Page 1

1/2017

Eurooppalainen identiteEtti


EUROOPPALAINEN IDENTITEETTI 2

Päätoimittaja:

Karoliina Rajala karoliina.rajala@eurooppanuoret.fi

Taittaja-kuvittaja:

Cecilia Aintila

Toimituskunta:

Mari Tuokko, Niina Luukkanen, Ahto Apajalahti, Yannick Lahti, Liisa Koivuniemi, Lars Sjöblom, Mikko Myllymäki, Kirsikka Vänttinen, Juho Mäki-Lohiluoma

Tähdistö on Eurooppanuorten julkaisema asiantuntija- ja järjestölehti. Kirjoittajien mielipiteet eivät sido julkaisijaa. Julkaisija: Eurooppanuoret ry, Siltasaarenkatu 4, 7.krs, 00530 Helsinki Mainosmyynti: Ronja Marjamaa, Eurooppanuoret ry, ronja.marjamaa@eurooppanuoret.fi.


4. Pääkirjoitus

Karoliina Rajala

Eurooppalainen identiteetti

6. Kohti uudenlaista Euroopan unionia Esa Stenberg

10. Viekö meitä eteenpäin eurooppalaisuus vai jokin muu? Hannu Takkula

12. Eurooppa on yhteinen Henna Virkkunen

14. Drömmen som icke är Carita Pettersson

16. Uusi amerikkalainen identiteetti Jani Kokko

20. Ranska on lihallista rakkautta Laura Parkkinen

24. Maltese Europeans in 2017 Mathias Mallia

26. Euroopan parlamentin värikäs neuvottelija Yannick Lahti

28. Euroopan hullu vuosi Jan Store

Järjestösivut

32. Puheenjohtajalta

Tuomas Tikkanen

34. Eurooppanuoret äänessä Elli Luukkainen

35. Brysselin kuulumiset Valentin Dupouey

36. Eurooppanuorissa tapahtuu Lars Sjöblom

40. Minun Eurooppani

Niina Luukkanen-Jensen

42. Eurooppanuoret myytinmurtajina Yannick Lahti

45. Kaksi näkökulmaa huomisen Eurooppaan Lars Sjöblom & Karoliina Rajala

48. Alumni Liisa Koivuniemi

51. Tähtihetki

Ahto Apajalahti

3


Pääkirjoitus

Identiteettikriisi(kö)?

K

Eurooppalainen identiteetti ei ole häviämässä mihinkään - sen sijaan se on uudistumassa.

uusi asuinmaata ja 14 kotikaupunkia myöhemmin, en aina tiedä mitä vastata, kun minulta kysytään, mistä olen kotoisin. Nopeasti vaihtuneet kotimaisemat ovat olleet osasyynä siihen, että en geeniperimästä huolimatta ole koskaan mieltänyt itseäni täysin suomalaiseksi, sen sijaan miellän itseäni eurooppalaiseksi. Kotipaikkaa vaihtaessa on tullut havaittua, että kulttuurieroista huolimatta, eri maissa vallitsevat perusarvot ovat kuitenkin pohjimmiltaan samat. Tämän vuoksi en näe syytä siihen, miksei koko elämänsä yhdessä maassa viettänyt tai vasta myöhemmin Eurooppaan muuttanut henkilö voisi mieltää itseään samaan tapaan eurooppalaiseksi kuin minä. On totta, että erityisesti viime vuoden aikana valtavirtamedian raportointia ja vilkasta poliittista keskustelua seuratessa on eurooppalainen identiteetti alkanut ajoittain näyttää jopa uhanalaiselta. Populismin ja äärioikeistoliikkeiden raivotessa läpi Euroopan on erityisesti Euroopan unionin tulevaisuus alkanut pohdituttaa sen kansalaisia uudella tavalla. Kevään vaalit eri puolilla mannerta ovat kuitenkin osoittaneet, että kyseessä näyttäisi olevan pysyvän ilmiön sijasta enemmänkin Eurooppaa ravistellut aalto. Tämän kevään Tähdistö tarkastelee eurooppalaisen identiteetin merkitystä. Lehteä työstettäessä on pyrkimyksenämme toimituksen kanssa ollut ikään kuin koota eri näkökulmista koostuvaa palapeliä. Ääneen pääsevät niin poliitikot, akateemikot kuin nuoret. Euroopan unionin alueella asuu yhteensä yli 500 miljoonaa ihmistä, minkä vuoksi palapelin palasia saattaa väliin olla vaikea sovittaa yhteen. Lopulta, kun oikeat paikat löytyvät, muodostuu yhtenäinen kokonaisuus. Elämme murroksen aikaa, uuden aikakauden reunalla. Eurooppalainen identiteetti ei ole häviämässä mihinkään - sen sijaan se on uudistumassa. Ja vain uudistumisen kautta voidaan rakentaa toimiva Eurooppa.

Karoliina Rajala Päätoimittaja

4


Pääkirjoitus

Tähdistön päätoimittaja Karoliina Rajala Kuva: Pyry Kantanen

5


Kohti uudenlaista Euroopan Unionia Euroopan Unioni on suurimpien haasteiden äärellä sitten kylmän sodan loppumisen. Tätä kirjoitettaessa Hollannin vaalit on käyty, ja niiden tulos antoi toivoa äärioikeistolaisen populismiaallon pysähtymisestä. Tämä ilmiö on kuitenkin merkki siitä, että Eurooppa on jonkinlaisessa identiteettikriisissä. Brittien enemmistö määritti identiteettiään eroamalla EU:sta. Esa Stenberg

6


7


T

oki EU on ’vain’ instituutio, ja eurooppalaisuus käsitteenä on paljon laajempi. EU määritelläänkin useimmiten arvoyhteisöksi, jonka perusteella uusia jäseniä on hyväksytty tiukan arviointiprosessin jälkeen. Oikeistopopulismi ja maahanmuutto-aalto ovat paljastaneet, että tämä arvoyhteisö on jo pahasti rapautunut. EU:ssa on maita, joita ei nykyisellään voitaisi hyväksyä EU:n jäseniksi. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö on lausunnoissaan viitannut EU:hun Suomen turvallisuuspoliittisena viitekehyksenä, mikä on varmasti vahvistanut EU:n positiivista identiteettiä kansalaisten keskuudessa. Siksi onkin vakavasti analysoitava, mitä EU:n mahdollinen hajoaminen tai supistuminen pelkästään sisämarkkinoiksi merkitsisi Suomelle. Katsottaessa taaksepäin Suomen EU-historiaa, nousevat esille samat tekijät kuin meitä nykyisinkin eniten askarruttavat. Vuonna 1999 laadin Jacques Delors’in johtaman Notre Europe-yksikön pyynnöstä raportin Suomessa käydystä EU-keskustelusta ennen jäsenyyttä. Käsittelin siinä kansallisia ja eurooppalaisia identiteettejä, demokratiaa, legitimiteettiä ja federalismia EU:ssa, turvallisuuspolitiikkaa, talous-ja valuuttaunionia ja EU:n Pohjoisen ulottuvuuden ohjelmaa. Ennen jäsenyyttä keskustelua käytiin EU-jäsenyyden puolesta ja vastaan. Sisällöllisesti sitä hallitsivat turvallisuus ja talous. Mutta pintaa syvemmällä oli huoli itsenäisyyden ja kansallisen suvereniteetin säilyttämisestä. Nyt, noin 25 vuotta myöhemmin keskustelua käydään paljolti samoista teemoista, mutta tietenkin kovin erilaisessa turvallisuus- ja talousympäristössä. Edellä mainituista

teemoista demokratia, legitimiteetti ja federalismi EU:ssa ovat sellaisia, joista edelleen pitäisi keskustella, mutta nykyisessä lähes kriisitilanteessa ne jäävät väkisinkin keskustelussa taka-alalle. Suomen Eurooppa-politiikka on perustunut sille ajatukselle, että Suomi on aloitteellinen ja aktiivinen toimija EU:ssa. Suomi on pitänyt tärkeänä sitä, että ”ollaan mukana niissä pöydissä, joissa tärkeitä päätöksiä tehdään”. Nykyisessä kriisitilanteessa se on erityisen tärkeää, koska EU on joka tapauksessa suurten muutosten äärellä. Suomen on mielestäni kaikissa mahdollisissa skenaarioissa pysyttävä EU:n ytimessä. Sieltä käsin Suomi voi vaikuttaa ja olla aloitteellinen muutosten toteuttamisessa. Hyvä esimerkki konkreettisesta aloitteellisuudesta oli EU:n pohjoisen ulottuvuuden ohjelma – mistä muuten en ole kuullut mitään pitkään aikaan. Millaisilla skenaarioilla ja strategioilla post-Brexit EU-27 sitten voisi säilyä ja kehittyä? Saksan liittokanslerin Angela Merkelin mielestä eri nopeuksilla kehittyvä Eurooppa on välttämätön. Se tarkoittaa, että jotkin maat voisivat lisätä yhteistyötään eri tahtiin joillakin politiikka-alueilla. Myös Ranskan presidentti Francois Hollande on todennut, moninopeuksinen EU antaisi legitimiteetin niille, jotka haluavat integroitua nopeammin. Idea ei suinkaan ole uusi, vaan on ollut pöydällä jo usean vuosikymmenen ajan. Sitä paitsi jo nykyisessä EU;ssa vain osa maita kuuluu euroon tai Shengenin alueeseen. Merkelin mielestä moninopeuksellisuus voisi tarkoittaa lisääntyvän integraation ohella myös liikkumista taaksepäin. Esimerkiksi pakolaispolitiikassa EU:n jäsenmaat Puola ja Unkari toimivat kokonaan toisella tavalla kuin mitä EU:n arvot tarkoittavat.

Suomen Eurooppapolitiikka on perustunut sille ajatukselle, että Suomi on aloitteellinen ja aktiivinen toimija EU:ssa.

8


Vastikään Unkarin parlamentti hyväksyi lain, jonka perusteella Unkarissa kaikki maahanmuuttajat pidätetään ja viedään leireille. Jos tällainen ilmiö hyväksytään EU:ssa moninopeuksisuuden nimissä, niin se voi johtaa koko EU:n arvopohjan hajoamiseen. Pakolais- ja maahanmuuttokriisi onkin testannut EU:n legitimiteettiä ja lisäarvoa. Komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker vastustaa useamman nopeuden rakennetta, koska se tekisi hänen mielestään päätöksenteosta liian monimutkaista. EU on politiikka- ja talousvetoinen instituutio. Se joutui mukaan vuonna 2008 Yhdysvalloista alkaneeseen finanssi- ja talouskriisiin, mistä se on nyt nipin napin selvinnyt. Kuitenkin, korkea pitkäaikaistyöttömyys ja sekä julkisen että yksityisen velan suuri määrä ovat vieneet Euroopan huolestuttavaan tilanteeseen: Ensimmäistä kertaa toisen maailmansodan jälkeen nykyiset nuoret eivät saavuta vanhempiensa elintasoa. Kun kansalaisilta kysytään, mikä on heidän kannaltaan EU:n tärkein tehtävä, vastaus on turvallisuus. Maailman 25 turvallisimmasta maasta 15 on EU-maita. Koko maailman listalla Suomi on sijalla 11, edellään Tanska (2.) ja jäljessään Ruotsi (14.). Luonnollisesti viimeaikaiset terrori-iskut ovat muuttaneet ainakin joidenkin EU-maiden kansalaisten turvattomuutta. Kuitenkin, yli kaksi kolmesta eurooppalaisesta pitää EU:ta vakauden tyyssijana levottomassa maailmassa. EU:n komissio julkaisi 1.maaliskuuta ”valkoisen kirjan Euroopan tulevaisuudesta; yhtenäisyys 27 jäsenvaltion unionissa”. Se on suunnattu 25. maaliskuuta pidettävään Rooman huippukokoukseen, missä juhlitaan EU:n 60-vuotista taivalta. Valkoisessa kirjassa pohditaan uusien teknologioiden vaikutusta yhteiskuntaan ja työpaikkoihin, globalisaatiota, turvallisuutta ja populismin nousua. Kirjassa esitetään viisi skenaariota EU:n kehityksestä vuoteen 2025 mennessä. Skenaariot ovat otsikkotasolla seuraavat: 1. Jatketaan entiseen tapaan, 2. Sisämarkkinat etusijalle, 3. Halukkaat tekevät enemmän yhdessä, 4. Tehdään vähemmän mutta tehokkaammin, 5. Tehdään asioita paljon enemmän yhdessä. Tämän lehden lukijat ovat varmasti perehtyneet valkoiseen kirjaan, joten en lähde näitä otsikoita enempää avaamaan. Valkoisen kirjan tarkoitushan on käynnistää jäsenmaiden hallituksissa, parlamenteissa ja kansalaisten keskuudessa keskusteluprosessi, jota komissio lupaa vahvasti edistää. Komissio on luvannut tuottaa keskustelun pohjaksi raportit mm euron kohtalosta ja EU:n yhteisen puolustuksen tulevaisuudesta. Prosessi etenee siten, että puheenjohtaja Juncker vie ajatuksia eteenpäin puheessaan syyskuussa 2017, Eurooppa-neuvosto voi tehdä ensimmäiset päätelmänsä joulukuussa 2017, ja lopulliset päätökset pyritään tekemään hyvissä ajoin

ennen kesäkuussa 2019 pidettäviä Euroopan Parlamentin vaaleja. Puhuessaan Euroopan Parlamentille 1.3. Juncker sanoi suorasukaisesti, että Euroopan johtajien pitää lopettaa EU:n syyttäminen sellaisistakin ongelmista, joiden ratkaisemiseksi EU:lla ei ole työkaluja, ja jotka kuuluvat kansallisen päätöksenteon piiriin; yhtenä esimerkkinä hän mainitsi nuorisotyöttömyyden. Hän myös ilmaisi halunsa siirtyä Brexit-keskustelusta EU-27:n tulevaisuuden pohdintaan. Puheenjohtaja Juncker on tehnyt selväksi, että hän vastustaa skenaariota, missä ainoastaan sisämarkkinat olisivat EU:ta koossa pitävä voima. Omasta mielestäni EU ei voi myöskään ”jatkaa entiseen tapaan”. Tätä vaihtoehtoa on kannatettu mm. sillä perustella, että EU on tähän asti kehittynyt kriisien kautta. Erittäin lyhyen pohdinnan perusteella pitäisin itse parhaana skenaariota 4 ”tehdään vähemmän mutta tehokkaammin”. Se tarkoittaisi, että EU keskittyisi innovaatioihin, kauppaan, turvallisuuteen, maahanmuuttoon, ja rajojen puolustamiseen. Toisaalta silloin sosiaali-, kuluttaja- ja ympäristöpolitiikat jäisivät kansallisesti päätettäviksi, mutta joissa EU-tasolla on saavutettu runsaasti lisäarvoa. Tämän skenaarion haasteena onkin päättäminen siitä, miten eri politiikka-alueet pitäisi preferoida. EU:n koossa pysyminen on Suomelle elintärkeä asia. Paras keino hyydyttää oikeistopopulismin leviäminen Euroopassa on kehittää nykyistä EU:ta perusteellisen ja asiapitoisen keskustelun kautta. Mielestäni Eurooppanuorilla olisi nyt mahdollisuus ottaa keskeinen rooli Suomen kansallisen keskustelun vetäjänä.

Esa Stenberg on kansainvälisen liiketoiminnan professori Turun yliopistolla ja on aiemmin toiminut Pan-Eurooppa Instituutin johtajana. Kuva: Turun yliopisto

9


Hannu Takkula

Viekö meitä eteenpäin eurooppalaisuus vai jokin muu? Vain muutama päivä sen jälkeen kun oli juhlittu Rooman sopimuksen solmimisen 60. vuosipäivää, jätti Britannia virallisen eroilmoituksen Euroopan Unionin jäsenyydestä. Brexitiin liittyvässä keskustelussa on kuitenkin haluttu korostaa sitä, että Britannia ei suinkaan eroa Euroopasta vaan pelkästään EU:sta. Onko asia siltikään näin yksinkertainen? 10


M

eidän on tärkeää pitää mielessä, että EU ei tosiaan ole sama kuin Eurooppa. Viime vuosisadan tuhoisat sodat ja natsien keskitysleirit ihmismassojen tuhoamiseksi tahrasivat eurooppalaisuutta niin pahasti, että Euroopalle oli saatava kokonaan uusi alku ja toisenlainen identiteetti. Lisäksi puolen vuosisadan ajan kommunistinen ideologia varjosti Itä-Euroopan ihmisten elämää ja rajoitti heidän yksilönvapauttaan. Ranskan pääministeri Robert Schumanin 9.5.1950 antama julistus tarjosi lähtökohdan, jonka varaan voitiin alkaa rakentaa rauhanomaista Eurooppaa, jonka perustana olisivat sitä yhdistävät arvot. Vuonna 1951 allekirjoitetusta Pariisin sopimuksesta alkaen onkin yhteistuumin ja vakavalla mielellä rakennettu toisenlaista Eurooppaa. Schumanin ajatukset ovat edelleen yllättävän ajankohtaisia. Hän nimittäin puhui julistuksessaan yhteisvastuullisuudesta, joka olisi pohjana niille konkreettisille toimenpiteille, joiden avulla pysyvä rauha voitaisiin rakentaa maanosaamme. Nyt omana aikanamme vahva yhteisvastuullisuuden tunne olisi kovasti tarpeen. Edelleen tarvitaan todellisia tekoja maanosamme rauhan turvaamiseksi, mutta niitäkin enemmän kaivataan yhteisiä henkilökohtaisesti sisäistettyjä arvoja yhdistämään meitä eurooppalaisia toisiimme. Schumannin peräänkuuluttama yhteisvastuullisuus on arvopohjainen asenne, jonka toivoisi edelleen ohjaavan kaikkia eurooppalaisia poliittisia toimijoita. Kokemukset yli 60 vuoden takaa osoittavat kuinka talouselämän keskeiset tekijät saatiin tuottamaan riittävät edellytykset rauhalle kun vahva yhteisvastuullisuus oli ensin löydetty. Siinä on kysymys sellaisesta arvosta ja asenteesta, joka luo perustaa demokratialle samoin kuin oikeusvaltioperiaatteen ja ihmisoikeuksien toteutumiselle. Tässä yhteydessä on myös tärkeää huomata, että arvot ja asenteet ovat ensikädessä ihmisten omia sisäisiä asioita. Aina ei Euroopassa ole kuitenkaan annettu

Nyt omana aikanamme vahva yhteisvastuullisuuden tunne olisi kovasti tarpeen. tilaa yksilöllisyydelle. 1900-luvun historia kertoo vuosikymmenten kamppailusta totalitäärisiä järjestelmiä vastaan. Niissä ei yksilöllä ja hänen arvoillaan ollut mitään merkitystä. Natsismi ja kommunismi surkastivat ihmisyyttä ja riistivät miljoonilta ihmisarvon, vieläpä oikeuden elämään. Periaatetasolla Euroopan Unionin toiminta liittyykin yhteiseen kamppailuun epäinhimillisyyttä vastaan, niin että yksilövapaus ja todellinen hyvinvointi voisivat toteutua kattavasti kaikkien eurooppalaisten kohdalla. Talouden toimivuus ja vakaus ovat keskeisiä tekijöitä ihmisten hyvinvoinnin rakentamisessa. Robert Schumanin julistuksen ehdottama ratkaisu on etsiä ensin tilanteeseen sopiva arvolähtökohta ohjaamaan taloutta. Yhteisvastuullisuus voi edelleen tarjota ohjaavan kannustimen kukoistavalle talouselämälle. Terveet arvot ovat terveen talouden perusta.

Hannu Takkula työskentelee europarlamentaarikkona Brysselissä. Kuva: Euroopan parlamentti

11


Eurooppa on yhteinen Suomalaisista 90 prosenttia katsoo, että se, mikä EU-maiden kansalaisia yhdistää, on tärkeämpää kuin se, mikä heitä erottaa. Tulos ilmenee syksyn 2016 eurobarometristä. Henna Virkkunen

S

amaan aikaan kun osa poliitikoista ja ääriryhmistä rakentaa vastakkainasettelua kansakuntien välille, kansalaisten ylivoimainen enemmistö kuitenkin kokee olevansa yhtä. Tämä on näinä aikoina vähän yllättävä ja samalla hyvin rohkaiseva viesti. Mielenkiintoista kyllä, tässä mittauksessa suomalaiset olivat koko EU:n kärjessä. Keskimäärin vastaajista 71 prosenttia piti EU-kansalaisia yhdistäviä asioita tärkeämpänä kuin heitä erottavia asioita. Suomalaiset olivat 90 prosentin lukemallaan olivat koko mittauksen ykkösenä. Puolessa vuodessa lukema oli noussut viidellä prosenttiyksiköllä. Se kertoo ainakin siitä, että suomalaiset kokevat nykyään olevansa vahvasti eurooppalaisia. Ja varmasti myös siitä, että näinä epävakaina aikoina halutaan pitää yhtä muiden kanssa. Ajattelen itse samoin. Ne asiat, jotka eurooppalaisia yhdistävät, ovat tärkeämpiä kuin asiat, jotka meitä erottavat. Eurooppalaisia arvoja puolustetaan yhdessä Euroopan parlamentissa olen oppinut myös uudella tavalla arvostamaan sitä työtä, jota Euroopan unioni on tehnyt ja tekee alueen ihmisten eteen. Päätöksenteko on usein hidasta ja vaikeaa. On paljon byrokratiaa, kokouksia, puhetta, paperia. Toimintatavoista ja sanamuodoista on kiistaa, samoja asioita veivataan kuukaudesta toiseen. Mutta tietäen Euroopan historian, sen, että kaikki aiemmat vuosisadat EU:n nykyiset jäsenmaat ovat sotineet keskenään, näin tiivis yhteistyö on arvokasta.

12

Takanamme on nyt 70 rauhan vuotta, pisin rauhan aika Euroopan tunnetussa historiassa. Näinä aikoina erityisen tärkeää on puolustaa yhteisiä eurooppalaisia arvoja: demokratiaa, sanavapautta, ihmisoikeuksia ja oikeusvaltioperiaatetta. Näihin arvoihin EU-maat ovat yhdessä sitoutuneet, ja niitä on vaalittava. Yhteistyö toimii kulttuurieroista huolimatta Edelleenkin jäsenmaiden välillä on usein ristiriitoja. Talouskriisin aikana jäsenmaiden keskinäinen yhteisymmärrys oli koetuksella, kun osa joutui lainaamaan toisille jäsenmaille rahaa ja takaamaan niiden velkoja. Viime vuosina turvapaikanhakijakriisi on nostattanut tunteita pintaan, samoin kuin suhtautuminen Venäjään. Yhteisen linjan löytäminen EU-kansojen kesken ei ole aina helppoa, mutta sitä kuitenkin joka päivä haetaan. Pienemmissä ja isommissa asioissa. Laaja enemmistö ymmärtää, että vain yhdessä olemme vahvoja ja saamme tuloksia aikaan. Työskentely EU-parlamentissa 28 eri jäsenmaasta tulevien työkavereiden kanssa on antoisaa ja opettavaista. Kaikista yhtäläisyyksistä huolimatta jokaisella kansakunnalla on kuitenkin oma historiansa, kulttuurinsa ja omat toimintatapansa. Me suomalaiset ajattelemme usein olevamme pragmaattisia ja tehokkaita. Työskentelytavoista päätellen näin onkin. Suomalaisten puheenvuorot ovat napakoita ja käyvät heti kiinni asiaan. Tai ainakin siihen, mikä meidän mielestämme on se asia. Kokouksen alkaessa ensimmäisenä paikalla ovat suomalaiset, muut skandinaavit ja baltit. Sitten ehkä


Usein kysytään, minkä kansallisuuksien kanssa EU-parlamentissa on helpointa tehdä yhteistyötä. puolalaiset ja saksalaiset. Suomessa eduskunnan täysistunto alkaa aina minuutilleen ilmoitetulla kellonlyömällä. EU-parlamentissa moinen täsmällisyys on harvinaista. Kun taannoin lähestyimme kokoussalia virolaiskollegani kanssa ja huomasimme istunnon jo alkaneen, kollegani huudahti: ”Ei voi olla totta, siellä täytyy olla suomalainen puhemies!” Ja kappas, niinpä olikin. Yhdessä olemme enemmän Suomi on luottamukseen perustuva yhteiskunta. Se heijastuu kaikkeen toimintaamme. Siksi suuri byrokratia, paperimäärä ja päätöksenteon hitaus EU-tasolla välillä tuskastuttaa. Toisaalta se on kasvattanut myös ymmärrystä erilaisia hallintokulttuureja kohtaan. Asioita voi tehdä myös toisella tavalla. Usein kysytään, minkä kansallisuuksien kanssa EU-parlamentissa on helpointa tehdä yhteistyötä. Se ei ole lainkaan kiinni kansallisuudesta. Enemmänkin kyse on arvostamisesta, kunnioituksesta ja pyrkimyksestä ymmärtää toisenkin osapuolen tavoitteita. Itselleni läheisiä yhteistyökumppaneita löytyy niin Puolasta, Espanjasta, Itävallasta, Bulgariasta, Belgiasta kuin Irlannistakin. Muun muassa. Koska se, mikä meitä yhdistää, on kuitenkin tärkeämpää kuin se, mikä meitä erottaa.

Kuva: Henna Virkkunen Henna Virkkunen työskentelee europarlamentaarikkona Brysselissä. Kuva: Mikko Mäntyniemi

13


Drömmen som icke är Carita Pettersson

Det är som om all EU-kritik, också den konstruktiva, spelar i händerna på populisterna, som i sin tur kan komma att meja ned den europeiska union som vi idag känner den.

14


I

jämförelse med den amerikanska drömmen är den europeiska drömmen anspråkslös. Du är icke dansk, säger en videojournalist avsiktligt provokativt till en liten flicka, född i Danmark, men av invandrade föräldrar, i en omdebatterad video som cirkulerats i sociala medier. Flickan brister i gråt. En motsvarande video i USA hade åtminstone ännu för en tid sedan varit otänkbar. EU-federalisterna fäktar, men splittringen består, mellan medlemsländerna och i avgörande frågor, som inställningen till invandringen. Min egen roll i EU-sammanhanget är lika modest: ett sammanträffande, ett bonusjobb sent i livet, inklämd på verkstadsgolvet mellan finskt och svenskt. Att sälja EU till en finländsk allmänhet är ingen lätt uppgift för vilken spinndoktor som helst, i form av debattartiklar eller erbjudanden om intervjuer med Europaparlamentariker. En finländsk journalistkollega säger att hen som korrespondent i Bryssel aldrig skrev ut EU i rubriken eller ingressen i sina artiklar. Att sälja EU i Sverige är om möjligt ännu svårare. EU ligger därborta, du har ringt till Sverige. En nation som ser sig som en humanistisk stormakt har svårt att finna sig en roll som liten medlemsstat bland betydligt folkrikare stater. I populismens kölvatten har kritiken mot EU-eliten blivit den stora frågan. Allt oftare verkar det som att det ryms bara två narrativ i berättelsen, för och emot. Därför blir all EU- kritik, också den konstruktiva, lätt användbar för dem som vill rasera unionsbygget. Varken den finska eller svenska EU-identiteten är huggen i sten. Men i Sverige är det fler som vill “ta tillbaka makt från EU”, som det heter. På den punkten tar

min finska skepsis vid: det är rådet, medlemsländerna, som redan nu har mest makt. Det är medlemsländerna, inte de folkvalda, som har ställt sig på bakhasorna vid exempelvis flyktingfördelningen. Däremot behövs det fortfarande insatser för att eliminera orsakerna till kritiken. Ta bort onödig detaljstyrning. Ta bort de särskilda skatteuppläggen för storföretag i vissa medlemsländer. Även om de inte är EU-anknutna väcker de ont blod och man förknippar uppenbara skatteorättvisor med EU-politik. Upphör med särbehandlingen av EU-parlamentariker och höga EU-tjänstemän. Straffa EU-politiker som grips av hybris och flyger business-klass och företar omotiverade resor, trots att de säger sig vilja minska EU:s budget. Skärp kontrollen, utan åthävor. Det som kan synas som petitesser ökar klyftorna och kritiken, i synnerhet i gamla demokratier med kort väg till makten. Det tar bort fokus från det livsviktiga arbete EU gör för t.ex. klimatet och miljön, allt som inte ser till nationella gränser. I östra Europa har det myckna flaggviftandet och fokus på etnicitet redan fått de konsekvenser man befarade på 90-talet: det blir igen toppstyrt, likriktat och auktoritärt. Att låta det ske ostraffat är inte en lösning när det finns ekonomiska styrmedel att ta till. Att undvika att EU går i otakt blir inte lätt. Frågan är om det spelar någon roll för den europeiska identiteten. För att överleva i en demokrati behöver man inte alltid gå disciplinerat i takt eller ha ett enda gemensamt mål. Den svagaste länken behöver inte vara avgörande. Som i vilket arbetsteam som helst gäller det tvärtom att se till att det finns många olika kompetenser, diversitet, och att tillvarata nyttan av en mångfald insatser.

Carita Pettersson har sedan 2013 jobbat som presstjänsteman i Europaparlamentet. Hon har tidigare jobbat bland annat på Nordiska ministerrådets kontor i Tallinn och gjort en lång karriär som journalist på Rundradion. Bild: Fredrik Hjerling

15


Uusi amerikkalainen Marraskuun 8. päivänä 2016 osallistuin Miamissa demokraattien vaalivalvojaisiin ja pääsin seuramaan Yhdysvaltain 58. presidentinvaalien jännitysnäytelmää. Tai ei illasta jännitysnäytelmää pitänyt tulla vaan monien muiden tavoin ennakoin Hillary Clintonin voittavan Donald Trumpin selvin luvuin.

16


erikkalainen identiteetti Jani Kokko

T

oisin kuitenkin kävi. En ollut ainoa, joka yllättyi Donald Trumpin kyvystä murtaa demokraattien ”sininen muuri” ja voittamaan valitsijamiehet Pennsylvanian, Michiganin ja Wisconsinin osavaltioissa. Juuri näissä kolmessa osavaltioissa tiivistyi trumppilaisen populismin vahvuus, jota eurooppalaiset populistit pyrkivät nyt kopioimaan. Ilman voittoa näissä kolmessa perinteisessä demokraattiosavaltiossa, ei Valkoisen talon ovet olisi avautuneet Donald Trumpille. Vain 78.000 ääntä vähemmän, 0,05 prosenttia kaikista annetuista äänistä presidentinvaaleissa, ja Hillary Clinton olisi nyt presidentti. Tuosta vaali-illasta on nyt kulunut kuusi kuukautta ja maailma on saanut tottua näkyyn, jossa populistinen tosi-tv miljardööri esiintyy vaakunan takana, jossa lukee ”President of the United States.” Titteli ei ole kuitenkaan tehnyt Trumpista presidentillistä vaan hänen harjoittamansa retoriikan perusteella Trump tuntuu edelleen käyvän vaalikampanjaa ja enemmän jakavan kuin yhdistävän amerikkalaisia. Äärimielisen populismin yllättävä voitto Yhdysvalloissa on innostanut eurooppalaisia populisteja niin oikealta kuin vasemmalta pyrkimään valtaan Trumpin keinoin. Populismin voitto Britanniassa viime vuonna ja käynnistynyt Brexit-prosessi on herättänyt pelkoja populistien rynnistyksestä valtaan useissa keskeisissä Euroopan unionin jäsenvaltioissa tämän vuoden aikana. Vaalivoittoja populisti saadaan mutta valtaan he eivät nouse, ainakaan Donald Trumpin keinoilla. Turkki on siirtynyt varmasti kohti keskitetympää hallintoa ja vallankäyttöä. Me kaikki jännitimme parlamenttivaaleja kesäkuussa 2015. Vaalituloksen mukaan AKP menetti enemmistönsä 550-paikkaisessa parlamentissa. Vaalien yllättäjä oli taas kurdipuolue HDP, Demirtasin johdolla, sillä se ylitti hyvin 10 % äänikynnyksen. Rohkeimmat povasivat maahan jo, mutta toisin kävin. Uudet vaalit järjestettiin marraskuussa 2015 ja tulos palautti entiset asetelmat. Nyt maa onkin siirtymässä presidenttivaltaisen järjestelmän suuntaan, mitä on vahvistanut myös toukokuussa 2016 aloittanut ”uusi hallitus”. AKP:n puoluejohtajan vaihdoksen myötä vaihdettiin näet pääministeri, jolloin tehtävään nimitettiin pitkän linjan uskottu Izmiristä.

17


Mistä Trumpin populismi sitten oikein kumpuaa? Keskeistä siinä on tarina, sekä henkilökohtainen että kansallinen tarina. Se ei ole tarina, johon kansalaisten on helppo samaistua vaan enemmän pyrkimys luoda vaihtoehtoinen todellisuus. Donald Trumpin luoma tarina on keskeisin ero eurooppalaisiin populisteihin ja syy siihen, miksi he eivät pysty nousemaan valtaan pelkästään kopioimalla trumppilaisuutta omaan kansalliseen viitekehykseen. Henkilökohtaisen tarinan keskiössä on menestys, asia jota amerikkalaiset ihailevat. Huolimatta Donald Trumpin satojen miljoonien dollareiden perinnöstä niin hän on useilla mittareilla mitattuna menestynyt liikemies. Hän on yksilö, joka on tehnyt itsestään brändin. Juuri kukaan amerikkalainen ei voi samaistua miljardööriin, joka asuu kullatussa pilvenpiirtäjäasunnossa Manhattanilla. Mutta silti amerikkalaisen unelman ja vapausihanteen johdosta jokainen amerikkalainen voi haaveilla pääsevänsä vastaavaan asemaan. Tuo suunnaton rikkaus on tehnyt Trumpista riippumattoman suhteessa poliittiseen järjestelmään, Republikaaniseen puolueeseen sekä eturyhmittymiin, tätä tavalliset amerikkalaiset kaipaavat. Edes presidenttinä hän ei ole pyrkinyt hälventämään varallisuuttaan ja riippumattomuuttaan vaan päinvastoin suorastaan korostanut sitä. Tästä on osoituksena muun muassa neuvottelut ulkomaiden valtiojohtajien kanssa hänen Floridan yksityisklubilla sekä ministerivalinnat ja presidentilliset asetukset. Donald Trumpin henkilökohtaisen tarinan ohella toinen tarina koskee koko kansakuntaa. Hänen luomansa tarina on kertomus Washingtonin poliitikkojen hylkäämästä maasta, joka levittäytyy suurten kaupunkien ulkopuolella. Se on tarina ”todellisesta Amerikasta,” joka on kärsinyt vuosia globalisaatiosta ja liittovaltion sääntelystä. Tämän Amerikan alennustilaa hän nosti esille vahvasti virkaanastujaispuheessaan ja lupasi palauttaa menneisyyden loiston. Trumpin retoriikka rapistuvista tehtaista ja työttömyydestä on tietyssä mielessä totta. MIT:n tutkijoiden David Authorin, Dvid Kornin ja Gordon Hansonin mukaan Kiina-kauppa on hävittänyt Yhdysvalloista vuosien 1999-2011 välisenä aikana noin 2,4 miljoonaa teollisuustyöpaikkaa. Tämän seurauksena työttömäksi joutuneet ihmiset ovat olleet perinteisiä demokraattien kannattajia jo vuosikymmenten ajan Yhdysvaltain ruostevyöhykkeellä. Nämä menetetyt raskaan teollisuuden työpaikat

ovat kuitenkin korvautuneet 2000-luvulla uuden teknologian työpaikoilla. Ongelmana kuitenkin on ollut siinä, etteivät nämä uudet työpaikat ole syntyneet rakennemuutoksesta kärsiviin osavaltioihin keskilännessä ja suurten järvien seuduilla vaan rannikoille. Sinne liberaalin eliitin seuduille, jotka ovat Trumpin kannattajien mielestä hylänneet perinteiset amerikkalaiset arvot. Trumpin populismi ei auta eurooppalaisia populisteja. Karismaattisena johtajana Donald Trump voi toimia eurooppalaisten populistijohtajien esikuvana mutta siihen hyödyt sitten jäävät. Eurooppalaiset populistit eivät juuri voi korostaa Trumpin tavoin eliitin ulkopuolisuuttaan, sillä suurin osa heistä on pitkän linjan poliitikkoja ja puoluetoimijoita. Nämä eurooppalaiset populistit ovat poliittista eliittiä vastaan mutta poliittinen järjestelmä on kuitenkin heidät synnyttänyt. Heissä ei ole samanlaista leimaa ulkopuolisuudesta kuin Donald Trumpissa, joka on vaihtanut puoluetta useammin kuin paitaansa. Lisäksi eurooppalaisten populistien mielen maisemaa hallitsee vahvasti Euroopan unioni ja instituutiot. Vastakkainasettelua haetaan abstraktin Brysselin ja kansalaisten kokeman osattomuuden välillä. Oli kysymys sitten globalisaatiosta, työttömyydestä tai maahanmuutosta niin populistit näkevät Euroopan unionin olevan syyllinen kaikkeen. Samanlainen instituutioiden kritiikki ja ”ylikansallisen” valtiojärjestelmän vastustaminen ei toimi suoraan Yhdysvalloissa vaan siellä populismi pohjautuu enemmän arvoihin. Peruseron voi nähdä siinä, miten kansalainen nähdään suhteessa valtioon Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Manner-Euroopassa on ollut vahvana hegeliläinen valistusihanne, jossa valtio on kaikki kaikessa. Valtio on se, joka määrittelee kansalaisten toimintaa kehdosta hautaan ja sääntelee elämää monin eri tavoin. Yhdysvalloissa puolestaan on aina ollut keskiössä anglosaksien vapausihanne, jossa yksilön rooli korostuu suhteessa yhteisöön ja varsinkin valtioon. Konkreettisena esimerkkinä tästä populistien näkemyserosta voidaan käyttää sosiaali- ja terveyspalveluita. Euroopassa ei yksikään populisti vastusta valtion kansalaisille järjestämiä sosiaali- ja terveyspalveluita vaan niiden nähdään olevan yksi keskeinen elementti kansalaisten hyvinvoinnin turvaamisessa. Yhdysvalloissa populismi puolestaan näkee esimerkiksi Obaman terveydenhuoltouudistuksen olevan räikeässä ristiriidassa kansalaisten vapauden kanssa ”pakottamalla” heille sairausvakuutuksen.

Yhdysvalloissa populisti pystyy valitsijamiesjärjestelmän avulla saavuttamaan valtaan tarvittavan kannatuksen huomattavasti helpommin kuin Euroopassa.

18


Kolmas ero siinä, miksi trumppilaisuus ei suoraan toimi Euroopassa, tulee vaalijärjestelmien eroista. Siinä missä Yhdysvallat on enemmistövaalitapaan perustuva presidenttijohtoinen järjestelmä, on Eurooppa pääosin suhteellisen vaalitavan maanosa, jossa parlamentilla ja sitä kautta pääministerillä on keskeinen rooli politiikassa. Tässä näkökulmassa Trumpin nousu presidentiksi tai pääministeriksi ei olisi edes mahdollista Euroopassa. Yhdysvalloissa populisti pystyy valitsijamiesjärjestelmän avulla saavuttamaan valtaan tarvittavan kannatuksen huomattavasti helpommin kuin Euroopassa. Donald Trump pystyi luottamaan siihen, että teki hän mitä tahansa niin varmat republikaaniosavaltiot tulevat äänestämään häntä ja tätä kautta kerryttämään

valitsijamiesten määrää. Siksi hän pystyi suuntaamaan viestinsä vain muutamien osavaltioiden tarpeita ajatellen pyrkiä saamaan sieltä voittoon tarvittava määrä valitsijamiehiä. Tässä hän juuri onnistui. Trumpin populismia ajatellen on ironista, miten aikanaan kansakunnan perustajaisät loivat valitsijamiesjärjestelmän tasavallan suojaksi. Sen tehtävänä oli antaa loppukädessä valta ”valistuneille valitsijoille,” jotta kansankiihottajat eivät voisi manipuloida kansalaisia. Nyt demokratian suojaksi rakennettu järjestelmä toimi itseään vastaan, enemmän henkilökohtaisia ääniä saanut ehdokas hävisi voittajan saadessa enemmän valitsijamiehiä.

Jani Kokko on tohtorikoulutettavana Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella ja viimeistelee väitöstutkimusta Yhdysvaltain presidenttien institutionaalisesta retoriikasta. Kuva: Séán Héllen

19


Ranska on lihallista rakkautta Laura Parkkinen

”J

´ai peur de libanisation de la France.” ”On est chez nous.” (Ollaan meillä.) ”En halua, että Mustapha ja Mohammed kutsuvat itseään ranskalaisiksi.” Tällaisia lauseita kuulee yhä enemmän Ranskassa, eikä vain äärioikeiston Front Nationalen edustajilta, vaan myös älymystöltä ja valtapuolueilta kuten Alain Finkelkraulta, kirjoittaa esseisti Éric Dupin kirjassaan La France identitaire, la reaction qui vient. Toisen tai kolmannen polven maahanmuuttajanuoria houkutellaan sotimaan Syyriaan sen varjolla, että he eivät ole ”oikeita ranskalaisia”. Vaikka populismin aallon sanotaan lieventyneen, populistipuolueet ympäri Eurooppaa korostavat edelleen kansallisia identiteettejä ja määrittävät sen, mistä puhutaan (julkisen keskustelun agendan). Esimerkiksi ranskalaisen Les Républicains puolueen EU-edustaja Nadine Morano puhui vuonna 2015 siitä, että ”Ranska on valkoisen rodun maa”. Äärioikeiston Front Nationalen retoriikasta käsite ”rotu” on nykyään siivottu. Kuinka tämä keskustelu heijastui Ranskan presidentinvaaleihin ja millaista keskustelua niiden aikana käytiin ranskalaisesta ja eurooppalaisesta identiteetistä? Miten Ranskassa, yhdessä EU:n tukipilareista ja mantereen suurimmassa sotilasmahdissa, puhutaan

20


EU:sta ja eurooppalaisesta identiteetistä? Identiteettikeskustelun historiallista taustaa Ranskassa ranskalainen identiteetti hallitsi maahanmuuttokeskustelua vuosina 2015-2016. Tässä keskustelussa islam määriteltiin negaation kautta. Kyse oli kuitenkin laajemmasta ilmiöstä kuin vain ranskalaisesta, kuten Jouni Tillin (2017) kirjahanke osoittaa. Näkyvät uskonnolliset tunnukset kuten huivi ja juutalaisten kipa sekä kesällä 2016 burkini olivat helppoja ulkoisia kohteita, joihin debatti kohdistui. Esimerkiksi sisäministeri Manuel Valls (PS) piti burkinia tasavallan arvojen (liberté, egalité, fraternité) vastaisena. Vuoden 2007 presidentinvaaleissa keskeiset teemat sivusivat identiteettiä. Jean-Marie Le Pen korosti ”aidon olevan parempi kuin jäljitelmä” ja viittasi kilpakumppaneihinsa Ségolène Royaliin ja Nicolas Sarkozyyn. Kaikki presidenttiehdokkaat puhuivat vaalitaistelun aikana kansallisesta identiteetistä ja ajoivat Front Nationalen teemoja. Nicolas Sarkozy yritti presidenttinä vuonna 2007 avata keskustelua ranskalaisesta identiteetistä. Keskustelu, jossa mainittiin mm. ”meidän kirkkomme”, osoittautui fiaskoksi. Sarkozyn aikana Ranskassa tiukennettiin mm. kansallisuuslakeja. Burka kiellettiin lailla vuonna 2010. Vuoden 2012 presidentinvaaleja leimasivat koulusurmat Toulousessa. Noista vaaleista Front Nationalen puheenjohtajaksi vuonna 2011 valittu Marine Le Pen aloitti voittokulkunsa. Hän on yhtä aikaa korostanut puolustavansa ranskalaisia ja toisaalta kertonut varoittaneensa heitä. Le Pen on käyttänyt sukupuoltaan ja feminismiä hyväkseen siten kun hänelle on sopinut, erityisesti silloin, kun islaminuskoiset on pitänyt rajata ”meidän”, ranskalaisten tieltä. Heidän, näiden toisien, naiset ovat hänen mukaansa alistettuja (en soumise). Vuoden 2017 presidentinvaalien keskusteluilmapiiriä sen sijaan leimasi keskustelu turvallisuudesta ja identiteetistä. Ranskassa on vuoden 2015 terrori-iskujen jälkeen ollut poikkeustila lyhyttä välijaksoa lukuun ottamatta. Jonkinlaisesta murroksesta kertoo myös se, että pääehdokkaat tulevat perinteisten puolueiden ulkopuolelta ja korostavat ulkopuolisuuttaan. He ovat systeemiä vastaan tai haluavat “uudistaa” sen. Ranskalainen ja eurooppalainen identiteetti presidentinvaaleissa 2017 Ehdokkaista En Marche!:n Emmanuel Macronille Ranska edustaa tahtoa tai draivia (volonté), ei identiteet

21


Politiikka ei ole ainoastaan instituutioita, se on myös sidoksissa kieleen jota käytämme, tarinoihin joita kerromme ja kuviin joita katsomme.

22

-tiä. Tämä tarkoittanee uskoa meritokratiaan ja toimimista oman maan eteen. Filosofiaa opiskellut Macron liikkuu vaalikeskusteluissa ylätasolla, hänelle ranskalaisuus on eurooppalaisuutta ja hän viittaa sujuvasti kirjalliseen kaanoniin: Proustiin, Voltairéen. Toisaalta Macron vetoaa Jeanne D´Arciin ja ajoittain hän kuulostaa kriitikkojen mukaan aivan Charles de Gaullelta. Hän on myönteinen, käyttää sinä-passiivia ja motivoi kuulijoita uskomaan itseensä aivan kuten valmentaja. La France Insoumise -puolueen Jean-Luc Mélenchon totesi vuonna 2015, että ”rakkaus Ranskaan on fyysistä ja myös lihallista”. Hän viittasi tällä siihen, että “Marseljeesi” ja sen sanat (epäpuhdas veri) aiheuttavat hänessä fyysisiä tuntemuksia. Hän sanoi tuossa pateettisessa puheessaan, että Ranska on enemmän kuin kieli tai sen rajat, Ranska on uskomista ihmiskunnan tasa-arvoon. Se ei kysy uskontoa ja on enemmän kuin kieli. Puhe oli suunnattu ennen kaikkea Marine Le Peniä ja hänen nationalismiaan vastaan. Tänään Mélenchon haluaa irti EU:sta. Mélenchon, vasemmistopopulisti, kasvattaa suosiotaan koko ajan. Hän on tällä hetkellä suositumpi kuin Francois Fillon (LR). Hän puhuu suuryritysten riistovallasta ja kansan, “Le Peuple”, vallasta. Kiinnostavaa on, että Mélenchonia kannattavat työläisten sijaan liberaalit “bobot” (akateemiset, artisaanit, taiteilijat, median edustajat), joille Eurooppa on täynnä mahdollisuuksia. Front Nationalen Marine Le Pen on EU-edustaja, joka ajaa Frexitiä ja Ranskan eroa eurosta. Le Pen on halunnut ”tuhota Euroopan” ja vapauttaa Ranskan globalisaation, islamisaation ja EU:n tyranniasta. Hänestä ranskalaiset eivät ole pitkään aikaan saaneet rakastaa maataan vapaasti. Muslimien rukoukset kadulla, huivit ja moskeijat ovat uhka Ranskalle. Hän kosiskelee kampanjassaan ennen kaikkea maanviljelijöitä, keskiluokkaa ja naisia. Hän haluaa puolustaa Ranskaa kuin äiti lapsiaan. Marine Le Penin Ranskan tarinassa korostetaan Ranskan suuruutta. Sosialistien ehdokas Benôit Hamon on jäänyt alakynteen useissa debateissa. Vaalikampanjan aikana hän on puhunut EU-identiteetistä. Francois Fillon on niin ikään puhunut kansallisen identiteetin puolesta, siitä, että kouluissa tulee opiskella Ranskan tarinaa. Eurooppalainen identiteetti ei näy presidenttiehdokkaiden puheissa. Kaikki heistä korostavat suuntausta “Ranska ensin”. Sitten vasta muut.


Islam ja identiteetti Politiikka ei ole ainoastaan instituutioita, se on myös sidoksissa kieleen jota käytämme, tarinoihin joita kerromme, kuviin joita katsomme. Nykypäivän Ranskassa on aivan tavallista sanoa, että islam tai maahanmuuttajat ovat ongelma. Seinen vasemman rannan kirjakauppojen tarjonta kertoo tästä: nopealla vilkaisulla löytyy lukematon rivi kirjoja kuten Onneton Ranska, Jakautunut Ranska, Ongelmana identiteetti, ja Siirtolaisuuden ongelma. Mitä ylevät juhlapuheet identiteetistä tarkoittavat käytännössä? Millaisena ne näyttäytyvät Seinen vasemman rannan les grande ecolesien ulkopuolella? Päätin kysyä asiasta ranskalais-venezualalaiselta ystävältäni Louisilta. Hän opettaa työkseen kirjallisuutta ”le quartier chaudissa”, eli Pariisin lähellä sijaitsevassa ongelmalähiössä. ”Eurooppalainen identiteetti? Tietysti sanoisin että se on osa ranskalaista identiteettiä. Maailmankirjallisuus, Makine jne. He ovat osa Ranskaa ja sen kulttuuriperintöä.” ”Mutta oppilaani ajattelevat toisin. He ovat ensi sijassa oman korttelinsa ja lähiönsä kasvatteja. Kun kysyn mistä he ovat kotoisin, he sanovat lähiönsä nimen, eivät sitä mistä maasta ovat, kuten Portugalista, Angolasta tai Sarajevosta. Jopa 20 minuuttia RER:llä Pariisiin on heille kaukana. Jos opettaisin Ehessissä Seinen vasemmalla rannalla, niin vastaisin toisin”, hän jatkaa.

”Identiteettejä voi olla monia. Minulle venezualaisena ja ranskalaisena Eurooppa edusti unelmaa, historiaa, sivistystä. Minun oppilaani kysyvät ovatko he ranskalaisia. Minusta tuntuu että, on kaksi Ranskaa. Ranskalainen identiteetti nähdään keskusteluissa usein vastakohtana islamille. Tärkeintä kaikille on kuulua joukkoon.” ”Mitä Eurooppa edes on? Ranskalaisia kenraaleja toisessa maailmansodassa? Eurooppa on osalle oppilaitani kuvia Välimeren ylittävistä pakolaisista, Merkelistä seisomassa Brysselissä. Ei sellaisilla mielikuvilla voiteta vaaleja”, ystäväni toteaa.

Tutkija Laura Parkkinen tekee väitöskirjaa Ranskasta ja populismista. Kuva: Esko Jämsä

23


MALTESE EUROPEANS IN 2017 Do Maltese people consider themselves European in light of the 2017 EU presidency? Mathias Mallia

T

he 2016 Eurobarometer 84 report shows Malta expressing confidence in the different EU institutions with a margin of 50% - 55%; some of the highest in all the member states, with 93% saying they were happy. However, the Maltese relationship with the EU has always been split starting from the initial application for Malta’s accession in 1990 by the Nationalist government, which was subsequently frozen in 1996 when the Labour party took office. Fortunately it was only two years later that a further general election was called and the Labour government lost power again due to internal issues, and thus the application was reinstated, and relations between Malta and the EU, renewed. It was 13 years after the initial application that Malta voted in a referendum as to whether the country should join the EU or not, however the Labour Party once again sought to stop accession by denying the 53.6% result in favour, claiming that it was in reality only 49%. This led to another general election to settle the issue once and for all. Once more, fortunately for accession’s sake, the Nationalist Party remained in government and Malta finally joined the EU on 1 May 2004. The following years saw a gradual change in the Maltese people’s previously almost 50-50 stance on the EU with the 2009 Eurobarometer 71 pointing out that 57% were in favour of the EU and 67% felt that improvements were being made due to Malta’s accession. This percentage skyrocketed by 2013 when the Eurobarometer 79 found that over 80% of the Mal-

24

tese felt positively European, while a 2015 study conducted by the British Social Research Agency found that Malta was the third ‘most European country’ in terms of the people’s feelings towards the Union. Ever since then, the local political scene had quite an upheaval with the Labour party gaining an overwhelming majority in the 2013 general election, but this time having a completely different approach to the EU, despite being led by Dr Joseph Muscat, who was previously one of the front-runner sceptics. This was recently pointed out in The Daily Mail with their harrowingly bitter report about how Malta has gone from the colonised, to one with a say in Britain’s future, going so far as to say that “Malta can hold its former colonial master hostage,” thanks to Brexit. Interestingly enough, in the aforementioned study by the British Social Research Agency, it was found that the UK was dead last in ‘Europeanness’, and this was in 2015, with 64% of the people claiming they did not feel European. The Prime Minister has now made it his goal to be as European as possible, with the final cherry on the cake being the European Presidency this year. ‘The Maltese Priorities’, as laid out on the website www.eu2017.mt are Migration, The Single Market, Security, Social Inclusion, Europe’s Neighbourhood and Maritime. It was very important for the government not to allow Brexit discussions to hijack the presidency this year to the detriment of other issues, as the Prime Minister himself said in a press briefing following the infamous referendum’s result.


Migration:

Social Inclusion:

The idea here is to insist on the implementation of already established measures, what with the topic being ever present on the European agenda. Malta has been struggling to cope with irregular migration for years, with the latest blind fumbling at a solution being the sudden change in Temporary Human Protection legislation which backfired after public outcry in reaction to inhumane imprisonment of a number of Malian migrants.

What with Malta being a self-professed pioneer in LGBTIQ and gender rights within the EU, there will be a focus on further equality, despite Dr Muscat mentioning the idea of gender quotas in order to have more female inclusion in Parliament. This was received with a very high level of scrutiny from civil society both locally and abroad.

Security: A large focus on strengthening the Single Market will be undertaken, specifically when it comes to further development of the Digital Single Market and the Internal Energy Market. Objectives include finally ending roaming charges; no discrimination between countries in terms of prices and conditions online; and a review of the Energy Efficiency package to reduce energy consumption in both residential and industrial areas.

The Single Market: All efforts at fighting the ever-present and increasingly tragic terror attacks all over Europe and the world are pointing at a more federalist approach implying the pooling of resources to be more united in the battle for the safety of all European and global citizens alike. There will also be an ironic focus on the European Public Prosecutor’s Office in order to increase financial security, while the Maltese government is currently intertwined in the Panama Papers scandal.

Europe´s Neighbourhood: Considering the country’s geographical position, Malta is perhaps one of the most at risk countries when considering potential ripple effects from the political and military unrest in the Southern Mediterranean region. Key priorities will be the stabilisation of Libya, resumed efforts in the Middle East Peace Process, trade negotiations with Tunisia and others.

Maritime: The final priority is one of the most angled at the fact that we are an island nation, although International Ocean Governance will be focussed on, as well as the Western Mediterranean Sea Basin Initiative. When it comes to whether or not the Maltese consider themselves European, the answer is a glaringly obvious yes for the most part. It was a genuine struggle to get here, but both sides of the political spectrum are in agreement that the EU has not only helped this country, but allowed it to thrive.

Mathias Mallia is the Social Policy Officer of JEF Malta. Photo: JEF Malta

25


EUROOPAN PARLAMENTIN VÄRIKÄS NEUVOTTELIJA Yannick Lahti

Mikäli Iso-Britannian pääministeri Theresa Mayn alkuvuodesta esittelemä 12-kohtainen neuvottelusuunnitelma Euroopan unionin jäsenyydestä luopumisesta ei vielä vakuuttanut kaikkia tahoja Brexitin lopullisesta toteutumisesta.

M

ikäli Iso-Britannian pääministeri Theresa Mayn alkuvuodesta esittelemä 12-kohtainen neuvottelusuunnitelma Euroopan unionin jäsenyydestä luopumisesta ei vielä vakuuttanut kaikkia tahoja Brexitin lopullisesta toteutumisesta on viimeistään nyt selvää, että EU:n ja Britannian yhteinen taival on tullut päätökseensä. Viime maaliskuussa Britannian parlamentti hyväksyi lain, joka valtuutti hänen majesteettinsa kuningatar Elisabet II:n hallituksen aloittamaan asianmukaiset toimet historiallisen EU-eron toteuttamiseksi. Yhdistyneen Kuningaskunnan luopuminen unionin jäsenyydestä tulee teknisesti ottaen perustumaan eroa nimenomaan koskevaan Lissabonin sopimuksen 50:een artiklaan, joka aktivoitiin pääministeri Mayn johtaman hallituksen toimesta virallisesti 29 päivä maaliskuuta. Ilmoituksen eroprosessia koskevan artiklan aktivoimisesta otti vastaan Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja Donald Tusk ja täten pitkä odotus sekä spekulaatiot aiheesta ovat viimein päättyneet: Iso-Britannia tulee eroamaan Euroopan unionista. Käytännössä neuvotteluista ja eroprosessista, jonka aikahaarukaksi on arvioitu kaksi vuotta ei kuitenkaan odoteta täysin suoraviivaista menettelyä jo pelkästään sen vuoksi, että ns. vastaavaa ennakkotapausta ei ole olemassa. On selvää, että 43:n vuoden aikana tehtyjen sopimusten purkaminen sekä osittainen uudelleen neuvotteleminen yli tuhannesta eri aihealueesta tulee olemaan pitkäjänteinen prosessi eikä kukaan todellisuudessa voi tietää millä tahdilla tiimalasin yläkuppi tyhjenee. Eroon liittyviä laajoja kokonaisuuksia sekä teknisiä seikkoja korostaneet median EU-asiantuntijat ovat jättäneet vähemmälle huomiolle yhden niistä henkilöistä, joka Iso-Britannian neuvotellessa EU-erosta, istuu pöydän toisella puolella; nimittäin Euroopan

26

parlamentin virallinen Brexitin pääneuvottelija Guy Verhofstadt. Belgian entinen pitkäaikainen pääministeri, nykyinen Euroopan liberaalidemokraattien liiton ryhmän ALDE:n puheenjohtaja ja - kuten todettua Euroopan parlamentin virallinen Brexitin pääneuvottelija, tulee olemaan merkittävässä roolissa Euroopan unionin etsiessä uutta suuntaansa. Tulevan eroprosessin vaiheita tarkasteltaessa on pakko katsella kokonaisuutta poliittisten realiteettien sekä moniulotteisten lakipykälien lisäksi myös neuvotteluiden avainhenkilöiden persoonallisuustekijöiden näkökulmasta – ja Verhofstadtia voidaan varauksetta kutsua persoonaksi. Olkoonkin niin, että teknisesti komission nimeämä neuvottelija Michel Barnier käyttää EU:n puolesta suurempaa äänivaltaa kuin Verhofstadt, ei tämän vaikutusta neuvotteluissa ja asiaa koskevassa medianäkyvyydessä tule kuitenkaan vähätellä. Sen olemme jo nyt voineet todeta. Verhofstadt tunnetaan suorien puheidensa lisäksi yhtenä kaikkein voimakkaimpana federalistisen unionin kannattajana. Uunituoreessa kirjassaan Europe’s Last Chance, Verhofstadt ei häpeile monien euroskeptikkojen takuuvarmaksi kauhuksi, esitellä näkemyksiään lähes Yhdysvaltojen mallin mukaisesta yhdistyneestä eurooppalaisesta federalistisesta unionista, mm. Tiiviimmästä talous ja puolustusyhteistyöstä. Tänä aikana, jolloin EU on kiistatta olemassaolonsa suurimpien haasteiden keskellä ja, jolloin euroskeptiset populistiset ja nationalistiset liikkeet ovat haalineet kannatustaan nimenomaan pelottelemalla kansalaisiaan Verhofstadtin kaltaisten poliitikkojen ajamista arvoista; vieläkin tiiviimmästä Euroopan Unionista. Vaikka lääkkeistä EU:n kriisiin oltaisiinkin eri mieltä, tarjoaa Brexitin tuleva pääneuvottelija kuitenkin konkreettisen näkemyksensä nykytilanteesta,


jossa hän esittää Euroopan puristuvan Yhdysvaltojen populistisen presidentin sekä Venäjän autoritäärisen vastaavan väliin. Näiden lisäksi poliittinen radikaali islam luo oman uhkakuvansa maanosallemme ja mm. näiden kolmen päätekijän vuoksi Verhofstadt kokee Euroopan ja EU:n elävän hyvin todellisessa eksistentiaalisessa hetkessä. Euroopan sisäisiin ongelmiin, nationalismin sekä euroskeptismin nousun konkreettisiin uhkiin Verhofstadt uskoo EU:n olevan kykenevä vastaamaan, mikäli poliitikot onnistuvat luomaan todellisen vision ja keinon uudesta suunnasta. Vasta-argumenttina nationalistisille sekä rasismin kanssa flirttaileville poliittisille voimille hän esittää seuraavat kysymykset: ilmastonmuutos, Tuleeko se ratkeamaan nationalismilla? Finanssikriisi, pakolaiskriisi, Euroopan geopoliittinen sijoittuminen. Ratkeavatko nämä ongelmat todella nationalismilla ja sisäänpäin kääntymisellä sekä rasismilla vaiko sittenkin todellisella tiiviillä eurooppalaisella yhteistyöllä? Puheissaan Verhofstadt korostaa, että eurooppalaisten kansallinen ylpeys ei ole ristiriidassa tiivistyvän EU:n kanssa. Hän perusteleekin ihmisillä olevan useita eri identiteettejä samanaikaisesti ja kertoo saaneensa jo tuhansia yhteydenottoja mm. Briteiltä, jotka eivät halua luopua Brexitin myötä eurooppalaisuudestaan. Hän selittää tämän jaetun eurooppalaisen identiteetin elävän kansallisen identiteetin rinnalla: eurooppalaisen kirjallisuuden, musiikin, ruoan, muodin, arkkitehtuurin, arvojen ja lukemattomien muiden elementtien muodossa. Se, että olet saksalainen, suomalainen tai italialainen pitää paikkansa, mutta samalla olet myös eurooppalainen. Eroprosessin käynnistyttyä on Verhfostadt asettanutkin Eurooppa parlamentin näkökulmasta ensisijaiseksi lähtökohdakseen neuvotteluissa ”citizens first” eli kansalaiset ensin lähestymistavan. Kansalaisilla hän viittaa sekä EU:n jäsenmaiden kansalaisiin, jotka asuvat Britanniassa ja brittiläisiin, jotka asuvat EU-maissa. Neuvotteluita käsittelevässä lehdistötilaisuudessa hän painottikin haluavansa tämän olevan ensimmäinen asiakohta, joka tulisi ratkaista ja hän korosti, että eroneuvotteluiden molempien osapuolten tulisi kaikin tavoin välttää sitä, että unionin tai Britannian kansalaisista tulisi pelinappuloita Euroopan unionin tulevia suuntaviivoja piirrettäessä. Identiteettikysymyksen näkökulmasta Verhfostadt avasi ”citizens first”-pelin ehdottamalla ratkaisua, jossa Iso-Britannian kansalaiset voisivat halutessaan säilyttää EU:n kansalaisuutensa ja hän onkin jo ehtinyt vaatia pääministeri Theresa Mayta tukemaan kaikkia niitä brittejä, jotka haluavat tarttua tähän mahdollisuuteen. Ainakin teoriassa esitys on mahdollinen, sillä käsitteenä kaksoiskansalaisuus ei ole vieras. Käytännössä on kuitenkin vielä mahdotonta sanoa, mitä oikeuksia näillä brittiläisillä EU:n kaksoiskansalaisilla voisi konkreettisella tasolla olla ja ulottuisiko se vapaaseen

liikkuvuuteen ja jopa äänestämiseen EU-vaaleissa. Britanniassa ehdotukseen on lähtökohtaisesti suhtauduttu hallituksen puolesta myötämielisesti, joidenkin Brexit-haukkojen toki vastustaessa ehdotusta sillä perusteella, että tämä olisi ”täydellisen EU-ero” käsitteen vastaista. Toteutui tämä ehdotus tai ei, on se joka tapauksessa loistava osoitus siitä mihin Verhofstadt pystyy keskustelua viemään Brexit-neuvotteluissa sekä yleisemmässä EU-keskustelussa, vaikka ei todetusti olekaan juridisesti painavammalla tuolilla valtaa käytettäessä EU-komission neuvottelija Barnieriin nähden. Vaikka hänen näkemyksiään ei täysin tai ollenkaan hyväksyisikään, on Verhfostadtille annettava arvoa hänen ajatustensa selkeästä esittelystä, aloitekyvystä sekä perinteisen poliittisen ja byrokraattisen jargonin sekä retoriikan välttelystä. Tästä hän on toki antanut jo näytteitä vuosien mittaan Euroopan parlamentin puheenvuoroissaan, joissa hän ei tunnetusti ole sanojaan säästellyt. Vai mitä muuta voi sanoa retorisesta avauksesta, jossa Verhofstadt kuvaili brittiläisen Brexitiä ajavan UKIP-puolueen, Euroopan parlamentin jäsenen Nigel Faragen palkkaa, koko Euroopan Unionin turhimmaksi menoeräksi? Verhofstadtin Eurooppa-federalistiset visiot ja näkemykset ovat jo nyt tuoneet teknisen eroprosessin käsittelemisen rinnalle paljon keskustelua herättäviä eurooppalaisia ja EU:hun liittyvä arvokysymyksiä, kuten tämä nimenomainen identiteettikysymys. Tavallisen eurooppalaisen näkökulmasta nämä ovat nimenomaan niitä asioita, joihin on helpompi ottaa kantaa tai samaistua kuin esim. Yhteismarkkinoita koskeviin juridisiin yksityiskohtiin. Juuri tässä piilee Verhofstadtin roolin painavuus jo tässä aikaisessa vaiheessa, kun Brexit-neuvottelut ovat vasta alkutekijöissään.

Yannick Lahti on vapaa toimittaja ja viestinnän maisterivaiheen opiskelija, jonka opintojen pääpaino on poliittisessa viestinnässä sekä Euroopan integraatiossa. Kuva: Sami Kolsi

27


Jan Store

EUROOPAN HULLU VUOSI Euroopan ”hullusta vuodesta” tulee kohta kuluneeksi 30 vuotta. Vuonna 1989 Puola, Unkari ja Tsekkoslovakia mursivat kahleensa ja alkoivat orientoitua kohti läntistä Eurooppaa. Muut seurasivat kohta perässä. Jugoslavia hajosi saattaen alkuun uusien itsenäisten valtioiden synnyn. Savijalkojen varaan rakennettu Neuvostoliitto luhistui hetkessä. Viro, Latvia ja Liettua löysivät itsenäisyytensä uudelleen. Saksat yhdistyivät. 28


29


H

istoriaa kirjoitettiin päivittäin. Seurasimme kansallissankari Lech Walesan paluuta näyttämölle auttamaan Puolaa demokratian tielle. Näimme Paavi Johannes II Pauluksen tavoittavan miljoonia ihmisiä vierailuillaan Puolaan. Ihmisten sielun tavoittaminen ja toivon synnyttäminen heissä vaikutti vahvemmin kuin armeijan divisioonat. Seurasimme lumoutuneina Tsekkoslovakian ’samettivallankumouksen’ rauhanomaista etenemistä. Näimme ihmeissämme kuinka Berliinin muuri murtui ja ihmiset velloivat länteen. Samoihin aikoihin alkoi Suomen tie kohti Euroopan yhteisöjä. Sain ulkoministeriön virkamiehenä olla mukana valmistelemassa ensimmäisiä askeleita ja sen jälkeen osallistua jokaiseen kehitysvaiheeseen. Kohta neuvottelut Euroopan talousalueesta alkoivat. Eipä aikaakaan, kun olimme jo neuvottelemassa jäsenyydestä Euroopan yhteisöissä. Jäseneksi siirtyminen ei tapahtunut kitkatta, mutta kuitenkin nopeasti. Kohta hoidimme jo ensimmäistä puheenjohtajuuskauttamme innolla ja ylpeydellä. Mutta kaikki ei aina sujunut ’plaanin’ mukaan. Mieleen nousee kolme takapakkia. Ensimmäistä osasimme pelätä, toisen näimme tulevan, mutta kolmas kolaus oli yllätys. Neuvottelut Euroopan talousalueesta alkoivat kesällä 1990. Olin ollut tiiviisti mukana neuvottelujen valmisteluissa ja ehdin osallistua neuvottelujen avajaisistuntoonkin. Heti sen jälkeen siirryin Suomen pysyvän edustajan sijaiseksi EFTAan ja Geneveen. Neuvottelut Euroopan talousalueesta olivat hankalat. Joka neuvottelukierroksen jälkeen Sveitsin pääneuvottelija Franz Blankart palasi Berniin synkkäilmeisenä samaa viestiä toistaen: ’toinen osapuoli ei hyväksy tavoitteitamme eikä myönny vähimpäänkään vaatimukseemme’. Sopimus syntyi keväällä 1992 monien vaikeuksien jälkeen kaikkien hyväksymässä muodossa. Ääni muuttui Franz Blankartin kellossa. Sopimus olikin hyvä, se vastasikin Sveitsin tavoitteita ja hän suositti sen hyväksymistä kansanäänestyksessä. Sopimuksen ratifiointiin tarvittiin sekä kanttoonien että kansalaisten antamien äänten enemmistö. Pari pientä kanttoonia ja hitusen verran äänistä jäivät puuttumaan kaksoisenemmis-

töstä. Neuvottelijoiden kelkka kääntyi liian myöhään eivätkä sopimusta puoltavat lausunnot olleet uskottavia. Tuloksen selvittyä jo varhain itsenäisyyspäivämme iltapäivä oli murheellinen. Norja ilmoitti vuonna 1992 halustaan neuvotella jäsenyydestä Euroopan yhteisöissä. Suomen aikataulu oli muodostunut tiukaksi. Norjan aikataulu vaati toteutuakseen jo ihmeitä. Kohta Norja oli kuitenkin mukana muiden kanssa samassa rintamassa. Norjan neuvottelut päättyivät pari viikkoa muiden jälkeen. Norjan kansanäänestyskin oli viimeisenä. Tulos Itävallassa ja Suomessa oli ollut selkeän myönteinen, mutta Ruotsissa tiukka. Kansanäänestyspäivän iltana myöhään syksyllä 1994 kokoonnuimme Norjan edustustoon Brysselissä. Lievä toiveikkuutemme muuttui nopeasti karuksi todellisuudeksi. Hallituksen ja kansalaisten välinen kuilu oli liian leveä. Norjasta ei ollut tulossa jäsen. Ilta oli alakuloinen. Britannian pääministeri David Cameron oli koko kautensa ajan ollut vahvistuvan euroskeptisyyden aiheuttamissa vaikeuksissa. Kaikki hänen puolueestaan tulleet edeltäjänsä olivat joutuneet kamppailemaan saman ongelman kanssa. Jokainen heistä oli taistelunsa käynyt, mutta kyennyt samalla vetämään selvät rajaviivat: tähän teidän pokkurointinne päättyy. Mitä enemmän Cameron taipui, sitä enemmän EU-kriitikot vaativat. Cameron piti kuuluisan eurooppalaisen puheensa tammikuussa 2013. Se ei ollut eurooppalainen, ei kansallinenkaan vaan puolueen sisäinen hätäinen huuto. Kansa saisi sanoa sanansa, kuuluuko Britannia EU:hun vai ei. Päätös kansanäänestyksestä oli pienen piirin tekemä. Pitkäaikainen ministeri Ken Clarke kertoo muistelmissaan ’A Kind of Blue’, että päätöksestä ei käyty keskustelua hallituksen piirissä, saatikka parlamentissa. Kansanäänestys toteutettiin. Äänestyksen tulos selvisi myöhään yöllä ja havahduin brexitiin vasta seuraavana aamuna. Sveitsin äänestys aikoinaan oli saanut mielen matalaksi. Norjan ’ei’ oli tylysti vienyt orastavan toiveen. Brexit sananmukaisesti vei jalat alta. Britannian kansanäänestyksessä askarrutti monikin asia. Itse uskon edustukselliseen demokratiaan, jossa asiat perusteellisen valmistelun jälkeen tuodaan

Euroopan unioni elää ja voi hyvin vain silloin, kun käydään aktiivista keskustelua sen tavoitteista ja tarpeista.


Keskustelu on tuonut esille myös sen, että nuorilla on enemmän puolustettavana kuin meillä vanhemmilla. vapaissa vaaleissa valittujen päättäjien harkittavaksi. Kansanäänestys oli neuvoa-antava mutta tulkittiin nopeasti hallitusta velvoittavaksi. Näin laajakantoisessa asiassa tulisi hakea määräenemmistöä muutoksen taakse, järjestää jonkinlaista päätöksen porrastusta tai edes varmistaa useampi käsittelyvaihe. Kansanäänestys helposti yksinkertaistaa vaikean asian ja luo jyrkkiä rintamalinjoja. Britannian lehdistö oli vuosikymmenien ajan rakentanut epäluuloa EU:ta kohtaan. Joillekin mediataloille se oli muodostunut suoranaiseksi kampanjaksi, joita muut lehdet alkoivat säestää tahtoen tai tahtomattaan. Ilmapiiri muuttui yhä enemmän EU:ta karsastavaksi. Hyvällä syyllä voi sanoa, että monet äänestivät kuviteltua, ei todellista EU:ta vastaan. Media kantaa suuren vastuun brexitistä. Lisäksi EU-kriittisille voimille oli annettu ’ilmaherruus’ kokonaan ja pitkäksi ajaksi. Maltilliset ja ratioon perustuvat pohdiskelut ja analyyttiset puheenvuorot eivät päässeet esille. Elinkeinoelämä ei noussut puolustamaan ilmeisiä etujaan. Kun pääministeri Cameron lopulta asettui puolustamaan maan jäämistä EU:n jäseneksi, se oli liian myöhäistä. Hänen sanomansa ei enää ollut uskottava, ja hänen äänensä hukkui kaiken huudon, simppelien väitteiden ja suoranaisten valheiden muodostamaan meteliin. Monet EU:ta ravistelleet kriisit eivät ole vähentäneet uskoani Euroopan integraation voimaan ja sen oikeutukseen. Mutta Euroopan unioni elää ja voi hyvin vain silloin, kun käydään aktiivista keskustelua sen tavoitteista ja tarpeista. Viime aikoina keskustelu on aktivoitunut. Merkittäviä puheenvuoroja on pidetty vahvan EU:n ja sen kehittämisen puolesta. Euroopan komissio on julkaissut valkoisen kirjan EU:n tulevaisuuden skenaarioista. Tuoreimpien tutkimusten mukaan kansalaisten tuki EU:lle on vahva. Kovia kokenut eurokin nauttii laajaa kannatusta. Näiden varaan tulevaisuus tulee rakentaa. Populistit eivät menesty, kun olemme antamatta heille välineitä menestyä. Keskustelu on tuonut esille myös sen, että nuorilla on enemmän puolustettavana kuin meillä vanhemmilla. Rauha ja vakaus ovat edelleen kaiken pohjalla. Niitä vahvistetaan yhteisten arvojen pohjalta, yhteisten instituutioiden avulla ja integraatiota syventämällä. Britannian nuoret halusivat jäädä Euroopan unioniin. Vanhemmat veivät (ainakin toistaiseksi) heiltä

mahdollisuuden. Tämän päivän nuoret ovat sekä oman maan kansalaisia että eurooppalaisia. Heidän eurooppalainen identiteettinsä on luonteva. Yhteydet, liikkuvuus ja kanssakäyminen ovat vahvistaneet sitä. Nuoret matkustavat vapaasti, opiskelevat toisessa jäsenmaassa ja löytävät työpaikan yhtä hyvin jostain toisesta kuin omasta pääkaupungista. Nuorten etujen mukaista on sekä sisäisesti että ulkoisesti turvallinen ympäristö. EU:n tulee kohdata tulevaisuus avoimena ja uteliaana. On uskottava omiin kykyihimme ja monen kertaan todettuun kykyymme selvitä vaikeuksista. Globalisaatiota on kohdattava mahdollisuutena, ei uhkana. Nuorten on oltava aktiivisia. Euroopan pitää olla koko ajan liikkeellä. Meidän tulee toimia yhdessä, toisiltamme inspiraatiota hakien ja toisiamme tukien. Tämän tahdon tulee ilmetä debatissa, toimissa ja vaaleissa. Yhdessä olemme vahvempia.

Jan Store toimi Suomen pysyvänä EU-edustajana vuosina 2008-2013. Nykyään hän työskentelee viestintätoimisto Miltton Brusselsin toimitusjohtajana. Kuva: Hanna Kinnunen

31


PUHEENJOHTAJalta

Minne menet, EU? Tänne päin, EU! Tuomas Tikkanen

uo vadis, EU?” Kysymys, jota EU:ssa on viljelty kansalaisista komission puheenjohtaja Junckeriin asti runsain mitoin. EU:lle on etsitty uutta suuntaa kohta jo kymmenen vuoden ajan, jo eurokriisin alusta lähtien, mutta kysymys tulevaisuuden suunnasta on edelleenkin ihmisten huulilla. Samalla vastauksia ja skenaarioita on kehitelty niin mittavasti, että jokainen aina liittovaltioratkaisusta unionin hajottamiseen löytää sieltä mieleisensä perusteluineen. Jälleen kerran kysymys on ajankohtaisempi kuin koskaan, etenkin meille eurooppalaisille suomalaisille. Suomessakin on nyt aika herätä horroksesta ja pohtia itse sitä, minkälaisessa unionissa ja kansainvälisessä yhteisössä haluamme tulevaisuudessa elää. Valmiita vastauksia ei muualta kannata odottaa, vaan ne on tehtävä itse. “Quo vadis” -kysymyksen alkuperä ulottuu uuteen testamenttiin, jossa legendan mukaan apostoli Pietari kohtasi Jeesuksen Via Appian varrella, ja kysyi tältä: “Quo Vadis, Domine?”, minne menet, herrani? Jeesus vastasi Pietarille: “Romam eo iterum crucifigi” - Menen Roomaan uudelleen ristiinnaulittavaksi. Toivoa sopii, että oma vastauksemme on jotain ratkaisukeskeisempää. Lopetetaan suunnan kysyminen muilta, ja määritellään sen sijaan rohkeasti oma suuntamme ja tahtotilamme Euroopassa.

”Q

Näkemyksellämme on nimittäin merkitystä. Aktiivisuudellamme voimme itse vaikuttaa EU:n kehityskulkuun ja samalla määritellä oman paikkamme maailmanpolitiikan myllerryksessä. On aika nostaa pää pois hiekasta, ja pyrkiä takaisin EU-politiikan ytimiin. Suomen paikka ja hyöty on aina ollut osana omaa viiteryhmäämme, Eurooppaa. Tämän suhteen Eurooppanuoret on tehnyt väsymättä töitä jo vuodesta 1997, ja siten lunastanut paikkansa suomalaisessa yhteiskunnassa harvinaisena, aidosti ja avoimesti Eurooppa-myönteisenä voimana. Herätämme ja autamme kanavoimaan nuorten kiinnostuksen kansainvälisyyttä, avoimuutta ja eurooppalaisuutta kohtaan järjestötoiminnassamme. Useat suomalaiset EU-vaikuttajat ovat kulkeneet nuoruudessaan myös meidän kauttamme. Osallistumme aktiivisesti Suomessa käytävään Eurooppa-keskusteluun, ja pyrimme tarjoamaan Eurooppa-myönteistä sävyä silloinkin, kun muut painavat päänsä hiekkaan. Euromyyttien murto on erikoisosaamistamme. Vaikka taantumukselliset voimat pyrkivät aika ajoin leimaamaan meitä liittovaltiohörhöiksi, kansainvälisen salaliiton ja illuminatin asianajajiksi, tai suoraan Junckerin palkkalistoilla oleviksi agenteiksi, tulemme me sydämemme pohjasta puolustamaan avoimuutta, kansainvälisyyttä ja eurooppalaisuutta suomalaisessa yhteiskunnassa nyt ja tulevaisuudessa.

Jälleen kerran kysymys on ajankohtaisempi kuin koskaan, etenkin meille eurooppalaisille suomalaisille. 32


PUHEENJOHTAJAlta

Eurooppanuorten puheenjohtaja Tuomas Tikkanen Kuva: Juha Mäki-Lohiluoma

33


EUROOPPANUORET ÄÄNESSÄ

Vuosi vuodelta aktiivisempaa maailman muuttamista Elli Luukkainen

V

uoden vaihteessa astuivat voimaan Eurooppanuorten uudet säännöt ja historian ensimmäinen strategia! Huraa! Noin muotoiltuna asia ei ehkä herätä spontaaneja ilon kiljahduksia tai yllättynyttä nyökkäilyä, mutta todellisuudessa ne ovat onneksi paljon muutakin kuin vain asiakirjoja. Niiden avulla tehdään järjestöstämme entistä parempi. Tahdomme kasvattaa Eurooppanuorista aidosti valtakunnallisen ja enemmän porukkaa tavoittavan, entistä vakuuttavamman ja ketterämmän järjestön, jossa yhä useampi nuori voi aloittaa järjestötaipaleensa tai jatkaa sitä, tutustua erilaisiin, mutta samoista asioista kiinnostuneisiin ihmisiin, käydä syväluotaavia ja kepeämpiä keskusteluja ympäröivästä maailmasta ja istahtaa viettämään rennosti aikaa yhdessä. Ympäri Suomen löytyy valtava määrä Eurooppa-keskustelua kaipaavia nuoria, jotka jakavat näkemyksen yhtenäisestä ja kehittyvästä eurooppalaisesta

yhteisöstä, mutta emme ole vielä pystyneet tavoittamaan heitä kaikkia. Nyt se on tavoitteenamme. Nuorten äänen nostaminen nykyisyyttä ja tulevaisuuttamme koskevissa asioissa on ensiarvoisen tärkeää, kun keskustelun huomion voikin viedä äänekkäin, eikä se, jolla on aidosti enemmistö takanaan ja faktat kunnossa. Eurooppanuorten toiminnassa yhdistämme tiukan asian, unelmoinnin, rennon ajanvieton ja uuden tekemisen. Muutetaan maailmaa, mutta ei yksin tai yhdessä päivässä. Tahdotko olla mukana tekemässä tätä kaikkea? Se onnistuu, tule mukaan toimintaan! Tarjolla on toimintaa seminaareista ekskursioihin, ja ideoille on aina tilaa. Eurooppanuorten tavoitteena on olla vuosi vuodelta parempi järjestö jäsenistöllemme, houkuttelevampi uusille toimijoille sekä yhä vakuuttavampi ja aktiivisempi yhteiskunnallinen keskustelija. Aika hyvä suunnitelma, eikö?

Eurooppanuorten varapuheenjohtaja Elli Luukkainen Kuva: Sonja Behm

34


Brysselin KUULUMISET

Experiencing Europe Valentin Dupouey

W

e, as JEFers, experience Europe not as a concept but as a practice. On a daily basis, we communicate, exchange, interact, work, study and develop projects with young citizens from 35 different countries. Travelling across the continent is not much different than taking a bus to cross our city. We constantly engage in meaningful actions together, and this is why we identify ourselves with our fellow European citizens. We perceive sharply our common challenges and try to address them together. In some ways, Europe to us has shrunken to the size of the city we live in. The level of interaction and engagement with others is what define our identity the most. My local identity has been built because my daily life experiences and challenges happened in a limited geographical area: school, work, transport, leisure activities, volunteering. By Europeanizing our daily lives in different ways - attending international schools, participating in Erasmus opportunities and European volunteering opportunities, accessing European media and building better language skills - not only will we gain intercultural competences but also slowly build the European

identity, complementary to our local or national identities. This process is absolutely crucial to the survival of our democracies which are perniciously threatened by the decreasing level of trust. Trust not only between citizens and institutions, but most importantly trust between citizens themselves. Empowering citizens, equipping them with the right tools, and offering them the opportunities to engage in meaningful exchange, cross-border cooperation and projects is the only way to rebuild this link of trust and confidence. This is the most powerful way of recreating the necessary sense of common responsibility and destiny. The recent White Paper of the European Commission on the Future of Europe, while failing to address this concern, starts with a famous quote of the Schuman Declaration “Europe will not be made all at once, or according to a single plan. It will be built through concrete achievements which first create a de facto solidarity.� European citizens will demonstrate solidarity only if they are given the opportunities to be the driving force behind these achievements.

JEF Secretary General Valentin Dupouey Photo: David Pawels

35


Keskustelua Rooman hengessä Eurooppalaisen Suomen ja Eurooppanuorten 12. maaliskuuta järjestämä seminaari Rooman sopimuksen juhlavuoden kunniaksi tarjosi ainutlaatuista keskustelua Suomen roolista Euroopan unionissa. Lars Sjöblom

K

ansanedustaja Pertti Salolainen totesi jäsenyyden olevan merkittävä etappi Suomen historiassa. Siksi hän on huolestunut uutta EU-kansanäänestystä vaativasta keskuste-

lusta. ”Epämääräiset lauseet kansanäänestyksen järjestämisestä ovat maamme edun vastaisia, ja vahingoittavat muiden maiden käsityksiä meistä suomalaisista EU:n jäseninä”, Salolainen kommentoi. Suomen on hänen mielestään vahvistettava sisämarkkinoita ja vapaakauppaa, ja samalla kehitettävä yhteistä puolustuspolitiikkaa. Salolainen pitää jäsenmaiden yhdentymistä tärkeänä erityisesti äärinationalismin nousun vuoksi. Ulkoasiainministeriön Eurooppatiedotuksen päällikkö Ville Cantell otti myös esiin Suomen EU-jäsenyydestä käytävän keskustelun. Hänen mielestään keskustelu EU:sta on sallittava. ”Olisi hyvä, jos EU-jäsenyyttä kannattava enemmistö aktivoitaisiin”, Cantell sanoi vastatessaan kysymykseen mielipidetutkimuksista, joiden mukaan enemmistö suomalaisista haluaa Suomen jäävän EU:n jäsenmaaksi. Laura Kolbe Kuva: Lars Sjöblom

36


37


EUROOPPANUORISSA TAPA HTUU

Suomen EU-jäsenyyden taustalla Ruotsi ja kauppa Suomen EU-jäsenyyttä käsitelleissä neuvotteluissa pääneuvottelijana toiminut Salolainen kertoi neuvotteluiden taustoista. Hänen mielestään kauppapolitiikka on aina ollut tärkein osa Suomen integraatiopolitiikkaa. Salolaisen mukaan Ruotsin yllätyksellinen päätös hakeutua EU:n jäseneksi ilmoittamatta tätä etukäteen Suomelle vaikutti Suomen päätökseen hakea EU-jäsenyyttä. ”Päätös ärsytti presidentti Mauno Koivistoa ja myös minua, koska olimme sopineet ruotsalaisen kollegani Anita Grandinin kanssa, että Ruotsi ilmoittaisi asiasta etukäteen”, Salolainen muisteli. Jäsenyyshakuprosessin aikana käsiteltiin muun muassa alue- ja maatalouspolitiikkaa, joita koskeneita neuvotteluja Salolainen kuvaili hankaliksi. ”Nämä asiat olivat Suomelle herkimpiä koh-

tia neuvotteluissa. Asiaa kuitenkin helpotti se, että olimme jo ETA-jäsenyydessä hyväksyneet monia muita politiikka-alueita”, hän totesi. Kun Schuman vieraili Suomessa Suomen Pankin johtaja Erkki Liikanen kertoi Suomen suhteista Euroopan yhdentymisen keskeisiin henkilöihin. Vieraillessaan Ranskassa vuonna 1962 presidentti Urho Kekkonen tapasi kollegansa Charles de Gaullen lisäksi Euroopan yhdentymisen isähahmoksi kutsutun Jean Monnetin. ”Monnet ja Kekkonen puhuivat englantia keskenään, vaikka Kekkonen ei paljon englantia puhunutkaan. Silti Monnet ei koskaan vieraillut Suomessa ”, hän kertoi. Vuonna 1953 Euroopan Unionin toiseksi isähahmoksi kutsuttu Robert Schuman vieraili kolme kuukautta maan hallituksesta eroamisensa jälkeen

Suomen Pankin pääjohtajan Erkki Liikasen puheenvuoro. Kuva: Lars Sjöblom

38


EUROOPPANUORISSA TAPAHTUU

Suomessa. ”Diplomaatti Heikki Brotherus houkutteli Schumania matkustamaan Suomeen. Vierailu koettiin Suomessa herkäksi asiaksi, joten ulkoasiainministeriö yritti Brotheruksen mukaan saada Ranskan peruuttamaan matkan”, Liikanen sanoi. Schuman tapasi silloisen tasavallan presidentin Juho Paasikiven. Tapaamisen aikana miehet olivat keskustelleet muun muassa Saksasta. Neuvostoliitto ei Liikasen mukaan suhtautunut vierailuun positiivisesti. Pravdassa siitä kirjoitettiin kielteisesti. Yhteinen sielu löydettävä Helsingin yliopiston Euroopan historian professori Laura Kolbe pohti puheenvuorossaan Euroopan yhteistä kulttuuria ja kulttuuridiversiteettiä. Kulttuurisymboleiden luominen oli tässä erityisen tärkeää, jotta voitaisiin luoda yhteinen identiteetti. ”Ukrainassakin EU:n symbolia käytettiin vuoden 2014 vallankumouksen aikana. Silti eurooppalaisen identiteetin luominen on hallinnollisesti epäonnistunut”, Kolbe arvioi. Euroopan Unionin on hänen mielestään panostettava koulutukseen ja yhtenäisten arvojen edistämiseen. ”On olemassa eurooppalainen sielu, mutta sen on löydettävä. Meidän tulee taistella eurooppalaisen tulevaisuuden puolesta”, Kolbe päätti puheenvuoronsa.

39


Minun Eurooppani Niina Luukkanen-Jensen

1) Mitä eurooppalaisuus merkitsee sinulle? 2) Tunnetko itsesi enemmän suomalaiseksi vai eurooppalaiseksi tai molemmiksi? 3) Oletko kuullut Eurooppanuorista tai osallistunut muuhun Eurooppateemaiseen toimintaan? 4) Mitkä ovat mielestäsi hienoimpia ja huonoimpia asioita eurooppalaisuudessa? 5) Mitkä ovat mielestäsi Eurooppaa eteenpäin vieviä voimia. Entä miten Eurooppaa voitaisiin kehittää toimivammaksi?

melina kukkonen 20 vuotta, tampere 1) Olen EU-kansalainen, minulla on Euroopassa oikeuksia ja vapauksia sekä mahdollisuus vaikuttaa Eurooppaan. Eurooppalaisuus on osa identiteettiäni. 2) Sekä eurooppalaiseksi että suomalaiseksi; olen koko ikäni ollut sekä suomen- että Euroopan unionin kansalainen. Erityisesti Euroopan ulkopuolella matkustaessa tunne eurooppalaisuudesta korostuu. 3) Toimin tällä hetkellä Tampereen Eurooppanuorten hallituksessa ja olen osallistunut moneen erilaiseen kansainväliseen sekä EU-aiheiseen toimintaan.

3) Kuulun Eurooppanuoriin. Olen osallistunut poliittiseen nuorisotoimintaan Euroopan tasolla. 4) Hienointa ovat yhteisömme ja monimuotoisuutemme - pieneen maanosaan mahtuu useampia erilaisia kulttuurialueita. Ihmisoikeudet ovat itselleni lähellä sydäntä ja arvostan sitä, että niitä pidetään tärkeänä arvona Euroopassa. Huonoa on vaikeaa keksiä, mutta ehkä ongelmaksi koituu välillä sama mikä muissakin maanosissa - monen erilaisen valtion yhteistyön ylläpitäminen vaatii työtä.

5) Euroopan voimia ovat eurooppalaiset arvot; demokratia, ihmisoikeudet, tasa-arvo ja solidaarisuus

5) Tarvitsemme entistä enemmän maiden välistä yhteistyötä sekä vahvoja, yhteistyökykyisiä ja eteenpäin katsovia johtajia Eurooppaan. Koen, että voimme Eurooppa- ja EU-tason yhteistyöllä tukea kehittymättömämpiä maita, jotta niiden elintasoa, yhteiskuntaa ja demokratiaa saadaan parannettua. Lisäksi EU:n viestintää tulee kehittää.

ilona sorri 18 vuotta, helsinki

konsta ylimaunu 25 Vuotta, oulu

1) Avoimuutta, samanlaisia arvoja, yhteistä kulttuuria ja yhteisöllisyyttä. Lisäksi mielestäni yhteistyötä ja mahdollisuuksia.

1) Minulle eurooppalaisuus merkitsee tiettyä yhteistä arvopohjaa, jonka varaan yhteiskuntien ja koko maanosan tulevaisuutta voidaan rakentaa.

2) Tunnen itseni molemmiksi. Ilmeisesti maailma on pienentynyt varttuessa, sillä nuorena identiteettini liittyi kotikaupunkiini, myöhemmin suomalaisuuteen

2) Tunnen itseni ensisijaisesti suomalaiseksi, mutta laajemmassa viitekehyksessä myös eurooppalaiseksi. Etenkin kansainvälisen toiminnan ja kokemuksen

4) Euroopan unionin mahdollistamat edut, kuten liikkumisen ja opiskelun helppous muualla Euroopassa.

40

ja nyt vanhempana eurooppalaisuuteen.


myötä eurooppalainen identiteettini on vahvistunut, joten tämän kysymyksen kannalta olennaista onkin se, missä ja kuinka laajassa kontekstissa toimitaan. 3) Olen kuullut Eurooppanuorista ja heidän toiminnastaan. 4) Hienoin asia eurooppalaisuudessa lienee sen luonteen moninaisuus, mutta silti yhtenäisyys, jonka kautta koko maanosaa on kyetty kehittämään eteenpäin. Menneet eurooppalaiset sukupolvet ovat toki myös sälyttäneet nykyisille eurooppalaisille tiettyä historiallista painolastia. 5) Keskeistä tulevaisuuden kannalta on toimiva eurooppalainen yhteistyö, joka ottaa riittävästi huomioon myös kansallisia tekijöitä. Kaikkea ei tarvitse välttämättä säädellä Euroopan tasolla, mikäli sillä ei ole relevanttia merkitystä koko maanosalle. Toisaalta yhteistyön syventäminen prioriteettialueilla voi luoda eurooppalaista lisäarvoa. Lisäksi dialogi ja kanssakäynti Euroopan ulkopuolisten alueiden kanssa on keskeistä yhä monimuotoisemmassa maailmassa.

noora uotinen 22 vuotta, turku 1) Eurooppalaisuus merkitsee vapautta liikkua Euroopan alueella. Se on mielestäni todella tärkeää nuorten kansainvälistymisen kannalta. 2) Tunnen itseni eurooppalaiseksi enemmän koska olen jo sellainen maailman matkaaja, että eurooppalaisuus tuntuu luontevimmalta sanalta. Toki olen ylpeä kauniista Suomestani. 3) Olen vasta liittynyt Eurooppanuoriin ja Facebookissa asiaan itse asiassa sattumalta eksyin. 4) Huonompia asioita eurooppalaisuudessa on, että tuntee vastuuta ” liikaa” jossain kohtaa jos sattuu jotain Euroopassa ja tuntuu, että omatunto kolkuttaa ja sitä itse miettii mitä voisi tehdä toisin. -Hienompia kun saavutetaan yhdessä jotain tavoitteita Euroopassa, niin se tuntuu hienolta! 5) Euroopassa tasa-arvo kysymyksiä ja tuloksia voisi parantaa siten, että köyhiä ja rikkaita ei olisi vaan kaikki olisivat tasa-arvoisia. Asiaa mielestäni pitäisi jatkossakin miettiä. -Voimia on, että Euroopassa on kansainvälisiä ja erilaisia ihmisiä niin on myös erilaistakin osaamista. Se on voimavara Euroopalle!

Yläoikealta: Melina Kukkonen, Ilona Sorri Noora Uotinen ja Konsta Ylimaunu

41


EUrooppanuoret myytinmurtajiNA

Eurooppalaiset stereotypiat myytteinä Kun sain mahdollisuuden kirjoittaa aiheesta ”eurooppalaisen myytin murtaminen” osoittautui se lopulta haastavammaksi kuin olin osannut etukäteen odottaa. Tässä asiayhteydessä sana myytti ei tietenkään viitannut mihinkään eurooppalaiseen mytologiaan tai legendaan, ei sen enempää Kalevalan Antero Vipuseen kuin antiikin Kreikan taruhahmo Herkulekseenkaan. Yannick Lahti

42


EUrooppanuoret myytinmurtajiNA

R

upesin siis pohtimaan tehtävänannon mukaisesti eurooppalaisten historiallisten myyttien sijaan myyttejä Euroopasta. Paljon ei mieleeni tullut. Sinänsä oli samantekevää, kirjoitanko asiasta tiukan rajatusti Euroopan unioniin liittyen vai itse Euroopasta maanosana. Yhtä kaikki ajatukset pyörivät päässäni tyhjäkäynnillä turhankin tuttua kehää. Mitä enemmän kelailin myyttejä ja niin sanottuja negatiivisia mielikuvia Euroopan unionista ja Euroopasta - joita minun tulisi tässä tekstissä murtaa - sitä enemmän ajatusvirrastani hyppäsi esiin jo ylikuluneet kliseet ja mantrat: EU:sta on oikeasti hyötyä, se ei ole niin byrokraattinen kuin väitetään, direktiivit eivät oikeasti säätele sisäistä lainsäädäntöämme niin kuin kovat euroskeptikot usein maalailevat jne. Tuntui vahvasti siltä, että moni näistä niin sanotuista myyteistä on jo murrettu. Kaiken kaikkiaan havahduin siihen, että niin sanottuja myyttejä EU:sta kyllä tuntuu riittävän. Niiden murtamisen kohdalla kriittisesti ajattelevan Euroopan unionin kansalaisen voisi kuitenkin olettaa hahmottavan, että usein mm. EU:n direktiiveistä absurdinomainen uutisoiminen vaatii vähintään yhtä paljon suodatusta kuin

Talvivaaralainen jätevesi. Mieleeni palautui omien lukioaikojeni brittilehden otsikko: ”The EU forces you to recycle dildo’s”. Todellisuudessa kyse oli eri käyttötarkoituksiin valmistettujen sähkölaitteiden kierrätystä koskeva direktiivi ei laki, vaan direktiivi. En myöskään halunnut kirjoittaa Euroopan unionin byrokraattisuuden todellisuudesta tai tehokkuudesta - kuinka tylsää se lukijalle olisikaan. Ei tuntunut mielekkäältä kaivaa mitään tarkkoja tilastoja siitä, kuinka monta ihmistä työskentelee EU:ssa (tein sen silti, kuulemma yli 46 000) ja verrata tätä masinoitua virkamieskoneistoa johonkin vastaavaan. Ensinnäkään vastaavaa verrannollista organisaatiota ei ole ja toisekseen numeroiden vertailu ja pyörittely on juuri sitä itseään. Entä kirjoittaisinko sitten siitä, miten Bryssel – tuo Euroopan lupa haukkua kaupunki – ei ole todellisuudessa niin ruma ja harmaa kuin väitetään. Sekin tuntui mielikuvituksettomalta ja yhtä kuluneelta aiheelta kuin kiista peruskoulun pakollisesta kasvisruokapäivästä. Tuijotin koneeni näytöllä auki olevaa tyhjää tekstitiedostoa: ei mitään. Katseeni siirtyi jääkaapin ovessa olevaan vanhaan EU-aiheiseen

43


EUrooppanuoret myytinmurtajiNA

postikorttiin ajalta, jolloin unionissa oli vain 15 jäsenmaata. Kortissa lukee ”The perfect European should be” (täydellinen eurooppalainen olisi), jonka jälkeen jokainen jäsenmaa esitellään piirroksen sekä lyhyen tekstin avulla kukin oman maakohtaisen kliseensä kautta: puhelias kuin suomalainen, huumorintajuinen kuin saksalainen, raitis kuin irlantilainen jne. Mietin eurooppalaisia myyttejä maanosamme stereotypioiden kautta. Väitetysti stereotypiathan perustuvat pohjimmiltaan johonkin konkreettiseen, mutta osoittautuivat kuitenkin lopulta suurennuslasin alla vääriksi. Ne kertovat joskus niihin uskovan ihmisen luonteesta enemmän kuin itse stereotypian kohteesta. Minä itse olen puoliksi belgialainen, mutta en pidä ranskalaisista perunoista, oluesta, jalkapallosta ja Tintti-sarjakuvista toisen passini takia. Pidän niistä, koska ne ovat hyviä ja hyvää ajanvietettä. Toisaalta osoitan pikkumaista kansallisylpeyttä ärsyyntymällä siitä, että jouduin juuri kutsumaan uppopaistettuja perunasuikaleita ranskalaisiksi perunoiksi, samanaikaisesti kuitenkin kiroten toisen kotimaani byrokratian kankeuden riemuvoittoa sekä vanhanaikaisuutta aina siellä ollessani. Olen monessa käytännön asiassa kliseen mukaisesti suomalaisen järjestelmällinen ja pikkutarkka, mutta toisaalta paikoittain puheliaampi kuin pohjois-karjalainen pölyimurikauppias. Minussakin elää kansallisia stereotypioita keskenään ja ristiriidassa; vahvistan säännön ja samalla poikkean siitä. Mutta juuri näinhän se menee kuten kuka tahansa ympäri Suomea ja muuta Eurooppaa pitkin reissannut ihminen on voinut todeta. Totta kai mennessämme maahan, josta meillä on vahvoja mielikuvia, me tavallaan koemme niitä asioita, joita odotimmekin kokevamme. Italiassa ruoka on yksinkertaisista raaka-aineista valmistettua ja taivaallisen hyvää. Totta, näin on varmasti asian laita. Toisaalta jokainen Italian suurimmissa kaupungeissa käynyt tietää, että mikäli oma vainu

on pettänyt tai onnen kolikko jäänyt muuten vaan heittämättä, on täysin mahdollista joutua tyytymään turistirysän ylihintaiseen ja huonosti valmistettuun purkista tulleeseen pastamössöön, joka saa kenet tahansa kyynelsilmin kaipaamaan s-ketjun Rosso-ravintolan nälkäisintä annosta: isoäidin lihapullia. Edellä esitetyllä kansallisiin kliseisiin perustuvalla logiikalla myönnän vuosia sitten varautuneeni ensi kertaa tapaamaan siskoni miestä. Hän oli paperilla varsin pahamaineinen maakohtainen stereotypia nimittäin Ranskan pariisilainen. Myyttien, legendojen sekä odotusten mukaisesti hänen olisi pitänyt olla ylimielinen ja pöyhkeilevä hopeakettu, mutta osoittautuikin yhdeksi nöyrimmäksi ja mukavimmaksi kaveriksi, johon olen tutustunut. Hän harrastaa surffausta, pitää saksalaisista eikä erityisemmin fanita Zinedine Zidanea. Kyllä, Pariisissa kasvanut ranskalaismies. Naureskelen jääkaappini ovessa olevan postikortin kuville. Ne huvittavat, koska pitävät paikkansa. Ja toisaalta eivät ollenkaan. Mikäli kortti päivitettäisiin nykypäivään, siitä poistettaisiin Iso-Britannia (huonoine ruokineen) ja lisättäisiin uusia maita melkein saman verran lisää – stereotypioineen päivineen. Eurooppa ja Euroopan unioni ovat osiensa sekä jäsenmaidensa summa. Näin ainakin sanotaan ja se tuntuisi käyvän järkeen. Jokainen jäsenmaa kansalaisineen ja kulttuureineen tuo yhteiseen pöytään oman mausteensa ajoittain todistaen maakohtaiset stereotypiat tosiksi, mutta useimmiten kuitenkin vain pinnallisen tarkastelun tuloksena havaituksi ensisilmäyksen suomaksi lumeeksi. Myytit eivät ole stereotypioita, mutta stereotypiat tuntuvat usein olevan myyttejä – näin ainakin Euroopassa. Kuhunkin EU-maahan matkustaessa on mahdollista törmätä näihin tunnettuihin tai tuntemattomampiinkin kansallisiin stereotypioihin ja myytteihin. Yhtä lailla on täysin mahdollista päästä ns. eturivin paikoille murtamaan niitä.

Myytit eivät ole stereotypioita, mutta stereotypiat tuntuvat usein olevan myyttejä – näin ainakin Euroopassa.

44


Lars Sjöblom & Karoliina Rajala

Kaksi näkökulmaa huomisen Eurooppaan Euroopan tulevaisuus puhuttaa paraikaa paitsi Iso-Britannian alkaneen EU-eron niin myös Euroopan komission maaliskuussa julkaiseman valkoisen kirjan vuoksi. Eurooppanuoret päätti lähestyä komission varapuheenjohtaja Jyrki Kataista ja puheenjohtaja Jean-Claude Junckerin poliittisen strategiakeskuksen neuvonantajana toimivaa Aura Sallaa kysellen, miltä Euroopan tulevaisuus heidän silmissään näyttää.

45


Katainen: EU ei ole kolmas osapuoli Euroopan komission varapuheenjohtaja Jyrki Katainen vieraili huhtikuussa Helsingissä keskustelemassa Euroopan unionin tulevaisuudesta. Kataisen mukaan erityisesti Britannian EU-jäsenyydestä viime kesäkuussa pitämä kansanäänestys ja sen eroa puoltava tulos ovat pakottaneet unionin päättäjät pohtimaan uudella tavalla sen tulevaisuuden suuntaa. – Brexitin jälkeen ollaan rakentamassa uutta EU:ta, jolla on 27 jäsenmaata. Uusi unioni tulee olemaan toisenlainen kuin se, jonka tunsimme aiemmin. Euroopan unionin suurin haaste on Kataisen mukaan itse unionin ja sen jäsenmaiden toisistaan etääntyminen. Hän on huomannut, että ihmiset näkevät Euroopan unionin usein ”kolmantena osapuolena”. – Monien mielestä on peiliin katsomisen aika, mutta ketkä ovat niitä joiden pitäisi katsoa peiliin? Hallitusten, kansalaisten itsensä vaiko kenen? Monet ihmiset eivät tiedä siitä, mitkä ovat heidän oikeutensa ja roolinsa Euroopan unionin kansalaisina. Kataisen mukaan unionin pitäisi pyytää kansalaisia antamaan suoria vastauksia siihen, mitä he odottavat sen toiminnalta. Tässä kyse ei ole liittovaltiokeskus-

Euroopan unionin komissaari Jyrki Katainen Kuva: Euroopan komissio

46

telusta tai Euroopan unionin lipun käytöstä vaan jostain astetta syvällisemmästä – siitä mihin asioihin haluamme Euroopan unionin toiminnassaan keskittyvän. Komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker esitteli 1. maaliskuuta Euroopan parlamentin täysistunnossa komission laatiman valkoisen kirjan Euroopan unionin tulevaisuuden skenaarioista. Se esittelee viisi ehdotusta unionin kehittämiseksi. Katainen näkee niissä kaikissa mahdollisuuksia ja toivoo, että tavoitteissa onnistutaan. – Toivon, että tyttäreni pystyvät tulevaisuudessa työskentelemään ja opiskelemaan vapaasti rajattomassa Euroopassa. Kataisen mielestä ilmastonmuutoksen torjuminen ja sisämarkkinoiden toimivuuden takaaminen ovat asioita, joihin pitäisi puuttua. Lisäksi EU:n pitäisi keskittyä turvallisuuteen ja puolustukseen. – Vaikka minulla on hyvä luottamus Suomen puolustusvoimiin ja poliisiin, en usko, että he pystyvät yksin ylläpitämään turvallisuutta. Ainoastaan yhteistyössä muiden jäsenmaiden kanssa voidaan taistella terrorismia vastaan.


Jean-Claude Junckerin poliittisen strategiakeskuksen neuvonantaja Aura Salla Kuva: Annika Miettinen

Salla: Tulevaisuuden Eurooppa on meidän Brysselissä vuodesta 2014 lähtien uraa tehneestä Aura Sallasta tuli lokakuussa Euroopan komission puheenjohtaja Jean-Claude Junckerin poliittisen strategiakeskuksen neuvonantaja. Hän uskoo vahvasti Euroopan tulevaisuuteen, vaikka mannerta koettelevat nyt uudet haasteet. – Sisämarkkinoiden toiminnassa on edistytty hyvin, samoin talousunionin kehittämisessä. Esimerkiksi pankkiunionin osalta on otettu merkittäviä askeleita oikeaan suuntaan. Hieno esimerkki eurooppalaisesta yhteistyöstä on myös Erasmus-vaihto-ohjelma. Suurimmat kehityskohteet löytyvät taas unionin toimielinten toiminnasta, vallanjaosta sekä ulko- ja turvallisuuspolitiikan saralta. Mielestäni EU:n tulisi keskittyä toimimaan politiikan aloilla, joissa on järkevää tehdä päätöksiä Euroopan tasolla, esimerkiksi ulko- ja turvallisuuspolitiikassa sekä talous- ja ilmastoasioissa. Muun muassa maataloustukia koskevat asetukset tulisi jättää kansalliseen toimivaltaan. Paljon huomiota on viime vuosina herättänyt myös jäsenmaissa kasvanut populistinen kuohunta. Salla näkee populismin aallon kuitenkin ohimenevänä ilmiönä. – Hollannin vaalit antoivat jo hyvää esimakua siitä, että kyllästyminen populistien katteettomiin lupauksiin kääntää tunnelmaa Euroopassa yhteistyömyönteisempään suuntaan. Populismin vastavoimana toimivat vastuulliset poliittiset puolueet saavat takaisin kannatustaan. Jo nyt nähdään marsseja EU:n puolesta, ja mikäli Eurooppa-myönteiset voimat voittavat myös

Ranskassa, ja tämä on väistämätöntä Saksassa, alkaa yleinen mielipide olla ennemminkin EU-myönteinen kuin -kielteinen. Salla ei kuitenkaan usko asennemuutosten heijastuvan Euroopan parlamentin vaalien äänestysaktiivisuuteen. Suomessa aktiivisuus niissä on ollut puhtaasti kotimaisia vaaleja alhaisempi. Seuraavat vaalit pidetään kesällä 2019, vain pari kuukautta eduskuntavaalien jälkeen. – Suomessa järjestetään eduskuntavaalit näillä näkymin vajaa kaksi kuukautta ennen Euroopan parlamentin vaaleja, eli vaaliväsymys näkyy valitettavasti varmasti äänestysaktiivisuudessa. Olisin itse ollut ehdottomasti vaalien yhdistämisen kannalla, mutta yhdistäminen näyttää epätodennäköiseltä. Toivon, että Euroopan parlamentin vaaleissa on ensisijaisesti ehdolla asiaan perehtyneitä ja nimenomaan Euroopan parlamenttiin tähtääviä ja siellä hyviin tehtäviin pyrkiviä ehdokkaita. Aura uskoo Suomen kasvattavan uutta Eurooppa-myönteistä sukupolvea. Hän kannustaakin entistä tiiviimpään yhteistyöhön eurooppalaisten arvojen ajamiseksi. – Ollaan rohkeasti eurooppalaisia ja osoitetaan meitä edeltäville sukupolville, että olemme yhtä lailla eurooppalaisia kuin suomalaisia. Me näemme yhtenäisen Euroopan täynnä mahdollisuuksia. Olemme myös valmiita tekemään töitä näiden mahdollisuuksien eteen – yhdessä kaikkien unionin maiden kansalaisten kanssa. Tulevaisuuden Eurooppa on meidän.

47


Eurooppa-alumni

haastattelussa Emilia machuca Emilia Machucan elämässä EU-asiat sanoivat jo varhaisessa vaiheessa ‘klik’. Hän kasvoi aikuiseksi Eurooppanuorissa ja JEFissä, joista jälkimmäisessä hän toimi varapuheenjohtajana kaksivuotiskauden Liisa Koivuniemi

Mistä olet kotoisin ja mitä olet opiskellut? Olen kotoisin Helsingistä. Opintoni tein kuitenkin Turun yliopistossa, pääaineeni oli valtio-oppi. Sivuaineita minulla oli useita, ja suosittelen kaikille niiden ottamista, koska niitä on mahdollisuus valita monta ja niiden kautta voi laajentaa osaamistaan. Mitä hyötyä koet saaneesi opinnoistasi? On haastava osoittaa mitä konkreettista hyötyä sain opinnoistani. Valtio-opin teoriat, joita opiskelin, menevät tuolla sfääreissä. Valmistumisen jälkeen mietin pitkään ja hartaasti mikä oli opinnoistani saama hyöty. Hahmotan sen nyt, vaikka opiskeluaikanani se ei ollut vielä ihan selvää. Opintojen kautta opin etsimään tietoa, analysoimaan sitä ja purkamaan sitä tiiviiksi ja ymmärrettäväksi paketiksi. Opin hahmottamaan erilaisia prosesseja ja sitä, mistä ne syntyvät. Kielten opinnoista on tietysti aina ollut hyötyä. Olitko opintojesi aikana vaihdossa? Olin vaihto-opiskelijana Pariisissa, jossa opiskelin EU-lakia ja mm. Rooman sopimusta. Ranskalainen yliopisto oli kaukana suomalaisesta. Minut heitettiin kerran ulos luennolta, kun kehtasin väittää ranskalaiselle luennoitsijalle vastaan talvisotaan liittyvässä asiassa, josta hän kertoi virheellistä tietoa. Hän taisi luulla minua ranskalaiseksi, sillä aksentistani ei kuulunut että olin ulkomaalainen. Toivotko, että olisit tehnyt jotakin toisin opintojesi aikana?

48

En menisi enää palkattomaan harjoitteluun. Kun toimin JEFin varapuheenjohtajana olimme mukana palkattomien harjoittelujen vastaisessa kampanjassa. Yksi syy, miksi halusin lähteä siihen mukaan oli se, että olin itse tehnyt palkattoman harjoittelun. Toivoin, että kukaan ei joutuisi enää tekemään sellaista. Se sekoitti oman talouteni pitkäksi aikaa. Tuo käytäntö ei ole reilua ketään kohtaan. Kulut ovat aivan karmeat erityisesti silloin jos palkattoman harjoittelun tekee ulkomailla. Sisällöstä tai aineesta en sen sijaan vaihtaisi mitään, mutta toivon, että olisin jaksanut istua enemmän espanjan tunnilla. Milloin ja kuinka kauan toimit Eurooppanuorissa? Olen yrittänyt pähkäillä liittymisvuotta, se oli joskus 2000-luvun alussa. Ensin seurasin Eurooppanuorten toimintaa passiivisemmin. Aluksi en uskaltanut lähteä aktiivisesti mukaan, vaikka olenkin ekstrovertti, sillä kuvittelin järjestön olevan sisäänpäin lämpiävä porukka. Lisäksi ajattelin, että EN:n toiminta ei olisi mun juttu, koska en kuulunut mihinkään puolueeseen. Kun lopulta uskaltauduin menemään johonkin seminaariin ja istuin takapenkkiin, niin huomasin, että nämä ihmiset ajattelevatkin samalla tavalla kuin minä. Rupesin kommentoimaan sieltä takapenkistä ja pian löysinkin itseni eturivistä. Olen toiminut tässä järjestössä eri asemissa vähän kummallisessa järjestyksessä. Olin ensiksi TENussa, sitten olin Brysselissä JEFissä. Sen jälkeen tulin pääkaupunkiseudun Eurooppanuoriin. Tässä vaiheessa olin saanut opintoni Turussa aika pitkälti kasaan, mutta en ollut koskaan ollut Eurooppanuorten hallituksessa. Olen vaikuttanut kansallisella tasolla, mutta olen mennyt vähän eri järjestyksessä kuin monet muut.


Eurooppa-alumni

mahdollista panostaa, kun en tehnyt muita järjestöjuttuja. Millainen työura sinulla on ollut?

Kuva: Pekka Aavikko

PENusta menin vielä JEFin hallitukseen. Oltuani koko JEFin varapuheenjohtajana jäin eläkkeelle Eurooppanuorten toiminnasta kauteni loputtua lokakuussa 2013. Mistä asioista Eurooppanuorten toiminnassa on ollut sinulle hyötyä myöhemmin työelämässä? Mieleeni tulee lukuisia erilaisia esimerkkejä. Yhdestä seikasta on minulle edelleen hyötyä päivittäin. Vaikka opiskelin EU-asioita teoriatasolla, opin ne silti parhaiten käytännössä Eurooppanuorten ja JEFin toiminnan kautta, sillä teimme EU:hun liittyviä asioita konkreettisesti. EU-perustiedon osaaminen on kertynyt pitkälti juuri Eurooppanuorissa. Toinen aivan ensiarvoisen tärkeä asia urallani on ollut EN:n toiminnan kautta saamani verkosto. Mielestäni edelleenkin parasta Eurooppanuorissa on se, miten erilaista porukkaa toiminnassa on mukana. Kaikista eri taustoista ja puolueista on porukkaa, mutta meillä on kuitenkin tämä yksi yhteinen asia. EN:ssa toimiminen on opettanut valtavasti asioita esimerkiksi tiimissä toimimisesta ja siitä, millainen oma roolini on ryhmässä. Olen lisäksi oppinut kuinka omia vahvuuksia ja heikkouksia pystyy käyttämään hyödykseen, ja miten asioihin vaikutetaan. Oman identiteetin ja aikuiseksi kasvamisen kannalta EN:n toiminta on ollut minulle erittäin tärkeää. Etsin pitkään järjestöä, jonka periaatteisiin uskoisin täysin. Kuuluin opiskeluaikanani vain tähän yhteen järjestöön. Eurooppaanuorten toimintaan heittäydyin mukaan kunnolla. Siihen jäi hyvin aikaa ja siihen oli

Olin Brysselissä kansainvälisten huippuyliopistojen lobbarijärjestössä harjoittelussa, jossa opin työelämän konkretiaa. Teinkin graduni EU-lobbaamisesta. Valmistumiseni jälkeen laitoin nykyiseen työpaikkaani ulkoministeriön Eurooppa- ja lähialueviestinnän yksikköön avoimen hakemuksen, jossa kerroin vähän itsestäni ja siitä, että etsin työkokeilupaikkaa. Myöntävä vastaus tulikin heti, ja olin siellä puoli vuotta työkokeilussa vuonna 2014. Tehtävänkuvani koostui erityisesti EU-digiviestinnästä. Silloin tehtiin myös julkaisuja, nyt niitä tehdään vähemmän, sillä toimintaa on digitalisoitu. JEF:n hallituspestin aikana tein myös viestintää eräälle startupille, jonka jälkeen lähdin töihin pörssiyhtiöön. Ruotsalainen kilpailija osti Rautaruukin, ja tein tuolle SSAB:lle digiviestinnän uudistuksen esimerkiksi verkkosivujen osalta. Tuo oli ehkä ainoa työtehtäväni, jossa EU on ollut pienessä osassa. Toisaalta kyllä sielläkin oltiin kansainvälisessä työyhteisössä niin, että se auttoi myöhemmissä EU:hun liittyneissä työkuvioissa. Sieltä lähdin pelialalle ja olin töissä pelialan etujärjestö Neogamesillä. Tein siellä viestintää, tapahtumia ja yhteisömanagerointia. Sain kyseisen työn, koska harrastan pelaamista ja heidän toiminnassaan oli EU-tason vaikuttamista. Tuossa työssä pystyin yhdistämään kaksi harrastusta ja omaa kiinnostuksen kohdettani työksi. Sieltä lähdin taas töihin startupiin, kunnes ulkoministeriön työkokeilupaikastani soitettiin haluaisinko tulla takaisin. Nyt olen ulkoministeriössä tiedottajana, vastuualueenani kansalaisjärjestö- ja sidosryhmäyhteistyö, mutta teen edelleen myös digiviestintää. Lisäksi järjestän yksikön tapahtumat. Meiltä kysytään paljon EU:sta, ja viime aikoina olen tehnyt paljon töitä liittyen brexitiin. Itselleni tärkeä oppi oman urani kannalta on ollut se, ettei oma osaaminen koostu välttämättä vain siitä, mitä on opiskellut tai mistä on saanut palkkaa. Minun tapauksessani oma osaamiseni on löytynyt harrastuksista. Olen pyrkinyt tekemään asioita, jotka ovat kiinnostaneet minua, ja siksi olen jaksanut tehdä niitä vielä enemmän. Sitä kautta olen tullut näissä asioissa myös erittäin hyväksi. Kierrän paljon puhumassa nuorille oman uran löytämisestä. Usein kysyn heiltä millaisia asioita he jaksavat tehdä. Sellaisista asioista, jotka ovat luontevia ja helppoja itselle, voi tulla jotain myös ammatillisessa mielessä. Mun aivoissa EU-asiat sanoivat ‘klik’, ja se oli siinä.

49


Eurooppa-alumni

Vuoden 2013 hallitus Kööpenhaminassa. Kuva: Norbert Kucharik

Onko sinulla jotain erityistä muistoa, joka on jäänyt mieleesi Eurooppanuorten toiminnasta? Mieleen tulee vaan kaikkia painokelvottomia juttuja! Yhtenä Eurooppa-päivänä pian jytkyn jälkeen teimme kuuluisaa Eurooppanuorten boolia. Meillä oli juhlissa paljon EU-ilmapalloja. Oli valoisa toukokuun yö, ja päätimme tehdä ilmapalloiskun perussuomalaisten toimistolle. Ilmapalloja oli valtava kasa, niitä oli varmaan parikymmentä. Otimme kuvan pallokimpusta ja lähetin sen juttuvinkkinä Metro-lehteen, jossa tempaus uutisoitiin. Seuraavana aamuna pallot olivat kyllä ehtineet hävitä. Ensimmäinen Linnaseminaarini oli sellainen lekalla päähän -kokemus, ja sain sieltä elinikäisiä ystäviä. Seminaarireissut ovat olleet myös erittäin mieleenpainuvia, yksi parhaimpia oli matka Norjaan. Norjalaiset olivat hakeneet kolmesta paikasta rahoitusta matkaa varten ja saivatkin kaikki kolme, vaikka yleensä niin ei tapahdu. Reissusta tuli mahtava! Millainen on sinun eurooppalainen identiteettisi? Olen aina identifioinut itseni eurooppalaiseksi, se johtuu pitkälti sukunimestäni. Isäni perheen juuret ovat Ranskassa ja Espanjassa, joten eurooppalaisuus tulee vahvasti perimästäkin. Minulle eurooppalaisuus on halua nähdä asioita laajemmassa kontekstissa ja pyrkimystä yrittää nähdä oman napansa yli. Se on halua tutustua muihin ja kuulla mitä he ajattelevat. Eurooppalaisuus on yritystä ottaa selvää onko meillä jotain yhteistä ja mitä siitä yhteisestä voi syntyä. Toinen seikka, mikä liittyy vahvasti eurooppalaisuuteen, ovat kielet. Ne korostuivat varsinkin kun olin aktiivisesti mukana JEFissä. Olen siinä suhteessa poikkeuksellinen Eurooppanuori, että olen ollut mukana JEFin toiminnassa paljon enemmän kuin Eurooppa-

50

nuorten kotimaan toiminnassa. Varsinkin jefiläisyys on ollut erittäin tärkeä osa identiteettiäni. Se oli yksi syy, miksi olin niin monta vuotta mukana toiminnassa. Kun puheenjohtajuuskausi oli tullut loppuun päätin, että olin ollut toiminnassa mukana jo tarpeeksi monta vuotta. Oli aika jättää tilaa nuoremmille. Halusin lopettaa, kun toiminnassa mukana oleminen oli vielä hauskaa. Lisäksi olin jo valmistunut ja siirtymässä työelämään. Olin Eurooppanuorten toiminnassa melkein kymmenen vuotta. Mitä terveisiä haluaisit lähettää Eurooppanuorten nykyisille jäsenille? Miettikää, mitkä ovat sellaisia asioita, jotka tuottavat teille älyllistä mielihyvää ja elämäniloa. Moni on saanut tuon tunteen juuri Eurooppanuorten toiminnasta ja löytänyt sen kautta myös läheisiä ihmisiä. Touhusta saattaa olla hyötyä myös tulevalle uralle. Harva on ollut Eurooppanuorten toiminnassa mukana vain cv-merkinnän vuoksi. Jos joku on ollutkin, niin toivottavasti toiminnasta on ollut hyötyä juuri uran kannalta ja siitä on silti saanut iloa. Eurooppanuoret on edelleen tärkeä järjestö kansalaiskeskustelun herättäjänä, sen moottorina ja haastajana, ja sen pitää olla sitä edelleenkin. Yksi asia, josta Eurooppanuorten pitää pitää kiinni on se, että mukana olisi mahdollisimman erilaista porukkaa. Olin hyvin iloinen, kun aloimme saada toimintaan mukaan myös AMK-opiskelijoita. Toivon, että siihen laitettaisiin vielä enemmän paukkuja, jotta järjestössä olisi myös jatkossa mukana mahdollisimman paljon erilaisia ihmisiä.lisuudessa ja ulkosuhteissa olisi tarvetta tiivistämiselle, vaikka monella muulla alueella on ehkä syytä reagoida muuttuneisiin tilanteisiin ja mahdollisesti tuoda päätöksentekoa lähemmäs kansalaista.


tähtihetki

Demokratia toimii EU:ssa Ahto Apajalahti

Y

ksi sitkeimmistä EU-myyteistä on väite demokratiavajeesta. Ainakin nykyään väitteelle on vaikea löytää hyviä perusteita. Euroopan unionissa ylintä valtaa käyttävät Euroopan parlamentti ja ministerineuvosto. Parlamentin jäsenet valitaan jäsenmaissa suoralla kansanvaalilla joka viides vuosi. Ministerineuvostossa istuvat jäsenmaiden hallitusten edustajat. Hallitukset ovat vastuussa omien maidensa kansanvaltaisille parlamenteille. Parlamentti ja ministerineuvosto säätävät EU-lait yhteistyössä. Lakien säätäminen on siten kansanvaltaista. Myös EU:n hallitus, komissio, toimii kansanvaltaiselta pohjalta. Kunkin jäsenmaan hallitus tekee ehdotuksen oman maansa komissaariksi. Parlamentti nimittää komission, ja voi antaa sille epäluottamuslauseen, jolloin se eroaa. Näin toimii hallituksen vastuu jäsenmaissakin. On totta, että Euroopan parlamentilla ei ole omaa lakialoiteoikeutta. Tilanne on kuitenkin käytännössä sama kaikissa jäsenmaissa. Suomessakin lait säädetään lähes aina hallituksen esitysten, ei kansanedustajien lakialoitteiden pohjalta.

Olennaista on, että lakiesityksiä tekevä hallitus on vastuussa parlamentille. Näin on EU:ssakin. On myös totta, että EU:ssa ei ole varsinaista puoluepoliittista enemmistöhallitusta. Parlamentissa puolueryhmät sopivat yhteistyöstä asia kerrallaan. Ne eivät siis noudata tiukkaa hallitusohjelmaa. Samoin toimitaan esimerkiksi Suomen kunnanvaltuustoissa. Demokraattista sekin. Komissio toimii kahden demokraattisen tahon ristipaineessa: toissalta parlamentin, toisaalta ministerineuvoston eli jäsenmaiden hallitusten. Miten komissio siis voisi olla epädemokraattinen? Entä sitten suuryritysten lobbarit ja Brysselin byrokraatit? Jokaisessa länsimaisessa demokratiassa virkamiehet sekä yritysten ja järjestöjen edunvalvojat ovat keskeisiä vallankäyttäjiä. Tämä on epäilemättä ongelmallista, mutta se koskettaa jokaisen jäsenmaan pääkaupunkia siinä missä Brysselin EU-kortteleitakin. Avoimuudessa ja kansalaisyhteiskunnan kuulemisessa on tietysti paljon parannettavaa niin EU-tasolla kuin kaikissa jäsenmaissakin. Euroopan unioni on toimiva demokratia. Unionin päätöksenteko ei ole ainakaan jäsenmaiden keskiarvoa epädemokraattisempaa tai huonompaa.

Tähdistön toimittaja Ahto Apajalahti Kuva: Hannu Mäkäräinen

51


Tähdistö 1/17  

Eurooppanuorten Tähdistö-lehti 1/17.

Read more
Read more
Similar to
Popular now
Just for you