Käkriäinen 2/2019 | Kieli

KIELI Käkriäinen

2 /2019

PÄÄKIRJOITUS 3

Kielellisistä ulottuvuuksista Kieli mahdollistaa toisten ihmisten kohtaamisen, ja on samalla parhaimmillaan kiehtova keino kommunikoida, jakaa ja ymmärtää. Kielenkäyttöön sisältyy kuitenkin lukuisia valta-asetelmia ja niiden myötä vastuuta, jonka laiminlyönti näkyy muun muassa verbaalisena väkivaltana ja sortavia rakenteita ylläpitävänä ilmaisuna. Sanat luovat todellisuutta yhtä lailla kuin esittävät sitä, joten sillä, miten asioista puhutaan, on väliä.

Kieli ja kirjallisuus nivoutuvat olennaisesti yhteen, ja suurimmat lukunautinnot syntyvät usein tarkkanäköisten kirjoittajien kyvystä käyttää kieltä tavalla, joka luo ja välittää mieleenpainuvia kuvauksia maailmasta. Taitavasti kirjoitetuissa teksteissä on jotain taianomaista, kun tutut sanat muodostavat uusia yhteyksiä, ajatuksia ja tunnetiloja. Lukeminen ja kirjoittaminen laajentavat todellisuuskäsityksiä kutsuen sellaiselle vuorovaikutuksen alueelle, jolla kokemuksista tulee yhteisiä.

Kesäkuun Käkriäisessä kieltä käsitellään monipuolisesti niin kirjoittamisen, lukemisen kuin arkikommunikaationkin kautta. Haastattelussa tutustutaan saamelaiseen kirjallisuuskenttään ja kuullaan äidinkielellään kirjoittavia saamelaisrunoilijoita Helga Westiä ja Inger-Mari Aikiota. Mia Westerling pureutuu esseessään Monique Wittigin ja Nathalie Sarrauten lapsuutta käsittelevien romaanien kieleen. Erkka Mykkänen puhuu haastattelussaan kirjoittajan kielestä ja äänestä. Kritiikeissä ruoditaan runoutta ja proosaa erityisesti kielen näkökulmasta.

Ihanaa kesää toivottaen,

JUULIA HEINONEN & OTTO RIKKA

4

TÄSSÄ NUMEROSSA

6

KOLUMNI Kissasta ja kielestä [ Telma Halme ]

8

HAASTATTELU Mu giella, mu jietna - kieleni on ääneni [ Anniliina Lassila ]

17 ESSEE

Sarraute ja Wittig

lapsuuden äärellä

[ Mia Westerling ]

23 HENKILÖ

Kirjoittajasta kirjailijaksi ja

takaisin - haastattelussa

Erkka Mykkänen

[ Lydia Lehtola ]

KRITIIKIT 30 Toisinkuvittelun tiheä puutarha

[ Lydia Lehtola ] 33

Tyhjänä kaupan hyllyillä [ Maiju-Sofia Pitkänen ]

35

Häpeä, syyllisyys ja salaisuu- det lestadiolaisyhteisössä ja sen ulkopuolella [ Otto Rikka ]

40

Takakannen sarjakuva [ Anna Kallio ]

Päätoimittajat: Juulia Heinonen & Otto Rikka Valokuvat ja taitto: Lydia Lehtola Kirjoittajat: Telma Halme, Anna Kallio, Anniliina Lassila, Lydia Lehtola, Maiju-Sofia Pitkänen, Otto Rikka, Mia Westerling Julkaisija: Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden ainejärjestö Putkinotko ry Mannerheimintie 5 A 00100 Helsinki putkinotkory.wordpress.com Helsingin Yliopiston Ylioppilaskunta HYY on tukenut lehden julkaisua.

Painos 140 kpl Painopaikka Picaset Helsinki, 2019

6

KOLUMNI

Telma Halme

KISSASTA JA KIELESTÄ Nelivuotiaana tajusin, että minä ja kissani emme puhuneet samaa kieltä.

Kissa oli tuolloin ollut meillä useamman vuoden ja minulle oli toki jo käynyt päivänselväksi, että sille jutustellessa oli turha odottaa vastausta. Kyse ei myöskään ollut siitä, ettemme minä ja kissa olisi ymmärtäneet toisiamme – suhtauduin lapsena ihmisystäviin paljon suuremmalla varauksella kuin eläimiin, ja kissan seura oli monella tapaa mutkattomampaa kuin omien lajitovereideni.

Ja kuitenkin muistan selvästi hetken, jona todella oivalsin, että on olemassa alue, jolla minun ja ystäväni oli mahdotonta kohdata. Jälkikäteen ajateltuna oivallukseen kätkeytyi ehkä syvempi ymmärrys kahden lajin välisestä kuilusta, mutta alle kouluikäisen mielessä ajatus konkretisoitui nimenomaan siihen, ettei kissan mielen liikkeitä ollut mahdollista pukea sanoiksi.

Lukioikäisenä ystäväpiirini laajeni hieman, ja samalla kissojen osuus suhteessa ihmisiin pieneni. Sattui kuitenkin niin, että yksi läheisimmistä samaa koulua käyneistä ystävistäni, jonka kanssa vietin suuren osan ajasta niin koulussa kuin sen ulkopuolella, ei puhunut suomea muutamaa sanaa enempää. (’Pussikalja’ kylläkin kuului hänen aktiiviseen sanavarastoonsa.) Varsinaista kielimuuria välillämme ei ollut, sillä meillä oli yhteinen kieli, jota molemmat puhuivat sujuvasti, eikä ystävyyssuhteessamme varmastikaan kohdattu murto-osaakaan niistä haasteista ja kysymyksistä, joita vaikkapa monikieliset perheet joutuvat pohtimaan. Minulle kyseessä oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun omassa arjessani eli rinnakkain kaksi erikielistä maailmaa ja ymmärsin, että oli myös asioita, jotka eivät kyenneet ylittämään rajaa niiden välillä. Ystäväni hymähti kohteliaasti, kun yritin selittää hänelle, miksi päivän Fingerpori oli hauska.

Englanniksi oli helppoa sanoa ’I feel’, olla ’happy’ tai ’heartbroken’. Suomeksi sanat olivat painavia ja pelottavia.

Nyt, vuosia myöhemmin, sanat ovat minulle paitsi ajattelun ja kommunikaation väline, myös yliopisto-opintojeni pääasiallinen aihe ja toivottavasti tulevaisuudessa työni. Tämän myötä aiemmin mieltäni askarruttaneet kysymykset eivät kuitenkaan ole ratkenneet, vaan muuttuneet yhä monisyisemmiksi ja vaikeammiksi. Huomaan, että mitä tarkemmin sanojen sävyjä, merkityksiä ja keskinäisiä suhteita puntaroi, sitä herkemmäksi tulee huomaamaan, miten hankalaa niiden käyttäminen oikeastaan on. Mitä kipeämmin kaipaa juuri oikeaa tapaa kertoa mitä tahtoo tai tuntee, sitä helpommin huomaa suusta tulevan lauseen menevän vähän sinne päin. Kirjoittaessa joutuu usein pettymään, kun innostavalta tuntunut ajatus näyttääkin paperilla lattealta sanajonolta.

On niin paljon sellaista, mitä kielen keinoin on liki mahdotonta tavoittaa. Siitä huolimatta – tai ehkä juuri sen takia – on jatkettava yrittämistä, tavoiteltava yhä uudelleen sitä lumoavaa hetkeä, kun sanat asettuvat juuri oikeille paikoilleen.

8

HAASTATTELU

Anniliina Lassila

Mu giella, mu jietna - Kieleni on ääneni Saamelainen kirjallisuus kärsii rakenteellisista ongelmista, mutta vain äidinkielellä kirjoittaminen tuntuu omalta. ”Sanotaan, että haluaisit kirjoittaa saameksi kirjan. Kun työskentelet sen kanssa tarpeeksi pitkään ja systemaattisesti, saatat saada lopulta kirjoittaja- ja kustannusapurahan. Mutta ei ole ketään, joka auttaisi sinua hiomaan tekstistäsi laadukkaampaa, toimittamaan, editoimaan ja oikolukemaan. Kaikki tämä sinun on hoidettava itse. Ja kun kirjasi sitten julkaistaan, joku lehti ehkä kirjoittaa siitä, mutta ei suinkaan sen sisällöstä tai laadusta. Et varmaankaan koskaan tule saamaan kirjastasi minkäänlaista arvostelua. Tavallinen lukija ei voi etukäteen tietää, millaiseen kirjaan tarttuu. Monet parhaista lukukokemuksistani ovat saamelaista kirjallisuutta, mutta niin ovat myös kaikkein huonoimmat lukukokemukseni. Lukijan täytyy malttaa antaa vielä mahdollisuus, senkin jälkeen, kun on lukenut kolme huonoa ja tylsää saamelaista romaania. Tällainen tämä kenttä on.”

Langan päässä pohjoissaamelainen teologian tohtorikoulutettava, runoilija Helga West kertoo minulle näkemyksiään saamelaisesta kirjallisuudesta ja kustannusalasta. Puhelu pätkii vähän, West on lautalla kotimatkalla Viron Otepäähän. Minä istun Helsingissä tietokoneen ääressä ja selailen joka suuntaan rönsyileviä haastattelukysymyksiäni. Pääni on täynnä laajoja, monimutkaisiin rakenteisiin käyviä kysymyksiä. Onko assimilaatiopolitiikka ja tuhansien ihmisten äidinkielen hiljentäminen Saamenmaan alueella vaikuttanut myös saamelaiseen kirjallisuuteen? Saavatko saamelaiset nuoret tukea omaan kirjoittamiseensa?

Mistä voin löytää laadukasta saamelaista proosaa?

9

Saamelaisilla on huonommat mahdollisuudet kehittyä kirjoittajina ja saada työhön tarvitsemaansa tukea, sillä palautetta, toimitustyötä ja kustannustoimintaa ei ole tarjolla.

Joulukuussa avatussa Helsingin keskustakirjasto Oodissa on oma hyllypaikka saamelaiselle kirjallisuudelle. Hylly on surullinen näky: kirjoja on noin vaaksan leveydeltä, niistäkin osa suomalaista käännöskirjallisuutta, kuten Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu, ”Eana lea suttu luohti”.

Tiedän, että saamelainen runous kukoistaa. Legendaarinen taiteilija NilsAslak Valkeapää nosti saamelaiskulttuurin kansainväliseen tietoisuuteen jo 1970-luvulla, ja tänä päivänä monitaiteilija Niillas Holmberg kiertää kansainvälisillä vesillä ja on julkaissut jo kuusi runoteosta, joista uusin julkaistaan ensi syksynä suomeksi Gummeruksen kustantamana. Poesia julkaisi viime vuonna Tuulisolmut-antologian, johon on koottu suomeksi käännettyjä runoja neljältä saamelaiselta nykyrunoilijalta.

Tiedän saamelaisesta proosasta ja kirjoituskulttuurista kuitenkin aivan liian vähän, vaikka opiskelen yliopistossa pääaineenani kotimaista kirjallisuutta ja saamentutkimusta. Otan yhteyttä kahteen saamelaiseen runoilijaan saadakseni kysymyksiini kokeneempaa näkökulmaa. Helga West on julkaissut esikoisrunokokoelmansa Gádden muohttaga vielgadin viime vuonna. Inger-Mari Aikiolla taas on takanaan pitkä taiteilijanura: hänen esikoisrunoteoksensa Gollebiekkat almmi dievva ilmestyi vuonna 1989. Viime vuonna ilmestynyt runoteos 69 čuoldda – 69 pylvästä on Aikion seitsemäs runokokoelma, minkä lisäksi hän on ollut mukana monessa muussa teoksessa ja julkaissut myös lasten- ja nuortenkirjallisuutta.

Saamelaisesta kirjallisuudesta on kyllä tehty tutkimusta. Esimerkiksi Vuokko Hirvonen on tutkinut saamelaisia naiskirjailijoita jo vuonna 1999. Uusinta tutkimusta edustaa viime vuonna julkaistu selvitys A Writing hand reaches further – Čálli giehta ollá guhkás, joka tekee kattavan katsauksen saamelaiskirjallisuuden nykytilaan ja, mikä kiehtovinta, tulevaisuuteen.

Alkuperäiskansaksi saamelaisilla on maailmanlaajuisesti katsottuna poikkeuksellisen vahva kirjallisuuskenttä. Raportti antaa rohkaisevan ja optimistisen kuvan saamelaisen kirjallisuuden mahdollisuuksista: jos saamelaisen kirjallisuuden kenttä saa ripeästi mahdollisuuksia vahvistua ja monipuolistua tulevina vuosina, siitä voi tulla menestysmalli koko maailman alkuperäiskulttuureille.

10

mestarin otteet

meašttir

melkein vähän hitaasti ei sittenkään ja sitten sitten

masá veahá gulul ii dattege ja de de

kevyesti huulet merkitsevät polun kieli seuraa pehmeä pehmeään kostuu kastuu

geahppadit baksamat merkejit bálgá njuovčča čuovvola linis vuodju litnásii láktá njuoská

alas ylös ympäri ympäri yksisilmäinen pyörtyisi jos sillä olisi enemmän järkeä

vulos bajás birrat birra šattašii oaivejorgásii jus ovttačalmmagis eanet jierbmi

pyrähtää pysähtyy pyyhältää

ruohtastastá orusta čárvvuha attiha

tiedän ja osaan saan miehet hurmioon

dieđán máhtán albmáid albmi

Inger-Mari Aikion runoteoksesta 69 čuoldda - 69 pylvästä (2018, DAT).

kuva: Jaime MejĂ­a

12 ”Saameksi kirjoittaessa on sydän ja sielu mukana” Soitan ensimmäiseksi Inger-Mari Aikiolle. Aikio on syntynyt vuonna 1961, hyvin erilaiseen maailmaan kuin mitä nykypäivän Saamenmaa on. Perheessä puhuttiin pohjoissaamea, koulussa ei, ja niinpä seitsenvuotias meni ensimmäiselle luokalle osaamatta sanaakaan suomen kieltä. Koulussa Aikio oppi kirjoittamaan – suomeksi. Hän oli innokas lukija ja luki omien sanojensa mukaan koko kirjaston läpi – suomeksi. Kirjeitäkin hän kirjoitti, parhaimmillaan sadalle eri kirjekaverille samanaikaisesti – kyllä, suomeksi. Runoja Aikio alkoi kirjoittaa jo varhain, ja signeerasi ne jo tuohon aikaan taiteilijanimellä Ima. Parikymppisenä nuori Aikio teki päätöksen ja alkoi kirjoittaa päiväkirjaansa saameksi. Kielenvaihdos oli vaikeaa: tuntui, ettei sanoja löydy ja kirjoittaminen oli työlästä, vaikka kuinka kyseessä olikin Aikion äidinkieli. Vasta ajan kuluessa kirjoittamisesta tuli luontevaa. Silloin alkoi vihdoin tuntua, että saameksi kirjoittaessa ovat sydän ja sielu mukana. Nykyisin Aikio pohtii, miten paljon hän ja lukuisat muut lapset ovat menettäneet, kun eivät ole saaneet käydä koulua omalla kielellään. Nuorena hän ei osannut kyseenalaistaa tilannetta.

Myös Helga West jakaa kokemuksen saameksi kirjoittamisen alun vaikeudesta. Hänen saamen kielen taitonsa oli nuoruudessa pitkälti suullista, kunnes hän lähti Helsinkiin opiskelemaan teologiaa ja päätti ottaa saamentutkimusta sivuaineena, oppiakseen kirjoittamaan toista kotikieltään. Alun kankeudesta päästyään kirjoittamisesta tuli Westille todella luontevaa ja hän löysi itsestään aivan erilaisen ilmaisukyvyn kuin suomeksi. ”Suomeksi olin yrittänyt vähän liikaa eikä minulla ollut oikein omaa ääntä. Kun tein kielenvaihdoksen, löysin itsestäni äänen, kontekstin ja metaforat, koko kielen maailman”, hän kertoo.

“Ei kukaan halua julkaista heikkolaatuista sisältöä” Kieli kehittyy käyttämällä. Kun kysyn, mitkä tekijät vaikuttavat kaikkein eniten saamelaisten nuorten kehitykseen lukijoina ja kirjailijoina, Aikiolla on nopeasti vastaus mielessä.

“On hirveän tärkeää, että kirjailijat käyvät kouluissa vierailemassa. Se voi olla käänteentekevää monille aloitteleville kirjailijoille.” Aikiolle itselleen käänteentekevää oli saamelaisten kansallistaiteilijan Nils-Aslak Valkeapään vierailu hänen yläasteellaan 1970-luvulla. Valkeapää oli ensimmäinen, jolle Aikio lähetti runojaan luettavaksi. Valkeapää vastasi. Tämä oli kirjoittanut runojen kohdalle merkintöjä, joissa ohjasi Aikiota miettimään tiettyjä kohtia uudelleen.

“Olin niin ärsyyntynyt! Että miksei se voi sanoa suoraan että miten pitää kirjottaa, eikä vaan noin epämääräisesti, että ’toisella tapaa’. Se oli paras lahja mitä saatoin saada. Minun piti löytää oma tieni.” Aikio on itse noudattanut filosofiaansa, käynyt kouluissa vierailemassa ja antanut nuorille kirjoittajille palautetta. Myös Helga West on saanut häneltä tukea runokirjansa valmistelussa.

Westiin Aikion runot ovat vaikuttaneet suuresti niiden kielen paikallisuuden takia. He ovat kumpikin kotoisin Utsjoelta, ja kotiseutu kuultaa runojen kielessä. ”Löysin yliopistossa Iman runouden ja rohkean lyriikan, joka ei vastannut ollen-

HAASTATTELU 13 kaan käsitystäni saamelaisesta kirjallisuudesta.

Se avasi silmät ja korjasi harhakäsitystäni, ettei saameksi voi kirjoittaa mitään mielenkiintoista tai korkeatasoista”, West kertoo.

Sekä West että Aikio tunnistavat omakohtaisten kokemuksien kautta, miten tärkeää – ja vaikeaa – palautetta on saamelaiskirjailijana saada. Kun saamelaisyhteisöissä melkeinpä kaikki tuntevat toisensa, tuttaville voi myös olla korkea kynnys antaa rehellistä ja kriittistä palautetta. Saamelaiskirjailijoiden suurin ongelma vaikuttaakin olevan rakenteiden puute. Alalle tarvittaisiin ammattitaitoisia kustannustoimittajia ja kriitikoita, jotka kirittäisivät kirjoittajia hiomaan töitään. Lukeminen ja kirjoittaminen ovat saumattomassa yhteydessä toisiinsa, sillä lukeminen kehittää myös kirjoitustaitoa. Mahdollisuus lukea omalla kielellä laajentaa oman kielen monimuotoisuutta. Mitä enemmän kirjoja julkaistaan, sitä enemmän myös kirjoitetaan.

Aikio ja West ovat yhtä mieltä siitä, ettei saamelaisilta puutu taitoa kirjoittaa.

On kieroutunutta taiteilijamyytin ylläpitoa ajatella, että valtaväestöä edustava kirjailija yksinkertaisesti olisi syntynyt taitavammaksi kielenkäyttäjäksi tai että saamen kielet olisivat kielinä yksinkertaisempia kuin valtakielet. Mutta saamelaisilla on huonommat mahdollisuudet kehittyä kirjoittajina ja saada työhön tarvitsemaansa tukea, sillä palautetta, toimitustyötä ja kustannustoimintaa ei ole tarjolla. Aikio ja West ovat kumpikin hakeneet palautteen töihinsä omatoimisesti, ilmaisena työnä ystäviltä ja tutuilta.

Westille kysymys kielellisistä oikeuksista ja mahdollisuuksista on tärkeä.

Siinä missä Aikio on vuodesta 2008 toiminut päätoimisena vapaana taiteilijana, Westin leipätyö on toisaalla. Hän ei ole kirjoittanut runojaan niinkään suuren levikin toivossa kuin sillä ajatuksella, että saamenkieliset saisivat lukea laadukasta kirjallisuutta omalla kielellään. Westille kyse on nimenomaan kielipolitiikasta ja halusta tarjota saamenkielistä kirjallisuutta luettavaksi saamenkielisille. Hänen puolestaan hänen runoteostaan ei koskaan tarvitse kääntää millekään muulle kielelle.

Aikio sen sijaan tarjoaa saamelaisen kirjallisuuden kentälle tabuja rikkovaa tuotantoa. Hänen uusin, samoissa kansissa sekä pohjoissaameksi että suomeksi julkaistu runoteoksensa 69 čuoldda – 69 pylvästä on upean avoin, rohkea ja eroottinen kuvaus naisen seksuaalisuudesta sen monine sävyineen. Teosta siivittää Sunná Valkeapään voimakas vesivärikuvitus. Minkälaista palautetta Aikio on saanut näin poikkeuksellisella aiheellaan ja lähestymistavallaan?

Aikio naurahtaa. ”Se on vaiettu kuoliaaksi.”

Westille kyse on nimenomaan

kielipolitiikasta ja halusta tarjota saamenkielistä kirjallisuutta

luettavaksi saamenkielisille.

kuva: Mikko Mäntyniemi

15

”Suomeksi olin yrittänyt vähän liikaa eikä minulla ollut oikein omaa ääntä. Kun tein kielenvaihdoksen, löysin itsestäni äänen, kontekstin ja metaforat, koko kielen maailman.”

gollegiella, áhčigiella jaskes áhčči jaskes áhčigiella

Helga Westin esikoisrunoteoksesta Gádden muohttaga vielgadin (2018, ČálliidLágádus)

Mia Westerling

ESSEE 17

Sarraute ja Wittig lapsuuden äärellä Ranskalaisia naiskirjailijoita miettiessä saattaa helposti tulla mieleen vain Simone de Beauvoir ja Toinen sukupuoli (1949). Tämän feminismin perusteoksen lisäksi Beauvoir kirjoitti kuitenkin runsaasti myös romaaneja, ja Ranskasta löytyy lukuisia muita ansioituneita naisia, joiden teokset ovat sekä feministisiä että kirjallisesti ansiokkaita. Beauvoirin Mandariinit (1954) vetivät minut Pariisin keskiluokan piireihin ja ihmissuhdekiemuroihin, enkä ole päässyt niitä sen jälkeen pakoon.

Vähitellen olen kuitenkin laajentanut horisonttiani toisiin naiskirjailijoihin.

Tahtoisin nyt esitellä heistä kaksi ja valaista heidän kahta romaaniaan, jotka kumpikin käsittelevät lapsuutta; Monique Wittigin (1935–2003) Opoponaksin (1964) sekä Nathalie Sarrauten (1900–1999) Lapsuuden (1983). Sarrauten romaanissa lapsi on olennaisesti sidottu vanhempiin, kun taas Opoponaksissa tärkeimpänä näyttäytyy lasten itse luoma maailma, sen suodattamaton luonne ja sykäyksin tapahtuva minuuden yksilöityminen.

Keväällä samea nostalgia peittää minut kuin puista leijaileva siitepöly.

Korvissani soi Jo joutui armas aika ja leikatun ruohon tuoksu houkuttelee ottamaan kengät pois ja astelemaan nurmella avojaloin, aivan kuin lapsena.

Yritän muistaa omaa alakouluaikaani, mutta tavoitan vain katkeilevia tuntoja, epäluotettavan oloisia mielikuvia.

Olen lukenut elämässäni lukuisia kuvauksia miesten kasvutarinoista aina James Joycen Taiteilijan omakuvasta nuoruuden vuosilta (1914) John Irvingin Garpin maailmaan (1978). Kumpikin romaani on osiltaan ansiokas, mutta siirtyminen poikien kasvukertomuksista tyttöjen kasvukertomuksiin on tuntunut minusta kaivatulta muutokselta. Miesten lapsuuden- ja nuoruudenkuvaukset on usein nähty korkeakulttuuriin kuuluvina kirjallisina mestariteoksina, joissa

18 Vasta 1970-luvulla myös kirjallisuuden tutkimuksen puolella kiinnostuttiin kirjallisuudessa esiintyvistä naisten keskinäisten suhteiden kuvauksista. poikien identiteetin rakentuminen ja seksuaalisuuteen kypsyminen on nähty universaalina.

Maailmasta löytyy tietenkin myös runsaasti naisten kirjoittamia teoksia, joissa keskiössä on lapsuus, nuoruus ja naisten välinen ystävyys. Kuitenkin vasta 1970-luvulla myös kirjallisuuden tutkimuksen puolella kiinnostuttiin kirjallisuudessa esiintyvistä naisten keskinäisten suhteiden kuvauksista. Esimerkiksi Jane Austenin ja Brontën sisarusten romaanit nostettiin uudelleen tutkimuksen kohteiksi, eikä huomio enää ollut teosten perinteisissä, romanttisissa juonissa.

Ranskalainen kirjailija ja feministiteoreetikko Monique Wittig tunnetaan paremmin uransa myöhäisvaiheen teoksista. Itse kuitenkin satuin poimimaan Wittingin esikoisteoksen Opoponaksin, ja imeydyin mukaan virtaavaan, lähes behavioristiseen kuvaukseen sisäoppilaitosta käyvistä nuorista tytöistä.

Wittigin myöhemmissä teoksissa hänen feministinen näkemyksensä on vahvemmin läsnä, oikeastaan selkeästi etualalla. Romaanissa Les Guérillères (1969) hän kuvaa sukupuolten välistä sotaa, ja kirjaa pidetään lesbofeminismin merkkiteoksena. Keskeistä romaanissa on elles-naissotilashahmot, jotka eivät edusta “naisia”, vaan uudenlaista universaalia “heitä”, vastauksena usein ihmisenä kuvatun ranskan kielen “ils”-maskuliinisen monikon kolmannen persoonan tilalle. Kuten englannin kielessä “he/him” on usein neutri, samoin ranskan kielessä “il/ils” eli hän/he ovat maskuliineja. Tämän vakiintuneen asetelman Wittig pyrkii kyseenalaistamaan ja luomaan tilalle uusia potentiaalisia kielellisiä konventioita. Kielen poliittisuus on Wittigille itsestäänselvyys.

Wittig oli 29-vuotias julkaistessaan Opoponaksin, joka otettiin vastaan suurella innolla. Hän voitti muun muassa arvostetun Médicis-kirjapalkinnon.

Teos eroaa tyypillisistä lapsuudenkuvauksista siinä, että vaikka tapahtumat epäilemättä ovat omaelämäkerrallisia, eivät ne suodatu subjektiivisen linssin lävitse. Sen sijaan Wittig keskittyy tapahtumien kuvaamiseen ja kerrontaan, lasten keskinäisen dynamiikan vangitsemiseen.

Kieli ja sen julkituomat havainnot ovat keskiössä. Se on väline, joka tekee kaiken näkyväksi. Kirjan kulkua jäsentävät lähes säännölliset kuolemantapaukset.

Suhde kuolemaan on osittain ambivalentti; toisaalta se tarkoittaa suurta surua, toisaalta se on väistämätön, jopa oleellinen osa elämää ja arkea. Samoin sen kohtaaminen toimii kasvun paikkana. Kuolema on yksi niistä totuuksista, jotka lapset kohtaavat. Wittig ei tulkitse kuvaamiaan tilanteita, mutta ne säteilevät

ESSEE 19 merkityksiä. Tyttöjen keskinäisten suhteiden kudelma ja vähitellen kehittyvät läheisemmät ystävyydet kuljettavat osaltaan romaania eteenpäin.

Wittig saattaa jättää pois välimerkkejä. Nimet luetellaan usein yhtenä joukkona ilman pilkkuja; ne soljuvat. Pilkkujen poissaolo luo vaikutelman puhekielestä tai tajunnanvirrasta: “Mutta luita ei kerätä ravistellaan jatkuvasti pähkinäpuun oksia” (s. 246) Se myös korostaa kollektiivista tunnetta ja kerrontaa, kuten myös jatkuva passiivin käyttö.

“Pienet talot ovat rivissä. Oven edessä jonkun lapsen äiti ravistaa mattoa johon pyyhitään jalat. Hän laskee sen maahan ja tömistelee sitä jaloillaan, ensin toisella ja sitten toisella, vuorotellen.“ ( s. 26) Ranskan kielen määrittelemätön kolmas persoona eli tekijää ilmaiseva pronomini “on” sopii erinomaisesti Wittigin pyrkimykseen häivyttää kertoja ja löytää mahdollisimman objektiivinen kuvauksen muoto, jossa tapahtumat ja maisemat tuntuvat suodattuvan kuin kameran lävitse. Suomen kieleen ranskan tekijää ilmaiseva pronomini “on” käännetään passiivilla: “On a les joues rouge – Posket ovat punaiset.” Suomen passiivi ei tee täysin oikeutta tälle subjektina toimivalle pronomille, mutta onnistuu silti kuvaamaan pronominen välittämää moninaisuutta. Katse on koko ajan joukossa, joka temmeltää metsässä omenapuiden välissä, räjähdysainevaraston katolla tai luokkahuoneessa. Wittingin tarkka kuvailu on paikoin naturalistista sen kiinnittyessä kuvaamaan arkista puuhastelua yksityiskohtaisesti. Kuvauksista voi löytää myös huumoria.

“Sanotaan että Valerie Borge seisoo kukkuloilla että joet virtaavat niin että sen kuulee, sanotaan että on lampaita jotka menevät eteenpäin, että pilvet ovat hattaroita, sanotaan että aurinko on valkoinen---” ( s. 247) Vaikka vasta Wittigin myöhemmissä teoksissa on avoimen homoseksuaalisia ja radikaaleja hahmoja, voi myös Opoponaksista lukea tyttöjen välisessä ystävyydessä jotain pelkkää toveruutta syvempää. Eräänlaiseksi päähenkilöksi, toistuvasti huomion keskiöön ja keskeiseksi toimijaksi nousee tyttö nimeltä Catherine Legrand. Vähitellen hän syventää suhdetta Valerie Borgeen, aluksi aavistuksen ulkopuoliseen tyttöön. Keskeistä Wittigin teoksessa on emotionaalinen kehitys sekä yksilöityminen; vähittäinen eriytyminen siitä lähes yhtenä eläimenä liikkuvasta laumasta, jonka lasten joukko romaanissa muodostaa.

Kielen poliittisuus on Wittigille itsestäänselvyys.

20 ESSEE Samoin Nathalie Sarrauten Lapsuus kuvaa irtautumisen prosessia. Sitä kai lapsuuden kuvat väistämättä ovat, ja näkökulman voi tarjota joko kasvamisen tuoman vapauden tunne tai kenties haluttomuus kohdata omaa itsenäistä, monisyistä identiteettiään. Sarrauten teoksessa lapsuutta ei esitetä selkeänä totuutena tai puhtaan nostalgisena aikana, mutta ei myöskään selkeänä kasvukertomuksena. Keskeistä siinä on oikeastaan omien muistojen kyseenalaistaminen ja niiden epäileminen.

“Sillä mitä kohti me menemme, sillä mikä minua siellä odottaa on kaikki ne ominaisuudet, joista “kauniit lapsuusmuistot” on tehty... muistot joita niiden omistajat tavallisesti esittelevät ylpeydenväre äänessään”. (s. 25)

Oman lapsuuden kohtaaminen voi olla fyysinen kokemus. Tutut, kerran jo unohtuneet tuoksut, pintojen tuntu kättä vasten, tai proustilaisittain maku, voivat kaikki palauttaa meidät hetkellisesti lapsuuteen.

Lapsuus lähestyy lapsuutta henkilökohtaisesta näkökulmasta. Varsin hajanaisen lapsuuden elänyt Sarraute tavoittelee kirjassaan lapsuutta, joka kuitenkin pakenee katsetta, väistelee kättä, joka siihen yrittää tarttua. Dialogimuotoon kirjoitettu teksti on yhtä aikaa tunnelmointia vuosisadan alun Pariisissa ja Venäjällä, lapsena koettujen tunteiden läpikäyntiä sekä metatason pohdintaa siitä, kuinka paljon, jos mitään, ihminen voi muistaa vuosikymmeniä sitten tapahtuneista asioista.

Romaanissa ei selviä, käykö kertoja dialogia jonkun toisen vai kenties itsensä kanssa; kumpaakaan ei esitellä, vaan teos alkaa kuin keskeltä jo pitkään käynnissä ollutta keskustelua. Selvää on kuitenkin, että Sarraute on ammentanut runsaasti omasta elämästään. Toden ja keksityn rajoja hämärtävä autofiktiivinen taso on ominainen kerronnalle, jossa muutenkin kyseenalaistetaan muistojen tarkkuus ja todenperäisyys. Ovatko kertojan tulkinnat tilanteista todella syntyneet jo esikouluikäisenä, vai ovatko järkeilyt syntyneet vasta vuosien päässä, mutta sulautuneet muistoihin siinä määrin, että ne tuntuvat intuitiivisilta?

Sarrauten romaanin minäkertoja joutuu kohtaamaan kipeitä tosiasioita. Nuori Sarraute muuttaa väliaikaisesti Venäjältä isänsä luo Pariisiin, mutta joutuu pian

21 hyväksymään, ettei äiti ehkä tulekaan noutamaan häntä takaisin. Hylkäämisen tunne jo ennen totuuden paljastumista on musertava, ja muuntaa ennen niin läheisen suhteen äitiin etäiseksi ja kivuliaaksi. Lopulta saapuu kirje, joka varmentaa nämä epäilykset. Tämä kuitenkin vahvistaa minäkertojan suhdetta isään, kun hän näennäisen valinnan edessä julistaa, että tahtoo pysyä isänsä luona Ranskassa.

Teoksessa tulee hyvin ilmi ihmisten väistämättä kompleksinen suhde omiin vanhempiinsa sekä se, kuinka jo lapset osaavat aistia aikuisten keskinäistä nyreyttä ja epävarmuutta. Kertoja käy myös jatkuvasti kamppailua sen kanssa, ovatko lapsuuden havainnot todella aitoja, vai silkkaa jälkiviisautta. Huomattavaa on myös, että Sarraute on ollut jo yli 80-vuotias kirjoittaessaan teosta. Etäisyys omaan lapsuuteen on siis melkoinen, ja toisaalta hänellä on ollut kokonainen elinikä aikaa reflektoida menneisyyttään ja sen merkityksiä.

Oman lapsuuden kohtaaminen voi olla fyysinen kokemus. Tutut, kerran jo unohtuneet tuoksut, pintojen tuntu kättä vasten, tai proustilaisittain maku, voivat kaikki palauttaa meidät hetkellisesti lapsuuteen. Monet saattavat tuntea Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -teossarjan ensimmäisestä osasta (1913) kirjallisuushistoriassa kuuluisaksi nousseen hetken, jossa kertoja puraisee madeleine-leivosta ja tuttu, makea maku palauttaa mieleen nostalgisia muistoja lapsuudesta. Muistot eivät ole visuaalisina kokonaisuuksina mielessämme, vaan sirpaleisina, hajanaisina ja epäkoherentteina vaikutelmina. Juuri tätä ongelmaa Sarraute käsittelee.

Vaikka Wittig kuvaa romaanissa myös esimerkiksi kuolemaa ja ulkopuolisuutta, Opoponaks on kuitenkin vähemmän raadollinen kuin Sarrauten teos.

Lapsuus tarjoaa autenttisen ja sen tähden niin kipeän kuvan lapsuudesta; sen, kuinka jokaista suloista hetkeä varjostaa pelko ja epävarmuus, ja toisaalta kuinka syvästä surusta pääsee keveillä keinoilla ylös. Myös Sarraute tuo esiin kielen merkityksen, miten jo lapset tarttuvat sen pieniinkin sävyeroihin ja painoihin, ja vetävät omat, usein jyrkät johtopäätöksensä.

Lydia Lehtola

HENKILÖ 23

Kirjoittajasta kirjailijaksi ja takaisin Erkka Mykkänen on entinen kotimaisen kirjallisuuden opiskelija, josta tuli kirjailija ja kirjoittamisen opettaja.

Tänään puhumme kirjoittamisesta ja omasta äänestä.

KIRJOITTAJA-MYKKÄNEN Erkka Mykkänen on julkaissut novellikokoelman Kolme maailmanloppua (2015), romaanin Something not good (2018) ja tietokirjan poppari Kasmirista. Lisäksi hän on kirjoittanut runoja, stand-upia ja journalistisia tekstejä. Hän kertoo haastattelua ennen miettineensä, miksi oikeastaan kirjoittaa ja päätyneensä tähän: -Kirjoitan, koska rakastan lauseita, havaintoja ja rakenteita. Kirjailija Annie Dillard antoi yhdessä esseessään esimerkin oppilaasta, joka kysyi kurssilla, voiko hänestä tulla kirjoittajaa, ja opettaja vastasi siihen: ”Well i don’t know, do you like sentences?” Se on jäänyt mieleen. Kirjoittaminen palautuu usein siihen, että rakastaako tekstiä ja hyviä lauseita.

-Havainnot ja niiden sanallistaminen on ihanaa. Se mikä ylipäänsä herättää halun kirjoittaa saattaa tulla havainnosta kadulla, jostain mitä ei ole nähnyt kirjotettuna.

Ja sitten rakenteet, vaikka se miten teksti alkaa. Olen rakennelähtöinen kirjoittaja, ja inspiroidun usein siitä, miten asiat esitetään suhteessa toisiinsa. Vaikka Something not good on tavallaan realistinen kirja, siinä on mun mielestä aika erikoinen, ennakkoluuloton rakenne, joka inspiroi ja sai kirjoittamaan teoksen.

Kirjoittamisen lisäksi Mykkänen on kokeillut esimerkiksi musiikin ja lyhytelo-

24 HENKILÖ kuvien tekemistä. Kirjoittaessa matka ideasta valmiiksi teokseksi on kuitenkin näitä taiteen muotoja lyhyempi: kaikki langat pysyvät omissa käsissä. Mykkänen kertoo, että hänelle on tärkeää pystyä hallitsemaan kokonaisuutta ilman teknologian tai työryhmän väliintuloa.

- Joskus kohderyhmä auttaa kirjoittamaan hyvän tekstin. Jos kirjoitan vaikka novellin ylioppilaslehteen, se on kivaa, koska lehdellä on selkeä kohderyhmä, itseni kaltaiset yliopistossa opiskelevat ihmiset.

-Fiktiossa olen kirjoittajana käynyt jonkinlaisen kaaren siitä että parikymppisenä kirjallisuudenopiskelijana kammosin kaikkea realismia ja ”tylsää” kirjoittamista.

Halusin kirjoittaa tekstiä, josta vaikka jotkut kaverit kokeellisessa runoskenessä tykkäisi. Olen mennyt koko ajan enemmän ja enemmän kohti sitä, että haluaisin, että äidin mies ymmärtäis, mitä mä kirjoitan. Se on mun versio Pihtiputaan mummosta. Tykkään myös ihannelukijan ajatuksesta. Stephen Kingin ihannelukija on sen vaimo Tabby, se antaa tekstinsä sille luettavaksi ja tarkkailee sen reaktioita. Mä kirjoitan nyt esseekirjaa ja olisi ihanaa, jos sekä ne kaverit kokeellisessa runoskenessä että äidin mies sais siitä jotain.

Mykkäsen esikoisteos Kolme maailmanloppua (2015) on novellikokoelma, joka koostuu lyhyistä, hieman absurdeista kertomuksista. Toinen teos puolestaan on alkuvuodesta 2018 ilmestynyt romaani Something not good. Se on pieni ja helposti lähestyttävä teos, jonka päähenkilö on vähän Mykkäsen kaltainen nuori kirjallisuudenopiskelija.

Suurin ero teosten välillä tuntuu olevan se, että esikoinen on rakennetumpi, siinä on luotu uusia maailmoja. Something not goodissa puolestaan tapahtumat sijoittuvat tuttuun maailmaan, jota havainnoidaan pienen etäisyyden päästä.

Muuttuiko sanottava, vai sanomisen tapa?

-Musta niissä kirjoissa on samaa tekstin rytmi. Tietty lause tulee mulle varmaan lehtiin kirjoittamisesta, jossa pitää sanoa vaaditut asiat lyhyessä merkkimäärässä. Mulle on tärkeää, ettei kappaleissa oo ylimääräisiä lauseita.

- En koe, että mulla varsinaisesti ois omaa ääntä, vaan jokaisella teoksella on oma ääni, joka sit tulee ikään kuin mun suodattamana. Löysin Kolmen maailmanlopun äänen niin, että kirjoitin yhden lyhyen tarinan päiväkirjaan, ja rupesin sitten kirjoittamaan lisää yhden kappaleen tarinoita. Siihen tyyliin olen ottanut vaikutteita esimerkiksi Daniil Harmsilta ja Petri Tammiselta. Muutamaa vuotta myöhemmin löysin tämän toisen teoksen asetelman itseni kaltaisesta 18-vuotiaasta tyypistä, enkä pitänyt enää oman elämän käyttämistä materiaalina nolona tai tylsänä. Something not goodiin sain vaikutteita esimerkiksi Miina Supiselta kerronnan rentouteen ja puheenomaisuuteen.

Mykkänen tekee mielellään näkyväksi velkansa kirjoittajana niin muille kirjai-

25 Esikoisteosta edelsi 15 vuotta oman äänen etsimistä, runokokoelmia ja romaanin aloituksia, joita ei koskaan julkaistu. lijoille, kirjoittamisen opettajille, omille lukijoilleen kuin myös ihmisille, joiden kanssa ja seurassa on kasvanut kirjoittajaksi. Ennen esikoisensa ilmestymistä Mykkänen tunnettiin ennen kaikkea runoilijana. Hän esiintyi lavarunotapahtumissa, tarjosi runokokoelmia kustantamoille ja julkaisi ntamo-kustantamolta yhteisen Kolehti-runoteoksen Pauli Tapion kanssa.

-Olen sellaisella matkalla, jolla se ääni koko ajan muuttuu jokaista teosta varten.

Toivon että se tyyli pysyy liikkeessä eikä jossain vaiheessa jämähdä nuoruuden kokeilujen jälkeen.

-Jokaisen kirjan vastaanotto on kyllä vaikuttanut siihen, mitä seuraavaksi haluaa kirjoittaa, kun sitä on sulatellut pari vuotta. Mielestään on kirjoittanut selkeästi tai kiinnostavasti, mutta kaikki eivät olekaan samaa mieltä. Nyt kirjoitan esseekirjaa, joka hyvin selkeästi kommunikoi tiettyjä ajatuksia, ja poistuin jopa fiktiosta tätä projektia varten, sanoakseni jotain asioita.

Fiktiota ja tarinoita nautitaan nykyään paljon muissa muodoissa kuin kirjoina.

Mykkäsen mielestä on selvää, että kirjallisuus on jollain tavalla marginalisoitunut, ja sen rooli ihmisten elämässä on pienempi. Toisaalta ihmiset saavat samankaltaisia kokemuksia esimerkiksi tv-sarjoista tai videopeleistä.

Omasta lapsuudestani muistan, että lähes aina oli tylsää, ja tuota tylsyyttä tilkitsin lukemalla. Luin mitä sattuu ja mitä tahansa. Hyvän kirjan jälkeen saatoin lukea kymmenen yhdentekevää. Voisiko olla niin, että nykyään ihmiset lukevat vähemmän, mutta valikoivat tarkemmin sen, mihin tarttuvat?

- Viihdettä mahtuu maailmaan, mutta on vaarallista, jos ihmisillä ei ole enää tylsää. Laitteilla voi aina huijata aivojaan siitä että on jotain tekemistä. Mutta jos on vaikeuksia keskittyä lukemiseen, on usein myös vaikeuksia keskittyä tv-sarjaan tai videopeleihin, joissa on tarina. Pelaan pleikkarilla Rocket Leagueta, joka on lyhytjännitteinen rakettiautojalkapallopeli. Se on kivaa vaihtelua muille hommille. Viime vuoden lopulla ostin kaksi videopeliä joissa on tarina, Spidermanin ja villiin länteen sijoittuvan Red Dead Redemption 2:n, enkä mä jaksanut oikein keskittyä niihin.

26 -Tunne siitä, että fiktio ei ehkä ole relevanttia, ui myös omaan kirjoittamiseen.

Nyt mä kirjoitan ei-fiktiivistä kirjaa kronologisesti, että se ois toimiva myös äänikirjana. En ajatellut sitä ennalta, mutta huomaan, että se tuntuu tärkeältä.

Huoli fiktiosta vaikuttaa suoraan siihen, mitä mä kirjoitan.

Mutta aika positiivisessa mielessä?

-Joo, se huoli inspiroi.

Moni kirjallisuudenopiskelija haaveilee julkaisemisesta. Mykkänen kertoo hakeutuneensa opiskelemaan kirjallisuutta samasta syystä.

-Ajattelin, että jos kerran edes jollain tapaa haluan osallistua kirjallisuudenhistoriaan, niin siihen kannattaa varmaan tutustua. Yliopistolta sain nykyisen ystäväpiirini, tapasin runoihmisiä ja kiinnostuin kirjallisuuslehtien toiminnasta, perustin runoblogin. Yliopistolla järjestettiin myös kritiikkikurssi, jota veti Parnasson silloinen päätoimittaja, jo edesmennyt Jarmo Papinniemi. Kirjoitin sen kurssilla tekstin joka julkaistiin Hesarissa, ja pääsin sitä kautta tekemään toimittajan töitä, mikä taas on vaikuttanut tosi paljon muhun kirjoittajana.

Mykkänen korostaa, että esikoisteostakin edelsi 15 vuotta oman äänen etsimistä ja julkaisemattomia teoksia.

-Opiskeluajat oli niitä tuskaisia vuosia, kun tuntui, että olisi jotain potentiaalia, mutta ei vaan pääse eteenpäin. Kirjoitin runokokoelman ja näytin sitä julkaiseille runoilijoille ja kustannustoimittajille. Mulla oli runokokoelma, novellikokoelma ja toinenkin runokokoelma, joita ei julkaistu. Sitten kävi se klassinen kasvukokemus: kun totesin, että ei tää nyt ehkä onnistukaan, ja sulattelin sitä vuoden pari, niin sitten olinkin valmis yrittämään vielä kerran. Tarjosin niitä mun vanhoja novelleja kaikkialle, ja sitten tärppäskin WSOY:lle. Huomasin, että olin valmiimpi ja kypsempi. Olin hyväksynyt sen, etten tule kirjoittamaan mitään upeaa kirjaa josta kaikki tykkää, mutta pääsen varmaan jotenkin eteenpäin.

-Julkaisu helpotti kirjoittamispaineita. Alkoi tuntua, että saan tehdä tätä. Se ei tarkoita, että kirjoittaisin paremmin, vaan että kun kirjoitan uutta tekstiä, en koko ajan ajattele, että sen pitää olla hyvää. Uusi teksti ei enää ole vastaus siihen kysymykseen, että oonko mä nyt hyvä vai enkö ole. Ennen julkaisemista jokainen oma huono lause oli todiste siitä, että musta ei ehkä olekaan tähän.

Siksi julkaisun validaatiolla on iso merkitys.

-Kirjoittajille sanotaan usein, että lue paljon ja kirjoita paljon. Mutta sen lisäksi siinä on musta kaksi muuta yhtä tärkeää juttua. Tutki, miten muut kirjoittajat kirjoittaa ja tekee töitä. Ja ole tekemisissä muiden kanssa jotka tekee samaa.

Ihminen on sosiaalinen olento, se ottaa sitä mitä sen ympärillä on. Kirjoittamisen kohdalla se helposti unohtuu, koska se itse työ on yksinäistä. Vaikka siinähän koko ajan pyritään kommunikoimaan jotain muille.

HENKILÖ 27 OPETTAJA-MYKKÄNEN Mykkäsellä on takanaan ensimmäinen vuosi opettajana Laajasalon opiston kirjoittajalinjalla. Mihin suuntaan hän pyrkii auttamaan niitä, jotka tulevat vahvojen julkaisuhaaveiden kanssa?

-Meidän opiskelijoilla on tosi kypsä ja viisas asenne, ne on tutkimusmatkalla.

Musta ois tärkeää, että kirjoittamiskulttuurissa päästäis poispäin julkaisun ajattelemisesta. Ei niin sanotusti julkaisukelpoinen teksti ole välttämättä kauhean kiinnostavaa. Laajasalossa me toki puhutaan julkaisemisesta, tehdään kustantamovierailuja ja harjoitellaan saatekirjeiden kirjoittamista, mutta me ei mietitä tekstiä hyvänä tai huonona, vaan sitä, missä vaiheessa kirjoittaja on omalla polullaan. Olen aina innoissani, jos joku kirjoittaa jotain uudenlaista ja siirtyy kirjoittajana uuteen vaiheeseen, vaikka se teksti ei olisi heti esimerkiksi julkaisukelpoiseen romaaniin sopivaa. Kiinnostavin ja ajankohtaisin kysymys kirjoittajalle on yleensä, että mitä sun kirjoittamiselle kuuluu juuri nyt? Mihin olet matkalla?

-Mutta musta on tärkeää myös, että nuoret ihmiset kirjoittaisivat kirjoja.

Nuorilla on sellaisia sisältöjä ja tyylejä, jotka väistämättä menevät kasvaessa ohi. Esikoiskirjailijan keski-ikähän taitaa olla nyt 36 vuotta. Monet sanovat, että onneksi niitä mun nuoruuden juttuja ei julkaistu. Nuorten teksteissä on nuoruuden maku, ne on usein ylimielisiä, outoja, keskeneräisiä, rosoisia. Mutta juuri sellaisia kirjoja haluaisin lukea enemmänkin.

-Varmaan sama juttu on opettamisessakin: se mitä mä menetän siinä etten ole kovin kokenut opettajana, korvautuu toivottavasti sillä, että olen innokas, kiinnostunut ja läsnäoleva. Ja mulla on tuoreita kokemuksia vaikka esikoiskirjan kirjoittamisesta. Pahinta on se, jos ärtyy lukemaansa tai alkaa kyllästyttää opiskelijoiden tekstit. Tuolla en anna niin tapahtua. En ota niin paljoa luettavaa, että alkaisi ärsyttää. Lukeminen pitää aina tehdä rakkaudella.

Mykkänen on todennut aiemmin, että kaikilla on kirjoittajana sanottavaa, jos vain löytää oman äänensä. Miten luodaan turvallinen tila kirjoittamiselle ja oman äänen etsimiselle?

-Se on pohjimmiltaan helppoa, kun ei mieti, että miten minä nyt ohjaan ihmiset kirjoittamaan. Me tehdään esimerkiksi Natalie Goldbergin kirjoitusharjoituksia vaikka yhden sanan pohjalta. Yhdistetään joku oma kokemus fiktiiviseen elementtiin tai kirjoitetaan 20 minuuttia pysäyttämättä kynää kertaakaan.

Goldbergin sääntöjä on, että saat kirjoittaa roskaa, käytä yksityiskohtia, ole rehellinen. Näistä lähdetään, tehdään harjoituksia yhdessä ja luetaan tekstejä ääneen. Kun ei lähdetä arvottamaan vaan ollaan vaan kiinnostuneita toisten

HENKILÖ 29 "Kiinnostavin ja ajankohtaisin kysymys kirjoittajalle on yleensä, että mitä sun kirjoittamiselle kuuluu juuri nyt?" teksteistä, siitä syntyy jakamisen ja luottamuksen ilmapiiri vailla kilpailua tai arvottamista. Yksi opiskelijoista kysyi syksyllä, että onko kirjoittamisryhmät aina tällaisia, että kaikki vaan haluaa toisilleen hyvää? Oli tosi kiva kuulla, että hänellä oli meidän ryhmästä sellainen kokemus.

Millaisia auktoriteetin ja vallankäytön kysymyksiä Mykkänen pohtii kirjoittamisen opettajana?

-Auktoriteetti on asia, joka luodaan jokaisessa hetkessä uudelleen. Mulla ei mielestäni ole auktoriteettia siksi, että oon vaikka kirjoittanut kirjoja.

Palautetilanteessa tärkeintä on, että minä olen sen käsiteltävän tekstin lukija, ja kerron sen kirjoittajalle kokemuksestani. Annan kuuntelevaa palautetta, olen kiinnostunut siitä, miten kirjoittaja itse kokee tekstin ja mikä sitä siinä vaivaa.

Sitä kautta pääsen jyvälle siitä, millaista palautetta kirjoittaja tarvitsee.

-Yritän pitää mielessä, että vaikka välit opiskelijoihin olisi välillä kaverilliset, opettajan asemassa yksi ainoa lauseeni saattaa jäädä mieleen ja vaivaamaan.

Pyrin tiedostamaan valta-asemani ja vastuuni siinä. En sano kenellekään, että susta tulee tai ei tule kirjailijaa. En minä sitä tiedä. Yritän vain kannustaa ja esitellä eri näkökulmia kirjoittamiseen ja mahdolliseen vastaanottoon.

-Haluaisin, että ajatus tekstin julkaisukelpoisuudesta alkaisi purkautua ja julkaisemisen kenttä alettaisiin nähdä laajemmin, sellaisena kuin se oikeastaan jo on, esimerkiksi sosiaalisessa mediassa julkaiseminen. Jaottelu ”hyvään” ja ”huonoon” tekstiin on mustavalkoista.

-Haluan auttaa jokaista löytämään oman äänen, millainen se sitten olikaan.

Sitten kun se alkaa löytyä, on kiinnostavaa miettiä, millaisten lukijoiden pariin tätä voisi viedä. Haluan, että kirjoittajat pääsevät lähelle omaa ydintään. Se kiteytyy ajatukseen, ettei kannata haluta kirjailijaksi, vaan ensin kirjoittajaksi.

Sitten kun on kirjoittaja, voi joskus myös tulla kirjoittaneeksi kirjan.

30 KRITIIKIT TOISINKUVITTELUN TIHEÄ PUUTARHA Lydia Lehtola

MARIA MATINMIKKO: KOLKKA runoromaani, 138s. siltala, 2019 Maria Matinmikon neljäs teos Kolkka tuntuu aluksi niin tiheältä, että sen sisään on vaikea astua. Runoromaaniksi määritelty teos on kuvittelua kaikkien vastakkaisuuksien tuolla puolen, yhtäaikaista tuhoa, syntymää ja kukoistusta. Runomaisesti asetelluista säkeistä ja proosakappaleista rakentuu kokonainen maailma, joka muistuttaa omaamme, mutta vääristää, kääntää nurin, paisuttaa, kutistaa ja irvistää ahtaille ennakkoluuloille olemassaolon rajoista. Vierauden keskellä tuttujen asioiden ja rakenteiden mielettömyys paljastuu. Ilmassa on uhkaa ja outoa toivoa: ”Jääkarhun nukka syö poseerauksen, lämmenneet jäät rutistavat tiedon.” (s. 18) Kolkka on viiteen osaan jakautuva matkakertomus, filosofinen maalaus ja raportti paikasta nimeltä Maa jota ei ole. Teos tuntuukin kiertyvän Edith Södergranin samannimisestä runosta kantautuvan ajatuksen ympärille: ”Ikävöin maahan jota jota ei ole / sillä kaikkea mikä on olen väsynyt himoamaan” (suom. Uuno Kailas). Kuvittelu on pakotie väsyneestä todellisuudestamme, jossa kaikki on määritelty ja lannistettu seininä kohoaviksi tosiasioiksi.

Maa jota ei ole jakautuu rannik-

koon, sisämaahan ja Vuoristo-Metodi –saariin, ja jossain sijaitsee myös omilla säännöillään toimiva ”nepnepiirien” alue. Valta on jakautunut maassa epätasaisesti, muoti muistuttaa omaamme, neljäntenä vuodenaikana aurinko ei nouse. Moniaistisella kielellään teos tunkeutuu olemassaolon ruumiillisen kokemuksen sisään. Matinmikko kuvaa fenomenologisesti inhimillistä, kehon läpi suodattuvaa havainnointia. Kolkka näyttää todellisuuden elävänä, kehollisena maisemana, jossa aikatasot ja tuntemukset kohtaavat: ”Jokin hiuskiehkura häilähtää, maatuneiden ruumiiden haju. Jokin rytmi sisällä maan tuntumassa, menneisyydet puiden silmiin uurtuneet. Valon terävöitynyt matta raastaa sumua tahmeaksi.

Paisuneiden pilvien ikenet murenevat tihkusateeksi.” (s. 27) Mittasuhteet huojuvat äärimmäisen pienestä valtavan suureen. Teos rakentaa kielellisiä esineitä, kolmiulotteisia kuvia, kuin Escherin portaikkoja mahdottomista kappaleista, tuntemuksista ja ajatuksista. Näin päästään utopian

31 ja dystopian yhteismaalle.

Dystopiaa teoksessa edustaa etenkin sisämaa, jossa monet ajastamme tutut ilmiöt ovat kietoutuneet yhdeksi kriisikimpuksi. Sisämaata koettelevat ilmastonmuutos ja sodat, ja suuret joukot pyrkivät nyt rajan yli sekasortoa pakoon. Tilannetta pahentavat ulkomailta paikalle kuljetetut rauhanturvaajat, ”koska rauha ei itse osaa suojella itseään”, jotka ovat ryhtyneet rellestämään ja aiheuttaneet sisämaan taantumuksen ja kulttiintumisen. Nyt valtaan pyrkii Teurastaja, jonka presidentinvaalikampanja ”perustuu perinteiseen Kolmen T:n Mantraan: ’Talouskasvu, Tehotuotanto, Tykistö’”.

Sisämaa on aikamme painajaisten kaleidoskooppi, tuttujen kauhukuvien paloista rakentuu uusia hirviöitä.

Utooppisia elämänmuotojakin on: fantastiset olennot, nepnepiirit, elävät omassa kuplassaan etäällä maan ongelmista. Nepnepiirit ovat löytäneet toisenlaisen olemisen tavan hyväksymällä identiteettien pysymättömyyden ja valmiiden kategorioiden heikkouden: ”Nep kertoi, ettei heillä ole yhteisesti jaettua ihannetta eivätkä he demonisoi toistensa valintoja, koska tietävät kaikkien olevan erilaisia ja lisäksi he tietävät jokaisen olevan monenlainen.

Nepnepiireille muiden osavaltioiden tiukka lainsäädäntö, normit ja tavat tuntuvat ahtailta, pakotetuilta ja hassuilta.” (s. 62) Nepnepiirien kerrotaan heijastavan valoa ja muistuttavan pystyynkääntynyttä lammikkoa, mistä syntyy mielikuva peilistä. Teoksen itsestään käyttämä termi ”fantasmaattisuus” merkitsee-

Kolkka on kuin peilitalo, jossa tutut asiat saavat vieraita muotoja. kin paitsi kuvittelusta rakentuneita todellisuuksia, myös kirjaimellisemmin ikonisen esittämisen vastustamista.

Fantasma on ikonisen, esittävän kuvan vastakohta. Se on karikatyyri, ihmeellinen muotopuoli, vierasesine tajunnassa. Kolkka puolustaa kuvittelua todellisuuden aktiivisen muuttamisen keinona.

Kolkan feminismi on rakenteiden paljastamista ja hienovaraista toisin toistamista. Kun tutut kuvat siirretään vieraisiin kehyksiin, niiden outous paistaa läpi: ”Näyttää siltä, että täällä on useampia sukupuolia, mutta ne eivät ole tasa-arvoisia. En vielä tiedä, onko täällä tasa-arvon käsitettä lainkaan tai jos on, keiden kesken sitä harjoitetaan.

Saatan olla väärässä, mutta vaikuttaa siltä, että yksi sukupuoliryhmä hallitsee muita ja tämän ryhmän sisällä se, jolla on eniten omaisuutta, hallitsee muita. Ilmiselvää on, että sillä sukupuolella jolla on pienimmät lihakset, ei ole juurikaan oikeuksia. Ilmiselvää on, että kaikista likaisimpia pidetään tutkimatta syyllisinä.” (s. 22-23) Siltalan podcast-haastattelussa Matinmikko kutsuu teostaan ”eepoksen päivitykseksi”. Se on runomuotoinen matkakertomus, joka takakansiteks-

32 tinsä mukaan pyrkii ”purkamaan kertomalla”, mutta kutsuu itseään myös ”poeettiseksi konstellaatioksi”. Kolkan lauseet muistuttavatkin enemmän asetelmia kuin teesejä. Se ei silti vähennä niiden voimaa todellisuuden uudelleen jäsentämisessä. Kolkka maalaa lukijalle kartan: se on eräänlainen ”Maallisten ilojen puutarha”, jossa kaikki on mahdollista ja elävää, kaikkia sääntöjä rikotaan. Yksityiskohtia on niin paljon kuin jaksaa katsoa. Maalauksellisten kuvien takaisista lauseista avautuu filosofian kukkia, jollaisia voi piirtää esiin vain kielellä.

Maalauksellisuut ta vahvistavat teoksen lukuisat kuvataideviittaukset ja -maininnat, kuten Leonardo da Vincin Storm over a landscpape tai ”Rembrandtin ruskea”, harjoitelmat, anatomiset tutkielmat ja gobeliinit.

Visuaaliseen ilmaisuun kytkeytyvät myös teoksen lukuisat vaatteiden ja muodin kuvaukset. Kolkan reportteri käyttää vihreitä vegaanisia kenkiä, ja kertoo tällä hetkellä ottavansa pukeutumiseensa vaikutteita 90-luvun muodista. Pukeutuminen näyttäytyykin yhtenä identiteetin esittämisen ja sillä leikkimisen keinona, vapaan kokeilun alueena roolien ja kategorioiden takana. Se on itsemäärittelyä, oman kehon haltuunottoa puhtaimmillaan: ”[T]arkkailen vaivihkaa katumuotia: leveitä housuja, neontukkaa, paljon ohuita ketjuja, hyvin paljon laskoksia, se juontaa vuosisatojen takaa, ei haittaa jos kengät ovat isot, ei haittaa jos mikään ei istu, laskokset ovat se juju, erittäin pitkää ja erittäin lyhyttä helmaa, tämä on ihanaa leikkiä tunnen sen, riisuminen tai pois jättäminen on yhtä kiinnostavaa kuin lisääminen.” (s. 130)

Matinmikon tyyli, joka vieraannuttaa tuttua ainesta, muistuttaa Harry Salmenniemen tapaa outouttaa arkisia kuvia erityisesti Yö ja lasi –runokokoelmassa (2018). Matinmikko jatkaa kuitenkin pidemmälle kuvitteluun, ja fantasioi vieraista olemisen tavoista villisti kuin luonnottomuutta ja outoutta juhlivat ksenofeministit. Laboria Cuboniks -kollektiivin verkkosivuillaan julkaisemassa manifestissa ksenofeministit esittävät, että tie vapauteen löytyy antinaturalismista: vapaus ei koskaan tule syntymään ”luonnollisesti”, vaan se täytyy rakentaa intersektionaalisen feminismin pohjalta, teknologioita ja abstraktia kuvittelua, kaikkea luonnotonta hyödyntäen. Tähän projektiin Kolkka osallistuu kuvittelemalla pidemmälle kuin toivo yltää. Se on kivunlievitystä yleisen toivottomuuden aikana: ”Maassa ajelehtii muovieläimiä ja uusien metsien alkuja. Köyhä myy omaa untaan kadulla, levittänyt sen räsymatolle, jotenkuten. Bussissa joku työntää sormeaan hämmästyttävän syvälle korvaansa. Yrittääkö koskettaa aivoja, painaa triggeripistettä ja vapauttaa kivun?” (s. 134) ”Kolkka” on sanana paikka jossain etäällä keskuksesta, sieltä, missä maailma tapahtuu. Silti jokainen paikka on jonkun kolkka, kuviteltu tai olemassaoleva. Kun antaa Kolkan näkyjen ryöpytä ylitseen, syntyy kokemus siitä, että kaikki tämä olemassaolo on yhtä arvokasta. Keskuksia on vähintään yhtä paljon kuin kokijoita, elämme multiversumien keskellä. Jokaisesta havainnosta avautuu uusi toisinkuvittelun ulottuvuus.

KRITIIKIT 33 TYHJÄNÄ KAUPAN HYLLYILLÄ Maiju-Sofia Pitkänen

SANNA KARLSSTRÖM: ALEPALA runoteos, 56s. otava, 2019

Sanna Karlström palaa runojen pariin viidennessä runoteoksessaan Alepala (2019). Viimeisimmäksi häneltä ilmestyi runoteos vuonna 2014, jonka jälkeen on ilmestynyt lastenkirja ja runollinen proosateos. Proosan puolelle laajentaminen ei ole kuitenkaan muuttanut Karlströmin tyyliä, sillä säkeet ovat edelleen minimalistisia ja ilmaisu tiiviydessään tuttua.

"Alussa oli Alepa", kirja aloittaa ottaen tukevan otteen kotimaisen kirjallisuuden traditiostaan. Mieleen tulevassa Täällä Pohjantähden alla -trilogiassa on paljon eroa mitallisuudesta lähtien, mutta myös jotakin samaa. Molemmissa teoksissa kaivetaan, raivataan ja selviydytään karussa ja kauheassa maastossa. Karlströmin runoissa lukijan silmien eteen nousee tyhjyyden ja merkityksettömyyden kuvasto.

Teoksen ensimmäisessä osastossa seikkaillaan Alepassa, jossa valo tunkee silmiin kirvelevänä kuin hiekka.

Teos ei ole oodi pursuaville hyllyille tai maailman laajalle valikoimalle. Alepan kautta hahmotetaan runous arkisessa: kuinka lehtisalaatin vihreä lähde pulppuaa, kuinka basilikakimpusta kasvaa tuoksunsa kautta metsä kokijansa rintaan. Runoilijan katseen rinnalla elää kuitenkin myös vangin katse. Se on kasvatettu havaitsemaan erikoistarjoukset, "kun kärry irtoaa mutta kahle seuraa mukana". Asiakas ei ole irronnut arjen lainalaisuuksista, vaikka kuinka niin tahtoisi. Robottimainen kauppareissu osoittaa suoraan siihen, ja jokainen varmasti tunnistaa itsessään tämän pitkän päivän illan ostossuorittajan, jonka reitit ovat liiankin tutut, matkat usein sahaavia paikasta A paikkaan B -siirtymiä.

"Kuoppa kulki Alepan käytävillä, / oli vaikea sanoa olinko syvä vai tyhjä. // Halusin tunteita. / Toisen pitelemän leivän." (s. 11) Ihminen vertautuu runoteoksessa paitsi jonkinlaiseen robottiin, myös

34 kuoppaan, josta ei tiedä onko se syvä vai ainoastaan tyhjä. Epätoivoisesti kassalla edestakaisin kulkevassa rahassa on samaa tyhjyyttä kuin ihmisessä. Rahaan liittyy ihmisenkin tarpeiden tunnustelu, aistihavainnot vastaan harkittu kulutus: "en tiennyt mihin tarttua". Alepassa, mutta myös laajemmin elämässä.

Alepa-osaston jälkeen teemat jatkavat rihmautumistaan ja teokseen rakentuu loppuun asti kantava äiti-lapsi-teema. Runoilijaa mietityttää aikuisen suhde lapseen ja toisaalta lapsen kasvattaminen ja rakastaminen tässä maailman farssissa. "Varmuuden vuoksi minä rakastan sinut pilalle, / me mätänemme yhdessä rojujen keskellä." (s. 22) Alepa laajenee maailmaksi, johon on pakko syntyä kun toinen synnyttää ja jossa jokaisen on pakko mennä rikki omalla ainutlaatuisella tavallaan.

Esille astuu myös jatkumo. Suku sitoo tiukasti tämän hetken maaperään, mutta ajallisesti jokaiseen suuntaan.

Teoksessa edelleen hyödynnetään Alepasta lainattua ruokasanastoa, vaikka sen merkitys laajeneekin: "Taivas on lätkäisty talon ylle kuin meetvursti."

Pienessä on suuri, ja vanhuksenkin ydin on vain vauvankokoinen.

"Minä hengitin syvään pientä basilikaa / joka tuoksui kuin metsä. / Metsät leviävät hallitsemattomasti / jossain rinnan alueella, olin eksyä sinne." (s. 15) Loppua kohden suru tiivistyy ja tyhjyyden tunteet johdattavat itsen riittämättömyyden äärelle. Runopuhuja ei halua lisää tätä, mutta ei myöskään uutta elämää tämän elämän jälkeen.

Synkät mietteet koskevat kaikkein

Karlströmin runoissa lukijan silmien eteen nousee tyhjyyden ja merkityksettömyyden kuvasto. kauneintakin: "kuolema kuin vauva vanhempiensa keskellä / vähän väliä herättää minut tämänpuoleiseen.” (s.

49) Runoilija on vahvimmillaan teoksessa ja näyttää riisuttuna olemisen.

Alepala esittelee asiansa ei-totutussa valossa ja se vapauttaa oravanpyörästä edes osittain, vaikka jankkaavan arjen kahleet kolisevat edelleen todellisina ympärillä.

KRITIIKIT 35 HÄPEÄ, SY YLLISY YS JA SALAISUUDET LESTADIOL AISYHTEISÖSSÄ JA SEN ULKOPUOLELLA Otto Rikka

KATJA KÄRKI: JUMALAN HUONE romaani, 462s. azar, 2019 Lestadiolaisuudesta on viime vuosina kirjoitettu suhteellisen paljon kotimaisessa kaunokirjallisuudessa.

Ehkä eniten huomiota lestadiolaisuuden kuvaajista on saanut Pauliina Rauhala romaaneillaan Taivaslaulu (2013) ja Synninkantajat (2018). Myös tänä vuonna on ilmestynyt jo useampi lestadiolaisuutta käsittelevä kaunokirjallinen teos, ja tähän Rauhalankin viitoittamaan jatkumoon asettuu osaksi myös Katja Kärki esikoisromaanillaan Jumalan huone (2019).

Jumalan huone on sukupolviromaani, joka sijoittuu pohjoissavolaiseen lestadiolaisyhteisöön ja vuosiin 1934–2009. Tapahtumat kerrotaan kolmen naispäähenkilön näkökulmasta: vuonna 1985 syntyneen Elsan, hänen tätinsä Marian ja isotätinsä Ailin.

Elsaa, Mariaa ja Ailia yhdistää verisiteen lisäksi kapinallisuus yhteisönsä tiukkoja normeja vastaan. Elsan kapina on kaikkein räikeintä, kun hän teini-iässä kirjoittaa syntilistan, jota alkaa toteuttaa kuin mitä tahansa tehtävälistaa

– raksittamalla aina tehdyn synnin.

Marian kapina näyttäytyy lempeämpänä, hiljaisena väsymyksenä rajoittaviin ja ahdistaviin sääntöihin: ”Olen väsynyt pyytämään Jumalalta joka kerta anteeksi, kun Hannu ryömii ajatuksiini. Ja miksi pitäisi. Hannun ajatteleminen herättää puhdasta rakkautta minussa.” (s.

177) Vanhemmalla iällä Maria uskaltaa lopettaa sunnuntaiseuroissa käymisen ja hakea opiskelemaan teologiaa yliopistoon muiden vastustuksesta huolimatta. Aili kuvataan romaanin alussa uskossaan järkähtämättömänä ja tiukkana kasvattajana. Kun romaanissa siirrytään kuvaamaan Ailin nuoruusvuosia, paljastuu sieltäkin omat rikkomuksensa ja äitikonfliktinsa: ”Minulla on oma elämä, äiti ei saa tulla minun onneni etteen.” (s. 217)

36 Naisen rooleista ja rooleissa pyristelystä Kärki käsittelee romaanissaan naisen roolia lestadiolaisyhteisössä – ja myös sen ulkopuolella. Elsa ja Maria pitävät sukupuoleensa perustuvaa roolia rajoittavana. Jo lapsena Elsa vihaa pikkulaukkuja, saparoita ja punaista hametta. Ensimmäiset ”tissiliivit” tuntuvat typeriltä ja ylimääräisiltä ja Elsasta on ”helvetin epäreilua”, kun hänen vanhempansa suuttuvat kaulalla näkyvistä fritsuista, vaikka isoveljet saivat ”kuljetella tyttöjä, kouria ja purra ja naida ja nukkua missä halusivat”. Marialla on elämä myös lestadiolaisyhteisön ulkopuolella, jossa hän voi olla vapaammin oma itsensä. Yhteisönsä saarnamiehelle hän kritisoi naisen asemaa ja roolia seurakunnassa sekä perustelee muun muassa omaa koristautumistaan. ”Huomaan lyöväni nyrkkiä pöytään, kun sanon, että vanhat ukot tuskin tietävät mitään nykynaisten elämästä, eivät ole koskaan tienneet.” (s. 168) Romaanissa kuvataan julman todentuntuisesti myös naisiin kohdistuvaa perheväkivaltaa. Maria joutuu lapsena todistamaan, kuinka hänen isänsä raiskaa, pahoinpitelee ja lopulta tappaa äidin. ”Isä-Mauri mulkaisee minuun ja kiskoo äitiä kuin koiraa kaulapannasta takaisin saunaan, ja äiti raahautuu perässä, yrittää nousta seisomaan mutta kaatuu taas ja tarttuu kaksin käsin kaulaansa ja yrittää saada sormiaan vyön ja kaulan väliin. Äiti yrittää huutaa, mutta ääntä ei enää lähde, ja se rimpuilee ja kasvot ovat ihan punaiset jo.” (s. 53) Osa perhepiiristä pyrkii selittämään

Maurin väkivaltaista käytöstä sotatraumoilla. Sodan ajan kotirintamakuvaus on myös yksi Kärjen romaanin naisten asemaa käsittelevä juonne, ja siltä osin tulee mieleen Eeva Kilven romaani Elämä edestakaisin (1964).

Molemmissa romaaneissa kuvataan kotirintaman naisten taakkaa. Jumalan huoneessa Aili ja muut kotirintaman naiset tarttuvat riuskasti kodin askareisiin, kun miehet joutuvat rintamalle.

Pula ruoasta ja raskaat kotityöt vievät veronsa: ”Joskus kädet tärisevät ja päätä huippaa, kun väsyttää niin.” (s.

220) Molempien romaanien sodankuvauksessa on läsnä jatkuva pelko ja huoli läheisistä. Kilven romaani päättyy sodan loppumiseen, mutta Kärki kuvaa myös sitä, kuinka raskas taakka ei välttämättä helpota, vaikka sota loppuukin. Isät eivät jaksa ottaa lapsiaan syliin, ja miehiä pitää ”uinuttaa uneen kuin pikkulapsia”, kuten Aili toteaa.

Nuoruuden kapinaa ja kaipuuta lapsuuteen Kärki kuvaa eloisasti Elsan teini- ja nuoruusvuosia, vaikka välillä kuvaus tuntuukin karikatyyrimäiseltä. Elsasta muotoutuu kuva nuorena naisena, joka on keskisormet pystyssä jokaiseen suuntaan. Teini-iän parisuhdeongelmat Elsa ratkaisee antamalla ”pillua jollekin bensalenkkarille”, äiti näyttää ”harmaassa kauhtanassaan joltain kuolleelta kalkkunalta” ja poliisit ovat ”vitun kyttäsikoja”. Loputtomien bileiltojen ja aamusta toiseen jatkuvien krapuloiden sävyttämä nuoruus on samaan aikaan huoletonta ja ahdistavaa. Tunteet vaihtuvat nopeasti ja ovat voimakkaita. ”Odotus kutkuttaa, ilmassa on juhlahumun tuntua, yökerho

KRITIIKIT 37

tadiolaisuudesta

luodaan kauniin kielen avulla: ”Päivä kahlaa märässä lumessa pääsemättä eteenpäin ja hämärtyy pian illaksi.

Vatsanpohjaan on jäänyt outo tahmeus, valo on kuollutta. Tuleeko koskaan enää onnesta hehkuvia päiviä?” (s. 66)

samaan aikaan

Häpeää, salaisuuksia ja anteeksiantoa

Kärki onnistuu maalaamaan les-

kauniin ja kamalan kuvan. on imevä kita, tänään voi tapahtua mitä vain. Ihan mitä vain.” (s. 253) Elsan nuoruuden räväkkyys ja epävarmuus herättävät lukijassa myötätuntoista naurua Elsaa – ja koko ihanaa nuoruutta – kohtaan.

Jumalan huone ei kuitenkaan sorru kuvaamaan asioita mustavalkoisina.

Ahdistavasta yhteisöstä lähteminen on vaikeaa, koska samalla joutuu hylkäämään lapsuutensa ja joukon rakkaita ihmisiä. Kärki onnistuukin maalaamaan lestadiolaisuudesta samaan aikaan kauniin ja kamalan kuvan. Vaikka Elsa jättääkin ”koko perkeleen suvun” taakseen, muistelee hän lapsuuttaan nuoruuden ahdingossa myös lämmöllä: ”Kesät eivät koskaan enää ole yhtä lämpimiä ja keltaisia kuin silloin. Kuusten alla ei ole merirosvokätköjä eivätkä letut maistu samalta, sillä niiden pitäisi olla äidin paistamia ja ne pitäisi syödä järvessä tihkusateessa, kun sateenkaari piirtyy voimakkaana kesän ylle.” (s. 324) Tällainen positiivisen ja negatiivisen, kauneuden ja rumuuden asettuminen vastakkain on Kärjen romaanille tyypillistä. Synkeä ja raskas tunnelma

Jumalan huone tuo esille sen, kuinka voimakkaasti salailu sekä häpeän ja syyllisyyden tunteet nivoutuvat osaksi identiteettiä. Jo pienet lapset sulkevat synnit syvälle sisällensä, ja syntejä kuljetetaan läpi koko elämän, ellei sitten lähdetä yhteisöstä. Yksi on tehnyt abortin, toinen on homoseksuaali, kolmas kokee lihallisia himoja.

Salaisuuksia paljastuu myös niiden ihmisten menneisyydestä, joiden kuvittelisi olevan puhtoisimpia.

Kärjen teos saa myös pohtimaan anteeksi antamisen rajoja, sillä Mauri tuo mukanaan aina pimeyden. Onko mahdollista antaa anteeksi ihmiselle, joka tappoi vaimonsa ja kohteli lapsiaan kaltoin? Riittääkö pahuuden selitykseksi traumatisoitunut mieli ja uskossa tehty parannus vai jääkö vaihtoehdoksi vain viha: ”Mauri-ukki ei ansaitse mitään. Kusen hänen haudalleen.” (s. 457) Jumalan huone (2019) on väkevä romaani ja hieno aloitus Katja Kärjen kirjailijan uralle. Se ei kaihda rajujakaan aiheita, ja sen kaunis kieli asettuu näyttävästi kirjassa kuvattua ahdistusta ja pahuutta vasten. Vaikka romaanissa on paljon samaa kuin esimerkiksi Rauhalan Synninkantajissa, erottuu se edukseen käsittelemällä nuoruutta ja sukupolvikonfliktia ylipäänsä – myös lestadiolaisyhteisön ulkopuolella.