8 - Nro 27 Torstaina huhtikuun 12. pnä 2018 .
Omatekoisen kauhamaisen lusikan varressa on entisen omistajansa kaiverrus: ”Älä hätäile”. Karu esineistö pysäyttää.
Leipäpala vankileiriltä sadan vuoden takaa. Näyttely avaa väyliä ajattelemiseen ja ehkä myös näkökulmien avartamiseen neutraalissa tilassa.
Mahdollisuus pysähtyä vuoden 1918 tapahtumien ääreen
”Joskus toiste ei minua enää ole” on hurja matka ajassa taaksepäin (Raasepori) Vuoden 1918 sisällisotaan ja Dragsvikin vankileiriin liittyvä hiljaisuus, olemattomuus ja kärsimys tuodaan nykyihmisen eteen konkreettisesti ja taiteen keinoin kuvataiteilija Katriina Rosavaaran näyttelyssä ”Joskus toiste ei minua enää ole (1918)”. Se on saanut nimensä Tammisaaren vankileirillä sairaanhoitajana työskennelleen Edith Sjöstenin päiväkirjamerkinnöistä: ”Näin yhtenä päivänä itkevän miehen. Hän pyysi minua päästämään hänet pois, lupasin tehdä sen joskus toiste. Joskus toiste ei minua enää ole, hän sanoi”. Näyttely käsittelee sisällissodan tapahtumia ja niihin liittyvää vaikenemista. Sadan vuoden takaisen vankileirin arjen erittäin lähelle tuova näyttely on esillä Tammisaaressa Elverket-galleriassa toukokuun puolivälin paikkeille.
Tarve oli muistaa Rosavaaran mukaan näyttelyssä on kyse muistamisesta, muistuttamisesta, muistamisen mahdottomuudesta,
muistamattomuudesta, vallasta ja väkivallasta. Nykytaide voi luoda uusia näkökulmia historiaan ja muuttaa käsityksiämme sen luonteesta. Näyttelyn esineistö on sellaista, jonka vangit ja leirillä työskennellyt sairaanhoitaja ovat halunneet säilyttää. Näyttelyssä kävijä voi työstää muistamattomuuden traumaattisuutta kohtaamalla esineitä, jotka on nimenomaan tehty muistuttamaan. -He halusivat muistaa ja muidenkin muistavan, mitä tapahtui Tammisaaren vankileirillä. Tallentaminen oli heidän oma ja vapaaehtoinen valintansa. Tässä he pystyivät käyttämään valtaa, joka oli otettu pois, Rosavaara sanoo. Vaasalaisen Sjöstenin päiväkirja on ainutlaatuinen ja myös karmaiseva kuvaus elämästä rintamalla ja vankileirillä. Myös leirillä olleiden vankien haastattelut herättävät ja pysäyttävät kiireen.
Universaali kärsimys Sadan vuoden takaisiin traagisiin tapahtumiin liittyvä
projekti alkoi taidesäätiö Pro Artibuksessa vuonna 2015 kuvataiteilija-kirjoittaja Rosavaaran kanssa. Näyttelyn kuraattorin, FT Juha-Heikki Tihisen mukaan näyttely tarjoaa paikan, jossa voi kohdata muistamattomuuden ja menetyksen muistoesineiden edessä kaikessa rauhassa. Historiallisista esineistä luodaan nykytaiteella reitti, jonka äärellä voi kohdata oman suhteensa sadan vuoden takaisiin tapahtumiin. -Galleria muodostaa neutraalin tilan, jossa voi kohdata yksilöiden kokemuksen ja edistää yhteisön parantumista, Tihinen sanoo. Näyttelyyn tulija valitsee punaisen tai valkoisen reitin, mutta lopputulos on silti yhteinen ja sama. -Siitä nousee universaali kärsimys ja tragedia näkökulmasta riippumatta, Tihinen sanoo.
Esiin konkreettisesti
matiikan nousseen työssään esiin jo aiemmin ja aihe jäi mietityttämään häntä. Tie vei arkistoihin ja nyt Tammisaaressa esitettävää näyttelyä on edeltänyt kahden vuoden tutkimus, jossa esiin nousivat myös Dragsvikin vankileiriin liittyvät asiat. Ne tuodaan konkreettisina nykyihmisten eteen esineistöllä, teksteillä ja aikalaisten haastatteluilla. Esillä on esimerkiksi tuntolevyjä ja itse tehty kauhamainen lusikka, jonka varteen on kaiverrettu pysäyttävät sanat: ”Älä hätäile”. Rosavaara sanoo kiinnittäneensä huomion myös absurdiin yksityiskohtaan: esperanton oppikirjaan, jota leirin vangit saivat lainata kirjastosta. Niukassa näyttelyesineistössä on esillä myös vankileiriltä säilynyttä leipää vuosisadan takaa. -Jotkut kykenivät jopa
säästämään 100 gramman päivittäisestä leipäpalasesta, Rosavaara ihmettelee.
Tietoa talteen Taiteilija kummeksuu myös, miten vankileiri jossa kuoli useita tuhansia ihmisiä, ei ole oikeastaan näkynyt missään. Tämä oli myös pontimena halulle tuoda asia esiin. Rosavaara arvelee, että että vuoden 1918 jälkeen Tammisaaressa tapahtui ehkä niin, että yritettiin olla kuin ei mitään olisi tapahtunut. -Päivä päivältä oli vähemmän niitä ihmisiä, jotka olivat itse eläneet silloin ja enemmän niitä, joille ei kerrottu mitään. Tammisaaressa kasvanut ystäväni kertoi, ettei hän tiennyt vankileiristä tai sen tapahtumista mitään ennen kuin opiskeluaikoina. Aivan kuin sitä ei olisi ollut olemassa tai sitä ei olisi koskaan tapahtunut, Rosavaara sanoo.
-Koska tammisaarelaisten muistitietoa ei juurikaan löydy, näyttelyssä on kirja johon ihmiset voivat kirjoittaa näihin tapahtumiin liittyviä asioita, joita haluavat jakaa. Kirja jää museon kokoelmiin, hän mainitsee. Hän on tutustunut arkistoihin taiteilijan vapaudella, ei tutkijana, ja näin hänen päätelmissään on myös taiteilijan vapauksia. -Vankileirin vartijoiden päiväkirjoja tai muita vastaavia muistiinpanoja en löytänyt. Luin Kansallisarkistossa vankileirin papin päiväkirjaa. Siihen ei ole merkitty juuri mitään, Rosavaara kertoo. Kuvataiteen ja taiteen maisteri Katriina Rosavaara on helsinkiläinen kuvataiteilija ja kirjailija. Monialainen taiteilija on tehnyt näyttelyjen lisäksi lyhytelokuvia, performansseja ja lastenkirjoja.
Galleriaan rakennettu installaatio käsittelee sotaan ja sen jälkitapahtumiin liittyvää hiljaisuutta ja muistamattomuutta. Rosavaara kertoo te-
”Jos olenkin valhetellut, tämä on puhdas totuus” Seuraavassa muutama ote vankileirillä olleiden Elin Janhusen, Emmi Lehtosen ja Martta Tuomisen haastatteluista, jotka ovat esillä Elverket-gallerian näyttelyssä. ”Eikä me tiedetty, mihinkä meitä kuljetettiin, mutta sitten joskus aamuyöllä vissiin, niin taas aukaistiin ne vaunujen ovet ja komennettiin sieltä ulos ja riviin ja pistinmiehet sitten kahta puolta tietä” ja ”Se oli kaikkein kurjin paikka, mitä minä näin koko sillä reissulla, kun me täällä Tammisaaressa oltiin”. ”Tammisaari oli hirvittävä paikka, vähitellen sinne kerättiin kaikki punaiset vangit ja niissä oli hyvin paljon huonossa kunnossa olevia”. ”Ja eikä se monituhatlukuinen
vanki joukko millään ennättänyt saada silloin vettä, kun ei ollut astioitakaan. Mutta sehän oli tarkoituskin että näin pääsee helpommin, ei tarvitse kuulia. Jatkuvasti kantoi toiset vankitoverit paareilla henkensä heittäneitä”. (Tämän lukia, joka ei näitä ole kokenut, luulee varmaan että tämä on valhetta, ja että tahdotaan maalata synkin värein. Niin ei ole asia, jos maailmassa olenkin valhetellut, niin tämä on puhdas totuus.) Uskosta voimaa ammentava sairaanhoitaja Edith Sjösten kirjoittaa päiväkirjassaan: ”Eri puolilla leiriä on aivan kauhean näköistä. Kasarmit ovat toinen toistaan likaisempia. Ehkä tätä ei pitäisi kirjoittaa, vaan piilottaa sielun
syvimpiin sopukoihin. Mikä on tämän kaiken tarkoitus ja voiko vankeinhoito meidän rakkaassa, valkoisessa isänmaassamme olla näin surkeaa, näin yönpimeää. Niin, se on hivuttavaa kärsimystä. Mitä tehdä näille kaikille, jotka kuolevat – kuolevat ja taas kuolevat”. ”Meillä jotka työskentelemme täällä ei ole menneisyyttä, näemme vain kärsiviä ihmislapsia, jotka kaitselmus on lähettänyt meidän hoteisiimme. Osa pääsee kotiin kun taas muut joutuvat takaisin piikkilankavankilaan. Siellä he saavat kärsiä ja kuolla. 4-8 ruumiin kasoissa he makaavat nurmella ilman vaatteita, kaikki ne jotka ovat kuolleet yön aikana”.
Installaation rakentanut Katriina Rosavaara jättää pulpetille kirjan, johon ihmiset voivat jakaa haluamiaan muistoja vuoden 1918 tapahtumiin liittyen. Uudet muistot jäävät paikalliselle museolle.