” tai ”kasvatustieteelliseksi”, sillä McLaren pitää itseään nykyisin enemmän aktivistina kuin professorina. Se selittänee paikoin hurmoksellisen menneen ajan kuvauksen sen sijaan, että vallankumouksen pedagogiikkaa tarkasteltaisiin esimerkiksi nykyajassa oppimisen kautta kasvatustieteellisesti.

ilmankuvien vertailu on mielenkiintoista: Chellä oli käsitys siitä, miltä maailman täytyy näyttää ja hän puski asevoimin toimintaansa sitä kohti. Freirelle tulevaisuuden ”hyvä maailma” ei ollut lainkaan selvä, eikä ennakoitavissa, vaan syntyisi ihmisten yhteisen tahdon mukaiseksi lempeän dialogin avulla. Chen ja Freiren vertaaminen nostaa jokaiselle pedagogista työtä tekevälle tärkeäksi asiaksi oman maailmakuvan pohdinnan, sillä se ohjaa mitä suurimmassa määrin pedagogista toimintaa, kuten nämä kaksi miestä meille voivat osoittaa. Näiden pohdintojen vastauksista löytyvät oman työn oikeutus ja mieli. Tässä vielä esimerkkinä yksi helmi, jollaisia McLarenin kirjan lukeminen voi tarjota: ”Nykytilanteessa koulutuksen pääasiallinen tarkoitus on tehdä maailmasta vaaraton globaalille kapitalismille.” McLarenin mukaan nykyinen koulujärjestelmä pyritään paketoimaan neutraaliin, arvovapaaseen, ”ylhäältä tulleeseen”, objektiiviseen ja harmittomaan ulkomuotoon. McLaren saa lukijansa muistamaan, kuinka suuri illuusio koulutuksen neutraalius onkaan ja kuinka jokaisen tiedostavan kriittisen pedagogin on kysyttävä kysymykset: ”Kenelle nykyinen järjestys ja toimintatapa antaa valtaa? Keitä se hyödyttää? Keitä se sulkee ulos? Haluanko opettajana sopeuttaa vai vapauttaa?”. Kirjoittaja on Kansan Sivistystyön Liiton koulutustuottaja.

Arvoneutraalin opetuksen myytti Pedagogin työhön voi kirjasta saada kuitenkin tärkeitä työkaluja tarttumalla joihinkin McLarenin vallankumouksen pedagogiikkaa lietsoviin ajatuksiin. Chen ja Freiren maa-

Kantti 2/2010

Arkisinta on prekariaatti, radikaaleinta arki Laura Tuominen Dan Koivulaakso, Anna Kontula, Jukka Peltokoski, Miika Saukkonen & Tero Toivanen: Radikaaleinta on arki (Into-pamfletti, Like 2010). Kansan Sivistystyön Liitto on tukenut teoksen julkaisemista. Vasemmistolainen keskustelu työmarkkinoiden ja työsuhteiden epävarmuuden lisääntymisestä on ollut käynnissä jo useita vuosia. Esimerkiksi pätkätyöntekijöiden asema oli jossain määrin ammattiyhdistysliikkeen asialistalla jo aiemminkin, mutta varsinaisen sysäyksen keskusteluun työelämän muutoksesta toi niin sanotun prekariaattiliikkeen aktivoituminen Suomessa reilu viisi vuotta sitten. Prekariaattiliikkeen tuoman haasteen myötä myös poliittinen vasemmisto on pyrkinyt vastaamaan kysymyksiin siitä, mitä kapitalismin kehityksen aiheuttamat muutokset työelämässä tarkoittavat käytännössä niin yksittäisten työntekijöiden kuin työväenliikkeen perustalle nojanneen vasemmistonkin näkökulmasta.

Miljoonan marginaali Dan Koivulaakson, Anna Kontulan, Jukka Peltokosken, Miika Saukkosen ja Tero Toivasen kirjoittama Radikaaleinta on arki –pamfletti pyrkii viemään suomalaista prekariaattikeskustelua eteenpäin julistautumalla ”miljoonan muutosvoiman manifestiksi”. Kirjoittajat tuovat esiin, kuinka hetkittäin ”marginaaliseksi” leimattu prekariaatti, epävarmuudessa elävät, muodostavat itse asiassa jopa kolmanneksen suomalaisilla työmarkkinoilla olevasta työvoimasta. Prekaareiksi ryhmiksi voidaan laskea muun muassa työttömät, määräaikaisissa työsuhteissa olevat, vuokratyöntekijät, yksinyrittäjät ja osa-aikatyöntekijät. Näin pre-

kaarin työvoiman osuus onkin 915 000, siis lähemmäs miljoona ihmistä. Kaikki näihin ryhmiin kuuluvat eivät toki ole epävarmassa asemassa, mutta luvuissa eivät toisaalta näy myöskään sellaiset prekaarit työntekijäryhmät kuten pimeän työn tekijät, ulkomaiset vierastyöläiset, apurahatutkijat, opiskelijat tai pienyritykset ja -osuuskunnat. Vaikka prekariaatin lukumäärästä ei

Kantti 2/2010

voidakaan esittää tarkkoja laskelmia, on kuitenkin ilmeistä, että miljoonaa lähestyessään mistään ”marginaalista” ei ole kyse. Radikaaleinta on arki -kirjan mukaan tämä ”uusi työväki tarvitsee omannäköistään työväenliikettä, joka luo vaihtoehtoa kasvupakon, tuloerojen ja ahdistavan palkkatyön riivaamalle yhteiskunnalle”.

Luokkavallan comeback Kirjassa yksilön elämä ja yhteiskunnallinen kehitys kulkevat mielenkiintoisella tavalla käsi kädessä, kun prekariaattia ja yhteiskunnallista tulonjakoa kuvastavien tilastojen ohella miltei jokaisella aukeamalla esitellään otteita Vasemmistonuorten Ilmianna pomosi -kampanjassa kerätyistä ihmisten työelämäkokemuksista. 1990-luvulta lähtien tuloerot ovat lähteneet jyrkkään kasvuun, kun pääomaverotus eriytettiin muusta tuloverotuksesta. Yritysten voitot ovat nousseet selvästi palkkakehitykseen verrattuna. Ilmianna pomosi -kampanjan sitaateissa työntekijät kertovat, mitä tästä on seurannut prekariaatille: maksamattomia lomapalkkoja ja lisiä, ylitöitä ilman korvausta, irtisanomisia raskauden vuoksi, puutteita työturvallisuudessa ja niin edelleen. Kirjoittajien mukaan kyse on tietoisesta ja johdonmukaisesta luokkavallan harjoittamisesta yhteiskunnan kaikilla tasoilla. Teoreettisena apuvälineenä he soveltavat brittimarxisti David Harveyn lanseeraamaa käsitettä pakkolunastus (accumulation by dispossession), jonka neljä prosessia – yksityistäminen, finanssitalouden korostunut merkitys, kriisien hallinta ja manipulointi sekä valtionvarojen uudelleenohjaaminen ovat tapahtuneet myös Suomessa. Koulutusjärjestelmää käsittelevä luku tuo lisäksi havainnollisesti esiin, kuinka nuorten poliittinen passiivisuus on saatu aikaan: elinkeinoelämän palveluksessa toiminut Vapaan koulutuksen tukisäätiö lobbasi kouluista pois demokratian, kuten esimerkiksi kouluneuvostot. Kouluista puuttuvat nykyisellään lähes täysin sellaiset oppiaineet ja pedagogiset lähestymistavat, jotka kan-

Kantti 2/2010

nustaisivat nuoria omaehtoiseen toimintaan ja kyseenalaistamiseen.

Prekariaatista luokaksi? Radikaaleinta on arki korostaa jo nimensäkin puolesta sitä, että ihmisten arkiset toiveet ja kamppailut ovat vasemmistolle keskeisiä haltuunoton alueita. Luokat eivät ole kadonneet yhteiskunnasta mihinkään ja luokkaerot ovat kärjistymässä. Haasteeksi muodostuukin se, kuinka saada ihmiset tietoisiksi omasta asemastaan ja ajamaan omia etujaan. Luokkavihollinen pystytään kirjassa nimeämään hyvinkin selkeästi. Ongelmallisempi on kuitenkin kysymys siitä, kuinka saada aikaiseksi yhtenäisyyttä ja solidaarisuutta prekariaatin kesken niin, että kapitalisteja vastaan nousisi itsestään tietoinen luokka. Kirjassa esitetään työtä fetisoivalle vasemmistolle provokaatio, ettei Suomea ja suomalaista hyvinvointivaltiota ole rakennettu työllä, vaan työstä kieltäytymällä eli lakkoilemalla. Kysymys kuuluukin: kuinka saada aikaan prekariaatin lakko, kun ihmisten elämäntilanteet ja työolosuhteet voivat olla toisistaan hyvinkin poikkeavat? Kirjoittajat esittävät yhteiskunnan ja kapitalismin ”downshiftaamista” eli oravanpyörästä jättäytymistä. Miten tämä tehdään, kun tällä hetkellä ”downshiftaaminen” on - kuten kirjoittajat itsekin korostavat - mahdollista ainoastaan etuoikeutuille? Perustulo voisi vapauttaa ihmisiä oravanpyörästä. Senkin toteuttamiseksi tarvitaan kuitenkin yhteiskunnallinen liike, jotta perustulo toteutuisi riittävän korkeana niin, että se mahdollistaisi työstä kieltäytymisen. Kirjoittaja toimii Vasemmistofoorumin tiedottajana.

Kansan Sivistystyön Liitto KSL ry Kansan Sivistystyön Liitto on vapaan sivistystyön järjestö, jonka opinnollinen toiminta painottuu yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen sivistystyöhön. Kurssitoiminta, opintokerhot ja ammatillinen lisäkoulutus muodostavat KSL:n opinnollisen toiminnan selkärangan. KSL järjestää jäsenjärjestöilleen koulutuksia, harjoittaa julkaisutoimintaa ja järjestää seminaareja. Jäsenjärjestöihimme kuuluu ammattiliittoja, kansalaisjärjestöjä ja vasemmistolaisia yhteiskunnallisia toimijoita. KSL ylläpitää KSL-opintokeskusta, joka toimii vapaan sivistystyön valtakunnallisena aikuisoppilaitoksena. Opintokeskuksen järjestämä koulutus ei johda tutkintoon, vaan perustuu vapaan sivistystyön arvoille. Opiskelu pohjautuu omaehtoisuuteen, osallistumiseen ja yhteisöllisyyteen. Liiton opinnollisen toiminnan tavoitteena on vahvistaa ja tukea aktiivista ja kriittistä kansalaisuutta. www.ksl.fi

KSL-radio Liitolla on myös oma yhteisöradio, jonka ohjelmia voi kuunnella pääkaupunkiseudulla taajuudella 100,3 MHz. Ohjelmat ovat kuunneltavissa myös radion nettisivuilta. Radio tarjoaa erilaisille yhteisöille matalan kynnyksen omien radio-ohjelmien tuottamiseen. Ohjelmistossa on paljon maahanmuuttajille, ikääntyneille ja naisille suunnattuja radio-ohjelmia. KSL-radio järjestää myös radiotyön koulutusta. www.kslradio.fi

Kantti 2/2010

Helsingin KSL Keskustoimisto Hämeentie 36  00530 Helsinki

Tampereen KSL Näsilinnankatu 22 A 1 33210 Tampere

Keskus puh. (09) 229 421

Veijo Laitinen puh. 050 5900 715 faksi (03) 222 3738

KSL-radio Hämeentie 36 00530 Helsinki

Lahden KSL Hämeenkatu 15 15110 Lahti

Olli Sydänmaa puh. 050 5900 716

Leila Rapp puh.(03) 589 7521 gsm 040 5224 921 faksi (03) 589 9505

Opintokerhot Lahdenkuja 6 B 91910 Tupos Tiina Huhtala puh. 050 5900 709 Oulun KSL Veteraanikatu 9 C 90100 OULU Eeva Kejonen puh. (08) 378 645 gsm 050 5900 711 faksi (08) 336 771

Turun KSL Hakakatu 12 20540 Turku Pekka Heikkilä puh. (02) 237 9170 gsm 0400 826 747 faksi (02) 237 9190 Kemin KSL Nahkurinkatu 5 94100 Kemi Hannu Alakontiola puh. 0400 695 905

sähköposti: etunimi.sukunimi@ksl.fi

Kantti 2/2010