Huvilan kaksi vuosikymmentä

Huvilan kaksi vuosikymment채 Pekka Nissil채

”Teltta kannattaa kokea!”

Näin vakuutti kolumnissaan elokuussa 1996 Heikki Hellman, tuolloinen Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen esimies. Hän puhui jättiharppauksin kehittyneestä kaupunkikulttuurista, ja sen törmäämisestä kunnallispolitiikan pikkusieluisuuteen. Hakaniemeen pystytetyssä teltassa pidetyt konsertit ilahduttivat tuhansia, mutta häiritsivät muutamia, ja niin toimintaa oli ryhdytty suitsemaan, Hellmanin mukaan suhteellisuudentajun ja maalaisjärjen puutteessa, vailla kykyä kohdata uusia asioita myönteisesti.

Teltta, jonka kokemista Hellman suositteli, oli ristitty Huvilaksi, ja se oli syntynyt suuressa Juhlaviikkojen uudistuksessa vuonna 1995, jolloin uudeksi taiteelliseksi johtajaksi kiinnitettiin kapellimestari Esa-Pekka Salonen. Hän lakkautti ensi töikseen organisaation aiemmat eri taiteenlajien toimikunnat, ja perusti tilalle yhden uuden, johon musiikin asiantuntijoina tulivat säveltäjä Magnus Lindberg, sekä laulaja-lauluntekijä Ismo Alanko.

Uusien toimintaperiaatteiden ilmentymäksi tarvittiin uusi tila, ja niin ilmaantui – kaupunkibyrokratiassa poikkeuksellisen nopeasti – Kaisaniemenlahden Tokoinrantaan, Kaupunginteatterin edustalle arkkitehti Roy Mänttärin suunnittelema Huvila. Sen ilmeeksi kaavailtiin illasta aamuun sykkivää Juhlaviikkojen uuden ilmeen keskusta, konserttiklubitilaa, missä soisi klassisen lisäksi myös jazz ja rock.

Taiteen hierarkia Jazz oli ollut jo tunnustettuna juhlien valikoimassa, ja ne joiden muisti vielä hyvin palveli, voivat 70-luvulta lähtien kertoa vaikkapa yhdysvaltalaisen vibrafonisti Gary Burtonin vierailusta.

Rockin parista legendan tasolla on niin ikään yhdysvaltalainen säveltäjä-kitaristi Frank Zappa Mothers-yhtyeineen, ja kaksi loppuunmyytyä Finlandia-talon konserttia elokuussa 1973.

Sittemmin pitää rockin ystävän oikein pinnistää muistiansa, mutta kotimainen alan tilaustyö oli oma huomionarvoinen Juhlaviikkojen sarjansa, joista erityisesti muistetaan Ismo Alangon Vanhalla ylioppilastalolla syyskuussa 1990 toteutettu konsertti Kun Suomi putos puusta. Muistikuvia sen suhteen tietenkin auttaa samanniminen albumijulkaisu, kuten myös videona julkaistu konserttitaltiointi.

Yleinen näkemys kuitenkin oli, että rytmimusiikki oli Juhlaviikoilla lapsipuolen asemassa; festivaali oli taidemusiikkiin keskittynyt elitistinen konserttisarja.

Näkyvä muutos Suomen Kuvalehden elokuisessa kansikuvassa Salonen ja Alanko seisovat Suurkirkon portailla, takanaan aurinkoinen Senaatintori, välissään kuvataiteen vastaava toimikuntalainen Silja Rantanen, ja otsikkona ”Juhlaviikkojen uusi ilme”. Salonen tiivistää haastattelussa linjanvetonsa juhlien aiemmasta arvokkuudesta ja elitismistä uuteen nuorekkuuteen ja intensiivisyyteen.

Hän ei halunnut kattavaa teemaa, ei myönnä linjaa eikä punaista lankaa, mutta tunnustaa tehneensä ”tietoisen sillisalaatin”.

Salosta kiinnosti pohtia kulttuurin merkitystä nyt ja siinä, korkean suhdetta matalaan ja päinvastoin, ja tälle hän halusi luoda ”sosiologisen signaalin”, Huvilan, ”elämysten talon”, joka noustessaan puistoon kertoi, että juhlat ovat alkaneet.

Alanko puhuu rajojen ylityksestä, poikkitaiteellisuudesta, ja siitä, että mahdoton tehdään mahdolliseksi. ”Tarjotaan jotain, mihin muut eivät pysty”, hän summaa ideansa.

Törmäyttämistä Huvilan ensimmäinen kesä tarjosi kotimaista rockia, brittiläistä tanssibeatia, kotija ulkomaista nykymusiikkia tilaustöineen, eurooppalaista maailmanmusiikkia, etupäässä ulkomaista jazzia, kotimaista nykytanssia, ulkomaista runonlausuntaa, sekä erityisiä, tilaustöinä toteutettuja teemakonsertteja esimerkiksi perinteisen iskelmän alueelta.

Niin konsertti-illat kuin uusi johtokin saivat laajasti tilaa ja huomiota mediassa, kärjessään virallinen avajaiskonsertti, mihin Salonen oli yhdyttänyt johtamansa Ruotsin radion sinfoniaorkesterin, säveltäjä Anders Hillborgin, ja lauluntekijä Eva Dahlgrenin. Hillborgin sävellyksiä – viulukonsertto ja laulusarja Dahlgrenin tekstein – ohjelmistossa pitäneeseen konserttiin päivälehdet lähettivät oikeaoppisesti taidemusiikkiarvostelijansa, vaikka keskeinen mediahuomio kohdistui rockmusiikin parissa mittavan suosion meilläkin saavuttaneeseen Dahlgreniin.

Kyseltiin jopa, että miksi kymmenenkin tuhannen yleisöön pystyvä Dahlgren sijoitettiin vajaa 1500 henkeä vetävään telttaan – tosin nopean loppuunmyynnin takia kahteen konserttiin – oli vastaus, että kun kysymyksessä nimenomaan on Huvilan avaus, eli konserttitila oli tässä kuitenkin se pointti.

Huvila vetikin alusta asti hyvin yleisöä, ja konsertit saivat jos nyt eivät aivan kauttaaltaan silkkaa kiitosta, niin ainakin ”mielenkiintoista, mutta” -kommentteja. Pitkälle yli keskiyön jatkunut musisointi, ja aivan erityisesti brittiläisen Massive Attackin dj-vetoinen jytinä, aiheutti kuitenkin melkoisiin mittoihin nousseen keskustelun ja väännön desibeleistä, jonka myötä kovaäänisin rock siirrettiin teltasta seuraavana kesänä pariin keskustan ravintolaklubiin.

Maailman menoa Merkittävimpiin avauksiin kuului ehdottomasti yhteistyö brittiläisen WOMAD-organisaation (World Of Music And Dance) kanssa, jonka myötä yhtenä iltana kuultiin valikoima eurooppalaista maailmanmusiikkia. Brittiläisen Genesis-yhtyeen laulajana maailmanmaineeseen 70-luvun alussa nousseen Peter Gabrielin aloitteesta perustettu tuotanto-, koulutus- ja tiedotusyhteisö oli jo ehtinyt Suomessa toimia esimerkiksi Seinäjoen Provinssirockin yhteydessä.

Maailmanmusiikin laaja kirjo tarjosi paljon mahdollisuuksia, ja siitä tulikin jatkossa yksi Huvilan konserttitarjonnan leimallisimpia piirteitä, mukaan lukien kotimaisen nykykansanmusiikin jo tuolloin saavutettu kansainvälinen taso.

Vaikka ehkä ajan myötä parhaiten mielessä ensimmäisen vuoden erityisilloista on pysynyt Olavi Virtaa kunnioittanut Ilta Virrassa -konsertti, niin huomattavan paljon enemmän huomiota aikanaan saivat niin heavy metal -bändi Waltarin yhdessä Avanti-orkesterin kanssa toteuttama Yeah! Yeah! Die! Die! -teos, kuin M. A. Nummisen luotsaama Kielletyt laulut -kokonaisuus. Aiemmin mainittuihin Ismo Alangon tuotantoperiaatteisiin etenkin Waltarin idea sopikin mitä parhaiten.

Kaikille kaikkialla Salosen ideaa uudenlaisesta, ”kaikkien kaupunkilaisten festivaalista” ja sen uudesta yleisöstä, palveli myös tapahtuman keskukseksi ajatellun Huvilan sijainti. Hakaniemen silta, ”Pitkäsilta”, on sukupolvien ajan ollut pääkaupungin rajapyykki sosiaaliluokkien ja poliittisen ajattelun suhteen, ja nyt eteläisen kaupunginosan eliitin korkeakulttuuriksi muodostunut juhla vietiin tuon rajan yli. Teko pantiin selkeästi merkille, lehtikirjoitusten otsikoita myöten. Liikettä pidettiin yleisesti onnistuneena, mitä se olikin. Juhlaviikot muutti muotoaan, ja tavoitti uutta ”fiksua, aktiivista nuorta yleisöä, joka ei näe jyrkkää eroa korkean ja matalan taiteen välillä” (Heikki Hellman).

Mutta tuli myös kritiikkiä, ja vuosia myöhemmin Salonen myönsi, että se yllätti: ”Jotkut kokivat sen loukkauksena. Että Salonen lähettää roskakulttuurin Hakaniemeen, ja pitää korkeakulttuurin keskustan konserttisaleissa. Itse olin ajatellut sen juuri toisin päin. Että Hagiksessakin voi olla kulttuuria”.

Juhlien muutosta palveli myös kaksi muuta kaupunkitapahtumaa, joista toinen alkoi Huvilan kanssa samana vuonna, eli parissakymmenessä keskustan ravintolassa tapahtunut Art Goes Kapakka. Pienimuotoista, kotimaista ohjelmaa, ja usein yllättävissäkin paikoissa – sellaisissa, missä normaalisti ei ohjelmaa oheispalveluna ravintola-asiakkaille tarjottu. Toinen tapahtuma, jo joitakin vuosia olemassa ollut Taiteiden yö, nivottiin tässä vaiheessa kiinteästi Juhlaviikkojen yhteyteen.

Ylilyöntejä ja supistamista Uusi taiteellinen johto oli kuitenkin kulttuurihallintoon tottumaton, minkä johdosta esimerkiksi budjetin kuluseuranta petti, lopputuloksena usean miljoonan (markan) tappiot.

Kaupunki kärsi tilanteen kuitenkin suhteellisen tyynenä, ja vaikka rahan menoa seuraavalle vuodelle kiristettiin, pystyi taiteellinen johto kohtuullisessa määrin jatkamaan valitsemaansa linjaa. Huvilan luonne kuitenkin jossain määrin muuttui, kun osa musiikista piti siirtää toisiin tiloihin. Tilauskonsertteja kuitenkin voitiin edelleen tehdä, ja maailmanmusiikki sekä jazz jatkuivat ”normaalisti”, kuten myös vähemmän äänekäs pop ja/ tai rock. Monitaiteellisuuden ilmettä ylläpitivät runoilijat ja koreografit edelleen omine iltoineen.

Julkinen huomionosoitus asialle tuli Yleisradiolta. TV 1:n kulttuurimakasiiniohjelma Valopilkku myönsi Huvilalle ensimmäistä kertaa jaetun Vuoden valopilkku -palkinnon.

Perusteissa kiitettiin niin arkkitehtuuria, ohjelmistoa kuin konseptia.

Kahden vuoden pestin ottanut taiteellinen johto väistyi ajallaan, ja paikalle nimitettiin Pariisissa musiikkikeskusta johtanut Risto Nieminen. Aidosti monitaiteellinen kaupunkifestivaali oli olemassa oleva tosiasia, ja Nieminen luonnehtikin jatkavansa Salosen linjalla. Huomionarvoisena lisäyksenä hän toi lapsiyleisölle suunnatut konsertit, ja niin Huvilan tarjontaan ilmestyi Perhepäivä.

Osittain pakon sanelemana, Finlandia-talon remontin takia, Huvilaan ilmaantui myös useita sinfoniaorkesterikonsertteja. Ne saivat kaksijakoisen vastaanoton: toisaalta ne saavuttivat uutta yleisöä, mutta tilaa ei varsinaisten asianharrastajien toimesta koettu soveltuvaksi orkesterikäyttöön. Akustiset, ilman lämpötilaan herkästi reagoivat soittimet, ja kuitenkin sääolosuhteista riittävän riippuvainen teltta eivät olleet hyvin toimiva yhdistelmä. Akustiikkaolosuhteista johtunutta orkesterien sähköistä vahvistamistakaan ei pidetty onnistuneena toimenpiteenä.

Klubitilan mahdottomuus Eri asioiden kohtaaminen korostui niin Niemisen kuin myös tuottajien kommenteissa. ”Juhlaviikot ja Art Goes Kapakka ovat mahdollisuuksia kohtaamisiin: taiteilija ja yleisö, taiteilija ja taiteilija, klassisen musiikin yleisö ja ravintolayleisö”, pohti AGK-tuottaja Mikko Leisti, ja Huvilan tuottaja ”Elukka” Eskelinen puolestaan: ”Joudumme miettimään iltojen rakennetta uudelleen - että konsertit ovat konsertteja ja klubit klubeja”. Huvilan tilauskonserttien kapellimestari Jukka Hakoköngäs näki mahdollisuudet Huvilan laajemmalle käytölle, mistä esimerkiksi Eskelinen oli eri mieltä: ”Huvila ei saa lojua (tyhjänä) rapautumassa. Se vie siltä juhlavuutta”.

Huvilan vetovoima oli kuitenkin vahva, ja yllättävätkin nimet vetivät sen täyteen.

Keväällä 1998 voimaan tullut anniskelulain muutos kielsi alkoholijuomat katsomoista, poikkeuksena ravintolat, jollaiseksi Huvilaa ei luokiteltu. Klubimiljööseen tottunut rockyleisö vierasti käytäntöä, mikä johti rock-konserttien aseman pohtimiseen. Toisaalta rockinkin tarjonta oli harventunut, esimerkiksi niistä aiemmasta tutuista syystä, että

loppukesä on huono aika kiertueiden kannalta, ja Suomi ylipäätään on meren takana turhan sivussa. Syyksi kerrottiin myös, ettei budjetti anna myöten rocknimien hintapyyntöihin. Kotimaiset kärkinimet myivät odotetusti hyvin, mutta niiden kahden illan buukkaukset veivät tilaa mahdollisilta muilta kiinnostavilta tai yllätyksellisiltä kiinnityksiltä.

Pohdittiin uudenkin estradin mahdollisuudesta rockille, mutta sellaisen löytyminen oli vaikeata. Myös Huvilan siirrosta keskusteltiin, ja esimerkiksi tuottaja Vesa Ristimäki totesi: ”Totuus on, että nykyinen paikka on ahdas. Huolto, kuljetukset, ihmiset ovat ahtaalla sillä tontilla”. Auroran kenttä Finlandia-talon takana oli ollut alun perinkin yksi varteenotettava sijoituspaikka suunnitelmissa.

Suosion eri puolet Maailmanmusiikin kirjo laajensi nopeasti tarjontaa Niemisen vuosina, ja 2000-luvun taitteessa Huvila sai jo varauksetonta kiitosta luontevasta profiloitumisestaan tasokkaaksi genren foorumiksi. Jazzin tarjonta laajeni myös aluksi, mutta rock ei erityisen onnistuneesti löytänyt paikkaansa Huvilassa.

Rock-otteella toteutettuja tilauskonsertteja tehtiin edelleen, ja kotimaiset bändit tai artistit saattoivat rakentaa Huvila-keikalleen esimerkiksi laajennettuja erikoiskokoonpanoja erikoisohjelmistoineen, mutta ”normitarjonta” herätti nopeasti kysymyksiä. Esimerkiksi J. Karjalainen Electric Sauna -yhtyeensä kanssa (1999) - kahtena loppuunmyytynä iltana - oli sen kaltaista, pääkaupungin rock-klubeista tuttua toimintaa, että sen ei katsottu nautittavuudestaan huolimatta niin kuuluvan julkisen tuen varassa toimivan järjestäjän ensisijaiseen toimintamalliin.

Tilauskonserteista etenkin Rauli ”Badding” Somerjoen kunniaksi (2000) tehty sai paljon huomiota, ja toki myös kritiikkiä laskelmoivasta osallistumisesta ”Badding-huumaan”, kun Markku Pölösen draamaelokuva aiheesta tuli ensi-iltaan juuri samoihin aikoihin. Suosion myötä järjestettiinkin peräti kaksi lisäkonserttia, ja kaikki myytiin loppuun.

Toisaalta samana vuotena Huvilaan buukatusta - ja vain puolikkaan teltan täyttäneestä - ruotsalaisesta laulaja-lauluntekijä Joakim Thåströmistä noukittiin erityspisteitä. Vaikkei rock-veteraanin keikka odotuksia niin täyttänytkään, oli hänen katu-uskottavuutensa kuitenkin niin merkittävä, että sellaisen profiilin esilletuonti nähtiin hyvin asiallisessa valossa.

Vuoden 2001 erikoisuus, Avanti-orkesterin erikoiskokoonpano HumppAvanti uusine sovituksineen legendaarisen Humppa-Veikot -yhtyeen materiaalin parissa muodostui loppuunmyydyn konsertin ohella myös omanlaisekseen kestosuosikiksi radioinnin myötä.

Konsertti on sittemmin ollut YLEn Radio Suomen toivotuimpia uusintoja, ja se on siksi useasti uusittukin.

Oheen ja rinnalle Vuonna 2001 starttasi VR:n makasiineilla Can you festival? -tapahtuma, mikä edelleen nosti esiin keskustelun rockin osuudesta Juhlaviikoilla, ja Huvilassa eritoten. Samoin oli noussut esiin Huvilan poikkeusluvan umpeutuminen, ja näin ollen mahdollisuus sen

lakkauttamisesta. Sellainen vaihtoehto nähtiin yleisesti menetyksenä, vaikka toisaalta pahoiteltiin Huvilan muuttumista konserttiareenaksi, alkuperäistä ideaa hämärryttäen.

Ohjelmistoa kuvattiin jo yllätyksettömäksi ja kaavaan vakiintuneeksi.

Huvilan jazz-tarjontakin harveni yllättävän nopeasti. Kotimaisella kärjellä UMO-big bandin sekä rumpali-säveltäjä Edward Vesalan myötä käynnistynyt tarjonta kapeni ja osin jo harhautui ei-jazznimiinkin (joita jazzin edustajina kuitenkin markkinointiin). UMOlla itselläänkin oli taustaa kansainvälisen Sea Jazz -festivaalin järjestäjänä 80-luvun puolivälistä, ja se alkoi järjestää pienimuotoisempaa tapahtumaa UMO Jazz Fest vuonna 2003. Suomenlinnassa starttasi jo kaksi vuotta aiemmin Viapori Jazz -tapahtuma, ja nämä molemmat osuivat aikajanalla Juhlaviikkojen kanssa päällekkäin, joten jazz nähtiin jossain määrin jopa ”ulkoistetuksi” tämänkaltaisille toimijoille.

Tosin UMO kyllä säilytti kohtuullisen vakiosti esiintymisensä myös Huvilassa, omilla temaattisilla ohjelmistoillaan, ja oli Viaporin taiteellinen johtaja, saksofonisti Jukka Perkokin konserttivieraana erityisessä tilausteosillassaan vuonna 2005. Pianisti-säveltäjä Iiro Rantalaa voidaan myös pitää melko vakioesiintyjänä, ja jazz-sellaisena Huvilan historiassa. Genren vakuuttavia tapauksia muutenkin olivat harventuneessa tarjonnassa pianistit; nuorempi ruotsalainen Esbjörn Svensson (2002) ja ranskalainen veteraani Michel Legrand (2006) trioineen, jotka molemmat nousivat arvioissa vuosiensa kärkitapausten joukkoon.

Perinteiden voima Maailmanmusiikin parissa keskieurooppalainen klezmer nousi jatkossa hyvin esiin, kuten myös portugalilainen fado. Jälkimmäisen kohdalla melankolisen tunnelman ja musiikillisten ainesten - melodia, rytmi, sointurakenteet - ilmiselvä samankaltaisuus suomalaisen iskelmäperinteen kanssa selittää suosion syytä.

Brasilialainen ja kuubalainen perinne sen sijaan ovat olemukseltaan aika kaukaisia meikäläiseen perinteeseen nähden, mutta erityisesti pääkaupunkiseudulla on niille aikanaan kasvanut yleisöä etenkin Hotelli Hesperian Talvikarnevaalien myötä 70-luvun lopulta lähtien. Eikä voida unohtaa alkuperäisen Radio Cityn dj Papa Monteroa (eli Risto Vuorimiestä), jonka rumba/salsamusiikkia soineet ohjelmat olivat huippusuosittuja nimenomaan nuoren aikuisyleisön parissa 80-luvulla.

New Yorkista käsin salsaa ei huvilassa montaa kertaa ole kuultu, mutta kuubalaisperinnettä muuten kyllä huomattavasti. Jossain vaiheessa esitettiin jo toivekin, että Kuubasta voisi tuoda modernimpaakin osastoa, rumbalegendojen sijasta. Myös maailmanmusiikin artistihinnoitteluun kerrottiin kuitenkin tulleen ”supertähtien taloustieteen malli”.

Orkesterit muualle Sinfoniaorkesterit hiipuivat Huvilasta kokonaan epäilemättä olosuhteista johtuen.

Kansallisoopperan orkesteri uskaltautui vielä vuonna 1998 paikalle, kohdatakseen yhden kesän huonoimmista ilmoista, ja Helsingin kaupunginorkesteri puolestaan vielä kerran kaksi vuotta myöhemmin.

Tapiola Sinfonietta normaalista pienempänä kokoonpanona toteutti poikkeusohjelmiston, Kimmo Pohjosen Kalmukkisinfonian 2002, Avanti oli pienehköllä kokoonpanolla Jukka Perkon mukana 2005, sekä Eero Hämeenniemen Intia-perinteen fuusioteoksessa 2008.

Tosin on muistettava vuoden 2008 kaksi toteutusta: Lohjan orkesteri säestämässä Mario Farangoulisin viihdeohjelmistoa, ja Mikkelin orkesterin jousiyhtyekokoonpano Kauko Röyhkän säestäjänä. Viimemainitusta on täsmennyksenä kuitenkin todettava sen 12-henkinen jousiyhtyekokoonpano.

Yhteistyön tuloksia Huvilassa järjestettyjen erikoiskonserttien kaltaisia tilaisuuksia järjestettiin myös muissa tiloissa, milloin Art Goes Kapakka -tapahtumaan kuuluen, milloin Taiteiden yössä. Esimerkiksi vuonna 2006 kuultiin Suomen synkimmät laulut Bottalla, ja 2008 Rock, rytmi, rakkaus -kooste Senaatintorilla. Molemmissa tehtiin yhteistyötä Helsingin Sanomien kanssa, jonka nettisivuilla yleisö kävi äänestämässä suosikkiaan, ja loppusaldosta rakennettiin konserttien ohjelmisto. Metodia käytettiin myös Huvilan Kymmenen biisiä, jotka järisyttivät Suomea -konsertissa 2007.

Huvilan lattiatiloja on silloin tällöin käytetty tanssiparkettina konserteissa, mitä on markkinoitu yleisölle suoranaisina tanssitilaisuuksina. Toki monet yhtyeet ovat innostaneet yleisöä enemmän tai vähemmän käskettynä tanssimaan muissakin konserteissa, mutta ainakin Ville Leinonen & Chrisse Forever Band (2007), Yölintu (2008) sekä Dallapé (2010) ovat olleet tällaisia ”Tanssit tänään, soittaa orkesteri” -tyyppisiä vetoja.

Modernin rytmimusiikin asemaa, dance-sektori mukaan lukien, tuli osaltaan hämmentämään vuonna 2005 NuSpirit-kollektiivin suunnittelema, VR:n makasiineilla aloittanut Flow, joka nopeasti erkani Juhlaviikoista omaksi, mittavaksi tapahtumakseen.

Kokemusten dynamiikkaa Eva Dahlgrenin myöhemmät uusintavierailut (muiden Suomen-vierailujensa ohessa) nostivat taas kysymyksen, että miksi Juhlaviikot? Tasokkuudesta ei ollut kysymys, kuten ei myöskään areena-tason suosikin, ranskalaisen Patricia Kaasin kohdalla (2004). Vastaavasti esimerkiksi jo 30 vuotta aiemmin ensimmäiset merkittävät jälkensä rockin historiaan jättäneen yhdysvaltalaisen laulaja-lauluntekijä Patti Smithin konsertti Huvilassa (2005) herätti valtavia tunne-elämyksiä paikalla olleiden joukossa, ja pikaista uusintaa toivottiin näyttävästi. Tuolloin tehtiinkin ennakkomyynnissä Huvilan nopeusennätys, loppuunmyynti kahdessa tunnissa.

Smithin lailla pitkään paikalle yritetty americana-yhtye Wilco teki lopulta (2009) ensikontaktillaan Huvilan lavalta käsin kohtuullisen pysyvän vaikutuksen suomalaiseen yleisöön. Toisaalta, pitkän uran tehneen, mutta tuoreen levyn myötä konsertoimaan lähteneen artistin kiinnitys saattoi kuulostaa jo melkoisen väsyneeltä, kuten 80-vuotiaan Juliette Grécon tapauksessa (2007) kävi.

Helsingin Sanomien Jussi Pullinen kysyi Risto Niemiseltä haastattelussa vuonna 2008 mahdollisuudesta löytää rock-festivaalien yhteisöllisyyttä Juhlaviikkojen laajasta, päällekkäisestä tarjonnasta. ”Jokaisessa esityksessä pitäisi syntyä oma henkensä”, Nieminen vastasi. ”Laajempi henki riippuu siitä, kuinka paljon pystyy avaamaan sille itseään.

Se vaatii ehkä käymistä useammassa tapahtumassa”, hän jatkoi. ”Me laitamme kaikkea tarjolle, ja toivomme, että jokainen löytäisi sieltä jotakin itselleen uutta”, Nieminen myös sanoi.

Pullisen todetessa, että ”monelta menee iloisesti sekaisin” Huvila, Art Goes Kapakka, Flow, Taiteiden yö, (teatterifestivaali) Stage ynnä muut, kommentoi Nieminen: ”Tämä ei ole viihdetapahtuma, vaikkei viihtymistä ole kielletty, päinvastoin. Ei ole tietenkään tarkoitus olla koko ajan otsa kurtussa, mutta haluamme tarjota jotain dynamiikkaa maailman ja teosten välille”.

Uutta vauhtia Vuonna 2009 uudeksi Juhlaviikkojen toiminnanjohtajaksi nimitettiin teatteriohjaaja Erik Söderblom, joka Helsingin Sanomien Vesa Sirénin tekemässä haastattelussa totesi: ”Juhlaviikkojen tulee yhä olla kaupungin muutoksen manifesti ja airut”. Hän ilmoitti ”kaiken hyvän säilyvän” ja ”rakentavansa lisää”. Söderblomin mukaan ”taiteenlajit eivät taistele keskenään. Sävellys tai graffiti - molemmat kertovat, että tekijä kävi täällä. Teemme kaupunkitapahtumia, emme lokeroi”.

Söderblom otti vuoden 2010 juhlilla vauhtia 15 vuoden takaisesta Huvilan alkuperäisestä ideasta, kun Vanhalle ylioppilastalolle tuotettiin avajaisklubi: ”Parhaiten meidän pyrkimystä törmäyttää taiteenlajeja edustaa uusi avajaisklubi, jossa kohtaavat elektroninen musiikki ja klassinen musiikki”. Vastaavanlaista etko- ja/tai jatkoklubia on sittemmin toteutettu keskustan eri tiloissa.

Huvilassa tapahtui huomionarvoisia avauksia iskelmän suuntaan. Legendoista Katri Helena (2009) liikkui vakio-ohjelmistonsa parissa mutta uusituilla sovituksilla, Paula Koivuniemi (2010) rock-genrestä valikoidulla uudella ohjelmistolla, ja rockiskelmän kärkinimiin lukeutunut Suvi Teräsniska (2012) uuden tekijäpolven tuotannolla.

Maailmanmusiikki ja erikoiskonsertit jatkuivat linjakkaina, ja myös rock ja jazz, jonkinlaisessa symbioosissa Flow’n ja Viaporin kanssa. Japanilaisen Yoko Onon (2013) käsitetaide edusti yhdenlaista marginaalia, ja myös reuna-alueilla mutta selkeämmin kuitenkin musiikin parissa liikkunut Laurie Anderson (2009) toi mukanaan legendaarisen taiderock-pioneerin Lou Reedin. Palefacen (2011) kaltaisen, poliittisesti kantaaottavan artistin myötä voitiin Helsingin Sanomien Pirkko Kotirinnan sanoin todeta ”tulleen napatuksi toivottua uutta yleisöä uskollisimman huvilajengin rinnalle”.