26
141 ESPANJAN SANOMAT
KOLUMNI
Muistuiskos Jokermatka 50-luvulta Torremolinos… ollaan matkalla etelään. On olo nii hyvvee tuo ohrajuvvee se rohkais lentämään! On jännitys piällä ku ohuvella jiällä lissää lämmikettä nyt vuan. Mikäs shiin – shamanlaine – koht miekin siivet saan. Perillä ollaan… en tokk oo ällö en tollokaa. On shantaalit, shortsit – jo vain, olen valmis – tip ja top. On tiällä nuo katut ku kotoset latut – pitovoijetta tarvihtais. Mut ilima kirkas, plaija vilkas ku meikäpojan unelma! Sinut senjoriitta… jos viel sylliini saan – päeväuntako – ol niin tai näin käyn rannalle leppäämään. Kohtsilt herrään – katon lompsan perrää – ei pesetoja ainuttakaa! Miss kaiek on kaverit, piää jotenks ou sekouva. Oej pyhä seguritaat… ilima täynnä on espanjaa. En ymmärrä mittää kae lähteä pittää – ilimaiskyytiä tarjotaan. Multa? Multa??? jok hokkee multa, kaek neuvot on tarpeeseen. No, santaalit jalasta multa tästä pahasta men täyvestä rahasta. Viel viis etelän yötä… näit tiskitöitä teen. On pukukin uus ei kaverit tunne – oon tokkiinsa kuuluisuus. Mikäs mun on tiällä, on lämmitys piällä kottiin terv. kirjoittelen. Max nappuva vaen paenan konepoltteel rusketan. Oon kotona taas… vähä niiku vieras maas. Jo puheliki soi no ne uteljaat ku jaksas kehuva retostaa. Muistan Torren katut ku öeset satut – sinne mielki halajaa. Kyll matka aen avartaap – sen kunnijaks champaña! Torremolinosissa 23.10.2012 Jouni Listola
VUODENAIKOJA-KOLUMNI
TALVEN VARALLE VALMISTAUTUESSA Loppusyksystä aamut ovat jo koleita. Kun menen koirien kanssa ulos, naapurini Celestina yleensä jo lakaisee pihaa tai huuhtoo siivousrättejä talonsa porstuassa. ”Kävelyllekö menet?” hän kysäisee. Celestina asuttaa taloaan jo neljättä vuotta käytännöllisesti katsoen yksin. Aviomies Manolo, lisänimeltään Rubio (vaalea), asuu tyttärensä María de Marin luona Vélez-Málagassa. ”Minä en rupea viimeisiä elinvuosiani tuhlaamaan riitelyyn ja tappeluun”, on isä sanonut tyttärelleen. Pariskunnan eripura on kylälläkin yleisesti tiedossa, eikä se ole mitään nalkutusta tai jurinaa, vaan suoraa huutoa ja karjuntaa silloin harvoin kun Rubio tulee pariksi päiväksi kotiinsa. ”No, nyt koirat ovat jo rauhallisia, loppupäivän ne nukkuvat tyytyväisinä”, sanoo Celestina kun palaan kävelyltä. Hän jatkaa aamuisia askareitaan talonsa aaltopeltisen katoksen alla tai kastelee kukkiaan. ”Kukat sotkevat niin mahdottomasti, tekisi mieli heittää kaikki menemään, mutta eihän sitä raaski”, hän marmattaa lakaistessaan. Celestina pesee pyykkinsä jääkylmässä vedessä varjoisessa porstuassa. Lämmintä vettä siihen ei tule, sisälle kylläkin. Eräänä talvena hän näytti kyhmyjä käsissään ja kyseli minulta, millä pakotusta voisi helpottaa. Kotona katsoin sanakirjasta minulle tuntemattoman sanan, mihin hän oli vaivalla viitannut, se oli ”kylmänkyhmy”. Iltapäivisin Celestina istuu etelärinteessä sijaitsevan naapuritalon seinustalla auringossa. Välillä hänellä on joku käsityö mukanaan. Hän pitää sieltäkin käsin tarkasti silmällä roskasäiliöiden edustaa. ”Sariiii, sanohan miehellesi että tulee nyt äkkiä hakemaan kun joku jätti roskiksille hyvää polttopuuta”, Celestina kailottaa. Heinäkuussa reilut kolme vuotta sitten ystäväni soitti iltamyöhään
ja pyysi lähtemään mukaan. Oli tapahtunut jotain kauheaa: Celestinan ja Rubion tytär Angela oli löydetty kuolleena kotoaan, kylämme toisesta päästä. Hän oli hirttäytynyt kärsittyään useita vuosia kasvoissaan kovia kipuja, joille lääkärit eivät pystyneet tekemään mitään. Angela kuoli samassa kylpyhuoneessa, jossa kaatuessaan hän aikanaan mursi leukaluunsa. Tuosta tapauksesta lähtien isä Rubion päällä ei ole ollut muuta väriä kuin mustaa ja isä alkoi viettää viikkokausia tyttärensä asunnossa kaupungissa. Iltapäivisin ohittaessani Celestinan talon kuulin sisältä sydäntä raastavaa valitusta. ”Yhtään päivää ei kulu niin etten muistaisi Angelaani”, sanoi Celestina ollessamme tänä syksynä manteleita keräämässä. Celestinan ruokaostokset ovat kiertävien kauppiaiden varassa, kun kylässä ei julkisia liikennevälineitä ole. Joskus kun tilatut tavarat eivät tulekaan, Celestina kysyy voisinko tuoda kaupasta laatikollisen maitoa, jugurttia tai Pepsi Colaa. Maalaisten tapaan hän ei koskaan osta vain yhtä tai kahta purkkia, vaan Actimeljugurttiakin hän tilaa aina kaksi laatikollista kerralla. Celestina tarjoaa mukaani seteliä. ”Maksa sitten kun palaan”, sanon. Tavarat saatuaan ja ostokset maksettuaan kuuluu pian alhaalta Celestinan ääni: ”Sariiiiii, tässä sinulle tusina kananmunia, niiden ’minininasien’, joita minulla on vielä muutama” hän sanoo tarkoittaen ’mininas’-kanoja. ”En tiedä miksi niitä kanoja pidän, enhän edes syö munia, niillekin pitää olla ostamassa jatkuvasti ruokaa”, hän motkottaa. Viime talvena naapurin koira repi irti timjamipuskani, josta maustoin ruokia ja tein yskänlääkkeet talveksi. Kerron Celestinalle, etten saanut taimitarhalta sitä oikeaa timjamia, koska se on kuulemma rauhoitettu eivätkä he saa enää sitä myydä. ”Yksi päivä tässä lähdetään hakemaan, tiedän kyllä mistä sitä löytyy”,
Sari Karhapää
Celestina sanoo. Kun lähdemme timjaminhakureissulle, Celestina on tapansa mukaan vetänyt paljaisiin jalkoihin pohjasta lähes rikki kuluneet kotitossut. Matkalla hän keräilee tienvarsista kaikki villifenkolin tuoreet oksat mukaan. En edes huomaa niitä muiden heinien seasta, hän kyllä. Näen villiparsapuskia rinteessä ja tekee mieli käydä katsomassa löytyisikö sieltä parsoja iltapalaksi. ”Älä mene kauemmas, putoat vielä siellä jyrkässä rinteessä”, Celestina varoittelee. Lähdemme kiipeämään risukkoista rinnettä kunnes Celestina huomaa vanhan polun kasvaneen umpeen. ”Eihän täällä perkuleessa ole enää polkua ja minä onneton toin sinut tänne ryteikköön revittäväksi. Jos olisin tämän tiennyt, oltais menty tietä pitkin”, hän sadattelee. ”No nyt aukesi jo suonikohju”, Celestina huomaa kiroten uudelleen ryteikköä ja verta valuvaa kinttuaan. Kaivan nenäliinan repustani ja sillä hän pyyhkäisee säärtä pitkin valuvan verinoron ja jatkaa tarpomista ylöspäin. Nousun jälkeen saavumme vanhan rauniotalon pihaan. ”Täällähän sitä timjamia on aina kasvanut”, sanoo Celestina ja alkaa kiskoa pitkiä oksia juurineen maasta. ”Leikataan vain oksat”, yritän sanoa ajatellen rauhoitettua kasviparkaa. Celestinaa eivät kieltoni hetkauta ja kohta on muovikassi täynnä timjamin juurakkoa. ”Tuolla tielläkin sitä kasvoi ennen vanhaan, lähdetäänhän katsomaan”, hän jatkaa. Celestina raastaa tieltä vielä monta puskaa mukaan ja leikkelee veitsellä pitkiä oksia muovikassien täytteeksi. Nähdessään villifenkolin varsia hän katkoo nekin mukaan ja pilkkoo näppärästi veitsellä pieniksi paloiksi. ”Näistä saadaan mausteet oliiveille, tiesitkö?” hän kysyy. Myöntelen tietäväni ja huokaan mielessäni, että fenkoli ei onneksi – ainakaan tietääkseni – ole rauhoitettu.