Tähdistö 2/18 by Eurooppanuoret ry

2/2018

ENERGIA

Päätoimittaja:

Iida Laurila

Taittaja-kuvittaja:

Cecilia Aintila

Toimituskunta:

Erik Immonen, Yannick Lahti, Sean McLoughlin, Laura Saarinen, Sini Saarni, Alisa Sankala

Copywriter:

Hanna Kivimäki

Tähdistö on Eurooppanuorten julkaisema asiantuntija- ja järjestölehti. Kirjoittajien mielipiteet eivät sido julkaisijaa. Tähdistö ilmestyy kaksi kertaa vuodessa printtinumerona, minkä lisäksi se ilmestyy digitaalisessa muodossa www.tahdistolehti.fi. Julkaisija: Eurooppanuoret ry, Siltasaarenkatu 4, 7.krs, 00530 Helsinki Mainosmyynti: Iida Laurila, Eurooppanuoret ry, iida.laurila@eurooppanuoret.fi

4. Pääkirjoitus

Iida Laurila

6. Puheenjohtajalta

Tuomas Tikkanen

Energia

8.”Make our planet great again”

Laura Saarinen

10. Poliitikot, luvatkaa minulle ilmastonmuutoksen hillintä

Milja Suihko

12. Energiaunionin huojuva torni

Sini Saarni

14. Geopolitics of the arctic ocean

Sean Mcloughlin

18. Nord stream 2 -hanke ja eurooppalainen luottamus

venäläiseen energiaan Erik Immonen

22. Euroopan unionista johtaja ilmastokriisin torjunnassa Aarne Granlund Järjestösivut

26. Eurooppanuoret äänessä Juuso Järviniemi 27. JEF terveiset Nik Franke 28. Varapuheenjohtajan terveiset Pietari Pikkuho 29. Pääsihteeriltä

Mikko kymäläinen

30. Eurooppanuorissa tapahtuu Hanna Kiviniemi 32. Eurooppanuoret myytinmurtajina Yannick Lahti 34. Tähtihetki Jessica Holm ja Mikko Tripakis 3

PÄÄKIRJOITUS

Miten olisi EU? Tehdäänkö energiaunioni ja torjutaan ilmastonmuutos?

nergian huomaa arjessa silloin kun se on loppumassa tai kun lasku kolahtaa verkkopankkiin. Muuten se on vain jotain mikä tulee pistokkeesta sähkönä tai pattereista lämpönä. Euroopan unionin kansalainen voi vertailla sähkönsä tuotantomuotoja ja tehdä mahdollisuuksien mukaan valintoja tavoistaan liikkua paikasta toiseen. Pistokkeen taakse kytkeytyy kuitenkin koko unionia koskeva hanke. Euroopan unionin sähköstä tuodaan 53% EU:n ulkopuolelta. Komissio lanseerasi vuonna 2015 energiaunionipaketin, jonka tavoite on turvata kestävä, kohtuuhintainen ja varma sähkön saanti kansalaiselle. Pakettiin kuuluu Pariisin ilmastosopimus, osa sähköverkkojen yhteen liittämisestä ja suunnitelma energiaunionin muodostamiseksi. Euroopan unionia on vaadittu toimimaan suunnannäyttäjänä kunnianhimoisen ilmastopolitiikan toimeenpanemisessa. Vaalien lähestyessä keskustelu odotetaan kiihtyvän. Tähdistön toimituskunta tarttui aiheeseen uteliaasti. Kiitos ahkeruudestanne! Julkaisussa pohditaan Venäjän harjoittaman energiapolitiikan ulkopoliittisia vaikutuksia, tehdään katsaus energiaunionin tämän hetkiseen tilaan ja kuullaan ilmastodelegaatin vaatimus poliitikoille Suomessa ja Euroopassa. Tulevaisuus vaatii kaikkeen tutun ravistelua. Eurooppanuoret on nostamassa nuoria asiantuntijoita käymään tärkeää Eurooppa-keskustelua etulinjassa. Tämän julkaisun kaikki kirjoittajat ovat alle 30-vuotiaita. Energiapolitiikka on unionin integraation edistämisen ja ilmastonmuutoksen estämisen kannalta olennaisia kysymyksiä tulevaisuudessa ja tulevaisuuden tekijöitä ovat nuoret. Tähdistön asiantunteva ja rohkea toimituskunta onkin tähän oiva ravistelija. Kivoja lukuhetkiä! Iida Laurila Päätoimittaja

PÄÄKIRJOITUS

Tähdistön päätoimittaja Iida Laurila Kuva: Iida Laurila

PUHEENJOHTAJALTA

Suomen on sitouduttava EU:n energiapolitiikan tavoitteisiin

uroopan unioni on maailman suurin energian tuoja: päivittäinen energialasku on miljardi euroa ja kulutetusta energiasta yli puolet perustuu tuontiin. Erityisen haavoittuvaisen tilanteesta tekee se, että EU joutuu turvautumaan erityisesti venäläiseen tuontienergiaan. Energiaturvallisuuden parantaminen onkin ollut yksi keskeinen kulmakivi Junckerin komission kärkihankkeessa, energiaunionin synnyttämisessä. Venäjän ulko - ja turvallisuuspoliittisissa doktriineissa energiapolitiikka nähdään vahvasti ulkopolitiikan keinovalikoimaan kuuluvana ja venäläiset energiayhtiöt ovat vankasti valtion ohjauksessa. Venäjä onkin painostanut energiariippuvaisia maita esimerkiksi katkaisemalla toimitukset. Kuusi EU:n jäsenmaista luottaa maakaasun osalta yksin Venäjään, näiden joukossa Suomi. Euroopan parlamentti on komission tavoin kiinnittänyt huomiota energiaturvallisuuden pikaiseen parantamiseen. Se piti mm. Nord Stream 2 -kaasuputkea euooppalaisen energiaturvallisuuden kannalta haitallisena. Valtioneuvosto antoi suostumuksensa rakentamishankkeelle 5.4.2018. Suomen osalta tilanne on erikoinen, sillä Suomi on monin tavoin vahvistanut yhteyttään Venäjän kanssa energiapolitiikassa monella eri tasolla. Esimerkiksi valtion enemmistöomistuksessa oleva Fortum on sitoutunut Venäjän valtion omistaman kehitysyhtiön kanssa tuulivoimapuiston rakentamiseen. Venäjän ulko- ja energiapoliittisia intressejä puolestaan edistävät kaksi entistä pääministeriä. Samaan aikaan Suomi on teoriassa sitoutunut edistämään EU:n energiaunionin tavoitteita: energiaomavaraisuuden kasvattamista, energiaturvallisuuden kehittämistä, vaihtoehtoisia toimittajia, energiasaarekkeiden purkamista.

Energiapolitiikalla on turvallisuusaspektinsa ohella vahva rooli ilmastonmuutoksen torjunnassa. Nyt jos koskaan on oikea hetki nostaa kunnianhimoa EU:n vuoden 2030 päästötavoitteessa. EU:n vuoden 2030 ilmastotavoitteen nostaminen 40 prosentista 50 prosenttiin ja tämän lisätavoitteen ohjaaminen energiantuotannon ja teollisuuden päästökauppasektorille nostaisi hiilisähkön tarvitsemien päästöoikeuksien hintaa heti sen verran, että hiiltä ajettaisiin selvästi vähemmän jo ensi vuonna. Näin investoinnit päästöttömään sähköön kuten tuulivoimaan vauhdittuisivat myös Puolassa ja muissa hitaammin etenevissä maissa. Yksinkertaistaen: mitä korkeampi päästöoikeuden hinta, sitä suurempi kannustin yrityksille päästöttömän energian investointeihin ja vastaavasti selvä viestin fossiilienergian käyttäjille, että nyt on korkea aika vaihtaa energianlähdettä. Suomen kannattaa omien toimiensa ohella linkittää ilmastonmuutos merkittäväksi osaksi omaa ulko- ja kehityspolitiikkaansa, ja strategiseksi prioriteetiksi myös EU:ssa. Näin pieni maa voi saada aikaan kokoaan suuremman vaikutuksen. P.S. Taipaleeni Eurooppanuorissa päättyy tämän vuoden jälkeen, kun jätän puheenjohtajan tehtävät. Tähdistö-lehti on viimeisten vuosien aikana nostanut profiiliaan merkittävästi ja kyennyt kasvamaan etenkin verkkopuolella. Kiitos tekijöille! Yhtä päättävää anekdoottia kuvaamaan viimeisiä vuosia ei ole. Ehkä tärkeintä on se, kuinka Eurooppanuoret on pystynyt avaamaan maailmaa odottamattomalla tavalla monelle nuorelle, mukaan lukien itselleni. Kiitos tästä matkasta – moikataan kun tavataan!

PUHEENJOHTAJALTA

Eurooppanuorten puheenjohtaja Tuomas Tikkanen Kuva: Juho MÃ¤ki-Lohiluoma

“MAKE OUR PLANET GREAT AGAIN”

L AU RA SRAARINEN

Muun muassa Ranskan politiikkaan erikoistuva kirjoittaja pohtii, onko presidentti Macron yksin Euroopan Unionissa taistelemassa ilmastonmuutosta vastaan. YK:n ilmastokonferenssi Puolan Katowicessa lähenee ja EU-maiden tulisi todella tehdä enemmän, jotta Pariisin ilmastosopimuksen 1,5 asteen tavoite saavutetaan.

anska on tunnetusti ristiriitojen ja poikkeuksien maa, pitäisihän se meidän kaikkien lukioranskan tunneilla kärvistelleiden tietää. Siitä oivin ja tuorein esimerkki on presidentti Emmanuel Macron: mitä pitäisi ajatella, kun oma ympäristöministeri (Nicolas Houlot) eroaa, mutta muutamaa viikkoa myöhemmin kruunataan toisena ranskalaisena koskaan merkittävällä kansainvälisellä ympäristöpalkinnolla YK:n yleiskokouksessa? Macronin uskottavuus kotimaassa on kokenut kovia viime aikoina, joka heijastelee piakkoin pidemmälle. Toisaalta, Ranskan presidenteille on usein ennenkin ollut helpompaa toimia kansainvälisen kentän diplomaatteina kuin hakea ymmärrystä kotimaasta: edellisen presidentti Francois Hollanden suosio oli pahasti laskussa ensimmäisen presidenttivuoden jälkeen (vertailun vuoksi: Hollanden kannatus vuonna 2013 oli 35% kansasta, Macronin noin 33% syyskuussa 2018). Hollande muistetaan kansainvälisesti esimerkiksi Kreikan talouskriisin mediaanina, mutta kotimaiset uudistukset jäivät laihoiksi ja kauas vaalilupauksista. Myös Macron on maailmalla vedonnut vahvasti esimerkiksi Trumpille jenkkien puolesta, että pysyisitte nyt vaikkapa sellaisessa kuin niin kutsutussa Iranin ydinohjelmasopimuksessa. Kuitenkin, valoa tunnelin päähän saattaa olla näkyvissä loppuvuonna Katowicen ilmastokonferenssissa Puolassa. Parempi olisi, nimittäin Pariisin ilmastosopimuksen tulokset ovat jääneet laihoiksi: tarvitaanko edes lukuja vai riittääkö toteamukseksi ”koska Trump”? Macronin ympäristömittelöön tarvittaisiin nyt kipeästi ammattipelaajia, sillä tästä globaalista ympäristöpelistä on leikki kaukana. Jos IPCC:n kokoama raportti jäi lukematta, tässä oleellisin sanoma: valtioiden tämänhetkiset ponnistelut eivät vielä riitä Pariisin vuoden 2015 ilmastosopimuksen tavoitteeseen, jossa pääpyrkimys on rajoittaa ilmaston lämpenemistä 1,5 asteella vuoteen 2100 mennessä. Huolimatta tittelistään maapallon pelastajana (käännetty vapaasti sanasta ”champion de terre”), Macron tuntuu olevan ympäristöpolitiikkansa kanssa samassa tilanteessa kuin EU:nkin uudistamisen: yksin. IPCC:n raportin jälkeen Macron twiittasi, että kaikkien on reagoitava. Nicolas Houlot saattaisi todeta tähän, että kannattaisi aloittaa omasta hallituksesta.

Ranskan presidenteille on ennenkin ollut helpompaa toimia kansainvälisen kentän diplomaatteina.

Kirjoittaja toimii Tähdistön virallisena Pariisin kolumnistina ja harrastaa tälläkin hetkellä presidentti Macronin puheiden lukemista croissant kädessään. Kuva: Laura Saarinen

POLIITIKOT, LUVATKAA MINULLE ILMASTONMUUTOKSEN HILLINTÄ Ilmastonmuutos on meidän koko olemassaoloamme uhkaava ilmiö. Ilmastonmuutosta ei voida enää pysäyttää, koska se on jo täällä: vaikuttamassa Euroopassa metsäpaloin, hellekesin ja räntätalvin. Sitä vastoin voimme puhua ilmastonmuutosta hillitsevistä toimista. Verrattuna esiteolliseen aikaan ennen vuotta 1850 ilmasto on lämmennyt keskimäärin jo yhden asteen verran.

MILJA SUIHKO

allitustenvälinen ilmastonmuutospaneeli IPCC (Intergovernmental Panel on Climate Change) julkaisi lokakuun alussa raportin 1,5 asteen lämpenemisestä ja sen globaaleista vaikutuksista. Merkittävää on havainto, että meillä on jo kaikki teknologiset edellytykset ilmastonmuutoksen ratkaisemiseksi. Nyt tarvitaan vain yhteistä poliittista tahtoa päästövähennyksien toteuttamiseksi. Pariisissa vuonna 2015 sovitulle tavoitteelle 1,5 ja 2 asteen väliin jäämisestä sorvataan säännöt joulukuussa Puolan Katowicessa ilmastoneuvotteluissa, jonne osallistun osana Suomen delegaatiota. Aikaisemmin lämpenemisen turvarajana on pidetty 2 astetta, mutta IPCC:n raportti alleviivaa tarpeen pysäyttää lämpeneminen 1,5 asteeseen. Puolen asteen erolla on suuren mittaluokan vaikutuksia merenpinnan nousua, kalakantoja, sään ääri-ilmiöitä, vedenalaista elämää, hellejaksoja ja veden riittävyyttä koskien. Mitä vähemmän ilmasto lämpenee, sitä vähemmän on ilmastonmuutoksen aiheuttamaa inhimillistä kärsimystä. Ilmastoneuvotteluissa eteneminen on ollut tähän asti hidasta erityisesti sen suhteen, miten maiden ilmoittamia päästövähennystavoitteita mitataan ja seurataan. Paine sääntöjen sopimisen onnistumiselle on kova, vaikka niskuroijiakin löytyy - Kiina, Intia, Saudi-Arabia ja Yhdysvallat eivät

lievästi sanottuna ole ilmastokamppailun vahvimpia sotureita. Yhdysvaltojen vetäytyminen Pariisin sopimuksesta on taas yksi käännetty selkä kansainvälisen järjestelmän yhteiselle sääntöpohjalle. Toisaalta, nyt kun Yhdysvallat on menettänyt otteensa poliittisen lännen arvojohtajana, EU:lla on entistä suurempi tila täytettävänään – myös ilmastopolitiikan saralla. Merkittävin ylikansallinen ilmastopolitiikan areenamme Euroopan unioni on sitä myös Puolan COP24 kokouksen neuvottelupöydissä: Suomi muodostaa neuvotteluissa kantansa osana yhteistä EU-rintamaa. EU:n ilmastopolitiikkaa ohjaa vielä muutaman vuoden ajan EU:n sisällä 2020- ilmasto- ja energiapaketti ja kansainvälisesti YK:n ilmastosopimukset. Vuoteen 2030 mennessä tavoitteena on vähentää kasvihuonekaasupäästöjä vähintään 40 prosenttia vuoden 1990 päästöjen tasosta. Tavoitetasoa joudutaan todennäköisesti nostamaan vastauksena IPCC:n raportin tuloksiin. Toteutettavan ilmastopolitiikan kunnianhimoon kansallisella tasolla vaikuttaa se, millainen hallitus päätöksiä tekee ja kenen sylissä ympäristöministerin salkku lepää. Tämän vuoksi on kiinnostavaa vertailla, miten ajan tasalla suurimpien puolueiden ilmastolinjaukset ovat syksyllä 2018. Neljä suurinta puoluetta gallup-kannatuksen mukaan ovat kirjoitushetkellä SDP, Kokoomus, Keskusta ja Vihreät. Puolueiden ilmastopolitiikan tavoitteellisuus vaihtelee, vaikka

kaikki puolueet näkevät EU:n tärkeänä jalustana ilmastopolitiikan suunnan määrittäjänä. SDP on sitoutunut Pariisin sopimuksen tavoitteeseen ilmastonmuutoksen pysäyttämisestä korkeintaan 1,5 asteeseen, tavoitteenaan hiilineutraali Suomi vuonna 2035. SDP:n mukaan Suomen on edistettävä kunnianhimoista ympäristöpolitiikkaa EU:ssa, YK:ssa ja muissa kansainvälisissä yhteyksissä. Kokoomus ei ota ympäristöä koskevassa keskustelunavauksessaan kantaa 1,5 asteen lämpenemiseen, mutta on nostanut esiin tavoitteen hiilineutraaliudesta vuoteen 2045 mennessä myöhemmin. Suomen tulee puolueen mukaan ajaa päästötalkoiden nopeuttamista Euroopan unionissa ja kansainvälisissä ilmastoneuvotteluissa. Päästöhinnoittelu tulee nostaa tasolle, jolla se on pääasiallinen ohjauskeino puhtaaseen energiaan siirtymisessä tukien sijaan. Keskustan ilmasto-, energia- ja ympäristölinjaus on melko kattava paketti, mikä selittyy osaltaan tämän hetkisen ympäristöministeriön johdon pestillä. Kovat metsien hakkuutavoitteet ovat kuitenkin vaarassa kääntää Suomen positiivisen päästökehityksen laskuun. Keskustan mukaan EU-johtajuus kansainvälisessä ilmastopolitiikassa edellyttää vuoden 2030 päästövähennystavoitteen tiukentamista ja pitkän aikavälin tavoitteen kunnianhimon kasvattamista. Keskusta tavoittelee hiilineutraaliutta vuoteen 2045 mennessä. Vihreiden Suomi olisi hiilineutraali vuoteen 2030 mennessä, minkä jälkeen nettopäästöt kääntyisivät negatiivisiksi. EU-tasolla päästöjä tulisi puolueen mukaan vähentää 55 prosenttia vuoteen 2030 mennessä ja koko Euroopan pitäisi olla hiilineutraali vuoteen 2050 mennessä. Tavoitteena on päästä irti kivihiilestä ja turpeesta 2020-luvulla. Neljästä suurimasta puolueesta kunnianhimoisimmat päästövähenystavoitteet löytyvät SDP:ltä ja Vihreiltä. Järjestökentän tavoite Suomen hiilinegatiivisuudesta tulee vastaan jo vuonna 2030 ja EU:n hiilineutraaliudesta kymmenen vuotta myöhemmin, vuonna 2040. Jos vertaa ympäristöjärjestöjen tavoitteisiin, monella puolueella riittäisi vielä kirittävää. Nyt kun eduskunta- ja EU-parlamenttivaalit lähestyvät, on ehdokkailla harvinaisen hyvä mahdollisuus ilmastolupausten tekemiseen - ja pitämiseen. Lupaan itse äänestää kaikissa kevään vaaleissa ehdokasta, joka vannoo kunnianhimoisen ilmastopolitiikan nimeen. Poliitikot, luvatkaa te minulle puolestaan ilmastonmuutoksen hillintä. Kun molemmat pidämme lupauksemme, voimme nukkua yömme viileämmin ja paremmin.

Nyt kun eduskunta ja EU-parlamenttivaalit lähestyvät, on ehdokkailla harvinaisen hyvä mahdollisuus ilmastolupausten tekemiseen - ja pitämiseen.

Kirjoittaja toimii Allianssin ilmastodelegaattina. Kuva: Milja Suihko

ENERGIAUNIONIN HUOJUVA TORNI Energia sitoo meitä rajojen yli. EU ei kuitenkaan maantieteellisenä alueena ansaitse suitsutusta energiaomavaraisuudesta, Euroopan energiamarkkinat eivät ole kovin kilpailulliset ja ilmastonmuutos kolkuttaa ovella, ellei ole jo eteisessä. Muun muassa näihin ikuisuuskysymyksiin Donald Tuskin ideoima ja Jean-Claude Junckerin johtaman komission luoma strategia yhteisestä energiaunionista yrittää vastata. Komission varapuheenjohtajalla Maroš Šefčovičilla ja ilmastokomissaarilla Miguel Arias Cañetella on vetovastuu projektista. Tavallaan energiaunioni on nostalginen retropaluu EU:n juurille: luonnonvarojen kestävään käyttöön ja siihen kytkeytyvään energiantuotantoon.

SIN I SAARN I

uomen tasavallan presidentti Tarja Halonen on aikanaan luonnehtinut kansainvälisiä ilmastosopimuksia avioliiton kaltaisiksi: alttarilla on vielä mahdoton tietää, johtaako hääparin tie vuosien elatusapuriitoihin vai yhteiseen hautapaikkaan. Sama analogia pätee kaikenlaisiin ylikansallisiin paperiplätysköihin. Politiikkaa kritisoidaan syystäkin siitä, että teoreettisesti mahdollinen on politiikoille aivan liian usein käytännössä jo tehty. Helmikuussa 2015 aloitettu superrumba on niin ikään EU:n vastaus Pariisin ilmastosopimuksen tavoitteille pitäen silmällä erityisesti kohtalokasta 1,5 asteen nousua ja vuotta 2030. Nyt eurovaalien tehdessä tuloaan on hyvä pysähtyä hengähtämään ja arvioida tätä viisiulotteista elefanttiprojektia.

Se penteleen energiaomavaraisuus Energiaomavaraisuus on eittämättä EU:n energia- ja ilmastopolitiikan suurin sudenkuoppa: yli puolessa jäsenmäistä 90 prosenttia maakaasusta tuodaan unionin ulkopuolelta. Energiantuontikustannukset ovat yhteensä noin 350 miljardia vuodessa. Aiheessa tulee myös huomioida sitä ympäröivä räjähdysherkkä geopolitiikan miinakenttä, josta muistuttavat 2000-luvun alun kaasukriisit. Merkittävin edistys energiaunionin saralta on ollut vuoden 2017 marraskuussa voimaan tullut energiavarmuuspaketti. Paketin keskiössä on alueellisen yhteistyön lisääminen ja energiainfrastruktuurin parantaminen. Oman lisäelementtinsä tuo se, että naapurimaiden tulee jatkossa tukea energiakriisin riepottelemaa jäsenvaltiota esimerkiksi energiahuutokaupoilla.

Eurooppalainen energiamarkkinoilla - pisarana valtameressä Usein markkinoita tarkastellaan näkökulmasta, jossa kuluttaja on pikkiriikkinen pisara isossa valtameressä. Toisaalta valtameretkin rakentuvat pisaroiden paljoudesta; markkinat olemme me. Energiaunioni tarkastelee energiamarkkinoitaan nimenomaan tästä näkökulmasta: pisaroita halutaan osallistaa. Yhä useampi eurooppalainen kotitalous esimerkiksi tuottaa itse osan sähköstään, mitä moni jäsenvaltio tukee taloudellisesti. Valitettavasti markkinat eivät tällä hetkellä toimi keskivertoeurooppalaisvinkkelistä energiaunionin edellyttämällä tavalla: ala on hyvin keskittynyt ja kilpailu vähäistä. Tavoitteena on kuitenkin ajan myötä yhtenäistää Euroopan energiamarkkinat palvelemaan kuluttajien etua tehokkuutta unohtamatta.

Meidän pitäisi olla tehokkaampia Energiatehokkuus on energiaunionin strateginen painopiste, sillä vanha manner on todella vaikeuksissa infrastruktuurinsa kanssa. Jo vuonna 2012 voimaan tullut energiatehokkuusdirektiivi vaatii jäsenvaltioilta konkreettisia tavoitteita tehokkuutensa parantamiseen. EU:lla on perinteisesti varsin pilvilinnamainen visio energiatehokkuuden edistämisestä: vuoteen 2020 asetettiin tavoite vähentää energian vuosikulutusta 20% ennusteisiin nähden, loppusaldo oli vastaavasti arvioiden perusteella noin 17-18 prosenttia. Loistava esimerkki siitä, ettei kaikkia pilvilinnoja ole luotu romahtamaan. Vuoteen 2030 mennessä vastaava tavoite on 30%. Energiaunionin vastaukset tähän tavoitteeseen ovat Puhdasta energiaa kaikille eurooppalaisille -paketti, joka kannustaa esimerkiksi hukkalämmön parempaan hyödyntämiseen, sekä rakennusten ja tuotteiden energiatehokkuutta koskevat direktiivit. Tavalliselle Hans Müllerille energiaunionin saavutukset näkyvät siten, että kodinkoneita ostaessa vähittäismyyjät käyttävät tulevaisuudessa A-G -asteikkoa nykyisten luokkien A+, A++ ja A+++ sijaan.

ilmastokomissaari Cañete on kuitenkin peräänkuuluttanut EU:lta entistä kunnianhimoisempaa ilmastopolitiikkaa: tarvittaessa EU on se kympin oppilas, joka vie tämän kouluprojektin maaliin asti. Vuoteen 2030 EU:n tavoitteena on vähentää kasvihuonekaasuja 30 prosenttia vuoden 2005 tasosta. Apuvälineitä tavoitteen saavuttamiseksi ovat muun muassa kiertotalous, energia-alan etenemissuunnitelma ja vuosi sitten julkaistu puhtaan liikkuvuuden paketti, joka on taloudellinen murheenkryyni erityisesti Euroopan autoteollisuudelle. Myös päästökaupalla on merkittävä rooli. Kokonaisuus tosin herättää hyvin aiheellisen kysymyksen siitä, saavutetaanko tavoitteet hielinielun vai aidon muutoksen myötä.

Ne kuuluisat innovaatiot Jotta yksikään edellä mainituista visioista voisi toteutua, tulee erityisesti uusiutuvien energialähteiden tehokkuutta kehittää. EU:n tärkein energia-alan edistämisväylä on Horisontti 2020 -nimellä kulkeva projekti, jolle on vuosiksi 2014-2020 varattu lähes 80 miljoonan euron määrärahat. Jotain on siis saatu aikaiseksi, mutta loppujen lopuksi puolet avioliitoista päättyy eroon. Alkuhuuman perusteella on vielä hankala antaa lopullista tuomiota.

Kohti hiilineutraaliutta Ilmastonmuutoksen kannalta suurimmat linjavedot on viime vuosina tehty vielä EU:takin kansainvälisemmillä areenoilla Pariisin ja Bonnin ilmastokonferensseissa. Poliittista polemiikkia aiheeseen on toisaalta viime vuosina tuonut erityisesti USA:n vapaamatkustajamainen asenne kansainväliseen ilmastopolitiikkaan. Yhdysvaltojen luistaessa yhteisistä tavoitteista

Kirjoittaja on maailmaa 20-vuotiaan naisen silmin tutkaileva Vallilan vanki. Edelleen taloustieteestä obsessoitunut tyyppi, vaikka unelmat ottavat välillä takapakkia. Kuva: Sini Saarni

GEOPOLITICS OF THE ARCTIC OCEAN As climate change and the infamous greenhouse effect melt away the Polar ice caps, heat up the Arctic at twice the rate of the rest of the world make the Arctic waters more navigable, the geopolitical significance of the region is uncovered.

SEAN MCLOUGHL IN

he Arctic is believed to have reserves of approximately 90 billion barrels of undiscovered, technically recoverable oil, about 44 billion barrels of natural gas liquids and 47 trillion cubic meters of natural gas. This represents 13% of the undiscovered oil in the world and 30% of all undiscovered natural gas, altogether the Arctic holds about 22% of all undiscovered hydrocarbon resources. The arctic area also holds large quantities of minerals, including phosphate, bauxite, iron ore, copper and nickel, all of which are instrumental to industrial production. On top of the vast hydrocarbon and mineral resources in the Arctic, the thawing icecaps create new maritime commerce routes. These routes could transform trade between the Asia-Pacific region and northern European economies and they are often many days quicker for shipping than the traditional Suez Canal or Middle-Eastern routes. The Northwest Passage through the Canadian northern archipelago is also becoming more navigable, and the milestone of a cargo ship travelling through the Northwestern Passage without the aid of an icebreaker has already been passed. Another potentially crucial shipping route is the Northern sea route above Russia, which could transform trade between China and Northern Europe. The Northern sea route has already occasionally been used since the 1930’s, but harsh conditions and poor infrastructure have so far rendered it inconsequential. Although the exploi-

tation of natural resources and increased shipping in the Arctic will cause devastating damage to the environment and ecosystem of the North Pole, shorter cargo transport distances will reduce the carbon emissions and environmental damage caused by global shipping . The fast warming of the Arctic climate and the receding ice also present new opportunities for commercial interests like fishing and tourism. The scramble for the Arctic As projections of the vast wealth and commercial opportunities in the Arctic grow, the interests of both nations and companies are awoken. Companies in the energy industry, for example Exxon Mobil and Rosneft have already acquired drilling licenses in the region and competition for pockets of resources is ongoing. In the wake of such vast commercial interests the costly environmental effects of extracting Arctic resources is unlikely to mean much. What will matter to these multinational companies however, is the market value of their energy products, as the costs of acquiring hydrocarbon resources in the treacherous Arctic climate are high and without reasonably high profit projections major drilling operations in the Arctic are not feasible. In recent years energy prices have remained uncomfortably low, but as oil prices show signs of recovery and the Arctic climate becomes more hospitable, the incentives to drill in the Arctic are likely to grow. Along with multinational companies, states bordering the Arctic

ocean have begun competing for sovereignty over islands, resources and trade passages. Denmark, Norway, the United States, Canada and Russia have all submitted, in parts competing, claims over swathes of territory in the Arctic. What makes the scramble for Arctic territory more complicated and diplomatically awkward is that the United States is not signatory to the United Nations Convention on the Law of the Sea, which is usually applied in disputes over maritime territory. The United Nations Convention on the Law of the Sea states that a nation’s exclusive economic zone (EEZ) stretches 200 nautical miles (370 km) from it’s coastline and that nations are free to exploit all marine resources within this area. On top of this, if it can be scientifically proven that a country’s continental shelf stretches beyond its EEZ, it can be extended further. All competing parties in the Arctic have submitted their claims to their extended EEZs, but as the U.S. is not signatory to the Convention on the Law of the Sea, it leaves the door open to aggressive territorial competition and for it to act without binding international agreements in claiming maritime territory. The U.S.’s absence in the convention could also give competitors such as Russia the excuse to disregard other nations claims to Arctic territory. The Arctic council, which consists of eight full member states (Russia, the United States, Denmark, Norway, Sweden, Finland and Iceland) is the main international body in the Arctic and it acts as an inter-governmental forum for its member states to discuss and deal with their interests, set rules and agreements and settle disputes. The main points of focus of the Arctic Council are environment and climate change, security and stability, the rights of indigenous peoples in the Arctic and sustainable economic development. Russia and the rest The priorities of the many nations active and competitive in Arctic policy differ widely. By far the most active and assertive nation to respond to the opportunities that the Arctic presents is Russia, which has its own Arctic policy and it’s own ideas on the future of the region. Russia’s Arctic coastline EEZ is estimated to contain about $22 trillion worth of natural resources. Russia views the increasing accessibility of Arctic resources as an opportunity to expand it’s large energy sector, upon which the nation’s economy is largely dependant and the increasingly navigable waters in the region as an opportunity to control the lucrative shipping between East Asia and northern Europe. In order to safeguard

its interests in the Arctic, Russia already holds a number of military bases and other installations in the region and has begun the construction of many more. Russia has added to its military presence in the Arctic and seems to be creating an “Arctic Army” to protect its interests both in northeastern Europe and in its Asian far east, where it’s military drills seem to concentrate on the U.S. threat. For example, Russia has plans to deploy sophisticated S-400 air-defence systems to its northernmost military outposts. The receding Arctic ice cover also expands the geographical operating range of Russia’s Barents Sea-based Northern Fleet, which has traditionally had an awkwardly limited operating space. Russia is also a leader in Arctic research, supported by both the state and large energy corporations. Most notably, back in 2007 a Russian expedition was the first ever to reach the seabed of the North Pole and made the symbolic act of planting a Russian flag on it. Russian research in the Arctic is partly aimed at backing up Russia’s territorial claims with scientific evidence about the extent of the countries continental shelf. Russia’s main territorial claims in the Arctic Ocean are over the Alpha, Mendeleev and Lomonosov ridges which run across most of the Arctic and which Russia claims are all part of its extended continental shelf. Other nations with claims in the Arctic such as Denmark and Canada contest Russia’s claims over for instance the Alpha, Mendeleev and Lomonosov ridges. Canada’s main economic interests lie in the shipping through its Northwest Passage. Canada insists that the Northwest passage is part of Canadian internal waters, but due to its geopolitical significance the United States and Russia among others have disputed Ottawa’s exclusive claims over the trade route. Canadian researchers are currently surveying the waters of the Northwest passage to gather evidence to prove the legitimacy of Ottawa’s claims. Canada is also among the more environmentally conscious Arctic nations, as it has an interest in preserving the fragile ecosystem of its northern archipelago. In Europe the biggest competitors for resources and territory in the Arctic are Denmark and Norway which have both laid claims over portions of the

region. Denmark’s involvement in the Arctic comes only from its ownership of the self-governing country of Greenland and it largely follows the Arctic strategy of the EU and the agreements of the Arctic Council. Norway has been an active nation in the region, with sophisticated research operations in areas like the Svalbard archipelago and claims to oil and natural gas reserves in the Barents sea. Norway shares but a thin border with it’s largest neighbour and biggest Arctic competitor Russia, but its territorial claims over seabed in the Arctic ocean have caused friction between the two Arctic powers. Amidst Russian militarisation of its Arctic claims Norway (a NATO member) has been an anxious advocate for increased NATO presence in the region. Along with Canada and Denmark, Norway also values environmental concerns and sustainable development of the Arctic economy in its Arctic agenda. The final major player in the geopolitics of the Arctic Ocean is the United States of America, with its connection to the Arctic through the state of Alaska. The U.S. is amongst the leading researchers of the Arctic and its energy sector has an interest in the hydrocarbon resources hidden in the Arctic seabed. The closest strategic partner to the U.S. in the region is Canada, as the two powers share similar commercial, environmental and social interests in the Arctic. There has, however been friction between the U.S. and Canada over the issue of whether the waters of the Northwest passage should be considered international or internal. Although the U.S. is one of the leading researchers and the biggest economic and military power in the region, lawmakers in Washington are still debating the existence of climate change and global warming and as long as the U.S. administration remains sceptical over the effects of climate change, it is unlikely to put too much focus on the opportunities and challenges in the region. Another, perhaps surprising actor in Arctic geopolitics is China, which has major commercial interests in the region in the form of

Most notably, back in 2007 a Russian expedition was the first ever to reach the seabed of the North Pole and made the symbolic act of planting a Russian flag on it.

shipping routes. Realising the potential of trade between Europe and China through the Northern Sea route of Russia and the Northwest Passage through Canada, China has run major research operations in the Arctic and in January of this year released its own Arctic Policy. China holds a permanent observer status on the Arctic Council. The EU and the Arctic The European Union is also, or at least should be an Arctic power. Three of its member states (Denmark, Sweden and Finland) are members of the Arctic council and one of its members, Denmark is a direct claimant to territory and natural resources in the Arctic. On top of that the European Union would the biggest consumer market involved in shipping through the Northern sea route and the Northwest passage, and trade between Europe and East Asia is the biggest driving force for interest in Arctic shipping routes. These factors combined the EU has great pulling power in determining the future of the Arctic. The European Union is the world’s strongest proponent of greater international efforts to fight climate change, the effects of which are felt perhaps nowhere greater than the North Pole, where temperatures are rising at twice the rate of the rest of the world. The Arctic regions of the European Union are also home to indigenous peoples, such as the Same, whose traditional way of life and surrounding environment are under threat from climate change. The fragile ecosystems of Europe’s far northern coastlines look to suffer tremendously from warming temperatures and entire cities within Europe are at risk from rising sea levels due to the thawing of Polar ice caps. For these regions the EU needs to be careful when considering its approach to the economic opportunities in the Arctic. The reduction in ice covers has already begun and its progress in the near future is inevitable, the competition for territory and raw materials in the Arctic will continue and it will increase. And as tensions rise between competing interests in the Far North the EU must act as a voice of reason and international rules-based cooperation between the many power-players in the Arctic. The EU needs to safeguard its commercial, security, environmental and social interests in the Arctic while working to combat the root causes of climate change both within and outside of Europe.

Seán McLoughlin on Pääkaupunkiseudun Eurooppanuorten hallituksen jäsen ja kansainvälisestä politiikasta kiinnostunut lukiolainen. Kuva: Sean McLoughlin

NORD STREAM 2 -HANKE JA EUROOPPALAINEN LUOTTAMUS VENÄLÄISEEN ENERGIAAN

E RIK IMMONEN

Yhdysvaltain presidentti Donald Trump arvosteli syyskuun lopulla YK:n yleiskokoukselle pitämässään puheessa kovin sanoin maakaasua Venäjältä Eurooppaan kuljettamaan tarkoitetun Nord Stream 2 -putken rakentamista. Vaikka Trumpin itsekehu saikin kuulijat nauramaan, Trump esitti putkeen liittyen päteviä huomioita. Toki Trump mitä ilmeisimmin erehtyi väittäessään, että kaasuputki tekisi Saksan täysin riippuvaiseksi Venäjästä, mutta hän oli osin oikeilla jäljillä: nykyisessä kansainvälisen politiikan tilanteessa Euroopan ei tule missään tapauksessa lisätä minkäänlaista energiayhteistyötä Venäjän kanssa.

ord Stream 2 -hanke on Nord Stream -kaasuputken laajennusprojekti, jonka tarkoituksena on vetää kaasuputkilinjoja Venäjältä Saksaan Itämeren poikki. Valmis putki kulkisi lähes 400 kilometrin verran Suomen talousvyöhykkeellä. Sen rahoitus on peräisin Kremlin ohjailemalta Gazpromilta ja useilta eurooppalaisilta energiayhtiöiltä: ENGIE, OMV, Shell, Uniper ja Wintershall ovat kaikki mukana hankkeessa. Suomalainen Fortum on Uniperin merkittävä omistaja, ja Suomen valtio taas omistaa Fortumin osakkeista yli puolet. Samaan aikaan, kun Euroopan unioni pitää yllä Venäjälle syystäkin asetettuja sanktioita Ukrainan tilanteen vuoksi, eurooppalaiset valtiot ja energiayhtiöt ovat siis syventämässä maanosamme riippuvuutta venäläisestä energiasta - riippuvuutta, jota tulisi pitkällä aikavälillä pikemmin pyrkiä vähentämään ja purkamaan hallitusti. Uuden putkilinjan vetäminen uhkaa myös Ukrainan asemaa merkittävänä kaasun kauttakulkumaana. Tähän asti Ukraina on voinut laskuttaa kaasun kulkemisesta maan kautta yhteensä miljardeja euroja, mutta jos kaasua voidaan kuljettaa toista kautta, tienestit uhkaavat pienentyä. Ukraina kuitenkin kaipaisi kipeästi noita rahoja, ja vaikka venäläiset ovat vakuutelleet, että Ukrainan asema tärkeänä kauttakulkumaana ei ole vaarassa, ei Kremlin sanaan tunnetusti ole luottamista. Ilman riittäviä varoja on vaikea rakentaa kansalaisyhteiskuntaa, toimivaa byrokratiaa ja kehittyvää valtiota, joten ukrainalaiset ovat hankkeesta ymmärrettävästi huolissaan. Toki monet Nord Stream 2 -hankkeeseen sekaantuneet eurooppalaiset haluavat käsitellä projektia puhtaasti taloudellisena kysymyksenä, erillään maanosan laajemmasta poliittisesta tilasta ja Venäjän aggressiivisesta ulkopolitiikasta. Samoin Venäjän presidentti Vladimir Putin on toistuvasti todennut putkihankkeen olevan vain taloudellinen kysymys - ikään kuin talous ja politiikka voitaisiin totaalisesti erottaa toisistaan. Samalla eurooppalaiset putinistit niin oikealla kuin vasemmallakin tekevät parhaansa sen eteen, että unohtaisimme, mistä on kyse, kun puhumme nyky-Venäjästä. Nyky-Venäjä on valmis sekaantumaan länsimaisten demokratioiden sisäisiin asioihin, aina Britannian Brexit-äänestyksestä Yhdysvaltain presidentinvaaleihin. Ulkomailla asuvat venäläiset entiset vakoojat eivät ole turvassa Kremlin määräämiltä

murhaoperaatioilta, ja Venäjän sisällä taas muun muassa oppositiopoliitikot ja ihmisoikeusaktivistit ovat jatkuvassa vaarassa. Venäjä yrittää jatkuvasti vaikuttaa eurooppalaisen suuren yleisön mielipiteisiin muun muassa vääristelemällä historiaa, levittämällä vääriä uutisia ja valehtelemalla ajankohtaisista tapahtumista. Venäjä ei ole demokratia, eikä siellä ole toimivaa, vapaata markkinataloutta, joka olisi juuri demokratian välttämätön edellytys. Kaiken huipuksi Kreml on jopa valjastanut kristinuskon oman toimintansa työvälineeksi jatkamalla vanhaa neuvostoaikaista linjaa, jonka puitteissa Venäjän ortodoksinen kirkko tekee läheistä, epätervettä yhteistyötä maan poliittisen johdon kanssa. Tämä ei tosin ole yllättävää, sillä neuvostoarkistoista saatujen tietojen mukaan kirkon pää, Moskovan patriarkka Kirill, oli aikoinaan KGB:n agentti, kuten oli hänen edeltäjänsäkin, patriarkka Aleksei II. Nyt Kirillin luotsaama kirkko pyrkii oikeuttamaan Kremlin vihamielisen ulkopoliittisen toiminnan ja tuomitsemaan kaikki ukrainalaiset pyrkimykset vahvemmasta länteen kiinnittäytymisestä suoranaisilla valheilla, sekavilla pseudo-teologisilla jorinoilla ja epähistoriallisilla fantasioilla ortodoksisesta itäslaavilaisten kansojen yhteisöstä. Tällaisen valtion kanssako haluamme syventää taloudellisia kytköksiämme? Älkäämme olko naiiveja. Venäjän ja demokraattisen, vapaan lännen jakautumisessa kahteen eri leiriin ei ole pelkästään kyse arvojen eroavaisuudesta. Tätä väittämää tulee kenties avata hieman. Viime kädessä kansainvälisen kentän merkittävimpiä toimijoita ovat valtiot, ja ne taas tavoittelevat omaa etuaan joko saadakseen lisää valtaa tai turvatakseen nykyisen asemansa, milloin milläkin keinoilla. Siksi liberaalit demokratiatkin ovat valmiita tekemään yhteistyötä myös sellaisten toimijoiden kanssa, jotka eivät jaa niiden arvoja. Ajatelkaamme vaikkapa eurooppalaista asekauppaa meidän päiviimme saakka fundamentalististen wahhabiittien käsissä olleen teokraattis-autoritäärisen Saudi-Arabian kanssa, tai länsimaiden ja kommunistisen puolueen johtaman manner-Kiinan taloudellisia linkkejä. Historiallisena ääriesimerkkinä toimii tapaus, jossa natsi-Saksan Adolf Hitlerille lahjoitettiin aikoinaan Sudeettialueet Münchenin sopimuksella, jonka Britannia ja Ranska allekirjoittivat. Alueita hallinneen Tshekkoslovakian hyväksyntää ei jääty turhia odottamaan.

Moraalinen tuohtumus toisen valtion poliittisista linjoista tai kulttuurisista piirteistä ei siis ole aina este taloudelliselle yhteistyölle. Euroopan ja Venäjän suhdetta on pikemmin tarkasteltava klassisen realismin tarjoamien linssien läpi. Siten voimme nähdä, että kaasuputkihanke on ongelmallinen jo Euroopan intressien kannalta. Syventämällä energiayhteistyötä Venäjän kanssa kaikki - ja aivan todella kaikki - asiaan sekaantuvat eurooppalaiset osallistuvat oman maanosansa jalkojen sahaamiseen. Suomella ja Euroopan unionilla on nimittäin omat intressinsä, ja EU:n tehtävä on juurikin puolustaa omia intressejään suhteessa muuhun maailmaan. Venäjä taas pyrkii ajamaan omia etujaan aggressiivisesti ja laittomin keinoin, tarvittaessa muiden valtioiden ja kansakuntien kustannuksella, ei niiden kanssa. EU:n ja Venäjän intressit ovat usein ristiriidassa, sillä Venäjä ei halua toimia samoilla ehdoilla kuin EU. Venäjän nykyjohto ei voinut sietää ajatusta Ukrainan syventyvästä länsimaisesta yhteistyöstä ja Venäjän etupiiristä irtautumisesta, ja siksi Kreml tuotti Itä-Ukrainaan konfliktin, joka jatkuu yhä. Yhtä tosiseikkaa ei voi tarpeeksi painottaa: kun on kyse Venäjän ja Euroopan suhteista, ei ole mitään politiikasta irrallisia taloudellisia kysymyksiä. Venäjä tarvitsee rahaa, sillä sotiminen Ukrainassa ja Syyriassa on erittäin kallista. Jokainen euro, joka päätyy venäläisiin käsiin, osallistuu ukrainalaisia eli eurooppalaisia henkiä maksavan konfliktin rahoittamiseen. Asiaa voidaan tarkastella myös potentiaalisten uhkien huomioimisen näkökulmasta. Entä sitten, kun ollaan tilanteessa, jossa Venäjä uhkaa sulkea kaasuhanat? Venäjä on ennenkin käyttänyt energiaa ja sen toimituksen katkaisemisella uhkaamista poliittisena lyömäaseena. Miksi ihmeessä vahvistaisimme tätä Kremlin uhkailumahdollisuutta? Edelleen: miksi antaisimme Kremlille hopealautasella mahdollisuuden toimia EU:n intressien vastaisesti? EU tarvitsee energiaa, ja jostain sitä on saatava. Uusiutuvaan energiaan on tulevaisuudessa panostettava entistä enemmän, mutta toistaiseksi ydinvoima on palvellut meitä hyvin. Joka tapauksessa on selvää, että ratkaisu energiatarpeen täyttämiseen ei ole uusien kaasuputkien vetäminen Venäjältä Eurooppaan. Nyky-Venäjä on aivan liian arvaamaton, aggressiivinen ja epäluotettava ollakseen millään lailla järkevä taloudellinen yhteistyökumppani.

EU:n ja Venäjän intressit ovat usein ristiriidassa, sillä Venäjä ei halua toimia samoilla ehdoilla kuin EU.

Kirjoittaja on maailmanpolitiikan tutkimuksen maisteriopiskelija Helsingin yliopistolla, joka teki kandinsa Venäjän ortodoksisen kirkon ja Kremlin yhteistyön roolista Ukrainan kriisissä. Kuva: Erik Immonen

EUROOPAN UNIONISTA JOHTAJA ILMASTOKRIISIN TORJUNNASSA

AAR NE GRANLUND

Ihmiskuntaa ja elonkehää vaivaavat ilmastokriisi, materiaalinen ylikuluttaminen ja luonnon monimuotoisuuden tuhoutuminen. Kaikki kolme ovat kytkeytyneet toisiinsa ja aiheuttavat monimutkaisia, laajoja menetyksiä ja vahinkoja.

lmastonmuutoksen hillinnästä, siihen sopeutumisesta ja hallitsemattomista vahingoista on neuvoteltu kansainvälisellä tasolla vuosikymmeniä. Ilmaston kuumenemista aiheuttavat päästöt kuitenkin jatkavat kasvuaan sekä maailmanlaajuisesti että tietyillä sektoreilla myös Euroopassa. Ilmastoriskien mittakaava on tullut selväksi viime vuosina myös Pohjoismaissa. Ilmastokriisin kaikista synkimmät ja peruuttamattomat vaikutukset pystytään torjumaan luopumalla fossiilisen energian käytöstä ja samaan aikaan lisäämällä ja vahvistamalla hiilidioksidin poistumista ilmakehästä pysyviin hiilivarastoihin. Tämän lisäksi vaaditaan muiden ilmaston kuumenemista aiheuttavien kaasujen kuten metaanin ja di-typpioksidin päästöjen runsasta vähentämistä. Euroopan unionissa on syytä ottaa käyttöön kolme ilmastokriisin hillinnän työkalua: sitova suunnitelma hiilineutraalisuudesta, kiertotalous sekä yksilöiden hiilijalanjäljen laskeminen kestävälle tasolle.

Tehdään sitova suunnitelma hiilineutraalisuudesta Kun fossiilinen hiili yhtyy happeen poltettaessa, sen massa yli kolminkertaistuu ja se päätyy pysyväksi lisäksi joko ilmakehään, meriin tai maabiosfääriin. Ilmakehän ihmisperäinen hiilidioksidi pysyy ilmassa käytännössä ikuisesti ellei sitä poisteta keinotekoisesti. Ilmakehässä hiilidioksidi ja muut kasvihuonekaasut kuumentavat alailmakehää ja lämpöä varastoituu meriin. Ilmaston kuumeneminen aiheuttaa monen tyyppisiä laajamittaisia muutoksia äärihelteistä merenpinnan nousuun. Haittaa syntyy sekä pisteittäisistä äärisään ilmiöistä että pitkän aikavälin hallitsemattomista muutoksista. Ilmastokriisi ei ole perinteinen ympäristöongelma, koska sen vaikutukset muokkaavat lähes kaikkea inhimillistä toimintaa – kyse on viime kädessä nykyisen tyyppisen elämän jatkumisesta maapallolla. Ilmastokriisin hillintä vaatii taloudellisten keinojen lisäksi sitovaa poliittista ohjausta kaikilla päästöjä aiheuttavilla sektoreilla sekä ihmisten käyttäytymisen ja kulttuurin muutoksia. Pariisin sopimuksen mukaisesti maailmanlaajuiset päästöt ja hiilinielut pitää saada tasapainoon tämän vuosisadan toisella puoliskolla. Historialliset päästöt ilmakehään ovat aiheuttaneet 1800-luvulta 1990-luvulle pääasiassa rikkaat länsimaat, sillä väestömme teollistui käyttämällä fossiilisia polttoaineita, joten on oikeudenmukaista ja välttämätöntä että länsimaat ovat hiilineutraaleja reilusti ennen vuotta 2050. Samalla takaamme erilaisissa kehitysvaiheissa olevien kansojen ja valtioiden oikeuden teollistumiseen ja perustavan hyvinvoinnin tavoitteluun. Pariisin sopimuksen tavoitteiden saavuttamista voidaan analysoida muun muassa hiilibudjettien avulla. Hiilibudjetit ovat tonnimääräisiä arvioita ilmastojärjestelmään kerääntyvien päästöjen aiheuttamasta lämpötilanoususta. Ilmastojärjestelmän fysiikasta ja kemiasta seuraa se, että kun järjestelmään lisätään tietty mitattava määrä hiiltä, saavutetaan melko suoraviivaisesti tietty määrä kuumenemista, eli energian lisääntymistä järjestelmässä. Koska nykyinen hiilibudjetti Pariisin sopimuksen tavoitteiden saavuttamiseksi kulutetaan loppuun erittäin nopeasti, on välttämätöntä ja oikeudenmukaista sitoutua mahdollisimman nopeasti hiilineutraaliuteen jonka toteutumista valvotaan sitovilla tonnimääräisillä tavoitteilla joita pitää tarkistaa väliajoin uusimman tieteen perusteella.

Toteutetaan kiertotalous ja puolitetaan hiilijalanjälkemme Materiaalinen ylikulutus on kytkettävä irti hyvinvoinnin tavoittelusta sekä kehittyneissä länsimaissa että kehittyvissä talouksissa. Yhteiskunnan toiminta ei voi enää perustua fossiilisen energian lisääntyvälle polttamiselle eikä myöskään neitseellisten materiaalien loputtomalle tuhlaamiselle. Sitra on tehnyt runsaasti töitä kiertotalouden edistämiseksi sekä Suomessa, Euroopan unionissa että koko maailmassa. Kiertotalous luo kestävyyttä kulutukseen jakamalla, vuokraamalla ja kierrättämällä materiaalisia tuotteita ja materiaaleja itsessään. Tavoitteena on, että taloudellinen kehitys toteutetaan ihmiskuntaa ylläpitävän luontojärjestelmän kriittisiä rajoja rikkomatta. Ilmastokriisin hillinnän näkökulmasta teollisen tuotannon tärkeimmät materiaalit on saatava kiertämään, koska niiden suoraviivainen otto luonnosta, nopea käyttö ja päätyminen jätteeksi kuluttaa niin paljon energiaa ja muita resursseja että Pariisin sopimuksen tavoitteita ei voida saavuttaa teollisessa toiminnassa. Kulutuksen hiilijalanjälki mittaa yksittäisten ihmisten, yritysten tai muiden organisaatioiden toiminnan ilmastovaikutuksia. Hiilijalanjäljen avulla voidaan tarkastella sellaisia rajat ylittäviä ilmastopäästöjä jotka ovat sitoutuneet kuluttamiemme tavaroiden tai käyttämiemme palveluiden tuotantoon. Kansainvälinen lentoliikenne, ulkomailta tuodut kulutustavarat ja ruoka muodostavat suuren ja kasvavan osan rikkaiden länsimaiden ilmastovaikutuksesta. Jotta päästään kokonaiskestävyyteen kaikessa yhteiskunnan toiminnassa, pitää valtioiden hiilineutraalisuuden lisäksi kohtuullistaa myös kulutuksen hiilijalanjälki planeetan kriittisiin reunaehtoihin sopivaksi. Suomessa kotitaloudet tuottavat lähes 70 prosenttia kaikista ilmastovaikutuksista. Vuoteen 2030 mennessä pitäisi yksittäisen kansalaisen hiilijalanjäljen olla 3000 kg CO2-ekvivalenttia vuodessa – 2050 olisi syytä päästä alle 2000 kg. Henkilökohtaisissa ilmastoteoissa piilee suuri potentiaali vähentää Suomen ja Euroopan unionin päästöjä, sillä jos jokaisessa kotitaloudessa yksi suomalainen vähentäisi päästönsä puoleen, tällä katettaisiin lähes 40 prosenttia kansallisista päästövähennystavoitteista! Moni varmasti miettiikin jo omaa hiilijalanjälkeään joten Sitran Elämäntapatesti ja 100 fiksua tekoa ovat oivallinen paikka aloittaa matka kestävään maailmaan!

Kirjoittaja toimii projektikordinaattorina Sitralla ja on keskittynyt hiilineutraali kiertotalous -projektiin Kuva: Miikka Pirilä, Sitra

EUROOPPANUORET ÄÄNESSÄ

JEF:in verkkolehti luo Euroopan laajuista keskustelua seitsemällä kielellä Juuso Järviniemi

Kirjoittaja toimii JEF-lehden ”The New Federalistin” päätoimittajana

Kuva: Lucile Briolat

The New Federalistin kirjoittajien TNF Contributors -ryhmä on avoin kaikille kiinnostuneille. Ryhmään pääsee osoitteessa https://facebook.com/

urooppanuorten kattojärjestö JEFin verkkolehti on jäsenistön näköinen. Seitsemästä kieliversiosta varsinkin englanninkielinen The New Federalist ottaa jatkuvasti vastaan tekstejä JEFin jäseniltä eri puolilta Eurooppaa. Päivittäin uusia artikkeleita julkaiseva The New Federalist (www.thenewfederalist.eu) ei ole jumittunut pelkkään Länsi-Eurooppaan, vaan käsittelee aiheita Kyprokselta Islantiin. JEFin verkkolehden eri kieliversioiden välillä yhteistyö näkyy muun muassa käännettyinä artikkeleina ja yhteisinä pääkirjoituksina. Tavoitteena on yhteisen, euroopanlaajuisen keskustelutilan vahvistaminen. Kirjoittajakunnalle eurooppalainen näkökulma tulee luonnostaan. Itse olen paraikaa skotlantilaisyliopiston lähettämänä vaihto-opiskelijana Ranskassa, ja ydintiimin 11 jäsentä tulevat yhteensä 10 eri maasta. Vaikka meitä kohtaavat samankaltaiset ongelmat, kotimaidemme medioissa puhutaan ulkomaanosioita lukuun ottamatta varsin erilaisista aiheista – ja Euroopasta edelleen varsin harvoin. Aidosti eurooppalaisena mediana The New Federalist tuo meidät yhteen. Nimensä mukaisesti The New Federalist nostaa esille erityisesti federalistista keskustelua. Viimeisten noin kymmenen vuoden aikana EU-tason politiikka on yhä selkeämmin jakautunut EU-myönteiseen ja EU-vastaiseen leiriin, ja ensi vuoden eurovaaleista odotetaan näiden kahden leirin rajua kamppailua. Jos Eurooppa-myönteiset voimat eivät kykene antamaan äänestäjille selkeää käsitystä siitä, miten he kehittävät EU:ta, EU-kriitikot jäävät aloitteentekeväksi osapuoleksi. Avoimen federalistisena mediana The New Federalist nostaa esille ideoita, joiden avulla EU voidaan vetää ylös nykyisestä ahdingostaan ja valtionpäämiesten keskinäiset yölliset sopimukset voidaan korvata avoimemmalla järjestelmällä. Etenkin vaalivuonna tehtävä on tärkeä. The New Federalist on täysin vapaaehtoisten pyörittämä julkaisu. Yhteensä eri kieliversioita lukee noin 150 000 - 200 000 ihmistä kuukaudessa, ja kirjoittajat saavat rohkeasti tuoda oman mielipiteensä esille. The New Federalist tarjoaa helpon ja vaikutusvaltaisen väylän osallistua Eurooppa-keskusteluun EU:n etsikkoaikana.

JEF

M Writing about Europe Niklas Franke

The writer lives in Brussels and works as editor-inchief for the”Eyes on Europe” magazine.

Picture: Niklas Franke

y name is Niklas, but usually I introduce myself as Nik. I like the original name my parents gave me, but every time I introduce myself to non-German-speaking people, I always get the same remark: “Oh, that’s like Nicolas, right?!” No, it is not, in fact, “Nicolas” is a poor derivation of my name and it even sound worse in French without the final “s”. Maybe the bisection of my name is just one of the side effects of living abroad. I am 26 years old and over the last seven years I have mostly lived outside my home country, Germany. I started a bachelor’s program in cultural studies in Madrid, but although I’ve always been fascinated by languages and sociology, I recognized that my real interests rather lay in the field of politics. Hence, I started a master’s degree at the Institute for European Studies in Brussels – an interdisciplinary course with a special focus on politics in the European Union. Gradually, I realized to which degree member states have become intertwined and how little people are aware of this, mostly because European issues are barely discussed at national level. The EU is comparable to parents for an adolescent in puberty: No matter how much they care for the youngster, the only time they are mentioned, is when they are blamed for something. It is a pity that something as important as the EU framework is avoided both by the media and the bigger parties. So, I decided to write about the EU and I became an editor at a student’s association called Eyes on Europe. We publish a print magazine twice a year, we post our articles on our homepage, and we also organize events and conferences for young people. Our position is “eurocritic but not euroskeptic” and we are all young people from all across the continent trying to gain some professional experience outside the university. Personally, I believe that intercultural exchange is essential in a political union I am committed to foster a cross-country debate. European citizenship is also about addressing and discussing the same issues in different countries. Sure, it is challenging to bring together so many different points of view – not even a name is strong enough to resist alteration from one country to another – but we must argue in a democracy. Tähdistö contributes to this cross-country debate and I am more than honoured to have been granted some lines in your magazine.

VARAPU HEENJOHTAJALTA

Katsaus kansainvälisyyteen Pietari Pikkuho

urooppanuorten toiminnasta nousee yleensä näkyville sen kotimainen aspekti. Lyhyt katsaus viimeisen kahden vuoden julkaisusta löysi artikkeleita järjestöllisestä strategiasta, tapahtumista sekä vaikutustyöstämme Suomen tasolla. Eurooppanuorilla on kuitenkin myös kukoistava kansainvälinen sektori, jonka kautta aktiivinen yhteistyö ja monikansalliset projektit ylettävät vaikutuksensa läpi Euroopan. Keskeisin yhteistyöväylä Eurooppanuorille kansainvälisellä tasolla on tietenkin Eurooppalainen kattojärjestömme JEF. JEFiin kuuluu kansallisia sektioita kaikista Euroopan maista, ja jopa muutamasta vielä siihen kuulumattomasta mutta sitäkin innokkaammasta (mm. Makedonia). Tätä kautta meille Eurooppanuorille on auennut laaja, koko Euroopan kattava yhteistyöverkko, jossa työskentely on yllättävän tiivistä ja yhtenäistä. Nopealla sormimatematiikalla laskettuna, tämä yhteistyöväylä on tänäkin vuonna varmistanut meille kumppanuuden lähemmäs kahdessakymmenessä Erasmus+ kautta toteutetussa kansainvälisessä projektissa, sekä lukuisassa eurovaaleihin liittyvässä kampanjassa ja hankkeessa. Näistä viimeisin on suoraan kattojärjestöllemme, JEF Europelle myönnetty 500 000 euron Eurovaaleja varten myönnetty projektirahoitus. Näin, kansainvälisen yhteistyön kautta, myös Eurooppanuoret pääsevät tästä rahoituksesta osalliseksi. Toinen kansainvälisen yhteistyön merkittävä etu ovat lukuisat JEFin ja sen jäsenjärjestöjen (siis eri maiden rinnakkaisjärjestöjemme) tarjoamat seminaarit. Yhteisten projektihakemusten kautta, rahoituksella on mahdollisuus kattaa usein lähemmäs 85 - 90 % niistä kuluista, joita seminaariin lähtijälle muuten muodostuisi. Tätä kautta Eurooppanuorten on ollut mahdollista tarjota jäsenilleen kansainvälistä toimintaa joka on ollut aidosti avointa ja saavutettavissa olevaa, riippumatta henkilön omasta taustasta tai varallisuudesta. Lopuksi kansainvälinen yhteistyö tarjoaa meille laajemman vaikuttamisen väylän. Järjestönä JEF on poikkeuksellisen demokraattinen.

Suurin osa sen työstämistä resoluutioista ja kannanotoista tuotetaan työryhmien ja komissioiden kautta, joiden työskentelyyn kaikkien JEFin (ja Eurooppanuorten) jäsenten on mahdollista osallistua. Monen vuoden aktiivisen työskentelyn seurauksena myös Suomi ja Eurooppanuoret on alettu tunnistaa vakaana, luotettavana työskentelykumppanina. Tästä esimerkkinä mm. kesällä Suomessa järjestetty Saariselän Eurooppanuorten ja JEFIn järjestämä kansainvälinen seminaari, 19. - 21.10. Turun ja Tukholman välillä järjestettävä JEFin edustajiston (Federal Committeen) kokous, sekä Eurooppanuorille Euroopan Parlamentin myöntämä European Citizens Price 2018, tunnustuksena sen tekemästä tärkeästä työstä. Näitä reittejä pitkin saamme myös entistä paremman väylän vaikuttaa laajempien, Euroopan tason poliittisten näkemysten ja kannanottojen muodostamiseen, sekä tilaisuuden osallistua entistä arvostetumpana kumppanina keskusteluun siitä, millaiselta Euroopan tulevaisuuden tulisi meidän näkökulmastamme katsottuna näyttää. Positiivinen maa- ja järjestökuva eivät ole itsestäänselvyyksiä, vaan ansaittuja etuja. Niiden säilyttäminen vaatii jatkossakin sitoutuneita ja aktiivisia toimijoita KV-sektorilla, jotka ovat maailmalla valmiita edustamaan sekä Suomea ja Eurooppanuoria, ja osoittamaan että me olemme yhteistyökumppani, jota kannattaa pyytää mukaan.

Eurooppanuorten varapuheenjohtaja Pietari Pikkuaho. Kuva: Pietari Pikkuaho

PÄÄSIHTEERILTÄ

Pääsihteerin kynästä Mikko Kymäläinen

uosi on lyhyt aika. Noin vuosi sitten, allekirjoittanut valmistautui toiseen työpäiväänsä Eurooppanuorten pääsihteerinä. Päivä oli 2.12.2017, Eurooppanuorten liittokokous oli alkamassa ja puheenjohtaja oli juuri päivää aikaisemmin palannut Etelä-Afrikasta. Tässä vaiheessa lienee jo rehellistä myöntää, että vielä kokouksen alkaessa olin kokousjärjestelyistä varsin pihalla. Nyt tämä hetki tuntuu kovin kaukaiselta. Kuluneeseen vuoteen on mahtunut yhtä sun toista. On julkaistu tutkimus nuorten mielipiteistä EU:sta, juhlittu näyttävästi Eurooppa-päivää Helsingissä ja ympäri Suomea, julkaistu videoita ja kannanottoja, järjestetty Eurooppanuorten historian suurin Linnaseminaari. Matkapäiviltäkään ei ole vältytty. Tässä vaiheessa kuitenkin voi jo melkein huokaista helpotuksesta. Joulu on tulossa ja vuoden projektit ovat liki maalissa. Vuonna 2018 Eurooppanuoret on toteuttanut historiallisen suuret Eurooppatiedotus-hankkeet. Hanketoiminnot ovat sisältäneet Humans of Europe -videokampanjan keväällä ja EU-myytinmurtaja videot syksyllä. Hankerahalla on järjestetty kymmeniä tapahtumia ympäri Suomea. Tänä syksynä Eurooppa-mentoriohjelma on koonnut kaksikymmentä EU:sta kiinnostunutta nuorta syventämään asiantuntemustaan yhdessä eri alojen ammattilaisten kanssa. Vaikka vuotta ja hankkeita on vielä jäljellä, voimme hyvällä mielellä ja ylpeydellä todeta onnistuneemme toteuttamaan historiallisen suuret hankkeet. Tämän vuoden saavutukset ja onnistumiset antavat meille varmasti erinomaisen pohjan vuoden 2019 hankehakuihin. Toimiston näkökulmasta tätä vuotta ovat myös rytmittäneet Eurooppalaisen Suomen kanssa toteutetut aluekiertueet. Työt Eurooppanuorissa aloittaessani kuvittelin pääseväni mat-

kustamaan työn puolesta Euroopassa ja oikeassa olinkin, onhan Oulukin Eurooppaa! Aluekiertueet ovat tarjonneet hienon mahdollisuuden tutustua aluejärjestöjen toimintaan aina Rovaniemeltä Turkuun. Samoin aluekiertue on tarjonnut hauskan mahdollisuuden järjestää tapahtumia ja tilaisuuksia yhdessä eri aluejärjestöjen kanssa. Ainakin omalta osaltani tämä on ollut myös hyvin opettavaista ja hyödyllistä. Toivottavasti nähdään mahdollisimman monen kanssa vielä liittokokouksessa Jyväskylässä. Viikonloppu tarjoaa erinomaisen mahdollisuuden koota koko porukka yhteen vielä kerran tänä vuonna, puhumattakaan mahdollisuudesta vaikuttaa järjestön suuntaan siinä samalla. Minäkin lupaan olla tällä kertaa paremmin kartalla kuin vuosi sitten. Nähdään!

Eurooppanuorten pääsihteeri Mikko Kymäläinen Kuva: Pekko Korvuo

Where has your bubble burst? Hanna Kivimäki

’m lucky enough to have friends and acquaintances who share my federalist values and in addition to that, support feminism, equity and have a supporting attitude for globalization. What I mean with this, is that in my everyday life and as an active of non-governmental organizations (NGO’s), I’m surrounded by people who share my values and rarely challenge them. My bubble is where I can bounce off ideas and they generate into solid suggestions on how to make the world better, so you could see why I feel very comfortable in it and not very eager to leave. But, my bubble recently burst. I took part in the International Seminar of Federalism at Ventotene Island, off the coast of Italy. The Seminar

is organized by the Altiero Spinelli Institute, geographically in the cradle of federalism and the Ventotene manifest. The week’s worth of enticing program included panel discussions, workshops and debates about topics such as reforming the United Nations, European defence and the cooperation between Europe and Africa for globalization. I was expecting to have a feeling of communality, you know the warm tingly feeling you get when you realize the potential of the people you’re surrounded by? Well, I did get that tingly feeling but it was accompanied by a different feeling. I felt worried and thrown off my grid, because suddenly, the value of federalism was accompanied with racism, ignorance of privilege and sexism.

EUROOPPANUORISSA TAPAHTUU

The International Seminar of Federalism at Ventotene was kind of like a prep school for the real world of debate where my bubble is insignificant. Of course I felt astounded, coming from my safe haven in Finland, where things are relatively well and for example the migration flood doesn’t influence us as much as the Southern European countries. But still, the people I was conversing with seemed to threaten my basic values that include, thinking all people are equal despite gender, religion, sexual orientation, race or socio-economic status. There were situations where I had to debate for them to understand these matters. So it was wonderful that my bubble burst, because I realized that there’s still a lot of work to be done for federalism to raise more awareness in Europe and the rest of the world, even amongst federalists. And this is because, I strongly believe that federalism as a value and a federation as a goal for Europe, will be stronger only if the goal is accompanied by values such as equality, feminism and a shared understanding of the importance of the EU’s role in global crisis’. Although my naive bubble, where each participant feels passionate about changing the world and giving their bet for it burst, it was beneficial. I got to have heated conversations and practise on my argumentation skills and actually reflect on my values and try my best to convince other people why it is so crucial for them to share them too. The International Seminar of Federalism at Ventotene was kind of like a prep school for the real world of debate where my bubble is insignificant. Though, the main difference between Ventotene prep school and the real world, is that in Ventotene I could have heated discussions where two worlds and outlooks of the world collided and then grab a cold beer at the beach afterwords and continue with some light-hearted banter with no stint of resentment. Where has your bubble recently burst?

EUROOPPANUORET MYYTINMURTAJINA

Kaikki Italian nykyhallitusta tukevat eivät ole rasisteja Yannick Lahti

aailman johtajat kokoontuivat viime syyskuussa YK:n 73:n yleiskokoukseen New Yorkiin. Atlantin toiselta puolelta korviimme kantautuikin lähes välittömästi USA:n presidentin Donald J Trumpin tavanomaisen mahtaileva puhe, joka sai osakseen naurua yleisöstä. Samana päivänä yleiskokouspuheenvuoron piti mm. tasavallan presidentti Sauli Niinistö sekä hänen ranskalainen virkaveljensä Emmanuel Macron. Puheenvuorot olivat kunkin puhujan omalle poliittiselle retoriikalle tyypillisiä: Macronilla idealismia puhkuva ja intensiivinen, kun taas Niinistöllä maltillisen asiallinen. Huomioni kiinnittyi kuitenkin YK:n pääsihteerin António Guterresin avauspuheeseen, jossa hän viittasi heti suoraan populismin vaaroihin, muistuttaen demokraattisten periaatteiden olevan yhä enemmän kyseenalaistettuja. Aloin pohtia eurooppalaista populismia ja erityisesti yhtä sen tämänhetkistä päänäyttämöä: Italiaa. Viime kevään vaaleissa maan pääministeriksi nousi ns. kompromissivalinta, Firenzen yliopiston oikeustieteiden professori Giuseppe Conte. Hänet nostettiin tehtävään vaalit voittaneen populistisen Viiden tähden liikkeen (Movimento 5 stelle) Luigi Di Maion sekä äärioikeistolaiseksikin tulkitun Pohjoisen liiton (Lega Nord) Matteo Salvinin toimesta. Sekä Di Maion että Salvinin molempien kantaessa Italian varapääministerin titteliä omien ministeritonttiensa ohella, nähdäänkin esteettisistä syistä valittu Conte ainoastaan nykyisen hallituksen neutraalina keulakuvana. Italian nykyinen koalitio mielletäänkin varsin laajalti Länsi-Euroopan ensimmäiseksi populistiseksi hallitukseksi.

Populismi ei terminä ole yksiselitteinen eivätkä edes tämän hetken tunnetuimat yhteiskuntatieteilijät ole kyenneet määrittelemään sitä tyhjentävästi. Todettakoon yksinkertaistetusti, että populistinen poliitikko – oli hän sitten suomalainen, italialainen tai esim. belgialainen – esiintyy aina perinteisiä eliittejä vastustavana sekä ainoana kansan syvien rivien aitona puolesta puhujana. Lähes aina eurooppalaisen populismin ollessa kyseessä, tähän retoriikkaan kuuluu oleellisesti kova EU:n vastustaminen sekä maahanmuuttokriittisyys. Tämä taas usein manifestoituu suorana muukalaisvastaisuutena. Italian tapauksessa voidaan kategorisesti puhua varsin avoimesta maahanmuuttovastaisen politiikan harjoittamisesta. Italian nykypolitiikka, jonka sanelemana mm. merestä pelastettuja pakolaisia sisältäviä laivoja on käännytetty takaisin, on toiminut myös inspiraationa Euroopan muille oikeistopopulisteille. Vaikka Pohjois-Euroopasta käsin tarkasteltuna hallituksen johtokaksikon, Di Maion sekä Salvinin teot ja ennen kaikkea puheet saattavatkin vaikuttaa kovilta, on oleellista huomioida ainakin kolme asiaa. Ensimmäiseksi: Italian poliittinen tilanne on ylipäätään kovin polarisoitunut eivätkä luonnollisesti kaikki italialaiset hyväksy hallituksensa toimia. Toiseksi: vaikka vaalit voittaneet puolueet toki ratsastivat maahanmuuttokriittisillä teemoillaan, lupasivat he myös paljon satsauksia sosiaalitukiin sekä muihin laajoihin kansaa suoraan hyödyttäviin investointeihin. Viimeiseksi: vaikka myös me suomalaiset otamme poliitikkojen puheet vain puheina, suhtaudutaan Italiassa poliittiseen retoriikkaan aivan omalla tavallaan ilman rahtuakaan sinisilmäisyyttä.

EUROOPPANUORET MYYTINMURTAJINA

Esimerkiksi kun elokuussa Genovan Morandi-silta romahti aiheuttaen 43:n ihmisen kuoleman, syytti sisäministeri Salvini retoriikalleen uskollisena EU:ta infrastruktuuriin määrättyjen varojen käytön rajoittamisesta. Väite ei kestänyt missään suhteessa päivänvaloa sen ollessa valhe. Siinä missä useassa muussa Euroopan maassa ministeri aiheuttaisi vastaavanlaisella valheellisella lausunnollaan mahdollisesti jopa oman eronsa, Salvinin provokaatiolle käytännössä vain kohautettiin hartioita. Tietysti Italian vasemmisto kyseenalaisti omissa äänenkannattajissaan sisäministerin uskottavuuden, mutta kansan keskuudessa yleinen mielipide vaikuttaa silti olevan varsin italialainen: ”Hän on poliitikko, mitä sitten odotit hänen sanovan.” Halutessamme ymmärtää Italian nykyisen hallituksen suosiota, täytyy meidän hyväksyä lähtökohtaisesti kulttuurisilla tekijöillä selittyvät vivahde-erot poliittisessa retoriikassa, verrattuna meidän suomalaiseen vastaavaan. Täten myös italialaiset, jotka eivät ole kansalliskiihkoilijoita tai rasisteja, saattavat kannattaa populistista Viiden tähden liikettä sekä Pohjoisen liittoa.

TÄHTIHETKI

Kesätöissä Jessica Holm

len nyt ollut Eurooppanuorilla noin kaksi viikkoa töissä, ja näihin kahteen viikkoon on mahtunut todella paljon erilaisia projekteja ja tehtäviä. Lempiprojektini oli varmaan oman tekstin tuottaminen, ja eniten ehkä pelkäsin kuvien muokkausta, mutta kyllä sekin alkoi loppujen lopuksi sujumaan ihan hyvin. Tein kuvia tulevaa Linnaseminaaria ja maakuntakiertuetta varten. Odotin kuvien muokkausta pelonsekaisin tuntein, koska en ollut koskaan aikaisemmin käyttänyt kuvanmuokkaus ohjelmia. Luulin että se olisi todella vaikeaa, mutta se olikin odotettua helpompaa. Kävimme Eurooppanuorten pääsihteerin Mikon kanssa Eduskuntatalolla, tutustumassa Eurooppanuorten puheenjohtajan Tuomas Tikkasen työpaikkaan. Tuomas kertoi meille Eduskuntatalon historiasta, ja näytti meille paikkoja. Yksi kaikkein mieluisimmista työtehtävistä minulle oli tekstin tuottaminen. Työnantona oli tekstin kirjoittaminen jostain ajankohtaisesta EU asiasta, halusin löytää jotain mikä liittyisi nuoriin. Löysinkin omia kriteereitä vastaavan aiheen, joka on todella ajankohtainen, mutta siitä ei ole ollut mediassa paljon tietoa, koska EU itse ei ole markki-

noinut asiaa erityisen paljon. Aiheekseni valikoitui siis ilmaiset Interrail-liput, joita EU jakaa 18-vuotiaille. Tämä aihe on aiheuttanut paljon puhetta siitä, että onko se oikeasti tärkeää antaa nuorille ilmaisia junalippuja. Aiheena tämä on kiinnostava siksi, että täytän itse 18 jo kahden vuoden päästä ja EU on luvannut jatkaa projektia ainakin sinne asti, halusin itse myös olla mukana tässä hankkeessa. Oli mahtavaa lukea ihmisten kommentteja jotka ovat juuri nyt reissussa tämän projektin kautta. Tekstin tuottaminen toi myös oman haasteensa, sillä näkökulmia josta tekstiä voi kirjoittaa on niin monta, oli vaikeaa valita vain yksi. Kun kävin alunperin työhaastattelussa, minulta kysyttiin että mitä haluaisin tehdä enemmän; kirjoittamista vai kuvan muokkausta, vaiko jotain ihan muuta. Vastasin, että haluan nähdä kaikki eri puolet järjestötyöstä. Niitä puolia on todella paljon. Olen todella positiivisesti yllättynyt järjestön vaihtelevasta työstä. Puolitoista viikkoinen kesätyö jakso Eurooppanuorilla on ollut todella kiva. Olen nauttinut siitä, että olen saanut tehdä niin monia uusia asioita, ja saanut oppia niin paljon uutta. Euroopanuorten järjestö on täynnä mahtavia ihmisiä joiden kanssa on kivaa työskennellä.

TÄHTIHETKI

Eurooppanuorilla

ahteen työviikkoon Eurooppanuorilla on mahtunut paljon tekemistä. Olen mm. kääntänyt erilaisia tekstejä englanniksi, tuottanut visuaalisia elementtejä esim. sosiaaliseen mediaan, kirjoittanut artikkelin Brexitistä julkaistavaksi, kerännyt dataa some-julkaisuista ja niiden tykkäysmääristä, jaoista ja kommenteista, sekä luonut puhujapankkeja, jotka koostuvat erilaisista asiantuntijoista ja poliitikoista. Kahden viikon aikana olen käyttänyt luovuutta erilaisten kuvien muokkauksessa ja visuaalisen viestinnän tuottamisessa, sekä etsinyt netistä tietoa artikkelin pohjalle. Olen joutunut keskittymään kunnolla, jotta työ olisi tuloksekasta, mutta tämä ei ole tuntunut työltä. Tehtäväni olivat kiinnostavia, ja niitä oli niin monta erilaista, että ne ei tuntuneet työläisiltä. Viikko alkoi siitä, että sain tutustua toimistoon ja työtiloihin. Sen jälkeen siirryttiin itse työtehtäviin. Ensimmäiseksi jonossa oli varaston siistiminen ja inventaarion tekeminen sen sisällöstä. Tiistaina siirryttiin toimistohommiiin. Tein Google Drawings-ohjelman avulla Facebook-bannereita erilaisista tapahtumista. Työ oli aluksi haastavaa, koska en ollut ennen käyttänyt ohjelmaa, mutta sen oppi helposti ja työ sujui sen jälkeen. Keskiviikkona oli luvassa tekstien kääntämistä suomesta englanniksi,

Mikko Tripakis

joka oli uusi kokemus minulle. Keskiviikkona oli myös luvassa Brexit Afterwork- keskustelutilaisuus, jossa jaettiin mielenkiintoisia näkökulmia aiheesta. Tilaisuudesta sain idean tekstini aiheeseen, ja aloitin kirjoittamisen torstaina. Torstaina ja perjantaina kirjoitin tekstiä työpäiviin mahtui myös mm. Tekstin kääntämistä, some-julkaisuista datan keräämistä sekä visuaalisen aineiston tuottamista. Ensimmäinen viikko oli ikään kuin opetusviikko, jossa pääsin alkuun ja opin perusasiat. Toisena viikkona tein vain yksinkertaisesti kaikkea sitä mitä olin oppinut ensimmäisen viikon aikana. Viimeistelin tekstiä, tein someen julkaistavia kuvia ja muita edellisissä kappaleissa mainittuja töitä. Yksi viikon kohokohdista oli Schuman Papers-julkaisutilaisuus tiistaina. Tilaisuudessa professori Ulrike Guerot kertoi julkaisustaan, joka esitteli idean Euroopan Tasavallasta. Professorin puhe oli mielenkiintoinen ja herätti paljon ajatuksia. Puheen jälkeen oli luvassa paneeli, jossa puhui mm. Eurooppanuorten oma Tuomas Tikkanen. Tämä työkokemus Eurooppanuorilla on ollut huikea. Tulen paljon mieluummin töihin, kun työtehtäväni ovat kiinnostavia ja minulle tärkeitä ja ajankohtaisia. Tämä ei ollut mikään tavallinen kseätyöpaikka, ja voin rehellisesti sanoa, että tämä on ollut hyvä kokemus.