4 minute read
MYLLYKODOSSA TEHTÄVÄ PERHEHTEISTYÖ-KOULUTUS
Valmiuksia kohdata ja ymmärtää
- Perheyhteistyökoulutus Myllykodossa
Advertisement
Myllykodossa järjestettiin vuoden 2018 aikana sisäisesti Perheohjauksen ja -yhteistyön koulutus. Koulutuksessa oli molemmilta osastoilta yhteensä seitsemän Myllykodon ohjaajaa. Koulutus sisälsi lähiopetusta, harjoituksia, tekniikoita, kirjallisuutta, videoinnin, oman sukutaustan selvittämistä sekä pienen lopputyön. Koulutuksessa oli kymmenen lähiopetuspäivää, yhteensä 100 tuntia.
Yhden viitekehyksen sijaan koulutettavat tutustuivat ennakkopaketin, koulutusmateriaalin ja harjoitusten kautta kuhunkin koulutuksen pääaihealueeseen. - Mielestäni perhetyö on niin moninaista, perheet erilaisia ja perheyhteistyön tekijät niin kirjava joukko, että yhteen suuntaukseen keskittyminen ja vain yhden aatteen tarjoukset olisivat olleet vähintään yksisilmäisiä, pahimmillaan fanaattisia. Siksi laajempi kokonaisuus, perustelee kouluttaja Wellu Kähkönen.
Heli Parkkinen ja Pertti Haaranen
Aloitusseminaarissa koulutettavat pohtivat koulutusta seuraavasti:
"Oikeita kysymyksiä itselleni tapaamisiin toivon." "Toivon ja uskon että on hyötyä. Rohkeutta tapaamisiin. " "Odottava mieli." "Kiva tulla, koulutukset hyvä juttu, tarpeellinen todellakin." "Kouluttautuminen on hyvästä, ammatillisesti tätä koulutusta kaipaa." "Olen odottanut koulusta kovasti."
- Kevätkauden koulutuspäivissä opiskelimme dialogisuutta, reflektiivisyyttä ja systeemisyyttä sekä ratkaisu- ja voimavarasuuntautuneisuutta yhdessä narratiivisuuden kanssa. Alkumateriaalilla orientaatio aiheeseen, esimerkeillä höystetty, keskusteleva koulutusote ja psykodraaman keinoin harjoituksia teemasta”, jatkaa Wellu Kähkönen.
Syyskaudelle koulutettavat videoivat itseään perheen kanssa ja perheen luvalla, ja tätä materiaalia todellisesta tilanteesta yhdessä pohdimme ja ihmettelimme. Tämä kierros toimi kunkin koulutettavan kohdalla myös työnohjauksena. Syyskaudella koulutettavat myös perehtyivät ja esittelivät omaa sukutaustaansa sukupuun keinoin. Tämän tekeminen ja tunteiden jakaminen antavat valmiuksia kohdata ja ymmärtää perheen tunteita vastaavassa tilanteessa. Tärkeä ja tunteikas osuus koulutuksessa. Eli keväällä teoriaa ja harjoituksia käsi kädessä, syksyllä videoinnit ja oma sukupuu. Loppuseminaarissa n. viiden sivun essee aiheesta ‘Minä perheentapaajana’. Tyyli oli vapaa, aiheen muokkaus myös. Sukupuun tekemistä harjoiteltiin keväällä, samoin palauteltiin mieleen mm. elämänjana sekä verkostokartta.
Koulutettavien suusta siepattua: CASE 1.
“Aluksi tilanne oli se, että nuori ei tullut edes samaan huoneeseen vanhempiensa kanssa. Myöhemmin istui kauempana perheestä, sitten siirtyi lattialle ja nyt istuu tapaamisissa yhdessä minun ja perheen kanssa sohvalla. Aluksi ei ollut minkäänlaista katsekontaktia tai esimeriksi yhteisiä iloisia puheenaiheita tai muistoja, mutta nyt on. Tästä olen myös sanonut perhetapaamisissa. Olen kertonut, että on kiva huomata, kun nuoren ja vanhempien välillä on nykyään katsekontakti, välit ovat lämpimämmät ja rennommat kuin aikaisemmin. Ääneen kertominen eteenpäin menosta on tuonut hymyn vanhempien, että nuoren kasvoille”, arvioi koulutettava sosionomi AMK Heli Parkkinen työtään, itseään ja kehittymistään perheen tapaajana.
“Olen havainnut, että ammattitaito ei niinkään vaadi laajaa tuntemusta esim. lastensuojelusta tai psykiatriasta, vaan juju piilee ihmisten kohtaamisessa, perheiden kuulluksi tulemisessa ja omassa avoimessa uteliaisuudessa perhetapaajana”, pohtii Laura Dadu, sairaanhoitaja ja ratsastusterapeutti.
“Kun kysyy, on tärkeää myös kuunnella. Tällä tarkoitan, että kuuntelija pystyy hiljentämään edes hetkeksi omat ajatuksensa, siten, että voi tarkkaavaisesti kuunnella toista henkilöä. Jos tätä taitoa ei ole, ihminen saattaa herkästi kuulla omat ennakkoluulonsa sen sijaan, että kuuntelisi mitä toinen sanoo”, mietiskelee psyk. sairaanhoitaja Ari-Pekka Turunen.
“Tietenkään en osannut tietää, että se aiemminkin tekemäni on ollut perhetyötä, mutta näin opiskeltuani asiaa voin asian myöntää: oli se perhetyötä”, miettii työtään ja havaintojaan sairaanhoitaja AMK Mika Kääriäinen.
“Yhteistyön perheiden kanssa näen tärkeänä osana työskentelyä, koska nuori on sijoitettu ja kuitenkin osa omaa perhettään, johon nuorelle on oikeus. Perheiden kanssa tehtävää yhteistyötä saattavat hankaloittaa lastensuojeluperheiden omat asenteet ja kokemukset viranomaisia kohtaan sekä perheiden haasteet”, pohtii lähihoitaja Pertti Haaranen.
“Pahimpia tilanteita, joita olen seurannut, ovat sellaisia, joissa lapsi on jätetty yksin. Lapsi on saattanut pidemmän aikaa kantaa perheestä vastuun eli hoitanut sekä sisaruksensa että pahimmassa tapauksessa myös vanhempansa, tämän käyttäessä huumeita tai ollessa pahoinpitelyjen kohde. Jotkut lapset joutuvat konkreettisesti suojaamaan vanhempaansa kuolemalta, joten miten tällaisessa tilanteessa ollut lapsi voisi koskaan tuntea olevansa turvassa vanhempansa seurassa? Parentifikaatio jättää pitkän turvattomuuden tunteen nuorelle, mahdollisesti tunteen omasta riittämättömyydestä ja pitkäaikaisen luottamuspulan aikuisiin”, miettii sosionomi AMK Piia Hyttinen.
Parentifikaatio tarkoittaa perheen sisällä tapahtuvaa lapsen ja vanhemman roolien vääristymistä, jossa lapsi omaksuu vanhemman rooleja tai vastuita.
CASE 2.
“Ensimmäiset kohtaamiset lastensuojelun työntekijöiden (mm. sosiaalityöntekijät, lastensuojelulaitoksen ohjaajat) kanssa vanhemmilla ovat usein tunteikkaita ja vanhemmilla voi olla olo, että ovat epäonnistuneet vanhempana ja lapsi otetaan heiltä pois sen vuoksi. Pyrin työssäni kohtaamaan lastensuojelun asiakkaaksi tulevia perheitä kunnioittavasti ja tasa-arvoisesti, heidän taustoistaan ja lähtökohdistaan riippumatta. Pyrin asettamaan vanhemmat ns. asiantuntija-asemaan heidän lapsesta keskustellessaan, jolloin heille välittyy olo, että tarkoituksena ei ole ottaa heidän paikkaansa perheessä vaan tukea, auttaa ja kulkea rinnalla. Esimerkiksi alkoholisti- tai päihdevanhempien asiantuntijuus siinä määrin, miten sitä voidaan tilanteessa hyödyntää.”
Kaikessa on plussaa ja miinusta - harjoitustehtävä
”Erään omanuoren äiti oli pitkään ollut poissa poikansa elämästä sijaisperheen vanhempien otettua äidin roolin. Äiti koki vahvasti alemmuuden tunnetta ja koki olevansa arvoton pojan elämässä. Huonot kokemukset sijaisperheen vanhempien kanssa heijastelivat pitkään äidin suhtautumisessa lastensuojelulaitoksen ohjaajiin. Äitiä pyrittiin osallistamaan mahdollisimman paljon, äidin oman jaksamisen mukaan. Äiti koki selvästi häpeää oman alkoholisoitumisensa vuoksi, eikä aluksi vieraillut edes pojan luona. Säännöllinen yhteydenpito, osallistaminen ja kuulumisten kertominen äidille kantoi hedelmää ja aikaa myöten äiti alkoi vierailla myös lastensuojelulaitoksessa. Äiti oli vieraantunut yhtä lailla pojastaan, kuin poika äidistään, mutta silti pyrin pitämään äitiä ajan tasalla niin hyvässä kuin pahassakin. Koin myös tärkeänä kertoa äidille terveisiä pojan arkisista kuulumisista ja kertoa arjen kommelluksia, niin että äiti oppi tutustumaan poikaansa kuuleman perusteella”, kertoo työstään sosionomi Hanna Hölttä.
